Oikeus, roomalainen

I
Nyt jätämme tutkimatta tämän roomalaisen oikeuden,
joka perustui kuitenkin niukkuuteen,
kuten maahan, vaskeen ja orjuuteen.
Se oikeus sijaitsi taivaissa, ius summum.

Ja velvollisuus oli oikeuden kahle,
joka pakottaa
toisessa päässä nilkkaa ja toisessa
vartijaa, esivaltiasta.

Mutta oikeus, se mikä sijaitsi taivaissa,
oli hyvän ja oikean taito,
kyky jakaa kullekin se, mikä hänelle,
säätynsä mukaan, kuului.

Silti tämä korkea oikeudellisuus vaati tiedon
tämän- ja tuonpuoleisista,
lintujen lennosta, uhrieläimen salatusta rakenteesta,
kuusta ja kokkotulista yön seitsemällä kukkulalla.

Mutta kenties tämä on erehdys meiltä,
joille mikään vieras ei ole inhimillistä.

II

Ja nyt kuulemme kummatkin kavioiden äänet.
Toiset pakenevat päistikkaa menneisyyteen,
samaan maailmaan kuin hopearaha ja keisari
ja Rooman kotkat;
ja toiset äänet karkaavat tulevaisuuteen
päin kuperaa ajan rantaa.

Niin on oikeus valloillaan.
Me panemme tämän merkille,
kun seisomme kummeksuen ajan kielekkeellä,
missä menneisyys ja tulevaisuus leikkaavat sekunnin kerrallaan
hiukset hulmuten
ja koetamme käsittää,
mikä todella on muutoksen suunta ja suuruus.

Mutta ei lakimies osaa differentiaaliyhtälöitä.
Rooma ei osannut edes
jakolaskua. Siksi se jaettiin.

Mutta kenties tämä todellakin on erehdys
eikä talossamme ole toivoa
eikä ammatissamme lattiaa,
mistä lehdistö on toistuvasti maininnut,
kun se on ottanut asiatoimekseen
selvittää meitä, lakimiehiä,
ja meidän tekojamme.


III

Kun arvo menee tasan, ei jää jaettavaa.
Kun ääni on annettu,
alkaa soitto ja laulu.

Talossamme oli puhelin, jossa luki Valtio – Riks,
ja ryijy jonka toimi oli pitää katto korkealla
ja seinät kohtuulliseksi katsottavan
välimatkan päässä toisistaan.

Siihen aikaan, sotien jälkeen,
laillisten olojen palattua
kohotettiin kamarissa laseja,
katsottiin paljonko kello on lyönyt,
ja tuomiorovasti seisoi pihassa synkkänä
kuin uhanalainen laji.

Kun arvo menee tasan, ei jää ääntä.

Laki on on laella
ja kutsuu pyhää pelkoa.
Ahdistus on tie vastuuseen
ja vastuu on oikeuden
kaksoisjumaluus nyt
kun me jätimme tutkittavaksi ottamatta
roomalaisen oikeuden eikä
historiallista koulukuntaa enää ole.

Esinevastuu, velkaoikeus,
patenttivastuu, tuottamusoikeus.
Kun karitsa murtaa seitsemännen sinetin
ja tuo käsille kirjan josta
kaikki tuomitaan vastoin
oikeudenkäyntimenettelystä rikosasioissa
annettuja säännöksiä,
silloin me näemme kasvoista kasvoihin,
emmekä kuin nyt, kuin kuvastimesta.

Laki luetaan, asia ajetaan
ja tuomio lankeaa kuin sade.

Tämä on vain lain laulu. Vaillingin
kattaa vain armo.

Tekniikkakammo

Monet kehuskelevat, miten he eivät osaa käyttää tietokonetta tai kännykkää tai jotain. Useat tuntuvat ajattelevan, että tekniikka kuuluu muille, ei heille.


Tuli mieleen kun löysin teoksen, joka kelpaisi Vuoden Tiedekirjaksi - "Aaltopahvista ötökkään - joka kodin selviytymisopas". Se ei ole tee se itse -oppia, vaan asioita, jotka on pakko tehdä, vaikka ei osaisikaan. Esimerkiksi pariston vaihtaminen palohälyttimeen. Yhdeksän voltin paristo menee näppärästi paikalleen myös väärin päin eikä siis toimi. Sinänsä karmea huti viranomaisilta.

Ne ihmiset, jotka kehuvat, etteivät käytä sähköpostia, eivät kuitenkaan pidä esimerkillisenä, jos eivät osaa nuolla postimerkkiä eivätkä tiedä, että kirjeet pudotetaan postilaatikkoon. Se ei ole ihme, että kaikki eivät tiedä haja-asutusalueiden sääntöä. - Meilläkin postin jakaja ottaa laatikosta myös lähetettävän postin, kunhan laatikkoon on pantu klipsu merkiksi. Oivallista palvelua.

Teknofobiset eivät komeile sillä, että eivät vaihda alushousuja, kampaa tukkaansa tai harjaa hampaitaan.

En ole päässyt selville tämän asenteen taustoista. Jotenkin vain on hienoa olla taitamaton. Ehkä se on menneisyyden yhteiskuntaa, jossa aatelismies ei alentanut käyttämään muita työkaluja kuin veistä ja haarukkaa. Ehkä käsillä tekeminen on epäilyttävää.

"Nörttejä" naurettiin aikansa. Nyt nörttejä ei enää ole. Ei se ollutkaan mikään uusi, teknillisissä korkeakouluissa ja ammattikorkeakouluissa pesinyt biologinen laji.

Mutta tekninen osaavuus on kyllä valitettavasti synnynnäinen ominaisuus, vähän niin kuin urheilullisuus tai poikkeuksellinen musikaalisuus.

Minulla on sellainenkin veli, joka selvitti ennen vanhaan muodissa olleet vangin lukot ja pirunnyrkit jo pikkupoikana. Hänellä oli sellainen geometrinen mielikuvitus, että hän tiesi heti, miten arvoitus aukeaa. Naapurissa asui kerran poika, joka ei ollut mikään mallikansalainen. Muistaakseni hänellä oli peruskoulukin koville. Seudun toiset pojat toivat hänelle purkamiaan mopon tai kevarin kaasuttimia paperipussissa. Tämä poika katseli osia hetken ja kokosi ne tuosta vain. Kuulemma häneltä onnistui vaistonvaraisesti jopa auton kaksikurkkuisen Weberin purkaminen ja kasaaminen.

Olen näissä asioissa aika huono. Syy on tavanomainen. Enoni ovat erittäin hyviä ja isoisä oli vallan "ernomanen" käden taidoissa. Siinä käy niin kuin käsityön opettajan tyttärille usein. Aikuinen ei jaksa katsella sitä takkuamista ja sanoo: "Eihän tuosta mitään tule. Anna tänne."

Savossa asuu ystäväni kirvesmies Arvo Seppänen, joka suhteessa kunnollinen ja nuhteeton mies ja es'merkin ihminen. Hän rakensi kesämökkini 1984. Otin itse listoittaakseni lasikäytävän. Tein sitä työtä hartaasti. Mitat, kynällä merkit ja sitten jigin ääreen sahaamaan, yleensä ensin väärin päin. Messinkinaulat olivat lähes ylivoimaisia lyödä.

Arvo pistäytyi muilla asioilla ja katseli touhuani. Hienotunteisesti hän kysyi, saisiko vähän auttaa. Olin arvioinut, että minulla olisi listoittamisessa viikon työ. Hän käytti siihen viisitoista minuuttia. Sahasi kädessä, mittaamatta ja silmämääräisesti. Napsutteli naulat lautoihin kuin sihteeri kirjituskonetta. Lähtiessään pyyhkäisi listoihin lakankin.

Sama mies oli tehnyt mökkini kahdeksantuumaisiin hirsiin lohenpyrstösalvokset. Sellaiseen ei ole kuin yksi keino: kirveellä ja kerralla oikein. Lopputulos on mielestäni Olavinlinnan ja Rauhalinnan jälkeen Savon johtavia nähtävyyksiä.

Kellot, kellot

Kellotaulu on suunnittelijan vaikeimpia tehtäviä. Koska erilaisia kelloja on kaupoissa niin paljon, mielipiteitä on siis paljon.

Amerikkalaiset ihmettelevät meitä, kun me käytämme viisarikelloja. Tyylikkyyden huippu näyttää olevan, että kun miehellä on asemaa ja rahaa, ranteessa on Casio tai Timex, numeronäyttö. Hinta uutena suuruusluokkaa 10 - 20 dollaria.

Itse olen samaa mieltä kuin sveitsiläinen kollegani. Hänellä on itsellään keskirivissä vasemmalla oleva Vacheron Constantin Grande Complication. Hänestä Rolex on "British piece of junk". Kuvassa on myös Audemars Piquet. Kymmenen - kaksikymmentä kertaa Rolexia kalliimpia mutta aivan tavallisen näköisiä kelloja ovat mm. A. Lange ja Suomessakin joskus vilahtava Philippe Patek.

