Päivän sankarit

Katsoin Björn Wahlroosin kirjan julkistamistilaisuuden verkosta. Kirjan nimi on ”Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle”, ja sen viesti on demokratian vajavaisuus. Kohta osaavat ihmiset ”äänestävät jaloillaan” eli siirtyvät muualle maasta, jossa ymmärtämätön enemmistö asettaa heille kohtuuttomia vaatimuksia, kuten veroja.

Osa on sen jo tehnyt ja lisää on luvassa.

Hyvinvointivaltion aiheuttamia kustannuksia on leikattava. Se tarkoittaa, että huonot ja tyhmät ihmiset saavat liikaa yhteiskunnan tukea eli hienojen ja rikkaiden rahoja.

Wahlroosin kirja on tervetullut. Se selventää asioita ja luultavasti aiheuttaa keskustelua.

Onnekkaan yhteensattuman vuoksi Wahlroosin aateveli – johdonmukainen platonisti Breivik – oli hänkin eilen julkisuudessa.

Platon arvioi (”Valtio”), että tyhmät ihmiset luulevat todellisuudeksi sitä, minkä näkevät ja tuntevat. Viisaat valistuneet tietävät, että ilmiöiden maailma on vain harhaa. Todellisuus rakentuu itse asiassa täydellisistä ihannemuodoista, joista tarkkailija erottaa vain varjon.

Idea ja idealismi ymmärretään tätä nykyä yleiskielessä toisin. Sanaan saattaa sisältyä hyväksyvä vivahdus. Jollakulla on aate ja sitä aatetta hän ajaa oman välittömän etunsa kustannuksellakin, Sitä vastoin materialisti näkee vain aineen ja etenkin rahan ja tyytyy sen kahmimiseen kieltäen korkeiden ajatusten merkityksen, sikäli kuin niitä ymmärtääkään.

Wahlroosin platonilaisuus on taloustieteestä yleistetty valinnan yhteiskunta eli aatteiden markkina. Demokratia näyttää olevan markkinavirhe. Breivikin platonilaisuus on aito kulttuuri (sellaisena kuin hän sen käsittää) ja vastaavasti monikulttuurisuuden turmelus, johon on tartuttava tiukalla kädellä ja pistoolilla.

Toivottavasti Wahlroosille ei suoriteta mielentilan tutkimusta. Hän vaikuttaa selvästi tyhmemmältä kuin Breivik, joten tulos voisi olla kiusallinen, jos hän pääsisi esittelemään ideansa lääkäriryhmälle.

Onko ajatus ruma, kun arvostettu pankinjohtaja rinnastetaan joukkomurhaajaan? Olisi, ellei pankinjohtaja selittäisi kirjassaan hieman outoja historiallisia havainnekuvia käyttäen, että menestys vaatii muutakin kuin vain demokratiaa. ”Tarvitaan myös toimivia markkinoita ja tehokkaita hierarkioita.” Eli platonilaisia ideoita – toimiva markkina on tunnetusti sellainen.

Nuo tehokkaat hierarkiat johtavat viimeistään ajatukset Platoniin, joka kutsui filosofikuninkaita hallitsemaan. Kaksi on nyt ilmoittautunut, mutta norjalainen filosofikuningas ei ole vapaalla jalalla.

Tässä vaiheessa jää arvailujen varaan, mitä kirjoittaja tarkoittaa hierarkioilla. Ilmeisesti ei Maslowin tarvehierarkioita, koska niihin sisältyvät rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet. Niihin kuuluvat myös turvallisuuden tarpeet. Valtion keskeisiksi tehtäviksi on käsitetty fyysinen turvallisuus eli poliisi ja armeija ja oikeuksien (kuten omistusoikeuden) toteuttaminen eli oikeuslaitos.

Turvallisuutta ja myös oikeutta voi johonkin rajaan asti ostaa, mutta rakkautta ei.

Osa varakkaimmistosta tyytyy prostituutioon. Halukkaita rakkauspalvelujen myyjiä riittää, mutta jotkut ovat sitä mieltä, että tarkemmin katsoen he eivät myy rakkautta, vaan jotain muuta. Myös arvonanto – Maslowin hierarkiaa sekin – on hiukan kaksiteräinen. On ihmisiä, itse asiassa tässäkin maassa, jotka eivät arvosta junapelureita. Vaikka rahaa olisi miten muhkea käärö, se ei tee aina aiottua vaikutusta. Olisikohan vaikutus toinen, jos rahamies olisi adoptoitu Armfeltin sukuun?

