Olen edelleen hengissä, mutta toisaalta en enää pelkää paljon mitään. Kirjoitin näitä kolumneja lehteen aika monta vuotta, kunnes aloin tuntea itseni papiksi, jolla on saarnavuoro joka viikko, ja lopetin. Syntiä vastaan taistellaan kyllä edelleen.

Kaprokki tarkoittaa oikeastaan päällystakkia. Sanan takana ovat piilossa ruotsin kaksi takkia tarkoittavaa sanaa. Tämä kirjoitus on sekä pikkutakki että päällystakki.

Kaprokkipäätös on myös saman tyylinen sana kuin "nahkapäätös", entistä asianajajien slangia, hävitty juttu. Kun tämä kirjoitus menee painoon vanhojen sanomalehtikolumnieni kaprokkina, tilanne on noiden kolumnien lukijalle erikoinen ja outo myös tekijälle, hävitty juttu? Noinko olisi, etteivät menneisyyden kirjoitukset oikeastaan olisi antaneet aihetta toimenpiteeseen taholtani?

Kummastelin vuosia, miten syvä ja luja oli suomalaisten luottamus viranomaisiinsa ja etenkin oikeuslaitokseen. Sitten kaatuivat auktoriteetit, Neuvostoliitto, KOP ja Korkein oikeus, joka kirjoittaa itsensä isolla, niin kuin näyn itse kirjoittaneen Talvisota ja Raamattu. Maan vanhanaikainen itsenäisyys riippumattomuudeksi käsitettynä meni sekin jossain välissä, kun Suomesta tuli virallisesti Länsi-Euroopan yhteisön jäsen.

Näiden kolumnien käsittämiseksi on syytä palauttaa mieleen muutama seikka. Hämmästyn välillä, kun huomaan, etteivät taustat ole tulleet riittävästi esiin. Sen syy on helppo arvata. Vakinaisesti lehteen kirjoittava henkilö käsitetään toimittajaksi, ja toimittaja on ammatti. Lukija ei siten välttämättä pane merkille, että kirjoittajalla on ehkä muu ammatti tai virka ja että hän käyttää erikoistietoja ja poikkeuksellista kokemusta tekstiensä tueksi. Vähän niin kuin lääkärin ammatti näkyy tiettyjen suurten kirjailijoiden käden jäljessä, ainakin jos osaa katsoa, tai esimerkiksi Sakari Pälsin pikku kirjoituksista huomaa, että kirjoittaja oli koulutettu arkeologi.

Juristin tutkinto on ollut aikoinaan tavallinen kirjailijan tausta ja oikeustieteelliset opinnot sitäkin tavallisempi. Toisaalta taas ne muutamat lakimiehet, joista on tullut kirjailijoita, ovat muuttuneet hyvin nopeasti entisiksi lakimiehiksi. He eivät ole enää olleet tekemisissä asioiden kanssa ja menettäneet siten ajankohtaisuuden tajun ja etenkin käsityksen sisäpiirien tiedoista ja tunenlmista.

Olin ollut korkeimmassa oikeudessa päätoimisena esittelijä aika kauan, vuodesta 1975 vuoteen 1991, ja varovasti sanoen tutustunut taloon ja siinä työskenteleviin. Olin kirjoittanut kirjojen lisäksi näitä lehtikirjoituksia, vaikkei sellainen ollut oikeastaan tapana. Vasta nyt, vuonna 1997, on aika kysyä, sopiiko voimakkaasti henkilökohtaisten tekstien julkaiseminen lainkaan tuomarinvirkaan. Luullakseni se ei sovi. Tuomari ei saa yksityiselämässäänkään tehdä mitään sellaista, joka olisi omiaan heiluttamaan luottamusta hänen tasapuolisuuteensa. Olen nyt ollut tuomarina vuodesta 1991 Helsingin hovioikeudessa ja Amerikassa oleskeluni aikaa lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti vallan kovasti tekemisissä oikeusjuttujen ja lainopin kanssa vuodesta 1967, jo viisitoista vuotta myös yliopistolla opettajana. Käsillä on siis 30-vuotistaitelijajuhla.

Vuonna 1990 olin kirjoittanut pienen kirjan, jonka nimi oli "Oikeus kulttuuri-ilmiönä". Se sai kohtuullisen vastaanoton ja mainion menekin. Uutta painosta ei tullut mieleen ottaa, koska työn alla oli muuta, tärkeämpää, nimittäin väitöskirja korkeimmasta oikeudesta, "Korkein oikeus, ihmiset ja yhteiskunta 1918-1991, I-II". Väitös oli lokakuussa 1992. Se kirja teetti hurjasti työtä, ja kuten väitöskirjoissa usein käy, kansien väliin päätyi paljon sellaista, joka olisi ehkä ollut paremmin paikallaan toisten kansien välissä. Tuntuu kuin siinä olisi viidessä ja puolessa sadassa sivussa noin kolme eri kirjaa, joista yksikään ei ole riittävän viimeistelty. Mutta teki se näinkin tehtävänsä, herätti keskustelua ja toi asianmukaiset arvot ja oikeudet, filosofian tohtorin väitöskirjana hiukan yllättäen myös yleisen oikeustieteen dosentuurin.

Oikeuskulttuuri

"Oikeuskulttuuri" taisi tulla yleiskieleen tuosta yhteydestä. Ainakaan tätä yhdyssanaa ei käytetty aikaisemmin usein. Ja väitöskirjasta jäi voimakkaasti elämään iskulause, jonka mukaan korkeinta oikeutta on tutkittava ja asiantuntevasti arvosteltava ja tarvittaessa lyötävä, kuin sikaa. Ja kyllä sitä on nyt lyöty.

Tuomioistuimista ja tuomareista ovat tähän mennessä lausuneet julkisesti käsityksensä jokseenkin kaikki muut asiaa harrastavat ja ymmärtävät paitsi minä, joka taas luullakseni olen yhden ruotsalaisen kaverin ohella ainoa, jolla on systemaattiset tiedot usean eri maan oikeusoloista ja tuomioistuinten järjestysmuodosta ja merkityksestä.

Jos olisin hiukan synnintuntoisempi, saattaisin pelätä aiheuttaneeni näillä kirjoituksilla tuomioistuinlaitokselle merkittävää onnettomuutta. Korkein oikeus on tällä hetkellä todellisessa ahdingossa ja pysyväksi luultu luottamus tuomioistuimiin on rapautunut niin pahasti, että menetetyn maineen korjautumiseen voi mennä kolmekymmentä vuotta. Kansalaiset eivät enää käytä sanoja "korkein oikeus" naureskelematta, ja varmaan jo jokin oikeusneuvos on ammattia kysyttäessä häpeissään valehdellut soittavansa pianoa pornobaarissa, koska se kuulostaa kunniallisemmalta kuin jäsenyys korkeimmassa oikeudessa.

Osa nyt tapahtuneesta johtuu kuitenkin aikojen muuttumisesta; tuomioistuimilla on tällä hetkellä verrattomasti tärkeämpi yhteiskunnallinen tehtävä kuin vielä viisi vuotta sitten, etenkin korkeimmalla hallinto-oikeudella, jota kukaan ei kuitenkaan huomaa haukkua julkisuudessa. Pelätty tuomarivaltio on syntynyt monen sitä huomaamatta, ja vaikka eduskunta käyttääkin yleisiä tuomioistuimia tilitoimistoina esimerkiksi velkajärjestelyasioissa, valta on liikahtanut, eikä valta koskaan liiku viattomasti.

Korkeimmassa oikeudessa jotkut kai luulivat, että vammaton valta-asema on kuin pokaali, joka kerran kaapin päälle pantuna pysyy siellä. Mutta ei se ole pokaali, vaan pallo, ja pallo on aina pelissä. Ellei se ole omilla, se on vastapuolella, ja korkeimman oikeuden kannalta katsoen vastapuoli, tässä tapauksessa lähinnä lehdistö, on tehnyt peräkkäin monta helppoa maalia ja ampunut onnistuneesti useita rankkareita. Korkeimman oikeuden joukkue on lisäksi tehnyt muutaman oman maalin omaan veskaan.

Valtakunnanoikeudessa on rangaistu ministeriä, eivätkä poliitikot anna sellaista helposti anteeksi. Ja jokin syy tapahtuneeseen on myös korkeimman oikeuden jäsenissä, jotka ovat selviytyneet ryöpytyksestä keskimäärin huonosti. On käynyt jälleen kerran ilmi, että he eivät oikein tunne maailmaa ja sen konsteja ja että he eivät kestä kritiikkiä, varsinkaan aiheetonta.

"The Economist" on aikakauslehdistä paras. Sillä on salaperäisiä ja yllättäviä tietolähteitä ja luultavasti suurten voimavarojensa turvin se kykenee viikosta toiseen porautumaan samoihin asioihin, jotka muut tiedotusvälineet sivuuttavat huitaisemalla. Lisäksi lehden perinteeseen kuuluu hyvä kirjoittaminen, tottumus josta on tullut toinen luonto.

Heinäkuussa 1997 "The Economist" käsitteli amerikkalaisia ylimys-filosofeja eli liittovaltion tuomareita, jotka heiluttelevat kongressia ja senaattia mennen tullen. Korkein oikeus kaatoi Internet-lain, jolla oli takanaan merkittävä poliittinen tuki, ja uskonnon harjoittamista koskeneen lain, joka oli sekin ollut poliittisesti erittäin suosittu. Yhdysvaltain oloissa liittovaltion korkein oikeus on joutunut perinteisesti sarvet vastakkain osavaltioiden nurkkakuntaisuuden ja ajoittain niiden harjoittaman rasismin kanssa. Nyt on julkaistu kimppu oikeustapauksia, joissa kongressi pannaan vastakkain sen tosiasian kanssa, ettei se voi ohjata kovin pitkälle osavaltioita.

Internet-lakia ja oikeustapausta ympäröi valtava meteli. Kaikki huusivat toistensa suuhun, että kontrolli on oltava, koska reaaliaikaisen informaation merkitys kasvaa koko ajan ja rosvot ja huijarit ovat liikkeelle, rikollisliigat mahdollisesti myös. Ja pakettia myytiin houkuttelevin tunnuksin, lapsipornon estämisellä, joka on suuruusluokaltaan mitätön mutta mieliä kiihottava aate.

Korkein oikeus määräsi, ettei nettiä sensuroida. Erässä toisessa kesäkuussa 1997 antamassaan ratkaisussa se oli viitannut valtion harjoittaman tarkastustoiminnan vaikutukseen: se jäähdyttää ihmisten ajattelua. Vielä tärkeämpi periaate oli tuomioistuimen mukaan tämä:

The first danger to liberty lies in granting the State the power to examine publications to determine whether or not they are based on some ultimate idea and if so for the State to classify them.

Vapauden ensimmäinen vaara on valtion oikeus tarkastaa julkaisuja todetakseen, pohjautuvatko ne johonkin tiettyyn vakaumukseen, ja valtion mahdollisuus ryhtyä luokittelemaan julkaisuja niiden sisällön perusteella.

Meillä on Suomessa viisaita miehiä ja eteviä tuomareita ja lain tuntijoita, mutta kukaan ei ole edennyt vielä näin pitkälle: valtion tehtäviin ei kuulu vakaumusten luetteloiminen, seuraaminen, palkitseminen eikä panettelu. Valtio toisin sanoen ei ole ylin auktoriteetti.

"The Economist" viittaa myös verokysymyksiin mutta päätyy johtopäätökseen: tuomioistuinten brahmiineja ei pelota edes joutua samaan leiriin pornografian suosijoiden kanssa. Ehkä amerikkalaiset rakastavat ylimystöään tämän takia.. He pysyttelevät yleisön mielipiteen ja lehdistön paineen tavoittamattomissa ja takaavat siten ne oikeudet, joiden vuoksi Amerikka on erikoinen paikka. Ainoa tehokas keino taloudellisen, median tai politiikan eliittiä vastaan on järkkymätön oikeuslaitos. "This is the law", kirjoittaa amerikkalainen tuomioistuin.

Tämä asenne, johon Suomessa on vielä matkaa, tekee tuomarin ammatista ja tuomioistuinlaitoksesta pysyvästi kiinnostavan ja aiheuttaa sen, että kovinakin aikoina tuntee tiettyä ylpeyttä sen palveluksessa pysymisestä.

Samaan aikaan eräät muutkin ylhäiset laillisuusviranomaiset ovat epäonnistuneet tehtävissään, ainakin sikäli kuin tehtäviin kuuluu uskottavuuden säilyttäminen osoittamalla ammattitaitoa ja arvostelukykyä. Oikeuskansleri on lyönyt kolme hutia ja yhden takalaittoman. Oikeusasiamies on osoittanut silmiinpistävää etevyyttä julkisuuden edessä ja samalla hämärtänyt käsitystä siitä, ettei hänellä ole järjestelmässämme merkittävää päätösvaltaa; hän on syyttäjä, ei tuomari.

Tuomareiden osallistuminen julkiseen keskusteluun on ollut amatöörimaista. Jopa pääministerit Aho ja Lipponen ovat oppineet, että merkittävää julkista tehtävää hoitava henkilö ei saa milloinkaan vaikuttaa ylimieliseltä, kiireiseltä eikä väsyneeltä. Vaikka kuinka korpeaisi, on katsottava kameraan. Jyrähtely on aina paikallaan eikä asiallakaan ole väliä. Pääasia on ettei sönkötä. Lukevalla yleisöllä on armeijan oppi: kun kysytään jotain järjellistä, esimerkiksi miksi takista puuttuu nappi, niin jos kysymykseen ryhtyy vastaamaan, kysyjä karjuu oitis: "Jumalauta mies, mitä te sönkötätte. Lipputangon ympäri mars mars!"

Vaikuttaisi myös siltä, että useissakin korkeimman oikeuden viime vuosien virkanimityksissä on käynyt yksinkertaisesti huono onni. Ja niin harakka tanssii tervatulla sillalla.

Itse lähdin kävelemään korkeimmasta oikeudesta vuonna 1991 ja taidettiin antaa vähän vauhtiakin. Osoittaessaan minulle ovea jotkut eivät arvanneet sulkevansa samalla käyttökelpoisen reitin julkisuuteen. Ja pohjimmaltaan kysymys on kuitenkin julkisuuden rakennemuutoksesta, täsmälleen niin kuin viisas Habermas on ennustanut kirjoissaan. Julkisuus on nyt hyödyke. Sitä myydään ja ostetaan, käteisellä ja velaksi. Mediat eivät välitä niinkään tietoa kuin julkisuutta.

Oikeudenkäytössä julkisuus on niin vanha ja keskeinen periaate, ettei siitä voi ryhtyä tinkimään. Tuomarit, lain oraakkelit, ovat kuvitelleet, että julkisuuden määrä, laatu ja luonne on heidän ratkaistavissaan. Se ei ole.

Katselin ja tutkin, mitä kuuluu vanhalle suosikkituomarilleni lordi Denningille, joka luultavasti ainoana virkatuomarina on osannut kirjoittaa niin kevyesti ja kirpeästi, että hänen kirjojaan on sekä luettu että ostettu paljon. Löysin hänet Internetin Death Row -sivulta, johon on listattu paavista ja Bob Hopesta alkaen ne henkilöt, joiden odotetaan seuraavaksi oikaisevan koipensa. Lordi Denning oli kärjessä. Hän täyttää kohta 98 vuotta, jos välttää listan.

Denning toimi hyvin pitkään muutoksenhakutuomioistuimessa ennen kuin hänet otettiin ylähuoneen jäseneksi eli lordiksi. Lopulta hän sai virkanimikkeen Master of the Rolls, jota en yritäkään kääntää. Hän kirjoitti runsaat kymmenen vuotta sitten seikkaperäisesti ja hyvin muun muassa julkisuuden ja tuomioistuinten suhteista.

Kauhukseni käsitin, että lordin ajattelutapa on vanhentunut

Julkisuus

Tätä ei pidä ottaa kevytmielisenä kulttuurikritiikkinä, koska asia on haudanvakava. Mitä tekevät presidentit Ahtisaari, Jeltsin ja Clinton, lihavimmasta päästä lueteltuina, julkisuudella ja julkisuudetta? Mitä oli presidentti Kekkonen ellei julkisuden mestari? Tai itse asiassa todellinen mestari oli Mauno Koivisto, joka oli eri tuote Suomessa ja ulkomailla, kotona nimittäin niitä näitä rupatteleva ajattelija, jonka puheista erottuivat vain yksittäiset yleistykset, mutta ulkomailla peilisalien ja parkettien mestari, jolla oli arvovaltaa huomattavasti yli sen, mitä pienen maan päällikölle yleensä kertyy.

Koivisto on kahden kesken tai pienessä seurassa tasan eri henkilö kuin julkinen kuvansa: sujuvasanainen, herkästi toista kuunteleva ja tarvittaessa verraton stand-up-koomikko, joka ansaitsisi milloin tahansa elantonsa yökerhossa.

Julkisuus on Euroopan ja YK:n ihmisoikeussopimuksella korotettu perusarvoksi. "Ei riitä, että oikeus toteutuu; sen toteutumisen täytyy myös näkyä." Lainkäyttö on oleva julkista. Tuomiot on kirjoitettava ja perusteltava niin, että lukija voi vakuuttua joko tuomion oikeaan osuvuudesta tai ainakin siitä, että se perustuu syihin ja lakiin eikä mielivaltaan.

Habermasin toinen teoreema, joka vaikuttaa ajankohtaiselta ja suorastaan oikealta, on jälkikapitalistisen yhteiskunnan legitimiteettikriisi. Meillä eräiden tuomioistuinten legitimiteetti on siis kärsinyt. Poliitikkojen legitimiteetti meni jo vuosia sitten, mutta he ovat saaneet sitä takaisin. Pankinjohtajiin ei luota kukaan. Amerikkalaiset ovat tietävinään, että seuraavaksi vallankumous syö lapsena ja journalistien ammattikunta menettää vähätkin kasvonsa.

Oikeastaan tuo kehitys on maassa jo pitkällä, koska tavalliselle televisiotoimittajalle, lehtimiehelle ja heidän tiedoilleen ja mielipiteilleen vihelletään, kun taas menneisyyden kommentaattorit ja kolumnistit pyöritetään haikeuden voitaikinassa. Walter Cronkite, missä olet?

Historian harhaluuloista on julkaistu paljon kirjoja ja menneisyyden keksimisestä sitäkin enemmän. Maineikkaan menneisyyden sepittäminen ei ole sosialististen maiden yksinoikeus, vaan siinä ovat kunnostautuneet eri aikoina muiden ohella Ranska, Suomi, Englanti ja Yhdysvallat. Meillä on jopa oppiaine, jonka nimi on "Suomen historia" ikään kuin vihjauksena siitä, että sellainen asia olisi olemassa, ilmastosta, maantieteestä, rajoista, naapurikansoista, sotaretkistä ja tuontiartikkeleista riippumatta. Mutta jos toimittajien tosiasioina esittämistä erehdyksistä ja harhaluuloista koottaisiin kirja, pelkästään sen otsikon lukemiseen menisi aikaa aamuun asti.

Mutta oikeassa oleminen ja oikeaan osuminen eivät ole viisauden merkkejä. Muutoin viisain olisi pikkupoika, joka heittää ensi yrittämällä mummon kamarin lasin kivellä rikki.

En yritä omia itselleni henkilökohtaista roolia tässä revohkassa, mutta jatkuva kirjoittaminen maan valtalehteen ei jää huomaamatta, ja nyt sellaisinaan julkaistavat valikoidut kirjoitukset osoittavat, että vuosien kuluessa tuli esiin koko joukko asioita, jotka heräsivät uudelleen henkiin vuoden 1997 rettelössä, kuten tuomareiden ammattitaito, esteellisyys ja sivutoimet. En kuitenkaan tunne osallistuneeni tähän julkiseen keskusteluun, joka tulkintani mukaan vei tuomioistuimilta maineen ja uskottavuuden. En ollut edes maassa. Mutta sikäli kuin olen pelannut, olen pelannut tuomareiden joukkueessa, tosin suurimman osan aikaa farmiliigan vilttiketjussa.

Kuten sanottu, olen surullinen. Tuomioistuimet tarvitsisivat ympärilleen taikauskoista kunnioitusta, ja se on nyt mennyttä. Heti kun eurooppalaisten mallien mukaan alettiin kiinnittää huomiota tuomioistuinten ja tuomareiden uskottavuuteen, se meni.

Kiikari

Ennen oli erikseen panttivelkakirjat ja käärevelkakirja eli kaprokki. Panttivelkakirjat kiinnitettiin ja kaprokki oli pankin kanssa tehty paperi, josta vasta ilmeni velan oikea määrä. Panttivelkakirjat olivat kuin norsunluisia liuskoja tai painavia kultarahoja, joita voi ostaa ja myydä nimettömänä.

Kaprokkipäätös eli "mahavyö" kirjoitettiin tuomioistuimissa sellaisissa asioissa, joissa väitettiin olevan enemmänkin jutun juurta, mutta ei ollut. Esittelijä laati tekstin ja allekirjoitti sen. Paperi oli kapea arkki, joka pantiin asiakirjavihon päälle tai ympäri ja varustettiin "sinettisiteellä". Vahtimestari kaiversi piikillä asiakirjoihin reiän, veti pelottavan julman näköisellä äimäneulalla hauenkoukkulangan papereiden läpi, solmi langan ja liimasi solmun päälle kaksi punaista sinettiä, joissa luki "Suomen tasavalta" kahdella kotimaisella kielellä.

Pääasiaratkaisuissa eli oikeissa jutuissa asiakirjaan liitettiin iso sinetti, joita vahtimestari puristi suunnattomalla, vanhanaikaisella käsiprässillä.

En perusta kauheasti postimerkeistä, mutta en voi mitään sille, että minusta on kiihottavaa ajatella ja tutkia sinettejä ja niihin kuuluvia allekirjoituksia ja katsoa mikroskoopilla seteleitä ja kiikarilla perhosia. Suloinen ja luultavasti vaaraton kuvitelma on ajatella sijaitsevansa mikrokosmoksen ja makrokosmoksen rajapinnalla ja tehdä siitä varovasti pieniä liikkeitä molempiin suuntiin.

Samalla tavalla ihminen on, kuten Italian futuristit julistivat tämän vuosisadan alussa, tulevaisuuden kielekkeellä. Mutta se kielikuva ei ole oikein hyvä. Futuristit kai ajattelivat jo näkevänsä tulevaisuuden, mutta he tuskin ottivat huomioon sitä vaihtoehtoa, joka toteutui heillä Italiassa, Saksassa ja Neuvostoliitossa: suunnattomat ihmisjoukot putosivat tulevaisuuden kielekkeeltä ja taittoivat niskansa.

On paikallaan ajatella, että aika käyttäytyy samalla tavalla kuin valo. Se on säteilyä. Ihminen, jokin paikka hänen aivojensa ja silmiensä välissä, on prisma, jossa aika taittuu ja luo harhan nykyhetkestä. Huono prisma hajoittaa valon sateenkaareksi. Hyvä prisma kääntää kamerassa kuvan etsimeen ylösalaisin eli ihmisen mielestä oikein päin: toinen toistemme verkkokalvoilla kävelemme pää alaspäin, ja aivot kääntävät kuvan ymmärrettäväksi.

Mutta valo-oppi ja värioppi ovat vaikeita ja korkeita aiheita, joiden oikeaan käsittämiseen ymmärrys ei tahdo riittää; siksi on tyydyttävä lainoppiin. Goethe oli "Värioppi" -teoksestaan ylpeämpi kuin näytelmistään ja runoudestaan. Nyt luettuna teos vaikuttaa kaikin puolin virheelliseltä ja riittämättömään luonnontieteeseen perustuvalta. Silti sanotaan, että se olisi syvällisessä mielessä oikeampi kuin lukion fysiikan aallonpituuksiin ja siis niin sanottuun värilämpötilaan perustuvat selitykset. Ja muuan italialainen julkaisi joitakin vuosia sitten "Värien historian". Aiheen kummastelu jää, kun on nähnyt esimerkiksi Firenzen kirkoissa muutamankin entistetyn freskon. Niiden värit ovat räikeydessään ja yhteen sopimattomuudessaan sietämättömiä, etenkin muuan keltainen, joka ei sovi yhteen minkään muun värin kanssa mutta jota Giotto ja Cimabue siitä huolimatta suosivat. Vanhojen kirkkomaalausten paljon ihailtu hämyisyys ja hurmaava, rauhallinen, ikään kuin harras väriasteikko osoittautui entistäjien tutkimuksissa liaksi.

Historia on epätarkka tiede eikä toisten mielestä tiede ollenkaan, vaan kaunokirjallisuuden erikoisen vahingollinen laji. Raaputtamalla voidaan saada esiin seinämaalauksen alkuperäinen väri ja ankarasti arkistoja tutkimalla voidaan selvittää, mitä merkitsee arpakuutio ja mitä jänis D(rerin piirroksessa, joka on silmin nähden symboliikkaa täynnä. Vanhaan hautaan johtava putki ei liity ilmastointiin, vaan libaatioon, juomauhrin. Eivätkä Stonehengen ja Bretagnen kivirakentajat voineet saada vaikutteita Egyptistä, koska heidän rakennelmansa ovat kovaan luonnontieteeseen perustuvan tutkimusmenetelmän mukaan pyramideja vanhempia, niiden pinnat hakattu tuhat, kaksi tuhatta vuotta ennen kuin faaraot keksivät kiskotuttaa kiviä rakennelmiksi omaksi ja jumaliensa muistoksi.

Toinenkin mielipide on järkevä, ellei oikea. Historia on peruuttamaton ja siis tutkimaton vain, jos käsitämme sen virraksi, jonka viemää ei saa takaisin, koska ajan alajuoksulle ei pääse eikä kukaan voi juosta nopeammin kuin virta. Tutkija seisoo vonkamiehenä miettimässä ja tekemässä päätelmiä yläjuoksun olosuhteista perustaen käsityksensä siihen, mitä hänen silmiensä ohitse kulkee.

Ohi menneen historiallisen hetken läpitunkemattomuus on oikea ajatus vain, jos otaksutaan, että hetki on läpitungettavissa ja tunnettavissa, kun se on käsillä. Historiallinen todellisuus on käsitettävissä vain, jos aika, paikka ja asiayhteys ovat käsillä ja kohdallaan.

Mutta tämä on lapsekas ajatus. Nykyhetki on prisma, jossa eri värit taittuvat eri tavoin eikä polttopistettä ole. "Tässä ja nyt" on toivoton iskulause.

Venäjän suuresta sosialistisesta vallankumouksesta on runsaasti silminnäkijöiden tietoa. Tiedot vaihtelevat suuresti. Suhteellisen moni niistä ihmisistä, jotka kokivat vallankumouksen pyörteet suomalaisina Pietarissa tai Moskovassa, kertovat yhtäpitävästi, että sota Saksaa vastaan oli mennyt kovin huonosti, puutetta oli, levottomuuksia esiintyi, sotamiehet käyttäytyivät kurittomasti ja kaupungilla kulki kaikenlaista väkeä - niin kuin aina. Moni asioita seuraava ja politiikasta kiinnostunut henkilö ei ollut edes auttavasti selvillä bolshevikkien menestyksestä marraskuussa 1917, ei välttämättä vielä vuodenkaan kuluttua.

Ranskan Ludvig XVI:n päiväkirjamerkintä Bastiljin valloituksen päivältä 14.7.1789 on vaikuttava. Siinä lukee "ei mitään" eli ei mitään erikoista. Kysymyksessä lienee kuitenkin metsästyspäiväkirja ja kirjoittajan tarkoitus kai oli merkitä muistiin, että saalista ei saatu. Mutta joka tapauksessa Bastilji oli jokseenkin tyhjillään. Väkijoukko vapautti sieltä muutaman vangin ja rakennus tuhottiin. Mutta siinä ei ollut mitään kovin erikoista. Äärimmäisyysmiesten, kuten jakobiinien ja girondistien esiintymisessä ei ollut mitään poikkeuksellista.

Tuomareiden vanhan sutkauksen mukaan kaksi väärää todistajaa on täysi näyttö. Prosessuaalinen totuus eli se, mitä oikeudenkäynnissä onnistutaan todistamaan, ei voi vastata aina ja poikkeuksitta sitä, mitä tapahtui todella. Kun huoneessa on elämöinyt kaksi juoppoa, joista toinen tavataan hengettömänä ja toinen verissä päin, poliisit ja tuomarit voivat tehdä joukon hyvinkin uskottavia päätelmiä, mutta totuutta tapahtumien kulusta ei aina saada. Eloon jäänyt inttää, että toinen oli käynyt hänen kimppuunsa ja hän oli toiminut puolustaakseen henkeään. Viranomaiset arvioivat vammojen ja jälkien perusteella, että tämä ei pidä paikkaansa, ja syytetty tuomitaan taposta hyvinkin pitkäksi ajaksi vankilaan.

Lakimiehillä on tapana joskus opetustarkoituksessa erottaa toisistaan totuus ja varmuus, mutta se erottelu ei ole hyvä. Maallikot eivät sitä kumminkaan ymmärrä. Maallikot eivät onnekseen ole lukeneet filosofiaa eivätkä logiikkaa eivätkä tiedä, että vaikka olen varma siitä, että aurinko nousee huomennakin, näkyvissä tai pilveen, totena minun ei ole lupa tätä pitää, koska ei ole pois suljettua, etteikö maailmanloppu ehtisi väliin, maa riistäytyisi radaltaan tai aurinko sammuisi. Lähes kaikki muutkin ovat varmoja tästä samasta asiasta, mutta se ei ole totuus ainakaan samassa mielessä kuin Sokrateen kuolevaisuus tai se käsitys, jonka mukaan rautainen esine uppoaa veteen eikä kellu. Edellinen esimerkki viittaa niin sanottuun deduktiiviseen totuuteen ja jälkimmäinen induktiiviseen.

On tavallista pitää hyödyttömänä viisasteluna kaikkea sellaista, mitä ei viitsi tai jaksa ajatella. Joskus se sitä onkin. Totuuden ja varmuuden suhteellisuus eli liukuva asteikko eivät ole viisastelua, vaan toisaalta historiantutkimuksen, toisaalta lainkäytön perusasioita.

Historiallista totuutta ei ole olemassa. Historiallista "tapahtumaa" ei ole olemassa. Venäjän vallankumousta ei koskaan tapahtunut, kuten ei myöskään Ranskan. Tämäkään ei ole saivartelua, vaan tässä on tarkoitus tähdentää, että vain elokuvissa nähdään teksti: "Venäjän vallankumous". Käytännössä sekä tapauksen sattuessa että sitä jälkikäteen konstruoitaessa on turvauduttava päätelmiin ja annettava nimikkeitä. Lokakuun vallankumouksesta aina tähän päivään on tarjottu vaihtoehtoista nimikettä, "bolsevikkien vallankaappaus", ja sillä on myös puolensa.

Historiallisesta tapahtumasta ja oikeudellisesti merkittävistä asioista voidaan tietää jotain "varmasti" aivan samalla tavalla kuin nykyhetken vääristävän prisman taittamasta valosta voidaan tehdä päätelmiä. Kuva ei ole täsmällinen, ei tarkka eikä varma. Kuvia on monta ja ne menevät osittain päällekkäin. Värit sekoittuvat. Osa väreistä on niitä, joita ihmissilmä ei erota, kuten ultravioletti ja infrapunainen.

Eikä historia ole menneisyyden tutkimista. Menneisyyttä eli vasemmalta prismaan tulevia säteitä, käsitystämme niistä, värittävät tietomme tästä hetkestä ja perustellut toiveemme ja odotuksemme tulevaisuudesta. Vaikka jäämme vaille tietoa kokonaisuudesta, selviydymme monissa tilanteissa vallan mainiosti differentiaaleilla ja integraaleilla eli yleistyksillä, jotka perustuvat havaintoihin.

Näin me voimme tietää tulevia, voimme muistaa huomisen ja odottaa mennyttä viikkoa. Viime vuoden lumet ovat käsissämme, hiuksissamme.

Kolumnit on kirjoitettu kulloisessakin tilanteessa satunnaisista asioista. Niitä järjestäessä kävi kuitenkin ilmi, että jatkuva suurten klassikoiden lukeminen oli tehnyt tehtävänsä. Aihepiiri, joka on laaja ja kirjavakin, on jaoteltavissa seuraavasti otsikoin, jotka on poimittu häikäilemättömästi Senecan - suuren kirjailijan - ja Ciceron - aikamoisen opportunistin ja senttarin tuotannosta.

Kolumnit on jaksoteltu seuraavasti

* De temporibus suis - hänen ajastaan

* De consulatu suo - hänen korkeasta virastaan

* De republica - valtiovallasta

* De legibus - laeista

* De finibus - korkeista päämääristä

* De natura Deorum - jumalien luonteesta

* De officiis - siveellisistä velvoitteista

* De divinatione - tulevaisuudesta

* De senectute - vanhuudesta

* De amicitia - ystävyydestä

* De inventione - korkeasta tyylistä

* De providentia - sallimuksesta

* De constantia sapientis - viisaan määrätietoisuudesta

* De ira - suuttumuksesta

* De tranquillitate animi - mielentyyneydestä

* De clementia - laupeudesta

* De vita beata - onnellisesta elämästä

* De brevitate vitae - elämän lyhyydestä

{Lakimiesammatin katoaminen}

{Yhteistyö tutkijoiden kanssa}

DE BREVITATE VITAE ELÄMÄN LYHYYDESTÄ

SOTA KESÄSTÄ I 11.7.1994

AARNE SAARINEN tulee saamaan kutsuvieraspaikan historiassa. Hän oli kommunisteistamme ensimmäinen, joka sai omista vakaumuksistaan ja päämääristään tinkimättä kunnioitusta yli puolue- ja luokkarajojen, koska hän puhui totta silloinkin kun se ei ollut viisasta.

Koska hän sekä tunnustaa totuuden että tietää sen suhteellisuuden, väitän häntä vastaan eräissä historiaa koskevissa asioissa. Historiasta ei kannata inttää, ellei toinen myönnä, että näkökulmasta riippuen yksi näkee viivan, toinen tason ja kolmas kappaleen. Neljäs voi vielä mainita, että kysymyksessä oleva kappale liikkuu, ja viides lisää siihen, että kappale muuttuu ajan kuluessa. Ja kaikki viisi siis uskovat perustellusti omien silmiensä todistukseen.

Historiassa ja taiteessa meidän on lupa lähteä siitä, että Marx ja Lenin olivat oikeassa. Totuus on luokkasidonnainen. Kenen totuus? Kenen oikeus? Virheen he tekivät väittäessään, että kaikki totuudet voitaisiin johtaa tuotantosuhteista.

Neuvostoliiton ja itäblokin romahtaminen tapahtui epäilemättä Marxin ja Leninin käsitysten mukaisesti ja lainalaisesti. Tuotantovälineet kasautuivat yksiin käsiin, hallitsevan luokan ja kansan välille repesi kuilu, valheellinen ideologia ei lopultakaan mennyt perille. Ihmisten ja luonnon riistoon perustuva järjestelmä ei voinut kestää.

TOSIASIOIHIN on luettava myös tunteet. Neuvostoliittoa ei pelastanut Saksan hyökkäykseltä 1941 vain teollisuuden evakuoiminen Uralin taakse, vain välimatkat, vain Hitlerin kyvyttömyys määrätä hyökkäyksen painopistettä, vaan lisäksi venäläinen isänmaallisuus - tunne, loukattu ja raivostunut oikeudentaju.

Puhutaan tosiasioista. Katsotaan niitä silmiin. Sanotaan niille kädestä päivää. Sanotaan vaikka pirulle kädestä päivää.

Kirjoitan nyt, kuten muutamana edellisenä kesänä, jatkokolumnin. Tämä on ensimmäinen jakso.

ÄKISTI kaikki ovat samaa mieltä ja se mielipide tapaa olla lattea ja limainen kuin lahna.

Isänmaallisuus on tullut Suomessa taas muotiin. Välillä se esiintyy huolena Suomen tarkemmin määrittelemättömästä itsenäisyydestä elämän syöverissä. Välillä se ilmenee historian roskatynnyrien kansien paukutteluna. Pahimmillaan se alkaa saada kiihkokansallisia piirteitä.

SEKÄ vapaussota että toinen maailmansota yritetään hahmottaa sotana valosta. Pahat - venäläiset, sosialistit, neuvostoliittolaiset - halusivat viedä "meiltä" jopa kuun ja auringon. Itse he ovat pimeyden voimia ja kateita meidän kesästämme.

Keskustelua käydään katedereilla ja kuisteilla, kapakoissa ja vilpoloissa. Mielipidettä ohjaa haluttomuus tunnustaa tosiasioita.

Jostain syystä kaksi historiamme eniten jauhettua aluetta, nimittäin poliittinen historia ja sotahistoria, ovat pääpiirtein pysyneet alkeellisina ja vanhanaikaisina. Niinpä monet koulukirjat ja osa ansiokkaina pidetyistä erillistutkimuksista on muuttunut äkisti makulatuuriksi. Esimerkki olkoon Neuvostoliiton päämäärät ja sodanpäämäärät. Venäjän arkistojen väitetty avautuminen ei ole ainakaan helpottanut tilannetta.

Aikaisemmin meillä oli pyrkimys nähdä oma menneisyytemme enimmäkseen erehdyksenä ja saavutuksemme vähäpätöisinä. Neuvostoliitolla oli legitiimejä turvallisuusintressejä, meillä sitä vastoin ei.

Nyt on aihetta epäillä, että vaaka heilahtaa, ja rupeamme ihannoimaan käymiämme sotia, vaikka ne olivat suuronnettomuuksia. Toisaalta suuronnettomuuden selvittäminen on tärkeä ja mielenkiintoinen asia. Vaikka olen - kärjistäen - sitä mieltä, että Suomi voitti toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton, en arvele sen johtuneen kansallisesta etevämmyydestä. Syyt ovat muualla.

SOTA KESÄSTÄ II 18.7.1994

AARNE SAARINEN kertoi tämän kuun alussa sanomalehtihaastattelussa Neuvostoliiton päämääristä ja sodanpäämääristä. Kannaksen torjuntavoitot 1944 eivät ratkaisseet itsenäisyyttämme. Hyvä. Tämä on tulkinnanvarainen kysymys. Itsenäisyys olisi joka tapauksessa moneen kertaan mennä. Se oli veitsen terällä jo välirauhan yhteydessä syyskuussa 1944, mutta silloin päämajan ja upseereiden epäluuloisuus esti Romanian kohtalon eli puna-armeijan marssin asemiin välirauhan varjolla, kivääri olalla.

SAARINEN erehtyy sanoessaan, että Suomelle tarjottiin rauhaa talvella 1944 sotakorvausta lukuun ottamatta samoin ehdoin kuin sitten syksyllä. Syksyllä kaikki oli toisin ja ehdot kovemmat. Porkkalan vuokra-alueesta ei ollut puhuttu talvella, ei myöskään sotaan syyllisten rankaisemisesta eikä fasisminluontoisten järjestöjen lopettamisesta.

Näiden rauhanehtojen väliin jää Neuvostoliiton 23.6.1944 Suomelle esittämä vaatimus antautumisesta. Tarkoitus oli miehittää maa. On vaikea käsittää, miksi seuraukset eivät siinä tapauksessa olisi olleet samat kuin muissa Neuvostoliiton miehittämissä valtioissa Virosta etelään. Julkisuudessa esitetyt suunnitelmat suojeluskuntiin kuuluneiden vangitsemisesta ja joukkokarkotuksista vaikuttavat johdonmukaisilta. Molotovilta ja Zhdanovilta se olisi onnistunut silmää räpäyttämättä. He olivat tsaarin Venäjän uskollisia perinteen kantajia ja Venäjä - Neuvostoliitto puolestaan on ollut kansallisille vähemmistöille historian armottomin siirtomaavaltio.

SAARISTA "ottaa päähän se tiedotusvälineissä luotu kuva, että Kannaksen taitelut pelastivat Suomen itsenäisyyden." Hänestä aikailu rauhanteossa talvesta syksyyn oli miesten tapattamista. "Viipurin valtauksen jälkeen Neuvostoliitto lopetti vyörytyksen toviksi ja siirsi osan joukoistaan Berliinin suunnalle. Uuteen offensiiviin osallistui vähemmän joukkoja ja Suomi sai pari nyttemmin korostettua torjuntavoittoa."

Viipurin valtauksen jälkeen Neuvostoliitto ei lopettanut vyörytystä toviksi eikä siirtänyt joukkoja Valko-Venäjälle eikä muualle.

Viipuri vallattiin 20.6. Tihonovin 108 armeijakunta yritti jatkaa hyökkäystä suoraan liikkeestä. mutta epäonnistui. Seuraavana päivänä hyökättiin jo Talissa. Gusevin 21 armeija aloitti hyökkäyksen Viipurista Tienhaaran kautta Lappeenrantaan ja Talin kautta Imatralle 22.6. Joukkoja vahvistettiin jatkuvasti. Talissa ja Ihantalassa ensimmäisinä hyökänneet 97 ja 109 armeijakunta ja hyökkäykseen yhtynyt 30 kaartin armeijakunta olivat kuitenkin juuri ne samat joukot, jotka olivat aikaisemmin murtaneet suomalaisten pääaseman Valkeasaaressa ja tulleet Kuuterselässä VKT-asemasta läpi. Ne olivat harjoitelleet tehtäväänsä huhtikuusta lähtien. Joukoista paras, 30 kaartin armeijakunta, pääsi Portinhoikkaan ja tapettiin sinne.

NEUVOSTOLIITON sodanjohdon kirjallisen käskyn mukaan hyökkääjän piti olla 24.6. Moskovan rauhan rajalla Ensossa ja Nuijamaalla ja 26.6. Imatralla. Hyökkäystä oli välittömästi jatkettava Kotkaan ja Kouvolaan. Iskun oli oltava musertava, jottei suomalaisille olisi jäänyt, millä pureutua Salpa-linjaan ja tukeutua Saimaan vesistöön.

ENSIMMÄISET joukkojen siirrot pois Suomen suunnasta todettiin vasta kolme viikkoa Viipurin jälkeen. Tiettävästi Kannakselta ei koskaan siirretty merkittäviä joukkoja Berliinin suuntaan. Niitä ei ollut taistelun jälkeen enää olemassa.

Suomalaiset menettivät kesän 1944 taisteluissa 11 200 miestä kaatuneina, venäläiset ainakin 65 000 eli kymmenen täyttä divisioonaa eli noin yhden armeijan. Venäläisten menetykset olivat hirvittävät.

Ihantala oli venäläisten Valkeasaari. Tykistön ammattitermin mukaan tulen tiheys oli niin suuri, että se murskasi kaiken. Tykistö ja ilmavoimat teurastivat venäläisiä sillä ainoalla hetkellä, jolloin he eivät olleet kaivautuneina, nimittäin hyökkäykseen ryhmittyneinä. Pistemaaleja - alle hehtaarin alueita - ammuttiin hetkittäin yli kahdellasadalla tykillä.