Oma suosikkini on oikealla ylhäällä - Sveitsin rautatiekello. Täsmälleen samaa kelloa on joka puolella Helsingin ja Tampereen rautatieasemalla. Rannekellona se menee ehkä vitsin puolelle, mutta toisaalta minua miellyttää, että kellosta näkee, paljonko kello on. Tuosta näkee, vaikka olisi hämärä ja ajaisi autoa tai kantaisi kassia.

Melkein yhtä suurenmoinen on Swatch, kuvassa 1980-luvun alun malli, joka on edelleen myynnissä. Pahat kielet väittävät, että Swatch, joka omistaa nykyisin melkein kaikki sveitsiläiset kellotehtaat, kuten Tissotin ja Omegan, käyttäisi joissakin tapauksissa samoja kvartsikoneistoja näihin satakertaisesta hintaerosta huolimatta.

Kaiken maailman kelloja löytää muun muassa osoitteesta www.watchzone.com Todella erikoisia hienouksia löytää New Yorkin Modernin taiteen museon kaupan luettelosta www.moma.org

Aikavyöhykkeiden ongelma on ratkaistu eräällä pöytäkellolla niin että kello on kaksitoistakulmainensylinteri. Kuhunkin fasettiin on merkitty kaupunkien nimiä. Kellotaulussa ei ole numeroita. Kun kääntää fasetin "Helsinki" (käytännössä Kairo) pöytää vasten, aika on oikea. Kun etsii fasetin Los Angeles ja panee sen pöytää vasten, katsellaan Los Angelesin aikaa.

Nerokasta!

Äidinisäni oli monien muiden ammattiensa ohella kelloseppämestari ja eno harjoitti samaa ammattia. Vaikka osasin jo pienenä avata kellon kuoren ja sanoa asiakkaalle nenään viisaasti: "Fiinikarva on takussa", eli spiraalijousi on vaihdettava, en ole saanut sellaista tartuntaa, että viehättyisin mekaanisista kelloista. Tunnen ihmisiä, joilla on tämä kova tauti.

Toisaalta... kellon tikitys on kyllä syvällisen rauhoittava ääni. Puhumattakaan seinäkellon raksutuksesta, mutta ehkä lyönti - joka könniläisessä kesti jotain viisi minuuttia - olisi nykyelämässä vähän liikaa. Ensin kuuluu korinaa, kun lyöntikoneisto lataa, sitten pitkään rattaitten kurnutusta ja kolinaa ja jopa vasaran siirtyminen lyöntiasentoon. Kaikissa tuntemissani Könnin kelloissa itse lyöntiääni oli särähtävä kuin menneisyyden muisto.

Kellokaapissa luki esimerkiksi

Kello käy
Aica joutu
ijan caicisuus
etes seiso


Mitä eteen ottamiseen tulee, sota-aikana ukkomiehet selittivät kotiloman tarvettaan sanomalla, että olisi käytävä vetämässä kello. Kieltämättä. Ja emäntä saattoi sopivaa kiertoilmaisua etsiessään sanoa, ettei ole nähnyt miehen tärpäntikkeliä sen jälkeen kun Kuustaa-vainaasta aika jätti.

"Tärpäntikkeli" on pohjalainen käsitys siitä, miten ranskan kieltä oleva sana "perpendiculaire" eli heiluri äännetään.

Pykälät

§ § §

(Pykälän merkki muistuttaa kidutusrautaa. Merkkinä se on osa samaa roomalaista pikakirjoitus- tai ligatuurijärjestelmää kuin "&". Se tarkoitaa "pp" eli merkintää (para-graphos)

Presidenttiehdokkaiden vaalikeskusteluissa hävetti, kun lakimiehet sotkivat asioita. Perustuslaissa on kahden keskeisen tyypin säännöksiä, nimittäin kompetenssinormeja ja perusoikeusnormeja. Kompetenssi tarkoittaa juristien kielessä pätevyyttä, oikeastaan kelpoisuutta. Valtioelinten toimisuhteet määrytyvät komptenssisääntöjen perusteella. Se koskee myös ylipäällikkön asemaa ja EY-joukoista päättämistä. Perusoikeusnormi on muun muassa sananvapaus ja omistuksen suoja.

Kun nyt joku keskustelija sanoo, että perustuslaki on "itsenäisyytemme peruskirja", tällainen väite on käsittämätöntä höpötystä. Kun joku toinen sanoo, että perustuslakia ei pidä noin vain muutella, tällainen väite on aika ihmeellinen, koska perustuslaissa itsessään määräykset perustuslain muuttamisesta. Siis: muuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa ja hidasta ja suurta yksimielisyyttä vaativaa.

Sen jälkeen kun Mooses käppäili vuorelta, perustuslakeja ei ole hakattu kiveen. Roomalaisten peruslait olivat 12 vaskitaulussa, mutta onneksi ne sulivat ja turmeltuivat jossain välien selvittelyssä, jollaisia paikkakunnalla harjoitettiin.

Mikään "kiveen hakattu" ei voi eikä saa olla laki. Tai otan hiukan sanojani takaisin: käsitän hyvin, että voi olla olemassa Jumalan Laki. Sellainen on ikuinen ja muuttumaton. Jotkut uskovat niihin lakeihin, jotkut eivät. Havaitakseni kristittyjen (joihin lukeudun) laissa ei puhuta oluen kantavierrepitoisuudesta, tupakoinnista eikä ompelukoneiden osamaksumyynnistä. Ei muuten puhuta abortistakaan.

Jumalankaan Laki ei ole helppo tulkittava. Juristina ja ihmisenä olen kovin tyytyväinen nykyisin yleistyneeseen tulkintaan, joka lähtee Vuorisaarnasta ja lähimmäisenrakkauden säännöstä. Kultainen sääntö on tunnetusti hyvin keskeinen monissa ei-kristillisissä uskonnoissa. Oman seuran mies Luther antoi sille fiksun selityksen kirjoituksessaan "Isä meidän -rukous yksinkertaisille" ja "Kristityn vapaudesta" - jos lähimmäisesi pyytää sinulta rahaa ostaakseen sillä päihdyttäviä aineita, älä anna, sillä antamalla edistät hänen onnettomuuttaan ja syntiään.

Maailmallisessa perustuslaissa on tulkintakeskiöt. Kompetenssisääntöjä on ruuvattava ja kalibroitava muuttuvan maailman tarpeisiin. EY ja sen saama asema ovat odottamattomia muutoksia. Perusoikeussäännöksiä ei pidä sorkkia.

Viime kädessä perusoikeudet ovat perusteettomia. On kysytty, voiko Eduskunta säätää Suomessa lain, jonka mukaan kaikki 60 vuotta täyttäneet vyötärölihavat piipun polttajat on taloutettavas tallin taakse ja lopetettava niskalaukauksella. Kysymykseen ei ole selvää vastausta, koska kielteistä kantaa on perusteltava aksiomalla, ja aksiomat eivät perustu mihinkään: ihmistä ei saa vahingoittaa ilman pätevää, yleisesti hyväksyttävää syytä, jollainen on esimerkiksi terveyttä edistävä hoitotoimenpide. Eduskunta ei voi säätää tällaista lakia, mutta perustuslakiin ei oikeastaan voi ottaa tällaista sääntöä. Sellaisia kyllä löytyy esimerkiksi Yhdysvaltain perustuslaista, jossa muun muassa sananvapautta koskeva perustuslain täydennys (amendment) alkaa: "Kongressi ei saa säätää lakia, joka rajoittaisi sananvapautta."

Se oli eri aikaa. Silloin 1700-luvulla oli meneillään suuri valistusprojekti ja yleisesti uskottiin luonnon lannistamiseen ja salaisuuksien ratkaisemiseen. Nyt 2000-luvulla ajatus luonnon lannistamisesta on sekä epämoraalinen että mieletön. Olemme luontoa itsekin - eläimiä, oikeastaan syöpäläisiä maapallon karvoissa. Perimmäiset totuudet haluttiin ottaa lakiin.

Nyt tiedämme, ettei näitä totuuksien totuuksia voi kirjoittaa hallitusmuotoon. Se johtuu siitä, että tämän muistiinpanon alussa esittämäni väite ei pidä paikkaansa. Kompetenssinormeja ja perusoikeusnormeja ei voi pitää selkeästi erillään toisistaan. Tuon Yhdysvaltain sananvapaussäännös kieltää lainsäädäntötoimen kongressilta. Niinpä kukaan muukaan ei voi säätää sellaista lakia eikä antaa sellaista määräystä.

Todellisuudessa sellaisia on kyllä annettu - viimeksi tämä Patriot Act, jolla sananvapautta kuristettiin ennennäkemättömällä tavalla ja perusoikeuksia kavennettiin niin että viranomaiset voivat vetoamalla todelliseen tai kuviteltuun terrorismiin tehdä kaikkea sitä, mikä oli ennen kiellettyä: pidättää ihmisiä, suorittaa kotietsintöjä, murtautua huoneistoihin, salakuunnella, salakatsella, välttää laillista oikeudenkäyntiä koskevat määräykset...