Kustantajan ajoitus heitti hiukan. ”Titanicin” muistopäivä meni jo. Symboliikka olisi ollut jäätävä.

Kukkahattutädit

Tuo otsikon nimitys olikin päässyt unohtumaan. Sitä käytettiin ennen paljon. Se oli tarkoitettu hyvin epäystävälliseksi. Siihen sisältyi yleisen höperyyden ajatus ja lisäksi turhan hössöttämisen maku. Kukkahattutäti oli kokoomukselainen tai poikkeustapauksessa maalaisliittolainen eli keskustalainen.

Naisten hatun kulttuurihistorian piirsi Juhani Aho eräässä lastussaan (Vilhelmiina Väisänen). Silloin kauan sitten hattuun sonnustautunut palvelijatar oli perikuva ihmisestä, joka yritti olla hienompi kuin olikaan. Keino oli yrittää tehdä vaikutus ostokoreudella, jota siis edusti hattu. Ja hatussa saattoi hyvinkin olla kukkia.

Välillä on vaikea erottaa toisistaan kirjoituksia tai ohjelmia, joissa kerrotaan paviaanien käyttäytymisestä, ja niitä toisia, joissa nuorehkot naiset ja miehet sanovat rakastavansa itseään ja vartaloaan ja ilmaisevat, että elämän päämäärä ja täyttymys on tulla vielä hiukan rakastettavammaksi.

Nämä kukkahattutädit, jollaiseksi nyt ministeri Väänästä mainittiin, ovat mielenkiintoinen osa yhteiskuntaamme.

Nuoremmille lukijoille vielä selitykseksi, että tätä ministeriä pidettiin niin vakavana yhteiskuntavaarana, että erinäiset taiteen alan järjestöt ja niihin kuuluvat nimekkäät henkilöt laittautuivat presidentti Kekkosen puheilla ilmaisemaan huolensa.

Menettelytapa tuo nyt, vuosikymmenien jälkeen, mieleen 1940-luvun käynnit ja kannanotot, joissa vaadittiin Neuvostoliiton johtamaa valvontakomissiota kitkemään pois tuo tai tämä virkamies tai järjestö.

Mutta 1970-luvun kulttuurihistoriaa ei ole vielä kirjoitettu. Miksi ei ole, se on helppo arvata. Kun tuohon toimeen joskus tartutaan, saadaan vastaus siihenkin, pitääkö oma arvaukseni paikkansa. Kekkonen piti kovin hyvänä vihaista vasemmistoa, nimenomaan sen taiteellista siipeä. Arvaukseni on, että Kekkonen tarvitsi tällaista esittääkseen neuvostovalvojille, että on meillä ”oikeaa ja tervettä” henkeä, ja samalla hän pani kulttuurityöntekijät juoksemaan nyrkkiin. Kaavailtu kumous, jossa kukkahattutäditkin olisi työnnetty lopullisesti syrjään, jäi toteutumatta. Pete Q tuli 1979 ja Jouko Turkka pani tuulemaan 1981. Stalinistikauden pysyviä aikaansaannoksia joutuu miettimään. Holmbergin Turun kaupunginteatteri oli todella hyvä. Muistan. Mutta muistini mukaan Kalle ei ollut aatteen miehiä, vaan taiteilija.

Laskelmia on tehty ja jonkinlaista tilastoa löytyy. Kukkahattutädit pitävät edelleen yleisönä yllä Suomen kulttuurielämää, vaikka hatut ovat jääneet käytöstä. Kirjojen ostajat ja lainaajat, konserttien ja näyttelyiden yleisöt ovat todella merkillisesti 50 ikävuotta täyttäneiden, kokemukseni mukaan sangen valistuneiden ja aktiivisten naisten valtakuntaa. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan katselin busseista purkautuvia mummukuormia Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan. Eikä teatteriin tahdo saada lippuja, kun kaikki paikat ovat täynnä tätejä.

