Isäni, joka viettäisi tänään syntymäpäivänsä, oli ihmeellinen mies. Hän ampui hirven lentohon! Kun hän tanssi tangolla, siinä oli langolla silmä sikkarassa, ja niitä lankoja oli viisi, yksi joka sormelle!
Levyllä isästä lauloi Lys Assia, ja saksan kielellä laulelma kukoisti sotien jälkeenkin. Suuri nimi oli Caterina Valente, jonka bravuurinumeroista Elviskin kai otti itselleen yhden (“Wooden Heart”) (joka tosin on kansanlaulu). Sitten tuli vuoroon Italia. Sitten tuli Paul Anka, ja sen jälkeen laulu otti askeleen kohti politiikkaa. Vuorossa oli protestilaulu, sellainen kuin Donovan ja Bob Dylan ja Suomessa vähän yllättäen nuoret Fredi ja Hector ja sitten Irwin.
Tosiasioiden vastaisuus on suosittua sekä historiassa että viihteessä. En tarkoita tällä kertaa valeen väittämistä todeksi, vaan niin sanottua kontrafaktuaalisuutta. Siis entä jos Japani olisi kukistanut USA:n upotettuaa sen laivaston Hawaijilla 1941 ja olisi siitä pitäen ollut vallassa Washingtonissa?
Isääni ajatellen tuumin, että Karjalan menettäminen sodassa ja rauhan tekoa seurannut, sotakorvausteollisuuden ylläpitämä nousu tarjosivat muutamalle sadalle tuhannelle suomalaiselle mahdollisuuden jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä. Tai aloittaa sen.
Sotakorvauksilla viitataan yleensä teollisuustuotantoon. Niiden toimittaminen loppui suunnilleen Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Itse asiasta on paljon yksityiskohtaista selvitystä, mutta yleensä mieleen ei tule palveluiden kehittäminen, tukku- ja vähittäiskauppa ja infra eli rautatiet, maantiet ja niillä kulkemiseen tarvittu kalusto.
Vielä vähemmän tulee mieleen väestöpohjan muutos. Suomessa on nyt noin 5,5 miljoonaa asukasta. Sotien jälkeen ahtaimpia vuosia oli 1973. Silloin syntyi vain 56 000 lasta. Suuret ikäluokat eli 1945-1949 syntyneitä oli yli 100 000 vuodessa.
Isäni perhe ei ollut evakkoja. He alkoivat viettää sangen vaatimatonta elämää Helsingissä jo 1931. Isoisälle ei löytynyt Kannakselta varsinaista elinkeinoa. Ei kyllä löytynyt Helsingistäkään. Asuntopulaa ei ollut. Häätötoimet olivat silloinkin verkkaisia. Vanhemmat ja viisi lasta asuivat milloin Kustaan-, milloin Vaasankadulla. Vuokranmaksua ei pidetty erityisen tärkeänä asiana. Nuoremmat pojat kävivät Aleksis Kiven koulua, jonka väitettiin olevan Pohjoismaiden suurin. Isäni oli sattunut Sörnäisten NMKY:n setien silmään sanavalmiudellaan ja hyvällä laulunäänellä. Itse Yrjö Karilas, joka oli Pikku Jättiläisen keksijä ja siihen aikaan johtomiehiä WSOY:llä, ryhtyi mesenaatiksi, ja poika pantiin Norssiin. Tosin isoisä oli hyvin sujuneen keskikoulun jälkeen sitä mieltä, että nyt se koulussa laiskotteleminen riittää, koska perheestä ovat virvokkeet vähissä. Koko pitkät sotavuodet isän siviiliammatti oli juoksupoika. Työantaja oli ollut Vientikunta Muna.
Syyt olivat ehkä henkilökohtaisia. Isän puolen suku oli jäänyt rajan taakse ja odotellessa bolshevismin kohta tapahtuvaa kukistumista oli paikallaan tehdä sitä ja tätä ja ennen kaikkea nauttia määrätietoisesti päihdyttäviä aineita.
Isoisä Juho oli käynyt Pietarin suomalaisen yhteiskoulun ja osasi paljon kieliä. Monitaitoinen hän oli etenkin omasta mielestään. Hän lienee omaksunut keisarikunnan kansalaisuuden ohella muita tapoja.
Esikoinen eli isäni lähti sinänsä onnettomasti vapaaehtoisena 17-vuotiaana asevelvolliseksi armeijaan, Viipurin huoltokomppaniaan, alkuvuodesta 1939. Siitä tuli kuuden vuoden reissu.
Hän julkaisi itse muistelmansa, kun tapaturma - neliraajahalvaus pahan kaatumisen vuoksi - piti häntä paikallaan. Se oli hänelle hyvin epätavallinen tila.
Runsaat toistakymmentä vuotta sitten kuollessaan hän oli saanut kunniaa, myös kansalaistoiminnastaan. Hänessä oli tiettyä naivismia, joka saattoi näkyä etenkin kyynisyydellä komeilevissa piireissä. Yksi tuon epätavallisen luonteen merkeistä oli aito mielihyvä asianajajan ammatista. Hän oikeasti nautti onnistuttuaan auttamaan miestä - tai naista - mäessä. Toisin kuin tuo ammatti vihjaisi, hän oli myös aidosti haluton puhumaan pahaa ihmisistä eikä tavoiitllut tilaisuutta panna toiselle jauhot suuhun.
Mutta luulen ymmärtäneeni, miksi hän kuitenkin menestyi erinomaisen hyvin muun muassa Lapin kirjoillaan, jotka olivat oikeastaan maalailevia retkeilyoppaita.
Jutun kuva on Albrecht Dürerin vesiväriluonnos vuodelta 1510. Huomaatteko, mitä ette huomaa?
Kuvaaja on nähnyt saman kuin kaikki muutkin, mutta huomannut. Aihe, turvemätäs, on niin joutavanpäiväinen kuin vain voi olla. Perspektiivi! Taitelija näkee voikukat ja nurmiröllit maan tasolta, mikä on todellisuudessa melkein mahdotonta. Ja siten mestari tuli luultavasti ensimmäisenä maailmassa kuvanneeksi siveltimellään kasveja niin että rakenne ja kauneus näkyvät samanaikaisesti!
Isä komennetiin rintamalta 20-vuotiaana luutnanttina Kauhavalle ilma-RUK:hon pettajaksi. Oli käynyt ilmi, että ensin tulenjohtajana ja sitten pommikoneen tähystäjänä hänellä oli verraton kyky huomata se, minkä muut vain näkivät.
Ruotsalainen mestari-dekkarikirjailija Mankell panee päähenkilönsä sanomaan toisille rikostutkijoilla muistaakseni jostain matkalaukusta: katsokaa hyvin tarkkaan, mitä ette näe. (Tuo laukku oli syötti poliisille, koska siinä oli muuta normaalia matkatavaraa mutta ei varakalsareita.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti