Näkökulma maalaisliittoon II

Niukkanen, Tanner ja Ryti eivät tehneet elettäkään auttaakseen metsäprofessori Cajanderia jäämästä historiaan 1940. Tosiasiassa meillä oli puolustusmäärärahoja, joita etenkin maalaisliiton Niukkanen oli ollut hankkimassa. Suomi oli tehnyt hankinnan, jonka mahdollista järkeä en ole tähän mennessä kyennyt keksimään, nimittäin panssarilaivat Väinämöisen ja Ilmarisen sekä Saksan tilauksesta Versailles’n rauhansopimuksen kiertämiseksi kaksi sukellusvenettä. Sodankäyntiä ajatellen panssarilaivat olivat vanhentuneet tyyppinä 1916 (Juutinrauman meritaistelu), ja toisessa maailmansodassa supertaistelulaivat ammuttiin pohjaan.

Lisäksi oli hankittu pommikoneita. Blenheimit olivat oikein hyviä ja ajan tasalla, vaikka jatkosodan Junkers Ju-88 oli sitten jotain aivan muuta. Rahaa ja koneita käsiteltäessä kannattaa koko ajan muistaa, että yllättävää kyllä sodan parhaat konstruktiot toteuttivat Neuvostoliitto (ainakin panssarivaunu T-32) ja Englanti (Spitfire ja etenkin Mosquito).

Suomi jäi talvisodassa vaille panssarintorjuntaa. Syy ei ollut rahan puute, vaan komitean riita. Siellä kiisteltiin pst-kiväärin kaliiperista. Sodan syttyessä kiista edelleen jatkui. Varmaan joku lukija osaisi valistaa minua ja muita; kuvittelen että talvisodan ajan vaunuihin (T-24 ym.) tuollainen miehen kannettava ase olisi voinut tehota. Jatkosodan ”norsupyssy” ei tehonnut.

Samoin mieltä puuttui viestivälineitä. Eräiden muistelmatietojen mukaan Viipurin läänissä vedettiin piikkilankaa hangelle ja sitä käytettiin kirkaslinjana. Selvästi ja myönnetysti johonkin Taipaleella ja Kollaalle tultaessa ensimmäinen kiusallinen kysymys oli, miten täällä saa yhteyden korsusta toiseen. Käytännössä ei ollut sitten muita keinoja kuin lähetti, ja niitä meni…

Mutta pääteema oli maalaisliitto. Puolueen historioissa ei mielellään korosteta, että toiminta alkoi huomattavasta tämän hetken perussuomalaisia muistuttavin tavoin. Alkion joukko oli populistinen kansanliike. Maan itsenäistyessä puolueessa oli suurtalonpoikien siipi (Kyösti Kallio) ja professorisiipi. Ratkaisu maan ongelmiin oli pientilatuotanto. Oppia juostiin saamassa Tanskasta. Valitettavasti en ole tutkinut alan vanhaa kirjallisuutta. En osaa sanoa, pantiinko merkille, että ilmastossa on eroa ja ehkä maaperän hedelmällisyydessäkin.

Maalaisliittoa yhdisti edistyspuolueeseen eli porvarillisiin liberaaleihin ja eräisiin kokoomukselaisiin (Paasikivi) ja ruotsalaisiin (Wallden) yhteinen mielenkiinto metsän antimiin. En tarkoita pontikkaa, vaan kuitupuuta, joka oli se sotien välisen ajan suuri keksintö. Vaikka myös sahatavaran vienti oli budjetissamme valtavaa, kyllä jo tuohon aikaan käsitettiin, että jalostusastetta nostamalla (lankku – selluloosa – paperi – parempi paperi) saa lisää fyrkkaa.

Suomen historian suuri linja vuodesta 1916 tähän päivään puuttuu lähes täysin historioista ja käsityksistä: osuustoiminta. Tällä hetkellä S-ryhmä vastaa lähes puolesta maan päivittäistavarakaupasta reippaasti yli 10 miljardin myynnillä.