Maamme lehdet sivuuttivat aika vähällä perjaintaisen uutisen, joka on tiedosta ja viestinnästä kiinnostuneille todella ISO ASIA - USA:n senaatti hylkäsi Patriot Actin jatkamisen. Laki säädettiin määräaikaisena heti 911:n jälkeen. Määräaika menee umpeen vuodenvaihteessa. Kongressi oli hyväksynyt jatkamisen, mutta senaatti katsoi, että kansalaisvapauksia rajoitetaan kohtuuttomasti. Bush sai sormilleen ja hänen kanssaan eri mieltä olivat useat hänen oman puolueensa vanhoillisina pidetyt senaattorit.

Muistin vasta New Yorkissa, että WTC:n terrori-iskun lyhenne 9/11 eli 11.9. on puhelimen hätänumero. Kukaan ei tiedä, oliko joukkomurhaajilla ironian tajua vai oliko kysymyksessä sattuma.

Miksi luennoin oikeusteorian cum laudea blogissa? Siinä toivossa, että onnistuisin selittämään eräitä asioita, joiden merkitys on hyvin suuri.

Sananvapaus kuulostaa asialta, jota ilmankin voi tulla toimeen. Omistusoikeuden suoja vaikuttaa vitsiltä, ellei omista mitään. Yksityisyyden suoja näyttäisi olevan iso asia niille, joilla on jotain salattavaa.

Ei pidä paikkaansa. Ongelma on lumipalloilmiö eli dominoefekti. Heti kun näistä tingitään, asiat lähtevät liikkeelle. Voi olla, että ihmisen tappaminen on joskus välttämätöntä. Mielestäni se oli välttämätöntä esimerkiksi Suomen sodissa 1939-1944. Kuolemanrangaistusta vastustan jyrkästi useilla perusteilla, joista tähän asiaan liittyy rajoittaminen. Jos kuolemanrangaistus hyväksytään kaikkein kauhistuttavimmissa rikoksissa, sen jälkeen kukaan ei osaa sanoa, mihin raja vedetään. Kalifornian kuolemanselleissä sanotaan olevan ihmisiä, jotka ovat varastaneet kolme kertaa nakkimakkaroita ja sen lisäksi keljuilleet poliisille.

Yksityisyyden suojaa ihmettelin aikoinani. Kaksi saksalaista kollegaa eli siis professoria selitti asian minulle. Hitlerin Saksa oli IBM:n uskollinen asiakas ja seuloi reikäkorttikoneilla yksityiskohtaiset tiedot kansalaisista ja asukkasita. Ensin otettiin esiin vajaamieliset. Heidät surmattiin. Sitten seulottiin homoseksuaalit. Sitten mustalaiset. Sitten juutalaiset. Sitten kommunistit. Ja niin edelleen. - Hollannissa oli niin hyvä väestörekisteri, että natsiarmeijan vyöryttyä maahan 1940 ensimmäiset junat lähtivät kohti keskitys- ja tuhoamisleirejä alle vuorokauden kuluttua.

Tiedot, joiden avulla ihmiset voidaan luokitella ja lajitella, on siis turvattava erittäin hyvin - myös valtiolta. Myös valtio voi tulla hulluksi. Siitä on niinpaljon esimerkkejä.

Ehkä lopetan tähän ja menen keittämään kahvia. Se on HD IS eli Heavy Duty Industrial Standard. Annostellaan keittimeen yksi kukkurainen lusikka tavallista kahvia ja kaksinkertainen määrä Parisiennea. Käytetään hidasta tiputusta. Juodaan seisaallaan keittiössä. Vaikutus on jokseenkin sama kuin pinaatin vaikutus Kippari-Kalleen.

Lumix Panasonic DMC-LX1

Piti mennä katsomaan Panasonicin kunnon kameraa, jossa on se iso Leican lasi. Jäi arveluttamaan, koska olisi täytynyt ostaa kallis salama samalla. Canonin flashi ei käy.

Digitaalisen kameran tärkein ominaisuus on, että kamera on mukana. Tämä pieni Panasonic eli Lumic on varustettu sekin Leican nimellä ja uuden tyyppisellä kennolla. Pikseleitä on 8 miljoonaa.

Hintaa oli, mutta ei tarvinnut miettiä kauan. Erikoisesti miellytti hyvin lyhyt käynnistymisaika - alle sekunnin, ja olematon laukaisuviive, sadasosasekunti. Sitten kävi ilmi, että kiinteä salama on käyttökelpoinen ja LCD-tähtäin iso ja terävä. Zoom on koklminkertainen ja laajakulma laaja. Vehkeessä on vakain, joka todellakin tuottaa teräviä kuvia kahta - tai kolmea pykälää hitaammalla valotuksella kuin käsivara.

Tosin tein hienon löydön. Clampit ovat kadonneet kaupoista. Löysin omani kaapin perältä. Clamppi on pallonivelellä ja kameraan soveltuvalla kierteellä varustettu ruuvipuristin, jonka voi kiinnittää esimerkiksi oveen tai pöytälevyyn. Se ajaa siis taskujalustan aseman mutta on käytettävissä monissa sellaisissa paikoissa, joihin pikkujalusta ei käy. On se ollut minulla auton peilissä ja puun oksassa. Itselaukaisijan käyttäminen on tietysti suositeltavaa, jos valotusaika on oikeasti pitkä.

Kokonaisuudessa oli jotain samaa kuin vanhassa (nykyisessä) R-Leicassa eli konstailematonta laatua. Usein lukemani arvostelupaikka oli täysin samaa mieltä:

http://www.dpreview.com/news/0507/05072003panasonic_lx1.asp

Yllä oleva kuva on ensimmäisiä ottamiani - ilman salamaa. Kuvakoko 16:9 on vaihdettavissa 3:2 ja 4:3 suhteeksi. Etsivät löytää flickristä vaikka mitkä määrät viimeksi kuluneen viikon aikana ottamiani kuvia, joista osa on tällä kameralla otettuja, osa Canon PowerShot G 6:lla.

Omituinen tapaus. Laite on niin pieni, että se todella kulkee taskussa. Tähänastiset pikkukamerat - myös suosittu Canonin suosittu Ixus, ovat olleet jonkin korvikkeita. Tämä on työkalu sinänsä.

Myös kuvien lataaminen on huvittavan ongelmatonta. Tarvittava teknologia on kamerassa. Sen USB-kaapelin kameraan tuleva pää on erikoinen, eli tuota kaapelia ei pidä hukata. Mutta kun kaapeli on kiinni, kamera sylkee kuvat tietokoneeseen esimerkiksi Exploreriin, josta ne on helppo poimia. Zoom Browserit ja muut alkavat tuntua vähän tarpeettomilta.

Tietysti ja totta kai käytän Photoshopia, josta on nyt liikenteessä versio CS 2. Sitä ei kuitenkaan tarvitse läheskään aina avata. Se on ominaisuuksiltaan ja kooltaan kuin vikuroiva pakettiauto, jossa on ohjaus oikealla eli toiminnot ovat juuri toisin kuin luulisi.

Irfanview on ilmaisohjelma ja riittää moneen. Sitten on sellainen kuin ThumbsPlus, joka on maksullinen halpa ja riittää useimpiin asioihin. Varsin mukava on Googlen Picata2, josta oppilaani tosin inhoten totesivat, että se ei perusta metatiedoista. Vastapainoksi se on nopea ja havainnollinen.

En tuntisi tarvetta mainostaa mitään eritysemmin, saatika japanilaista suurtehdasta. Silti tunnen tarvetta sanoa, että epäilyni pitivät paikkansa. Ehkä lasissa ei ole Leicaa muuta kuin nimi, mutta laadun totisesti huomaa. en myöskään ole innostunut automaattikameran näköisistä Nikoneista ja vastaavista. Vakavasti otettava kalusto maksaa kaksikymmentä tuhatta euroa ja nämä vakuutavan näköiset SLR-tyyppiset tuhat. Siitä voi päätellä aivan tarpeeksi.

Vapaaehtoiseen mainontaan on toinenkin syy. Pojat tekevät tutkimusta kännykkäkameroiden kuvista ja niiden vaihtamisesta. Näyttää siltä, että kännykkäkuvat tulevat nyt, jouluna, lopullisesti.

Ajattelisin, että esimerkiksi Nokian olisi viisasta kehittää softa, jolla kuvatiedoston voisi pienentää noin megaan, lähettää monimediaviestinä suoraan kamerasta. Osa käyttäjistä haluaa kuitenkin ottaa kuvia kameralla eikä puhelimella.

Taivaassa....

"Taivaassa perseet tervataan."

Tuo on Eppu Normaali. Lisäksi se on muistakseni vanhan kansan juoppojen sanontoja , kun istutaan pitkää ikävää tikkuviinan ja ärhentelevän akan ääressä.

