Eilen televisiosta lähetettiin Kaija Saariaho viimeiseksi jäänyt teos. Hän tiesi sairautensa trumpettikonserttoa säveltäessään.
Kuvasta päätellen Musiikkitalon yleisö oli saman tunteen vallassa kuin itse olin kotonani. Loveen lankeaminen oli alkujaan louheen lankeamista ja loihi puolestaan kallion repeämä. Sellaisia on Suomessa paljon muitakin kuin Helvetinkolu. Peurungan ja Vihtavuoren tienoilla on monta ja Koski H.l., nykyiseltä nimeltään jotain muuta, käsittää Salpausselästä sellaise pätkän, joka on tiheänä suppaa. Nuo jäälohkareen hitaamman sulamisen aiheuttamat kartionmuotoiset kuopat ovat kuulemma suunnistajien hyvin tuntemia ja usein kiroamia. Sellainen saattaa olla kymmeniä metrejä syvä niin että luitaan rikkomatta alas päästyään saa seuraavaksi ihmetellä, miten täältä pääsee hengissä ylös.
Yleensä todella merkittävän asian huomaa siitä, että se meni ohi jo. Sitä perua on myös sanonta, että onnea on tartuttava otsatukasta. Muuta mahdollisuutta ei ole, koska se liikkuu lujaa.
Günther Grass ja Thomas Bernhard näyttäisivät olleen elinaikani merkittävimpiä eurooppalaisilta kielialueilta; saman kielialueen Heinrich Böll toki ylsi hänkin hienoihin saavutuksiin (etenkin “Tohtori Murken kootut tauot”).
Kysyn itseltäni, mitä näiden kahden sopivaan aikaan kuolleen mestarin tuotannon lukemiseen vaikuttaa se, että heidän menneisyydeksi näkemänsä haamut ovat palanneet ja tuonee tullessaan pahan pandemian pelon ja auttamattoman ilmastonmuutoksen, jonka huomiotta jättämiseen en näe aihetta.
Bernhardin kirjoista ajattelen sitä yhtä, jossa pianisti hankkiutui heti eroon Steinway-flyygelistään kuultuaan nuoren Glenn Gouldin soittavan samaa Bachin teosta, josta hänkin oli saanut kiitosta yleisöltä ja arvostelijoilta, ja sitä toista tarinaa, jossa syvällinen taiteen tuntija istuu 35 vuotta useita päiviä viikossa tuijottamassa taidemuseossa Tintoretton maalausta opittuaan vihaamaan hienoimmissa tauluissa nimenomaan niiden virheettömyyttä. Samalla hän kasvaa vihaamaan yhteiskunti, jotka pitävät yllä taidemuseoita, ja ihmisiä, jotka käyvät niissä, lukuun ottamatta vaimoaan, joka liukasui pihassa, koska musseo ja kaupunki olivat laiminlyöneet kävijöiden turvallisuuden.
Tuota Tintorettoa en tosin ymmärrä; olen itse katsellut hänen töitään Venetsiassa, eivätkä ne minusta olleet paljon paskojakaan verrattuna esimerkiksi Sienasta löytyviin (Salvatore Rosi, Amrogio Lorenzetti ja ne pari muuta, joille ei ollut ehditty kertoa, että nyt on kuulkaa renessanssi alkanut). Niissä Sienan freskoissa ei seikkailla taivaassa, kuten Tintoretto tekee, vaan kuvataan yleissiviilioikeutta, kuten hyvää ja huonoa hallintoa kaupankäynnin kannalta.
Grass, joka hallitsi juoksevan tekstin ongelman, kirjoitti lopuksi siitä aiheesta kirjan, joka näennäisesti kertoo Grimmin veljesten sanakirjapuuhista ja siis etenkin yksittäisten sanojen miettimisestä.
En ole tuosta pinttymästä itsekään ensinkään vapaa. Aina joskus muistan, että maanjako-oikeudellinen termi “vesijättö” on ruotsiksi “anhopning”, ja haaska, jolta karhua ei lain mukaan saa ampua, on “åtel”.
Grassin “Kissa ja hiiri” oli liki parasta, mitä sota-ajan nuorista on kirjoitettu, ja ohutkin se on. “Peltirumpu” on kokonainen maailma ja historia. Grass oli Otavan kirjailija. Olin siellä töissä, kun “Kampela” (Der Butt) ilmestyi, ja kokouksissa olin tohkeissani. Silloiset kokeneemmat työtoverit pyörittelivät kirjaa käsissään, selvittivät lievetekstistä, että puhe oli tavalla tai toisella Grimmin sadusta, ja kirja hylättiin. Tammi otti sen ja kaikki seuraavat Grassit lemmessä. “Mahdottoman” tehtävän eli suomentamisen otti hoitaakseen Oili Suominen, jonka työn jälki on joka suhteessa erinomaista.
Oma suosikkini Grassin tuotannossa on “Kirjailijakokous”, jossa seikkailevat barokin virsirunoilijat. “Krebsgang” oli minulle kielellisesti melkein ylivoimainen. Sen varmaan sata ihmistä puhuvat kaikenlaisia saksan murteita ja slangeja. Joku puhuja on kuin se kettomuksen henkilö, joka sukeltaa rajapoliisia pakoon tukkisuman ali ja pulputtaa vastarannalla kilometrin pituisen virkkeensä kaikki verbt sotkuiseksi läjäksi ruovikkoon.
Mutta Grassin kautta tein senkin havainnot, että saksalainen romaani voi olla kodikkaampi ja läheisempi minulle, suomalaiselle, kuin ruotsalainen. Ja näitten nimien joukossa on mainittava vielä vuosisadan saksalainen suuruus W.G. Seebald, joka asui Englannissa ja kirjoitti englanniksi.
Grimmin sanakirjasta mieleeni tulee virkaveljeni, joka ryhtyi kääntämään hyvin merkittävää teosta ja takertui ensimmäiseen virkkeeseen. Arvoitus oli sana “sana”. “Alussa oli sana,” (logos). Ei ihme, että kääntäjälle kävi lopulta ikävästi, niin tohtorismies kuin olikin.