Suuri ja syvä ero tapahtui, kun vasemmistolainen eli edistysmielinen osuuskauppaliike erosi 1916. Sen merkittävin edustaja oli Elanto, ja Elannon johtaja oli Väinö Tanner, Saksassa koulutettu osuuskauppamies. Osuustukkukaupalla (OTK) oli runsaasti tehtaita. Molemmat osuusliikkeet, siis porvarillinen SOK ja edistysmielinen olivat myymälöineen maan jokaisessa kirkonkylässä ja isommissa kylissä. Valtakunnan elintarvikehuollon kannalta nämä kaksi olivat ratkaisevassa asemassa.

SOK:n rinnalla on mainittava maataloustuottajain keskusliitto MTK sekä metsän myyjät, Suomen oloissa melkein aina maalaiset. Raha kiersi, surkeina kolikoina mutta kuitenkin, maalle hankintatuloina ja metsätyön palkkoina.

Ministereinä toimivat maalaisliiton professorit olivat keksineet ja kehittäneet elintarviketuotannon ja sitten metsänhoidon. Tiettävästi Suomen metsät olivat vuonna 1925 aika pahassa kunnossa. Eräs käännekohta oli ykistyismetsälaki, joka oli ”selvää sosialismia” – omistaja ei enää saanutkaan tehdä metsälleen mitä halusi.

Poliitikot olivat kiinni näissä asioissa, ja rahoituspuolella kolme liikepankkia, säästöpankit ja osuuskassat vastasivat talouden verenkierrosta (ja veronkierrosta). Kuinka ollakaan niissä ja vakuutusyhtiöissä istui näitä samoja poliitikkoja.

Suomen ensimmäinen todellinen poliittinen broileri oli Urho Kekkonen. […

Näkökulma maalaisliittoon

On ollut terveellistä miettiä Helsingin Sanomien eli siis Eljas Erkon vaikutusta Suomen politiikkaan ennen sotia. Aika moni on esittänyt käsityksen, jonka mukaan Erkko epäonnistui ulkoministerinä luottaessaan siihen, että Neuvostoliitto bluffaa eikä aio ryhtyä sotaan Suomen kanssa.

En väitä vastaan. Erkko oli huono poliitikko. Mutta vuodet 1917-1944 olivat Suomessa huonojen poliitikkojen kulta-aikaa.

Määrittelen epäsuorasti. Hyvä poliitikko saa joskus aikaan rakenteellisia muutoksia, jotka arvioidaan jälkeenpäin onnistuneiksi. Maalaisliiton Kyösti Kallion vuokratiloja koskenut laki ja siihen liittynyt Lex Pulkkinen, joka suitsi puutavarayhtiöiden ostoja, edistivät sekä yhteiskuntarauhaa että varallisuutta.

Ulkopolitiikka oli ongelma. Sitä meillä Suomessa ei ollut milloinkaan ennen ollut, joten ei ihme. Meillä oli ollut vain idän suhteet. Nyt esimerkiksi Englannin asenne ja asema vaikuttivat selvästi Tarton rauhaan. Oli siinä ihmettelmistä

Meillä oli useita kertoja ulkoministerinä myös ammattimies, joka hänkin epäonnistui kerran toisensa jälkeen, nimittäin Rudolf Holsti, Erkon puoluetoveri. Saksalaisten kuuleman mukaan Holsti oli diplomaattipäivällisillä sanonut Hitleriä hulluksi koiraksi. Ajatus oli oikea mutta paikka väärä, ja lisäksi diplomatia on vaikea ala.

Suhteet sekä Saksaan että Neuvostoliittoon olivat ongelmalliset 30-luvun lopulla ja Ruotsin suhteiden kantona kaskessa oli ollut ensin Ahvenanmaan riita ja sitten yleinen suomalainen kieliriita.

Washingtonissa toinen ammattilainen, Hj. Procopé, sai 1939 itseltään Rooseveltilta tiedon Ribbentroppin ja Molotovin uudesta sopimuksesta, ja ilmoitti siitä kuuliaisesti Suomeen, jossa asia hautautui ainakin kuukaudeksi.

