Tosi autoilua

Urheilussa joukkueen johtajat eivät kuitenkaan keskity juopottelemaan tarpeettomien tapaamisten välillä. Muuan kertoi todellisesta työstä. Urheilijoissa on monenlaista väkeä. Kertojani oli kai joukkueen johtajana olympialaisissa Montrealissa.

Tämä sotilasmestari oli hyvä ja Suomen mestari, mutta vapaakivääri oli hänen ainoa lajinsa ja karsinnoissa hän putosi. Sellaista tapahtuu. Ammunta on herkkä laji.

Tämä olikin kisojen ensimmäisiä mittelöitä ja siitä eri sotilasmestari maleksi hotellihuoneessa, jossa joukkueen johto piti päämajaansa. Hän oli hiljainen mies ja raitiskin, mutta monen päivän jälkeen muutkin kuin kertojani alkoivat hermostua häneen. Kielitaidosta hän oli tyystin vapaa ja ehkä hiukan myrtyneenä menestymättömyydestään hän ei pyrkinyt edes katsomaan ammunnan kovimpia koitoksia.

Kolmensadan metrin matkalta ammuttaessa siinä ei olisi ollutkaan paljon katsomistakaan, kun ei ollut vielä skriinejä. Kilpailupaikalle olisi varmaan tarvittu passit ja pelit. Eikä sotilasmestari olisi sinne löytänytkään eikä sieltä pois. Hänen virkauransa oli tiettävästi edistynyt vapaakiväärin merkeissä, satunnaisin poikkeamin sotilaskivääriin.

Niin häneltä kysyttiin, oliko hänellä rahaa, eikä hänellä ollut. Joukkueen kassasta hänelle lykättiin muutama seteli ja käskettiin mennä katselemaan kaupungin nähtävyyksiä. Hän tiedusteli, mitä pitäisi katsella.

Jokaisen suuren johtajan takana on nainen, myös urheilujohtajan. Kertojani takaa astui sihteeri tai vastaava, joka sanoi, että tuosta hotellin läheltä lähtee sopiva bussi, ja kirjoitti lapulle ”Sightseeing”.

Ovi kolahti ja Suomen joukkueen johto tunsi olonsa suorastaan helpottuneeksi. Vireeni juoksi kultamitaleja ja oli muutenkin tärkeämpää tekemistä. Joukkueen johto keskusteli Cooperin testistä. He olivat silloin ja kaikki muut ovat edelleen sitä mieltä, että Virenin intissä tiilimurskalla juoksema 4300 metriä jää rikkomattomaksi maailmanennätykseksi. Se on melkein sama kuin 13.16,3 vitosella, edelleen voimassa oleva Suomen ennätys. Jotkut sanovat että se oli 4500 metriä, mutta juoksija itse arvelee tuota lukemaa liian korkeaksi.

Siinä riitti sotilasmestareille ihmettelemistä. Mutta on vaikea sanoa, kuka olisi maailman kaikkien aikojen paras urheilija, hiilimurskat ja huonot piikkarit huomioon ottaen. Hyppäisin Paavo Nurmen yli ja sanoisin että ellei tämä niin sitten Jesse Owens. Pikamatkojen maailmanennätykset 1936 voi panna liian hyvien kellomiesten piikkiin, mutta pituushyppyä ei. Kun hyppyjen ja heittojen ennätyksissä edelleen selvästi näkyviä lääkeaineita ei ollut tuolloin keksittykään, ehkä sitten Owens. Hänen jälkimaineensa ei ole riittävä, koska amerikkalaiset väriveljet jättävät hänet mainitsematta hänen vanhempana harjoittamansa luokkasopuilun vuoksi. Ja Joe Louis puolestaan myi nimikirjoituksiaan Las Vegasissa.

Noissa oloissa kukaan ei kaivannut eikä edes muistanut sotilasmestaria, ei kämppäkaverikaan. Kisojen lähestyessä loppua tuli kuitenkin puhelinsoitto Vancouverista 3 684 kilometrin päästä. Siellä oli paikallisessa poliisiputkassa ihmetelty ongelmaa eli tätä sotilasmestaria, joka oli tuotu puolitajuttomana ja erittäin nälkäisenä Greyhound-bussista sinne, Tyynen valtameren rantaan.