Poikkeus on elokuva. Yleistäminen on virheellistä, mutta amerikkalainen näytelmäelokuva tuntuu minusta sangen usein huolellisesti noin 12-vuotiaan pojan henkisen kehitysvaiheen mukaan mitoitetulta. Ja tytöt ovat tulossa tai tulleet mukaan samaan remppaan.

Useammin kuin joskus olen miettinyt, että siinä olisi myös elinkeinoelämälle salainen ase, nämä viisikymppiset naiset. Tunnen muutamia erittäin korkeassa asemassa olevia tai olleita. Oman sukupolveni naisista jotkut erehtyivät. He olivat oudon usein taustaltaan demareita ja oppivat keinonsa juuri 1970-luvun kahinoissa. Niinpä heiltä jäi käsittämättä, ettei johdettaviin tee hyvää vaikutusta, jos johtajasta jää maastoon telaketjun jäljet.

Nämä metsäkonepuolen miehet ovat alaisia tai yhteistyökumppaneita. – Tänään luin kiitoksen sanoja asemaan nousseesta naisesta, jolla sanottiin olevan terästä silkkihansikkaassa. Kirjoittaja ei tiedä. Johtaja on ystävällinen kaikille, myös vastustajilleen. Telaketjumiehet tulevat perässä. Heidät tuntee yleensä pesäpallomailasta. Joukossa on todellisia lyöjäkuninkaita.

Kun mietimme nykyisiä Urpilaisia, Kiviniemiä ja heitä edeltäneitä, on syytä palauttaa mieleen ensimmäinen suuri, hyvin koulutettu, kaiken osannut naispuolinen huippupoliitikkomme. Väärin. Tarja Halonen ei ollut ensimmäinen. Se oli Moskovassa opin käynyt Hertta Kuusinen, Otto-Villen tytär.

Outo nikotus

Tässä on miettimistä. Kaikki nämä blogivuodet, siis vuodesta 2005, käsite ”sananvapaus” on esiintynyt useammin kuin viitsin laskea (vaikka se olisi helppoakin, kun kaikki tekstit ja kommentit oat hyvässä tallessa).

Nyt mieleeni tuli, ettei kysymyksessä ehkä olekaan sana, vaan kurkunpään häiriö – eräänlainen nikottelu.

Joku vetoaa sananvapauteensa. Todellisuudessa hän yrittää sanoa: ”Ei saa haukkua minua.”

Sama henkilö vetoaa taas sananvapauteensa. Nyt hän yrittää sanoa: ”Kyllä minä saan haukkua muita. Hei, ei saa lyödä!”

Ajatuksella on kaksi juurta. Toinen on tietenkin Solzhenitsyn, joka tiesi kirjoittaessaan, että KGB vie hänen kirjoittamansa sanat. Ja hänet. Taisi olla vaikeaa järjestää niin että yli kahta tuhatta liuskaa kopioitiin koko ajan käsin ja siirrettiin kätköstä toiseen 1960-luvun Neuvostoliitossa, jossa kirjoituskone oli edelleen aseista vaarallisimpia.

Tätä kai sanotaan yleisesti sananvapauden puuttumiseksi.

Toinen lähde oli radion eilinen Sorsan hallituksen kulttuuriministeri Marjatta Väänäsen haastattelu toiminnasta kulttuuriministerinä vuosina 1972-1975. Solzhenitsyn-tilaisuudessa en viitsinyt puhua suomalaisen stalinismin loiston päivistä, jolloin ainakin itse itseään valistuneimpana pitänyt väki vaati kirjan julkaisematta jättämistä, mikä onnistuikin.

Väänänen oli kaikkien mielestä hirvittävä akka, mikä usein esitettiinkin juuri näillä sanoilla. Ellen muista väärin, olin samaa mieltä. Tuo haastattelu vuodelta 1992, jonka löytää Wikipedian linkistä, on aika järkyttävää kuultavaa.

Sananvapaudelle löytyi uusi, parempi määritelmä. Sananvapauden loukkaus tarkoittaa, että joku on, tai hänen epäillään olevan, eri mieltä, kuin kulttuurieliitti.