Sellaista sattuu. Mutta jäin pohtimaan erikseen sitä, miten taitamattomissa käsissä Suomen ulkopolitiikka todella oli. Ståhlberg turvautui Holstiin juuri siksi, ettei hänellä omastakaan mielestään ollut lähempiä tietoja ulkopoliittisista kysymyksistä. Hän kuitenkin ymmärsi, ettei kansainvälisiä suhteita ratkaista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksillä.

Relander ja Kyösti Kallio ulkopolitiikasta määräävinä presidentteinä lienevät olleet täysin pihalla näistä asioista, ja Kallion toimintaa ehkä rajoitti myös täydellinen kielitaidottomuus. Svinhufvud nousi isänmaan isäksi lannistamalla sisäpoliittisen kriisin (Mäntsälän kapinan), mutta Saksaan hän uskoi ja se usko kesti myös vuoden 1940. Vielä 1943 hän kierteli Saksassa omaan lukuunsa edistämässä sotaa, josta kotimaassa haluttiin tosiasiassa irtautua.

Taitamattomuutensa vieraan painostuksen edessä hän oli osoittanut jo vuosisadan alussa. On se komeaa joutua Siperiaan, mutta mitä se auttaa? Eduskunta hajotettiin kerran toisensa jälkeen Svinhufvudin puhemiesaikana, koska tämä ei malttanut olla haastamatta riitaa venäläisten kanssa. Lopulta 1917 oltiin tilanteessa, jossa kukaan muu kuin Lenin ei tiennyt, kuka Suomea hallitsee. Ja hänkin arvasi väärin.

Sotien välistä Suomea on sanottu Tannerin tasavallaksi. Se kuulostaa hyvältä. Mutta Tanner oli se ministeri, jonka synnit Cajander sai kantaakseen, omien syntiensä lisäksi. Talvisodan ulkoministerin ansioluettelo ei ole kehuttava. ”Sotaa ei tule.”

Kun Suomi joutui siivoaman sisällissotansa eli korjailemaan mainettaan, vakauttamaan valuuttansa, rimpuilemaan yleismaailmallisesta talouspulasta ja pääsi ratsastamaan nopeasti kasvaneen metsäteollisuuden turvin, keskeiset ongelmat olivat kovin kansainvälisiä. Silti korkeissa poliittisissa piireissä asennoituminen oli niin nurkkakuntaisen kansallista, ettei sille vedä ehkä vertoja edes tämän hetken poliittinen oivallus pysyä irti Euroopasta ja musta maailmasta.

Historia on armeliaasti unohtanut maalaisliittolaiset ministerit ja merkkimiehet, kuten Relanderin, Sunilan, Jutilan ja Niukkasen, sekä edistyspuolueen Vennolan, joka ensin ei viitsinyt hoitaa pääministerin tehtäviä eikä sitten edes kansantaloustieteen professuuriaan, kuten Eino Jutikkala on kertonut. Maa vapisi yliopistonprofessorien käsissä. Yksi sellainen oli pääministeri Kivimäki. […jatkuu]

Vanhat

Selailin alimmaista kansiota ja totesin, että isäni koulutodistus Kivennavan Joutselän kansakoulusta 1929 oli suorastaan hyvä, mutta Helsingin Normaalilyseossa 1935 matematiikka selvästi aiheutti kiusaa. Arvattavasti retkeily ja muut keskenkasvuisen kiireet veivät ajan. En koskaan tullut kysyneeksi, mutta arvelen, että tytöistä asianomainen ei tainnut paljon ymmärtää.

Upseeriarvostelussa ei ole siitä asiasta mainintaa, mutta siinä kuitenkin kerrotaan, että luutnantti ei käytä väkijuomia. Kielteisin arvio tuossa arviossa on muutaman kerran esiintyvä maininta ”liian nuori” ja moite, että suhtautuminen varusmiehiin oli liian toverillinen. No, hän oli kahdenkymmenen eli siis tultuaan sotareissulta kuuden vuoden rupeamalta 23-vuotias.