Kirjallisuuden, taiteen ja musiikin luomisen suuri ongelma on äiti, tai ellei äiti, vaimo, tai ellei kumpikaan näistä, niin sitten sisar tai veli, ystävät ja kylänmiehet, työtoverit ja tutut.

Kirjoittaminenkin vaatii tiettyä häikäilemättömyyttä. Täytyy uskaltaa ajatella juuri niin kuin itse ajattelee eikä niin kuin toiset odottavat. Taide on sitä kummallinen alue ja poikkeaa siinä tieteestä, että pisteiden kerääminen ja kumarteleminen huomataan heti, ja siinä menevät tehot ja uskottavuus.

Näillä havainnoilla ei ole etumerkkejä. "Porvarin ärsyttäminen" - épater la bourgeoisie - on ssekä porvarillista että kakaramaista. Rivoilu pelottelumielessä vaikuttaa samalta kuin pikkutyttöjen nikottelua muistuttava vitun hokeminen yleisissä tiloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa. Siitä on niin pitkä matka kunnon kiroiluun, jota harvoin enää kuuleekaan, kun hevosmiehiä ei enää ole olemassa eikä työmailla käytetä sulaa lyijyä ja tappuraa viemäriputkien tiivistämiseen. Muistan kerrankin kun...

Suomensin joskus Paris Review'sta. Kirjoja, joihin haastattelut on koottu, on tätä nykyä hiukan vaikea saada, vaikka ne ovat periaatteessa Penguin-niteinä myynnissä. Faulkneria haastateltiin hänen eläessään, joka on tietenkin järkevää. Luulenpa että hän kuoli nobelistina vuonna 1962.

Faulkner: Taiteilija on vastuussa vain itselleen. Hän on täysin häikäilemätön jos hän on hyvä. Hänellä on unelma. Se ahdistaa häntä niin paljon, että hänen on päästävä irti siitä. Ennen hänellä ei ole rauhaa. Kaikki menee yli laidan: kunnia, ylpeys, säädyllisyys, turvallisuus, onnellisuus, kaikki, jotta kirja tulisi kirjoitetuksi. Jos kirjailijan on ryöstettävä äitinsä, hän ei epäröi; Keatsin 'Oodi kreikkalaiselle uurnalle' ylittää arvossa vaikka miten monta vanhaa tätiä.

Taiteella ei ole tekemistä ympäristönkään kanssa; se ei välitä siitä, missä se on. Jos minua tarkoitatte, paras paikka mitä minulle on koskaan tarjottu, oli bordellin isännän virka. Se on minusta taiteilijan kannalta täydellinen työympäristö. Kirjailija on siinä taloudellisesti täysin vapaa; hän on vapaa pelosta ja nälästä; hänellä on katto päänsä päällä eikä hänen tarvitse tehdä mitään muuta kuin hoitaa yksinkertaisia tilejä ja käydä kerran kuussa lahjomassa poliisi. Huoneisto on aamun tunteina hiljainen, ja silloin onkin paras työskentelyaika. Illalla on tarpeeksi seuraelämää, jos hän haluaa ottaa osaa, eikä hän pitkästy; tuossa tehtävässä hänellä on yhteisössään tietty asema; hänellä ei ole mitään tekemistä, koska emäntä huolehtii kirjanpidosta; kaikki talon asukkaat ovat naispuolisia ja suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja sanovat hänelle "sir". Kaikki seudun viinatrokarit sanovat hänelle "sir", ja itse hän saa sinutella poliiseja.

Toisin sanoen, taiteilija ei tarvitse muuta ympäristöä kuin sen, minkä hän pystyy hankkimaan järkevällä hinnalla, sen rauhan, sen yksinäisyyden, sen mukavuuden. Väärä ympäristö ei aiheuta muuta kuin verenpainetta; kuluu enemmän aikaa kiukutteluun ja turhautumiseen. Oma kokemukseni on että ammatissani tarvitsen paperia, tupakkaa, ruokaa ja vähän viskiä.

HAASTATTELIJA: Tarkoitatte bourbonia?

FAULKNER: Ei, en ole niin kranttu. Jos vaihtoehdot ovat skotlantilainen ja ei mitään, otan skotlantilaista.

HAASTATTELIJA: Mainitsitte taloudellisen vapauden. Tarvitseeko kirjailija sitä?

FAULKNER: Ei, kirjailija ei tarvitse taloudellista vapautta. Hän ei tarvitse muuta kuin kynän ja paperia. vähän paperia. En ole koskaan kuullut, että lahjoituksista tai rahasta olisi ollut apua kirjoittamiselle. Hyvä kirjoittaja ei käänny koskaan säätiöiden puoleen. Hänellä on tarpeeksi tekemistä kirjoittamisessa. Jos hän ei ole ensiluokkainen tekijä, hän pettää itseään sanomalla ettei hänellä ole aikaa tai taloudellisia mahdollisuuksia. Hyvää taidetta voivat tehdä rosvot, trokarit tai hevosvarkaat. Ihmiset pelkäävät tosissaan, kun näkevät, miten paljon puutetta ja köyhyyttä he pystyvät kestämään. Heitä pelottaa, kun he näkevät, miten kovia nämä ovat. Mikään ei tuhoa hyvää kirjoittajaa. Hyvän kirjoittajan muuttaa toiseksi vain kuolema. Hyvillä kirjoittajilla ei ole aikaa murehtia menestystä tai rikastumista.

Menestys on naisellista ja on kuin nainen; jos sen edessä nöyristelee, se pääsee niskan päälle. Joten sitä pitää kohdella kovin käsin. Silloin voi käydä niin, että siinä ryömiikin tämä toinen.

HAASTATTELIJA: Voiko elokuvalle kirjoittaminen vahingoittaa kirjojen kirjoittamista?

FAULKNER: Kirjoittamista ei voi vahingoittaa mikään, jos kysymyksessä on ensiluokkainen kirjoittaja. Jos kirjoittaja ei ole ensiluokkainen, häntä ei auta paljon mikään. Ongelmaa ei synny, jos hän ei ole ensiluokkainen, sillä hän on jo myynyt sielunsa uima-altaasta.

Jatkosodan Pikkujättiläinen

(Kuvassa isäni Kullervo Kemppinen Syvärin voimalaitoksella. Kamera Zeiss Ikon Super Ikonta III ja filmi Agfa Isopan. Luullakseni oranssi suodin.)

Jatkosodan Pikkujättiläinen sai tänään Tieto-Finlandian.

Tämäm palkinto on jäänyt kiinnostamaan, koska olin eräänä vuonna itsekin valitsemassa voittajaa. Aikamoinen souvi muuten.

Ihan hyvä valinta. On tämä kirja selvä parannus Jatkosodan historiaan, joka ilmestyi runsaat kymmenen vuotta sitten. Puoli vuosisataa sitten ilmestynyt sotahistoria on vanhentunut ja puutteellinen, tuskin edes käyttökelpoinen. Wolf Halstin kolmiosainen sotahistoria on loistavan luettava mutta faktoiltaan ja painotuksiltaan epäluotettava. Halstin suosikit ja inhokit tulevat myös kovin selvästi näkyviin.

Palkittua Pikkujättiläistä lukiessa kannattaa muistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin kirja on epätasainen. Siinä on joukko erinomaisia ja muutamia oivallisia jaksoja. Ei ole ihme, että parhaat tekstit ovat tunnettujen asiantuntijoiden työtä - Ohto Manninen, Matti Turtola, Sampo Ahto, Timo Soikkanen, Martti Turtola, Lasse Laaksonen, Matti Koskimaa, Martti Häikiö, Silvo Hietanen...

Toiseksi kirja ei kerro lopullista totuutta. Kun tietoa ei ole tai sitä ei saa käsille, muutamia hyvin keskeisiä kysymyksiä on auki. Esimerkiksi sitä ei tiedetä, miten hemmetissä Neuvostoliitto oli linnoittanut Kiteen - Ruskealan seudulla rajan niin hyvin ja puolustuksellisesti. Neuvostoliittohan "hyökkäsi" Hitlerin hyökkäyksen yllätettyä sen. Tämän kanssa ei ihan sovi yhteen se, ettei Neuvostoliiton linnoituslaitteissa eikä ryhmityksissä ollut hyökkäyssodan merkkejä.

Tämä on kiusallinen kysymys. Niitä on muitakin.

Kirjan tasapainotus kiinnostuneelle lukijalle ja jo paljon tietäville on varsin onnistunut. Kuvituksessa on uutta aineistoa.

Lukija saa myös uutta tietoa. Tykistöupseeri Jyri Paulaharju kertoo s. 207 suomalaisista innovaattoreista vähiten tunnetusta. Everstiluutnantti Unto Petäjä keksi 1943 korjausmuuntimen. Tämä oli "maailman ensimmäinen tietokone", johon tarvittiin vanerilevy, millimetripaperia ja pleksistä valmistettu levy sekä messinkinen ruuvi. Ongelmana oli nopea tulen siirto. Etenkin loppusodassa erittäin suuri määrä patteristoja saattoi ampua uusia maaleja, joille ei ollut välttämättä osoittaa absoluuttisia koordinaatteja, vaan aineistoaan suunta ja etäisyys tähystyspisteestä, jonka koordinaatit tunnettiin.