IKUINEN kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille. Muuan heistä - majuri - tyhjensi kypäränsä verestä, repi VR-kolmosen rinnastaan ja lähti paareilta takaisin vitjaan kiroillen mennessään, että Kouvolan rautatieaseman komendanttikin on majuri ja silläkin on VR-kolmonen...

SUDEN JA LAMPAAN PUOLI 3.8.1991

ESIKOULUN kevätjuhlassa lapset olivat kuin linnut pesäpuulla. Myös aikuisten maailman julmat lait olivat näkyvissä nyt kun he siirtyvät köyhtyneeseen suunnitelmatalouteen ja rakoilevaan valtiososialismiin eli ensi vaiheessa peruskouluun.

Mutta lapsissa on ero. Heissä on nopeutta, keveyttä ja siroutta, joka on lopullisesti kadonnut meistä, vanhoista jotka kannamme ruumiissamme multaa mukanamme.

LAPSET LAULAVAT Pikku nokipoikaa, joka kiipeää katolle. Lastenkirjallisuuden tuntija sanoi, että tuo dickensiläinen laulu on hiukan turhan paljastava ennuste uraputkesta ja käsitys lapsuudesta. Pikku nokipojat eivät todellisuudessa kiivenneet savupiippuun ulkopuolelta, kuten heidän myöhemmät aikuiset kollegansa, vaan sisältä.

Dickensin romaaneissa kaikuu huuto "chimney-weep". Nokipoika on niin pieni, ettei osaa sanoa ässää. Savupiipun puhdistus muuttuu savupiippuitkuksi.

Julmaa työtä eivät lopettaneet lastensuojelijat. Lapsia ei suojeltu. Katolta nuohoaminen tuli välttämättömäksi, kun tulisijan ja hormin väliin opittiin rakentamaan mutka lämpötalouden parantamiseksi. Andersenin saduissa esiintyy aikuisia nokikolareita. Lapsen käsivoimat eivät riitä katolta nuohoamiseen.

RUOTSI JA kohta Suomikin alkavat tajuta sekä itsenäisyyden että puolueettomuuden suhde-käsitteiksi, joka on uudempaa analyyttista eikä vanhaa käsitteellistä lainoppia.

Valtio on puolueeton suhteessa Yhdysvaltoihin tai Neuvostoliittoon, mutta puolueettomuus suhteessa Etiopiaan tai Sveitsiin on taas toista. Puolueettomuus ja itsenäisyys tarkoittavat suhteessa sotaan, sodan uhreihin, turvapaikkaoikeuteen, katastrofiapuun, maanomistukseen ja kaupankäyntiin eri asioita.

Siviilioikeudessa ostaja on eri tavoin kiinnostunut myyjän ja myyjän velkojan mahdollisuuksista karata hänen kimppuunsa. Valtio omistaa itsenäisyyden eri tavoin suhteessa eri valtioihin.

Kirjoittajat jotka pelkäävät Suomen menettävän itsenäisyytensä Euroopassa sekoittavat tavanomaisesti ajattelun kerrokset. Puolueettomuus ja itsenäisyys suhteessa luontoon ja ihmisiin on ilmiö, jonka lääketieteellinen nimi on psykoosi. Psykoottinen näkee maailman vain oman itsensä ehdoilla.

Hyökkäämättömyys ja puolustamattomuus eivät liioin tarkoita samaa. Viime vuosisadan alun englantilainen savupiipunomistaja oli puolueeton suhtautumisessaan lapsityövoimaan. Osa Suomen säätyläisistä noudatti nälkävuosina suhtautumisessa menehtyviin ankaraa puolueettomuutta ja puuttumattomuutta.

Aleksis Kiven vitsi on kauan sitten kulunut huomaamattomaksi. Ihmiset sanovat vakavissaan, etteivät pidä jossain asiassa suden eivätkä lampaan puolta, tarkoittaessaan täydellistä puolueettomuutta. Sitä valtiollinenkin puolueettomuus on usein, sivustakatsojan puolueettomuutta. Lampaat harvemmin syövät susia.

OLEMME lampaiden puolella. Niitä on pellolla aitauksessa ja ne ovat totta kai mustia. Harjoittelemme nurmikolla pallonlyöntiä. Mietin kirjoittavan henkilön asemaa maan virkakunnassa, lihana heidän piikissään. Seitsenvuotias otti syöttövuoron ja sanoi minulle:" Katsotaan käykö niin kuin laulussa, että vanhakin nyt nuortuu."

Pallo lensi. Linnut ja lampaat hämmästyivät.

HALLITUSNEUVOS 20 .3.1994

HISTORIATIETEESSÄ on pitkään tavoiteltu "arjen historiaa" ja metsästetty tavallisia ihmisiä. Tähän mennessä on lähinnä Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja nyt myös Ruotsissa onnistuttu kartoittamaan yksityiselämän ilmiöitä, mutta kysymys on siltikin näkyneiden ja vaikuttaneiden henkilöiden elämästä.

Tehtävänasettelu on kehämäinen: on etsittävä niiden ihmisten historiaa, joilla ei ole historiaa.

HALLITUSNEUVOS Kaarlo Tetri on julkaissut muistelmakirjan "Viipurista maailmalle. Muistelmia elämästä ja työstä valtionjohdon tuntumassa."

Teos on laaja. Aioin kirjoittaa siitä asianmukaisen arvostelun, mutta hylkäsin ajatuksen. Arvostelu olisi ollut lyhyt: "Tekijä kertoo värikkäästi vaiheistaan. Hän on ollut monessa mukana ja usein kärpäsenä katossa isoisten kokoontuessa. Näkökulma ja näköalat ovat suppeita. Kieleltään ja kerronnaltaan teos on viimeistelemätön."

Tällainen arvostelu olisi tehnyt vääryyttä. Omaelämäkerta on eräänlainen tumma puku, johon pitäisi pukeutua asianmukaisesti pieniä kunniamerkkejä unohtamatta ja jossa kuuluisi sitten käyttäytyä säädetyin tavoin.

Tetrin kirja on väärentämätöntä jutustelua, arvattavasti mielijohteiden kuljettamaa tarinaa, jossa johdonmukaisuudesta ja jatkuvuudesta ei ole kaikin kohdin välitetty.

MIELENKIINTOISEKSI kirjan tekevät ne asiayhteydet, joita tekijä ei huomaa erikoisesti korostaa. Kekkosen lausahdukset saunan lauteilta, Korsimon konstit tai saman kylän pojan Johannes Virolaisen yrmeät lausahdukset eivät kaiken sen jälkeen, mitä on luettu ja kuultu, pidä kokonaista kirjaa koossa.

Tetri hankki aikoinaan juristin tutkinnon ohella hyvän kaupallisen koulutuksen. Työuransa hän aloitti rautateillä ja toimi siellä todella pitkään junanlähettäjästä rautatiehallituksen virkailijaksi. Sitten hän otti ja meni Valpon päälliköksi. Siltä paikalta ei palattukaan normaaliin päiväjärjestykseen, vaan edessä oli henkilökohtaisia vaikeuksia ja sitten pitkä keikka neljän vallan miehittämässä Wienissä konsulin tehtävissä ennen kuin Suomesta löytyi sopiva hallitusneuvoksen paikka.

Sotaa edeltäneen ajan rautatiehallinto avaa huimaavia näköaloja. Jotenkin tulee mieleen, mitä perua ovat esimerkiksi verotuksen ja tuomioistuinlaitoksen työskentelytapoihin liittyvät byrokratian ongelmat, joista nyt yritetään eroon.

Tetrin mukaan Valtion rautateiden kaikki - tahtoo sanoa kaikki - rahtikirjat tarkastettiin rautatiehallituksessa juristivoimin. Jos niistä löytyi ynnä‑ tai poislaskuvirheitä, paperit remittoitiin lausunnolle asiaan kuuluvien oikaisujen tekemistä varten.

SAMAT HENKILÖT, jotka oli suunnilleen opetettu laskemaan rautanauloja yksin kappalein, osoittautuivat sodan oloissa hämmästyttävän joustaviksi.

Saksan ensimmäisen maailmansodan yleisesikunnissa oli kuulemma sellainen periaate, että yliopistoista poimittiin terävimmät matemaatikot ja taitavimmat fyysikot rautatietoimistoihin laskemaan joukkojen keskitysten edellyttämiä junakuljetuksia. Kertoman mukaan nämä sukupolvensa valiot olivat parantolakunnossa jo muutaman viikon työskentelyn jälkeen. Sen ymmärtää maallikkokin: miljoona - kaksi miljoonaa miestä, puoli miljoonaa hevosta, kaikille muona ja rehut, varusteet ja ammukset. Siinä on paperilla melkoinen räknääminen, kun huomioon on otettava lisäksi odottamattomat onnettomuudet.

Kuten tunnettua, tietokone keksittiin pakon edessä toisen maailmansodan tilanteissa.

Tetri kertoo, miten Karjala evakuoitiin rautateitse kahteen kertaan ja miten pyörät pidettiin pyörimässä. Se on niin uskomaton saavutus, että sitä tulee harvoin ajatelleeksi. Ratapihat täynnä pakolais-, ammus- ja sairaalajunia ja pari asemamiestä ilman yhteyksiä ja ohjeita miettimässä, miten tästä kaikesta selvittäisin...

TÄLLAISIA vilpittömän itsekeskeisiä muistelmia lukee mieluummin kuin kirkkaaksi kiillotettuja omakuvia. Niistä pöllähtelee sieltä täältä silmille todellisuus aivan aidon tuntuisena. Se on harvinaista ja kiinnostavaa elämän arkipäivää. Lukija suvaitsee sitä maistettuaan mielihyvin kymmenien sivujen harhailut kiinnostamattomissa yleisissä asioissa.

Hallintokulttuurin tutkijalle tällainen kirja on aarre. Tetrin kertomukset kabinettikähminnästä ja virkamiesten voitelusta kertovat hyvin paljon siitä, mitä perua on taannoinen humala ja tämän hetken krapula.

POIKKEUKSELLINEN KYVYKKYYS 12.12.1994

POIKKEUKSELLINEN kyvykkyys tulee näkyviin lähinnä poikkeusoloissa. Muutoin, rauhan ja rikkauden kurimuksessa, epätavallisetkin suoritukset kuitataan kylmäkiskoisesti, jos niitä pannaan ensinkään merkille.

Urheilussakaan ei palkita parhaita, vaan voittajat. Taiteessa pidetään yllä aika keinotekoisia kilpailuja ja palkintoja. Mutta kuokan varressa tai sorvin ääressä olevaa ei kiitetä, ei vaikka hän olisi valtiovarainministeri.

SOTASUORIUTUJISTA osa siirtyi aika ongelmattomasti vaativiin siviilitehtäviin, kuten talvisodan Ässä-rykmentin Väinö Leskinen tai pataljoonan komentajina reservin upseereiden huipuiksi arvioidut Päiviö Hetemäki ja myöhempi piispa Jukka Malmivaara. Osalle kävi huonosti. Tietyllä luonteenlaadulla ja hermoston rakenteella poikkeuksellinen kyvykkyys sotatoimissa johti julkkiksen urakehitykseen, eli komeaa nousua seurasi vielä komeampi lasku.

SOTATOIMIEN psykologia ja sosiologia saattaa olla eräänlaista korkeapainekemiaa. Samat ilmiöt, joita esiintyy normaalioloissa, tulevat sodassa näkyviin nopeammin ja vahvemmin. Esimerkiksi normaalista poikkeava kyvyttömyys, jota on hiukan tutkittukin. Suomessakin oli joukko Venäjän vallan aikaisia kenraaleita ja eräitä korkeita jääkäriupseereita, joista ei sitten sodan aikana kuultu juuri mitään. Ja oli toisia, joiden kyvyt heidän kollegansa olivat yksimielisesti arvioineet korkeintaan keskinkertaisiksi, ja nämä silti ottivat ja suoriutuivat loistavasti.

Mutta kaava ei ole selvä. Joskus ääriolosuhteissa tulevat näkyviin vain ääriominaisuudet. Joskus ulkoiset seikat vaikuttavat asioiden kulkuun. Eräiden Mannerheim-ristin ritareiden puheissa voi olla perää: Kekkosen kauden Suomen tasavalta syrji sodassa kunnostautuneita kansalaisiaan ehkä enemmän kuin tahdikkuus Neuvostoliittoa kohtaan olisi edellyttänyt. Mahdollisesti ilmiöön vaikutti jotain fyysisen ja urheilullisen Urho Kekkosen henkilökohtainen suhtautuminen sotaisiin saavutuksiin: itse enimmäkseen syrjässä toiminnasta ja politiikasta, välillä nostomiehenä rintamalle lähdössä, velimies talvisodan aikana kansallinen kuuluisuus, sissipäällikkö.

ENTÄ JOS "Tuntemattoman sotilaan" henkilöt - nyt jo yhtä väistämätön kansallisgalleria kuin aikaisemmin Vänrikki Stoolin sankarit - olisivat todellisia ja jos kaikki olisivat säästyneet sodasta hengissä, miten heidän kyvyillään olisi suoriuduttu siviilissä?

Rokka olisi äänestänyt kansandemokraatteja vuoden 1945 vaaleissa, pettynyt heihin ja esiintynyt 1970-luvulla pienehkön maalaiskunnan vennamolaisena kunnanvaltuutettuna. Hietanen olisi viljellyt aikansa helvetin huonoksi mainitsemaansa peltotilkkua Varsinais-Suomessa ja yritellyt hiukan katkeroituneena, vähäpuheisena miehenä yhtä ja toista, pahemmin onnistumatta. Koskelassa olisi ollut ainesta kunnallisneuvokseksi, mutta vanhaan kotipitäjäänsä palanneena hän olisi luultavasti jurottanut sen suuremmin erottumatta kotitöissään, kunnes olisi kuukahtanut sydänkohtauksen satuttamana ojan penkalle tai pihaan esi-isiensä tavoin. Kapteeni Kaarna olisi siirretty Karjalan armeijan esikunnan käskyllä lajittelemaan pyykkiä rykmenttiportaaseen, sillä hän oli aidosti kyvykäs ja samalla miesten parasta ajatteleva. Majuri Sarastiestä olisi tullut ensin eversti ja sitten eläkeläinen. Eversti Karjulasta ei olisi tullut kenraalia, vaan pientä tai keskisuurta teollisuutta harjoittavan yrityksen henkilökunnan päällikkö. Kapteeni Lammio ei olisi koskaan päässyt sotakorkeakouluun. Lehdosta olisi tullut SAK:laisen ammattiliiton keskeinen toimihenkilö. Kariluodosta olisi tullut filosofian maisteri ja oppikoulun opettaja ja erottuaan rouvastaan hän olisi määrätietoisesti alkoholisoitunut. Lahtinen olisi vetäytynyt inhoten poliittisesta toiminnasta - olihan hän romaanissa Väinö Linnan omakuva tai ihanneminä.

SANANEN 31.7.1995

JULKISEEN väittelyyn osallistuvat henkilöt käyttivät ennen hupsuja otsikkoja, kuten ”Vielä sananen eriuskolaislainsäädännöstää”. Tämä on vielä sananen eduskunnan oikeusasiamiehestä. Hyvin kauan sitten kiistakirjoituksen aihe ilmaistiin täsmällisesti. Tämän aihe on ”De custodibus” eli valvojista.

Taannoinen kolumnini oikeusasiamiehestä oli kuulemma kuin vesi hukkuvalle. Poliitikkojen suunnasta kuuluu edelleen korinaa. Myös tasavallan presidentti on sanonut suhtautuvansa myönteisesti puoluepoliittisesti ansiokkaaseen ehdokkaaseen ja lisännyt, että valittavan tulisi olla hyvä ihminen.

Hän siis toivoo, että tehtävään valittaisiin kuollut. Se on hyvä ajatus. Useammin kuin kerran olen hautajaisissa kuullut kummakseni, että edesmennyt oli ”hyvä ihminen”. Elävien joukossa sellaisia tapaa harvemmin.

Itse asiasta olen eri mieltä kuin presidentti. Tehtävään olisi valittava joku huono ihminen. Esimerkiksi sellainen kuin Iiro Viinanen, joka tietenkään ei ole juristi. Joku jolla ei ole tarvetta eikä taitoa miellyttää. Kun tekee merkittäviä ratkaisuja, kun esimerkiksi oikeusasiamies päättää jättää syyttämättä jotakuta yleisön leimaamaa suurroistoa, pettymys on suuri.

Sen vuoksi tämän korkean virkamiehen tulisi olla henkilö, jolla on luonnetta pidättäytyä harjoittamasta haureutta julkisuuden kanssa.

VANHA Juvenalis kysyi: ”Sed quis custodiet ipsos custodes?” (Satirae VI). Mutta kuka vartioisi vartijoita?

Eräällä kuvernöörillä oli tähän vastaus. Ennen vanhaan nimittäin vanginvartijoitten oli kustannettava omasta palkastaan vangeille ruoka. Vangit eivät päässeet lihomaan eivätkä nauttimaan elämästä. Viime vuosisadan alussa Turun linnan vartijat kuitenkin väittivät kuvernöörille lähettämässään kirjelmässä, että nälkä nokkii heitä itseään nyt niin pahasti, että lisää liksaa olisi saatava. Johon kuvernööri vastasi, että hänpä vaihtaa vartijat vankeihin ja päin vastoin, niin eikö se siitä järjesty.

OIKEUSASIAMIEHEN nimittää eduskunta määräajaksi. Siinä on kaksi suurta erikoisuutta. Kaikki muut korkeimmat virat täyttää tasavallan presidentti, eivätkä ne ole määräaikaisia. Oikeusasiamiehellä ei ole vähintäkään poliittista vastuuta, mutta hänestä pääsee eroon neljän vuoden kuluttua valinnasta. Suljettu lippuäänestys on paikallaan, ettei äänestysmenettely leimaisi valittavaa minkään ryhmän erityiseksi ehdokkaaksi.

Hallitusmuodon mukaan oikeusasiamiehen on valvottava, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet tehtävissään samoin kuin julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia sekä täyttävät velvollisuutensa.

Tämä on käsitetty muodollisuuksien vahtimiseksi. Onko leimamerkki kenties kiinnitetty asiakirjaan vinoon vai vallan ylösalaisin? Muodollinen moitteettomuus ei enää riitä. Lainkäytön on oltava tasapuolista ja lainkäyttäjän riippumaton, määrää ihmisoikeussopimus.

ESIMERKIKSI kysymykset korkeimpien oikeuksien jäsenten esteellisyydestä ja sivutoimista kuuluvat oikeusasiamiehen valvottaviin.

Tuomioistuinten toiminnassa on ongelmia, jotka johtuvat osittain nopeasta kehityksestä. Tuomarikoulutus on hapuilevaa. Tiedottaminen on hajanaista. Tuomarit piilottavat ratkaisujensa perusteluja toisiltaan ja asianosaisilta.

Kuka siis valvoo valvojia? Toinen valvoja. Suomalainen järjestelmä on periaatteessa hyvä. Mutta toistaiseksi eduskunta ei ole havainnut, että lainsäädäntötyö vaatisi onnistuakseen myös ”tulosvastuuta”. Uusi laki on varsinkin yksityisoikeudessa - osakeyhtiöissä, pankeissa, vaikkapa tekijänoikeudessa - sekä arvo että väline, jolla pyritään päämääriin.

Ministeriöillä on asiantuntevat lainvalmisteluelimet, mutta eduskunnalla ei ole välinettä valmiiden lakien onnistumisen arviointiin.

Myös tässä kohdin eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävä voitaisiin ymmärtää nykyistä laajemmin. Hallitusmuodon mukaan oikeusasiamiehen vuotuinen kertomus sisältää yhteenvedon virkatoimista mutta lisäksi ilmoituksen lainsäädännössä havaituista puutteista.

Suurin huomio olisi keskitettävä viimeksi mainittuun.

TÄSSÄ MIELESSÄ oikeusasiamiehen olisi oltava eduskunnan uskottu ja luottamusmies. Tässä mielessä poliittinen tausta on myönteinen seikka. Mutta hänen on oltava luotettu ja riippumaton asiantuntija. Jos kohta hän saa toimensa ja tulonsa eduskunnalta, hänen ei tarvitse toimia työnantajansa mieliksi.

RANNANJÄRVI TANSSII 22.8.1994

VIIME VIIKOLLA tässä ihmeteltiin vanhan kielen vivahteikkuutta, kun se kuvaa sosiaalisia suhteita ja arvoja. Vielä vaikeampaa on vastata siihen, miksi yhteisö ottaa tietyt arvot ja hylkää toiset.

ETELÄ-POHJANMAA oli ennen kuin viikinkiheimo. Vuosisadan alussa Toivo Kuula ja Artturi Järviluoma kirjoittivat Kauhavalla Osk. Alppisen kaupan takahuoneessa muistiin lauluja, joita heille esittivät ‑ talolliset ja talollisten pojat.

Se on hyvin erikoista, koska laulaminen ja tanssiminen ovat normaalisti naimattomien nuorten toimia, joihin aikuisten tulee suhtautua etäisesti.

Kauhavan naapuripitäjistä, "markista", alkaa puolestaan maankuulu mestaripelimannien alue, jossa isäntäkin sai soittaa. Joskus vielä tulee mieleen erityisen ansiokkaasti esitettyä viulukonserttoa kuunnellessa:"Vetää ku' Hauranmaa hortees." Pelimanni Haudanmaa on kuollut 30-luvulla; sanonta on jäänyt.

Sama pohjalainen yhteisö, jossa talollinenkin lauloi, suhtautui esimerkiksi kirjallisuuteen vähätellen ("flataasta", "köppäästä"). Kauhava saavutti muinoin mainetta lähes yksimielisellä ja raivokkaalla kansakoulun vastustuksellaan. Koulussa näet opitaan vain vieroksumaan työtä.

Kansakoulu ja kansanvalistus lyötiin pohjalaisten päähän terva- tai vaijeripampulla. Kauhavan kruununnimismies Hägglund ja Härmän Olander tapasivat, jälkimmäinen kertomansa mukaan kuvernöörin hiljaisella suostumuksella, jakaa sekä oikeutta että valistusta lyömäasein. Menettelytapaa pidettiin järkevänä. Se oli kuin nykyisten lainsuunnittelijoitten rikosprosessi: nopea, keskitetty, suullinen ja tehokas.

PAULAHARJU kertoo rahahäistä, joissa Antti Rannanjärvi oli kenkkärinä. Joku toistaitoinen tuli häjyilemään, hyppäsi pöydälle karjahtelemaan, potki kupit ja vadit pitkin seiniä, - vaikka Rannanjärvi tanssi jo!

Paulaharjun mukaan Rannanjärvi oli maakunnan kuulu mahtilaulaja, ja hänellä oli oma tappelutanssinsa. Sen alkaessa huonojalkaiset ja heikkosilmäiset ymmärsivät juosta kartanolle.

ERÄÄN tiedon mukaan laulun "Härmästä poikia kymmenen" olisi laatinut Anssin Jukka eli Jukka Leskenantti. Esitän arvauksen: Suomen kuuluisimman laulun "Isontalon Antti ja Rannanjärvi" eräs mahdollinen tekijä on - Rannanjärvi. Ainakin häjyjen propagandakoneisto toimi niin nopeasti, että murhalaulut olivat valmiina kun puukotettu vasta kylmeni raatohuoneella.

"Porren Jussi sanoo, että lyä jo airaksella, että sen pitää paikalla kualla, ei trenkää sairastella."

VIIKINGIT, anglit ja saksit, frankit, Provencen varhaiset ritarit, doorilaiset jotka Homeroksen mukaan piirittivät Troijan kaupunkia, kiinalaiset, japanilaiset ja monet monet muut soturikulttuurit pitivät laulujen laatimisen taitoa asiaankuuluvana päällikön hyveenä ja taitona. Väitetään että näillä kotoisillakin kankailla olisi tallustellut harmaapartoja, joilla olisi ollut miekka kupeella ja kannel kainalossa.

KAUHAVAN ja Härmien ongelma ei mahdu yhteen lehtikirjoitukseen. Jos noiden pitäjien asukkaita ja erikoispiirteitä tarkastelee niin kuin intiaaniheimoja, joilla on kiinteät perinteensä ja erikoisuutensa, ei äkkiä haluakaan puhua rikollisuudesta, vaan esimerkiksi sisäisestä integraatiosta ja autonomiapyrkimyksestä. Sadan vuoden kuluessa nämä kolme kuntaa ja emäpitäjä Lapua laukaisivat lukuisia hankkeita, joilla kaikille oli ominaista halu järjestyä omin neuvoin, jopa keskusvallan ehtojen vastaisesti: herännäisyys, puukkojunkkarit, nuorisoseura, jääkäriliike, Lapuan liike.

Tutkimuksissa korostetun köyhtymisen, keskinäisen kilpailun ja laskevan säätykierron rinnalle ellei ohi kohoaa selitysperusteena vimmainen omaehtoisuus ja erikoislaatuinen yhteenkuuluvuus yhteisössä, ankarat lojaaliusvaatimukset ja sosiaalisten suhteiden poikkeuksellinen näkyvyys ja kuuluvuus eli julkisuus.

LUONTEITA 21.2.1994

OULUN LYSEO tunnetaan nyt kolmesta tasavallan presidentistä. K.J. Ståhlberg oli suomalainen sankaritarina, "koulumme toivo ja ylpeys", kuten rehtori kirjoitti latinan kielellä muistiin jo köyhän kappaleisenpojan koulunkäynnin alkuvaiheessa. Ståhlberg ja Risto Ryti olivat kouluneroja ja tarunomaisia opiskelijoita.

Martti Ahtisaari kuuluu käyneen Oulun lyseota joitakin luokkia tavanomaiselle menestyksellä. Kyösti Kallion koulutiestä sisältää tohtori Kari Hokkasen muutamia vuosia sitten ilmestynyt elämäkertateos mielenkiintoisia tietoja.

Kalliohan ei ollut vähäinen poliitikko, vaan sosialisti Väinö Tannerin ohella yksi isänmaan isistä ja kokoomuksen Lauri Ingmanin keralla yksi parlamentarismimme sankareista. Häntä on sanottu heikoksi presidentiksi, mutta se on epäoikeudenmukaista. Hän oli hyvä presidentti, mutta hänen terveytensä alkoi pettää jo virkakauden alussa.

Kallio kävi ensin koulua Raahessa vailla mainittavaa menestystä ja sitten Oulun lyseota kolme vuotta, joiden kuluessa hän sai suoritetuksi neljännen luokan kurssin. Hän lähti koulusta olosuhteissa, joista Hokkanen ei luultavasti kerro kaikkea, eikä tarvitsekaan kertoa; sotku, metku tai rike. Joka tapauksessa Kallio - muhevaviiksinen isännän perikuva - oli vaikeasti neuroottinen ihminen. Elämäkerran mukaan hän ehti Nivalassa junaan noustuaan kirjoittaa ja pistää Seinäjoella postijunaan kymmensivuisen kirjeen Kaisalleen. Hän antoi yksityiskohtaisia ohjeita siitä, kenen rengin piti kyntää minäkin päivänä minkäkin nimisellä hevosella mikäkin tiluskuvio ja niin poispäin.

KALLION suurista hengenlahjoista ei ole epäilyä, vaikka hän kirjoittikin hyvin huonoja runoja. Hän oli poikkeusihminen. Mutta poliittinen jyrä, tahtoihminen, ryhmän piiskuri ja yksi kaikkien aikojen parhaista puhemiehistä oli myös suuri epäonnistuja.

Esimerkiksi hänen jyrkkä suhtautumisensa ruotsin kieleen ei luultavasti ollut pelkkää aitosuomalaisuutta, vaan samalla henkilökohtainen ongelma. Hän kun ei millään oppinut ruotsia eikä kieliä muutenkaan. Hän teki lujasti töitä voittaakseen vaivansa ja onnistuikin lopuksi; presidenttinä hän luki ruotsia paperista kohtalaisesti ja lienee käyttänyt sitä keskustelussakin auttavasti.

TANNER ja Ingman eivät hekään olleet opillisten suoritusten ihmeitä. Tanner oli juristi mutta ei varatuomari (vaikka hän aloitti auskultoinnin Svinhufvudin tuomiokunnassa). Ingman oli teologian tohtori ja kohosi politiikkaan kyllästyttyään arkkipiispaksi, mutta hänen tieteelliset ansionsa lienevät jokseenkin vaatimattomia. Kekkonen oli täsmätohtori, joka tarvitsi ja teki väitöskirjan ja tyytyi siihen. Paasikivi oli vuoden apulaisprofessorina. Hänen tieteelliset julkaisunsa koskivat veronkantoa ja kievarilaitosta.

Kun tähän luetteloon lisää ne lukuisat henkilöt, joiden koulutus on ollut huono ja alkumenestys vaatimaton - tyyppiä Churchill - johtopäätös on, etteivät suoriutujat ole yksikäsitteisesti suoriutujia, vaan pikemmin heillä on jokin vaikeasti selitettävä epäonnistumisen ja henkiinjäämisen taito, kyky kohota kerran toisensa jälkeen melkein mahdottomista tilanteista, kuten Paasikivi, Mannerheim, Kekkonen ja - varjele - Väyrynen.

KUOLEMA TEHERANISSA 4.1.1993

NUORET JA KAUNIIT pyrkivät pakoon tästä maasta, joka ei toimi enää, ja keskiluokka kurjistuu ja kuolee.

Keskiluokka on se ryhmä, jonka ympärille eurooppalaiset hyvinvointi- ja oikeusvaltiot on rakennettu. Se pyrki yleispätevyyteen ja tasa-arvoon. Yleispätevyys on ohi. Ehkä Euroopan yhteisö imeyttää itseensä uusnatsismin ja saamme uuden fasismin, joka jakaa kädelliset neljään luokkaan: ihmiset, apinat, köyhät ja ei-eurooppalaiset.

NUORET JA KAUNIIT erehtyvät. He eivät ehkä tunne tarinaa kuolemasta Teheranissa. Kalifin nuori suosikki pelästyi Kuolemaa puutarhassa ja lähti ratsulla suin päin pakenemaan Teheraniin. Kiukustunut kalifi käski Kuoleman eteensä ja kysyi, miksi tämä pelotteli nuorukaista palatsissa. Kuolema kielsi ja sanoi, ettei tarkoitus ollut missään tapauksessa pelotella. "Minä kohotin käteni hämmästyksestä, kun näin hänet täällä, Sinun palatsissasi, oi kalifi - sillä meillä on kohtaaminen Teheranissa."

TYÖNANTAJAPIIRIT puhuvat vielä syksyisestä yleislakkouhasta. Toiselta suunnalta väitetään, että valtiovalta ja työnantajapiirit melkein onnistuivat panemaan ammattiyhdistysliikkeen polvilleen.

Valtiovallan edessä kuuluu olla polvillaan. Vain valtiolla on lupa antaa yleisesti sitovia käskyjä. Viime syksyinen yleislakkohanke, joka ei kohdistunut työnantajiin, vaan lainsäätäjään eli valtioon, oli oikeudelliselta luonteeltaan kapina.

KAPINA on teko, jossa kokoontunut väkijoukko yksissä toimin tekee väkivaltaa virkamiehelle tai yrittää väkivaltaa käyttäen tai väkivallalla uhaten pakottaa virkamiehen tekemään virkatoimen tai jättämään virkatoimen tekemättä.

Työlakko ei yleensä kohdistu valtioon; silloinkin kun kysymyksessä on virkamieslakko, kohteena on valtio työnantajana, niin sanottu fiskus, ei valtio esivaltana, "kruunu". Mutta jos työpaikat suljetaan väkipakolla valtion painostamiseksi esimerkiksi säätämään tietyt lait, se on kansanedustajien pakotettamista kuin pistoolilla. Uhkauksen vakavuus määrää teon oikeudellisen luonteen. Mielenosoittaminen on sallittua ja kiehtovaa, mutta eduskunnan pakottaminen on parlamentaarisen demokratian kiistämistä.

SYKSYINEN LAKONUHKA merkitsi syndikalismin paluuta julkiseen elämäämme. Tuo aatesuunta lähti aikoinaan siitä, että poliittinen taistelu on käytävä työpaikoilla ja ettei parlamentarismilla ole välineenä arvoa eikä merkitystä. Syndikalismi oli etenkin Ranskassa ja Italiassa vuosisadan alussa hyvin suosittu suuntaus, ja sen aatteita esiintyi kauan myös Yhdysvalloissa. Se joutui huonoon huutoon anarkosyndikalismina Espanjan sisällissodan aikana 1930-luvun lopulla. Sen jälkeen ammattijärjestöt ovat yleensä varoneet suoraan valtiovaltaan kohdistuvia toimia.

ON SIIS mahdollista, ettei keskiluokka suostu kuolemaan vähin äänin. Vaihtoehto saattaisi olla kapina. On vaikea uskoa, että SAK, AKAVA ja kumppanit olisivat suorastaan tarkoittaneet tätä, mutta tältä se näytti. Ottaen huomioon, että erinäisiä isoisiä on tuomittu kapinasta kuritushuonerangaistuksiin, nyt on pakko harkita, voiko valtion pakkovaltaa käyttävänä virkamiehenä, kuten tuomarina, enää kuulua edunvalvontajärjestöön, joka on valmis rikkomaan rikoslakia, jos katsoo etunsa sitä vaativan.

Kokemus osoittaa, että tien päässä odottaa Kuolema Teheranissa.

3.7.1995 SIVEELLISYYDEN TAAKKA

VAIKEINTA moraalin alueella ei ole tuomitseminen, vaan tuomitsematta jättäminen.

Esimerkkini on uhkarohkea. Se ymmärretään väärin. Esitän sen silti.

Lasten seksuaalisen hyväksikäytön estämiseksi työskennellään jatkuvasti, ja hyvin usein julkaistaan kannanottoja lapsia käyttävän pornografian kiireellisestä kieltämisestä. En ole varma hankkeen järkevyydestä, koska puhe on pornografisen aineiston hallussa pitämisen rankaisemisesta. Sellaisen aineiston valmistajia rangaistaan vanhastaan rikoslain nojalla. Rangaistus on huomattavan kova. Puhe on siis lehtien ja videoiden hallussa pitämisestä eli käytännössä hankkimisesta.

On hiukan vaikea kuvitella, että kukaan järjissään oleva asettuisi puoltamaan lapsipornoa. Siksi asian ajatteleminen jätetään usein puolitiehen. Onko ongelma merkittävä?

Luotettavaa tietoa asiasta ei ole, mutta rohkenisin väittää, että ongelma ei ole kovin suuri eikä voittamatonverrattuna esimerkiksi lasten altistamiselle huumeisiin. Kansainvälisesti eräiden Kauko-Idän maiden lapsiprostituutio on usein esillä mutta lapsien myyminen orjuuteen ei, ja tiedot ja uutiset pienten lasten pakottamisesta liian raskaaseen ruumiilliseen työhön ovat harvinaisia.

TURKIN käyttäjät ovat saaneet kuulla kunniansa, mutta itämaisten mattojen käyttäjät eivät. Turkki on viety useimmiten tarhatulta eläimeltä. Matto on ehkä valmistettu riistämällä lukuisilta pieniltä ihmisiltä lapsuus ja siis myös terve aikuisuus.

Itselläni minulla ei ole turkkia, mutta itämaisia mattoja on kaksi. Olisin hyvin kiinnostunut tietämään, mitkä itämaisista matoista ovat pikkulasten tekemiä. Kaikkiko? Luopuisin mielelläni sellaisen maton hallussapidosta, joka on valmistettu lasta törkeästi hyväksikäyttäen.

Lapsiprostituutio aiheuttaa oikeutettua suuttumusta, kun uhrina on kehitysmaan lapsi ja tekijä on eurooppalainen. Mutta missä ovat tiedot ja uutiset Kauko-Idän ja islamin maiden sisäisestä lapsiprostituutiosta, jossa turmellaan sekä poikia että tyttöjä?

VOI OLLA oikeinkin rangaista suomalaista tai ruotsalaista Aherrasmiestää siivottomien kuvien tirkistelemisestä ja lienee välttämätöntä rangaista sellaisten kuvien levittämisestä. Mutta voisiko huomiota mitenkään kääntää kuvasta kohteeseen?

Se päätelmä ei pidä paikkaansa, että alaikäistä esittävän pornografisen kuvan takana olisi aina hyväksikäytetty lapsi. Käsittelin viisi - kymmenen vuotta sitten tuomarina useinkin epäsiveellisten julkaisujen levittämistä koskevia juttuja. Sen vähän perusteella, mitä julkisuudessa on viime vuosina kerrottu, epäilen vahvasti, että lainsäädäntötointen kohteeksi Suomessa ja koko Euroopassa haluttu lapsiporno on käytännössä ne samat kymmenen - viisitoista lehteä, jotka ovat kierrelleet pohjoismaissa jo ennen kuin asiasta tuli kuuma. Niissä on muutamia kymmeniä valokuvia, joista useimmat ovat peräisin vuosisadan alkupuoliskolta tai vuosisadan alusta.

Niin sanottu teiniseksi puolestaan on petkutusta. Sopivalla maskeerauksella ja rekvisiitalla täysi-ikäinen portto saadaan kuvassa näyttämään alle 15-vuotiaalta.

KÄYTNÄNNÖSSÄ alaikäiseen sekaantuminen näyttää olevan harvinaista. . Oikeusjuttuja on vähän. Namusetätapaukset herättävät hysteriaa ja vääriä luuloja tapausten yleisyydestä. Piilorikollisuusväitteet eivät ole vakuuttaneet ainakaan minua kuten eivät myöskään hurjat puheet insestin yleisyydestä.

Hyväksikäyttötapauksissa uhreja lisäksi on usein muitakin kuin lapsi; tekijä on tyypillisesti äidin nykyinen miesystävä ja äiti nääntynyt ja välinpitämättömyyteen asti rääkätty ihminen. Näiden tilanteiden käsittäminen siveellisyysrikoksiksi on yksipuolista ja riittämätöntä.

SAAPA NÄHDÄ. Tämä ei siis ollut kirjoitus lasten seksuaalisen hyväksikäyttämisen puolesta enkä myöskään pyri väittämään eräitä vastenmielisiä ilmiöitä vähemmän vastenmielisiksi - vaikka tiedän liikkuvani tekopyhyyden perintömailla. Kysymys oli kieltämisen ja tuomitsemisen monimutkaisuudesta ja valistuneen kansalaismielipiteen valistumattomuudesta.

DE CONSULATU SUO
OMASTA KORKEASTA VIRASTAAN

KENRAALIEVERSTI JA LAKI 8.4.1991

KENRAALIEVERSTI LAUSUI, "Tässä ovatkin päävaikeudet alkaneet. Ne ovat esiintyneet juridisessa muodossa, vaikka sisältö onkin ollut poliittinen. En kiellä, etteikö juridisiakin vaikeuksia ole ollut olemassa. Niitä oli silloin, kun oli kysymys uudesta laista, jonka mukaan nämä pääsotarikolliset olisi tutkittava. Mutta ne eivät olleet päävaikeudet, vaan päävaikeudet ovat olleet luonteeltaan poliittisia, vaikka nekin ovat ilmenneet juridisessa muodossa."

"Mikäli siis on eroa kansainvälisen ja pohjoismaisen oikeuskäsityksen välillä, niin se tässä asiassa on siis se, että pohjoismainen oikeuskäsitys osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta ja myötämielisyyttä sodanlietsojia, sodan järjestäjiä kohtaan kuin kansainvälinen."

Myötämielisyys Zdanovia, Savonenkovia, Vyshinskiä, Molotovia ja Stalinia kohtaan olikin suuri.

ZDANOVIN LAHJA SUOMEN OIKEUSTIETEELLE herättää kiitollisuutta. Lainaukset ovat puheesta, jonka hän piti kolmen suuren puolueen edustajille 30.11.1945 Helsingissä entisen Latvian entisessä suurlähetystörakennuksessa. Puheen merkitsi muistiin Hertta Kuusinen ja painoi kirjaansa Kommunisti sisäministerinä Yrjö Leino.

Lopulta sotaansyylliset tuomittiin siitä, että he olivat kiirehtineet sotaan eduskunnan mieltä kysymättä.

HISTORIA jatkui niin, että Paasikivi ja Kekkonen syyllistyivät itse tekoihin, joista heidät olisi voitu tuomita valtakunnanoikeudessa rangaistukseen.

He painostivat sotasyyllisyysoikeuden ensin vangitsemaan ne syytetyt, jotka oli jutun käsittelyn alkaessa päästetty vapaalle jalalle, ja sen jälkeen korottamaan rangaistuksia Yhdistyneitä kansakuntia tyydyttäviksi.

Hekin toimivat eduskuntaa kuulematta.

Jos laki osoittautuu vaikeaksi tulkita, asiaan voivat puuttua eduskunta, joka muuttaa lakia, ja tuomioistuin, joka tulkitsee sitä. Ministerillä ei tuota oikeutta ole.

Saksalaisten kauttakulun sallinut ja Ribbentropin kanssa heinäkuussa 1944 neuvotellut Ryti, joka tuomittiin kuritushuoneeseen, menetteli siis toimivaltansa ylittäessään oikeudellisesti arvioiden samalla tavalla kuin hänen lakimieskollegansa ja seuraajansa Paasikivi ja Kekkonen sodan päätyttyä. Onneksi isänmaalle heiltä kaikilta puuttui kokemusta tuomarin toimesta.

Jos Ryti rehabilioidaan ja sotasyyllisyysoikeuden tuomio julistetaan oikeusmurhaksi, myös Paasikivi ja Kekkonen saavat anteeksi.

SOTASYYLLISYYSOIKEUDEN päätöksen purkua voidaan hakea Korkeimmalta oikeudelta oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n kaikkien neljän kohdan nojalla. Purkuhakemuksessa voisi viitata tuomioistuimen jäsenten rikolliseen menettelyyn, kuten tuomioistuimeen kuulumattomien kanssa käytyihin neuvotteluihin lopputuloksesta, vääriin asiakirjatodisteisiin ja ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

TAISTELU HISTORIASTA 6.5.1991

HISTORIANKIRJAT menevät kokonaan uusiksi 1989 Euroopan suuren vallankumouksen vuoksi. Uusia tosiasioita menneistä tapahtumista tuli tietoon. Taakse jääneet tapahtumasarjat saivat uusia merkityksiä. Sekä vanhojen että nuorten ihmisten sensibilitetti muuttui. Heitä kiinnostavat nyt hiukan eri asiat kuin ennen. Heihin vedotaan toisella tavalla kuin aikaisemmin.

Sensinibiliteetin muutosta seuraa kenties mentaliteetin muutos, ja se on seuraava vallankumous.