Kulttuurieliitillä ei sinänsä olisi väliä, mutta kuten tuostakin haastattelusta ilmenee ja muistellen voi helposti todeta, nuo henkilöt ovat sama asia kuin valtaeliitti.

Kuten muissakin maissa ja kuten muinakin aikoina noin 200 ihmistä päättää. He eivät ole ikuisia, mutta kyllä oikealla elitistillä on sisään rakennettu vieteri, jonka voimalla hän ponnistaa pystyyn tyrmäyksenkin jälkeen. Väänänen on maalaisliittolainen; ehkä siksi Virolainen ja Väyrynen tulevat mieleen. Kulttuurieliitin suurvaikuttaja oli Eino S. Repo, Virolaisen esiin nostama mies. Tuomas Anhava joutui tyytymään kirjallisuuden paavin roolin; ehkä se oli myös hänen halunsa.

Tuon neuvostovastaisuuden ja stallareiden vastustelun historia on ikävä. Väänänen oli hallitusti ja rauhallisesti oikeassa. Hänen pysyvä saavutuksensa muuten oli musiikkiopistojen verkosto. Ottelusaavutus oli kulttuurieliitin pitäminen jonkinlaisessa järjestyksessä.  Neuvostoliitosta totta kirjoittaneet ja julkaisseet olivat enimmäkseen kammottavia tyyppiä – katkeria, kaunaisia, rajoittuneita. Se ei muuta muuksi sitä tosiasiaa, että he toivat julki nyt oikeaksi osoitettua tietoa ja saivat siitä vihat niskoilleen.

En kannata ajatusta suomalaisen totuuskomission asettamisesta. Ei sitä ole toisaalta kukaan ehdottanutkaan. Täällä ei minun elinaikanani ole kuitenkaan tapettu ketään mielipiteittensä ja niiden ilmaisemisen takia.

Haluan vain huomauttaa, että kulloisenkin eliitin mielipiteiden vastustaminen harmittaa tätä eliittiä. Olen näkevinäni, että silmukka kiristyy hitaasti. Sanomisen vapaus supistuu.

Rajoituksia perustellaan aina hyvin. Yleispätevä perustelu on ”epäisänmaallista”. Paasikiven – Kekkosen linja on helppo määritellä: sananvapauden vastustaminen. 1946 – 1984 oli varma, että tasavallan presidentti kävi puhelinlankaa pitkin suurimmankin lehden päätoimittajan kimppuun, jos oli julkaistu jotain ikävää. Ja ongelma oli tuttu: he määräsivät muustakin kuin väitetystä neuvostovihamielisyydestä.

Holhu

Otsikko on vanhentunutta lakikieltä. Tentin joskus säädöksen, jonka nimi oli laki holhutoimen käsittelemisestä.

Maksuhäiriöitä on nyt yli 330 000 ihmisellä. Lehdet miettivät, onko erilaisten pikaluottojen ehtojen kiristäminen aiheetonta holhousta. Sitä on hyvä miettiä.

Tämä on nyt verkkoyhteiskuntaa. Varmaan jokainen miestä on tuntenut ihmisiä, joiden sormia raha polttaa. Jotkut eivät osaa hoitaa raha-asioitaan.

Tässä ja nyt ei ole puhe köyhyydestä. Se on toinen, vakava ongelma. Puhe on ihmisistä, jotka eivät selviä ongelmitta samalla rahamäärällä kuin toiset kaltaisensa.

Muistan kirjailijan, jonka menettelytavat välillä hermostuttivat. Istuin silloin kustannusliikkeessä oikeuksin allekirjoittaa erilaisia lomakkeita, joilla sai rahaa. Tämä muistamani henkilö oli ahkera kävijä ja tarve oli välillä todellinen ja kova.

Hänelle järjestettiin sopiva apuraha. Matkalla tilaisuudesta kotiin hän poikkesi ostamaan silloin hyvin harvinaisen päältä eli istualtaan ajettavan ruohonleikkuukoneen. Hänellä oli hallinnassaan jossain maalla mökki ja sen edessä puolen aarin nurmikko. Kaupunkiasunnon omisti kustantaja.

Se ei ollut verkkoyhteiskuntaa. Elämästä selvisi, vaikka jätti asiansa hoitamatta, kuten oikein olikin. En ensinnäkään kannata vastuullista käyttäytymistä.