Kuvassa esiintyvän miehen minä muistan. Olin siis kahdeksanvuotias, kun hän kuoli, ja hän oli syntynyt ennen suuria nälkävuosia. Vähän minä Uiton Mattia pelkäsinkin. Hän ärisi ja syljeskeli ja huitoi kepillä ja tuota karvamösää hän piti kesät talvet. Olimme Kauhavalla hänen naapureitaan.

Tuo muistamani henkilö oli siis iältään vakiintunut isäntämies, kun Pohjanmaalle saatiin rautatie. Se muutti paljon, mutta yllättävästi kotikylästäni oli kyllä käyty kaukokauppaa Pietarissa asti. Mistä alkaen, sitä en tiedä. Kjun Juha Silla kuului palelluttaneet ja menettäneen jalkansa rahdinajossa, niin kai sinne jotain kannatti viedä poikkimain.

Kauhavan yhteydessä mainitaan aina puukot, mutta ei se ollut lopultakaan niin ihmeellistä kotiteollisuutta verrattuna kudontaan ja kudottamiseen. Tekstiilejä vietiin joka tapauksessa Helsinkiin viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Näitten vanhojen kaivelemisen yhteydessä olen ymmärtänyt, miksi hyviä muistelmia on niin tavattoman vähän. Meillähän on hyviä lähimenneisyyteen sijoittuvia kirjoja vaikka mitä määrät, siis sellaisia kuin Balzac, Hugo, Dickens tai Dickens. Dickensin taikuuden voi kuka tahansa todeta televisiosarjoista. Se taika on niin tiukassa, että se kestää myös siirron aivan toiseen lajityyppiin.

Mutta nuo teokset eivät ole totta, yhtä vähän kuin ”Tuntematon sotilas” tai ”Täällä Pohjantähden alla”. Tätähän joutuu tolkuttamaan koko ikänsä, ja useimmiten sitä sortuu selittämään liian vaikeasti. Romaanit eivät kuvaa todellisuutta. Ne luovat todellisuutta. Todenmukainen sotakuvaus olisi 400 sivua tekstiä, joka alkaisi: korpraali nukkui korsussa, korpraali nukkui korsussa – ja niin edelleen. Viimeisellä sivulla korpraali ehkä heräisi.

Todellisuus on niin pitkäveteistä, ettei siitä saa romaania tai elokuvaa valikoimatta ja tiivistämättä. Todellisuus on kuin ladollinen heiniä. Ovat ne korret mielenkiintoisiakin, mutta ei niitä kovin kauan jaksa katsella. Jos romaania haluaisi johonkin verrata, niin ehkä se on vähän kuin talo. Jos se on vanha talo, melkein kaikki raaka-aineet ovat luonnosta, mutta silti tulos on tuhansien keinotekoisten objektien keinotekoinen kokonaisuus.

Ja muistelmakirjallisuuden kirous on tässä. Minulla on jokin hatara tuntuma siitä, millä tavoin erilainen nuori mies oli 1941 kuin itse olin 1964, ja voisin yrittää arvailla jutun kuvan Uiton Matin 1800-luvun puolen elämä, mutta tiedän, että tulos olisi perin pohjin virheellinen. Ei siinä auta mitään, että olen katsellut ja tarkkaillut vanhusta.

Joinakin hetkinä yritän palautella mieleeni itse elämääni vuonna 1964 tai 1974. Tiedän yritettyäni, että ei onnistu. Jopa 1984 on vuosi, jota joudun haarukoimaan yksityisten ja yleisten muistojen kautta.

Kirjallisuutta hiukan tukee se, että uni muistaa. Isäni sanoi hyvin vanhana, toisen jalkansa menettäneenä (verenkierto – amputointi), että hän retkeilee unissaan tunturissa ja että Kopsusjärvellä oli kaunis ilma. Itse muistan, miten keveä pikkulapsena oli juosta. Ihminen ei ole itselleen minkään tietyn ikäinen.