Hän oli siis erehtynyt bussista Montrealin hotellilla ja istunut niin itsevarman ja sulkeutuneen näköisenä kuin vain suomalainen kapiainen osaa, ettei hänen rahattomuutensa tullut ilmi ennen kuin oltiin keskellä suuria erämaita. Ja kielitaitoa hänellä ei siis ollut, mutta ei siitä ollut haittaa. Vancouverissa poliisit olivat arvelleet häntä ruteeniksi tai armenialaiseksi ja kuljettaneet tulkkeja, kunnes erään konstaapelin vaimo oli unohtunutta virka-asetta puolisolleen poliisikamarille tuodessaan sanonut kanadan kielellä, että tuohan on vähän vaarivainaan oloinen niin saattaisikohan se olla suomalainen. Haeskelun jälkeen joku suomensukuisten kansojen edustaja löytyikin, sillä sellaisia oli Vancouverissa ennen enemmänkin. Ja sotilasmestari ilmoitti, ettei hänellä ollut huomauttamista kotiolot ylittävästä kohtelusta ja ravinnosta mutta kai häntä odotetaan kotimatkalla siellä toisessa kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt muistanut.

Vancouverin konstaapelit vähän säikähtivät, kun sotilasmestari oli ampuvinaan vapaakiväärillä, mutta tulkki käänsi, että urheilumiehiä tämä on, ja ennen pitkää puhelin soi Montrealissa ja johtaja, kertojani, saatiin puhelimeen. Kiukuissaan hän olisi halunnut laittaa ampujaurheilijan palaamaan paikallisbusseilla, mutta järki voitti. Ennen pitkää se lahjakkaaksi osoittautunut sihteeri oli Montrealin lentokentällä ottamassa sankarimatkailijaa vastaan, ja tämä ehti hakea majoituksesta käytetyt kalsarinsa ja istui paluulennolla koti-Suomeen hyvin tottuneesti.

Urheilujohtaja, kertojani, mainitsi kehottaneensa matkailijaa tekemään jatkossa nuoremmille kyvyille tilaa, koska edustustehtäviä ei ollut enää näköpiirissä. Ei sotilasmestari siihenkään mitään sanonut, istui vain kuin linja-autossa ja naputteli saappaan kärjellä lattiaa.

Linja-auto

Olen päättänyt ostaa linja-auton ja siihen kuljettajan. Parhaillani mietin, mistä saisi rahaa. Sellainen auto kuuluu olevan kallis mööpeli. Voi olla että turvaudun uuteen ystävääni. En ollut uskoa silmiäni, kun kuulin, että täältä Putasjärvelle ja takaisin kustantajaa alle eur. 2 000.

Voi olla että kori, johon on sijoitettu muutama vaakatasoon kääntyvä istuin, olisi juuri oikea. Ja työskentelypöytä olisi hyvä. Katossa saisi olla samanlainen pleksikupu kuinJunkers Ju 88:ssa. Konekiväärin tilalle laittaisi tavallisen kinopään kameran kiinnittämistä varten. Matkalla voi aina tulla vastaan vaikkapa joku tuttu lehmä, jonka kuvaaminen edellyttäisi välimatkan takia pitkää putkea.

Kyllä minä ensin pyytäisin ajamaan Alktaan ja muistuttaisin, että ABC-asemilla pysähdytään kahvilla ja tupakalla. Liikennöitsijät saavat niillä ilmaiseksi. Siis kahvia.

Taakse saisi laittaa sellaiset kumilla päällystetyn koukut, niin voisi pyydettäessä poimia kyytiin jonkun elonsa vaelluksen puolitiehen päätyneen pyöräilijän ajokkeineen, tai potkukelkkailevan, pirtsakan mummon.

Matkan varrella polveni lysmähtivät, kun saman pikkuhotellin pihaan kurvasi oululaisen kilpailevan yrittäjän bussi, jonka kylkeen oli maalattu nimi, ”Loisto”. Kävin kysymässä kuskilta, oliko Koitelaisen koppia. Mies oli nuori mutta hymyili tietävästi. Kalle Päätalon kuuluisissa kirjoissa Taivalkosken ja Oulun väliä kulkee ennen sotia (ja sotien jälkeen) seka-auto, jonka nimitys paikkakunnalla on nimen- ja yksinomaan Loisto.

Pohjanmaalla ajoi enne Haldinin bussi. Mieltä kirpaisi reitti-ilmoitus Kokkola – Seinäjoki. Niin kaukaa niin pitkälle! Ja yksi reitti meni Virroille asti! Veljeni ja Mansikkamäen Markku tulivat Haldinin bussille kerran takaisin kotiin jälkivaatimuksella lähdettyään pyöräilemään maakuntaan  ja päästyään Lehmäjoelle asti. Isäni kävi lunastamassa heidät matkahuollosta.