Korjausmuuntimessa huvittaa graafinen menetelmä - joka tuli fysiikassa käyttöön runsaat kymmenen vuotta sotien jälkeen, kun Feynman sovelsi sitä kvanttikenttälaskentaan ja sitten sai muotonsa vähä vähältä graafiteoria eli verkkoteoria.

Joku minua osaavampi ja minua paremman tykistökoulutuksen saanut henkilö osaisi selvittää tämän merkityseltään suunnattoman oivalluksen täsmällisesti. Toivottavasti selittääkin.

Vaikka Talissa ja Ihantalassa maalit luonnollisseti oli voitu laskea etukäteen, kyllä sinne aina ilmaantui pitkin mäkeä rynnäkköporukoita, jotka oli välittömästi tapettava. Ja tykistö oli puoliympyränä kymmenien kilometrian alueella. Järeä patteri paukutteli Lappeenrannan tietämistä ja raskaat Saimaan kanavan takaa. Silti tuli kyettiin siirtämään pistemaaleihin erittäin nopeasti.

Tämä on esimerkki Pikkujättiläisen uudesta tiedosta. Hyvin moni on luullut tätä järjestelmää kenraali Nenosen kehittämäksi. Näin ei siis ole, vaan keksijän nimi oli Petäjä, ja menetelmä ammuttiin sisään 1943.

Myös tiedustelua ja radiotiedustelua koskevissa jaksoissa on aivan uutta tietoa siitä huolimatta, että molemmista on kirjoitettu hiljan hyvin.

Oikeastaan huomaan nyt, että sydämeltäni on pudonnut kivi. Tiedän ja näen luvuista, että nuori polvi ja keski-ikäiset harrastavat sotaa ja sotakirjallisuutta ahkerasti. Aika ajoin olen pelännyt, että mielikuvat muodsotuisivat liiaksi muistelmien ja romaanien perusteella - ne kun ovat suurimmaksi osaksi tasoltaan jokseenkin heikkoja ja hengeltään lapsellisia.

Tätä kirjaa ei voi moittia kummastakaan piirteestä, vaikka painotuksista ja arvioista voisi kyllä kinata.

Herranpelon katoaminen miellyttää sekin. Sotiimme sisältyi joukko suuri möhläyksiä ja isoja epäonnistumisia - joihin muuten valmistautumattomuus Valkeasaaren läpimurtoon ei välttämättä kuulu. Myös näistä on kerrottu. Maininnatta ei ole jätetty suomalaisten moitittavaa, tuomittavaa ja rikollista menettelyä, jota esiintyi. En sano, että sitä olisi esiintynyt paljon, mutta aivan puhtain paperein ei päästy.

Sellaisen moitteen kohdistan kustantajaan, että karttamateriaali on täysin riittämätöntä. Silmämääräisesti arvioin, että aika paljon on napattu vanhoista kirjoista.

Kustantajalla olisi tilaisuus paikata laiminlyöntejään laittamalla verkkoon tarvittavat kartat - myös venäjänkieliset. Lisäksi näin laaja teos hyötyisi paljon omasta kotisivustosta, joka sisältäisi painettua täydellisemmän sisällysluettelon ja asiahakemiston.

Kustantajamme eivät ole vielä oppineet tukeutumaan Internetiin tällaisissa tilanteissa. - Monilla referenssiteoksilla on maailmassa oma sivusto. Lisäksi keskustelun avaaminen olisi hyvää mainosta.

Ilahduttavinta on, että Tieto-Finlandialla palkittu teos ei ollut keittokirja.

Palkinto - mistä hyvästä?

Prix Elvis Jukka Liedekselle
>14.12. 18:26

>Säveltäjät ja sanoittajat Elvis ry:n tämänvuotinen Prix Elvis on
>myönnetty opetusministeriön viestintäkulttuuriyksikön johtajalle Jukka Liedekselle.
>Palkinto myönnettiin tunnustuksena pitkäaikaisesta työstä
>tekijänoikeuksia koskevan lainsäädännön ja siihen liittyvien
>kansainvälisten sopimusten kehittämiseksi.
>
>- Jukka Liedes on alansa johtavia asiantuntijoita maailmassa. Hän on
>onnistunut työssään tasapainottamaan eri osapuolten intressit, olipa
>kyse taiteilijoista, teollisuudesta, kulttuurin käyttäjistä tai
>yhteiskunnan eduista, palkitsijat kiittävät.
>STT
- - -

Elvistelyä.

En olisi uskonut.

Jukka Liedes on vanha ystäväni. Istuimme tekijänoikeuslakia kirjoittamassa jo yli 20 vuotta sitten, jolloin Liedes oli Teoston lakimies.

Kaiketi hän on tehnyt parhaansa EY:n purituksessa. Palkinto hävettää ainakin minua, koska muun muassa eduskunta (perustuslakivaliokunta) ja jokseenkin kaikki asiantuntijoina esiintyneet ovat yksimielisesti todenneet, että Jukka Liedeksen vastuualueella oleva tekijänoikeuslaki on tavattoman sekava ja erityisen epäonnistuneesti laadittu.

Opetusministeriön virkamies Jorma Waldén on Liedeksen työtoveri, ellei alainen. Tämän päivän Helsingin Sanomissa hän tekee uuden Suomen ennätyksen päättömien lausuntojen antamisessa ottaessaan kantaa rakennuksen valokuvaamiseen.

Toivoisin, että herrat häpeäisivät. Uskon että he vielä osaavat sen taidon.

En päässyt paikalle eilen Suomen Tekijänoikeudellinen yhdistys r.y.:n hallituksen kokoukseen. Liedes on puheenjohtaja. Minulla oli täällä vieraana Sir Hugh Laddie Englannista kertomassa, että ei sielläkään ole lainvalmistelussa kehumista.

Nyt on kuitenkin harkittava tilannetta. Edunvalvontajärjestöt - Elvis r.y. on säveltäjien ja sanoittajien järjestö - ja etenkin äänilevyteollisuus ovat tilanteessa, jossa onneksi useampikin on alkanut kurkistella, millaisia peluja järjestöilä on pussissaan.

Tekijänoikeus oikeustieteellisenä aineena on ollut vanhastaan teollisuuden välillisen rahoituksen varassa.

Ehkä tämä ei vastaa nykyisiä käsityksiä taloudellisesta riippuvuudesta.

Vagantit, goliardit

Onnea me

kumarramme

oikuttelevaa.

Se vähenee

tai lähenee -

ja on puistattavaa!

Se paaduttaa

ja maaduttaa,

ja murtaa hauraan mielen.

Vie vauraan maan

se mukanaan

ja hyytää järjen, kielen.

Muuttumaton,

puuttumaton

on onnen kehrän kulku.

On osamme

se onnemme

viimeinen salpa, sulku.

Tai varjona

on tarjona

sen suuri ilkivalta.

Kesken pelin

se kääntyy selin,

katoaa kaikkialta.

Tie kapinaan

vie vapinaan,

ei onni kulje myötä.

Se heittelee

ja peittelee

ikuista ilkityötä.

Se loitolla

on voitolla

ja näppää harpun kieltä.

Ei kansa maan

voi milloinkaan

ymmärtää onnen mieltä.

______________________

Tämä on se teksti, jonka säverl on tuttu päänsärkypillerien mainoksesta. O fortuna!

Yleisesti tunnettu Carmina Burna on Carl Orffin (1895-1982) sävellys eli siis aikamme musiikkia. Tekstit ovat 1100-luvulta ja nimi tarkoitta valitettavasti vain bauernilaisluostarin lauluja. Tekstit löytyivät aikoinaan ja niistä on toimitettu sekä täydellisiä että epätäydellisiä versioita, joista käyttämäni Heidelberbgin konkordanssi on kai pätevin.

Mone teksteistä, kuten eilen julkaisemani "Estuans interius" ovat säilyneet katkelmina jopa ylippilaslauluissa. "Meum est propositum" eli esim. "Tahdon kuolla kapakkaan" on monissa laulukirjoissa. Yleensä siitä on vain muutama säkeistö.

Kuten yksi kommentoijista, olen huvittunut tästä "tunnustuksesta", jossa kirjoittaja luetellessaan syntejään innostuu niistä silmin nähden. Mieleen tulee vertauskohtana myöhäisempi Francois Villon, joka oli 1400-luvulla samassa asemassa kuin tämän kirjoittajana pidetty "archipoeta" eli suur-runoioija - nimittäin tyrmässä miettimässä menneitä syntejään. Villon oli toimen mies ja murtautui kavereineen Navarran kollegioon jouluyönä saadakseen raha-arkusta apua juopotteluharrastukseensa. Archipoeetasta ei tiedetä juuri mitään.