Näin oppisanojen käyttäminen on auttamatonta, koska suomeen ei ole vielä keksitty vastaavia käsitteitä. Sensibiliteetti on aistimiskyky + tuntemistapa + herkkyys. Mentaliteetti on tapa käsitellä ja kestää maailmaansa. Sokea arvovaltaan vetoaminen on sensibiliteetin heiveröisyyttä. Virkavaltaisuus on mentaliteetti.

KOULUKIRJAT JA POPULAARITEOKSET ovat historiassa ehkä vielä tärkeämpiä kuin hyvät tutkimukset, koska ne lyövät lukkoon vallitsevan ja virallisen mielipiteen.

Ongelma ei ole kirjoittajien. Koulukirjoihin pannaan vain se, minkä kouluhallitus sallii. Suurille markkinoille tähdätyn teoksen on täytettävä kustantajan asettamat tavanomaisuuden vaatimukset. Tiedon tulee olla normaalia ja normalisoitua.

KOLLEGANI Heikki Halila on kysynyt kirjoituksissaan ja keskustelussa, mitä tapahtuu runsaan kuukauden kuluttua, kun jatkosodan alkamisesta tulee viisikymmentä vuotta. Viimeistään Jokipiin tutkimus Jatkosodan synty on selvittänyt tapahtumat yksityiskohtia myöten. Tuleeko uusi tulkinta syrjäyttämään vanhan, jonka mukaan jatkosota päättyi surkeasti koska se alkoi "vääryydellä", pienen piirin sopimalla hyökkäyksellä?

Syntyykö uusi romaani, joka oikaisisi Tuntemattoman sotilaan nokkapainoisuuden. Tuntematon loppuu hiipuen sotilaalliseen tappioon eikä siinä ole hiiskahdustakaan U-aseman taisteluista, joihin romaanin esikuvana pidetty JR 8 osallistui.

Jatkosota ei päättynyt sotilaalliseen voittoon. Hyökkäys torjuttiin Viipurinlahdella, Talissa ja Ihantalassa, Vuosalmella ja U-asemassa Loimolan-Pitkärannan. Hyökkääjä joutui luopumaan itse ilmoittamistaan tavoitteista. Siltä jäi valtakunnanraja saavuttamatta muualla paitsi Ilomantsissa, jossa hyökkääjät tuhottiin. Neuvostoliitolta ei enää liiennyt todellisia hyökkäysjoukkoja Valko-Venäjälle eikä kohti Berliiniä suunnattavaksi. Valiojoukot oli tapettu.

EN JUHLISI jatkosodan enkä minkään sodan alkamista. Juhlistelu ei tuntuisi hyvältäkään. En toisaalta yhtyisi kansalliseen, 50-vuotiseen itseruoskintaan. Siviili- ja rikosoikeudellisesti on vaikea puhua vastuusta, ellei toisintoimimismahdollisuutta ollut. Sitä ei ollut, kun tuli juhannus 1941.

TUOMARIT JA HEIDÄN SYYTTÄJÄNSÄ 8.3.1993

LUURANKOJA riittää kaapin täydeltä. Entisen DDR:n oikeudenkäynneissä Nürnbergin vuoden 1948 periaatteet tulevat takaisin. Ministereitä, upseereita ja asevelvollisia rajavartioita pannaan syytteeseen ja tuomitaan teoista, jotka eivät olleet heidän silloisen maansa lakien mukaan rangaistavia silloin kun ne tehtiin. Ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset olivat nekin Saksan kolmannessa valtakunnassa luvallisia ja osittain pakollisia. Silti niistä tuomittiin. Murhasta on parhaillaan Stuttgartissa syytteessä muuankin Josef Schwammberger, ikä 79 vuotta. Tarkemmin sanottuna 3377 murhasta.

Berliinin kamarioikeuden päätöksellä on jo tuomittu kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen rajamies Heinrich, joka yrittäessään ampua rynnäkkökiväärillä jalkoihin muurin yli yrittävää Chris Gueffroyta surmasi hänet.

ASEKÄTKIJÄT tuomittiin Suomessa aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa 24.1.1947 annetun lain nojalla teoista, joihin he olivat ryhtyneet sodan jälkeen mutta ennen lain säätämistä. Korkein oikeus antoi viimeisen asekätkentätuomionsa vasta 15.3.1950. Kaikkiaan 1488 henkilöä tuomittiin rangaistuksiin, jotka vaihtelivat yhden kuukauden ehdollisesta vankeudesta kuuteen vuoteen kuritushuonetta. Tuomitut olivat kansakunnan valioita.

ASEKÄTKENTÄJUTTU oli puhtaasti ulkopoliittisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin sijasta suomalaisen tuomioistuinlaitoksen suuri nöyryytys.

Surkeus ei johtunut vain oikeusperiaatteen vastaisesta laista vaan myös syytteistä. Viime viikolla sanomalehdissä alkoi kiertää tieto, josta on vanhastaan vaiettu. Asekätkijöiden saamat sotilaskäskyt oli annettu ja ne olivat tiedossa, mutta niitä ei esitetty oikeudenkäynnissä.

Jos Mannerheim ja Airo "tiesivät" asekätkennästä, tuomitut 1488 henkilöä olivat tuskin syyllisiä. Vai eikö ole outoa, että esimerkiksi yleisesikuntaupseeri tuomitaan liikekannallepanosuunnitelmien tekemisestä ja aseiden varmuusvarastoinnista? Sehän juuri on hänen työtään rauhan aikana. Jos kysymys on valtakunnan turvallisuuden vaarantamisesta, vastuussa ovat kenraalit eivätkä everstit, majurit ja kapteenit.

SAKSAN MUURIMURHISSA sotilaat luulisi vapautettavan pakkotilasäännösten nojalla. On väärin edellyttää rajamiehen ratkaisevan sitä, mikä on tuomarillekin tukalaa, eli kysymystä virkavelvollisuuden noudattamisesta, kun päätös on tehtävä yössä, yksin ja äkkiä. Poliittisten henkilöiden vastuu on poliittista, vaikka sitä käsiteltäisiin tuomioistuimessa.

MUURIMURHIA ja asekätkentää yhdistää taannehtivan lain luonnonoikeudellinen kielto. Lisäksi kysymys oli molemmissa virkakäskyn noudattamisesta. Asia ei muutu muuksi sen vuoksi, että tapahtumasarjoista toinen herättää moraalisesti inhoa, toinen ihailua.

HYVÄÄ, VAPAATA KIELTÄ 25.3.1991

VIRKAMIEHENÄ JOUTUU jatkuvasti miettimään, mikä on hyvää, vapaata kieltä, jollaista tulee käyttää viranomaisissa ja virastoissa.

Virkakieltä on haluttu kohentaa opetuksella ja mietinnöin. Vaikka eräät lähtökohdat ovat jääneet epäselviksi, ainakin tuomioistuinten kielenkäyttö on parantunut nopeasti. Nykyistä kieltä vuosikymmenen - kahden takaiseen vertaillessa haluaisi puhua tehokkaasta katumisesta.

Virkamiehet pelkäävät suotta, että heiltä edellytettäisiin tyylillisiä ansioita. Sellaisiin ei pidä pyrkiä. Paras tyyli on niin näkymätöntä, ettei sitä hyväksi huomaakaan. Hyvä viranomaisteksti on kuin turvallinen taksikyyti tai reittilento, joka vie varmasti päämäärään. Surmanajo ja taitolento, lennokkuus ja runoilu saavat kernaasti jäädä skribenttien ja kirjailijoiden asiaksi.

TUOMIOISTUINTEN KIELTÄ on helppo haukkua, jos unohtaa, että sen kielen tarkkuusvaatimukset ovat poikkeukselliset ja kohde hankala.

Hyvää virkakieltä on esimerkiksi Helsingin raastuvanoikeuden käyttämä muutoksenhakuohje. Siinä selitetään ilman sarvia ja hampaita, mitä ihmisen on tehtävä, jos hän haluaa jatkaa juttuaan hovioikeudessa.

Sellainen ohje on helppo kirjoittaa, koska se osoitetaan vain maallikolle.

Tuomioistuinratkaisun laita on toinen. Joku joutuu maksamaan rahaa tai istumaan vankilassa. Lopputuloksen on oltava lasinkirkas - sille viranomaiselle, joka panee päätöksen täytäntöön.

Tuomioistuinratkaisun on kerrottava myös toiselle tuomioistuimelle muutoksenhaun tai muiden samankaltaisten juttujen varalta, miten tähän tulokseen tultiin. Siinä on pakko käyttää kielikuvia, fraaseja ja ilmaisuja, jotka ovat vakiintuneet. Autokorjaamokin tilaa maahantuojalta kiilahihnan mutta ilmoittaa asiakkaalle, että tuulettajan remmi oli rikki, ja ryyppy on käsikirjassa rikastin.

Oikeuttaan hakeva kansalainen jää kolmanneksi. Hänen voi olla vaikea selvittää, miksi tuomio tuli.

YLIMMÄN OIKEUSASTEEN julkaisuissa näkee nykyisin paljon ratkaisuja, jotka on kirjoitettu erittäin hyvin. Esikuvallista asiaproosaa on korkeimman oikeuden tiedonanto 1989:73, jossa mahdollisimman monimutkainen asia - "vakaa hallintaoikeus" eräisiin Ahvenanmaan kruununluontoisiin luotoihin - selvitetään niin järkeenkäyvästi, että ratkaisun luettuaan todella tuntee käsittävänsä, mitä "kruununluontoinen" maa on nykyisessä maailmassa, ja ymmärtää, miksi sellaiseen maahan ei kuitenkaan voi myöntää lainhuutoa.

Sekä ratkaisussa että presidentti Olssonin eriävässä mielipiteessä otetaan avoimesti kantaa lain hämäryyteen, lainsäätäjän tarkoitukseen ja tuomioistuinten tehtävään ja tulkintamahdollisuuksiin. Perusteita esitetään puolesta ja vastaan ja tekstistä tulee sama tunne kuin hyvästä asiaproosasta aina - jotenkin nolostunut: näinhän se asia on, kun se selvästi sanotaan!

USEALLA TUOLILLA ISTUMISEN ONGELMALLISUUDESTA 7. 7.1996

JALKAPALLOTUOMARI on esteellinen, jos hänellä on sama kotimaa ja äidinkieli kuin toisella joukkueista. Kansainvälisissä turnauksissa huolehditaan tarkasti siitä, ettei tällaisia esteellisyyksiä pääse syntymään.

Urheilu on siirtynyt vastikään vapaasta ja vapaaehtoisesta harrastustoiminnasta julkisen vallan toimenpiteiden kohteeksi. Diskaamisesta tai kilpailukiellosta ei voi edelleenkään valittaa tuomioistuimeen, mutta ammattiurheilijan siirtoa koskeva kysymys on ratkaistu EU:n tuomioistuimessa, ja esimerkiksi rikossyytteitä jääkiekko-ottelussa tehdystä pahoinpitelystä on ratkaistu meilläkin.

Urheilu on elinkeinotoimintaa. Sitä koskevat samat säännöt kuin muitakin elinkeinoja. Mutta kaukana olkoon se päivä, jolloin käräjäoikeus lausuu: "Ottaen huomioon kohtuullisuusperiaatteen ja oikeusturvan toteutumisen yksittäistapauksessa sekä erityisesti hyökkääjäpelaaja X:n huolellisen valmentautumisen ja moitteettoman taustan, sopusuhtaisen luonteen ja rakastettavan elämänkatsomuksen, käräjäoikeus katsoo, että X:n tolppalaukaus menikin maaliin..."

VIRKATUOMARIT joutuvat miettimään huolellisesti, mitä kuuluu ja kuka käski. Korkein oikeus on muuttumassa luostariksi, jossa vihityt viettävät elämäänsä erillään muusta maailmasta. Kuuluminen esimerkiksi yhtiön hallintoelimiin on aiheuttanut seurauksia, jotka ovat askarruttavia esteellisyyden kannalta.

Myös tuomareiden toiminta välimiehinä on kiistan aihe. Yksi syy arvosteluun on lain sallima mahdollisuus riidellä välimiesten palkkioista. Muuan määräaikainen tuomari ihmetteli ääneen, mitä hänen virkauraansa mahtaa vaikuttaa välimiesten palkkion nipistäminen, kun nuo samat välimiehet ratkaisevat korkeimman oikeuden jäseninä hänenkin virkanimityksiään ja ylennystään koskevat asiat.

KORKEIN OIKEUS on esittänyt ne periaatteet, jotka tuomarin on otettava huomioon. Ratkaisut koskivat esteellisyyttä, ja ne annettiin tänä vuonna kesäkuussa. Siteeraan hiukan lyhentäen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö antaa aiheen lähteä siitä, että tuomarilla ei saa olla ennakkokäsitystä tai etukäteiskantaa asiasta tai halua edistää oikeudenkäynnin toisen osapuolen etua, ja toisaalta siitä, että oikeutetut epäilyt tuomarin tai tuomioistuimen puolueettomuudesta ovat poissuljettuja. Arvosteltaessa puolueettomuutta viimeksi mainitulta kannalta on muun ohella otettava huomioon, antaako tuomarin aikaisempi toiminta, hänen jokin erityinen suhteensa asianosaiseen tai tuomioistuimen kokoonpano objektiivisesti katsoen asianosaiselle aiheen pelätä luottamuksen puolueettomuuteen vaarantuvan. Tällaisella tarkastelulla suojataan sitä luottamusta, jota tuomioistuinten tulee nauttia kansalaisten keskuudessa.

OIKEUSNEUVOS Portin lausui: ”Yhteenvetona EIT:n käytännöstä totean, että tuomaria on pidetty esteellisenä, jos asianosaisella on ollut objektiivisesti perusteltu, legitiimi, peruste epäillä hänen puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan. Näin on ollut, kun tuomari aikaisemmassa toiminnassaan on asemansa perusteella saattanut saada tietoja asiasta tai vaikuttaa jutun valmisteluun (Piersack). Samoin on ollut asianlaita, kun kytkentä yleensä ei aiheuttaisi tuomarin jääviä, mutta jutussa esitetyt vaatimukset olennaisesti liittyvät taloudelliseen tai poliittiseen kytkentään (Langborger, Holm). Pelkästään muodollisen yhteyden perusteella esteellisyyttä ei ole syntynyt (Le Compte etc., Albert etc., Gillow). Jääviysperusteen tulee olla objektiivisesti perusteltu. EIT:n käytännössä ei ole annettu merkitystä asianosaisen subjektiivisille käsityksille tai väärinkäsityksille.”

TÄTÄ KAIKKI asianomaiset noudattakoot.

OIKEUTTA HAKEVAT 7.3.1994

HAASTEMIEHELLÄ oli ennen tapana huutaa eteiseen:" Oliko vielä oikeutta hakevia?" Huuto on jo historiaa, koska suullisia haasteita ei ole eikä ilmoitusasioita käsitellä käräjillä. Käräjiäkään ei ole, käräjäoikeuksia vain. Oikeuttaan hakevat saavat panna asiansa paperille ja paperit vetämään.

Viime aikoina on useassa yhteydessä remuttu tuomioistuinten työtaakasta ja oikeusturvan vaarantumisesta. Asia on silti selittämisen tarpeessa. Oikeusturvasta on puhuttu niin paljon ja niin kauan, ettei moni enää muista, mistä on kysymys. Sanakin kuulostaa melkein samalta kuin oikeusmurha.

Se Winston Churchillin mallinen henkilö, joka juuri astui tasavallan presidentin ikävään ja vaativaan virkaan, tähdensi pitämässään puheessa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puutetta ja tarvetta. Hän tarkoitti, että jokaisen olisi saatava kansalaisena oikeutta, ja tuo tähdennys oli tarpeellinen ja tervetullut.

Oikeusturva puolestaan tarkoittaa roomalaisen määritelmän mukaan sitä, että tuomareilla on jatkuva ja leppymätön halu auttaa kaikkia ihmisiä oikeuksiinsa.

VOI TODELLA OLLA, että oikeusturvan himossa on oltu yksipuolisia, eikä ole mahdotonta, että rikoksentekijöiden oikeusturva on joissakin tapauksissa korostunut rikoksen uhrien kustannuksella.

Mutta oikeusturva riita-asioissa on oikeastaan tärkeämpää kuin rikosoikeudellinen suoja. Rikosasiat ovat raflaavia ja ne käyvät luonnolle. Kuka suhtautuisi vähäiseen sakkolappuun tyynen filosofisesti, jos se sattuu omalla kohdalle ja vaikuttaa perusteettomalta? Tällaisten "oikeusmurhien" kanssa joutuu välistä tekemisiin sekä virassa että tuttavapiirissä.

Niin sanotun tavallisen ihmisen riski joutua väkivaltarikoksen kohteeksi on erittäin pieni. Suomen noin viisi tuhatta ammattirikollista puolestaan saavat tuomioistuimilta kaiken mahdollisen huomion ja erittäin runsaasti aikaa, mutta heidän kuntouttamisekseen - niissä tapauksissa joissa se olisi mahdollista - tai heidän aiheuttamansa haitan vähentämiseksi ei panna oikeastaan kortta ristiin.

KUN NYT etenkin hovioikeustuomarit ovat korottaneet äänensä sietämättömän jutturuuhkan ja vaarallisesti päällekkäin menevien oikeudenkäyntiuudistusten takia, niin kysymys ei tällä kertaa ole siitä, että tuomarit tahtoisivat lisää liksaa. (Ei sekään ole pahitteeksi, mutta se ei ole asian ydin.)

Asian ydin on suunnilleen tämä. Riita-asioita on karkeasti jaotellen kolmenlaisia. On asioita, joihin tarvitaan viranomaisen ratkaisu, kuten lapsen huolto, konkurssi tai avioero. Ne ovat melkein hallintoasioita. On asioita, joissa joku on ikään kuin ongella. Kantaja vaatii vahingonkorvausta tai vaikkapa kahdenkymmenen kuukauden palkkaa muodollisesti virheellisen irtisanomisen johdosta.

Sellainen asia ei ole välttämättä kauhean kiireellinen. Olisi hyvä, että nekin voitaisiin ratkaista viipymättä, mutta ei siitä talo kaadu eikä maailma nyrjähdä, jos onkimies joutuu odottamaan.

Se kolmas ryhmä on se pahin. Siihen kuuluvat kansalaisten kauheat asiat ja tilanteet, joissa ulosottomies moukaroi kolkosti ovella ja karhut hiiviskelevät nurkissa. On taattu tai pantu pantiksi tai ostettu asunto vaikka edellinen on myymättä. Näiden asioiden viivästyminen on sietämätöntä ja voi lisäksi koitua huijareiden hyödyksi.

Vanha irvileuka Francois Rabelais kirjoitti 1500-luvulla tämän, mikä uhkaa tulla taas ajankohtaiseksi:" Surkeita ovat oikeudenkäynnit ja viheliäisiä oikeuttaan hakevat, sillä ennen kuin he tavoittavat oikeutensa, ehtii heiltä loppua elämä."

ROISTOT JA JUOPOT 16.5.1994

RIKOSOIKEUDELLINEN keskustelu ja kirjoittelu on siitä hankalaa, että mielenkiintoa herättävät vain eräät rikostyypit. Liikenne on lähellä jokaista. Liikenteen kulttuurihistoria kelpaisi mainiosti pikku tutkimuksen aiheeksi; nykyisen keskipolven elinaikana kaikki on muuttunut toiseksi. Keskuudestamme ovat kadonneet suurliikemiehet ja kenraalit, jotka sivuuttivat aina ja yrittivät ennätytyksiä Helsingin ja Mikkelin välillä. Ohittaminen liikenteessä on menettänyt henkisen lannistamisen sädekehänsä.

Eräs kuuluisimmista kenraaleistamme kuoli sydänkohtaukseen. Autonkuljettaja oli ohittanut käskystä edellä ajaneen auton hurjasti, ja kenraalin auto tupsahti hankeen. Kenraali yritti kiukuspäissään nostaa sen omin käsin takaisin tielle. Enää ei ole sellaisia kenraaleja, teitä eikä autoja.

Erään maalaispaikkakunnan nimismies vaati 1950-luvulla pääkaupunkilaiselle autoilijalle rangaistusta törkeästä varomattomuudesta liikenteessä; tämä oli selvästi lähtenyt hurjastelemaan autolla, koska oli antanut asentaa siihen "syöksyvyöt". Muuan tuntemani henkilö, jonka autoilun kulta-aika kyllä sattui jo 1930-luvulle, oli sitä mieltä, että rattiin istuminen vesiselvänä on vaaraksi muille tiellä liikkuville.

NYT VÄITELLÄÄN promillerajoista. Kysymys ei ole teologinen, vaan juridinen. Teologia käsittelee sydämen hairahduksia. Juridiikka joutuu kiinnittymään kourin kosketeltavaan.

Suomessa ei rangaista moottoriajoneuvon kuljettamisesta alkoholin vaikutuksen alaisena, vaan moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettamisesta, kun verenalkoholi ajon aikana tai sen jälkeen on vähintään puoli promillea.

Tavallinen rattijuopumus on siis samanlainen rikos kuin esimerkiksi ampuma-aseen luvaton hallussapito. Vaikka ihminen olisi ihmeen taitava ja varovainen aseen käsittelijä, häntä sakotetaan aseenkantoluvan puuttumisesta. Sellaistakin henkilöä sakotetaan, joka ajaa ylämäessä tai kaarteessa vastaantulevien kaistalla, vaikkei sieltä tulisi ketään vastaan.

RIKOSOIKEUS on kaavamaista ja muodollista. Sen täytyy olla. On aivan selvä, että joku ei ole moksiskaan puolesta promillesta ja toiseen se taas vaikuttaa. Mutta ei kaikkia rattijuopumukset epäiltyjä voi alistaa täydelliseen psykofyysiseen ja mielentilatutkimukseen.

TAVALLINEN KAAVA on tämä. Ensin jokin ryhmä joutuu koville tai kiusaukseen: syrjäytyneet, työläiset, neekerit, pakolaiset. Sitten tehdään tieteellinen havainto. He tekevät rikoksia vallan penteleesti. Sen jälkeen ryhdytään tarmokkaisiin toimiin. Seuraavaksi tehdään toinen tieteellinen havainto: tämä porukka on rakenteellisesti tai henkisesti tai rodullisesti poikkeavaa. Sen jälkeen ryhdytään taas tarmokkaisiin toimiin...

Ainoa tietämäni rangaistuskeino, joka onnistui, oli karkottaminen Australiaan. Se ei toistu. Siellä oli tyhjäksi katsottu manner ja oivallinen ilmasto. "Rikolliset" olivat siistiä väkeä, rouvan alushameen kähveltäneitä palvelijattaria, kulkuriksi epäiltyjä pikkupoikia, puolen pennin näpistäjiä. Suuremmat tekijät hirtettiin julkisella paikalla yleisön riemuksi. Suurimmat rikolliset ilmiantoivat, tuomitsivat ja kuljettivat rangaistavia. Muutamien vuosikymmenien kuluttua koko porukka totesi, ettei vapaaehtoisten ja karkotettujen erottelu enää toimi, ja vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä puhuminen jäi muodista.

AINA KUN rangaistavia on ryhdytty kokoamaan rajatulle alueelle, kuten vankilarakennuksiin, Siperian kaupunkeihin ja kyliin tai valtion linnoihin, seuraukset ovat olleet katastrofaalisia.

Vankila on kehittyneen yhteiskunnan monumentti ja pienoismalli. Siellä ihmiset yrittävät kasvattaa toisista ihmisistä yhteiskuntakelpoisia ja kypsiä demokratiaan, ja samalla kasvatettavat saavat sovittaa syntejään. Ensimmäiset maaorjien ja sotilaiden kylät ilmestyivät Pietarin seudulle hullun tsaari Aleksanteri I:n aikana. Menetelmänä oli puuttuminen kaikkeen ja kaikkiin. Tuloksena oli moderni vanki- ja keskitysleiritekniikka. Leirit eivät siis ole peräisin buurisodasta eivätkä Suomen vapaussodasta, vaan niiden keksijä oli ihmisystävä, kenraali Aleksei Aleksejevitsh Arakshejev.

TAITO JA KOKEMUS 25.4.1994

OIKEUSKANSLERI katsoi, ettei eräästä henkilöstä ollut puolustusministeriön kansliapäällikön tehtävään. Häneltä puuttui kokemus. Lakia oli juuri muutettu viran avaamiseksi mm. siviileille.

Taito ja kokemus ovat esimerkiksi tuomarinviran kelpoisuusehtoja. Pätevyysehto taas on säädetty tutkinto, kielitaito ja käräjäharjoittelu. Silti korkeimpien oikeuksien jäseniksi on nimitetty henkilöitä, joiden kokemus tuomarintehtävistä on aivan nimellinen. Juuri siihen tulee pyrkiäkin. Että esimerkiksi oikeustieteen professori tai eritäin kokenut lainvalmistelija voisi siirtyä tuomariksi. Tuomari ei voi siirtyä professoriksi, koska siihen tehtävään häneltä puuttuu ns. tieteellinen pätevyys. Tieteellinen pätevyys puolestaan on toinen luokka ja liikutus.

On mahdollista, että kokemus olisi pikemmin harkintaperuste kuin kelpoisuusehto. Kysymys olisi niin sanotusta punninnasta eikä säännöksen mekaanisesta soveltamisesta.

Maaherrallakin täytyy lain mukaan olla kokemusta, mutta tätä vaatimusta on tulkittu joustavasti. Maaherralta ei ole vaadittu kokemusta maaherran tehtävistä. Muu kokemus voi riittää. Joidenkin mielestä kuuliainen toiminta kansanedustajana ei riitä, joidenkin mielestä riittää.

Oikeuskanslerin tulkintalinjan mukaan maaherraksi voitaisiin nimittää vain maaherran koira.

Hallitusmuodon mukaan oikeuskansleriksi nimitettävällä on oltava "etevät tiedot oikeusoloista". Etevän tiedon mukaan este oli oikeudellinen eikä tarkoituksenmukaisuussyy.

Tasavallan presidentti ja puolustusministeri ‑ joiden molempien pätevyys ja kelpoisuus asetettiin aiheetta kyseenalaiseksi vaalien edellä ‑ ovat tällaisessa asiassa oikeuskanslerin armoilla.

VIRKOIHIN on saatava henkilöitä, joilla on niihin edellytyksiä - myös poliittisia henkilöitä. Menneisyyden perinne oli sellainen, että tiettyyn virastoon miltei synnyttiin ja sitten siellä edettiin huipulle asti, joissakin tapauksissa ilman mainittavia henkilökohtaisia edellytyksiä.

Perinteemme on pahimmillaan sellainen, että virastossa lasketaan lyijykyniä samaan aikaan kun nurkan alla on tuli.

Kun sisäministeri Kekkonen soitti pääministeri Cajanderille eräänä varhaisaamuna syystalvella 1939 ja sanoi, että valtioneuvoston on heti kokoonnuttava, koska ryssä on tullut Kivennavalla rajan yli, pääministeri tiedusteli:" Tarkoittaako veli, että kokoontuisimme säädettyä virka-aikaa noudattamatta?"

SUOMALAINEN pykäläperinne on liikuttava. Tilanne on hetkittäin sellainen, ettei poliisi eikä sotapoliisi mahda mitään henkilölle, joka on vaaraksi itselleen ja ympäristölleen, mutta sitä vastoin joku toinen henkilö, joka esimerkiksi sytyttää tupakan paikassa, jossa työskentelee ihmisiä, voidaan viedä sieltä pillit vinkuen sakotettavaksi. Eräät kansanedustajat ovat huolissaan siitä, mahtavatko kansalaiset elätellä irstaita ajatuksia ja kukaties tehdä tasa-arvoa loukkaavia eleitä ja ilmeitä. Samaan aikaan viranomaisilla ei ole tilaisuutta kertoa toisilleen yleisistä turvallisuusriskeistä.

Mikähän järki tässä on?

SE KANSANEDUSTAJA, joka otti puheeksi kuolemanrangaistuksen, on toivottavasti johdonmukainen. Jos hän sairastuisi vakavasti, hän varmaan kävisi polttamassa sairaalan ja mukiloimassa pari lääkäriä. Se ehkä auttaisi sairauteen?

Rankaiseminen auttaa yhtä vähän. Rankaiseminen on välttämätöntä, mutta rangaistus kostona tarkoittaa, että yhteiskunta tekee saman kuin rikollinen: väkivaltaa. Ei valtiolla ole oikeutta tappaa ihmisiä.

Rankaisijat miettikööt, mitä saavutettiin teloituksilla 1918 ja 1941-1944. Ehkä he tietävät myös kertoa, mikä vaikutus kuolemanrangaistuksen poistamisella rauhan aikana oli Suomessa 1800-luvun alussa. Elleivät tiedä, ottakoot selvää.

Kuolemanrangaistusta käytetään mm. maissa, joissa perheenäitien ja ‑isien verenhimoisuus on saanut poliitikoista vallan. Yhdysvalloissa se ei ole vähentänyt väkivaltarikollisuutta. Sinänsä kuolemanrangaistus on tehoton, kallis ja syvästi vastenmielinen.

Sen sanovat taito ja kokemus.

LAKIA JA MAKKARAA 19.9.1994

RUOTSALAINEN oikeustieteilijä Jan Hellner kirjoitti muutamia vuosia sitten kirjan varallisuusoikeudellisen lainsäädännön historiasta. Hän otti selittääkseen, miksi eräistä asioista on säädetty lait ja eräistä ei. Hän tietää. Hän on ollut itse mukana melkein kaikessa, joka käänteessä, ja on juristina paras vertaistensa joukossa.

Tässä lehdessä päiviteltiin noin viikko sitten Suomen kauppalain kelvottomuutta ja siunailtiin sitä, että sinänsä melkein viattomat myyjät voivat joutua vastuuseen asuinhuoneiston kelvottomuudesta vielä vuosien kuluttua, vaikka virheet ovat alun perin rakentajan aiheuttamia. Kirjoitus liittyi todelliseen oikeusjuttuun, jota en tunne.

TÄSSÄ MAASSA sääntönä on ollut lakina ainakin vuodesta 1734, että jokaisen on haastettava "saantomiehensä" eli myyjänsä esittääkseen vaatimuksia kaupan kohteen virheellisyydestä. Euroopassa tätä sääntöä on noudatettu ainakin kaksi tuhatta vuotta. Germaanisessa oikeudessa sääntö ilmaistiin sananlaskulla "Hand wahre Hand", josta ruotsalainen Erik Anners on kirjoittanut etevän kirjan.

Sääntö johtuu sopimuksen käsitteestä. Kaupat tehdään ostajan ja myyjän kesken. Jos huoneistossa on vanhaa vikaa, uuden omistajan ei auta käydä vian muinaisen aiheuttajan kimppuun, koska hän ei ole sopimussuhteessa tämän kanssa. Hän käy myyjän kimppuun ja syntyy eräänlainen letkajenkka. Jos meneteltäisiin toisin, kysymys ei olisi sopimusten aiheuttamasta vastuusta ja syntyisi sietämättömiä sotkuja.

Tästä säännöstä on sitten eräitä poikkeuksia, kuten grynderin vastuu ja tuotevastuu. Ne perustuvat ikään kuin rikkomukseen. Jos makkarassa on peltiä, hampaansa rikkonut kuluttaja voi haastaa käräjiin makkaran valmistajan, eikä vähittäiskauppiasta tarvitse sekoittaa asiaan. Taustalla oleva ajatus on suunnilleen se, että elinkeinonharjoittajan yleisiin velvollisuuksiin kuuluu katsoa ettei ruuassa ole terveydelle käypiä likoja eikä vikoja. Ken tämän laiminlyöpi, on vastuussa jokaiselle.

Tämä viimeksi mainittu systeemi kulkee sekin "vahingonkorvauksen" nimellä, mutta on hyvin etäistä sukua ensin mainitulle. Joissakin kielissä näillä vastuujärjestelmillä on eri nimetkin, kuten korvaus ja hyvitys. Toisessa tilanteessa vastuun aiheuttaa sopimuksenvastainen menettely, toisessa lainvastainen. Ero on iso. Sopimuksen tekevät yksityiset ja se koskee vain heitä. Laki on yleinen ja koskee kaikkia.

Joka korjaa toisen auton niin huonosti, että kärry leviää ensimmäisen kurvaan ja vaurioituu, on rikkonut sopimuksen auton omistajan kanssa. Joka kaakertaa tiehen montun ja jättää sen merkitsemättä ja peittämättä, rikkoo yleistä normia, ja on vastuussa kaikille monttuun pudonneille tai ajaneille.

JURISTIEN pahamaineiset venkoilut eivät ole aivan aiheettomia, vaan niiden takana on joskus järki ja tarve. Tarkoituksena on tähdentää, että esimerkiksi jonkin kerros‑ tai rivitalon hidas vaurioituminen alkujaan virheellisen rakennustavan takia voi olla mutkallinen kysymys.

Lehtikirjoituksessa peräänkuulutettiin määräaikaa korvausvaatimusten esittämiselle. Sellainen on laissa, ja sitä on sovellettu aikojen alusta. Virheestä kärsineen täytyy esittää vaatimuksensa järjellisen ajan kuluessa. Tekninen termi on "reklamaaatio". Tuomioistuin kaataa vaatimuksen niin sanotun passiviteettisäännön perusteella, jos sellainen esitetään liian myöhään.

Samassa yhteydessä huonoksi väitetty kauppalaki on parhaita uusia lakejamme. Sisällöltään se vastaa jokseenkin tarkkaan mm. Wienin sopimuksella vahvistettua kansainvälistä tavarankauppaa koskevaa sopimusta ja YK:n ja muiden järjestöjen mallilakeja.

Yksityiskohdista kertoo lähemmin Hellner, joka selvittää, mitkä käytännön syyt ovat aikoinaan johtaneet siihen, että esimeriksi eräästä vahingonkorvauksesta säädetään kauppalaissa ja maakaaressa ja eräästä toisesta vahingonkorvauslaissa.

Tämä kysymyksenasettelu muuten tulee määräämään hyvin pitkälle nyt tuomioistuimissa riita‑asioina alkaneet oikeudenkäynnit eräitä pankinjohtajia ja puliveivareita vastaan. Kaksi eri asiaa: vastuu sopimuskumppanille, kuten työnantajalle, ja yleisen normin rikkominen eli rikos.

OIKEUS JA ASIAMIES 17.7.1995

ÄÄNESTÄJIÄ kehotetaan tarkkaavaisuuteen. Lehtiuutisen mukaan seuraavaksi eduskunnan oikeusasiamieheksi halutaan nimittää kokenut sosiaalidemokraatti, kuten Matti Louekoski tai Tarja Halonen. Myös kompromissiratkaisu eli Paavo Nikula on mainittu. Samassa yhteydessä on lausuttu, että oikeusasiamiehellä tulisi olla kokemusta muualtakin kuin koulunpenkiltä. Soveliaan henkilön olisi siis oltava nykyinen tai entinen kansanedustaja tai ministeri, ei kuitenkaan aikaisemmin rangaistu.

Ajatus on hirmuinen.

Maailma on onneksi vähän muuttunut, mutta eräillä on ajatus nimittää pokkana yksi porukasta toisten valvojaksi!

TÄSMENNYKSIÄ: rötösherrajahdissa liioitellaan jatkuvasti. Pidän kansanedustajia ja ministereitä erinomaisina ammattilaisina, joiden taidoissa, töissä ja moraalissa ei yleensä ole moittimista. Tarja Halosta arvostan suuresti ihmisenä, juristina ja poliitikkona. Nikula puolestaan on ollut jonkin aikaa hovioikeudenneuvoksena, ja lainvalmistelijana ja hallintojuristina hän on parasta A-luokkaa.

Homman henki on kuitenkin vallanjako.

VALLANJAON historiallinen malliesimerkki oli Venetsia, harvainvalta, jossa tehtävät ja valtuudet oli tasapainotettu ihanteellisesti hallinnon ja laivaston kesken. Doge ja amiraali eivät kumpikaan tulleet toimeen ilman toisen apua.

Toinen aina ajankohtainen ja epämiellyttävä esimerkki on lainsäätäjän ja lainkäyttäjän vallan tasapaino. Entinen KKO:n presidentti Curt Olsson otti hiljan JFT-nimisessä aikakauskirjassa perustellun ja selkeästi myönteisen kannan lakien perustuslainmukaisuuden tutkimiseen. Se tarkoittaa, että tuomioistuimet aikovat nyt ajaa yli sellaisten eduskuntalakien, jotka ovat selvästi perustuslain tai EY:n integraationormien vastaisia. Tätä ei meillä ole ennen juurikaan tehty.

ON KIUSALLISTA, jos oikeusasiamies joutuu laillisuuden valvojana selvittelemään asioita, joita hän on ollut aikaisemmassa elämässään itse tekemässä tai päättämässä.

Poliitikko voi olla taidoiltaan, tiedoiltaan ja kontakteiltaan erinomainen laillisuuden valvoja, mutta jos hän tahtoo sellaisiin tehtäviin, hänen on tehtävä kuten Jacob Söderman teki, eli mentävä vaikka maaherraksi niin pitkäksi aikaa että kytkentä päivänpolitiikkaan ehtii irrota ja jäljet jäähtyä. Sen jälkeen hän on sopiva.

Hannele Pokasta esimerkiksi voisi tulla aikanaan hyvä ja peloton oikeuskansleri, jos hän on riittävän kauan maaherrana erillään valtakunnanpolitiikasta.

TOIMIVAA poliitikkoa ei suurin surminkaan saa nimittää oikeusasiamieheksi eikä myöskään tuomarinvirkaan. Itse asiassa kummastelen kaikessa kainoudessani koko ajatusta, kun tässä tuntuu olevan vanhastaankin ongelmia todellisten ja kuviteltujen jääviyksien ja erinäisten ”yhteyksien” kanssa.

Oikeusasiamieheksi tarvittaisiin joku ilkeä ihminen, jolla ei olisi henkilökohtaisesti mitään erinomaista saavutettavaa eikä tavoiteltavaa toiminnallaan. Hänen olisi oltava aidosti riippumaton.

Yksi mahdollisuus olisi nimittää virkaan joku jumalan ruoska, kuten aktiivinen professori Jyrki Virolainen. Siinähän olisi jengillä korvat kuumina jatkuvasti, ja varmaan useissa tapauksissa aiheesta ja asiasta. Mutta on niitä myös vähemmän räyhäkkäitä juristeja, jotka uskaltavat sanoa vaikka pirulle kädestä päivää.

Hetken mietittyäni keksinkin useita tällaisia ehdokkaita. Korkeimmassa oikeudessakin on yksi tai kaksi. Tietääkseni mahdollisten joukkoon kuuluu myös piilodemareita, jos se nyt muka tuntuu tärkeältä. ‑ Todellisuudessa tuomareiden puoluekannoilla ei ole höykäsen pöläyksen merkitystä, koska poliittinen sidonnaisuus ei tunkeudu heidän ratkaisuihinsa. Kaksi aikaisempaa oikeusasiamiestä siirtyi johtamaan tuomioistuimia, Kaarlo L. Ståhlberg ja Olavi Heinonen. Toista pelättiin porvariksi ja toinen oli syntymädemari mutta luopui jäsenkirjastaan. Kummankaan toiminnasta ei löydä edes tikulla kaivaen riippuvuutta eikä puolueellisuutta.

YLEISÖN ja julkisuuden valppaus on siis taas tarpeen. Poliitikkoja on monenlaisia. Jacob Södermanin valinnan yhteydessä tuli surku heitä, jotka ilmoittivat noudattaneensa omaatuntoaan. Sietäisi varoa erikoistarjouksia. Poliitikon omatunto voi olla arvokas, nimittäin vähän käytetty tai uuden veroinen.

SANOMALEHTEEN laadittuja kirjoituksia nimitetään usein pakinoiksi. Ehkä siksi, että ennen oli vain uutisia, pääkirjoituksia, artikkeleita ja pakinoita. Kolumni saattaa olla kuoleva lehtikirjoituksen muoto. Se saattaa olla jo kuollut. Ainakin niitä oli kymmenen vuotta sitten paljon enemmän kuin nykyisin, ja ne olivat arvovaltaisempia.

Iltapäivälehdissä julkaistaan sekä pakinoita että kolumneja, vaikka emme siis tiedä, mitä nämä sanat tarkoittavat. Mielellään pakinaa pitäisi vitsikkäänä ja kevyenä ja kolumnia taas hyökkäävänä ja totisena. Mutta on se toisinkin.

Jyrki Lehtola on harvinaisen etevä kolumnisti, tai ainakin hänen kirjoituksensa sietää lukea. Hiljan hän kirjoitti lähinnä ministeri Claes Anderssonille, että ”hepskukkuu”. Puhe oli myös korkea- ja huuhaakulttuurista.

”Huuhaa” on kai peräisin kuplettilaulaja Innaselta ja siis samanlainen sana kuin Helismaan ”rillumarei”. Tosin huuhaasta tulevat mieleen englannin ”haw”, jolla komennetaan hevosta kääntymään, ja ”whoa” eli ptruu.

HUUHAA - olen seurannut jännittyneenä viime viikkojen uutisaiheita lehdistä. Tärkeysjärjestyksessä ne ovat olleet a. jonkun tissit, b. kännykkä ja c. Finlandia-talon julkisivu. Ensin ja viimeksi mainituista aiheista minulla ei ole mitään lausuttavaa. Kännykkäaihe sitä vastoin herättää mielenkiintoa. Jämerät ja lyhyet viestit suuntaan ja toiseen ovat hyvin ymmärrettäviä julkisellakin paikalla, mutta lörpöttely, joka on kuin Jotunin novellista, sitä vastoin ei. Turhanaikainen kännykkäpuhelu yleisessä tilassa on kuin hypistelisi kikkeliään toisten nähden tai pierisi seurassa. Omahan on asiansa, mutta ei ole yleensä tapana.

”HEPSKUKKUU” on väitteen mukaan tuomioistuinkieltä. Kihlakunnanoikeuksissa tuomarin apuna oli ennen memorialisti eli käräjäharjoitteluaan suorittava nuori juristi, joka tuhersi kynällä konseptipaperille pöytäkirjan laatimisen edellyttämät muistiinpanot. Memoriaalissa käytettiin eräitä lyhennyksiä, jotka kukin oppi vuorollaan. ”Asiakirjoihin” liitettävään kirjelmään merkittiin kynällä ”ad acta”. Päätös tai tuomio oli aina ”res” eli resoluutio. Lopullinen päätös oli ”res. fin” ja välipäätös ”res. int” Hovioikeus ”resfineeraa” edelleenkin tuomionsa. Virallinen termi olisi ”julkipano”, joka on kieltämättä omiaan johtamaan ajatukset väärään suuntaan. Allekirjoituksessa oman nimen eteen kirjoitettiin ”L.F.” eli loco fori, ”oikeuspaikalla”.