Autonapumies minulla on vanhastaan. Tätä virkaa suosittelin Ollille tekniikan tohtorin ja oikeustieteellisen tutkinnon suorittamisen jälkeen. Hän toimii yleensä joo-miehenä Stiinalle, mutta luulen, että firaabelityön ehdoista voitaisiin tässä tapauksessa sopia, varsinkin kun käy ilmi, että matkailusta julkaistaan kirjallista ja kuvamateriaalia. En ole vielä ehtinyt kysyä, mutta kaavailujeni mukaan Elinkeinoelämän Keskusliiton päättäjät pitäisivät kokouksen Seinäjoelta Nivalan suuntaan ajettaessa- Poikkeaminen Alahärmän Kotoluhdassa on suunnitelmissa. Kauhavalla on kunnanjohtajana eli kaupunginjohtajana joku Salo, joka lienee koulutovereitteni Timon tai Tupun jälkeläisiä tai joka tapauksessa Näykin suunnasta kotoisin. Savonlinnan torilla kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ojentaa meille matkustajille ooppekuoron esittäessä a cappella – muotoista musiikkia, esimerkiksi madrigaalin, kullekin vähän käytetyn lörtsyn. Kokoontumispaikkana on Laurosen kulma.

Heka H., jolla on serkkuja kaikissa Savon pitäjissä ja koulutovereita kaikissa Helsingin kaupunginosissa, hankkii metsäsukset. Haluaisin nimittäin elvyttää suosuksiperinteen, joka on ollut viime vuosisatoina uuvuksissa. Lisäksi odotan, että hänellä on rinkassa kampa ikiomaksi kullekin kyydissä olijalle. Matkan varrelle nimittäin sattuu saunoja ja järviä, jotka eivät vähästä läikähdä. Jäämeressä kastautumista en suosittele. Kylmää vettä niskaan olemme saaneet itse kukin, mutta ainakin Juutuan rannassa vuorovesi on oikeasti vaarallinen.

Matkat tehdään pään sisällä. Liikunta on hyvä aate, mutta herrat sen pilasivat. Nykyisin moni juoksee kuin hullu kukko puoli vuorokautta tai vuorokauden samaa kehää. Ennen sai vähemmästäkin kätevän takin, jossa eivät taatusti pilkistäneet kädet hihoista. Juha Hurmeen ja eräiden muiden avomerisoutu vaatii, kuten soutu muutenkin, kokemusta ja taitoja. Taannoin eräs baritonilaulaja yllytti kokeilemaan kajakkikaksikkoja, joita muuten vuokrataan kesäisin Oravissa. Aavistan että melominen Koloveden puolella voi olla aavemaisen hieno kokemus.

Mutta aikansa kutakin. Hurmeelle olen tässä vaiheessa erikoisen kiitollinen säpsäyttämisestä. Mietin miten etenisin Vaasan Jaakoon asiassa. Valmiiksi luettuja ja montteerattuja pakinoita on nyt lähes 100. Monet eivät välitä niitä kuunnella ja sanovat kysyttäessä, että eivät pidä. Hurmeen kuvailemaa kuljeskelua Raumalla kykenin seuraamaan mielessäni, koska minullakin on sinne välillä asiaa. Sitä en olisi kuitenkaan uskonut, että joku onnistuu herättämään minussa mielenkiinnon Nortamoon. Kaikki tietävät, että jaaritukset ovat säälittävä yritys paikkailla huonoa huumoria tuloksin, jotka ovat entistäkin huonompia. Raumalaiset nyt ovat vähän sellaisia. (Lapsenlapseni ja heidän äidinpuoleiset sukulaisensa ovat käyneet koulujaan Raumalla lähes aikojen alusta.)

Mikä yhdistää Vaasan Jaakoon Nortamoon, jota hän oman myöntämisensä mukaan matki? Hurme ei tiedä tai ei sano vastausta, mutta johdin sen lukemastani. Joyce.

Kirjallisuuden modernismin päättäväinen pikkuporvarillisen realismin hylkääminen on oivallus, että kirjallisuus tapahtuu kielessä. Kielen nostaminen murteeseen tukeutuen on yksi keino, jota Joycen lisäksi käytti menestyksellisesti Hasek. Meillä mainittujen ohella Volter Kilpi tajusi tämän ja jossain määrin Joel Lehtonen.

Odotan jännittyneenä, poikkeavatko soutajat Vaasassa.

Nuotinkääntäjä

Lupasin jatkaa pianistin nuotinkääntäjän uraani. Se keskeytyi koulua kädessäni 1958, vaikka menestyi tässä ammatissa hyvin. Tehtävä on istua pianistin vieressä ja kääntää plaria. Siihen tarvitaan kohtalainen nuotinlukutaito tai sen puuttuessa päättäväinen pianisti, joka osoittaa pienellä nyökkäyksellä, milloin sivua käännetään.