Vagantti-perinne sitä vastoin on aika tunnettu, ja siitä on useita kirjoja. Panin tähän mahdollisimman akateemisen valokuvani viime perjantailta, koska vagantit olivat nimenomaan opiskelijoita, papin planttuja. Heidän erikoinen harrastuksensa oli opintojen laiminlyöminen - dimittamus studia. "Jätimme luvut, koska vetelyys viehättää".

Heillä oli tapana myös häiritä kunnon ihmisiä. Erään kerran aikakirjoihin merkittiin, että vagantit sotkivat uskonnollisen kulkueen järjestämällä kilpailevan kulkuaan, jossa joku veti härskiä silliä narusta ja toiset yrittivät tallata sillin päälle.

Keskiajan huligaaniperinne unohtuu, koska mielikuvat eivät oikein tue sellaista. Todellisuudessa ennen 1300-luvun mustaa surmaa Euroopassa vaikutti rikas ja monimuotoinen ja raikas perinne, jonka yksi ilmentymä oli tämä. Varhainen ja vakavampi edeltäjä oli 1000-luvulla vaikuttanut Pierre Abelard eli Abelardus, tunnettu kirjeenvaihdostaan kuvankauniin Heloisen kanssa. Abelardin kävi kovin hankalasti. Häneltä vietiin munat. Ilmeisesti toimenpide oli sinänsä ymmärrettävä, koska Abelard harjoitti syventävää opetusta. Henki kumminkin säilyi ja Abelard on mielestäni edelleen yksi keskiajan merkittävimmistä filosofeista ja loogikoista, joka on jäänyt aiheettomasti Tuomas Akvinolaisen ja myöhempien fransiskaanien varjoon. Ennen onnettomuuttaan Abelard oli luonut rakkausrunouden ja saanut valtavan yleisön. Otaksuisin, että keskiajan rakkasurunous - Minne-laulut muun muassa - ovat paljon velkaa hänelle. Nimeltä tunnetut ja sukukalleutensa säilyttäneet runoilijat tulivat kuvaan vasta varhaisrenessanssin aikaan. Heistä kuuluisin on Petrarca mutta mielestäni paras Guido Cavalcanti.

Ja sitten ovat tietenkin Provencen trubaduurit, luku sinänsä. Voi olla etteivät runous ja laulu ole milloinkaan kohonneet yhtä korkealle.

Ajatelkaapa, ikään kuin Jorma Hynninen laulamassa Juice Leskisen sanoin Esa-Pekka Salosen sävellyksiä 1940-luvun chicagolaisen blues-ryhmän säestyksellä...

Archipoeta

Carmina Burana (1100-luku)
suom. Jukka Kemppinen (latina)

Sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa
karvain mielin ripitän katoavaa lihaa.
Olen aine eloton, tomua ja tuhkaa
niin kuin syksyn tyhjä puu, jota myrsky uhkaa.

Viisas mies sen käsittää, että kalliolla
ainoastaan kestävä perustus voi olla.
Minun virtaamistani eivät padot sulje.
Saman taivaan alitse kahdesti en kulje.

Itseäni vertaisin ruorittomaan laivaan.
Kuljen tietä tuulien niin kuin lintu taivaan.
Minua ei pitele kahle eikä muuri.
Omiani rakastan, syntisäkki suuri.

Syvä synkkämielisyys on harmillinen juttu.
Leikki taas on hunajaa, samoin seura tuttu.
Venus-jumalattaren hyvät käskyt täytän.
Sydämeltään raukoille taivaan merkit näytän.

Tiellä lavealla ei säästy synnin suusta.
Minäkään en perusta hyveistä, en muusta.
Himo ajaa enemmän kuin Vapahtaja sallis.
Kadotettu sielu on, mutta nahka kallis.

Korkein kirkkoruhtinas, kuule rukousta:
kuolemasta autuutta ei vie tuska musta.
Neitokaisten ihanuus rinnassani palaa:
vaikkei saisi koskettaa, sitä sydän halaa.

Mitä vaikein tehtävä luontoaan on voittaa,
neitosia nähdessään kieltä hyveen soittaa.
Nuorisolle sopivan en usko lain tuiman
nähdessäni neitosen kauniin, sorjan, huiman.

Mikä tulen liekeissä palamasta estää?
Kuka mailla Pavian siveänä kestää?
Siellä Venus sormellaan nuorisolle viittaa,
katsoo silmiin sirosti, ja en muusta piittaa.

Hippolytus, hurskas mies Paviaan nyt pane:
huomenissa hyvettä ei auta edes ane.
Venuksen ei vuoteen ole tyhjiin ammentajaa,
kaupunkimme torneissa ei siveys saa majaa.

Toiseksi saan tunnustaa, että paljon pelaan,
kaikki vaatteet menetän, kortteja kun selaan.
Kylmä karsii ruumista. Omatunto soimaa.
Silloin runot kirjoitan, olen pelkkää voimaa.

Kolmanneksi tunnustan: kapakka on paikka,
jota koskaan kaihda en, tulkoon tuho vaikka.
Siellä kuoro enkelten laulaa alituiseen:
olkoon lähtö lempeä lepoon, ikuisuuteen.

Kohtaloni lopulta on kapakassa kuolla,
jossa viime töikseni voin kannun pohjan nuolla.
Luona Kaikkivaltiaan enkelparvet laulaa:
Herra! Muista juomarin sielua, ja kaulaa!

Kolpakoista väkevin kolpakko on parhain.
Siitä lentää sieluni taakse tähtitarhain.
Kapakkani viini on hyvää siksi että
ylimysten viinissä on liian paljon vettä.

Joku runontekijä välttää kapakoita,
salamyhkään sepittää säkeitänsä noita,
tutkii, valvoo, rukoilee vaikka puoleen yötä
eikä silti aikaansaa kunnollista työtä.

Paastoavat raittiina runoilijain kuorot,
torit kaukaa kiertävät sekä tanssin vuorot.
Heidän sepitelmiään muka seuraa maine.
Läkähtyvät työhönsä. Heidät särkee paine.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa.
Runontekokilpailuun minut täytyy kantaa.
Minut voittaa selvin päin kurjin tuhertaja,
mykkä sekä lauluton on raittiin miehen maja.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa.
Minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa.
Mitä viini parempaa lempeässä säässä,
sitä säkeet suuremmat runoilijan päässä.

Sellaisia kirjoitan, millaista saan juoda.
Olen täysin kyvytön, ellei juomaa tuoda.
Selvän miehen runoja vertaan kurjaan roskaan.
Kännissä Ovidius voittaisi ei koskaan.

Sanoista en kiinni saa, olen häilyväinen,
ellen juoman vahvuuteen ole tyytyväinen.
Vaan kun kallon pohjassa Bacchus valtaa pitää,
silloin toimii Apollo. Silloin runo itää.

Virheeni näin tunnustin, kaikki syntiparat,
joista nyt rankaisevat tuomarisi arat.
Silti heitä itseään katumus ei pistä
nauttiessaan kohdaltaan synnin hedelmistä.

Tulkoon nyt siis jokainen eteen piispan armaan,
kaikki jotka luottavat Herran sanaan varmaan,
kuka tohtii, heittänee kiven ensimmäisen
tämän ripin kuultuaan, suoran, täysipäisen.

Itsestäni kerroin siis kaiken minkä tiedän.
Elämääni entistä tuskin enää siedän.
Myrkyn olen sylkenyt, kaiken pahan tuojan.
Kasvot näkee ihminen, sielun katse Luojan.

Käännyn kohti hyvettä, kaikki paheet torjun,
sielultani uudistun, tuskin enää horjun.
Niin kuin puhdas karitsa nautin uuhen nisää.
Paheitteni lastia milloinkaan en lisää.

Kölnin vaaliruhtinas, sääli katuvaista,
anna armo minulle. Pahe ei nyt maista.
Anna uskovaiselle tuomiosi mainen.
Kaiken minkä käsket teen. Olen luottavainen.

Eläinkunnan kuningas säästää antautuvan,
leijonalta voimaton saa elämisen luvan.
Tehkää tekin samaten, valtaherrat maanne.
Sovelias laupeus lisää kunniaanne.

Pingviinit

Istuin Lapeenrannassa kustoksena tohtorinväitöksessä, joka oli kaikin puolin onnistunut.

Tilaisuus herätti ajatuksia, joista lähemmin lisää paremmalla ajalla.

Frakkiasussa paras hetki on kun pääsee riisumaan sen. Amerikkalainen opponentti vaikutti lievästi yllättyneeltä akateemisista tavoistamme. En sitä ihmettele.

Johdannainen teos - Herkolle

Herkko kysyi tekijänoikeuslain tulkintaa, ja minä selitin. Selitin tässä uudestaan.

Tekijänoikeus ei ole niin kuin omistusoikeus. Laki määrää tiukasti, mitkä ovat tekijän oikeudet. Mikä ei määritelmään mahdu, se ei kuulu tekijän oikeuksiin. Tekijällä on yksin oikeus valmistaa teoksesta kappaleita ja saattaa se yleisön saataviin eli julkistaa teos ja esittää, näyttää ja välittää teoskappaleita.