Nyt tilanne on toinen. Vielä runsas vuosikymmen sitten oikeastaan vain liikemiehillä oli luottotiedot. Nyt ne on kaikilla. Luottotietojen palaminen – tuolla edellä mainittu maksuhäiriö – on aika usein paha tapaus. Se aloittaa ketjureaktion, joka voi tehdä elämän hyvin vaikeaksi.

Luottotietolaki (11.5.2007) määrää pääsääntönä, että rekisteriin menevät vain tuomioistuimen toteamat eli maksettavaksi tuomitsemat maksuhäiriöt. Kulutusluotoista on eri säännökset. Niiden vuoksi kehotan kauppojen myöntämien ja epätyypillisten luottojen ottajia lukemaan huolellisesti luoton ehdot. Lisäksi on luettava lain 14 §. Kulutusluottoa koskeva häiriö voi mennä rekisteriin ilman viranomaisen ratkaisua.

 (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070527)

Valitettavasti olen niin vieraantunut todellisuudesta ja yläluokkainen, etten ole varma asiastani. Luulen nimittäin, että tavallinen nuori ihminen, esimerkiksi opiskelija, saa kohtuullisen lainan pankista, ainakin jos jostain löytyy takaaja. Uhkaavat ja epäedulliset pikkulainat olisi välttämättä muutettava pankkilainoiksi.  Korkokin on edullisempi. Joka tapauksessa – ja tällä paikkaan tietämättömyyttäni – on syytä ottaa yhteyttä velkaneuvontaan.

Vielä kerran: rehellinen sakko esimerkiksi liikenteessä törttöilystä ei kenenkään elämää pilaa. Merkintä maksuhäiriöstä on toista. Sitä on syytä välttää.

Kun nyt olen julmistellut, vaihdan sävyä. Jos asiat menevät sekaisin ja tulee esimerkiksi konkurssi, kyllä siitä elämä jatkuu.

Yksityishenkilön maksuhäiriömerkinnät poistetaan luottotietorekisteristä kahden, kolmen tai viiden (konkurssi) vuoden kuluttua merkinnän tekemisestä.

Verkkokauppaa koskevat häiriömerkinnät ovat lisääntyneet eniten. Johtopäätös on ilmeinen. Harkintakynnys on verkossa matalampi kuin myymälässä.

Visan käyttäjille vihje. Jos näyttää siltä, että luottotietoihin voi tulla ikäviä asioita ja etenkin jos käy niin, että Visan eli Luottokunnan laskun suorittaminen ei nyt onnistukaan, on välttämättä soitettava Luottokuntaan. Jos asetelma on asiallinen, maksuajan pidennystä myönnetään hanakasti. Mikä on myöntäessä – korkojen ja kulujen takia se on kortin myöntäjälle hyvää bisnestä. Kaikkein turhinta on luhistua häpeän tunteisiin.

Kirja?

Kesken julkistamistilaisuuden jouduin hoitamaan puhelimella koko joukon yksityisiä asioita. Tilaisuus oli hyvä. Sofin Solzhenitsyn on isokokoinen; normaaleina sivuina tekstiä olisi yli kaksi tuhatta sivua. Hinta on alle 40 euroa. Jostain syystä, jota toivottavasti en arvaa, kirja valui kauppoihin vasta eilen illansuussa.

Olimme hyvin kirjallisia. Mitä muutakaan.

Soitelltuani omaishoidon ja muissa merkeissä marssin Fredrikinkatua, jonka varressa on yhä enemmän mielenkiintoisia kauppoja. Esimerkiksi olutveitsen tarvitsijat vapautuvat vaivastaan tuossa tuokiossa.

Päivän tunnelmaan liittyi vastaäänenä kaksi havaintoa. Jos kuka haluaa sarjakuvia ja sarjakuvakrääsää (figuriineja), voi hiukan kiirehtiä Good Fellowsissa sanottiin aika lailla suoraan, että aika on ajanut sarjakuvajulkaisujen ohi. Lopun arvasi helposti. Liike on ollut aina edustava, mutta kuulemma tutkimusten ja sarjakuvan yleisesittelyjen hankkiminen varastoon on jo lopetettu. Ne eivät kiinnosta ketään.