Tätä ihmettä ei näe konserteissa, koska tapana on, että pianistit soittavat ulkoa, ilman nuotteja. Olen kuunnellut koko ikäni vertahyytäviä tarinoita unohtamisista. Itse S. Richter kuului kerran Helsingissä unohtaneen, miten esitettävänä oleva kappale menee, mutta ei sitä ollut huomannut kuin 52 ihmistä. Yleensä juuri Richter ei unohtanut koskaan ja Cortot unohteli aina.

Kun siihen tarjoutui tilaisuus, meillä on pieni kotikonsertti. Kuulemaan mahtuu tietenkin väkeä vain vähän. Kaksi hyvää ammattilaista esittää Schubertin Winterreisen kokonaisuudessaan. Pianonvirittäjä on jo tulossa.

Tässäkin asiassa Schubertin helppous ja koruttomuus on harhaluulo. Aukeaman alalaidassa on hälyttävän paljon murtosointukulkuja, ja se tarkoittaa virassa, johon minut määrättiin, nopeaa toimintaa. ”Gefrorne Tränen” on esimerkki.

Niille jotka nyt luulevat, että ei kiinnosta: olette väärässä. Tavallinen rokin ystävä ei tajua, millaiset kiksit livenä esitetty lied (laulu + piano) antaa. Se että tuon mahtavan mielihyvän saavuttaminen vaatii vähän työtä, ei ole paha asia, vaan hyvä asia.

Tiedän hyvin ja olen itse kokenut saman kyllin monta kertaa; erittäin hienon tunteen saa hiihtämällä tai juoksemalla kaksi tai kolme tuntia todella räkä poskella ja aina välillä hämärän rajamailla. Se tunne tulee noin puolen tunnin kuluttua lopettamisesta ja se tulee, vaikka ei olisi yhtään hyväntahtoista henkilöä kehumassa suoritusta.

Koska olin oppikoulun aloittaessani liian hintelä ja lisäksi jokseenkin sairas, lääkäri määräsi joka päivä uinnin tietylle, meidän molempien tuntuvalle Evijärven karille ja takaisin. Sairaudet vaivasivat sydäntä ja olivat reumaattisia, ja oli siinä muutakin. Uin aamuisin, ja oli se vastenmielistä, etenkin kolealla säällä. Kuukauden kuluttua huomasin, ettei minun tarvinnut laskea levähtääkseni sitä peltistä ämpäriä välillä maahan vajaan kilometrin matkalla kaivolta. Se oli kumma tunne. Urheilijaa minusta ei tullut.

Ilman lääkärin määräystä ja tuon aikakauden oppia, joka esti edes epäilemästä kenenkään käskyjen järkevyyttä, en tietenkään olisi edes ajatellut tuollaista. Toisaalta juuri tämä lääkäri oli hyvin pätevä. Häneltä opin vähän myöhemmin polttamaan tupakkaa.

Kun moni tietenkin ihmettelee, miksi Martti Talvelasta kohkattiin, vaikkei hän kaikin ajoin pysynyt edes äänessä, ei edes sävellajissa, kuunnelkoon hänen ja Gothonin Winterreise-levytyksen. Kun teos on tuollainen – vivahteiden vivahteita ja tietenkin koko ihmiselämä ja Euroopan historia laulusarjana esitettynä, on siinä esittäjillä kattaus. Ja Talvelan äänen kauneus, sointi, on tässä vaniljaa.

Liikkuessani eilen luvallisilla asioilla kaupungilla muistin mennä kirjakauppaan ostoksille. Joku sellainen Juha Hurme tulee vastaan milloin missäkin yhteydessä. Olin luullut, että hän on teatterialalla, ja teatterissa en yleensä käy, koska siellä takapuoli puutuu, usein aivotkin.

Sitten kävi ilmi, että tämä ”Nyljettyjä ajatuksia” on kaikilla mahdollisilla palkittavien listoilla.

Luin kirjaa jonkin aikaa kaupassa ja ostin. Paluumatkalla poikkesin kahdesti huoltoasemalle lukemaan lisää.

Sellaista ei tapahdu nykyisin kovin usein. Mutta mitään näin hyvää en ole lukenut, suomeksi. (Tarkoitan siis uutuuskirjoja.)

Ilmaisen ihastukseni siitä, että tuo henkilö on ratkaissut ongelman, joka osoittautui monille, esimerkiksi Hirnille, Donnerille ja Paasilinnalle ylivoimaiseksi: miten yhdistää rytmisesti (sinfonisesti) essee ja novelli eli tietoperäinen ja kuviteltu aineisto sekä mahdollisesti mausteena pieni määrä hihasta vedettyä hölynpölyä.

Raportoin. Kirja on paksu. Äsken kävi hakemassa kirjastosta Hurmeen muut teokset. Voi yhden kerran!