Teos on pelkkä käsite. Teoskappale on aistittava kirja, äänite, veistos tai muu sellainen eksemplaari.

Kun teoksen kappaleita on julkistettu tekijän suostumuksella laillisesti, näitä kappaleita saadaan levittää edelleen. Tekijän oikeus sammuu levittämisoikeuden osalta ja laillisia teoskappaleita saa myydä ja ostaa edelleen.

Tältäkin osin uusin lainmuutos sekoittaa lain käsitteitä ja tarkoitusperiä. Kopioinninestoa koskeviin säännöksiin asti laki on ollut ihan selvä. Kun levy on ostettu kaupasta, sitä saa käyttää olutlasin alusena; kun kirja on ostettu kaupasta, sitä saa käyttää oven pitämiseen auki. Teoskappale on muuttunut tavalliseksi irtaimeksi esineeksi.

Tekijänoikeus koskee "teosta" muuttamattomana tai muutettuna, ja "teos" siis on pelkkä konstruoitu käsite, aivan kuin "aluevesi". Kukaan ei voi ottaa "aluevettä" pulloon, koska lain mukaan kysymyksessä ovat tietyin täsmällisen tavoin piirretyn rajat valtion maa-alueen ympärillä.

Minkä vuoksi Max Jacobson ja muut käyttävät epämääräisyyden kielikuvana sanontaa "Veteen piirretty viiva"? - Sekä aluevedet että kylän ja tilan rajat ovat veteen piirrettyjä viivoja, ja mitään se täsmällisempää on maailmasta vaikea löytää.

Muutettu teos on esimerkiksi suomeksi kirjoitetun tekstin käännös englanniksi. Tekijänoikeus säilyy ja kääntäjällä on oikeus vain käännökseen, mutta hän tarvitsee tekijän luvan käännöksen käyttämiseen.

Lakiin on otettu selvenyksenä 4 §:n 2 momenttiin määräys "vapaasti toiseen teokseen liittyen" tehdystä teoksesta. Ruotsin komitea ja T.M. Kivimäki mainitsevat tässä kohdin, että peräti yleistä aihelmaa saa käyttää samalla tavalla kuin Shakespeare käytti Italian ja antiikin tarinoita. Lisäksi molemmat mainitsevat parodian ja travestian, jotka ovat sallittuja.

Tällä kohden eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa perinteessä on eroja. Amerikkalaiset saattavat olla vähän kireämpiä - vaikka he toivat parodian laajojen joukkojen tietoisuuteen Mad-lehdellä. Mad oli 1950-luvulla todella hyvä ja lerpahti sitten. Tällä hetkellä heillä on ei parodinen vaan satiirinen verkkojulkaisu Onion www.theonion.com Uusimmassa numerossa asiallisen näköisen "sanomalehden" pääotsikko on "Jumalan ääni Bushin virkahuoneessa olikin al Cheney, joka pelleili sisäpuhelimella. Tai: Ihmisen genomien patentointi edistyy - Goodyear patentoinut menetelmän valmistaa synteettistä kumia ihmisen otsan hiestä.

Mikä on travestia, kysyi Herkko. Sanakirja listaa: lampoon, spof, sendup, mockery, takeoff, burlesque, charade, pasquinade, put-on. Suomen kielessä käytetään usein sanaa "speksi", kun puhutaan esimerkiksi Pirkka-Pekka Peteliuksen tai Heikki Kinnusen travestioista.

Travestia on ironian eli siis vittuilun muoto. Ja se on oikeudellisesti periaatteessa sallittu. Perustelu on hiukan hämärä - tekijän tarkoitusperät ovat aivan toiset kuin kohdeteoksen.

Yleensä tekijän tarkoitusperillä ei ole mitään merkitystä. Puhuisin mieluummin lajityypistä. Se mitä esitetään teekkarien illanistujaisissa on toista kuin se, mitä esitetään kultaisen iän kerhossa. Puhe on siis oikeastaan asiayhteydestä eli kontekstista.

Tämä on lisäargumentti, vastaväite lain muuttajille Brysselissä ja Arkadianmäellä. Ihmisillä on muitakin syitä päästä käsiksi esimerkiksi äänitteelle tai kuvatallenteelle otettuun bittivirtaaan kuin sen tarkastelu tietotekniikan ilmentymänä. Merkittävä osa musiikkia on kulkenut vanhastaan travestian tai parodian kengissä - Retuperän VPK, kansainvälisesti P.D.Q Bach (Juillard Musci Schoolin uskomattoman taitavat esiintyjät, joiden unohtumattomia teoksia ovat Oidipus Tex ja Iphigeneia in Brooklyn). Koko punk oli travestiaa eli halua musiikillisesti tehdä naurunalaiseksi edellisen sukupolven rokki. Tuomari Nurmio on tämän alan mestari.

Olisitteko muuten uskoneet, että ilkeily, vinoilu ja halveeraaminen ovat sananvapauden keskeisiä osia.

He ovat.

Kuvituskuva on luultavasti Wallace Woodin piirtämä, Disneyland valomerkin jälkeen. Travestia.

Suomen valkoinen ruusu

Tämä ja ne kaksi muuta Gallen-Kallelan sommittelemaa kunniamerkkiä on aika hyvin oivallettu.

Kunniamerkki on hyvä keksintö. Niitä voi antaa palkankorotuksen tai asiallisen kohtelun sijasta.

Itsenäisyyspäivä ymmärretään perin väärin. Ei se ollut se harmaa päivä vuonna 1917, jolloin eduskunta hätäpäissään teki merkillisen ratkaisun ja puoli kansaa oli muutaman kuukauden kuluttua tyrkyttäytymässä Neuvosto-Venäjälle ja toinen puoli Saksalle. Viimeksi mainittu asia on taivaan tosi, vaikka sitä ymmärrettävistä syistä ei ole kirjoitettu historian kirjoihin kovin isolla.

Itsenäisyys samoin kuin vapaus on prosessi, ei projekti. Se ei ole mitään sellainen, joka voidaan laskuttaa ja lopettaa. Prosessi tarkoittaa jatkuvaa muuttumista ja tässä tapauksessa kohti päämäärää, itsenäisyyttä.

Suomen itsenäistyessä ajatukset olivat yhteisöllisiä ja käsitettiin, että tässä kansa tai kansakunta kaksine äidinkielinen itsenäistyy. Suomalaisten itsenäistyminen osoittautui arvaamattoman hitaaksi. Kekkosessa meillä oli kansallinen auktoriteetti vielä 15 vuotta sen jälkeen kun vanhojen miesten maailma oli väistynyt muualta Euroopasta - sellaisten kuin Adenauer ja de Gaulle.

Meillä oli samanlainen vanhusvalta kuin Neuvostoliitossa ja useimmissa satelliittimaissa. Oli käytävä kysymässä lupaa vähän joka asiaan.

Niinpä uusi vaihe tuli yllätyksenä ja johti nopeasti sekasortoon eli pankkikriisiin ja sitten toisenlaiseen sekasortoon eli Euroopan Yhteisöihin.

Poliittisista ja yhteiskunnallisista toimista suosituimpia ovat ne, joilla kielletään jotain.

Kun suomalaisille tarjoaa vaihtoehtoja ja vapauksia, seurauksena on välittömästi paniikkihäiriö.

Olisiko tässä ohjelmaa? Olisiko käsillä kuitenkin aikuistumisen aika maassa, jossa yksi sukupolvi joutui vastuuseen melkein kaikesta ja koko ajan kusetetuksi. Tarkoitan rintamamiesten ja naisten polvea. Sodat, sotakorvaukset, jälleenrakennus, lähes 60 000 tilan raivaus ja sitten 1968-1970 yli 100 000 ihmistä maanpakoon Ruotsiin ja juuri raivatut pellot pakettiin.

Näkymät ovat kuitenkin hyvät. Suurista ikäluokista päästään eroon nyt aika nopeasti, ja kyllä nämä 1950-luvulla ja 1960-luvulla syntyneet ovat eri vesillä pestyjä - kylmällä ja kuumalla vesijohtovedellä, joka meidän aikanamme oli harvinaisuus.

Raymond Chandler

MEAN STREETS

Mutta näitä kovia katuja
on miehen mentävä,
vaikka hän itse
ei ole kova, likaantunut, pelkuri.
Hän on ihminen.
Hän on kaikki.
Hän on täysi mies
ja tavallinen ja tavaton.

Hänen on kunnia, ymmärrys, pakko,
eikä hän ajattele sitä eikä puhu,
omassa maailmassaan paras,
toisen maailmassa hyvä.

Hän ei ota rahaa ansiotta
eikä loukkausta kostamatta.

Hän on yksinäinen ja ylpeä,
ja ylpeys näkyy.

Kuka ei sitä huomaa, katuu ikänsä,
että tulikaan tavanneeksi.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Tämä runo on muodosteltu Chandlerin hyvästä esseestä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran, ensimmäisessä muodossaan vuonna 1944 The Atlantic -lehdessä nimellä The Simple Art of Murder.