Pöytäkirjakielessä ”kulut kuitataan” merkittiin ”exp. q. q.”. Kaksi q-kirjainta tarkoittavat luultavasti ”qua quiescit” eli ”raukeaa”, ruotsiksi ”lämnas därhän”. Latinaa taitamattomille kirjaimet muka merkitsivät ”quod qvitteras”, mutta se ei ole mitään tunnettua kieltä. ”Kulut kuitataan” kirjoitetaan tuomioon: ”Asian näin käyden kantaja saa pitää hänellä asiassa olleet kulut vahinkonaan.”

Tuomarin pöytäkirjan pitäjälle lausumana ”kulut kuittiin” eli ”eksp kuu kuu” kuultiin saliin ”hepskukkuu”.

SELITYS on sama kuin sanan ”hokkuspokkus”, joka olisi peräisin ehtoolliseen kuuluvasta lauseesta ”Hoc est corpus meus”, tämä on minun ruumiini.

En usko omaan selitykseeni. Nämä ovat niitä kolumnistien juttuja. Mutta ministerille tuo kieltämättä sopisi: rahaa ei tipu. Hepskukkuu.

LAKIMIEHEN KUNNIA 14.11.1994

SUOMEN LAKIMIESLIITTO juhlii 50-vuotista toimintaansa ja on julkaissut sen kunniaksi Jussi Pajuojan ja Kaius Ervastin kirjoittaman kirjan. Kirja on tässä niin erikoinen, että sitä on vasiten osoitettava sormella lakimiehiä laajemmalle yleisölle. Siinä on kaksi piirrettä, joita ei ole totuttu yhdistämään juristeihin. Se on nimittäin avomielinen ja selkeästi kirjoitettu.

" Till tidernapas har man levat." (Sanomalehtien suosima hokema 1940-luvulta - aikoihin on eletty).

LAKIMIES oli kauan yhtä kuin virkamies. Kruununmiehen ei sopinut järjestäytyä ammatillisesti. Nyt juhlakirjassa sanotaan jokseenkin suoraan, että juristien yhteenliittymien kattojärjestöksi 1944 perustettu Lakimiesliitto onnistui ensimmäisten vuosikymmeniensä aikana lähinnä tukemaan virkamieseliitin asemaa ja kanavoimaan nuorten lakimiesten tyytymättömyyden. Pätevyyden saavuttamiseksi välttämätön käräjäharjoittelu oli näet kauan eräänlaista maaorjuutta. Tai maaseutuorjuutta. Joka tapauksessa työtä vuorotta.

Eipä silti; asialla on kääntöpuoli. Auskultointi antoi ja antaa ne tiedot ja taidot, jotka yliopisto-opetus johdonmukaisesti laiminlyö.

UUTTA on kirjoittajien selitys lakimiesliitosta virkamiesten taktisen torjunnan välineenä vaaran vuosina. Vanha korporaatiomeininki pitkän pitkine oppipoikavuosineen jouduttiin jättämään syrjään, jottei esimerkiksi valvontakomissio tai valtaan noussut poliittinen vasemmisto olisi iskenyt silmäänsä "taantumuksen linnakkeeseen".

Uuden järjestön nokkamieheksi saatiin erittäin huomattava poliitikko ja lakimies, Paasikiven arvostama kansleri Antti Tulenheimo. Muu johtoryhmä koottiin suureksi osaksi silloisista ja tulevista ministereistä ja professoreista. Siitä syntyi kyllä juopa, joka ei liene vieläkään ummessa, nimitäin paraatihenkilöt ja paaria, työnantajat ja työntekijät samassa järjestössä.

KIRJASSA kerrotan säpsähdyttävän oikein hintatarjouksineen kaikkineen liiton juuri läpikäymä lakikirjaseikkailu. Lakikirjan ja muun lainopillisen kirjallisuuden kustantamista jatketaan nyt entiseen tapaan - mutta tuskin enää kauan ilman ulkomaista kilpailua.

Selostus järjestön liikeasioista on varsinainen seikkailukertomus. Suhteellisen kallis ja välttämätön eli siis tuottoisa lakikirja alkoi ilmestyä 1950-luvulla, kun välit aikaisempaan julkaisijaan, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan oli selvitetty (rahalla). Menettelytapa oli silloin, presidentti Reino Kuuskosken aikana - ja juorujen mukaan edelleenkin - sama kuin Repe Sorsa -piirretyissä, joissa sankari vaihtaa salamannopeasti pöydän toiselta puolelta toiselle, eli toimii ostajana, myyjänä, tilaajana, urakoitsijana ja rahoittajana samanaikaisesti.

KANSLERI TULENHEIMO näkyy ennakoineen vuonna 1945 ongelman, joka räjähti käsiin vuonna 1970, kun presidentti Kekkonen syntymäpäivähaastattelussaan haukkui etenkin tuomarit sosiaalisen todellisuuden sivuuttamisesta ja sokeasta auktoriteettiuskosta ja sitten suuttui, kun juristit eivät taipuneetkaan hänen, Kekkosen, auktoriteettiinsa. Tämä jokseenkin tarkasti ja oikein ja nimet mainiten selostettu tarina on muuan julkaisun herkkupaloista.

Siinä kävi lopulta niin, että kun mentiin henkilökohtaisuuksiin ja Kekkonen otti esimerkiksi korkeimman oikeuden luokkatuomioista näytelmästä "Sotamiehen kunnia" tunnetun sotamies Hytin ampumistapauksen, Lakimiesliiton puolesta hänelle vastasi sen puheenjohtaja Sakari Sohlberg, joka oli korkeimman oikeuden jäsen ja varakkaan ja arvattavasti hyvinkin porvarillisen suvun edustaja - ja joka oli itse vuosikymmeniä aikaisemmin toiminut sotamies Hytin tapauksessa syyttäjänä vaatien tiukasti ja tinkimättömästi köyhälle oikeutta!

TYHMYYDEN PUOLUSTUS 3.10.1995

PYYDÄN NELJÄ puheenvuoroa. Edellytän, ettei kukaan puhu, kun keskeytän.

Neljä professoria hakee keinoa laiskojen professoreiden rankaisemiseen. Ongelma on ollut tunnettu ainakin neljä sataa vuotta, ja se on paha ongelma. Toisaalta on kyllä myös liian ahkeria professoreita, mutta heistä ei ole nyt puhe.

Täytyisi kehittää mittari, tulosvastuu, jolla professoreiden tutkimustoimintaa ja kaiketi myös opetusta seurattaisiin ja jota käyttäen jyvät karsittaisiin lakanoista, vai miten se nyt sanotaan.

Tietääkseni sellaista mittaria ei ole ja mielestäni sellaista ei pidä kehittää. Mittareita kokeiltiin 1930-luvulla muun muassa Saksassa ja Neuvostoliitossa. Professorin ja samoin esimerkiksi huonon ja laiskan tuomarin - sellaisen kuin minä - tulosvastuu tutkitaan ja toteutetaan Viimeisellä tuomiolla, jolla Karitsan eteen tuodaan kirja ja siihen kirjaan on kirjoitettu teot ja tekemättä jättämiset.

Mitä ei voi mitata, sitä ei ole punnittavakaan, kuten Wittgenstein sanoi.

TULOSVASTUUSEEN vaaditaan yhtä ministeriä, joka on hoitanut huonosti eräitä juhlaviikkoja ja Ruotsissa muuatta ministeriä, jolla ei näy olevan luottoa.

En tunne näitä naisia, mutta tunnen verenhimoisen ulvahduksen, kun kuulen sellaisen.

Ruotsissa ”huippujuristit” ovat ennustaneet ministerille syytettä ja tuomiota. Suomen lehdistössä ”huippujuristeiksi” mainitaan usein henkilöitä, joiden röyhkeys ja julkisuuden kipeys ylittävät ammattitaidon. (En tarkoita esimerkiksi Matti Wuorta enkä Heikki Saloa, jotka ovat oikeasti huippujuristeja.)

Ruotsin huippujuristien ennuste ja kanta on nytkin hyvin luultavasti väärä. Jos lehtitietoihin on luottaminen, ministeri Mona Sahlin ei ole aiheuttaessaan taloudellisia epäselvyyksiä valtion luottokortilla syyllistynyt mihinkään sellaiseen menettelyyn, joka olisi rangaistava teko. Hän on vain velvollinen maksamaan valtiolle sen, mikä valtion on, ja kenties vikapää saamaan nuhteet ajattelemattomista menettelytavoista. Petos edellyttää hyödyn tavoittelemista tai tappion aiheuttamista toiselle erehdyttämällä. Sellaisesta ei ole raportoitu. Kavallus edellyttää tarkoitusta anastaa omaisuutta. Sellaisesta ei ole tietoa.

MUUTAMIEN kymmenien korkeimpiin kuuluvien virkojen haltijoille olisi nimityksen yhteydessä annettava Marimekon musta markiisikankainen kassi ja lupa käydä hakemassa se aina tarvittaessa täyteen rahaa Suomen Pankista.

Sahlinin tapauksessa kuohuttavinta on näet hänen vaatimaton nettopalkkansa. Ruotsalaiset ovat menneet liian pitkälle palkkapolitiikassaan. Ministereille, kansliapäälliköille ja korkeimmille tuomareille - ei kuitenkaan hovioikeudenneuvoksille - on järjestettävä sellaiset taloudelliset edut, ettei heidän tarvitsen juosta rahan perässä.

Yleisö voisi vastaavasti hiukan tinkiä kateellisuudestaan. Eivät ne hommat kuitenkaan herkkua ole.

USKOTTAVAN ennusteen mukaan sekä laiska että ahkerat professorit tulevat vajoamaan lähivuosina taloudellisesti yhä syvemmälle. Vielä heillä on varaa käydä parturissa mutta enää ei palkata siivoojaa tai ottaa remonttia tekemään kirvesmiestä - laillisesti. Yhteiskunta on jakautumassa nopeasti uuteen yläluokkaan, köyhtyvään keskiluokkaan ja yhä suurempaan, todella tiukoilla olevaan yhteiseen kansaan. Professorit ja tuomarit ovat köyhtyvää keskiluokkaa, jolta ei näillä palkoilla saa viedä omanarvontuntoa ja henkistä väljyyttä.

Jos virkamieseliitti nöyryytetään pikkupalkkaiseksi, se on varmin tae siitä, että saamme virkamies- ja poliittiseen johtoon ahkeria nössöjä ja nörttejä, joiden henki ei haise edes sipulilta ja joita ei erota seinäpaperista, vaikka tarkkaan katsoisi.

Tätäkö haluamme? Ahkeria professoreita ja vastaavia?

AMERIKKALAINEN professori Coleman kirjoittaa Timen mukaan, että pelkkä älykkyys ei auta pitkälle maailmassa, vaan tarvitaan myös ”tunneälykkyyttä” eli kykyä käyttää lahjakkuuttaan ihmisten asioissa ja tilanteissa. Hän käyttää hauskaa termiä ”emotional intelligence”.

Olen tavannut väittää, että virkamiehen olisi hyvä olla hiukan ”tyhmä”. Olen tarkoittanut juuri tätä. Hyvin nopeaälyinen ihminen on usein huono ajattelemaan, malttamaton kuuntelemaan asioita loppuun, liian kärkäs suurenmoisiin väärinkäsityksiin ja ylimalkaan liian täynnä itseään. Olennaista on käsittää olevansa itse vain ihminen ja oivaltaa, että samanlainen on tuo toinenkin, samalla tavalla maailmaan tullut, samaa tietä täältä menevä.

TIEDON VARASTAMISESTA 2.10.1994

VIELÄ joitakin vuosia sitten suomalaiselle lainkäytölle oli tekemätön paikka ratkaista, voiko tietoa varastaa. Varastaminen oli perinteisesti määritelty niin, että sen kohteena oli raha tai tavara.

Joka varasti ihmisen, syyllistyi ihmisryöstöön. Jos anasti hevosen, se oli varkaus, mutta jos kohteena oli riistaeläin, teko oli metsästysrikos. Jos pitkäkyntinen sai saaliikseen vaikkapa harakan pitääkseen sen kirjavat sulat, teko ei ollut rikos, koska harakka oli kaikkea lainsuojaa vailla. Joka varasti metsätilan, syyllistyi omankäden oikeuteen ja käytännössä myös väärentämiseen. Joka varasti kasvavan puun, sai rangaistuksen ”haaskaaminen” ‑nimisestä rikoksesta, mutta ei varkauteen. Risuja, marjoja ja käpyjä saa edelleen ”varastaa”.

TUOMIOISTUIMET olivat ihmeessä, kun joku keksi, että sähkömittarin voi kiertää, eli onnistui varastamaan sähköä. Nyt sähkö, energia ja myös kasvava puu voivat olla varkausrikoksen kohteina. Tiedon varastaminen taas on joko luvallista tai eräissä tapauksissa yritysvakoilua. Sotilaallisen tiedon varastaminen voi olla maanpetos.

PETOKSESTA on tuomittu esimerkiksi henkilö, joka onnistui peijaamaan toisia esiintymällä lakimiehenä, jota hän ei ollut. Mutta jos joku esiintyisi pappina saadakseen kahvia ja pikkuleipää, se tuskin olisi rikos.

Valistunut lukija käsittää, mihin tässä tähdätään. Mutta en puhu tässä kenestäkään tietystä henkilöstä, koska ihmisillä riittää ylitsekäymisiä, vaikkei niistä tehtäisi numeroa painetussa sanassa.

Tähtään ”tieteellisen omistusoikeuden” käsitteeseen, joka nostaa päätään noin viiden vuoden välein. Nyt puhutaan ja kirjoitetaan myös tieteellisen tutkimuksen totuudenmukaisuudesta. Jossakin oikeudenkäynnissä taitaa olla tiedemies syytteessä virheellisen asiantuntijatiedon antamisesta eli siis väärästä valasta.

Haluaisin varoittaa hulluttelusta. Tieteen normien valvonta ei ole viranomaisten eikä useimmiten myöskään selvityselinten asia. Tutkimuksen omaperäisyys ja lainausten ja viitteiden todenperäisyys on osa tieteellistä koulutusta, jota on arvioitava asianomaiselta oppituolilta käsin.

JOSKUS väitöskirja on hylätty peräti väitöstilaisuudessa vilpillisen menettelyn vuoksi. Joskus väitöskirjan tekijä on saanut isän kädestä juuri samasta syystä tutkimuksen ollessa ennakkotarkastuksessa. Juuri tämän takia opinnäytteet tarkastetaan huolellisesti. Se muuten on niitä epäkiitollisimpia ja tuottamattomimpia tehtäviä.

TIETEELLINEN ”OMISTUSOIKEUS” tulee puheeksi vilpiksi väitettyjen tapausten lisäksi tekijänoikeudessa ja patenttioikeudessa. Geneven vuoden 1978 sopimuksella on perustettu kansainvälinen rekisteri, johon tutkija voi ilmoittautua tieteellisen löydön tai uuden oivalluksen tekijäksi.

Sellaisia rekistereitä on vastustettava, ainakin ”kovien tieteiden” ulkopuolella. Jo tekijänoikeuden kanssa ollaan helisemässä. On liian vaikea vetää rajaa sallitun vaikutteiden saamisen ja kielletyn plagioinnin välillä. Patenttisuoja on käytettävissä niissä harvoissa tapauksissa, joissa tieteellinen oivallus johtaa sellaiseen sovellutukseen, jota voidaan käyttää ”teollisesti” eli elinkeinoelämässä.

Keksinnöillä ja oivalluksilla on outo tapa ilmestyä samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Leibnitz ja Newton riitelivät ikänsä kaiken differentiaalilaskennan keksimisestä. Tiettävästi he keksivät sen samanaikaisesti itsenäisesti. Oikeastaan jo Fermat ja Pascal olivat käsittäneet samat periaatteet.

Kuka oli atomipommin ”isä”? Painotuksista riippuen ehdokkaita on kymmenkunta, ja isistä merkittävin oli Yhdysvaltain hallitus, joka rahoitti tutkimustyön. Kuka oli tietokoneen isä? Boole, joka kehitti tietokoneessa sovelletun algebran vai esimerkiksi Thuring, jolla oli näpit mukana ensimmäisiä ”oikeita” tietokoneita suunniteltaessa?

PAREMPI AJATUS kuin rosvojen jahtaaminen on kunnostautuneiden palkitseminen. Tiettävästi palkintoja on lipsahtanut väärille henkilöille, jopa nobeleita. Mutta ehkä se ei ole kauhean vaarallista.

Tavaran ja palvelusten - myös tiedon - esteetön ja kuluttajalle edullisen huokea kulku on suurempi etu kuin yksittäisen tutkijan kunnia. Valitettavasti ensimmäisiä sijoja kultamitaleja jaetaan vain urheilussa.

KOKEMUKSIA LEIVÄTTÖMÄN PÖYDÄN ÄÄRESTÄ 17.3.1997

YHDYSVALTOJEN valtiomuoto ei ole kovin tunnettu. Osavaltiot ovat todellisuutta. Niillä on suuri valta. Läheskään kaikissa asioissa liittovaltio ei pysty puuttumaan peliin, vaikka haluaisi. Esimerkiksi FBI jouduttiin perustamaan kovan rikollisuuden kuristaessa kieltolain aikana, ja se oli omituisuus syntyessään, yleisvaltiollinen poliisi maassa, jossa järjestysviranomaiset oli aina nimitetty pienen yhteisön äänin.

MAHDOLLISESTI tämä valtiosääntö on poliittisen ajattelun hienoimpia tuloksia kautta aikojen, koska USA:ssa ei tunne voimakkaita keskipakoisia voimia. On turha pelätä, että valtio kuoleentuisi. Sosiaaliset ja rodulliset ongelmat ovat tosia ja pahoja, mutta valtio pysyy.

TUOMIOISTUIMILLA on merkillisen keskeinen osuus poliittisen vallan jarruna. Me olemme nyt saaneet saman järjestelmän vahingossa, Euroopan unionin yhteydessä. Meillä ei ole siihen perinnettä.

KORKEIN OIKEUS sijaitsee mahdollisimman näkyvällä paikalla vastapäätä kongressin rakennusta. Kun presidentti saa tyytyä katuosoitteeseen 1600 Pennsylvania Avenue, korkeimman oikeuden osoite on juhlallinen: 1. katu 1.

Turvallisuustarkastus on suhteellisen tiukka. Mutta sen jälkeen tuomioistuimen palatsi on julkinen nähtävyys. Alakerrassa vaeltelee jatkuvasti turisteja ja aulassa on näyttely, joka tällä kertaa keskittyi tuomioistuinten jäsenten sota-aikaiseen toimintaan. Seuraava näyttely koskee eri maiden ylimpiä tuomioistuimia, ja sen järjestämiseen on pyydetty apua muun muassa Suomesta.

Yläkerrassa tuntee olevansa vähän kuljetuilla poluilla ja osuneensa etuoikeuden kohteeksi.

LAKIMIEHET ovat ammattitaidoltaan huomattavasti parempia kuin meillä. Sitä on vaikea tietää, miten suuri on lahjakkuuspoolin vaikutus - ehkä luultua pienempi. Mutta pitkän perinteen vaikutus on sitä merkittävämpi. Myös koulutuksessa on suuri ero. Ennen “lakikoulua” suoritetaan yleissivistävä tutkinto, jossa humanistisilla aineilla on huomattava paino.

Lainopin opiskelijat ovat kokemani perusteella arvioiden kaamean kovatasoisia. Kaksi asiaa heiltä ehkä puutuu: lain historiallisen jatkuvuuden taju ja kielitaitoa. Lainkäytön kysymykset koetaan urheilukilpailuna. Suoritukset hivelevät silmää, mutta ne ovat vain - urheilua. Käsitys hitaasti muuttuvista rakenteista on hatara.

AMERIKKALAISISSA oikeudenkäynneissä asianajo on äärimäisen korkeatasoista ja suulliset käsittelyt kuin parasta teatteria. Tuomarit ovat tehneet läksynsä ja useimmat osallistuvat asian käsittelyyn keskustellen. Suomalaisille hyvin tuttu esivalta-ajattelu on poissa.

MUTTA vaikka oikeuden nähdään tapahtuvan, oikeudenkäynti on liiaksi näytelmä ja siinä on liian paljon viihdettä. Nämä ovat esimerkiksi sotkeneet rikoslainkäyttönsä pahanpäiväisesti niin että syytetyn oikeusturva ja loukatun oikeus hyvitykseen juoksettuvat oudoksi keitokseksi.

Valamiesjärjestelmän järkevyyttä on syytä epäillä. Se on kallis, tehoton ja arvaamaton. Rangaistukset ovat mielettömän ankaria ja vankiluku aivan lian suuri.

PROFESSORIT ihmettelevät tuomareita. Useimmat lähtevät tuomarin virkaan, jos kutsu käy, mutta kaikki eivät lähde. Muuan sanoi, että hänestä tuntuu sietämättömältä ajatella, että joutuisi kuuntelemaan lopun ikänsä yksien asioiden inttämistä tuomioistuimen harkitessa suljettujen ovien takana päätöstään. Hyvä huomio.

NÄYTTELEMISESTÄ JA NÄYTTÄMISESTÄ 3.3.1997

LUULLAKSENI en ollut milloinkaan ollut näyttämöllä sen vertaa, että olisin tajunnut näyttämön ja puhujakorokkeen eron. Judith Weston rakentaa opetuksensa osittain Stanislavskin ja Stella Adlerin varaan. Hän on kai tulossa Suomeen. Kaliforniassa hän opettaa ohjaajia, näyttelijöitä ja joskus harrastelijoita. Kävin hänen tunneillaan, ja maailmankuvani muuttui.

Ensimmäinen opetus oli: ei saa järkeistää eikä muotoilla. Toinen opetus oli: improvisoidaan yhdessä. Keskitytään toiseen tai toisiin näyttämöllä oleviin ja luodaan vuorovaikutus. Kolmas opetus oli: ei saa näytellä. Oli yllättävää ja vapauttavaa muuttua vähäksi aikaa toiseksi ihmiseksi ja yrittää tosissaan tuntea ja toimia niin kuin joku muu, esimerkiksi väsynyt ja kiukkuinen myymäläapulainen myöhään jouluaattoiltana.

CLINT EASTWOODIN uudessa elämäkerrassa sanotaan, että hänen voimansa on hallittu raivo. Hän sanoo muistelevansa joskus ennen kameran eteen astumista, millaista oli etsiä työtä ja saada vastaukseksi sikarinsavua silmilleen.

JOHN WAYNEN AMERIKKAA koskeva Garry Willsin uusi kirja on “kuuluisuuden politiikkaa” eikä elämäkerta. Wayne kertoo, miten tarkkaan hän seurasi todella kovien miesten käyttäytymistä ja liikkumista. Mitä enemmän he raivostuivat, sitä hitaammin ja vaimeammin he puhuivat. Itse Wayne vihasi hevosia ja viihtyi valkoisessa paidassa ja kravatissa paremmin kuin cowboyn kamppeissa. Mutta hänen elämäänsä kirjovat valheet, ja kirjoittaja antaa saman tulkintaohjeen John Fordista: on viisainta lähteä siitä, että kaikki mitä nämä herrat kertovat itsestään, ystävyyksistään ja ajatuksistaan, on valhetta ja politiikkaa.

NÄMÄ KAKSI hahmoa ovat vaikeita käsittää, näyttelijöitä jotka tavallaan esittävät samaa henkilöä elokuvasta toiseen, käsikirjoituksesta riippumatta. Tuota henkilöä ei oikeastaan ole olemassa. Se on “suuri rooli”. Bogart oli loppukaudellaan samanlainen. Chaplin irrottautui roolistaan myöhäisissä elokuvissaan, ja se saattoi olla virhe.

Mutta mitä vikaa näyttelemisessä on? Eikö kohteliaisuus, sävyisyys, hyvänsuopuus ole nimenomaan näyttelemistä? Eikö ihmisen kuulu toimia hiukan toisin kuin mieli tekisi? Ja eikö ihmisen pitäisi, elämässä menestyäkseen, muokata itselleen sellainen minä, joka on mahdollisimman toimintakykyinen ja käyttökelpoinen? Miksi ihminen olisi nyrkit pystyssä, yöpaitasillaan ja parta ajamattomana jotenkin aidompi kuin sonnustautuneena?

PITÄISI järjestää Suomessa virkamiehille ja liikkeenjohtajille näyttelemisen kurssi. Jos hallituksen puheenjohtajat ja päällikkötuomarit esittäisivät improvisoiden vahtimestareita, puhuisivat autoista ja kaljasta ja naisista ja lätkästä, näyttämöllä ja toisten katsoessa, he saattaisivat oivaltaa jotain uutta alaisistaan ja itsestään.

Tuomarin on näyteltävä tuomaria. Hänen on oltava uskottava. Asiayhteys eli oikeudenkäynti ei salli vilpittömyyttä eikä vilpillisyyttä.

Amerikkalainen oikeudenkäynti on usein näytelmä sanan huonossa merkityksessä. Mutta toisaalta oikeudenkäyntinäytelmät kuuluvat lainopin peruskoulutukseen. Suomessa eivät kaikki opettajatkaan tiedä, miltä tuomioistuimessa tai asianajotoimistossa näyttää ja mitä siellä tapahtuu.

Parhaimmillaan amerikkalainen oikeudenkäynti on henkeäsalpaava näytös, jossa ammattilaiset menevät vaikean asian ytimiin kuin tähtien sotaan.

MAAT JA HERRAT 28.11.1994

EDELFELTIN runonkuvitukseen kuuluva "Maaherra"on lakimiesten ikoni, joka viittaa vuosisadan alun sortokauteen. Ehkä kuvat saivat ajankohtaisuutta myös 1945 alkaneesta sortokaudesta.

Kuva symboloi lain muuttumattomuutta, korkeutta ja pyhyyttä, vaikka se riippuisi huoneistoissa, joissa oikeutta jaetaan kuin pelikortteja. Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää.

Historiallinen asiayhteys selvittää kuvan ja runon taustan. Venäläinen sodanjohto uhkasi 1809 järjestää erittäin suuria vaikeuksia perheille, elleivät suomalaiset sotilaat kiireesti irrottautuisi kenttäarmeijasta. Maaherra Wibeliuksen väitetään silloin tähdentäneen venäläiselle kreivi Buxhövdenille lain periaatetta, joka on ollut "ikivanhuudesta” noudatettavana:" Jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."

TÄMÄ KALLIS aarre on arvioitava uudelleen, nimittäin ikivanha laki, köyhien suoja, osattomien turva, henkilökohtaisen vastuun periaate.

Maaherran tulkinta oli yksioikoinen. Todellisuudessa jopa Wibeliuksen lakikirjassa, joka on kuvattu Edelfeltin teoksessa, oli mm. määräys, jonka mukaan kihlakuntaa sakotettiin manttaalin mukaan, ellei tapettuna tavatun surmaajaa tavoitettu tai ketään saatettu epäluulon alaiseksi yön ja vuoden kuluessa. Vanhemmissa maan‑ ja maakunnanlaeissa puolestaan sallittiin eräissä tilanteissa hyvityksen vaatiminen tai ottaminen loukkaajan sukulaisilta.

YKSITYISOIKEUDESSA samaistaminen tunnetaan vanhastaan. Oikeudellinen vastuu voi purskahtaa yhtiömuotojen läpi. Jos yhtiöitä on käytetty puliveivaamiseen, tuomioistuin voi jättää lain kiertämiseksi rakennetut muodot huomiotta.

Lordi Denning sanoi sen kauniimmin vuonna 1969:" Ennakkotapaukseen Salomon v. Salomon & Co. Ltd on suhtauduttava varovasti. On väitetty, että tuo ratkaisu viskaa verhon osakeyhtiön ylle, eikä tuomioistuin näe hunnun läpi. Mutta se ei ole totta. Tuomioistuin voi kiskaista verhon pois. Se voi riisua naamiot ja tekee sen usein. Se katsoo, mitä on haluttu kätkeä..."

TALOUSRIKOLLISUUDESSA on tavallista, että käytetään yhtiöitä, joista jotkut rahoittavat loistoasuntoja ja ‑autoja omistajalleen, jotkut ovat konkurssissa ja omistaja itse velkajärjestelyssä eli saamassa vastuitaan anteeksi. Näiden järjestelyjen purkaminen ei ole helppoa. Osakeyhtiön pääperiaate on kuitenkin se, etteivät osakkeenomistajat vastaa mieskohtaisesti osakeyhtiön velvoitteista eivätkä toisaalta saa käyttää osakeyhtiön varoja kuin omiaan.

VAIKEAMPI kysymys on rikosoikeudellisen vastuun kohdentaminen esimerkiksi yhtiöön, jonka hyväksi rikokset on tehty. Kaavaillut ratkaisut oikeushenkilöiden rangaistusvastuusta eivät oikein vakuuta. Uudet rikostyypit, kuten ympäristörikokset ja avustusrikkomukset, eivät tahdo mitenkään mahtua perinteisen ajattelun kaavoihin.

Ilkeintä on, että termi "järjestäytynyt rikollisuus" eli esimerkiksi mafiamainen toiminta ja huumekauppa, on järjestäytynyt nimenomaan laillisiksi yhtiöiksi ja yrityksiksi.

Voimassa oleva laki rankaisee tehokkaasti ja ongelmattomasti ihmistä, joka viskaa kiven ikkunaan. Yhtiölle, joka suistaa toiminnallaan valuutta‑ tai osakekurssit saranoiltaan, ei sitä vastoin mahdeta juurikaan mitään.

Yhtiön on helpompi paeta ulkomaille kuin ihmisen. EU:lla olisi tässä selvä sauma.

JOKA pitää oikeuslaitoksen riittämättömyyttä pienenä ongelmana, ajatelkoon hetken Italian viime aikojen tapahtumia. Kysymys on oikeastaan siitä, että paikoin on ollut olemassa kahdet tai kolmet lait, yhdet paperilla, toiset käytännössä, kolmannet kadulla.

DREYFUS I 22.6.1991

MUUTAMAT rikosjutut ovat järisyttäneet kansakuntia. Näytösoikeudenkäynnit ovat erikoisasemassa. Ne vertautuvat paraateihin. Ne ovat kulisseja, joissa totuutta lainataan käytettäväksi säästeliäästi vallanpitäjän tarpeisiin.

Muutamat jutut ovat "ratkaisseet" poliittisia kohtalonkysymyksiä. Suomen punaisia ei ollut pakko tuomita valtio rikosoikeuksissa yksin kappalein, mutta heidän kapinansa julistaminen rikokseksi voimassa olevaa lakia vastaan tuntui tarpeelliselta, vaikka perusteet olivat heikot. Sama logiikka toimi toisen maailmansodan jälkeisissä poliittisissa oikeudenkäynneissä.

VAIKKA Los Angeles paloi erään rikosasian sytyttämänä ja vaikka 1920-luvun Saccon ja Vanzettin ilmeisen väärä kuolemantuomio jakoi kansakuntaa samalla tavalla kuin Rosenbergien asiallisesti luultavasti oikea ja prosessioikeudellisesti kirkkaasti lainvastainen sähkötuolituomio 1940-luvulla, yksi poliittinen oikeudenkäynti on ylitse muiden, Ranskan Dreyfus-juttu, joka kiehui 1800-luvun viimeisinä vuosina ja uuden vuosisadan ensimmäisinä.

Sen ajan Ranskassa ei ollut mitenkään outoa, että viaton mies tuomittiin Pirunsaarelle, varsinkin kun hän oli epämiellyttävä henkilö ja juutalainen ja vuosien 1870-1871 sodassa selkäänsä saanut Ranska tarvitsi välttämättä Saksan uhan ja pettureita.

JUTTU valtavine intohimoineen kiinnostaa eniten siksi, että sen yhteydessä tapahtui kolme suurta kulttuurihistorian mullistusta. Intellektuellit keksivät itselleen nimen ja esiintyivät ryhmänä monien kuuluisuuksien johdolla: Zola. Anatole France, Marcel Proust. Toiseksi aito fasismi oli syntymässä, kun ihmisten pohjimmainen rettelöinnin halu sai ylivallan ja arkista rauhanaikaa oli saatu liikaa. Kolmanneksi työväenliike kääntyi Jaurèsin johdolla ensimmäisen kerran osallistumaan porvareiden kamppailuun.

Neljänneksi Dreyfus-juttu, jonka lopputuloksena armeija, kirkko ja seurapiirien kuohukerma menettivät mainettaan, oli ensimmäinen joukkoviestimin käyty kamppailu, joka aikana sata sanomalehteä kävi joka päivä kiihkeää kamppailua ja eräät, kuten Clemenceau, kirjoittivat 103 päivässä 107 laajaa lehtikirjoitusta tästä kiistakysymyksestä.

Viidenneksi oikeusjuttu nosti pintaan erikoisen sanojen samankaltaisuuden. Oikeus ja oikeisto ovat ranskan kielessä sama sana ja samoin saksassa ja englannissa. Tässä tapauksessa oikeisto ajoi vääryyttä.

Ilmiön kielellinen tausta olisi hauska selvittää. Miksi "oikea" on oikea? Oikeisto ei ajanut oikeutta vaan uskollisuutta, isänmaallisuutta ja kunniaa. Se joka asettui väittämään, että viaton oli tuomittu, hyökkäsi isänmaata, armeijaa, kirkkoa ja koteja vastaan.

LOPPUTULOS oli "dreyfusardien" voitto ja vakoojana tuomitun miehen vapauttaminen, mutta sangen luultavasti osa ensimmäisen maailmansodan alkuvuosien mielettömyyksistä luotiin tässä oikeudenkäynnissä. Kunnia, kiihko ja kiihkeä toiminta ennen kaikkea järkeä. harkintaa ja oikeutta - juuri kuten suurteurastukseen johtaneet taistelut.

DREYFUS II 29.6.1991

VIIME VIIKOLLA puheena olleen suuren kansallisen taistelun, miltei sisällissodan, ilmeinen tausta oli yhteiskunnan muuttuminen organisaatioiden hallitsemaksi. Suuren ja valistuneenkin yleisön oli mahdoton tajuta, että talouselämässä ja kulttuurissa olivat toiminnassa uudet markkinavoimat eikä suinkaan pirullinen juutalaisten, kapitalistien, jumalankieltäjien, onnenonkijoiden ja isänmaanpettureiden syndikaatti, joka oli valmis sylkemään kaikkea sitä, mikä oli toisille pyhää ja kallista.

JULKISEEN KESKUSTELUUN oli tullut kaksi uutta sanaa, dekandenssi ja degeneraatio. Ensin mainitusta, rappeutuneisuudesta, katsottiin kärsivän niiden liikasivistyneiden, joiden mielipiteet eivät vastannut oikeaksi arvioituja ajatussuuntia. Röyhkeimmät heistä esittäytyivät reippaasti rappeutuneiksi, harrastivat paheksuttuja sukupuolisen kanssakäymisen tapoja ja elivät itse ottamiensa lakien mukaisesti.

Vakavasti itsensä ottava tiede taas oli ryhtynyt selittämään yhteiskunnan häiritseviä ilmiöitä biologisesti väittämällä, että suuri osa kansasta, etenkin työtä tekevät, olivat degeneroituneet eli huonontuneet perimältään, vereltään ja älyltään. Näille degeneroiduille oli tehtävä jotain. Heidät oli eristettävä ja tehtävä vaarattomiksi.

Jopa Yhdysvallat luopui pyhiksi arvioiduista perinteistään ja ryhtyi imperialistiseksi, sortavaksi ja rajoittavaksi suurvallaksi kukistamalla ihmisarvoltaan kyseenalaisen alkuperäisväestön Havaijilla, Kuubassa, Puerto Ricossa ja Filippiineillä. Ajatussuunta johti viime kädessä sekaantumiseen Info‑kiinan ongelmiin.

Ratkaisu oli ensimmäinen maailmansota, jossa osa dekadenteista ja suuri osa degenroiduista pääsi hengestään osoitettuaan sitä ennen uskomatonta toimintakykyä ja elinvoimaa.

SAMA ONGELMA nostettiin pakottavaksi 1930-luvun Saksassa, jossa keksittiin hyvin tunnetut, "lopulliset ratkaisut".

Tämän hetken Euroopassa ja Aasiassa käsitys toisten - toisen rotuisten, toisen heimoisten - rakenteellisesti huonommuudesta on noussut jälleen polttavaksi. Väittämällä esimerkiksi naapurikansaa luihuiksi anastajiksi väittäjät hankkivat itselleen oikeuden sotilaallisiin hirmutekoihin.

SAMAT AJATUKSET liikkuvat myös tässä maassa. Ensimmäisen, toisen tai kolmannen epämiellyttävän poliittisen tapahtumasarjan jälkeen lapset ja lapsenlapset ovat valmiit kaivamaan esiin haudatut sotakirveet ja Suomi-konepistoolit ja pahanlaatuinen ryssäviha herää kevyestä unestaan.

Merkit ovat näkyvissä. Toivottavasti Karjala-keskustelua ei sekoiteta tähän sotkuun, koska siinä on kysymys oikeudesta ja vääryyksistä sekä valtioviisaudesta.

Valtioviisaus - Paasikiven ihannoima "Staatsräson" - on tavanmukaisesti räikeimpien oikeudenloukkausten "oikeuttaja". Kun isänmaan edun katsotaan vaativan sitä, alkeellinenkin oikeudentunto syrjäytyy. Siksi isänmaallisuus on vaarallinen tunne, jota on taiten viljeltävä.

RIKOS JA RANGAISTUS 2.12.1991

IKÄVÄ KYSYMYS: ovatko veronmaksajat todella halukkaita kustantamaan vankeusvangit, joiden ylläpito maksaa yhteiskunnalle päivässä suunnilleen saman kuin paremmanpuoleinen hotellihuone ja täyshoito?

VANKEINHOIDON KOULUTUSKESKUKSEN johtaja Aimo Myllylä kirjoitti pari viikkoa sitten jokseenkin suoraan, ettei viime aikojen kauhistelu ja vouhastelu vankiloista ja vangeista johda mihinkään eikä edistä kenenkään etua.

Hän tuntee asian. Hän on toiminut pitkään vankeinhoidon tarkastajana ja ainakin taannoin hän tunsi useimmat Suomen vangit henkilökohtaisesti.

Väkivalta ja aseelliset ryöstöt kuohuttavat ja säikyttävät. Suuri yleisö on huolestunut siitä, etteivät rikolliset vain pääsisi liian vähällä.

Ongelma ei ole järjestelmän pehmeys. Järjestelmä ei ole pehmeä. Ongelma on järjestelmän summittaisuus, tehottomuus ja kalleus.

Vanha yhteiskunta ei keksinyt spitaalisille, hulluille ja rosvoille muuta eristämisen. Spitaali poistettiin, hulluutta hoidetaan, rikollisuutta ei. Rikollisuutta voidaan hoitaa. Hoitaminen vaatii ihmisen kohtaamista. Mutta meillä tuomitaan ja "hoidetaan" rikollisia, ei ihmisiä.

Vankiloiden ei ole havaittu tehoavan, sillä kun yksi paha mies pakastetaan muutamaksi vuodeksi, sijalle ilmestyy tusina uusia.

Vuonna 1990 vankiloille budjetoitiin 737 ja oikeuslaitokselle 842 miljoonaa markkaa. Yksi vanki maksaa veronmaksajille vuodessa saman kuin yksi metallimies ansaitsee palkkana, mutta vanki ei tuota muuta kuin kuluja. Vankien käyttäminen vankilassa tuottavaan työhön osoittautui kuvitelmaksi jo täystyöllisyyden aikana.

UUTISISTA luulisi, että olemme nyt kaikki henkeämme kaupalla valtavan väkivaltarikollisuuden aallossa. Se ei pidä paikkaansa. Suomessa kuolee vuosittain hiukan alle 50 000 ihmistä. Heistä menehtyy esimerkiksi syöpään ja muihin kasvaimiin 10 000 ihmistä. Viinaan kuolee 1 100, tapaturmiin 2 800 itsemurhiin 1 400 ja murhiin ja pahoinpitelyihin 130-150 henkeä. Surmatuista "viattomia sivullisia kunnon kansalaisia" on kymmenkunta vuodessa.

JUHANI IIVARI on väitellyt tohtoriksi rikosten vapaaehtoisesta sovittelusta, josta hänellä on kova käytännön kokemus. Törkeitäkin rikoksia voi sovitella onnistuneesti, jos tekijä ja uhri saadaan kohtaamaan toisensa. Uhri hakee sittenkin useimmiten hyvitystä itselleen eikä rangaistusta esivallalle. Rikoksensa korvannut tekijä on uhrille ja yhteiskunnalle käytännössä vaaraton ja ilmainen toisin kuin vankilassa rangaistustaan "sovittava".

KUTEN MYLLYLÄ, vankeinhoidon virkamies, ja Iivari, entinen vankilapappi ja vankilan kriitikko, yhtäpitävästi esittävät, rikoslainkäyttö on tuotava alas muodollisuuksien ja näennäisyyksien kalliista ja harhaisesta maailmasta. Ellemme tee mitään, voimme joutua Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton tielle.

Yhteiskunta joka ei armosta ymmärrä on rikollistensa armoilla.

RAISKAUS 23.11.1991

MONET NAISET ovat ymmällä ja eräät vihaisia tuomioistuimen ratkaisusta, jossa oli kysymys raiskauksesta. En ota mitään kantaa viime viikkoiseen, tunteita nostattaneeseen ratkaisuun. Se ei ole vielä lainvoimainenkaan.

Mutta pelot poliisien ja tuomioistuinten kovakorvaisuudesta ja takapajuisuudesta ovat käsittääkseni aiheettomia.

RAISKAUS on yleiskielen sana, ei lakikielen. Rikoslaki tuntee "raiskauksen" kahtena eri tyyppisenä tekona, joista toisen nimike on väkisinmakaaminen ja toisen vapautta loukkaava haureus. Toisessa teko tehdään käyttäen väkivaltaa tai pakottavaa uhkausta ja toisessa muuta uhkausta.

Ei tarvitse pelätä, että raiskaaja pääsisi rangaistuksetta tai lievällä tuomiolla, jos nainen joutuu taipumaan uhkauksen edessä ja selviytyy ilma ruumiillisia vammoja.

Kymmenen vuotta sitten korkein oikeus ratkaisi tapauksen, jossa mies oli raiskannut kaksi 17-vuotiasta liftaria hiekkakuopalla. Tuomio väkisinmakaamisista oli 2 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Oikeusneuvos Lindholmin eriävä mielipide selvittää, mikä ratkaisussa on ongelmallista.

Mies oli pakottanut toista tytöistä raapimalla puukon terällä tämän kaulaa. Toista tyttöä hän ei uhkaillut, vaan tällä olisi ollut tilaisuus paeta auton takaovesta sillä aikaa kuin mies oli etupenkillä toisen tytön kimpussa. "Vallitsevat olosuhteet - syrjäinen paikka, vähäiset vaatteet, kylmyys ja pimeys sekä tukalassa tilanteessa oleva tyttöystävä aiheuttivat kuitenkin mitä todennäköisimmin sen, että..." toinenkin tyttö alistui, oikeusneuvos perusteli.