Hagelstamin antikvariaatissa oli kirjoja torneina joka puolella. Ikkunassa oli, niin kenen muun kuin Sofi Oksasen suositusvalikoima leirikirjallisuutta, joukossa useita hyvin kiinnostavia.

Kiinnostamasta näyttäisivät lakanneet arkkitehtuuri ja design. Sitä alaa totisesti oli. Vaikutelmani sen kuin voimistui. Kirja kauppatavarana näyttää olevan voitettu kanta eli ennen pitkää näitä tuotteita, joiden keskellä olen käyttänyt voimani päivät ja menettänyt silmieni valon tai ainakin huolestuttavan osan siitä, on tarjolla dramaattisen paljon vähemmän.

Kirjallisessa seurapiirissämme ei hyväksytty välillä esitettyä ajatusta, että uutuuskirjan elinkaari olisi tätä nykyä kaksi kuukautta. Siellä arveltiin yleisesti, että kaksi tuntia voisi olla oikeampi arvio. Jos joku on aamutelevisiossa puhumassa uutuudesta, esityksen kuullut, kiinnostunut kansalainen saattaa poiketa nappaamaan niteen töihin mennessään. Ruokatunnilla onkin sitten toisia uutuuksia uutisia.

Tämä saattaa hyvinkin kuulostaa vanhan miehen marinalta, ehkä siksi, että juuri sitä se on.

Minulle uskonnon ja taiteen ero on häilyvä. En ole erikoisen kiinnostunut, onko jokin olemassa ja katoaako jokin lopullisesti. Olen kiinnostunut pyhyyden kokemuksesta, joka saattaa olla panteistisesti värittynyt, koska biologiset järjestelmät solutasolle asti ja siitä pienempään herättävät vahvoja tunteita, samanlaisia kuin kosmologia ja esimerkiksi ajatus miljardeista, osittain sisäkkäisistä todellisuuksista eli maailmankaikkeuksista.

Kirjojen maailmassa tuo tunne tulee harvoin, mutta silti; mielestäni on yliliuonnollista, miten kukaan on osannut kirjoittaa niin musiikillisen täydellisesti ja välttämättömästi Kuin Vladimir Nabokov muistelmateoksessaan ”Speak, memory”. Ilmiön testaaminen on helppoa. Jos lauseen suomentaminen ei onnistu minulta edes välttävästi, syy on tekstin tavaton hyvyys. Nabokovin kohdalla syy on selvästi tuo jälkimmäinen.

Sitä ei välttämättä pane merkille. Hyvä teksti on kuin vettä. Sitä tarvitsee mutta juomista ei pidä ainakaan mainitsemisen arvoisena asiana. Vertauksessa on toinenkin mieli. Jos juo kerralla liikaa, tulee vetelä olo. Asiasta varoitetaan Raamatussakin (Joosua), ja opin sen hyvin kauan sitten Lapin vaelluksilla. Jos taival on kesken, ei saa juoda enempää kuin että jää edelleen jano.

Kirjoja tässä puolustellessani palautan mieleen myös vanhan ilkeyden, joka pujahtaa joskus ajatuksiin arvosteluja lukiessani. Jos ääni on ontto kirjan kumahtaessa päähän, syy ei ole aina kirjan.

Ja toinen lukijan ohje, todella vanhasta suomenkielisestä lähteestä:

” Ele polghe Kiria quin Sica. waicka henes on wehe wica.“

Oliko Lenin sosialisti?

Suurinkvisiittori selittää hyvin vakuuttavasti, ettei kirkko tarvitse uskontoa, vaikka ei siitä haittaakaan ole, ellei kohtuuden rajoja ylitetä. Jos kirkossa usein mainittu Jeesus palaisi keskuuteemme, suurinkvisiittori lupasi itse huolehtia siitä, että hänet viipymättä ristiinnaulitaan uudelleen.

Tapaus ja siihen liittyvä aika vaikeasti vastaan sanottava järkeily on Dostojevskin ”Karamazovissa”.

”Me emme tarvitse sinua. Viisas henki on kuoleman ja hävityksen henki… Sinä halusit antaa ihmisille vapauden. Me otimme sen pois. Joka osaa turruttaa ihmisen omantunnon pystyy viemään häneltä vapauden.”