Chandler ei saanut omasta mielestään oikein tunnustusta. Hän joi. Hänen aikalaisensa ja työkaverinsa Hollywoodista ja - kukapa uskoisi - "Syvän unen" käsikirjoittaja William Faulkner sai tunnustusta. Hän joi.

Panin itsekin merkille, etteivät amerikkalaiset kirjallisuutta tuntevat ihmiset yleensä olleet kuulleet Chandlerista vielä senkään jälkeen kun hän, mahdollisesti Seppo Virtasen WSOY:lle tekemän oivallisen suomennoksen jälkeen oli täälläkin kulttihenkilö. Pentti Saarikoski mainitsi kerran samanlaisesta havainnosta.

Chandler-elämäkerrat, joita on nyt monta, todistavat uskottavasti, ettei tässä amerikkalaisuuden ja kalifornialaisuuden ja rikoskertomuksen ja Humphrey Bogart -hahmon luojassa ja kioskikirjallisuuden (pulp fiction) ikonissa ollut juuri mitään amerikkalaista. Koulunsakin hän oli käynyt Englannissa, sisäoppilaitoksessa. Varsinaisen uransa hän teki liikemiehenä, mutta ei siitäkään sitten tullut mitään. Hänen avioliittonsa oli hiukan outo. Vaimo oli niin tavattoman paljon vanhempi.

Suomessa salaisia kulttikirjailijoita ovat olleet Chandler ja Simenon. Jälkimmäinen on tunnustetusti ollut mm. Marja-Liisa Vartion ja Veijo Meren esikuva. Kukaties siksi, että Simenonia julkaisi Otava Maigret-sarjana ja muita romaaneja ihan oikean kirjan näköisinä, Simenonin lukeminen on ollut meillä perinteisesti kunniallista ajankulua. Chandler ilmestyi Sapo-sarjassa, joka herätti kirjasto- ja kulttuuripiireissä sekavia tunteita, vaikka oli uuden ajan airut ja salapoliisikirjojen sarjaksi tavattoman hyvä. Juhani Jaskari valitsi siihen kirjoja oman kertomansa mukaan ainakin sadan niteen ajan. Jaskari oli Nabokovin ja monen muun vastaavan kirjailjan suomentaja ja Eila Pennasen aviomies ja hyvä ystäväni. Hän joi.

Chandlerin romaaneja suomensi Eero Ahmavaara, jota ei mainita paremmissa hakuteoksissa. Hän suomensi rahasta, joka onkin paras mahdollinen motiivi, nopeasti ja hyvin. Hän on hyvinkin paljon samaa sukua kuin moni muu tuolla sukunimellä tunnettu. Hän joi.

Luen silloin tällöin uudelleen Chandlerin keskeiset kirjat. Käsitykseni ei ole paljon horjunut. Hän on yksi Yhdysvaltain kirjallisuuden mestareista, ehkä siksikin, että on sensibiliteetiltään niin eurooppalainen.

Onni että "Syvä uni" onnistui elokuvana niin hyvin että se loi kokonaisen tyylilajin. Onni että sen ohjaajaksi osui Howard Hawks, joka todella tiesi mitä teki. Luultavasti uskottavan tarinan mukaan Hawks soitti jossain vaiheessa Faulknerille, joka soitti Chandlerille, kun kukaan ei tiennyt, kuka oli murhaaja. Chandler tietysti sanoi, että mistä hän sen tietää. Se ei todellakaan oikein hyvin ilmene elokuvasta, eikä kirjasta.

Ehkä tämä on "Zen and the Art of Murder"-

Suomi-neito valvoo ja odottaa itsenäisyyspäivää.
(c) Laila Kemppinen

Virkkauksia

Eläimet pelkäävät joulua.

Possu on lysähtänyt miettimään, loukkaantuako. Tuo toinen eläin on sanonut, että Kemppinen kirjoittaa samalla tavalla kuin sika juoksee, siis karkuun. Ääntä riittää, vauhti on kova ja kiinni ei saa, mutta eteneekö asianomainen ensinkään?

Crochet - virkkaus

My mother's first home. Her father's first car. Crocheted kettle holder. There are several hundreds of these.

Äitini (82 v.) kotitalo hänen itsensä näkemänä ja omin materiaalivalinnoin. Patalappu. Virkattu. Näitä tällaisia on satoja. Mietin kovasti, kuvittaisinko kirjoituksia tällaisilla kuvilla, kun ne ovat mielestäni huvittavia, vai pitäisikö äidille perustaa oma blogi.

Hän ei tee itse enää paljon, mutta hänellä on järkyttävän hyvin järjestetty arkisto omista vanhoista käsityöohjeistaa. Hän teki niitä alan lehtiin ja naistelehtiin - Me Naiset, Käsityö, Anna - monta kymmentä vuotta. Kaikki ovat tallella piirroksineen. Hänen julkaisemansa käsityöohjekirjat tuntuvat hiukan vanhentuneilta.

Käden taidot eivät oikein anna rauhaa. Minulla itselläni ei sellaisia taitoja juuri ole mutta olen kasvanut, aikuistunut ja tullut vanhaksi niiden ilmapiirissä.

Äidinisä kävi vielä 85-vuotiaana pyytämässä lääkäriltä sellaista lääkärintodistusta, että voi rakentaa hirsimökkejä (yksin) mutta ei voi terveydellisistä syistä lähteä Kettusaareen puolukkaan.

Ajokortti häneltä meni hyllylle, kun hän väitti nimismiehelle, ettei lain mukaan suuntamerkkiä tarvitse näyttää, kun kääntyy oman talonsa pihaan.

Kolmet kaksoset

The idea is to create a blog for my mother, who is really something in handicraft. Lately she has concentrated to crochet the story of her life. Here is the family probably 1934.

It is quite a sight - three pair of twins in the family, same father, same mother. My mother is one of them, not a twin.

I trust nobody wonders, why the four sons, two sets of twins, were known as something like the Wild Bunch.

Lämmintä, hienotunteista

Kotipitäjässäni huumori ja samoin kanssaihmisten kohtelu on tunnetusti lämmintä, hienotunteista ja huomaavaista. Olemme kuuluisia siitä. Vanhoja ihmisiä, etenkin omia vanhempia, kohdellaan kunnioittavasti.

Professori Pentti Virrankoski, saman pitäjän miehiä, kertoi minulle aikoinaan Kalliokosken isännästä - saattoi olla Pollarin puoleltakin kyllä - joka oli vanhoilla päivillään leskeksi jäätyään ruvennut tillukoimaan.

Paappa meni pahaksi. Aikamiespojat ajattelivat, että oli annettava opetus ja sellainen että tehoaa.

Se oli syksyä, teurastusaikaa. Pojat pistivät lampaan. Paappa oli körmähtänyt päästävedettävään sänkyynsä. Pojat veivät lampaan sisälmyket äijän viereen ja vetivät vällyt päälle.

Illalla pojat palailivat larvamailta töistä. Paappa istui vesiselvänä ja totisena soutulavittassa eli keinustoolissa ja sanoi:

"Poijaat. Se on niin, että teirän faarinne on ollu huano ihiminen. Mutta ny' se on loppu. Enkä enää ikinä viinan märkää ota. Se oli poijaat niin jotta ku mä tästä ehtoopuolella heräsi niin oli tullu sualet alaha. Minä meinasin, että tämä on kauhiampaa kuin Lapualle häissä kun porstuassa pääsivät viiltämään puukolla niin että ei muuta kun sualet sylihin. Se oli oma erehrys. Kuka käski lähtiä häihin ilman kirvestä.

Mutta tämän teki viina ja itte Paholaanen niin että sualet sänkhyn ja verta niin maharottomasti. Tämän kerran, Jumalan avulla ja luudanvarrella, sain vielä tukittua takaasin.

Site meters

The site meters of this blog were recently reinstalled.

The blog is fairly high in 'Bloglista'.

Site meter tells average per day 250, week 1770.

This is intended to be a difficult blog.

Comments are very interesting. That really is the new thing compared with writing in print - you only get opinions from profssional critics or relatives or people you meet going to restroom.

The average sales of a book of poetry is 600 copies. I am afraid the figure for literary essays does not hugely exceed this. You never know about libraries. The "difficult" books and records seem to stay in shelves in a most resolulte way.

That is a good reason to live in a municipality close to Helsinki, but not in Helsinki. The library is superb. Everything I need is always there. Everything beens for example Italo Calvino and William Faulkner, whose books I keep purchasing and selling or giving away. Calvino is sometimes too self-conscious for me. Then again his Six Memos for the Next Millenium is an unfrogettable treat. Faulkner is the best, when he is good. He often was not. I pity the students, who have to read the estate-series.

Michael Massig writes in N.Y. Review of Books about his articel: "Here, I will concentrate on the press's internal problems—not on its many ethical and professional lapses, which have been extensively discussed elsewhere, but rather on the structural problems that keep the press from fulfilling its responsibilities to serve as a witness to injustice and a watchdog over the powerful."

Terveisiä Reetalle.