Jälkimmäinen teko ei ollut hänen mielestään väkisinmakaaminen, vaan vapautta loukkaava haureus, koska pakottaminen ei ollut fyysistä vaan moraalista. Erimielinen oikeusneuvos tuomitsi miehen jälkimmäisestä teosta miltei samaan rangaistukseen kuin edellisestä. Toisin sanoen uhkauksen laatu ja luonne ei välttämättä vaikuta rangaistukseen.

RIKOSLAIN taustalla oleva ajattelu on monin paikoin vanhentunutta. Väkisinmakaaminen on törkeä väkivaltarikos. Sen luokitteleminen "siveellisyysrikokseksi" aiheuttaa juuri tällaisia rajanveto-ongelmia. Ruumiillisen ja henkisen väkivallan erottaminen toisistaan on perusteetonta samoin kuin väkisinmakaamisen määritteleminen avioliiton ulkopuolella tehdyksi teoksi. Miksi puoliso saisi rangaistuksetta raiskata toisen, kun lyöminen on kiellettyä? Menettääkö ihminen muka osan itsemääräämisoikeudestaan menemällä naimisiin?

Tuomioistuimen tehtävä on täyttää lainkohtien väliin jääviä aukkoja mutta samalla estää kansalaisten lynkkausmielialaa leimahtamasta. "Raiskauksina" tutkittavaksi ja tuomittaviksi saapuvissa jutuissa on joskus myös sellaisia, joissa rikollisuus on kyseenalaista. En vähättele ongelmaa enkä langeta varjoa rikoksen uhrien päälle, mutta tiedän kokemuksestani, että joissakin tapauksissa väitetyissä väkisinmakaamisissa erimielisyyttä ei ole todellisuudessa ollut, mutta naisen mieli on muuttunut, kun yön vaiheet ovat tulleet aviomiehen tai isän ja äidin tietoon. Mutta päälinja on selvä. Teoista tulee luultavasti vain pieni osa tuomioistuimiin, koko maassa noin sata vuodessa . Viimeisimmän tilaston mukaan hovioikeudet käsittelivät niitä 63 ja muuttivat ratkaisua 17 tapauksessa lievemmäksi tai kovemmaksi. Yhtään päätöstä ei kumottu.

Saman tyylisiä epäselvyyksiä esiintyy prostituution yhteydessä, mutta siinäpä myös nainen on miehen armoilla ja lainsuojaton, koska hänellä ei ole lailllista keinoa periä sovittua palkkiotaan.

Omalla kokemuksellani tarkoitan puuhailua oikeusjuttujen asiakirjojen parissa.

DE DIVINATIONE TULEVAISUUDESTA

KANSA KALLIOLLA 14.6.1993

RUNON MUKAAN "Tää kansa Herran kansa on, on kansa kalliolla.

Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme,

ken muuta meiltä tahtovi, se erehtyypi suuresti,

me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.

SAMA RUNOILIJA (Leino), jatkoi myöhemmällä iällään: "Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan, että tällä niemellä

asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei salavihainen, ei

naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä syyllä silmäni

ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen kansa on

kuollut."

KUN KANSA on tukevasti kivellä eivätkä valtioaluksen potkurit vedä eivätkä työnnä, on lupa ihastella kalliota, kun kansassa ei nyt ole pahasti ihastelemista.

Fennoskandian määrittelee monin paikoin näkyvissä oleva maapallon vanhimpiin kuuluva peruskallio. Se kivi, jolla me nyt olemme, on 1,8 - 2,4 miljardia vuotta vanhaa. Se punainen graniitti, jota rikotaan Länsiväylän varressa muun ohella siksi, että metsään menisi nopeammin, ja siksi että muuankin noin sata vuotta vanha puuhuvila säästyisi muka menneisyyden muistomerkkinä, on vain hiukan nuorempaa kuin elämä maapallolla.

Maapallon arvioidaan olevan 4,5 miljardia vuotta vanha. Vanhin tunnettu elollisen olennon kivettynyt jäänne on 3,1 miljardia vuotta vanha. Länsiväylän kalliot saivat odottaa kävijäänsä yli miljardi vuotta muodostumisestaan, koska elämä rämpi maalle vasta noin puoli miljardia vuotta sitten.

Kun silloin alkaneesta 500 miljoonan vuoden ajanjaksosta oli kulunut runsaat 99 %, alkoi maapallolla esiintyä tyyppejä, joista ihmisen arvioidaan polveutuvan. Kun silloin alkaneesta noin 5 miljoonan vuoden jaksosta oli kulunut 99,9 %, Suomen mannerjää oli vetäytynyt pois pohjoiseen ja täällä vilisti kahtakin erilaiset tavat omaksunutta porukkaa, jotka olivat epäilemättä vihoissa keskenään.

VALISTUSFILOSOFIT kuvittelivat ihmisen koneeksi, kuten Heikki Kirkinen on kuvannut aikoinaan väitöskirjassaan. Ajatus oli oikean suuntainen. Jos ihmisestä ottaa jotain pois, kokonaisuus ei toimi. Muinaisuuden miehet erehtyivät tietysti siinä, että tuo "kone" on suureksi osaksi näkymätön ja edelleen suureksi osaksi rakenteeltaan ja toimintaperiaatteiltaan tuntematon.

Mutta jos ihminen on Luojan luoma helvetinkone, maapallo on sitä samassa mielessä. Elollisen luonnon suojeleminen on aikakautemme aatteita. Koko luonnon, siis tämän taivaankappaleen, kunnioittaminen merkillisenä kokonaisuutena, johon kuuluvat sekä kallionporaajat että kalliot, on tätäkin tärkeämpää.

Ehkä esi-isät olivat arvaamattoman viisaita kumartaessaan näkymättömien jumalien lisäksi metsän puita ja kuolleita kiviä. Ehkä tämä kansa elää vaikka kalliolla.

Äiti köyhä ja vanha 8.10.1990

LUULTAVIMMIN ITÄ-EUROOPAN VUODEN 1989 tapahtumat johtuvat siitä, ettei neuvostoliittolaisilla ollut bensiiniä panssarivaunuihin. Alusmaiden irrottautuminen seuraa tästä loogisesti. Ellei tätä selitystä hyväksy, joutuu kulttuurinmuutoksen ja "hyvän tahdon" maaperälle.

Kulttuuri muuttuu vain tapahtuneiden tosiasioiden edessä. Hyvän tahdon ilmauksia on valtioiden historiasta vaikeampi löytää kuin sen vakuutuksia.

SAKSASSA ON bensiiniä ja siellä on ruokaa. Lähivuodet näyttävät, onko rautaesirippu rakennettava uudestaan klassisten esikuvien mukaan, kuten Kiinan muuri tai roomalaisten limes - pitämään nälkäisiä ja työttömiä barbaareja loitolla.

On mahdollista, ettei siihen tarvitse mennä. Barbaareista barbaarisimmat voi aina ostaa pitämään toisia barbaareja kurissa.

ÄITI VENÄJÄ uhkaa meitä nälkäisten ja työttömien kansainvaelluksella.

Kysymys on tässäkin perhesiteiden höltymisestä, vanhan itäisen suurperheen muuttumisesta.

Venäjä on ollut äiti, jonka lapsista Suomi oli silmäterä ja Puola se moniongelmainen. Saksa on ottolapsi, viisas lapsi, joka noutaa vitsansa itse. Ja nyt se on tullut aikuiseksi ja rikkaaksi ja nyt se omistaa bensiiniä ja ruokaa ja aloittaa psykoterapiansa menemällä menneisyyteensä samalla kun se puhuu tulevaisuudesta.

ÄITI ON tullut vanhaksi. Sen ansiot ja syyllisyydet on aihetta selvittää. Fasismin käsitteen lisäksi imperialismin käsite on käännettävä käyttäjiään vastaan ja kysyttävä, miten se aina niin kerkeästi mieleen tuli.

Venäjän menettelyä tutkittaessa on otettava huomioon vuoden 1734 lain pahanteon kaaren 30 luvun 2 §:n säännös:" Jos äiti makaa lapsensa kuoliaaksi, tutkikoon Tuomari sitä kohta. Jos se löyttään tapaturmasta tapahtuneeksi, niin pitää äiti varoitettaman ja olkoon sakosta vapaa. Jos se koetellaan toisin tapahtuneen, niin lykättäköön asia tuomarin tykö."

Rauha ja sovinto 24.9.1990

SAKSAN KANSSA EI sitten tehty rauhaa, vaan sovinto. Rauhansopimuksista onkin huonoja kokemuksia. Ne ovat kovin usein olleet kuritushuonejärjestyksiä, joissa luetellaan alistetun osapuolen monet velvollisuudet ja harvat oikeudet.

Uusi suomalainen tulkinta yya-sopimuksesta kouraisi vatsanpohjaa. Koko Eurooppa, Neuvostoliitto ja Nato mahtuvat nyt käsitteeseen "Saksa tai muu sen kanssa liitossa oleva valtio".

TOTUUS ON AJAN TYTÄR. Max Jakobson sanoo julkisesti, että toisen maailmansodan rauhansopimus Suomen kanssa sisälsi vääryyden. Meiltä vietiin alueita, joilla Neuvostoliitto ei ainakaan enää tee mitään.

Juuri tätä psykiatri Martti Siirala on yrittänyt saada sanotuksi jo muutaman vuoden ajan. Hänen haltuunsa on kertynyt ainutlaatuinen aineisto suomalaisen pysähtyneisyyden ajan dokumentteja - tunnettujen ja johtavien kansalaisten, tutkijoiden ja poliitikkojen kannanottoja siitä, miksi Karjalasta puhuminen on epäviisasta, epäasiallista ja hyödytöntä.

Siirala tosin sanoo, että rauhansopimuksen vääryys olisi oikaistava, ja Jakobson sanoo, että tuo vääryys olisi rohjettava lausua ääneen.

TÄSSÄ ON vain aste-ero. Vääryys myrkyttää ihmissuhteita ja valtioiden suhteita. Myrkyn voi pestä kylmällä vedellä. On kaadettava niskaan kylmää vettä.

Pesua voi jatkaa sanomalla, että Paasikivi ja Kekkonen eivät puhuneet totta. Suomi ei hävinnyt sodissaan Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto onnistui toteuttamaan väkivallalla osan pyrkimyksistään. Osa jäi toteutumatta. Suomi ei joutunut antautumaan, kuten Saksa ja Japani. Tali - Ihantala oli liittoutuneiden ainoa suurhyökkäys, joka epäonnistui.

Toivon hartaasti, ettei enää jouduttaisi oikeudellisiin eikä sotilaallisiin ongelmiin rajoista. Etykin mukaan rajat ovat ylittämistä varten ja aidat ovat aidalla istumista varten.

SUOMEN OLISI nyt viimein aika ryhtyä ymmärtämään Neuvostoliittoa, mutta ei enää niin kuin häijyä lasta tai levotonta potilasta.

Meidän mentaliteettimme, tapamme, perinteemme, esineemme ovat syvästi venäläisen perinteen vaikuttamia. Ne perinteet on löydettävä, jotta saamme takaisin yhteyden itseemme - Karjala, rajamaa.

PELOTTAVA AJATUS 31.8.1992

PELOTTAVA AJATUS - kun ajat ovat todella menneet niin ihmeellisiksi, että ihmisen rehellisyyden näkee siitä, väittääkö hän ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta. Reaalisosialismi kaatui. Kansalliskiihko nousi. Uskonnot nousevat Tämän maan rahalaitos ja elinkeinoelämä kulkevat sellaista uraa, ettei mitään vastaavaa ole nähty ennen.

Tähdistäennustajat ja muut lehtikirjoittajat hakevat kuitenkin selityksiä. Selittäminen merkitsee juonen löytämistä. Juonen löytäminen merkitsee rakenteen oivaltamista. Rakenteella ei tee mitään, ellei tajua sen lakeja. Ja näitä lakeja ei löydy.

Korkea korkotaso tiedetään ongelmien syyksi ja seuraukseksi. Se ei ole sinänsä surullista, että raha tulee rikkaille kalliiksi. Se on hirmuista, että panemalla rahat pankkiin ansaitsee enemmän kuin panemalla ne samat rahat tuotannolliseen toimintaan eli työhön. Jotta tuotanto sujuisi, siitä täytyisi ansaita enemmän kuin pankin maksavat korkona. Jos se ei tuota sitä, minkä pankit veloittavat korkoa, tulee konkurssi.

Korkotaso johtuu siitä, että me olemme nyt saaneet täsmälleen sen mitä tilasimme, vapaan kilpailun ja markkinatalouden. Pankit kilpailevat vapaasti rahoitusmarkkinoilla ja pitävät huutokauppaa ylittämällä toistensa korkotarjoukset,

"Ennen säännöstelyn purkamista" kilpailu ei ollut vapaata, mutta puolet säännöstelystä oli pankkien hintakartellia. Pankit eivät kilpailleet rahasta maksamallaan hinnalla.

SE KAAMEA ajatus on, että tähän muutokseen ei ehkä olekaan selitystä eikä siis parannusta, paitsi sattuman voimat. Entä jos viime vuosikymmenien filosofit ja kirjallisuudentutkijat olisivat nyt olleet taloustieteilijöitä ja finanssimiehiä viisaampia. Tämä olisi se puhuttu postmoderni ja jälkiteollinen maailma, josta merkitys on kaikonnut. Rahan arvo ja haluttavuus oli tällainen merkitys.

Derrida ja Lyotard ja Habermaskin väittivät, ettei kielessä ja kirjallisuudessa eli siis maailmassa ole syvää merkitystä, jonka tutkija, oivaltaja tai näkijä voisi kaivaa esiin. Merkitykset on siroteltu maailman kamaralle kuin siemenet tai akanat tuuleen. Ehkä ne tekevät kuvioita, mutta kuviot ovat mielivaltaisia eikä niillä ole sellaista sisältöä, jonka voisi pysäyttää merkitykseksi. Merkitykset, tarkoitukset ja päämäärät ovat tomua ja tuhkaa.

JOS TÄMÄ pitää paikkansa, henkitiede on jälleen arvannut sellaista, mitä ei osattu laskea eikä ymmärretty edes yrittää.

Se on se kohtuullisen pelottava ajatus. Todellisuus jäljittelee taidetta. Samalla tavalla kuin realismi katosi kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta, se katosi vakiintuneen valtioviisauden muodossaan politiikasta.

Kaikkein pisimmän nenän saivat politiikan ja liikkeenjohdon realistit, joiden todellisuus oli realismi-niminen kuva ja yhtä vähän totta kuin talon kuva on talo. Elämme maagista realismia.

TIKANPOIKA JA PAIMENPOIKA 17.6.1992

ONKO nyt pääkirjoituksissa oleva kysymys kansankirkon säilymisestä enää kansallinen kysymys?

Tasavallan presidentti ja kirkko ovat ottaneet puheeksi kirkon tulevaisuuden, mutta onko se enää kirkolliskokouksen ja Suomen tasavallan eduskunnan päätettävissä?

Olen saanut sen käsityksen, että evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellinen asema olisi jo ETA-ratkaisussa outo ja Euroopan yhteisön jäsenyydessä vaikea tai mahdoton. Pelkään että kirkon asema on jo ratkaistu, koska en pysty kuvittelemaan valtioon kuuluvaa, jäseniään ja yhteisöjä verottavaa kirkkoa ETA:n enkä EY:n osana. Olisinko erehtynyt?

Minulle on epäselvää, missä määrin muutkaan julkisoikeudelliset yhteisöt voivat tulevaisuudessa päättää välillisistä veroista ja maksuista, jos ETA tai täysjäsenyys tulevat.

EUROOPPA vie meiltä sen poliittisen ja oikeudellisen autonomian, jota olemme nauttineet vuodesta 1809 ja edelleen vuodesta 1947. Nyt kuluvat vuodet ovat siis samanlaisia kuin ensimmäinen ja toinen sortokausi - mutta missä on oikeustaistelu?

Eduskunnan ja hallituksen valtasuhteet ja toimivalta tulevat muuttumaan jyrkästi. Eduskunta on jäämässä jyrän alle. Se kutsuu nyt itse jyrää ajamaan ylitseen.

Ratkaisuissa ongelmallisia - vaaranalaisia - ovat sekä yksityisoikeudelliset että julkisoikeudelliset yhteisöt ja laitokset, kuten kirkko, Ahvenanmaa, läänit, kuntainliitot ja kunnat, posti, rautatiet, opetushallitus ja rakennushallitus, sekä korporaatiot, kuten ammattiyhdistysliike.

ANSIOKAS kirjoituskokoelmia yleisistä ja kauheista Eurooppa-kysymyksistä on Söderströmsin uusi kirja Att välja väg - Finlands roll i Europa. Teos on syvästi suomenruotsalainen. Eurooppa-kysymys on vähemmistöllemme toinen kuin enemmistölle. He ovat huomanneet sen.

Kirjassa on useita erinomaisia artikeleita, kuten G.H. von Wrightin, Allan Rosasin, Lars D. Erikssonin ja Klaus A. Sahlgrenin. Entinen lainsäädäntöjohtaja Leif Sevón selostaa kahdessa artikkelissa Suomen mahdollisuuksia. Uudessa virassaa, korkeimman oikeuden jäsenenä, Sevón joutuu ottamaan kantaa myös suomalaisen tuomioistuimen ja tuomarin mahdollisuuksiin uudessa Euroopassa ihmisoikeussopimusten aikana. Odotamme kirjoitusta siitä.

"TII TII tikanpoika kylvi tielle nauriin. Tuli paha paimenpoika, söi sen tikan nauriin." (Suomalainen loru ajalta ennen Euroopan yhdentymistä.)

En tiedä, mitä ajatella näistä pahoista, isoista kysymyksistä. Ymmärrän kuitenkin, ettei yhdentyneessä Euroopassa viljellä nauriita, ja toivon, ettei nauriinvarkaita hirtetä.

NÄIN NAAPURISSA 18.5.1992

KLASSISEN MUSIIKIN paikallisradio Classic Radio on nyt onnistunut siinä, mikä jäi Yleisradiolta tekemättä. Onnittelijoihin on liityttävä. Radiomafian klassisen musiikin yöt soivan sävelradion entisenä toimittajana voi vain huokaista: näin naapurissa.

RADION TOIMINNAN heti ilmenneet pullonkaulat olivat musiikkitarjonnan suppeus ja kuulutusten vähyys. Nyt nämä mokomat ovat ryhtyneet julkaisemaan lehteä, joka sisältää ohjelmatietojen lisäksi valtakunnalliset tiedot konserteista, musiikkijuhlista ja teatterista. Ensimmäinen numero on ilmainen ja seuraavista joutuu maksamaan jotain.

Lehti on tehty hyvin ja jopa kalliisti. Rahoituksen lähde jää tietymättömäksi. Lukija puolestaan yllättää itsensä muinaisen harrastuksen äärestä, merkitsemästä kynällä mielenkiintoisia teoksia. Se oli aikoinaan Radiokuuntelija-nimisen lehden ilo: tiesi laittautua tiettynä päivänä määrätyllä kellonlyömällä kuuntelemaan kiinnostavaa kappaletta. Outoa ettei kaikki nykyisyyden musiikkimelu ole tappanut tätä halua.

OHJELMATIEDOISTA käy ilmi, että parhaita tärppiaikoja ovat tasatunnit kello 18, 20 ja 22. Alkaneella viikolla ja seuraavalla esitetään mm. Tshaikovskin Manfred-sinfonia, John Eliot Gardnerin porukan Mozartin Requiem, Allegrin Miserere, koko Boris Godunov, Sibeliusta Berglundin johtamana, Alban Bergin kamarikonsertto ja muuta musiikin ylhäisimmistä korkeuksista.

Tiedoissa on kotoinen ihmisen käden jälki. Säveltäjänä mainitaan mm. Various, C, joka onkin melkein saman luokan tekijä kuin monien antologioiden kuuluisa runoilija Anonymous.

Masentavin musiikki on sijoitettu niihin ajankohtiin, jolloin rupuliviilekeporukka ajaa töihin ja töistä. Classic Radion tietoon: nykyisen tulkinnan mukaan Albinonin Adagion, Pachelbelin Kaanonin ja Neljän vuodenajan Syksyn lähettäminen saman tunnin kuluessa on Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen kieltämä "julma ja poikkeuksellinen" rangaistus, jollaisen täytäntöönpano on johtavien oikeusperiaatteiden vastaista.

YLEISRADIO joutuu joka tapauksessa näinä vuosina perustelemaan budjettinsa lisäksi olemassaolonsa. Jos Suomen valtio tekee digitaalitaajuuksien tullessa saman kuin Ruotsi eli panee kanavat myyntiin, jääkiekkokisojen televisioinnin kohtalo voi muuttua poikkeuksesta säännöksi.

Ensimmäinen organisaationmuutos voisi olla viinakaupan ja yleisradion yhdistäminen. Ne ovat molemmat kuolleiden elefanttien hautausmaita, saman ajattelun tuotteita, saman hengen lapsia paljon vartijoina.

TAIVAANRANTA 25.7.1994

TAIVAANRANTAA maalattiin viikonvaihteessa Kokkolassa harvinaisen arvovaltaisin voimin. Jacques Delorsin esitys tuntui lyhyiden uutispätkien perusteella arvioiden heijastavan samoja ajatuksia, jotka esitti Jacques Attali 1990 kirjassaan "Lignes d'horizon", suomeksi "Taivaanrantoja". Attali oli Ranskan akateemisen hallintoperinteen ylpeys. Tällä hetkellä hän ei ole maineikas eikä suosittu haaksirikkouduttuaan pankinjohtajana ja koettuaan lahjakkaan mutta leuhkan miehen kohtalon.

Attali julisti kirjassaan rahan vuosikymmentä, mutta Delors vaikuttaisi nyt epäilevän rahan ja markkinoiden valtaa ja ehdottaa jälleen taloudellista turvallisuusneuvostoa, lyhyesti sanottuna isänmaattoman pääoman suitsimista.

Otan vapauden tulkita herrojen ajatuksia.

MARKKINAT olisi ymmärrettävä nykyistä analyyttisemmin. Sanat "markkinat" ja "markkinavoimat" ovat vastikään muuttuneet sisällyksettömiksi taikakaavoiksi, joita toistellaan siinä toivossa, että jotain hyvää tapahtuisi tai että mitään pahaa ei tapahtuisi.

Taloudelliseen ajatteluun on mahdollisesti pesiytynyt sama positivismin harha, joka on surullisen tuttu ajattelun monilta muilta rintamilta. Vain "tosiasiat" merkitsevät jotain. Sitä mitä ei käsitetä tai osata määritellä, laskea tai punnita, ei lueta tosiasiaksi. Tällä tavoin maailma saadaan typistetyksi ja leikellyksi "tieteen" vaatimusten mukaiseksi. Mutta monissa tapauksissa noin positivistisesti nähdyllä maailmalla on yhtä vähän käyttöä kuin esimerkiksi tiedolla ihmisruumiin kemiallisesta koostumuksesta hänen terveytensä ja mielensä hoidolle.

Taloudellisessa ajattelussa tuo positivismi voisi tarkoittaa syvään juurtunutta luuloa, jonka mukaan rahamarkkinat toimisivat joittenkin luonnonlakien ylläpitäminä, hyvän ja pahan tuolla puolen, ja raha puolestaan olisi milloin tahansa tavaraksi tai muuksi vauraudeksi muutettavaa, ehdotonta ja varmaa. Tuon luulon lamauttamina hallitukset ovat olleet vuodesta toiseen keinottelijoiden heiteltävinä, ja tyhjä raha tyrannisoi teollisuutta ja tuotantoa.

Rahamarkkinat ovat vain tuotannon kieltä - metakieltä. Rahan kieli voi irtautua todellisuudesta eli tuotannosta aivan samalla tavalla kuin tieteen ja taiteen kieli irtautuvat joskus kuvattavistaan.

RAHA yhteiskuntien ohjaajana on paljastanut oikeat kasvonsa. Ne eivät ole kauniit. Teollisuus vikisee välistä, ettei rikkaus synny rahasta, vaan siitä mitä rahalla tuotetaan.

Myös teollisuus on osoittanut moneen kertaan kyvyttömyytensä hallitsemiseen. Teollisuus ja koko tuotannollinen sektori on aivan erinomainen, aivan elintärkeä renki, mutta huono isäntä.

Mikä siis neuvoksi? Maaottelumarssit, mottitalkoot vai käpyjen keräily?

Jacques Delors vastasi Kokkolassa järkevästi: tuotanto mutta ohjattu tuotanto. Tuotanto mutta sosiaalinen ja ekologinen vastuu ja edesvastuu.

MIKÄ muu auttaisi ajankohdan kriiseissä kuin teollisesti suunniteltu ja toteutettu apu? Jos tarkoituksena on pelastaa ihmisiä Ruandassa tai Balkanilla, siihen tarvitaan ruokaa, lääkkeitä ja lentokoneita. Ruoka, lääkkeet ja lentokoneet eivät ole taivaan lahjoja, vaan tuotteita, joita valmistavat maatalous ja teollisuus.

Mikä muu auttaisi aikakauden kriiseissä, kuten väestöräjähdyksen ja elinympäristön tuhoutumisen ongelmissa, kuin teollisesti suunniteltu totaalinen sota maapallon puolesta.

Teollisuus on yhtä vähän hyvä tai paha kuin puukko. Kysymys on siitä, kenen kädessä se on ja mihin sitä käytetään. Vapaa kansalaistoiminta, poliittinen painostus, kuvat, kirjoitukset ja mielenosoitukset ohjaavat liikettä, mutta tuloksiin pääseminen edellyttää teollisuutta ja teollisuus edellyttää mieltä.

VAPAAKAUPPA ja integroituminen ovat esimerkillisiä hankkeita, mutta niiden rajat on tunnustettava ja tunnettava. Vapaakauppa ja kaikki kauppa katkeaa, jos yhteiskunta repeää. Yhteiskuntia repii yleisimmin avoimen saalistuksen salliva eriarvoisuus.

Perusongelma on siis poliittinen. Tavaran ja palvelujen vaihdannan esteitä on raivattava. Rahan eli finanssipääoman vapaan kulun tielle on luotava esteitä.

IKUINEN PALUU 11.4.1994

SE ELÄMYS, että on kokenut tai kuullut saman asian ennenkin, tunnetaan nimellä "déja-vu". Historioita lukiessa se on valitettavan tavallinen.

R.W. SETON-WATSON oli ollut luomassa Jugoslavian valtiota ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen yhteydessä. Oli käynyt ilmi, että parlamentissa turvauduttiin sanojen sijasta revolvereihin ja että maata piti koossa serbien terrori ja heidän, kroaattien, albanialaisten, bosnialaisten, unkarilaisten, bulgaarien ja romanialaisten syvä keskinäinen viha. Seton-Watsom kirjoitti kirjeessään vuonna 1928, että serbit olivat sortajina omaa luokkaansa Itävallan vanhoihin Habsburgeihin verrattuna, ja pohti: "Itse olisin taipuvainen jättämään serbit ja kroaatit kiehumaan omassa liemessään. Molemmat ovat hulluja eivätkä kykene näkemään nenäänsä pidemmälle."

SAKSAN valtakunnankanslerin sihteeri Riezler kirjoitti päiväkirjaansa 4.10.1915:" Sodanpäämäärämme on Euroopan yhteisö. Se naamioi tahtomme hallita ensin Eurooppaa ja sitten maailmaa."

Nietzschen käsitteistä "ikuinen paluu" on jokseenkin lattea, ellei sitä yhdistä ajatukseen vallantahdosta. Jos ja kun tahto saada valtaa millä hyvänsä hinnalla villitsee eräitä ihmisiä, kaava on kyllä löydettävissä, ja kaavan toteutuessa tapahtuu samalla ikuinen paluu.

Ajankohtainen esimerkki on se täällä käynyt venäläinen henkilö, joka käyttää samanlaista lippalakkia kuin Bismarck, Helmut Kohl, Seppo Heikinheimo ja minä. Hän on vaarallinen. Venäläisiä on vanhastaan ihastuttanut lippalakkia käyttävä mies, joka huutaa kuin rantapiru. Ja saksalaisia.

Saksalaiset Max Weber ja Carl Schmitt ovat nykyisinkin niin muodissa, että myös täällä Suomessa etevät tohtorit uhraavat aikaansa tutkiakseen heidän pyhiä kirjoituksiaan. Molemmat tähdensivät presidentin valtaoikeuksia parlamentarismin ja kansalaisvapauksien kustannuksella.

SAKSA oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkeen kahden kulttuurin taistelutanner. Itäinen Saksa tahtoi järjestystä ja sai sen, tosi pitkäksi aikaa. Berliini ja läntinen Saksa olivat maailmallisten, ulkomaisten vaikutteiden turmelemia.

Saksalainen "illiberalismi" on juridiikan äiti. Se lainoppi, jota me käytämme ja sovellamme ja joka on nyt puhjennut ennen näkemättömään kukkaan Euroopan unionissa ihmisoikeuksien varjolla, on saksalaisten aivokummitus.

Ajatus on peräti yksinkertainen. Kaikesta määrätään. Joka asiasta kirjoitetaan orderit. Sitten eletään niiden mukaan.

Lainoppi ei ole vain lakikirja. Saman käsitteellisen, todellisuutta kaihtavan ja systemaattisen perinteen osia ovat kirkkopolitiikka, jossa melkein mitä tahansa voi perustella tunnustuskirjoilla ja Melanchtonin tulkinnoilla, ja armeija.

Suomalainen esivalta-ajattelumme ja lainoppimme ovat eräin osin skandinaavisen liberalismin hapattamia, mutta jäljet kyllä johtavat mutkia tekemättä suoraan sylttytehtaalle.

LIBERAALI henkilö joutuu penkin ja seinän väliin tai hänet pannaan mustaan autoon ja kyyditään rajalle. Liberaalit puolueet ovat kokeneet saman kohtalon kuin sosialistit, agraarit ja konservatiivit. Niiden keskeiset tavoitteet ovat toteutuneet ja ne ovat tulleet turhiksi.

Tilanne kotimaisessa politiikassa on kuin urheilukilpailun päätyttyä. Pitäisi panna paikat porukalla kuntoon ja tarkistaa sääntöjä seuraavia otteluja silmällä pitäen. Säännöt - myös lait - ovat kuollut kirjain, ellei niissä vaikuta elävä henki.

Niille "nuorsuomalaisille", jotka kaiketi kaappaavat lähiaikoina jonkin puolueen, saanee muistuttaa poliittisen liberalismin eräästä peruserehdyksestä. Yksipuolisen aseidenriisunnan merkeissä ei pidä riisua itseään ymmärryksestä. Vanhoillisten viekkautta ja kumouksellisten väkivaltaisuutta vastaan on pantava viisaus. Viisaus ei löydy yksinomaan kirjoista, vaikka kirjan kappaleiden eteen olisi painettu pykälän merkit.

"TUULET PUHALSIVAT ja sitä huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri", kerrotaan raamatussa.

HISTORIALLISEN LIIKKEEN dynamiikka on ollut näinä vuosina uskomaton. Rautaesirippu kaatui. Rautaiset järjestelmät kaatuvat. Panssarit väistyivät tyhjiä ostoskasseja heristävien tätien tieltä. Luulisi kuuntelevansa Kansainvälistä: "Pois jo kansat holhoukset alta!"

NEUVOSTOLIITTO on ainakin toistaiseksi olemassa. Suomi on tehnyt valtiosopimuksia nimenomaan Neuvostoliiton kanssa.

Se henkilö, joka keksi ajatuksen Baltian maiden tunnustamisesta vain de facto, ansaitsisi kekseliäisyydestään kultaisen kunniamerkin miekkojen ja tammenlehvien kanssa.

Ministerit viittaavat nyt toisten Euroopan maiden menettelyyn. He eivät ehkä muista, että meillä on Neuvostoliiton kanssa Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947.

Toisin kuin useat muut Euroopan maat Suomi on toisen maailmansodan häviäjä Saksan kanssasotijana. Välirauhansopimus 1944 ja rauhansopimus 1947 tarkoittivat, että Suomi hyväksyi ehdoitta kaikki ne Neuvostoliiton järjestelyt, jotka olivat muuttaneet Tarton rauhansopimusta 1920. Niihin kuului Baltian maiden itsenäisyys ja esimerkiksi Karjalan autonomia.

DE JURE-TUNNUSTUS olisi ollut rauhansopimuksen vastainen, mutta de facto-tunnustus diplomaattisuhteiden solmimiseen on myös, koska Suomi oli luopunut rauhansopimuksella enempää tunnustamasta Baltian maita.

Kun tunnustaminen koski Neuvostoliiton valtion aluetta, Suomi ei olisi voinut tehdä sitä kuulematta Neuvostoliiton mielipidettä. Suomen tulkinta olisi looginen vain jos Suomi olisi sanonut irti diplomaattisuhteensa Neuvostoliittoon tai katsoisi, ettei rauhansopimus velvoita enää Suomea.

Tämän tulkinnan johdosta myös Moskovan rauhan rajat ovat nyt tehty kyseenalaisiksi. Koska Neuvostoliiton sisälläkin on syntynyt keskustelua rajoista eikä se keskustelu varmankaan lopu, Suomen hallituksen luulisi ilmoittavan ETYKin hengessä, että rajakysymys on meidän osaltamme joka tapauksessa loppuun käsitelty.

Tällainen ilmoitus kiinnostaisi kansalaisia, koska nyt näyttää ilmenneen, että Suomi kunnioittaa Baltian naapurivaltioittensa entisiä rajoja ja valtioaluetta mutta ei omia entisiä rajojaan ja valtioaluettaan.

Samassa yhteydessä olisi kiinnostavaa kuulla, onko Karjalan liittäminen Neuvostoliittoon 1944 vieläkään muuta kuin "realiteetti" ja "legitiimi turvallisuusintressi".

Rauhansopimus on sekä sitova että pakolla toteutettu, mutta kansainvälisissä sopimuksissa ei tunneta pätemättömyys- eikä kohtuullistuttamisperiaatteita.

Pelkään että tähän kysymykseen vastaaminen tulee useille suomalaisille poliitikoille kohtalonkysymykseksi.

IKÄVÄ HUOMAUTUS 3.2.1991

EPÄREALISTISET HAAVEILIJAT ja kuuhunkatsojat ovat osoittautuneet teräviksi huomioiden tekijöiksi siinä kuin järkevät, hitaat analyytikotkin. Heidän politiikkansa on eri asia. Profeetta on herättäjä, ei liikkeenjohtaja.

"Nykyinen maailma on repinyt armottomasti kappaleiksi ihmisten siteet ja katkonut heidän kytköksensä luontoon. Ihmisiä ei yhdistä enää muu kuin alaston omanvoitonpyyntö eikä heitä kiinnosta muu kuin ihmisen hinta. Kiihko, innostus, hartaus ja tunteet ovat kateissa. Jäljellä on vain laskelmoinnin harmaata, jäistä vettä.

Ihmisarvon tilalle on astunut vaihtoarvo. Ihmisen vapauden sijaan on tullut vapaakauppa..."

Jokseenkin näin kirjoittivat Marx ja Engels vuonna 1848 selvittäessään ihmisen mahdollisuuksia yhdentyvässä Euroopassa.

VALTION KUOLEUTUMINEN näyttäisi nyt olevan Karl Marxin ennusteista se, jonka toteutuminen olisi käsillä. The Economistin vuosikirja mainitsee Skandinavian ajan ilmiöksi sosialidemokratian eli liike-elämän, ammattiyhdistysten ja puolueiden koalition hajoamisen.

Nämä kolme tekevät EY:n nimissä miekkalähetystä.

Suomalaiset heimopäälliköt varaavat jääsahoja Katumajärvelle pestäkseen eurooppalaisen kasteen pois heti kun ristiretkeläisten silmä välttää. Ristiretki tähtää todellisuudessa Novgorodiin. Saksalainen ritarikunta etenee Liivinmaalta kohti Peipus-järven heikoksi tunnettua jäätä.

IKÄVÄ HUOMAUTUS on oikeudellinen. Vuosien 1899-1917 suuri poliittinen taistelu koski muun muassa lainsäädäntövaltaa eli samaa kysymystä kuin ETY JA EY. Valtakunnanlainsäädäntö oli keisarin asia, mutta suuriruhtinaanmaalla oli oikeus osallistua sisäisiä asioitaan koskevaan lainsäädäntöön.

Kysymys on lakien laillisuudesta.

Tämän saman ongelman muunnelmat ovat federalismin ydinkysymyksiä. Yhdysvalloissa niitä käsittelee korkein oikeus, joka ratkaisee viranomaisten toimien perustuslainmukaisuuden.

EY:ssä ja Euroopan neuvostossa tuo sama valta on annettu kahdelle tuomioistuimelle, jotka toimivat Luxemburgissa ja Strassburgissa.

Suomessa tuomioistuimet olivat sortovuosina kieltäytyneet soveltamasta laittomia lakeja. Hallitusmuototaistelussa 1918-1919 lakien perustuslainmukaisuuden kontrolli unohtui valtiomuotokysymyksen melskeissä, ja asia jäi avoimeksi. Eduskunnan vallankäyttöä kontrolloi vain eduskunta, eivät tuomioistuimet.

Nyt Suomi, joka on toiminut 75 vuotta vailla omien perustuslakiensa kontrollia yksittäistapauksissa, on sitoutunut uusiin, kontrolloituihin perustuslakeihin.

Siis kysymys: kun Strassburg Luxemburg tuomitsevat lakiemme laillisuutta, miten sitten kansallisissa kysymyksissä suomalaiset tuomioistuimet?

Vallitseva mielipide näkee tuomioistuimet lainsäätäjän suuna, työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen käsivartena ja elinkeinoelämän käsikassarana. Mutta jäisikö lainkäytön vallanjako ennalleen lainsäädännön vallanjaon hajautuessa pitkin Eurooppaa?

RAJALLA 6.4.1992

UUNO KAILAAN RAJALLA-runo, se missä edessä on Aasia, itä, ja vartija varjelee sitä, liittyy eurooppalaiseen rajarunojen perinteeseen, kuten "Reinin vartioon".

Historiantutkimus, etenkin Tuomo Polvinen ja Seppo Zetterberg, on tuonut suomalaisia maan pinnalle osoittamalla, että Venäjän reunavaltiopolitiikka oli vuosisadan alussa järjellistä, ja kohdistui kaikkiin naapureihin Suomen suuriruhtinaanmaasta Balkanille ja Turkkiin. Paasikivikin tunnisti keisarikunnan legitiimit turvallisuusintressit jo vuosisadan alussa.

Vaikka runo liittyy perinteiseen tyyppiin, se kuvaa todellista tilannetta ja aitoa ongelmaa. Tosin Kailaan tarkittama Tarton rauhan raja ei ole se todellinen, historiallinen ja kohtalokas linja, jonka vuoksi Suomen tasavalta muodostuu kahdesta kappaleesta melkein samassa mielessä kuin jokin Italia.

EY JA YK neuvottelevat karttansa jälleen digitalisoineella Balkanilla. Serbien ja kroaattien asiassa suo on siellä ja vetelä täällä.

On vaikea neuvotella sellaisen vastapuolen kanssa, joka käsittää jo voittaneensa, ja sellaisen, joka arvioi, ettei sillä ole enää mitään hävittävää.

Taisteluja käydään samalla alueella, jossa sijaitsi Vanha Eurooppa, maailman ensimmäinen korkeakulttuuri Vinça, Sumeria ja Egyptiä vanhempi.

IDÄSTÄ TULI ITÄ ja lännestä länsi viimeistään Rooman valtakunnan muuttuessa kaksinapaiseksi, kun Konstantinopoli alkoi kasvaa Bysantiksi.

Niistä ajoista alkaen Euroopassa on taisteltu lännen ja idän rajasta. Juuri se raja erottaa vanhastaan serbit ja kroaatit. Hapsburgien mailla ja Saksassa paine itään tunnettiin jo keskiajalla. Paine itään, Drang nach Osten ei ole Hitleriä, vaan keskiajan talous- ja sosiaalihistoriaa.

Itämeren rannalla Puola on ollut kauan kahden maailman rajalla ja on sitä jälleen nyt, kun koko DDR loikkasi länteen.

IDÄN JA LÄNNEN raja halkaisee Baltian, tekee Virosta Viron ja kulkee Siestarjokea Vuokselle. Sen jälkeen tuo raja leikkaa Suomen vinosti kahteen kappaleeseen, joista toinen on rikas ja toinen köyhä.

Pähkinäsaaren rauhan raja ei ollut sattuma eikä kompromissi eikä poliittinen ratkaisu, vaan Euroopan ja idän hyvin vanha vedenjakaja.

Murteiden ja esineistön lisäksi uskonto osoitti Suomen idän ja lännen jakautumista etupiireihin. Ensimmäinen suomalaisia koskeva Ribbentrop-sopimus on vuodelta 1323 ja viimeisin vuodelta 1992. Laatokan pohjoispuolella raja on ollut vuosisatojen ajan jokseenkin viitteellinen. Kannaksella kahden maailman raja ei kulkenut poikittain vaan pitkittäin, muinoin Jääsken ja Äyräpään kirkkopitäjien välillä.

SAMALLA TAVALLA kuin puolueettomuuden käsite on yllättäen osoitettu muuttuvaksi, muuttuu itsenäisyyden käsitesisältö. Nyt nähdään, kykeneekö Suomi, tämä etueurooppalainen pirkkalaisleiri, piirtämään Pohjanlahdesta Laatokkaan miekalla rajan. Siinä voi olla piirtämistä.

Mahdollisuuksia on. Keskiajalla meistä teki eräänlaisen kansakunnan ilmaston nopea viileneminen. Kun voimalat kaiketi jatkavat nykyistä menoaan, turkisten ja polttopuiden kysyntä voi kohota jälleen.

DE FINIBUS

ARVOPÄÄMÄÄRISTÄ

IHMISEN SÄÄTÄMYS, SUOJA JA MONIMUOTOISUUS 9.9.1996

IHMISENSUOJALAKI olisi viimein säädettävä. Heti perään olisi säädettävä laki kunnallisesta ihmisneuvonnasta ja laki ihmissuojalautakunnasta.

(Todellisuudessa ihmissuojasta on jo säädetty muutetussa hallitussuojassa peitenimellä ”perusoikeudet” mutta sitä ei ole pahemmin huomattu eikä sitä ole vielä oikein otettu todesta.)

TÄHÄN MENNESSÄ on toteutettu lastensuojelulaki, luonnonsuojelulaki, eläinsuojelulaki, terveydensuojelulaki, rakennussuojelulaki ja ilmansuojelulaki. Koskien ja meren suojelusta on säädetty. Väestönsuojelu näyttäisi olevan hanskassa. Tuoteturvallisuutta on kehitetty. Tietosuoja on hyvällä tolalla.