Kirjoitan tähän asti vain sanoakseni yhden asian. Vanhat valokuvat ja paperit ja niihin liittyvät muistot kertovat yhden varman asian. Tuo isä ja tämä naapurin vanhus joutuivat aivan erilaiseen maailmaan kuin se, mihin he olivat syntyneet, ja joutuivat aivan toisenlaisiin tehtäviin kuin ne, joihin heillä olisi ollut valmiuksia. Nämä kaksi kukaties onnistuivat; kuka kehtaa kiusata niitä, jotka eivät onnistuneet. Jos on syntynyt lampaaksi, ei siitä noin vain muutu hevoseksi.

Sanomisen vapaus

Kielen ja ajattelun suhdetta on ihmetelty noin sata vuotta. Valmista ei ole tullut. Luultavasti uskottavien kokeiden tekeminen on mahdotonta. Siinä joutuisi vertaamaan kielellisiä kuvauksia mielen sisältöön. Tuo on yksi niistä tehtävistä, jota taide toteutti muutamia kymmeniä tuhansia vuosia. Loitsu on yritys vaikuttaa todellisuuteen kielellä, lausumalla juuri oikeat sanat. Kuva voi olla todellisempaa totta, kuten kirkkotaiteessa ja pornografiassa.

Sitten tiede tuli mukaan ja alkoi selvittää, miten asiat ovat. Syntyvätkö sairaudet vahingollisista huuruista? Eivät, vaan monet niistä pieneliöistä, joita ei erota silmällä. Ennen pitkää jouduttiin myöntämään, ettei se, minkä aistimme ja ymmärryksemme kertovat todeksi, ole sittenkään totta. Hyryn novellin mies miettii junassa, miten ihminen voisi olla samaan aikaan kahdessa paikassa. Tuo on luultavasti tietoinen viittaus Schrödingerin kissaan, joka voi olla samanaikaisesti elossa ja kuollut, tai Youngin kokeeseen, jossa valoaalto tai fotoni kulkee samanaikaisesti kahdesta eri aukosta. Novellin miehen mieli seikkailee toisin sanoen kvanttitasolla eli asioissa, joista matematiikka tietää jokseenkin mahdottoman tuntuisi tosiasioita.

Vallitseeko matematiikassa sananvapaus? Onko kvanttikenttädynamiikan yhtälöihin tekijänoikeus?

Kysymykset on tarkoitettu vaikuttamaan idioottimaisilta. Edelleen kirjoitettu on johdantoa kysymykseen, liittyykö ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa tarkoitettu sananvapaus kieleen, jota tuohon vapauteen vetoava käyttää?

Tuo kysymys ei ole idioottimainen. Sangen monissa maissa, myös Suomessa, opettajat ja viranomaiset kielsivät ennen eräiden vähemmistökielten, kuten saamen ja mustalaisten eli romanien kielen käytön. Maapallolla hurjin ympäristötuho ei kohdistu elolliseen ympäristöön, vaan elollisiin kieliin. Niiden lukumäärä on romahtamassa.

Aivan hiljan, kertoo Jared Diamond, BBC korosti jossain lähetyksessä kielten monimuotoisuutta. Kuulijat raivostuivat ja lähettivät tuhansittain viestejä, joiden ydinsisältö oli, että kaikki muut kielet paitsi englanti ovat oikeastaan tarpeettomia, eikä niiden edistämisessä ole mieltä. Luultavasti kirjoittajat ajattelivat kymriä, iiriä ja vastaavia. Tuskin he ajattelivat suomea, mutta tuon ajattelutavan mukaan suomi joutaisi kyllä mennä. Joku venäläinenhän ehtikin jo sanomaan, että Viron kieli ja etnisyys on täysin tarpeeton koriste.

BBC:n kuulijoille olisi tietenkin ollut hauska sanoa, että jos ajatuksena on suurimman kielen hallinta kaikkialla, englanti joutaisi romukoppaan, ja kaikkien olisi syytä keskittyä maailman ylivoimaisesti suurimpaan ja sivistyskielenäkin englantia paljon vanhempaan kiinaan.