Dostojevskin kertomus haarautuu kahtaalle, koska Jeesus suutelee inkvisiittoria ja poistuu. Inkvisiittori ei edelleenkään usko, mutta häntä koskee sydämeen.

Otsikon kysymys tarkoittaa, että Leninin perustelu ihmisten orjuuttamiselle, jotta heistä tulisi vapaita, on mieletön. Lenin ei ollut varsinainen ajattelija, toisin kuin esimerkiksi Marx, jonka ”Pääoma” oli merkittävä läpimurto, tosin nyt virheelliseksi osoittautunut. Kurjistumisen piti Marxin mukaan seurata armottoman loogisesti historiasta, työn ja pääoman ristiriidasta. On käynyt ilmi, että kurjistuminen vaatii kelpo suunnittelua ja suuren salaisen poliisin. Silti tänäkin päivänä valehdellaan, että lantti tai leipä yhdelle on toiselta pois eli että oloja voitaisiin parantaa viemällä rikkailta rahat ja tarvittaessa henki.

Näin voi olla joskus, mutta ei välttämättä eikä aina – oleellinen, mutta ei riittävä ehto.

Neuvostoliitto onnistui pitämällä yllä sellaista sotataloutta, jonka malli oli syntynyt suunnittelematta lähinnä Saksassa 1914 - 1918. Mitään sosialismia siihen ei tarvittu.

Jos Dostojevskin ja monen muun (esimerkiksi George Orwellin) keskeisiä teemoja yrittäisi rutata yhdeksi lauseeksi, se voisi olla: puheet ja teot eivät välttämättä liity toisiinsa.

Karamazovin Ivan, ajattelija, kyynikko ja nihilisti, ei sitten tee mitään pahaa. Pahantekijä on velipuoli, joka ei puhu, vaan villiintyy Ivanin puheista: kaikki on sallittua. – Kolkko ajatus. Sitä ennen kirjailija on saanut tilaisuuden esittää aivan oikean käsityksensä oikeudenkäynnistä. Syytteessä on väärä mies, terve järki osoittaa virheelliseen suuntaan, ja seurauksena on väärä tuomio. Vielä kolkompi ajatus.

Kirjan sanoma on, että meissä kaikissa asuu hullu murhaaja, ja että laki, moraali tai kulttuuri eivät ole riittäviä eivätkä edes mahdollisia takeita estämään lopullista vääryyttä.

Kirjoittaja jotenkin tiesi tai arvasi, että tulevan vuosisadan suuret vääryydet tehdään välttämättömyyden nimissä. Oikeudesta – itse asiassa velvoitteesta – sanottiin jo Roomassa, että se on pakottava kahle, vinculum juris, quo obstringet. Ja niinpä siitä erin on kuljettu kahleissa, onneksi ei aina eikä kaikkialla.

Vapaus näet ei ole filosofinen kysymys. Jonkinasteinen vapaus tulla ja mennä, maata tai marssia, juosta tai juoruta on se kaikkein syvällisin asia. Tahdon vapauden pohtimine ei edistä kysymyksen ratkaisemista eikä muitakaan asioita. Se voi olla niin tai niinnii.

”Karamazovin veljekset” välittä ajatuksen vapaudesta samalla tekniikalla kuin ”Vankileirien saaristo”. Se vaikuttaa äänten sorinalla. Kirjoittaja sekoittaa romaanin kertojan kuin yhdeksi tarinan henkilöstä, joka kiivailee ja epäilee muiden mukana. ”Gulagin” kirjoittaja oli kirjaimellisesti yksi tarinansa henkilöistä. Niinpä kirjaa ei käsitetty kaunokirjalliseksi tai sen kaunokirjallista muotoa ei ainakaan ymmärretty. Se on äänten sorinaa ja mittakaavaltaan murskaava.

Dostojevskin oivalsi ehkä ensimmäisenä Mihail Bahtin. Itse en käyttäisi termi ”polyfonia”, koska musiikissa se on suurta järjestystä. Kirjallisuudessa tämä äänten sorina on suurta vapautta, joka kertoo – vapaudesta.