TÄSTÄ KIRJOITTELUSTA tulee kaikenlaista palautetta. Useimmat, jotka ottavat opastaakseen, ovat hyväntahtoisesti neuvoneet jättämään ikävistä lakiasioista kirjoittamisen vähemmälle ja keskittymään johonkin tärkeämpään tai hauskempaan. Hiljan joku kirjoittaja kysyi, mitä luulen tietäväni rattijuopoista ja muista rikollisista. Kun hän ei ollut pannut kirjeeseen osoitetta eikä allekirjoitusta, en voinut vastata, että jotain, kun olen ollut tuomitsemassa ihmisiä rangaistuksiin kolmattakymmentä vuotta ja seurannut ja tutkinut rikoksia, rangaistuksia, niiden vaikutusta ja merkitystä. Olen nähnyt ja tavannut syytettyjä ja tuomittuja oikeussalissa, vankiloissa ja vapaalla. Olen nähnyt heidän jälkiään kaduilla ja teillä.

IHMISSUOJELUN toteuttaminen ei taida suorastaan edellyttää kuluttajansuojan purkamista, vaikka siitä voisi vapautua varoja ja henkilökuntaa.

Ajatus on se, että kun muinaisuudessa ihmiset olivat hallitsijalle vain vaivoin elolliseksi myönnettyä ainetta ja pitkälle tälle vuosisadalla lailliselle esivallalle alamaisia kohteita, jokainen ihminen on nyt nousemassa lain edessä tasa-arvoiseksi valtion kanssa.

Enää ei riitä, että valtio ylhäisesti rankaisee tai palkitsee päästämällä jonkun onnettoman oikeuksiinsa.

ENNEN ajateltiin, että meillä on järkkymättömät lait ja suurenmoiset virkamiehet. Jos kenestä vaikutti siltä, että häntä oli esimerkiksi verotettu virheellisesti tai vaikka maantie oli linjattu pirtin ja kamarin välistä, siitä sopi mennä kysymään virkamieheltä. Virkamies otti lakikirjan, tutki sitä ja sanoi, että oikein tämä asia on ratkaistu, ota paperisi ja anna laputtaa. Oikeus toteutui.

NYKYINEN ajatus on, että meillä on lupa ja tilaisuus panna valtio vastuuseen ja vaatia sitä, mikä meille kuuluu. Lain sanonnat ovat hempeitä, mutta niissä on ajatusta. Nykyinen perustuslakimme tietää esimerkiksi seuraavan.

Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.

Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty.

LUONNON monimuotoisuuden lisäksi ihmisen monimuotoisuuden säilymisestä ovat kaikki vastuullisia.

EPÄAJANMUKAISTA 11.3.1996

NÄMÄ EPÄAJANMUKAISET ajatukset voivat merkitä potkuja ja siis ammatin vaihtoa. Juristin tulee harrastaa lainoppia, tutkijan oikeustiedettä ja tuomarin asiana on edistää oikeutta.

Lainoppi on kliffaa, varsinkin nyt, kun se on otettu takaisin armoihin. Nuoret tutkijat rypevät vierasperäisissä, kaksitoistasylinterisissä sanoissa ja rakastavat turboahdettuja lauserakenteita. Me vanhat tohtorit ja vastaavat kekkaleet selvittelemme kaikessa rauhassa, mitä missäkin laissa on itse asiassa sanottu ja millainen tarkoitus ja mahdollinen järki mahtaa piillä lausekokonaisuuksia takana. Ja ajoittain käytämme tervettä järkeä, häpeä tunnustaa. Se on lainoppia eikä mitään tiedettä.

IHMISOIKEUKSIA olen alkanut vastustaa. Oikeudenmukaisuuteen suhtaudun yhä suuremmin epäilyin.

ERÄÄT niin sanotut ihmis- tai perusoikeudet ovat selvää asiaa, kuten lupa puhua omassa asiassaan. Niin sanottu oikeudenmukainen oikeudenkäynti (fair trial) on hyvin tärkeä asia, mutta se on käytännössä ongelmallinen.

Ihmisoikeusjutut ovat näihin asti koskeneet vähäpätöisiä asioita. Oikeudenmukainen oikeudenkäyntiä voi johtaa sellaisiin työmääriin, jotka eivät ole missään järjellisessä suhteessa asian arvoon. Hovioikeus joutuu järjestämään suullisen kuulustelun jutussa, jossa takaaja on meinannut sanoa pankille, että hänen sitoumuksensa onkin voimassa, toisin kuin asiakirjoihin on merkitty, vain tämän vuoden. Tuomarit ja asianajajat juoksevat edestakaisin ja kaikkien ennalta tietämä lopputulos on, ettei muutoksenhaku anna aihetta käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen, ja vastaaja maksaa velkansa, jos jaksaa. Tai korkein oikeus palauttaa alioikeuteen jutun, jotta joku asianosainen saisi tilaisuuden sanoa, ettei hänellä oikeastaan ole muita vaatimuksia asiassa kuin saada vaivat palkaksi.

IHMISOIKEUDET keksivät jakobiinit Ranskassa ja heidän varhaisemmat hengenheimolaisensa Yhdysvalloissa. Tarkoitus oli luoda jokaiselle kansalaiselle peruuttamattomat oikeudet pahan, ylimysvaltaisen ja ahdistavan valtion sortotoimenpiteitä vastaan. Niiden merkitys jäi suhteellisen vähäiseksi, koska sellaisia keinoja ei ole paljon, joilla valtion saisi pakotetuksi noudattamaan lakiaan tai olemaan lakia muuttamatta.

Nyt ihmisoikeuksien asema on muuttunut, kun niillä on Euroopan yhteisössä kansainvälinen sitovuus. Uusin vaihe on tuore tuomioistuimen päätös, joka takaa yksityiselle ja yhteisölle oikeuden saada valtiolta vahingonkorvausta, jos valtio on loukannut yhteisön määräyksiä.

Yhdysvalloissa taas kysymys on perustuslain tulkinnoista eli käytännössä liittovaltion ja osavaltioiden väleistä. Tuomioistuimet soveltavat esimerkiksi syrjintäkieltoa jyrkästi. Partiopoikajärjestö on joutunut selvittämään kantansa kansallisiin vähemmistöihin, kuten juutalaisiin ja värillisiin, toiseen sukupuoleen eli ottamaan jäsenikseen myös naisia partiotyttöjärjestöjen olemassaolosta huolimatta, ja nyt viimeksi homoseksuaalisia partionjohtajia.

Kehitys on kaiketi sellainen kuin sen kuuluukin olla, mutta ainakin tämä ongelma siinä on: vapaaehtoinen yhteisöjen muodostaminen perustuu monissa tapauksissa syrjimisen aatteeseen. Esimerkiksi uskonnollinen herätysliike ottaa jäsenikseen vain ihmisiä, jotka väittävät hyväksyvänsä liikkeen päämäärät ja tuomitsevansa synniksi sen saman kuin liikekin. Jos uskonnollisten yhteisöjen asioita ei Yhdysvalloissa olisi nimenomaan erotettu perustuslakikysymyksistä, olisi kaiketi mahdollista, että jumalankieltäjä saisi vahingonkorvausta uskonlahkolta, joka ei hyväksy häntä jäsenekseen.

ASIAN YDIN: oikeus, edes ihmisoikeus, ei ole läheskään riittävä yhteiskunnan perustus. Itse asiassa Euroopassa velvoite on yleensä ymmärretty tärkeämmäksi asiaksi kuin yksilön oikeus. Ihmiset velvoittautuvat menemällä naimisiin, hankkimalla työpaikan, maksamalla palkkaa, ottamalla lainaa. Viranomaiskoneiston tehtävä ei ole niinkään ajaa läpi teoreettisia ja abstraktisia oikeuksia, maksoi mitä maksoi, vaan toimia erotuomarina tilanteissa, joissa ihmiset eivät jostain syystä aiokaan pitää molemminpuolisista sitoumuksistaan kiinni.

Pitkän eurooppalaisen perinteen ydinsana ei ole oikeus eikä ansio eikä hyvät teot, vaan yksin armo.

Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia, että maailma kohtelisi, aina ja kaikessa, juuri häntä oikeudenmukaisesti.

MUUTTUUKO IHMINEN? 5.8.1995

Nyt tämä kysymys kiinnostaa viimein muitakin kuin iskelmälaulajia.

Ei muutu paremmaksi, ei välttämättä huonommaksikaan, mutta toisenlaiseksi. Ranskassa Furet ja pari muuta arvovaltaista historioitsijaa on ottanut jo vuosia sitten sen kannan, että nykyihminen ei kerta kaikkiaan kykene käsittämään kahden sadan vuoden takaista ihmistä, ei järjellä eikä tunteella. Kaikki oli niin erilaista.

Se on hurja väite, enkä oikein jaksa uskoa siihen, koska niin paljon on kuitenkin samaa. Otaksun ainakin ymmärtäväni esimerkiksi menneisyyden runoutta ja musiikkia, ja minulla on vahva epäily, että ymmärrän sitä saman suuntaisesti kuin aikalaisyleisö.

Mutta ainakin arvot muuttuvat.

ERIC HOBSBAWM on kirjoittanut valmiiksi uusimman ajan historiansa. Jos nyt kuka maallikko tai ammattilainenkin haluaa todella hyvät tiedot ja varmasti pettämätöntä viihdytystä menneisyyden väärintekojen tutkimisesta, hän voi lukea Hobsbawmin neljä historiateosta - The Age of Revolution, The Age of Capital, The Age of Empire ja The Age of Extremes, ja lisäksi tietysti Paul Johnsonin kaksi isoa kirjaa, The Birth of Modern ja Modern Times.

Hobsbawmilla on ihastuttava vanha-anglo-marxilainen ote suuriin linjoihin ja Johnson puolestaan hahmottaa ilmiöitä Englannin ja Napoleonin suhteista Marilyn Monroen ja John F. Kennedyn suhteisiin. Molempien herrojen teokset ovat historian kurssikirjoina ainakin Turun kulttuurihistoriassa.

KULUVA VUOSISATA on lyhin, mitä milloinkaan on eletty. Se alkoi heinäkuussa 1914 ja päättyi 1991.

Kolmekymmentäyksivuotinen sota 1914-1945 käytiin siksi, että politiikka ja talous olivat muuttuneet samaksi asiaksi. Maailmanloppu tapahtui vuoden 1991 vaiheilla, eikä se johtunut sosialismin romahtamisesta, vaan maanviljelyn aikakauden päättymisestä. Ensimmäisen kerran noin kahdeksaan tuhanteen vuoteen maapallon väestön enemmistö ei nyt elä viljelystä.

Ehkä sen takia ihminen on lakannut olemasta oman onnensa seppä, omien kahleittensa seppä ja kaiken kaikkiaan seppä. Meneillään ei ole kansallisvaltion kriisi, kuten monet kirjoittavat, vaan kaikkien organisaatioiden kriisi.

KUN NYT merkkihenkilöt keikahtelevat, häkki heiluu oikeustaloissa ja eilispäivän sankari on tämän päivän roisto, ilmiötä ei pidä sivuuttaa olankohautuksella. Mene ja tiedä vaikka käynnissä olisi utopistien ennustelema kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen.

Ajan epävakaisuudelle löydetään syyllisiä, mutta sellainen ajattelu on lapsellista. Ei tätä kukaan ihminen, ammattikunta, puolue eikä pankkiryhmä saanut aikaan. Aika muuttui ja nyt on opeteltava paljon asioita alusta.

Joku jossain esimerkiksi selitti, että lakimiehet menettivät tilapäisesti käsityksensä oikeasta ja väärästä, mutta julkisuutta saaneet tapaukset tosin ovat poikkeuksia. Kun lakimies menettää käsityksensä oikeasta ja väärästä, eikö se ole sama kuin lääkäri menettäisi käsityksensä terveestä ja sairaasta?

Sitä vastoin lakimies, joka menettelee lainvastaisesti ja syyllistyy rikoksiin, on verrattavissa lääkäriin, joka sairastuu. Minkäpä luonnolle, historialle ja kuolemattomille siivekkäille voi.

TYPERYYKSIÄ saa kyllä lukea päivittäin. Muuankin syyttäjä väitti tuomioistuimessa tunnustamisen veroiseksi menettelyksi sitä, että eräät Vantaan virkamiehet olivat luopuneet luottamustoimista heitä vastaan ajetun oikeudenkäynnin ajaksi! Ehkä olisi hyödyllistä säilyttää joku tolkku.

Mutta aika myös nimeää itsensä. On tietymätöntä, mistä fuusioituva liikepankki hankki kielitieteellisen asiantuntemuksen sorvatessaan uutta nimeään, Merita. Kantasanoja ovat verbi ”mereo” ja nomini ”merx”. Molemmat tarkoittavat ansiota ja saalista, keinoihin katsomatta.

Oma assosiaationi on häiritsevän iskevä: mercatorius, palkkasoturi, ja meretrix, portto.

KISA JA KILPAILU 21.9.1992

SUOMALAISET eivät ehkä tiedä, mitä kilpailu ja vapaa kilpailu merkitsevät. Vapaa kilpailu, ottelu, kamppailu, kisat vai peli? Perussanat ovat meille vaikeita. Kilpailu on myös ottelua ja juuri nyt on epäselvää, onko meneillään kreikkalais-roomalainen vai vapaapaini vai kenties ota-kiinni-mistä-saat. Suomalaiselta liikemieheltä sekoittuvat helposti myös kilpailun ja kateuden käsitteet.

MICROSOFTIN perustaja, nyt 35-vuotiaana Yhdysvaltain toiseksi rikkain mies, tietokoneohjelmien valtias Bill Gates, on kilpailuhullu. Hänellä on pääkonttorista lentokentälle ajamisen ennätys, 12 minuuttia 16 mailin matkalla ruuhkaisella moottoritiellä. Yhtiön kaikissa yönistujaisissa kilpaillaan. Yliopistossa Gates kilpaili enemmän ja tehokkaammin pelaamalla pokeria suurin panoksin kuin sovelletussa matematiikassa. Hän voittaa yleensä kaikki muut neropatit ja on aina valmis mihin tahansa haasteisiin. Suomessa hän olisi takaperin suoritetun pituushypyn mestari.

Se mitä meillä sanotaan liike-elämän yhteydessä kilpailuksi tarkoittaa maailmalla pikemminkin peliä tai ottelua.

Suomalainen kilpailee niin kuin armeijassa tai Tahkon hiihdossa. Olympialaiset ovat de Coubertinin sentimentaalisten ja tuhoisien ajatusten muistoksi "kisat" - oikeastaan "leikit", kun taas kaikki muut kansainväliset urheilutapahtumat ovat kilpailuja. Olympialaisissahan eri kansakuntien nuorten piti muka kisailla kuin vasikoiden haassa.

Viime olympialaisissa suomalaisten väitettiin tavoitelleen hyviä sijoituksia, kun taas monet muut olivat lähteneet voittamaan.

Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kilpailu poikkeaa urheilusta olennaisesti. Voittaja saa määrätä säännöt. Ottelun aikana viimeinen sana on sen, joka omistaa pallon.

LIIKEKILPAILU on Amerikassa ja Euroopassa yhtä vähän kisailua kuin hävittäjälentäjien ilmataistelu. Bill Gatesin ja monien muiden mestariliikemiesten hallitseva halu on tappaa joka toinen vastaantulija. Rehellisessä ottelussa häviäminen on suuri häpeä.

TÄSSÄ ON kysymysten paikka. Tasavaltamme ja sosiaaliturvamme, joita parhaillaan ajetaan alas - samassa mielessä kuin Spitfire, Messerschmitt tai Focke-Wulff ajettiin alas - perustuu tietynlaiseen marssikilpailun aatteeseen, jonka mukaan kaikkien olisi pantava lihansa liikkeelle ja vahvemman olisi kannettava hintelämmän reppua.

Kilpailutalous ja yhteiskunnallinen kilpailu taas perustuvat ajatukseen, että parhaimmat voitot saa vahingoittamalla heikompia.

Ruumiin ja hengen kulttuurissa edistyminen on ilmaista. Naisten kympillä kaikki voivat parantaa tuloksiaan omalla kustannuksellaan. Muutoin maailmassa tuloksia parannetaan talouskasvun (ehkä 1 - 2 prosenttia) ylittävin osin toisten kustannuksella. Toisen tulo on toisen meno, ja taloudellinen toiminta on olennaisesti kannibalismia.

Eräissä Euroopan maissa, kuten Ranskassa, merkittäviäkin valtion virkoja täytetään järjestämällä hakijoille kilpailu ja nimittämällä voittaja. Eräissä toisissa maissa viran haltijakin joutuu kilpailemaan, kun virka on määräaikainen ja täytetään vaalilla.

Miten tästä kilpatehtävästä selvittäisiin? Ehkä ensin voitaisiin lopettaa kilpailun ihannointi ja miettiä sääntöjä, koska muutoin menestyy vain se, jolla on suurin pää ja nyrkit.

EPÄPUHDAS VERI 6.7.1992

MARSELJEESISSA uhkaillaan panna epäpuhdas veri valumaan pitkin kynnöksiä. Epäisänmaallisesti eräät ranskalaiset lääkärit ovat jättäneet sen tekemättä ja ovat nyt syytteessä Pariisissa siitä, että aidsin aiheuttajan saastuttamaa veriplasmaa saaneita verenvuototaudista kärsineitä potilaita on kuollut tautiin kolmatta sataa. Plasma valmistetaan lukemattomien luovuttajien verestä, joten HIV:n kaltainen tekijä saastuttaa kaiken.

OIKEUSJUTTU herättää Ranskassa syvää kuohuntaa, ja juhannuksen jälkeisellä viikolla siitä oli joka päivä lehdissä seikkaperäisiä ja erittäin hyvin laadittuja selostuksia. Sävyt ovat hurjia. Asianomistajien asiamies oli sanonut, että pääsyytetyn rintapielessä oleva kunnialegioonan ruusuke on kuin tahra saastunutta verta.

Suomessa tästä oikeudenkäynnistä ei näy puhutun paljon, kenties siinä toivossa, ettei sellaista voi tapahtua meillä (kuten ei veriplasman yhteydessä voikaan). Periaatteellinen kysymys ei kuitenkaan tottele kansallisia rajoja.

VUONNA 1985 amerikkalaiset olivat ilmoittaneet Ranskan veripankin johtavalle lääkärille, että koko 20 miljoonan frangin arvoinen plasmavarasto on luultavasti saastunut ja henkilöt, joille annetaan plasmaa verensiirrossa, saavat aidsin. Ranskalaiset tutkivat itsekin asian ja havaitsivat, että tieto piti paikkansa. Lääkäri teki - ja vielä paperilla - päätöksen, että tulosvastuun nimessä ja taloudellisista syistä saastunut plasma käytetää loppuun ja vasta sen jälkeen uusien luovuttajien veri tehdään saajille vaarattomaksi kuumentamalla.

Syytteessä on neljä lääkäriä, veripankin johtajan lisäksi mm. meidän entisen lääkintöhallituksemme pääjohtajaa vastaavaa professori.

LÄÄKÄRIT TIESIVÄT että heidän toimittamansa veri tappaa, ja se tieto ei pidätellyt heitä. Kuolleiden asianajaja syyttää lääkäreitä rikosoikeudellisen tuotevastuun perusteella väärennyksen tapaisesta rikoksesta. Oikeutta käydään pikku rikosasioiden tuomioistuimessa, koska rangaistusta ei vaadita henkirikoksesta eikä ole edellytyksiä isolle oikeudenkäynnille Cour d'Assisesissa.

ASIANAJAJA on etevä. Suomessakaan tällaisessa tilanteessa ei menestyisi oikeudessa ajamalla syytettä murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta, koska plasmasta päättävien ja siitä kuolevien ihmisten välillä on liian pitkä ketju muita lääkäreitä, joista osa tiesi asian todellisen laidan ja osa ei. Kysymys ei ole myöskään lääkevahingosta, koska veri ei ole lääke. Myrkyttämistä koskeva rikoslain artikla ei sovellu.

Merkeistä päätellen ranskalaiset ottavat tämän jutun yhteydessä esiin ne vaikeat eettiset kysymykset, joiden parissa meilläkin on painittu mietittäessä aborttia, kuolinapua ja keinohedelmöitystä.

Kuka saa päättää, kenen on kuoltava, ja mikä on vastuu sellaisesta päätöksestä?

Armosta, ei oikeudesta 13.8.1990

ARMAHTAMISTA KOSKEVAT ASIAT ovat käyneet vaikeiksi. Tasavallan presidentti haluaisi eroon koko asiaryhmästä. Korkeimman oikeuden presidentti näyttäisi olevan toista mieltä.

Asiasta keskusteltaessa mittakaava on mennyt oudosti sekaisin. Alioikeuksissa on viime aikoina ratkaistu jokseenkin tarkkaan 33 000 rikosasiaa vuodessa. Vankeusrangaistukseen tuomittiin vuonna 1986 27 068 henkilöä. Ehdottoman rangaistuksen sai 11 467.

Korkein oikeus antoi samana vuonna lausuntonsa 150 armonanomuksesta.

Rangaistuksia muutetaan armosta vain muutamia kymmeniä vuodessa. Armahdettujen määrään kuuluvat lisäksi elinkautisvangit, jotka voivat päästä rangaistuslaitoksesta vain armosta - yleensä yli 15 vuotta istuttuaan.

Armahtamisen sanominen lainkäytön varaventtiiliksi on siis liioittelua. Armahtaminen on niin harvinaista.

TASAVALLAN PRESIDENTTIÄ on oikeastaan turha sekoittaa näihin asioihin. Sitten yli 20 vuoden takaisten sotilaspassin polttajaisten tasavallan presidentti ei ole tiettävästi poikennut armahdusasioissa oikeusministerin esittelystä, kun niitä perjantaisin käsitellään valtioneuvostossa. Kekkosen linjan ja Koiviston linjan sijasta olisi puhuttava eri oikeusministereiden linjoista. Vielä ministerienkin takana on virkamiehiä, joilla on käsitys käytännöstä ja joita ministerit kuuntelevat.

Vaikka presidentillä on tietysti mahdollisuus esittää mahdollinen henkilökohtainen kantansa ministerille etukäteen, armot ovat käytännössä ministeriön asioita, joissa tasavallan presidentin korkea nimi tarvitaan tuomioistuimen ratkaisun lopputuloksen muuttamiseen. Tuntuisi kovin oudolta, jos ministeriöllä tai hallituksella olisi tällaiseen mahdollisuus.

KORKEIMMAN OIKEUDEN lausunnosta poikkeaminen armahdusasiassa ei ole sinänsä mikään uutinen. Korkein oikeus tarkastaa armonanomuksen omalta kannaltaan. Tarkastusmenettely on tarpeen, koska monesti on ongelmallista, voidaanko seuraamuksesta lainkaan armahtaa. Esimerkiksi valtiolle vero- ja tullirikoksista tuomitut maksut ovat tässä suhteessa hyvin monimutkaisia. Toisista voidaan armahtaa toisista ei.

Sellaista hyvin perusteltua käytäntöä on esiintynyt, että oikeusministeri esittelee armonanomukseen myönnyttävän, jos anomus on saanut korkeimmassa oikeudessa kannatusta eli jos asiasta on äänestetty.

Oikeusneuvos Anja Tulenheimo-Takki muistutti Lakimiesuutiset -lehdessä tilanteista, joissa korkein oikeus tuomittuaan syytetyn on itse esittänyt hänen armahtamistaan. Tämä osoittaa kaunopuheisesti, että myös tuomioistuimen mielestä tuomio ja armo ovat eri asioita.

OIKEUDENTUNNOSSA ON kaksi puolta. Se vaatii, että viaton vapautetaan ja syynalainen langetetaan. Edellinen on jälkimmäistä verrattomasti tärkeämpi.

Sekä siviili- että rikosasioissa on usein järkevää ja silloin tällöin moraalisesti oikein jättää peräämättä oikeuksiaan. Poliisitoiminnan tehostaminenkin johtaa helposti siihen, että isot rosvot puikkelehtivat kuten ennenkin, mutta virkakunta saa käsiteltäväkseen poikkeuksellisen runsaan määrän kaikenlaisten naurisvarkaiden asioita.

Uskonpuhdistus alkoi, kuten tunnettua, kysymyksestä, millä ehdoin kristityllä on oikeus päästä taivaaseen. Uskonpuhdistajat sanoivat, että ei millään. Taivaaseen päästään vain Vapahtajan lunastustyön johdosta ja yksin armosta.

Tämä oli, kuten tunnettua, tiukka paikka uskoville. Se on sitä vieläkin. Hyvät työt ja otollinen mieli eivät käy taivaspaikan etumaksusta.

Pisimmälle meni runoilija, Fröding. "Mät mig ej med mått." Älä arvioi minua kohtuuden mukaan, sanoo Frödingin hullu kuningas Erik Kaarinalleen.

Ei hän niin hullu ollut.

TAVOISTA JA TAIVUTTELUSTA 12.10.1992

MUUAN KÄYTÄNNÖN käyttäytymistieteilijä selitti kerran, että behaviorismi on pätevä oppi ja ettei hän pidä ihmisten taivuttelemista mitenkään ongelmallisena. "Toimittakaa tänne vakaumuksellinen ateisti, pätkä kuparilankaa ja sopiva virtalähde, niin takaan, että viimeistään viikon kuluttua hän osaa konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnustuksen ulkoa, ja uskoo joka sanan."

Vuosisadan pianisti Artur Rubinstein, joka näki melkein koko vuosisadan ja sen monet puolet ja tahot, kertoo muistelmissaan etevästä sihteeristään José Avilasta, joka auttoi häntä eräillä Etelä-Amerikan kiertueilla esimmäisen maailmansodan vuosina. Rio de Janeirossa muuan musiikkikriitikko piti Rubinsteinin Schubert-tulkintoja kehnoina ja Chopin-tulkintoja arvelluttavina ja perusteli kantaansa saksalaisista musiikkitieteen käsikirjoista ottamillaan lainauksilla, jotka hän esitti vakiintuneen tavan mukaisesti omina mielipiteinään ja henkilökohtaisina oivalluksina.

Rubinsteinin sihteeri hoiti asian. Kriitikko kääntyi myönteiseksi, jopa haltioituneeksi - eikä siihen tarvittu kuin pari pulloa viiniä ja pistooli.

PAIKALLINEN Ranskan suurlähettiläs kuunteli päivällispöydässä Brasilian ulkoministerin rouvan analyyttisiä mielipiteitä ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kivahti Rubinsteinin kauhuksi:" Pitäkää suunne kiinni. Puhutte typeryyksiä." Suurlähettilään sihteeri, säveltäjänä vielä tuntematon Darius Milhaud vastasi ulkomaanedustuksen diplomaattisesta puolesta. Hän kutsui Rubinsteinin ja hänen sihteerinsä juhlimaan. Seuraan liittyi suorapuheinen suurlähettiläs. Hän oli nimeltään Paul Claudel.

Tarina on opettavainen ja outo. Claudelin kirjallisessa tuotannossa juuri se, mitä lukija jää kaipaamaan, on suorasukaisuus, mutkattomuus. Rubisteinin esitykset taas tekee kuolemattomiksi juuri kuulijalle välittyvä tunne, että pianistilla on käsillä ja käytettävissään sekä sampanjaa että revolveri.

SUKLAATA 7.12.1992

KULUTTAJA-ASIAMIES on kieltänyt muuatta firmaa myymästä suklaata, jossa pakkauksiin on piilotettu suomalaisten jääkiekkoilijoitten kuvia. Kysymys on sopimattomasta lapsiin kohdistuvasta markkinointitoimesta. Vastaisuudessa lapset voivat ostaa haluamansa kuvat suoraan keräilykansioihinsa.

Pikkupojilla on maansuru. He todella pitivät keräilystä, vaihtoivat kuvia keskenään ja kertoivat iltaisin isälle päivän saaliista. Kuultuaan että keräilykuvia saa nyt ostaa erillisinä, nämä alle kymmenvuotiaat sanoivat, ettei siinä sitten ole mitään hauskaa eikä jännittävää.

Muutoinkin suojaviranomaiset näyttävät terästyneen. He miettivät otsa rypyssä, mitä kansan etu vaatii kussakin tapauksessa.

TÄLLAINEN tuntuisi arvottomalta ilveilyltä, johon ei maksaisi vaivaa puuttua julkisesti, ellei se olisi niin luonteenomaista ja niin paljastavaa.

Suomen tasavallan kansalaisilla on tiettävästi tätä nykyä eräitä ongelmia suhteessa työpaikkoihin, kauppaliikkeisiin, yrityksiin ja pankkeihin. Kenellä ei ole rahaa, kuka maksaa elintarvikkeista liikaa, ketä siirretään pankista toiseen kuin arvotonta jätettä.

Vastuullisia ja valvovia viranomaisia ei näy, ei ainakaan ajoissa. Pankki- ja yritysryhmien asioita hoidetaan tavalla, josta olisi ennen annettu kuritushuonetta. Konkurssin viivyttämisestä yrityksen maksukyvyttömyyden käytyä ilmeiseksi oli nimittäin rikoslain nojalla tapana rangaista. Markkinavoimathan ne siinä riehuvat kuin tuuli ja sade, ja yleiseen tietoon on saatettu, ettei niille mahda mitään. Silti suomalainen lainsäädäntö ja virkakunta luotiin 140 vuotta sitten vastaamaan juuri siitä, etteivät ihmiset joutuisi liiaksi kasvottomien voimien armoille.

YHTEISKUNTAMME ajautui muutamia vuosikymmeniä sitten huono-osaisten hoivaamisesta hyväosaisten hoivaamiseen. Siirtymä tapahtui kaikilla rintamilla, lainsäädännössä, politiikassa, ammattiyhdistystoiminnassa.

Yhteishyvän virastot ovat juuri sitä yhteiskunnallista kerskakulutusta, joka olisi nyt leikattava pois tarpeettomana ja vahingollisena.

75-VUOTIAS SUOMI ontuu kainalosauvojen varassa perimmäisten kysymysten äärelle. Me, sotien jälkeiset suuret ikäluokat olemme tehneet tälle maalle ennennäkemätöntä vahinkoa. Meistä näyttää jäävän historiaan vain ylettömät pyyteet, poikkeuksellinen itsetehostuksen tarve ja epätavallinen ja harhainen halu omistaa todellisuus. Olemme madaltaneet julkisten tehtävien hoitamisen sydämettömiksi rutiineiksi ja muuttaneet henkisen kulttuurin yksilöllisen tunnekuohun välikappaleeksi. Ilmanko olemme puilla paljailla.

Missä ovat kansantribuunit, kun kansaa ahdistetaan? Vaihtamassa tarroja, riitelemässä suklaapatukoista.

SARDIINIMYSTERIO 31.5.1993

SARDINIMYSTERIO on suotta pilkatun Marxin veljesten elokuvan nimi. Sardiinimysterio on myös elävää todellisuutta.

Miksi kaupoista saa satunnaisia sardiineja? Miksi kaikissa kaupoissa on samaan aikaan El Dorado nimisiä sardiineja, joilla ei ole taatusti tuon taivaallisen tekemistä Cadillacin kanssa saatika Hawksin elokuvan tai inkojen kadonneen kaupungin? Sitä paitsi ne maistuvat pahalta. Mitä lienevät, isoja möhkäleitä.

Miksi kaupoissa ei ole jatkuvasti Suomi-sardiineja isänmaallisia tunteita nostattavine etiketteineen tai aina ajankhtaisia Presidentti-sardiineja? Miksei läheskään aina löydy edes pohjoista aatetta edustavia Abban sardiineja?

MIKÄ YLIMALKAAN on tämä "valinnan yhteiskunta", jossa Eka ja Tuko eivät osaa sopia keskinäisistä konkursseistaan mutta tukkuliikkeet junailevat kauppoihin tuotteita, joissa ei ole muita keskinäisiä eroja kuin hinta?

MIKSI sardiineja sanotaan sardiineiksi, vaikka ne voivat olla myös sardelleja tai bonitoja tai pieniä sillejä tai silakoita tai kilohaileja? Miksi porsaanleikkeitä on alettu vaivihkaa myydä wieninleikkeinä, joiden muistaman mukaan piti olla vasikkaa tai ainakin raavasta?

Kuka oikein pitää kuluttajia pilkkanaan? Luultavasti joku tai jotkut, joilla on tapana ampua pilkkaan.

MIKSI opettajat vähättelevät lehdille antamissaan lausunnoissa pennalismia eli pienempiin ja heikompiin kohdistuvaa sortoa ja monnittamista lyömällä sen leikiksi ja antamalla ymmärtää, että se kuuluu asiaan. Pojat ovat poikia ja sota on sotaa. Väkivalta on väkivaltaa ja tyhmyys tyhmyyttä.

Suomen armeijasta simputus poistettiin käyttäen huomattavan määrätietoisia menetelmiä ja kovia otteita, ja nyt se on onneksi muisto vain. Kai se joskus kummittelee, mutta vastuullisessa asemassa olevat esimiehet suhtautuvat siihen sydämettömästi, kuten kuuluu.

Miksi opettajat eivät käsitä, että kiusaaminen ja pahoinpiteleminen on "hauskaa". Ainakin tekijät itse kokevat sen niin. Ainakin jos osuvat tekijöiksi eivätkä uhreiksi.

Miksi opettajat eivät käsitä, että peruskouluissa oppilaille voisi ehkä opettaa yhden asian. Omia aikojaan he oppivat kätkemään lahjakkuutensa ja varomaan yksilöllisyyttä niin että heistä kehittyy aikaa voittaen tavallisia olutmukiin itkijöitä. Mutta heille voisi opettaa, että ainoa tapa kohentaa elämää ja saada oikeutus itselleen on varoa, ettei aina eikä joka asiassa panisi vahinkoa kiertämään.

Olisiko tausta sama kuin lakkoilussa? Esimerkki näet vaikuttaa. Jos oikeutettu tai "oikeutettu" menettely kohdistuu kipeästi pienimpiin, niin ei muka voi muuta kuin valittaa.

Perinne on väkevä. Sen perussääntö on: lyö aina pienempääsi, kun kukaan ei ole näkemässä.

MIKSI suomalaiset ovat kuin sardiineja, jotka on öljytty ja pakattu tiiviiksi, yhdenmukaiseksi rykelmäksi. Kaikki samanlaisia. Ryhmäkuri ensiluokkainen. Alkuperä epämääräinen. Päättömiä joka ikinen.

ISÄNPÄIVÄN MENTYÄ 9.11.1992

MIKSI meillä on niin silmiinpistävä tarve tutkia Kekkosen pahoja tekoja?

Haluamme ripittäytyä. Hyvä. Olimme kaikki väärässä kuin apinat. Pyydetään porukalla paavilta synninpäästö. Hän on tottunut antamaan anteeksi poliittisia syntejä. Niitä onkin paljon.

Kenties taustalla on vakavampia syitä.

ASEKÄTKIJÖIDEN kohtelua tutkinut komitea ja oikeusministeri olivat yhtä mieltä siitä, ettei väärin tuomittujen asioita ole enää avattava. Oikein. Julkisen vallan ja tuomioistuimen mahdollisuudet käsitetään väärin, jos niiden katsotaan kykenevän oikaisemaan historiallisia vääryyksiä. Itse asiassa ajatuskulku on fasistinen; se sisältää käsityksen oikeuden mestaroinnista. Tuomioistuin tuomitsee lain ja oikeudenmukaisuuden nojalla tässä ja nyt. Perimmäinen oikeus ei ole tämän maailman herrojen eikä heidän palvelijoittensa kädessä.

Sananparsi neuvoo:" Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa." Niinpä eepikot ja näkijät ovat sokeita. Heiltä on puhkaistu silmät. Homeros tunnettiin nimellä "Sokea". Myös oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Sidettä tarvitaan märkivien silmäaukkojen peitteeksi.

Ylevämielinen ja valtionetua edistävä todellisuudentaju sisältää suuren vaaran. Muuan vallankäytön perusstrategia on vallankäytön kohteiden viattomuuden riistäminen. Mikään ei luo niin yhtenäistä kansakuntaa kuin järjestelmä, jossa vähäinenkin ihminen saa ikioman ali-ihmisen piestäväkseen.

Yhteinen vaikeneminen luo solidaarisuutta. Meillä Suomessa on vanhastaan harrastettu vaikenemiskuoroja.

KEKKOS-KESKUSTELUSSA on otettu kantoja, joihin perustelut eivät vaikuta. Jos tuotaisiin esiin vaikkapa UKK:n omakätinen interventiopyyntö Neuvostoliitolle, sitä väitettäisiin väärennetyksi. Jos tuotaisiin rikoslaboratorion lausunto asiakirjan oikeaperäisyydestä, sen väitettäisiin syntyneen kiristämisen johdosta tai selitettäisiin, ettei se muusta syystä vastaa kirjoittajansa tahtoa eikä tarkoitusta.

Kansalaisilla on luontainen huoli kuuluisien miesten kunniasta. Jos kunniasta löytyy lommo, se halutaan kiistää kokonaan. Jos SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori oli 1919 kommunisti Pietarissa ja 1941 Saksan kiittelijä Suomessa, elämäkerran kirjoittaja esittää huolellisesti kaikki lieventävät asianhaarat, koska hänen on vaikea sanoa, että elämäkerran kohde osoitti arvostelukykynsä kyseenalaiseksi.

SUURI osa Kekkosen kauhistelusta on haluttomuutta nähdä isän ikäviä piirteitä. Se on meille lapsille luonnollista - mutta emmekö voisi olla aikuisia?

Kekkonen ei keksinyt itse konstejaan eikä keinojaan. Ne ovat isille tyypillisiä. Johtajina ja ihmisinä esimerkiksi Paasikivi ja Tanner, joiden elämä ja toiminta on tutkittu huolellisesti, olivat tärkeinä pitämiään asioita ajaessaan suunnilleen samanlaisia paskiaisia. Tai miten se sanottaisiin siivommin -brutalisteja?

LUOTTAMUS 15.4.1996

KESKUSTELUN jatkamiseksi väitän, että Francis Fukuyaman teos ”Trust. The Social Virtues & the Creation of Prosperity” on mielenkiintoisempi ja parempi ja ajattelulle parempaa ainesta kuin kirjan tässä lehdessä esitellyt Dan Steinbock antoi arvioinnissaan ymmärtää.

En kiistä, etteikö Fukuyaman teos olisi kuin yksiöinen jää, joka kiiltää ja houkuttaa mutta ei herätä järin luottamusta eikä vallankaan halua lähteä omin neuvoin ihmeellisten näkymien pyyntiin. Siinä ”Trust” on samanlainen kuin edeltäjänsä, ”Historian loppu”, joka suomennettiin. Muutoin tämä kirja on parempi, koska se syleilee vain osaa maailmasta.

TEKIJÄN keskeinen väittämä kuuluu näin: yhteiskunnan rakenne heijastelee sen yksikköjen rakennetta. Perhemalli näkyy yritysmalleissa ja historian muovaamat tavat harjoittaa yhteistoimintaa heijastuvat tietoisesti suunnitelluissa organisaatioissa aina firmoja ja armeijaa myöten.

Tämä voi olla latteaa sosiologiaa ja niin yleistävä väittämä, että myös sen vastakohta on tosi, toisin sanoen vailla selitysarvoa.

Mutta Fukuyama johtaa Saksan ja Yhdysvaltain, Japanin ja Etelä-Korean, Taiwanin ja Italian teollisuuden toimintatapoja perhemallin lisäksi myös luottamusperiaatteesta. Jos luottamus ymmärretään laajemmin kuin tavallisesti on tapana, ajatus osoittautuu todella mielenkiintoiseksi.

LUOTTAMUS on nimittäin siviililainsäädännön ja kaupallisten oikeussuhteiden ydin. Juristeilla on tosin hiukan kielenkäytöllisiä ongelmia, koska luottamus- eli lojaliteettiperiaatteella tarkoitetaan joskus erityistä velvollisuutta ottaa huomioon vastapuolen edut. Se tuo mieleen vanhat, kauniit ja eksyttävät termit ”tro och heder”, ”Treu und Glauben” ja ”bona fides”.

Näin laihdutettuun käsitteen käyttöön ei kuitenkaan ole aihetta. Sekä anglosaksinen oikeus että Euroopan mantereen lakikirjat lähtevät siitä, että tarjous sitoo esittäjäänsä niin että jos toinen sen hyväksyy, sopimus on syntynyt ja on syytä lukea rahat pöytään.

SOPIMUSVAPAUS oli muuan niistä teeseistä, joiden ympärille teollinen yhteiskunta rakennettiin. Sopimusvapaus tarkoittaa myös luottamusta. Sana sitoo, ei muoto.

Jane Jacobs tähdensi toissa vuonna kirjassaan ”Strategies of Survival” eettisiä järjestelmiä pohtiessaan, että liiketoiminta perustuu alusta loppuun luottamukseen. Valtiomiesten tehtävänä on valehdella ja ottaa huomioon myös tosiasioita esitellessään isänmaan etu, mutta liiketoiminnan selvä sääntö on, että elleivät asiat lähde käyntiin ilman suuria sopimuksia, eivät ne sopimuksetkaan sitten auta.

KULTTUURIHISTORIASSA on arvioitu, että nykyistä julkisen oikeuden sääntelemää yhteisömallia edelsi toinen, jossa ihmisen sijan määräsi - luottamus. Se oli luottamus eli side eli sitoumus, ”la foi” tai ”fides”. Kun kuningas vaihtui, otettiin uusi vala ja annettiin uudet vakuutukset.

Fukuyama on päässyt tavalla tai toisella tämän ilmiön jäljille ja seuraa sitä nykypäivään todistelemalla, että esimerkiksi kiinalaista ja italialaista elinkeinotoimintaa pitää yllä yksi ja sama oppi: älä koskaan luota muihin kuin oman perheen jäseniin.

Vastakohta on suuren luottamuksen yhteiskuntamalli, joka kykenee omia aikojaan reagoimaan olosuhteisiin. Sellaisia ovat kopla-organisaation omaksunut Japani, Yhdysvallat ja Saksa.

SUOMESTA Fukuyama ei tiedä mitään, mutta autonomisen ja itsenäisen Suomen historia on olennaisesti liikkeiden historiaa. Melkein kaikki tapahtui täällä omaehtoisesti teollisuudesta kansakouluun, maanpuolustuksesta karjanjalostukseen, raittiustyöstä palokunta-aatteeseen.

Tämä merkillisyys on havaittu ja siitä on julkaistu ainakin yksi hiukan hajanainen kirja.

Luultavasti oman henkilökohtaisuuteen ja luottamukseen (ei tyhmään luottavaisuuteen) perustuneen perinteen katkeaminen tulee osoittautumaan hyvin keskeiseksi syyksi siihen kriisiin, jonka keskellä olemme nyt. Paljon siunauksellista aikaan saanut ”hyvinvointiyhteiskunta” ei perustunut kansalaisten keskinäisiin suhteisiin ja niiden kehittämiseen, vaan isojen yksikköjen ohjailemiseen.

Se aika on ohi.