Onko suomalaisella oikeus odottaa, että hänen kaupasta ostamansa pullon kyljessä lukee suomeksi ”myrkyllistä” tai ”vaarallista nautittavaksi”? Onko maksuvaatimus tehokas ja täytyykö vuokrasuhteen irtisanomista uskoa, jos teksti on englantia (tai ruotsia)?

Johdattelen tällä ajatukseen, että oikeus vaatia oman asuinmaan virallisen kielen ja mielestäni virallisten kielten käyttöä ei ole mikään pikkuasia. Mennäkseni sitten pikkuasioihin, minusta on sympaattista, että television setä ja sanomalehden täti ilmoittavat, pitäisikö minun kuullottaa vai käristää jotain paistinpannussani tai täytyykö jotain sössöä keittää vai hauduttaa. Tiedättekö te aivan varmasti, mitä on ”to stew” suomeksi. Luullakseni tiedätte sinne päin, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun sössö palaa pohjaan, voi tulla mieleen, että olisi se saanut olla suomeksi. Osaatteko sanoa, mitä on englanniksi ”silputa”, ”viipaloida” ja ”muhentaa”? – Abiturientit ehkä osaavat. Tiedättekö te, mitä abiturientti on englanniksi” – A candidate for the examination of matriculation. Valitettavasti englantilaiset eivät sitten ymmärrä tätä. Kaikille ilmiöille, kuten ”ylioppilastutkinto” tai ”rippikoulu” tai ”veneen tappi” ei ole välttämättä vastineita muissa kielissä.

Miksi suhteellisen harva suomea aikuisena opiskellut käsittää muotoilun ”rakkaamme Matti Meikäläinen” sivumerkityksen? Tai ”muistoa kunnioittaen”? Tai ”sori, nyt ei enää putoo”.

En tässä yhteydessä halua puhua taiteesta. Kieli on ymmärretyksi tulemisen asia, ja kieli on isänmaa. Olen kuullut aika paljon kiukuttelua siitä, että Euroopassa muun muassa patenttivaatimukset täytyy kääntää kymmenelle tai kahdellekymmenelle kielelle. Maksaa se, mutta kyllä ne täytyy. Arvaatte varmaan, että voisin liittää tähän vaikka minkä määrän sinänsä yksinkertaisten laitteiden patenttiselityksiä, joita useimpien olisi vaikea ymmärtää äidinkielellään ja lähes kaikkien mahdoton vieraalla kielellä.

Pakkoruotsi

Muuan kommentti edelliseen blogiin vaatii selitystä.

Sitä ennen: harvoin olen niin ihastunut kuin mainintaan Fra Angelicon sinisestä. Ihastuminen johtuu tavalliseen tapaan siitä, että oma kokemukseni on juuri sama.

Vihreistä ylivoimainen van Eyckin ”Arnulfinien avioliiton morsiamen samettihame. Alkuperäisteos on Lontoossa. Käyn tervehtimässä sitä aina kun voin.

Kielikuvana – näen joskus värien asettelun rinnakkain niin että tunne on sama kuin tutun (tonaalisen) musiikin toonikasoinnun, mielellään jousilla. Tämä on joko mystiikkaa tai jonkinlaista joogaa. Fra Angelicon freskot ja Bachin Magnicigatin d-sävelen varaan rakentuva sointupylväs (Omnes generationes) tuntuvat koko ruumiissa kuin saunan löyly tai kesänpehmeä järven vesi.

Varsinainen vastaus kommenttiin koskee ruotsin kieltä. Näen ainakin kolme aivan eri asiaa. Yksi on vihamielisyys tai vastenmielisyys ruotsin kieltä kohtaan. Toinen on karsaus ruotsin käyttämistä vasteen. Kolmas on ruotsin opettaminen peruskoulussa eli niin sanottu pakkoruotsi.