RAUTALANGASTA 25.3.1996

USEASSA yhteydessä, aivan viime aikoinakin, on ollut pakko vääntää rautalangasta vaikeita asioita. Kuten että pienempi paha ei suinkaan oikeuta vastustamaan suurempaa pahaa. Pienempi paha - esimerkiksi itsepuolustus - voi muuttaa laittoman teon hyväksyttäväksi, mutta oikeaksi se ei muutu.

RAUTALANKA päihittää ominaisuuksillaan vieläkin parhaat muovit. Erämies tai sissi tulee toimeen viikkokausia maastossa. Jos mukaan saa ottaa vain kaksi esinettä, ne ovat ilman muuta kirves ja pätkä rautalankaa. Tulenkin pystyy tekemään luonnosta löytyvin välinein, jos osaa, mutta koukkujen laitteleminen katajasta ja paulojen rakentaminen vitsaksista on enempi heikkoa.

Eräs futurologi kaavaili selviytymispakkausta tilanteeseen, jossa sähköä ei saa ja yhteiskunta ei toimi. Hän kaavaili listalleen rynnäkkökiväärin ja polkupyörän lisäksi sardiinirasioita ja - rautalankaa.

Rautalangan pätkällä voi korjata polkupyörää, kuristaa vartiomiehiä, tiirikoida lukkoja ja rikkoa koneita. Kerrassaan käytännöllinen kapine. Bilteman uusimman postimyyntiluettelon mukaan 100 metriä hehkutettua, galvanoitua millin teräslankaa maksaa vaivaiset 19,90 mk.

SUOMALAISTA työtä kuvailevassa kirjassa eräs sähkömies kertoo, mistä kielikuva näyttäisi saaneen alkunsa. Kun vesijohto- ja viemäriputket olivat ennen aikaan valurautaa, liitoksien ja käyrien mitoittaminen oli tarkkaa puuhaa. Piirustusten tekeminen oli herrojen kotkotuksia, eikä sellaista harrastettu. Ammattitaitoinen putkimies väänsi rautalangasta kaavaimen, joka oli täsmälleen sen pituinen kuin hankittava putki, ja tähän rautalankaan taivutettiin tarvittavat käyrät ja mutkat. Sen jälkeen rautalanka viikattiin kainaloon ja mentiin Huberille, ilmoitettiin putken halkaisija ja sanottiin: ”Tällainen.” Eikä siihen enempää tarvittu. Nimenoman ei vaikeasti mitattavia kulmia ja kaaria.

KELLO ranteessa oli ennen merkki joltisestakin menestymisestä yhteiskunnallisissa pyrinnöissä, ja lakkarikello eritoten. Nyt näyttää hetkittäin siltä, että vanha muoti olisi tullut takaisin, koska ylikalliit kellot ovat sitkeästi muodissa. Olen itse aikoinani mitannut sosiaalista arvonantoani käyttämällä silloin tällöin miltei aitoa Rolexia, jonka kerran ostin 40 Suomen markan hinnalla raskasmieliseltä afrikkalaishenkilöltä Playa de las Americasin rantatiellä. Tuo kelpo koje kerää ihailevia katseita. Jos olisi vielä keltaiseksi ylimaalattu Mersu, johon on vaihdettu Ladan kone, kultahammas ja jatsarisaappaat, voisi tuntea itsensä oikein rahamieheksi ja antautua epäröimättä keskusteluun ventovieraiden kanssa.

Itse asiassa hankin juuri uuden herätyskellon ja olen läkähtyä ylpeydestä. Se onkin vakava juttu. En ole perin juuri mieltynyt Suomen valtioon, ja varhaislapsuudesta asti on ollut jotenkin nöyrryttävää koettaa sovittaa kulkunsa valtion aikamerkin mukaan. Lievää vahingoniloa toki herättää se, että puhelinlaitoksen ja radion kellot eivät käy täsmälleen samaa aikaa.

NYT haave on täyttynyt ja voin tarvittaessa kertoa Valtiolle oikean ajan (normal tid). Puhelinlaitoksen kello oli lauantaina 23.3. kolme sekuntia jäljessä. Paha vika. Kaupasta näet löytyi Junghansin valmistama suhteellisen huokea kello, joka pitää radioyhteyttä Braunschweigissa toimivaan fysikaalis-tekniseen laitokseen. Kello tarkkuuttaa itsensä automaattisesti kerran tunnissa, ja täsmällisyys riittää vaativallekin kuluttajalle. Radioyhteyden ansiosta se näet näyttää samaa aikaa kuin Saksassa sijaitseva tähtitieteen ja avaruusmatkailun tarpeisiin rakennettu arvatakseni cesium-atomin värähtelyä lukeva laite. Tarkkuus eli suurin käyntipoikkeama on karvan verran alle sekunti miljoonassa vuodessa.

Sillä tulee toimeen. Tietää mitä kello on lyönyt. Nyt se on 12.56:18.

Kojeen keskeinen käyttö on sama kuin Lauri Viidan runossa, jossa kämpän pöydällä olevalla kellolla oli toimena totinen asia: mitata täsmällisesti kauanko kuorsaus kesti.

SYVYYDESTÄ, PINNALLISUUDESTA, ELÄMÄN HVYYDESTÄ 7.10.1996

HYVÄN ELÄMÄN kaksiulotteisuuden ongelma on elämä kuvana, jossa on aivan sama, mihin menee, koska kaikki paikat ovat samanlaisia eikä mikään niistä merkitse mitään, vaan kaikesta puuttuu tarkoitus. Mahdollisesti tämä asia, vuosikymmenien takaisen kirjallisuuden usein viittaamaa tyhjyys ja tarkoituksettomuus eli inho ajaa ihmisiä tuhoisaan toimintaan.

Tyhjyyden tunnot ovat Euroopan romantiikan seuralaisia, sen hyvin yleisen henkisen liikkeen, joka alkoi Ranskan vallankumouksesta ja päättyi vuonna 1989. Siinä yksilö nostettiin huipulle ja ihmisestä, yksittäisestä ihmisestä, tehtiin kaiken mitta. Se oli väärin käsitettyä Platonia ja virheellistä humanismia. Se alkoi giljotiinin juuresta ja päättyi vanhanaikaisten, piikkilankojen ja tuliaseiden vartioiman vankileirien maailman muuttumiseen lopulliseksi, sisäiseksi vankilaksi.

Kun ihminen päättää, että hänpä haluaakin nyt elämässä kaiken ja vielä puolet lisää, seurauksena on ikävystyminen ja läpitunkeva tuhkan maku kaikissa nautinnoissa.

ENNEN ROMANTIIKKAA tällainen oli harvinaista. Esimerkiksi elostelijoiden kuninkaat, Don Giovanni ja tohtori Faust, panivat kaiken likaan, edellinen aistinautinnosta, jälkimmäinen tiedosta. Molemmat vei piru, ja hyvä niinkin.

NÄINÄ PÄIVINÄ lehdessä on keskusteltu virheellisistä ja harhaanjohtavista matematiikan termeistä, joita eräät filosofit viljelevät. Kenties kielikuvat on otettu turhan tärkeästi. Kokeillaan tässä paria fysiikan käsitettä kielikuvina.

Suhteellisuus oli kauan muotisana, ja sillä tarkoitettiin esimerkiksi ajatusta, että ehkäpä Turun juna ei kiidäkään Karjaalta Saloon, vaan minä istun vaunussa paikallani kirja sylissä ja Salo kiitää ohitseni Karjaalle. Liike on suhteellista, ellei ilmoiteta, mihin nähden liikutaan.

Samassa yhteydessä puhutaan aikaulottuvuudesta, ja istu ja pala, kyllä ajan käsittäminen jostain johonkin suuntautuvaksi katkeamattomaksi suoraksi, jollainen esiintyy vaikkapa rautateiden aikataulussa, on nimenomaan menneen ja tämän vuosisadan ilmiö, joka on korvannut ihmisen intuitiivisia tuntoja hallinneen paikallaan pyörivän ajan, joka katsottiin auringosta ja palasi siis joka päivä tai ainakin joka vuosi entisille urilleen.

SYVYYDESTÄ minä huudan sinua, Herra ja odotan kuin vartijat aamua. - Joissakin käännöksissä psalmin 130 alussa mainitaan pohjaton kuilu, ranskannoksessa sulkumerkeissä. Varmaan se on oikein ja psalmistan omasta ympäristöstään ottama kielikuva.

Silti ajattelen, että tuo ”syvyys” on elämän syvyys, kolmas ulottuvuus, johon kuuluvat tunteet, muistot ja toiveet sekä usko ja ennen kaikkea syyllisyys, henkinen ja ruumiillinen kärsimys ja kuolema.

Tuon syvyyden läsnäolo tekee tyhjäksi kaksiulotteisuuden tarkoituksettomuuden. Kipua kärsivä ei ajattele elämän tarkoitusta eikä varsinkaan tarkoituksettomuutta.

SYVYYDELLÄ mitataan myös ilo. Nautinto on suuri tai vahva, suru voi olla raskas, mutta ilo on syvä. Olemassaolon vaikeasti kestettävissä oleva keveys on oikeastaan painottomuutta eli tarkemmin ajatellen syvyyden tunnon puutetta, siis kaksiulotteisuutta.

Syvyyden äärellä ei kysytä viisautta eikä kauneutta eikä rikkautta eikä mainetta, vaan siinä on kysymys syvyydelle antautumisesta ahdistuksen edessä.

UPEA NAINEN 9.1.1995

EN KIRJOITA TÄTÄ ylistääkseni faraoita enkä ylistääkseni jumalia, lausui Sinuhe, savenvalajan ja hänen vaimonsa poika. Ja kirjoitti faaraon yhdellä aalla. Ihmisen turhuus on tomua köykäisempi. "Upota hänet suruun ja pettymykseen, ja jos hän nousee, hän nousee samana kuin ennen."

En kirjoita minäkään ylistääkseni olemassa olevia naisia, mutta tulevia, eikä katkeruuteni ole samalla tavalla karvas kuin Sinuhen. Sillä vaimot eivät lakkaa lapsia synnyttämästä ja jos kohta ei lupaus paremmasta eikä ihmisen tulemisesta toiseksi ole perustettu hiekkaa kestävämmälle pohjalle, tulee silti uusia ihmisiä meidän, kulumassa olevien sijalle.

TUTTAVAPIIRIINI kuuluu nyt muuan uusi ihminen, joka on jo korkeassa iässä. Hän täyttää näinä päivinä kuukauden. Hän on sanalla sanoen upea nainen.

Sikäli kuin saatoin havaita, kun teimme tuttavuutta, tässä pienessä henkilössä oli jokseenkin kaikki täydellistä: enkelikatse joka tuntuu tunkeutuvan sinertävistä silmistä etäälle olevaisen tuolle puolen, hymy joka merkitsee erään käsityksen mukaan sitä, että vauva näkee huoneissa enkeleitä, ja toisen käsityksen mukaan taas sitä, ettei sen pientä ja pyöreää vatsaa enää kipristele äsken ahnehdittu maito; itkussa ikivanhoiksi vääntyvät kasvot, merkillisen monipuoliset, kynsien kruunaamat sormet ja täysin käyttämättömät jalat.

TUNNE ON tällaisen uuden tuttavan edessä kerran toisensa jälkeen sama. Ihan ensi näkemältä tulee mieleen ihmisen sukupuu ja kädellisten menestynyt heimo ja tekisi mieli sanoa - varpaita katsellessa vasiten - että ota kuule banaani. Sitten sitä kuitenkin mykistyy sellaisen silkkihiiren edessä eikä enää halua puhua mitään, kun ei se pieni ihminen vielä osaa suomea, hyvä kun on ennättänyt syntyä, jouluksi kotiin.

Jos sellaisen lumottaren saisi kotiin käymään, ehkä sille voisi kuitenkin soittaa pianolla jotain mukavaa, kuten a-molli fantasian ja fuugan BWV 904. Se ei varmasti tykkäisi huonoa, vaikka soitto hiukan takertelisi, kun se on niin pieni vielä. Sen se kuitenkin ymmärtäisi, että juuri hänen musiikkiaan tässä esitetään, väreilyjä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen kohtauspinnalta.

ENNEN OLI haltiakummeja, jotka kokoontuivat vastasyntyneen kehdon äärelle jakamaan lahjojaan. Siis: mitä lahjoja lapselle?

Luen lehtiä, silmitellen. Havaitsen muutoksia parempaan. Muistan ajan, jolloin ympäristön tilasta huolta kantavat luokiteltiin suoralta kädeltä bolseviikeiksi. Eipä osunut oikeaan se nimike. Olen elänyt ajan, jolloin naisen asema on muuttunut elegantista keskustelun aiheesta tai kotiaineen otsikossa rehelliseksi kysymyksenasetteluksi. Näen että tasa-arvo on tavoittamatta, jos se määritellään mahdollisuuksien tasajakona.

Nuorellakaan naisella eivät ole edessä ongelmattomat ajat, vaikka meillä on varmaan pian presidenttinä ja pääministerinä naisia. Uusi polvi joutuu toteuttamaan tilanteen, jossa nainen esimerkiksi ottaa ja saa psykologisen johtajan eli aloitteentekijän ja vastuunkantajan tehtävät, vaikkei hän olisikaan murskaavasti miehiä etevämpi ja pätevämpi kuten joku Kirsti Rissanen, kansliapäällikköni oikeusministeriössä viime torstaista.

KAKSI LAHJAA toivoisin nuorelle naiselle. Ensin: työtä. Ennen muuan värillinen mies, joka väitti olevansa Atahualpa Yupanqui, lauloi viinan syömällä äänellä kehtolaulua: trabajando duramente, ankarasti työtä tehden. Se on hyvä ja surullinen ajatus.

Toiseksi: rohkeutta. Se on maailmaan tulijalle tarpeen enemmän kuin muu. Sitä tarvitaan hienoissa asioissa ("toiseus"; "naiseus") ja sitä tarvitaan ennen kaikkea tavallisissa arjen asioissa.

Du courage, ma petite!

DE INVENTIONE KORKEASTA TYYLISTÄ

KORKEASTA TYYLISTÄ 13.12.1993

PRESIDENTTIEHDOKAS VÄYRYNEN ilmoitti sanomalehtien mukaan viime keskiviikkona, ettei valtakunnanoikeuden tuomio Juhantalon jutussa ollut oikea, koska se perustui eräiden pankinjohtajien ja liikkeenjohtajien todistajankertomuksiin, ja näistä henkilöistä ja heidän luotettavuudestaan taas tullaan saamaan ikäviä tietoja, lähiaikoina, kenties.

Epäselväksi jää, miksi Väyrynen ja Juhantalo eivät puhuneet suutaan puhtaaksi, kun oli puolustautumisen aika.

PRESIDENTTIEHDOKAS VÄYRYNEN tietää, etteivät tuomioistuimet päätökset perustu todistajien kertomuksiin. Siinä on tuomareita välissä. Tuomarien tehtävä on punnita todistajien uskottavuus ottaen huomioon heidän asemansa ja henkilökohtaiset etunsa ja muu asiassa esitetty näyttö.

Kun tuomarin on lain mukaan tiedusteltava todistajalta tämän uskottavuuteen vaikuttavia seikkoja ja selostettava niitä tuomiossa, asian laita on nyt se, että tohtori Väyrynen syyttää kylmän rauhallisesti valtakunnanoikeuden jäseniä virheellisestä menettelystä ja kyvyttömyydestä.

Lakimiespiireissä valtakunnanoikeutta pidettiin kokoonpanoltaan ja ammattitaidoltaan erittäin korkeatasoisena.

KYSYMYKSESSÄ LIENEE poliitikon sodanjulistus tuomareille. Kun pelin avaa kokeneeksi ja taitavaksi tunnettu, rehellisenäkin pidetty presidenttiehdokas, asia on vakava.

Presidenttiehdokas on omaksunut korkean tyylin.

OTAKSUKAAMME, että eräät todistajat olisivat tehneet valtakunnanoikeudessa väärän valan. Mitä sitten tapahtuisi? Vastaus on: ei mitään.

Valtakunnanoikeuden päätöstä ei ehkä voi purkaa muu kuin valtakunnanoikeus. Tulkinta on selvitettävissä käytännössä hakemalla tuomionpurkua korkeimmalta oikeudelta.

Edellä kuvitellussa tilanteessa todistajat tuomittaisiin Helsingin käräjäoikeudessa tuntuviin rangaistuksiin. Tuomionpurku edellyttäisi kuitenkin sensaatiomaisia uusia todisteita tuomitun syyttömyydestä. Todisteet todistajien syyllisyydestä eivät riittäisi.

OIKEUS ARVOSTELLA tuomioistuimen ratkaisua on tärkeä. Sitä oikeutta on Suomessa käytetty yleensä liian vähän. Se taas on asia erikseen, että eräissä tunnustetuissa korkean oikeuskulttuurin maissa tuomiota vääräksi väittävät henkilöt olisivat vaarassa joutua ikävyyksiin. Heidän menettelynsä nimitys on "contempt of court", niskoittelu tuomioistuinta vastaan.

Meidänkin perustuslakimme määrää, että tuomioistuimen lainvoimaista ratkaisua on noudatettava siinäkin tapauksessa että sitä pitäisi harhaan osuneena. Se on hyvä sääntö.

MUUTENKIN näyttää siltä, että eräät poliitikot ja virkamiehet yrittävät nyt parsia menetettyä mainettaan toimittamalla epäonnistuneita pankin- ja liikkeenjohtajia leivättömän pöydän ääreen.

Jos kysymys ei ole väärinkäytöksistä eikä toimivallan ylityksistä, korvauskanteet pankinjohtajia vastaan vetävät armottomasti juttuun mukaan valvontaviranomaiset ja Suomen pankin. Ja silloin Pandoran lippaasta on kansi auki.

TUOMIOISTUINTEN on puolestaan aikaisempaa monin kerroin suurempi syy pitää omat nurkkansa kunnossa. Kiinnitän huomion nimityskysymyksiin, joissa esiintyy hylättävää kabinettipolitikointia julkisuuden tavoittamattomissa.

Nimityskysymykset ovat hyvin arkoja jopa muotoseikkojen kannalta, koska tie tuomioistuinten selustaan kulkee nimitysten kautta. Elleivät tuomiot miellytä, vaihdetaan tuomarit.

Niinkö?

VALTIO ON VIHOLLINEN 20.1.1992

DEMOKRATIAN TUNNUSMERKKI on, että valtio myöntää olevansa joskus paha. Fasistinen, poliittisesti tai uskonnollisesti kiihkoileva valtio on niin hyvä, että sen hyvyyden epäileminenkin on rangaistava teko. Demokraattinen valtio säätää itselleen rajoituksia.

Tuomioistuin on, tai ainakin sen pitäisi olla, kansalaisen turva jopa valtiota vastaan. Siksi tuomari ei ole valtion käskettävissä toisin kuin hallintovirkamies.

TÄMÄ ON kommentti myös EY-keskusteluun ja kannunvalantaan Itä-Euroopan maiden kohtaloista. Mukana on muitakin kuin taloudellisia tekijöitä.

EY:tä pelätään eduskunnan vallan kaventajana ja sitä se onkin. Mutta entä ihmisten turva ja suoja, oikeuksien saaminen ja vääryyksien torjuminen?

Jo voimassa olevat ihmisoikeussopimukset antavat kaikille ainakin teoreettiset mahdollisuudet puolustautua hyvinkin mahtavia tahoja vastaan.

Itä-Euroopasta puolestaan synkimmät ennustukset pohjautuvat henkilökohtaisen vapauden ja siihen liittyvän vastuullisuuden puuttumiseen. Ihmisten on vaikea oppia tekemään työtäkään, ellei heillä ole käsitystä edesvastuusta, ja tämä perinne johtuu täydellisesti voimattomuudesta ylimmän vallan edessä. Heillä ei siellä ole ollut mitään asiallisesti läntiseen tuomioistuinlaitokseen verrattavaa.

IHMISOIKEUDET ovat suhteellisia. Yhdysvaltain perustuslaki takaa vanhastaan ihmisoikeudet. Silti FBI kehitti jo ensimmäisen maailmansodan aikana ja 20-luvun sen tekniikan, jonka myös GPU, Gestapo ja Stasi myöhemmin keksivät - määrätön arkistointi, asiamiesverkko, ilmiantajajärjestelmä, salakuuntelu, vakoilu.

Yksityiskohtainen kuvaus perustuslainvastaisesta kehityksestä sisältyy Curt Gentryn ihastuttavan puolueelliseen J. Edgar Hooverin elämäkertaan The Man and the Secrets.

SUOMESSA ON käyty laimeaa keskustelua poliisin toimista taparikollisia vastaan, muun muassa puhelinkuuntelun sallimisesta, ja poliisin kriisivaltuuksista.

Keskustelijoilta näyttäisi välillä unohtuneen, ettei mikään oikeus ole ehdoton. Henkilö joka syyllistyy törkeään rikokseen, menettää vapautensa. Asiasta päättää tuomioistuin.

Jos poliisilla ei ole mahdollisuutta paljastaa urkkimalla esimerkiksi tekeillä olevaa terrori-iskua, jokin on vialla.

Suomi saavutti 1939-1946 salakuuntelemalla Neuvostoliittoa ja Saksaa yhtä suuria voittoja kuin rintamilla.

ONGELMA EI OLE KEINO, vaan kontrolli. Meillä on pysytelty keinojen puolella kieltämällä umpimähkäisesti esimerkiksi henkilörekisterit ja jättämällä lupamenettely aukkoiseksi. Asiakirjojen salassapito ei katso asiayhteyteen eikä käyttötarkoituksen. Erikoislupia myönnetään, mutta niiden myöntämisen ehtoja ei ole täsmennetty eikä keskitetty johdonmukaisesti tuomioistuimille.

Ainakin yhdessä tuoreessa tapauksessa korkein oikeus on purkanut tiettyjen oikeudenkäyntiasiakirjojen salassapitomääräyksen. Se on luonteenomainen tuomioistuimen tehtävä.

RUOTSIN KANSAN IHMEELLISET KOHTALOT II 15.2 1993

PONNISTUKSISTA HUOLIMATTA Ruotsin kouluissa on edelleen vallalla pakkoruotsi. Englannin kielen etevämmyydestä on runsaasti näyttöjä, mutta ruotsi-kiihkoilijat pitävät pintansa.

Suomesta ruotsin kielen taito näyttää jo hävinneen. Korkeakouluopiskelijat ja nuorehkot virkamiehet eivät pysty lukemaan oman alansa kirjallisuutta ruotsiksi ja saavat vaivoin selvän Hbl:n artikkeleista. Koulujen pakkoruotsi on tekninen kysymys. Se on joka tapauksessa määrällisesti riittämätöntä käytännön tarpeisiin.

Tällä hetkellä nauttivat sivistykset hedelmistä ne korkeakouluopiskelijat, jotka ovat sattuneet lukemaan pitkän saksan tai jonkinlaisen ranskan. Jos pienestä koululaisesta pystyisi arvaamaan, ohjautuuko hän aikanaan esimerkiksi humanistiselle, hallinnolliselle tai oikeudelliselle alalle, pitkän kielen valinta olisi nyt täysin ongelmatonta, koska ruotsin eduista ei ole mitään epäilyä.

KIELISTÄ KIIVAILEVAT pitävät sitkeästi kiinni eräästä väärinkäsityksestä. Kääntäminen on nimittäin vaikeaa. Esimerkiksi englantilaista lakikieltä ei voi kääntää suomeksi eikä suomalaista englanniksi. EY-kieli muistuttaa etäisesti sanastoltaan ja eräiltä kieliopillisilta piirteiltään englantia, mutta se ei ole englantia, vaan köyhää ja pinnallista merkkikieltä, joka sopii kulttuurisesti kuuromykkien virkakäyttöön viittomakielenä.

Kysymys on ilmiöiden ja instituutioiden vastaavuudesta. Joku - olisiko olut Kai Nieminen - kirjoitti kerran runojen kääntämisestä. Kirjoituksessa hän käänsi takaisin suomeksi japaniksi käännetyn suomalaisen runon. Se alkoi: "Makeasti eräs arktisen taigavyöhykkeen metsissä yleisesti tavattava pitkähäntäinen ruskea- tai poikkeustapauksessa harmaaturkkinen jyrsijä makaa sammalvuoteeellansa..."

Vain ruotsiksi voi kääntää:" Hovioikeudenneuvos tilasi ulalta taksin ehtiäkseen jaostolle, jossa esiteltiin lainhuudon mitättömäksi julistamista koskevaa juttua." Pentti Haanpään tarina, jossa vaikkapa reppuselkäinen lentojätkä pistää kauhavalaisella kymppiä mahaan kimpaantuneena pontikkapullonsa kohtalosta, on keski-eurooppalaiselle kieleen katsomatta mahdoton käsittää mutta ruotsalaiselle oman kielisestä kirjallisuudesta täysin tuttu.

VASTAANSANOMATON PERUSTELU on joka tapauksessa Ruotsin olennaisesti Suomea rikkaampi julkaisutoiminta. Saksalainen, ranskalainen ja englantilainen kielialue pysyttelevät käsittämättömän sitkeästi erossa toisistaan. Ruotsissa ne yhdistyvät. Keskeiset kirjat käännetään. Kaunokirjallisuuden, historian tai ajankohtaiskirjallisuuden harrastaja tulee haikeaksi vierailtuaan esimerkiksi Tukholmassa kirjakaupassa.

Suomalaiselle vaihtoehtoja on oikeastaan kaksi. Välttävä vaihtoehto on hyvä ruotsin kielen luetun ymmärtämisen taito. Toinen vaihtoehto on tyydyttävä englannin, saksan ja ranskan taito. Ei tai, vaan ja. Vaateliaalla eurooppalaisella ammatillisella tasolla vain yhtä vierasta eurooppalaista kieltä ymmärtävä henkilö on pahasti alakynnessä, koska hän ei kuitenkaan hallitse englantinsa kirjallisuutta ja instituutioita, ja käyttää sitä siis proteesina eikä siipinä.

NIETZSCHE JA PÄTKIS 17.5.1993

NIETZSCHE käsitti, että elämäntunne on kokonaisuus, ettei kieli heijasta vaan luo, ja että sekä ajatukset että ihmiset kiertävät ikuista kehää palatakseen aina uudelleen takaisin.

Erilaisissa tarhoissa tarpoessa tulee joskus se tunne, että kehityksen tai oikeastaan muutoksen kärki on milloin missäkin, joskus hyvin arvaamattomalla suunnalla. Samalla kun esimerkiksi konserttimusiikki menetti elimellisen yhteytensä yleisöön, yleisö sai toisen musiikin, jota alettiin sättiä populaariksi tai viihteeksi tai jazziksi tai rokiksi. 1960-luvun Euroopasta ja 1930-luvun Yhdysvalloista ei voisi tehdä toden tuntuista kuvausta musiikitta.

MUUATTA Nietzschen ajatusta mukaillen muutos on viestikapula, jota ei kuljeteta tunnettujen sääntöjen mukaan. Viesti ei kulje korkeakouluissa, akatemioissa eikä konservatorioissa. Se kulkee näennäisesti umpimähkäisesti, ja joskus viestikapulan sisällä on pommi, joka tuhoaa viestinviejän.

Amerikkalaisessa elokuvassa Tuulen viemää ja Lumikki ja seitsemän kääpiötä olivat ennen toista maailmansotaa uusia viestejä, joiden merkitys ei tyhjenny. Ne toivat elokuvaan ja sen kautta ihmisten mieleen jotain uutta, pysyvää. Ne loivat valheen tai kuvitelman, joista tuli todellisuutta. Tuulen viemän Atlanta on todellisempi kuin Yhdysvaltain sisällissodan Atlanta. Lumikki ja hänen kääpiönsä ovat osa yhteistä unta.

Sitä on vaikea sanoa, missä kehityksen tai muutoksen kärki oli sotien jälkeen. Kirjoittajat kai yleensä osoittavat rikoselokuvia ja muita vähällä rahalla tuotettuja painavia filmejä, joissa aikakausi puhui itsestään.

Nietzsche ei olisi samaa mieltä. Hän näkisi ihmisen luovan hengen uljaimmillaan pätkiksessä. Sotien jälkeen puhe ei enää ole Disneystä, jonka kokoillan piirretyistä oli tullut vakiintunut osa mielikuvien säännönmukaista maailmaa. Villeintä, luovinta, hulluinta, säännöttömintä ja avartavinta oli piirrettyjen täytefilmien tuotanto Warner Brosin ja Metron studioilla. Se huipentui yhteen mieheen, tai ainakin hyvin suppeaan ryhmään. Tuo netzscheläinen nero oli Tex Avery, mies Repe Sorsan (Daffy Duck), Väiski Vemmelsäären (What's up, Doc?) ja Lurpan (Droopy) takana.

Parhaissa näistä piirretyistä nähdään 1940-luvulla se epävarma ja arvaamaton maailma, joka alkoi tulla taloudellisesti ja poliittisesti tutuksi 1980-luvulla. Sitä maailmaa on sanottu jälkiteolliseksi tai postmoderniksi.

FUTURISTIT uskoivat vuosisadan alussa seisovansa historian kielekkeellä. Vertaus oli hyvä. Nyt kun olemme vapaassa pudotuksessa tuolta kielekkeeltä alas, tuntuu edelleen hauskalta tietää ja todeta, että logiikaton maailma piirrettiin selluloidille jo viisikymmentä vuotta sitten.

Tex Averyn nimi on laadun tae. Hänen piirroshahmonsa jatkoivat myöhemmin elämäänsä toisissa, taitamattomammissa käsissä, ja umpimähkään valittu uudempi Väiski tai Repe on luultavasti joutava tuote. Jos se on Tex Averyn loiston päiviltä, se ei ole huono.

Televisio esittää näitä pieniä mestariteoksia kiitettävästi. Videovuokraamoista niitä löytää, jos osaa valita. Ehkä kaikkein parhaat pätkät sisältyvät täysin epämääräiseltä vaikuttavaan nauhaan, jonka nimi on Kujakissa. Siihen sisältyvä "Pahan onnen kissa" on pätkiksen epälooginen huipennus noin vuodelta 1950. Nietzsche olisi pitänyt siitä. Hän tuli lopullisesti hulluksi Torinossa nähdessään eläintä pahoinpideltävän mielettömästi. Pätkiksissä hän olisi nähnyt eläinten koston.

HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ 5.7.1993

YRJÖ JYLHÄ käytti sotarunoissaan musiikin mielikuvia. "Laulu Vuokselle" etenee samaan mittaan kuin Beethovenin 7. sinfonian surumarssi. Runoa voisi laulaa sinfonian hitaan osaan sävelmään. Runo "Hyvästi kirvesmäki" sisältää puolestaan enemmän kuin muistuman 1600-luvun tuntemattoman kirjoittajan tekstistä, joka tunnetaan Lapuan taisteluvirtenä:"Elo täällä kuin unta ja varjoa on, kuni kuohuva koski se on levoton, veden lailla se hiekkahan haihtuu." "Mitä vannottiin, se pidetty on, yli päämme kun löi tulilaine..."

HEINÄKUUN VIIDES päivä on sankarien päivä. "Kodista köyhäst' oli hän, laps' saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous' arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan..." Runeberg ei tarkoita Kekkosta, vaan J.Z. Dunckeria, ja myös Duncker on tässä runossa enemmän esimerkki kuin poikkeus.

Runo "Heinäkuun viides päivä" opetti lukijoilleen, mikä on Suomi ja mikä on Suomessa kaunista. Runo poikkeaa sävyltään aika tavalla "Vänrikkien" sotaisten saavutusten historiasta, koska se tähdentää uhrautumisen ohella kestävyyttä ja uskollisuutta tulessa ja hallan kourissa, arvojen asettamista kuolemaa korkeammiksi. Yrjö Jylhän väsyneet sankarit kohoavat parhaimmillaan samaan.

SUOMEN SALOT, talot ja sairaalat ovat täynnä kovaa kipua ja hiljaista kärsimystä. Jos joutuu - onnettomuudekseen tai onnekseen - vierailemaan vaikkapa syöpäosastoilla, niiden hiljaista sankaruutta ei voi olla aistimatta. Siellä vanhat ja nuoret katsovat silmästä silmään omaa henkilökohtaista kuolemaansa. Jotkut kuolevat lohduttavat terveitä. Jotkut hoitajat tekevät työtään henkisesti äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Jotkut lääkärit työskentelevät kuin hengenpelastajat kiskoen ihmisiä jään alta elämälle.

Tällaisten käyntien jälkeen sotaisa räiske ja meno markoista ja makkaroista, etuoikeuksista, esineistä ja arvonimistä ei oikein edes inhota.

Hiljaisille sankareille ei ole paljon laulettu eikä liputettu. Kuolema on ihmisen lakiosa, mutta urhoollisuus herättää ihailua. Kärsimys nostaa näkyviin inhimillisen pienuuden ja suuruuden.

Heinäkuun viides päivä on kuin rukous. Suomalainen luonto on täydellinen ja vihreydessään viaton, kaikkea poliittisuutta vailla. Sitten alkaa korjuu ja kiista.

"Ei huku unhojärveen hän, vaan lailla luodon vihreän kohoopi alta laineen, kuoleepi, eikä kuole hän."

KERTOMUKSESTA 12.7.1993

KÄTEEN OSUI eteväksi väitetyn dekkarikirjailija James Ellroyn kirja, sattumalta ruotsinkielisenä. Tuomitsin kirjoittajan mielessäni joutavanpäiväiseksi. Sitten sama "Musta daalia" jäi räpylään alkukielisenä ja osoittautuikin mainioksi. Ellroy kirjoittaa samalla tavalla kuin Peter von Bagh puhuu, äyskien innostusta ja voimaa. Hänen kerronnassaan on nopeutta.

TUTTU TUOMARI sanoi kadulla tavatessamme, ettei hän koskaan lue dekkareita. Siitä monet muutkin tuomarit ylpeilevät. Paitsi ne, jotka ylpeilevät siitä, etteivät lue ylipäätään kirjoja.

Raymond Chandler kirjoitti vuonna 1949:"Näyttäkää minulle ihminen, mies tai nainen, joka ei siedä arvoituksia, niin minä näytän teille typeryksen, joka voi olla älykäskin, mutta siitä huolimatta typerys."

Chandler olisi vanhentunut aikoja sitten siksi, että pelkkä vitsailu, naljailu ja letkauttelu, eli hänen tavaramerkkinsä, ei pidä pitkään mielenkiintoa yllä. Tarvitaan kerronta eli ihmisen ääni ja sävy, eli hänen tapauksessaan pettämättömän surullinen lyyrisyys.

JOBIN KIRJAN ensimmäisessä luvussa Herra sanoo saatanalle: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa." Saatana vastaa Herralle: "Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!"

Jännitystarina lähtee liikkeelle muutamalla repliikillä. Se on paljon muutakin kuin jännitystarina - mutta sekä Chandler että Hitchcock käyttivät samanlaista avausta.

ELLROY on kuulemma koulutukseltaan murtovaras. Chandlerin tausta ja kirjoittajakoulu on sama kuin esimerkiksi P.G. Wodehousen, nimittäin latinakoulu ja Tacitus. Kun Ellroy varastaa edeltäjiltään, nämä pojat veivät arvotavaraa suoraan museosta.

Chandler ja Wodehouse kävivät Dulwichin yläluokkaisen yksityiskoulun ja oppivat siellä harvinaisen taidon, lukemisen. Kuuntelemisen taito oli luonnonlahja.

Chandlerin ansiosta dekkarikirjallisuuden kerronnan malli

on suoraa Tacitusta. Esimerkiksi tässä ei ole puhe Los Angelesista:" Rantalaitureilla oli bordelleja täynnä ylhäisiä naisia, ja vastapäätä nähtiin alastomia porttoja siveettömästi elehtimässä ja liikehtimässä. Illan hämärtyessä läheiset lehdot ja talot kaikuviat lauluja ja välkkyivät valoja. Luonnolliset ja luonnottomat halut olivat turmelleet Neron, eikä hän laiminlyönyt mitään, mikä häpäisisi häntä vielä enemmän."

CHANDLER kirjoittaa oikeusteoriasta:" Laki ei ole oikeutta. Se on vain huono koneisto. Jos painaa juuri oikeaa nappia ja on vähän onneakin, sitä saattaa joskus saada oikeutta. Lakia ei ole koskaan edes tarkoitettu muuksi kuin koneistoksi. "

KERTOMUKSEN KONEISTO on vanha kuin taivas ja selvä kuin pläkki - raamattu ja roomalaiset. Sitä ei ole koskaan edes tarkoitettu muuksi kuin koneistoksi. Äänen on oltava oma, eläväinen ja liikkuva kuin soralla rahisevien askelten ääni.

YKSITYISET ASIAT 24.5.1993

ON HAUSKA lukea useaa kirjaa samana päivänä. Joskus kirjat kuitenkin alkavat keskustella yllättävästi.

Kevät Nousiainen väitteli tohtoriksi tutkimuksella Prosessin herruus. Sen alaotsikko on Länsimaisen oikeudenkäytön "modernille" ominaisten piirteiden tarkastelua ja alueellista vertailua. Tutkimus on erittäin hyvä - ja ongelmallinen. Jälleen kerran "moderni" yrittää viitata 1800-luvulla alkaneeseen kehitykseen, mutta sen määreet sopivat myös 1400-luvun Pyhään Roomalaiseen keisarikuntaan - ja 1200-lukuunkin. Syntyvät oikeudellisen toiminnan ja tietämisen tavat, lakimieskunta, käsitys faktojen ja normien erosta, subjektit oletetaan universaaleiksi, paikallinen vaihtuu valtiolliseksi ja valtiollinen ylikansalliseksi.

Juuri tästä Henri Pirenne, Lucien Febvre ja Jan Huizinga ovat kirjoittaneet. Ja miksei jo Jacob Burckhardt. Yhtä tomismia koko kauppa ja teollisuus.

JULKISEN ja yksityisen välittäjänä on oikeusjärjestelmä, väittelijä sanoo, ja se on totta. Tästä erosta kertoo mm. Arièsin-Dubyn viisiosainen Yksityiselämän historia, jossa esitetään Max Weberiä ja vuosisadan alun historioitsijoita ratkaisevasti rikkaampi julkisen, yksityisen ja yksilön kehityshistoria.

VIIHDE tuntuu ajoittain keskittyvän julkisen ja yksityisen jännitteeseen. Saippuaoopperat toimivat heittämällä kolikon molemmat kasvot näkyviin. Kehittyneempänä tämä jännite näkyy parhaissa dekkareissa ja jännäreissä.

Parhaita näistä aikamme aidoista kuvista ovat amerikkalaisen Joseph Wambaughin dekkarit. Hän kuvaa kahta kaupunkia kuin mikäkin Dickens. Hänen henkilönsä - alkoholisoituneet, itsemurhaa hautovat poliisit ja heidän monenkirjavat asiakkaansa - liikkuvat sekä todellisessa että myyttisessä Los Angelesissa.

Wambaughin poliisit toimivat yhteiskunnan ja kaaoksen rajalla. Beverly Hillsin ja rotumellakoiden Wattsin välimatka on suunnaton, vaikka se ei ole kartalla kymmentä mailia. Hollywoodissa julkisuus on kauppatavara; slummien värillisillä ei ole julkisuutta eikä yksityisyyttä.

Pintabaareissa puhutaan julkisuuden joustavaa kieltä. Poliisiasemilla puhutaan "legaleesia", todellisuutta manipuloivaa lakikieltä. Keskenään poliisit puhuvat sikamaista ja riemastuttavaa slangia. Muuan teoksen Kuoropojat (The Choirboys - paras Wambaughin kirjoista) konstaapeleista on opiskellut klassista filologiaa ja jättää itsemurhaviestikseen Catulluksen runon. Kaverit moittivat häntä homomaisesta kielenkäytöstä, jos hän lipsahtaa normaaliin englantiin.

NÄILLE viihteen poliiseille rajavartijan tehtävä on tuskallinen, liiallinen. Dekkarien tunnettu teema laillisuuden ja laittomuuden häviävän pienestä erosta ja henkilökohtaisesti moraalista sen eron ainoana ylläpitäjänä on tosi kuva "modernin" jälkeen tulleesta maailmasta. Ei ole "valtiota" eikä "kansalaisyhteiskuntaa" eikä taida olla yhtenäistä ja jakamatonta "oikeutta".

HYVÄ oikeusteoria ja -historia, tässä tapauksessa väitöskirja, ja hyvä käytännön eli praksiksen kuvaus, tässä tapauksessa Wambaughin jännäri, osoittautuvat lukijan päässä saman kolikon kahdeksi puoleksi. Niistä muodostuu valuuttaa yhdessä.

LIKAINEN HARRY 8.1.1996

TUNTEVA JA VASTUULLINEN ihminen miettii tekojaan ja elämäänsä ja herättää siksi pahennusta ja saa moitteita ja vieroksuntaa. Joskus käynnistyy peräti viranomaisten koneisto. Koneiston tarkoitus on ryskyä, jauhaa ja pelottaa, eikä sen rattaita ole muotoiltu kone-elinopin mukaisesti, sillä ne rattaat ovat teilipyöriä ja niihin takertuu viaton liha.

Ajatus on niin sietämätön, että sellaisen ihmisen kuvakin tekee häijyä ja aiheuttaa vastustusta.

NIINPÄ MEILLÄ OLI viikolla ilo ja kunnia nähdä taas kerran Don Siegelin elokuva ”Likainen Harry” televisiosta. Kun se aikoinaan 1970-luvun alussa esitettiin täällä teattereissa, sen tarinaa pidettiin arvottomana, oikeistolaisena ja jopa fasistisena. Samalla todettiin, ettei Clint Eastwood osaa näytellä, ja epäiltiin, tokko hänestä mitään tuleekaan.

Nyt televisioesityksen yhteydessä lehdistön torikauppiaat, joiden tehtävänä on ylistellä kirjoituksissaan television tarjoamaa tavaraa, turvautuivat 25 vuoden takaisin lauseisiin ja lausuivat julki painavan moraalisen epäilynsä - eivät tosin kaikki. Nimekkäät amerikkalaiset arvostelijat, kuten Pauline Kael, pitävät hekin edelleen kiinni tuomiostaan.

LIKAINEN HARRY kulkee San Franciscossa ja kärsii kaupungista, sen asukkaista ja itsestään. Hänessä on elokuvasankarille Humphrey Bogartin päivistä ominaista kaksinaisuutta niin ettei hänestä osaa heti sanoa, onko hän ”hyvä” vai ”paha”. Tämän hämmennyksen kuvaaminen on elokuvan tarkoitus.

Likainen Harry ei ole poliisi, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja rikkoo sen seitsemät perustuslait noudattaakseen omaa päähänpistoaan tai korkeimman yksityistä oikeudentuntoaan.

Elokuvassa kerrottu tilanne oikeuttaa julkisoikeudelliseen hätävarjeluun.