Vihamielisyys on kunkin oma asia. Muistaakseni mainitsin tässä blogissa vuosia sitten Kauhavalta oppikoulumme opettajan, joka menetti mahdollisuutensa koulussa ja paikkakunnalla toistelemalla oppitunnilla: älkää käyttäkö tuota murrettanne, kun se on niin rumaa.

Taitaa olla normaalia toistella, että esimerkiksi tanska ja hollanti ovat rumia kieliä. Olen kysynyt asiaa tanskalaisilta ja hollantilaisilta, ja he ovat kyllä eri mieltä asiasta. Asiasta keskusteltaessa jotkut ulkomaalaiset koehenkilöt eli ystäväni ovat olleet hiukan ihmeissään eivätkä järin ihastuneita suomen kielen näytesanaani ”räkäkänni”.

Suomen kielen kauneinta lausetta ei voi löytää; kielen puhuja kykenee tuskin sulkemaan mielestään sanan merkitystä ja tulemaan esimerkiksi sellaiseen tulokseen, että ”äiti” kuulostaa harvinaisen rumalta.

En kannata pakkoruotsia. Ennen kannatin. Olin samaa mieltä kuin ne, jotka tuovat esiin erinäisten virkamiesten toiminnalle tarpeellisen välttämättömän toisen kotimaisen tarpeen. Argumentti on mielestäni edelleen tuo, mutta nyt olen sitä mieltä, että eivät ne pirut kuitenkaan koulussa opi ymmärtämään, jos joku kysyy ruotsiksi, missä päin on verovirasto tai poliisiasema. Tästä sitten seuraa, että eräillä ruotsin äidinkielenä tai muuten lapsena oppineilla on jonkinasteinen etulyöntiasema eräisiin koulutuspaikkoihin, kuten oikeustieteelliseen. En nimittäin oikein näe, että esimerkiksi tällä kirkkonummella (Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus) pitäisi tuoda tulkki käräjille. Täällä nyt kuitenkin on ruotsinkielisiä ihmisiä, joiden suku on asunut paikkakunnalla vuosisatoja ja tunnen itse henkilökohtaisesti joukon vanhempia ihmisiä, joiden taito käyttää suomea rajoittuu arkisiin asioihin.

Omien havaintojeni perusteella olen muuten saman hengen lapsia kuin ne kommentoijat, jotka arvelevat kaksikielisten suomalaisten saavan selvän edun. Viitaan edelleen tuttavapiiriini, joka on epäedustava. Pakkaavat nimittäin olevan koulutettua väkeä. Mutta etenkin englannin oppiminen näyttää heille kovin vaivattomalta, ja ruotsia puhuva oppii ainakin lukemaan saksaa verrattain vähällä vaivalla.

Ruotsista ja pakkoruotsista puhuttaessa norjalaiset taitavat edelleen suhtautua ruotsiin ja Ruotsin valtioon vihamielisemmin kuin useimmat suomalaiset. Ja syvän asiantuntemattomuuden turvin voisi ajatella – mutta en kehota ajattelemaan ääneen – että miten se Norjakin tarvitsee oman kielen, käytännössä jopa kaksi, vaikka suomalaisen silmin molemmat norjan kielet vaikuttavat joko tanskan tai ruotsin murteilta.

Meillähän on Euroopassa esimerkkimaa, Sveitsi. Merkittävä osa maasta käyttää yllättävänkin julkisissa yhteyksissä omaa kieltään tai murrettaan, sveitsinsaksaa, jonka tuntee siitä, ettei sitä tahdo ymmärtää ollenkaan puhuttuna, vaikka saksaa osaisikin. (Sama koskee Wienin saksaa, mutta se on korostetusti puhekili). Ellen ole vallan erehtynyt, Sveitsissä saatetaan jopa parlamentissa käyttää kenenkään asiaa ihmettelemättä sviitserdytsiä. Ja Euroopassa on varottava esimerkki kaksikielisyydestä, Belgia. Belgialaisille ei pidä muistella Hitlerin aikaa, jolloin osa kansasta liittyi osittain kuvitelluista kielisyistä miehittäjän leiriin. Ja kieliriita tekee koko ajan pahaa jälkeä.