HÄTÄVARJELU sallii lain rikkomisen siten että yksi etu uhrataan toisen edun saavuttamiseksi. Pahimmillaan siinä on ihmishenki henkeä vastassa. Ihmisen, joka on juuri tappamassa toisen ihmisen, saa surmata. Ellei näin olisi, elämän punninta toista elämää vasten jäisi rikoksentekijän suoritettavaksi.

”Yleinen järjestys ja turvallisuus” ei ole sellainen arvo, joka oikeuttaisi vaarantamaan ihmishengen. Niinpä vankikarkureita tai murtomiehiä ei pysäytetä ampumalla kohti. Rangaistuksen suorittaminen ja toisen tavara eivät ole niin arvokkaita asioita, että niiden turvaamiseksi saisi tappaa.

LIKAINEN HARRY syyllistyy laittomaan etsintään ja sääntöjen vastaiseen epäillyn kiinniottamiseen tilanteessa, jossa panttivanki on kuolemassa. Kiduttaminen eli rikollisen vahingoittuneen jalan paineleminen on selvästi laitonta ja paheksuttavaa. Se ei kuitenkaan ole vaikeasti ymmärrettävää.

Luultavasti Kalifornian rikos- ja prosessioikeutta kuvataan elokuvassa väärin. Tiettävästi elokuvassa kuvatussa panttivankitilanteessa etsintää ja pidättämistä muutoin koskevat säännöt väistyvät. Muutenkaan ”Miranda” eli rikoksentekijän kiinniottamista ja kuulustelua koskeva vanha ennakkotapaus ei ole enää voimassa.

Monissa Yhdysvaltain osavaltioissa on kummallisia ja pikkumaisia lakeja laittomassa etsinnässä talteen otettujen todisteiden kelpaamattomuudesta oikeudenkäynnissä.

Syy on järkevä. Amerikan Yhdysvalloissa ei ole kattavaa rikoslakia. Osavaltioissa on omansa. Rikoslainkäyttö on eri aikoina päässyt villiintymään. Kysykää vaikka ”Lahjomattomilta”.

Yhtenäisyydestä vastaa korkein oikeus, joka julistaa osavaltioiden lakeja ja viranomaisten menettelytapoja perustuslain vastaisiksi. Se tulkitsee vain perustuslakia, ei rikoslakeja. Sen tulkinnat ovat sillä tavoin hurjia, ettei kukaan kuvittelekaan niiden perustuvan historialliseen totuuteen eikä vanhoihin säätämyksiin. Korkein oikeus on todennut esimerkiksi rotusyrjinnän ensin perustuslain mukaiseksi (Dread Scott) ja sitten sen vastaiseksi (mm. Brown vs. School Board).

Liittovaltion korkein oikeus pani kuriin ”kolmannen asteen kuulustelut” ja muun mielivallan päättämällä, että epämääräisissä olosuhteissa suoritettu kuulustelu on yhtä tyhjän kanssa ja lain vastainen vangitseminen niin ikään. Se tehosi heti.

NIINPÄ ”Likaisen Harryn” katsojalle esittämä kysymys on maailman vanhin ja paras: miksi oikeus ei toteudu. Vastaus on Suomenkin kannalta mielenkiintoinen: persnahkaansa pelkäävien virkamiesten takia.

DE IRA
SUUTTUMUKSESTA

SAATANALLINEN OIKEUS 1.3.1993

IRANIN islamilaisen tasavallan suurlähetystön lehdistöosasto esitti perjantaina lehdessä kysymyksiä kansanedustaja Pekka Haavistolle, siinä sivussa eduskunnalla ja itse asiassa myös Suomen valtiolle. Ongelmana on kirjailija Salman Rushdielle annettu "uskonnollinen tuomio" eli käsky tappaa hänet.

Iranin Islamilaisen Tasavallan suurlähetystön on syytä tietää, että jos kirjailija Rushdie vierailisi Suomessa ja hänen asiansa ratkaistaisiin siis Suomen lakien mukaan, suurlähetystön olisi ehkä viisasta diplomaattiseen suojeluoikeuteen nojautuen poistua maasta. Rushdien "tuomiota" aktiivisin toimin tukevat henkilöt näet syyllistyvät Suomen lain tuntemista rikoksista toiseksi raskaimpaan, yllytykseen murhaan.

Vieraan valtion määräämän kuolemantuomion täytäntöönpaneminen Suomessa olisi murha, josta sen tekijä tuomittaisiin elinkaudeksi vankeuteen.

Ordre public -säännön mukaan Suomen oikeus ei kuitenkaan tulkintani mukaan tunnusta Iranin Islamilaisen Tasavallan langettamaa tuomiota, eikä kirjailija Rushdieta esimerkiksi luovutettaisi Iraniin. Käsitykseni mukaan tulkinta on kaikissa atlanttisen oikeuskulttuurin maissa sama.

Se mikä on Iranille tuomio on täällä raskas rikos. Tämä kirjoitus on vastalause rikoksen nimittämiselle oikeudeksi.

IRANIN Islamilaisen Tasavallan kirjoituksessa puhutaan omantunnon vapaudesta täsmällisesti samalla tavalla kuin Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa. "Kirja 'Saatanallisia säkeitä' hyökkää väärinkäyttämällä vapautta omantunnon vapautta vastaan ja häiritsee uskonnollisten ihmisten rauhaa kaikkialla maailmassa", lähetystön taholta todetaan.

Vapauden väärinkäyttämistä oli vasemmistolaisuus ja juutalaisuus 1930-luvun Saksassa, ja vapautta ymmärtämättöminä kansanvihollisina teloitettiin Stalinin Neuvostoliitossa ne, jotka häiritsivät hyviä kommunisteja ajattelemalla toisin kuin johtava ideologia edellytti.

Tuota ajattelutapaa, jollaista vieraan valtion lähetystö nyt levittää murhaan yllyttämisen ohella tässä maassa, on totuttu nimittämään fasismiksi.

Ihmisoikeussopimukset, joihin täällä suhtaudutaan vakavasti, ovat parastaikaa harkinnan pohjana, kun YK ja Amerikan Yhdysvallat harkitsevat voimatoimia eräitä entisessä Jugoslaviassa terroria harjoittavia ryhmiä vastaan. Lähtökohtaisesti kuitenkin se, mitä Iran tekisi oman suvereniteettinsa alueella Rushdielle, jos tavoittaisi hänet, on Iranin Islamilaisen Tasavallan sisäinen asia. Jos Iranissa ajatellaan, että sen lainkäyttövalta ulottuu esimerkiksi Suomeen, ajatus on virheellinen.

EUROOPPALAISILLA on pitkä kokemus ihmisten vainoamisesta heidän kansallisuutensa, kielensä, rotunsa, poliittisten käsitystensä tai mielipiteittensä vuoksi. Historian pitkinä kausina islam on usein ollut kristillistä Eurooppaa huomattavasti valistuneempi ja oikeudenmukaisempi voima.

Nyt osat ovat vaihtuneet. Iranin Islamilaisen Tasavallan edustama "uskonnollinen oikeus" on vakava asia.

SUOMEN EDUSKUNNAN ihmisoikeusryhmällä on laaja kannatus. Se edustaa huomattavaa kansalaismielipidettä. Kysymys ei ole yksittäisen kansanedustaja Haaviston tulkinnoista, vaan vakavista ja merkittävistä kysymyksistä, joiden oikeudellisia, filosofisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia pidetään polttavan tärkeinä asioina. Kansanedustaja Haaviston tulkinnasta vallitsee laaja yksimielisyys. Iranin Islamilaisen Tasavallan ei tule tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä siitä, että jotkut poliittiset henkilöt ovat suostuneet markkinoimaan täällä sikäläistä uskonnollis-poliittista järjestelmää.

Täällä siis tuetaan sellaista kirjailijaa, joka on loukannut maailman uskonnollisten ihmisten ja muslimien uskonnollisia ja pyhiä uskomuksia. Täällä tuetaan myös sellaisia kirjailijoita, jotka loukkaavat tässä maassa laajasti kunnioitettuja kristillisiä käsityksiä. Jos jossain harvinaisessa tapauksessa syyllistytään uskonnon harjoittamisen häiritsemiseen, siitä sakotetaan maallisessa tuomioistuimessa.

Iranin Islamilaisen Tasavallan lehtikirjoituksessa loukataan raa'asti monien suomalaisten vakaumusta polkemalla ihmisoikeuksia ja niiden taustalla olevia vuosituhantisia kristillisiä oppeja. Tässä maassa se on sallittua, koska tässä maassa vallitsevan oikeuskäsityksen mukaan mielipiteiden ja arvojen - myös uskontojen - todellinen merkitys on niiden vakuuttavuudessa. Niiden merkitys nähdään siinä, uskovatko ihmiset niitä - vaikkei heitä uhattaisi surmata.

KOSKA hyviin tapoihin kuuluu esittäytyä, totean vielä olevani suomalainen tuomari, historiantutkija ja kirjailija.

VAIHTEEKSI TOTTA? 22.3.1993

MINISTERI PAAVO VÄYRYSEN kirjan nimen mukaan on totuuden aika 1. Tulossa saattaa siis olla aikanaan totuuden aika numero 2. Tuon tulevan ajan varalta on esitettävä muuan ikävä kysymys. Julkaiseeko ministeri Väyrynen ulkoasiainhallinnon salassa pidettäviä asiakirjoja yksityiseen tarpeeseensa?

Luultavasti julkaisee, eikä siinä ole mitään laitonta eikä luvatonta. Mutta siinä on ongelmia.

Mistä tiedämme, puhuuko ministeri Väyrynen totta?

Kysymys on akateeminen. Meillä ei näet ole mahdollisuutta vastata siihen. Ja se kiinnostaa historiantutkijoita.

ASIAKIRJOISTA, joita Väyrynen lainaa, osa on salaisia. Niistä ei annettaisi pyytäjälle kopioita. Osa on salaisia määräysten mukaan, joita Väyrynen on ollut itse antamassa. Kirjeet, muistiot ja "hyvä veli-kirjeet", joita Väyrynen lähetti presidentti Kekkoselle ministerinä olleessaan, on toivottavasti diarioitu ulkoministeriössä. Niissä on tietoja esimerkiksi luottamuksellisista neuvotteluista vieraiden valtioiden edustajien kanssa. Siten niitä ei voi pitää yksityisinä, vaikka ne näyttävät kohdittain liittyvän sisäpoliittiseen juonitteluun.

ERÄÄSSÄ KOHDASSA kirjaa mainitaan sitaatissa, että Vladimirov-jupakka johtui Ahti Karjalaisen arvostelukyvyn pettämisestä, tämä kun antoi julkisuuteen liian tuoretta materiaalia. Väyrysen kirjassa julkaistaan myös "liian tuoretta materiaalia".

Tämä on ongelman ydin. Ulkoministeri saa deklassifioida itse laatimaansa aineistoa eli kumota ja poistaa sen salassapitoa koskevat määräykset. Mutta kiinnostuneiden ulkopuolisten, kuten tutkijoiden, olisi saatava nähdä Väyrysen julkistamat asiakirjat.

Muutamassa kohdassa kirjaa Väyrynen viittaa suurlähettiläiden raportteihin. Ne ovat siis nyt muidenkin käytettävissä. Vai ovatko?

SALASSAPITOMÄÄRÄYSTEN kumoaminen on pulmallinen kysymys. Joltain osin ratkaiseva on asian luonne. Ulkoasiainhallinnon papereissa on epäilemättä runsaasti julkista tietoa, joka tunnetaan jo muista lähteistä. Sellaisen tiedon ilmaiseminen on tuskin kiellettyä. Toisaalta on tietoa, josta on "asian luonteen vuoksi" vaiettava, ellei poliittinen johto päätä julkistaa sitä.

Kun asiakirjoja julkistetaan tai referoidaan yksitellen, yleisöllä ja tutkijoilla ei ole keinoa varmistua tiedon riittävyydestä, täydellisyydestä ja asiayhteydestä. On vain luotettava kirjoittajan sanaan. Ja ministeri Väyrysen sanaanhan voi luottaa.

JULKISTEN ASIAKIRJOJEN salassapitoaika on Suomessa edelleen liian pitkä. Joudumme pesemään likapyykkiämme käsikopelolla, silmät ummessa. Ei hyvä.

Tämän päivän poliitikot ovat epäilemättä onnellisia siitä, että 1970-luku ja 1980-luku ovat lukkojen takana ja vain heillä on niiden lukkojen avaimet. Mutta tuleeko heille sallia näin valtava tulkintaetuoikeus?

ELÄVÄT VELJET 17.2.1992

"KUOLLEET VELJENI Inkerin soissa - elävät veljeni vankiloissa". Poliittista vankia on helppo sääliä, jos säälijän ja säälittävän poliittiset tunteet ovat yhdensuuntaiset.

Kriminaalivanki on helppo jättää heitteille, koska hän on "itse ansainnut kohtalonsa".

TÄSSÄ KUUSSA mahdollisesti ensimmäisinä suomalaisina Pietarin seudun vankiloissa käyneet kertovat, että sekä Dostojevskin kuvaamat loukot että Tshehovin Sahalin kalpenevat näihin laitoksiin verrattuna. Pietarin vankiloiden ja Pietarin seudun vankileirien tila ei ole missään tapauksessa parempi kuin yli sata vuotta sitten. Vankeja on tiettävästi 60.000. Poliittisista vangeista kukaan ei tiedä mitään, koska heitä ei väitteen mukaan ole.

Tämä tieto vankiloista on erittäin vakava. Ennemmin tai myöhemmin Pietarin vankiloissa on taas suomalaisia, laillisesti tuomittuja rangaistusvankeja. "Keskiyön pikajunassa" oli jenkki Turkin vankilassa. Milloin saamme suomalaisia Venäjän, IVY:n tai sen oikeudenomistajien vankiloihin, on ajan kysymys.

KRESTYN VANKILASSA, jossa aikoinaan istui vangittuna muiden ohella muuan Viipurin hovioikeuden jaosto, on kaksi kertaa enemmän vankeja kuin koko Suomessa, 6 000. Seitsemän - kahdeksan neliömetrin selleissä on 10 - 12 miestä ja muutama kissa. Makuusijoja ei riitä kaikille edes lattialla. Mahdollinen ulkoilu suoritetaan tarkoitusta varten varatussa häkissä.

Spalernajaan ei pääse. Se on edelleen KGB:n hallinnassa ja luultavasti varsin varattu.

Viipurin entisessä lääninvankilassa on kymmenen kertaa enemmän vankeja kuin saman kokoisessa Turun lääninvankilassa.

Pietarin naistenvankilassa on tuhat naista ja 600 poikaa. Yhdessä sellissä saattaa olla seitsemän äitiä lapsineen ja onnellisessa tapauksessa kullekin aikuiselle makuulavitsa.

Vankileirillä, jolla suomalaiset kävivät, on 2.000 miestä, heistä 700 taposta tuomittua. Vanhin vanki oli täyttänyt 90 vuotta.

PIETARIN viranomaisilla on ainakin kaksi kantaa. Ensinnäkään Kresty ja vastaavat muurien, piikkilankojen ja konekiväärien ympäröimät laitokset, joiden käytävillä juoksee susikoiria, eivät ole vankiloita. Pietarissa ei ylimalkaan ole vankiloita. Siellä on "kolonioita".

Toiseksi vangit ovat ansainneet kohtalonsa eikä heihin ole mitään syytä kiinnittää huomiota, koska miljoona kunnon ihmistä näkee nälkää ja kokee puutetta.

SUOMI joutuu ennen pitkää keskustelemaan kansalaistensa rankaisemisesta ulkomailla muuallakin kuin EY:n alueella ja on jo todennut eräissä rikollisen luovuttamista koskevissa tapauksissa, ettei luovutettavia uhkaa Venäjällä mikään...

ENGLANTILAINEN LORDI ACTON sanoi, että yhteiskuntajärjestelmää ei mitata julkisivuilla eikä julkilausumilla, vaan yksinomaan tavalla, jolla yhteiskunta kohtelee kovaosaisiaan.

KANSLERI JA RUUSUN NIMI 8.6.1994

OIKEUSKANSLERI Jorma S. Aalto ei saa jäädä vaille kiitosta työstään menneisyyden portinvartijana. Juhantalon juttu lienee nyt ohi. Oikeuskanslerin julkistettu lausuma oli niin huolellisesti ja taitavasti kirjoitettu, ettei edes iltalypsyyn tuomioistuimissa näyttäisi jäävän tilaisuutta. Kenelläkään ei ole mahdollisuutta kysyä menetettyä kunniaansa.

Syyteharkinta on muodollis-juridista. Sitä on tuomioistuimenkin harkinta. Ylen määrin lakiuskollisen Suomen kansan on nyt kuitenkin syytä tarkoin harkita oikeuden ja vastuun muita ulottuvuuksia ja piirtää risti seinään.

PRINSSIEVERSTISTÄ Rantasalmen ja koko Suomen sulttaaniksi kohonnut puoluejohtaja lausui työväentalolla ensi sanoikseen, että maailman on nyt tullut toiseksi ja tarvitsee toisenlaisia ihmisiä. Se on totta, mutta onko muutosta parempaan nyt, kun edistyksen ja valistuksen aikakausi on peruuttamattomasti ohi?

Ruusuilla maatessa voi käydä niin, että herättyä linnat ovat orjantappuroiden peitossa ja vuosisata on kulunut kuin päivä. Toinen taivas ja maa on kiinalaisen legendan mukaan kirsikankukkien eli siis todellisuuden tuolla puolen, historian tavoittamattomissa.

YMPÄRI EUROOPPAA suuret puolueet kompastelevat korruptioon. Italia, Espanja, Ranska ja Suomi ovat esimerkkejä siitä. Yhdysvalloissa poliittinen korruptio - graft - liitetään henkilöihin, koska siellä puolueet ovat vailla selvää kiinnikettä ryhmäintresseihin. Euroopassa kiinni jäävä poliitikko ryvettää sitä vastoin koko puolueensa. Suomessa kolme suurinta puoluetta on samanaikaisesti ratkeamisen vaarassa.

NIINPÄ muodollis-juridinen harkinta ei riitä. Moraalisen vastuun ja poliittisen vastuun sisältö on mietittävä uudestaan.

Suomen oloissa selkeintä olisi laajentaa perinteisten oikeusviranomaisten katsantoa ja toimivaltaa. Oikeastaan siihen on jo sitouduttu. Oikeudenkäyntilaitoksemme uudistuu, mutta uudistus ei toimi, elleivät tuomarit, asianajajat ja syyttäjät toimi.

SYYTTÄJIEN ylin on oikeuskansleri. Muutamissa viime aikojen suurissa jutuissa hänelle on liukunut tuomioistuimella kuuluvaa harkintavaltaa. Juhantalon asiassa ratkaisua ei ole arvosteltava, koska syytekynnys valtakunnanoikeuteen on voimassaolevan, vanhentuneen lain mukaan selvästi korkeampi kuin muissa virkamiehiä koskevissa rikosasioissa.

Hiukan jää ihmettelemään, mitä vikaa oikeuskansleri ja sanomalehtien pääkirjoitukset näkivät henkilötodistajissa. Suomen lain mukaan valaehtoinen todistajanlausunto on vahvin mahdollinen näyttö ja oikeutta esittää kirjallisia todisteita on rajoitettu.

Lakia on muutettava ja vastuun rajoja mietittävä, koska nyt tehdyt ratkaisut voidaan lukea siten, että Suomessa poliitikko saa täyttää taskunsa ja tyhjentää toisten taskut ilman pelkoa oikeudellisesta, moraalisesti tai poliittisesta vastuusta.

Oikeuskanslerin ja syyttäjien asemaa on mietittävä. Oikeusministeriön kaavailun mukaan asianomistajan syyteoikeus rikosasioissa poistettaisiin melkein kokonaan. Ajatus on oikean suuntainen, mutta oikeuskanslerin ylitsekäymiset osoittavat, millä suunnalla ongelma on. Syyttämättäjättämispäätöksestä ei voi valittaa. Sen peruuttaminenkin on vaikeaa. Tuomioistuinmenettelyn ytimiä sitä vastoin on juuri muutoksenhakuoikeus. Syyteharkinnan laajentaminen johtaa samaan kuin Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa, tuomiovallan liukumiseen syyttäjille.

Tarvitaan uusia ihmisiä ja väsymättömiä ajatuksia. Mutta Jumala yksin tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät ja mikä on ruusun nimi.

KIERTOKÄYNTI 27.2.1995

MUUAN lääkäri kutsui lehtikirjoituksessaan nimeltä mainitsemiaan tupakoijia ilmaiselle kiertokäynnille Pirkanmaalle Pikonlinnan sairaalaan haastattelemaan keuhkovammaisia ja heidän omaisiaan tupakoinnin osuudesta keuhkosyöpään ja sepelvaltimotautiin. Samassa yhteydessä hän lupasi näyttää tervaisia keuhkoja ruumiinavaussaleissa.

Olen liikkunut nyt kaksi vuotta miltei päivittäin syöpäsairaaloissa. Ketään ei ole näkynyt kiertokäynnillä HYKSissä, Sädehoitoklinikalla eikä vuodeosastolla. Myös ruumiiden ympärillä kylmissä saleissa on ollut aivan hiljaista.

Sitä vastoin sairaalat ovat olleet pahasti ylikuormitettuja. Vaikean tapaturman uhriksi joutuneita ja leikkauspotilaita makuutetaan käytävillä. Henkilökuntaa ei riitä tarpeelliseen hoitoon. Yöpäivystys ei tahdo toimia, vaan omaiset joutuvat valvomaan sairaita omaisiaan niillä taidoin, mitä heillä sattuu olemaan. Terveyskeskuksen vuodeosastolla jotkut hoitajat tekevät kahta työvuoroa peräkkäin, ensin yö ja sitten päivä.

Maamme suurimmalla sairaalalla ei ole varaa hankkia laitteistoa gammaveitsikäsittelyyn, jolla pelastettaisiin joka vuosi sata ‑ kaksisataa enimmäkseen nuorta ja työkykyistä aivokasvaimen uhriksi joutunutta takaisin työelämään.

KUN NYT katsoo ympärilleen, terveydenhoidon henkilökunta on ajettu työtaisteluun, ambulanssit ja pelastuspalvelu takertelevat lakon kourissa, ja asioista vastaava ministeriö puuhaa tupakkapropagandaa. Raha ei tunnukaan olevan tiukassa. Kaiketi se on pitkäjänteistä terveydenhoitoa. Mutta kun osa mielisairaaloiden potilaista ja kroonikoista on jo heitteillä.

Erään väitteen mukaan joukkotyöttömyys ja taloudellinen ahdinko lisäävät nyt sairastavuutta ja kuolevuutta rajusti. Ja sellaisiakin mielipiteitä esitetään, että painostaminen, uhkailu ja pelottelu eivät olisi terveydenhoidon tehtävistä ensimmäisiä.

LEHTIKIRJOITTAJA jättää mainitsematta, sallisiko hän lääkärinä valokuvata keuhkosyöpäpotilaita, osoittaa heitä sormella, saisiko heille nauraa tai heristää nyrkkiä, kun he ovat saattaneet itsensä sellaiseen tilaan, ja olisiko heidän nimensä ja kuvansa lupa julkaista varoittavina esimerkkeinä. Olen ymmärtänyt, että ja että muinaisuudessa eli Hippokrates‑niminen henkilö, joka opetti, että sairaita on hoidettava siihen katsomatta, ovatko he ansiollisia hoidettavaksi. jotkut lääkärit pitävät kiinni valastakin. Ja laki määrää vaitiolovelvollisuuden, jonka kannalta tarjottu kiertokäynti voisi olla ongelmallinen.

RUUMIINAVAUSSALIA koskeva tarjous on mielenkiintoinen. Eikö tuo lääkäri voisi esitellä myös itsemurhaajien ruumiita, itse hankittuun sukupuolitautiin menehtyneitten elimistöä ja raittijuoppoina itsensä hengiltä kolaroineiden ruhjeita?

Herrasväelle tarjottiin jo lähes kaksisataa vuotta sitten tilaisuutta käydä nauramassa hulluille mielisairaaloissa. Nuo sairaudet aiheutuivat lääkäreiden mukaan asianomaisten pahuudesta, degeneraatiosta, sopimattomista intohimoista ja halveksittavista elämäntavoista - siis aivan kuten tupakkaperäiset sairaudet.

UUSI ASENTEEMME perustuu häpäisemiseen, nolaamiseen, väkivaltaiseen pitelemiseen, pakottamiseen, kiristämiseen ja joissakin tapauksissa lahjomiseen. Sosiaali‑ terveysministeriö tarjoaa pakkohoitoa, kuten vierotuskursseja ja nikotiinilaastaria. Ehkä tupakoijiin olisi kokeiltava myös sähkösokkia tai lobotomiaa?

TERVETULOA Suomeen, aasialainen fundamentalismi. Olennaista ei ole, miten kestämättömin perustein viholliset on käsketty tuhota. Olennaista on usko, joka antaa oikeuden tuomita ja tuhota synnintekijät ja lainrikkojat.

Seuraavaksi fundamentalistit tahtovat kuohita lapseen sekaantujat. Prostituutio on julistettava rangaistavaksi; siveettömien kuvien levittäminen on sitä jo. Itse asiassa murhamiehiäkään on turha hellitellä vankiloissa. Jakoavaimella ohimoon ja henki pois! Rattijuopoista päästäisiin helpoimmin myöntämällä poliisille oikeus lopettaa rattijuoppo tavattaessa. Niskaan suunnattu laukaus ei aiheuttaisi edes suurempia ympäristöhaittoja.

Televisioon kuvia tervaisista keuhkoista, tukehtuvista syöpäpotilaista, romahtavasta hiusverenkierrosta. Katsauksia ruumishuoneelta. Keinoja riittää. Tärkeintä on fundamentalistinen vimma saada tupakoitsijat eli huonosti elävät ihmiset kuriin, koska lääkärit ja muut hyvät ihmiset ovat oikeassa, ja heidän tehtävänsä on opettaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan, vaan vaarantavat toistenkin elämän ja heidän kasteenraikkaat keuhkonsa, virheettömät maksansa ja himmeästi kiiltävän aivokalvonsa.

EI HYYSÄTÄ 18.3.1996

RATTIJUOPPO on taas ajanut hengiltä lapsia. Kansanedustaja Saapunki on todennut eduskunan liikennevaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessaan, että rattijuoppoja hyysätään aivan liikaa. Rangaistuksia on korotettava. ”On varmaa, että kovilla rangaistuksilla on ennalta ehkäisevä vaikutus”, hän lausuu lehdessä.

LUIN TÄMÄN ja ryntäsin hakemaan nenäliinan. Siinä ei silmä pysynyt kuivana. Kauan olemme tarponeet tietämättömyydessä. Nyt saimme kuulla totuuden. Kovilla rangaistuksilla on ennalta ehkäisevä vaikutus.

Juuri tätä samaa asiaa, kovien rangaistusten vaikutusta, on pohdittu tuhannen tutkijan voimin. Siihen on tuhlattu sanomattomasti aikaa. Jo kirkkoisät kirjoittivat 100-luvulla ja 200-luvulla ja 300-luvulla tästä asiasta, koska he eivät tunteneet kansanedustaja Saapunkia. Rikoslain säätäjät sata vuotta sitten polkivat pimeydessä. Viime vuosisadan valistajat erehtyivät poistaessaan vesileipärangaistuksen, piiskaamisen ja kirveellä mestaamisen.

Kirje Clintonille! Hän käynnisti erittäin laajan rangaistusten kiristämisohjelman. Hänellä oli saman suuntaisia epäilyjä kuin kansanedustaja Saapungilla, mutta häneltä puuttui tieto.

Rangaistuksia sitten kiristettiin. Alle 18-vuotiaita tuomitaan elinkautiseen vankeuteen ryöstöistä, joissa kenenkään henki ei ollut vaarassa, ja on muutenkin saatu aikaan jämäkkä ja miehekäs meininki ja maailman kaikkien aikojen suurin vankiluku niin että peräti Kalifornian talous horjahtelee vankiloiden kustannuksista, köyhemmistä valtioista puhumatta. Rikollisuus mokoma kuitenkin kasvaa ja raaistuu eikä yhtään surmattua ole saatu herätetyksi henkiin. Rikollisuuden kokonaiskustannukset moninkertaistuvat.

Mutta meillä on onneksi mies, joka tietää: kovilla rangaistuksilla on ennalta ehkäisevä vaikutus.

TÖRKEÄSTÄ rattijuopumuksesta tuomitut on siis lähetettävä vankilaan pitkäksi ajaksi. Lisäkustannukset ovat olemattomat: muutama miljardi. Kansanedustaja Saapunki järjestää ne jostain. Helpointa on ottaa ne huono-osaisten toimeentulosta.

Vielä halvemmalla päästäisiin, jos poliisille annettaisiin oikeus teloittaa rattijuopot ja sellaisiksi epäillyt paikan päällä lähimpään maantien ojaan. Poliiseilla kyllä on estoja. Ehkä jokin moottoripyöräkerho voisi ottaa teloittamisen urakaksi.

HITLER ja Stalin menettelivät näin. Vankiloissa ei liioin hyysätty ketään. Itse asiassa näitä vankiloita on edelleen. Ottaisivatkohan venäläiset halvallakin meidän rattijuoppomme rangaistavikseen? Heillä on avarat kiinteistöt ja niin reipas meininki, että sitä ihmetellään Euroopan neuvostossa asti.

PRESIDENTTI Kekkonen-vainaa puuttui sypäkästi rattijuoppouskysymykseen eräässä uuden vuoden puheessaan. Tuomarit säikähtivät ja alkoivat tuomita vankeusrangaistuksia entistä verrattomasti useammin, ja Seutulan lentokenttä sen kuin laajeni. Mutta rattijuoppouteen se ei vaikuttanut.

Yleensä on näet kuviteltu, että kattonopeus, turvavyöt, valvonta, tarkkailu ja valistus olisivat vaikuttaneet liikennekuolemien määrän laskemiseen. Ne ovat pudonneet 20 vuodessa melkein puoleen, vaikka liikennemäärät ovat moninkertaistuneet.

Mutta kansanedustaja Suopunki tietää totuuden, ja se on toinen. Rangaistuksia on kovennettava.

On puututtava seurauksiin, ei syihin.

EDUSKUNTA kenties haluaisi kuulla asiantuntijoina serbejä, kroaatteja, hamaseja ja hizbollaheja, jotka ovat tulleet tunnetuiksi hyysäämättömyyden asiantuntijoina? Vai haluaako kansanedustaja julistaa rattijuopoille jihadin, pyhän sodan?

Entä jos hän kuitenkin jättäisi asian poliisille ja tuomioistuimille? Siellä riittää nimikkeitä ja asteikkoja 12 vuoteen asti. Perustuslaissakin on lukevinaan, että nämä rangaistuksen mittaamista koskevat asiat kuuluisivat riippumattomille tuomioistuimille eivätkä poliitikoille.

RATTIJUOPON päästäminen tutkinnan jälkeen vapaaksi perustuu lakiin ja noin 700 vuotta sovellettuun käytäntöön, jonka mukaan vangitsemisen on perustuttava lakiin - habeas corpus.

TÄMÄ KIRJOITUS on hyökkäys, jonka kohteena on yksittäisen poliitikon mielipide. En ihaile rattijuoppoja enkä hae keinoja heidän hyvittelemisekseen. Perusteeni on sen politiikan paheksuminen, että ihmisten ymmärrettäviä surun, vihan ja raivon tunteita lietsotaan ja käytetään hyväksi. Se on vakavampi ongelma kuin rikollisuus liikenteessä.

KALAT VEDESTÄ 29.1.1996

HETKITTIN voisi luulla, että puoli kansaa on kalamiehiä. Eikä edes tarvita sisävesien lohiloukkuja, joista voi löytyä pienemmän saaliin ohella kuutteja, norppia ja pintasukeltajia. Pyydyksistä paras on kateus, joka vie kalat vedestä.

Sitä esiintyy kahden suuntaisena. Toisilla eivät saisi olla asiat hyvin ja toisten sietäisi kokea kovia.

Jos julkisuuden henkilö jää kielestään kiinni ja hänet tuomitaan rötöksestä, häntä pitäisi muun rankaisemisen lisäksi roikuttaa jaloista kaupungin portilla. Jos joku on puolestaan pääsemässä paremmille päiville lihavan leivän ääreen, häneltä pitäisi kaikin keinoin saada se leipä pois.

EUROKANSAN edustajilla on liian suuret tulot. En ole havainnut, että raha tekisi onnelliseksi, rauhoittaisi tai raukaisisi. Mutta en voi olla ihailematta suomalaisten ja ruotsalaisten pohjatonta tekopyhyyttä.

Miksi eurokansan edustaja ei saisi ansaita edes kymmenettä osaa siitä minkä jääkiekkoilija? Molemmilla on kovasti matkustamista, taitoa tarvitaan ja vähän väliä taklataan kaukalon reunaa vasten niin että luut rutisevat, ja poikittaista mailaa tulee joka suunnasta. Tosin Brysselissä toisin kuin Winnipegissä ja Montrealissa ja Torontossa koukitaan ja rokotetaan näemmä tehokkaammin omien kuin vastapuolen toimesta.

TUOMARIT eivät muka saisi rosvota välimiesoikeuksissa eivätkä professorit sivutoimillaan. Asianajajat ovat ilman muuta liian hyvätuloisia...

Muuan juristiystävä tämän valtakunnan huipulta sanoi ilkikurisesti virnistäen, että ainakin tuomarin pitää olla niin rikas, ettei häntä voi lahjoa. Hän ei saisi olla riippuvainen kenenkään mielisuosiosta eikä kädenojennuksista kohtuullisten tarpeittensa täyttämisessä.

On epäilyttäviä sivutoimia, jotka ovat omiaan horjuttamaan yleisön luottamusta virkamiestä kohtaan, kuten esimerkiksi kolumnien kirjoittaminen sanomalehteen. Riippuvuutta taas rakentuu erittäin helposti säätiöitä ja rahastoja kohtaan, jos harjoittaa tiedettä tai taidetta tai molempia.

Ne ovat myös ajankäytön kannalta sivutoimista tuhoisimpia. Ne pitäisi kieltää.

RUOTSALAISET harkitsivat ministeri Sahlinin syytteeseen panemista mutta eivät sitten panneetkaan. Syynä oli sählääminen luottokorteilla.

On järkyttävää, että ministeri joutuu juoksemaan päivittäistavarakaupoissa ja vielä niin huonoissa rahavaroissa, että vauvanvaipat joutuvat väärään piikkiin. Ennen vanhaan jopa yhteiskoulun rehtori käveli kauppaan maha pystyssä, keräsi ostokset ja oletti, että myymälänhoitaja merkitsee hankinnat muistiin ja lähettää laskun perässä. Joka maksettiin jos jaksettiin.

Lienee ihmisiä, joiden ammattina on tuhlaaminen, mutta toisten mielenkiinto törsäämiseen loppuu ennen pitkää. Monet tosi rikkaat ovat yhtä tunnettuja kohtuullisista elämäntavoistaan kuin suomalaiset vuorineuvoksettaret työn sierrettämistä käsistään. Heillä ei ole siihen työhön pakkoa. Se on valintaa.

CINCINNATUS jätti auransa pellolle pahuutensa valtaan, kun häntä tultiin tahtomaan diktaattoriksi. Gallien hyökkäys oli kiireisempi asia kuin kyntäminen. Meillä ministerien pitäisi ehtiä maitokauppaan ennen iltakoulua, tuomareitten hakemaan lapsi tarhasta ja kirurgien täytyisi kiirehtiä leikkausta, jotta kerkeäisi imuroida ennen kuin anoppi ilmestyy kylään. Lumentulo keskeyttäisi tulopoliittiset neuvottelut ja Suomen Pankin johtokunnan kokouksen, koska porukan olisi kiirehdittävä kolaamaan pihansa ja ajotiensä.

Ruotsalaiset ovat korottaneet hiukan ministerinpalkkoja, mutta yleisesti ajatellaan, että ministerin ja hänen sihteerinsä ja tämän siivoojan olisi ansaittava nettona suunnilleen sama. Tasa-arvo vaatii sitä. Mutta tällainen tasa-arvoaate on aivan yhtä hullu kuin kuvitelma, että esimerkiksi leikkauksia suorittaisivat tasa-arvon nimissä vuoroon kirurgit ja kerrossiivoojat.

Kaunis ajatus siis, mutta sitten ministereiksi, johtajiksi ja muiksi vallankäyttäjiksi hakeutuu pelkästään psykopaatteja.

On näetsen miellyttävämpiäkin tapoja viettää elämänsä kuin sellainen virka ja päivittäinen aikataulu, jossa ihminen pyörii samalla tavoin kuin sammakko pyörii äkeen piikissä.

HYVÄT IHMISET JA PAHAT RIIHESSÄ 4.11.1996

VIIME VIIKOLLA televisiossa esitettiin puheohjelma, joka ei luvannut mitään hyvää. Mitä hyvää voi koitua siitä, että neljä äijää istuu lavalla puhumassa niitä näitä? Televisio ei kestä todellista asiaa enempää kuin korkeintaan kaksi minuuttia kerrallaan, poikkeuksellisessa tapauksessa kolme.

Syy on selvä. Ei kenenkään mieleen tule esittää painavintakaan asiaa filmattuna puheena. Jos kävisi niin onnellisesti, että jollakulla olisi tilaisuus esittää asiaa elokuvassa, se asia on istutettava elokuvan kerrontaan. Ja sama koskee televisiota.

TUOSSA OHJELMASSA juontajana toimi Johnny Liebkind, paljon julkisuudessa ollut henkilö, josta en itse tiedä juuri mitään. Puhutettavana oli tavanomaista asioita tuntevaa porukkaa.

Kiinnostuin ohjelmasta varsinaisesti vasta nähtyäni iltapäivälehtien arvioinnit, jotka olivat hyökkääviä. Kummankin kirjoittajan mielestä tunnetun kelmin päästäminen vetämään televisio-ohjelmaa oli outoa ja oikeudentuntoa loukkaavaa.

VOI OLLA, että Liebkind on kelmi. Tässä yhteydessä on kuitenkin pakko huomauttaa, että oikeudenkäyntiin syytetyksi joutuva henkilö on syytön, kunnes tuomioistuin on antanut langettavan tuomion. Sen jälkeen hän on syyllinen. Kun hän on suorittanut rangaistuksensa, hän on entinen syyllinen, eikä häntä ole lupa nimitellä loukkaustarkoituksessa rikoksen vuoksi.

Yleisen käsityksen mukaan kaikki pankkiherrat, suurimmat osan poliitikoista ja ainakin viisikymmentä prosenttia liikemiehistä saisi hirttää lähimpään leppään, koska he aiheuttivat pankkikriisin ja massatyöttömyyden. En ole samaa mieltä syy-yhteydestä enkä menettelytavasta. Holtittomuus, taitamattomuus, katteeton optimismi, huono tuuri ja valtavat rakennemuutokset kasaantuivat.

On liian hitleriläistä hakea tähän kaikkeen ”syyllisiä”. Rahamarkkinoiden säännöstelyn purkaminen ja Neuvostoliiton romahtaminen vaikuttivat yhdessä enemmän kuin ahkerinkaan keinottelija.

Varmuuden vuoksi haluan tähdentää vielä, että henkilökohtaisesti en hyväksynyt enkä hyväksy keinottelua. Mutta en ole myöskään valmis tuomitsemaan sitä.

TELEVISIOKESKUSTELUN mielenkiintoisin puoli oli asioiden peittyminen henkilöiden alle. Liebkind oli nimittäin säpsähdyttävän hyvä juontaja. Hän tunsi asiansa erinomaisen hyvin. Hän oli miettinyt taustoja. Hän kysyi ja kuunteli. Kunniamaininta hänelle kuuluu erityisesti siitä, että hän sai Esko Seppäsen sanattomaksi tämän omilla aseilla eli faktoilla. Seppänen on suvereeni syyllistäjä ja lauseiden puhuja. Lauseet eivät useinkaan liity toisiinsa ainakaan logiikan sitein, mutta ne kuulostavat silti komeilta. Liebkind perusteli väittämillä, jotka olivat tosiksi osoitettavissa, eivätkä epämääräisiä mielipiteitä tai yleispehmeitä ”kannanottoja”. Kannanottoon ja mielipiteeseen on tapana syyllistyä silloin kun tosiasioita ei tahdo löytyä.

Tätä piirrettä ei ohjelman arvosteluissa mainittu: sitä että se oli intelligenteimpiä keskusteluita vaikeasta aiheesta pitkään aikaan.

Keskiajalla totuus riippui siitä, kuka sen sanoi. Lieneekö nyt ajatus palata vuosisadan alun ilmapiiriin. Meillä Pohjanmaalla saatettiin sanoa, että älä sinä puhu mitään, kun ei teillä ole höyryllä käyvää riihikonettakaan.

LAKI ON KAIKILLE SAMA: PÄÄ POIKKI 11.11.1996

UUDEN SUOMEN perillinen Iltalehti julkaisi Raija Parikan erääseen televisio-ohjelmaan liittyvän kirjoituksen, johon tekijä oli saanut mahtumaan edesmenneen Neuvostoliiton ja Saksan Kolmannen valtakunnan keskeisimmät oikeudelliset periaatteet.

Se oli hyvä suoritus. Kirjoittajalla on aihetta ylpeyteen.

LAKI ON KAIKILLE SAMA - vain tuomiot vaihtelevat, kirjoitti Iltalehden toimittaja. Lainaus on laulusta, jota Kristiina Halkola esitti ennen, ja puhtainta stalinismia.

Lain on oltava kaikille sama ja tuomioiden on vaihdeltava. Tästä on neljä tunnettua poikkeusta, Mooseksen laki, sosialistinen Neuvostoliitto, fasistinen Saksa ja Ranskan vallankumouksen giljotiinivaihe.

Lain mukaan kansanvihollinen on tuhottava. Tuomio on teloitus tai karkotus. Tuomioon ei vaikuta sääty eikä asema, ei tahallisuus, teon luonne eikä vaarallisuus. Karkotustuomion saa lapsi, joka on kuiskannut koulussa sopimattoman sanan, aikuinen joka on syyllistynyt suomenkielisyyteen, poliittinen vehkeilijä ja pomminheittäjä.

Laki on kaikille sama, eivätkä tuomiota vaihtele.

Mooseksen laki määräsi saman rangaistuksen sille, joka varasti leivän nälkäänsä, ja saman rangaistuksen sille, joka varasti aarteen ylellisyyteensä. Hitlerin laki määräsi tuhottavaksi kaikki ne, jotka olivat syyllistyneet juutalaiseen syntyperään, kuten esimerkkihenkilömme Liebkind.

ILTALEHDEN kirjoittaja kertoo: ”Raha ratkaisee tuomiotkin”, ja viittaa huippuasianajajien merkitykseen. Hyvä asianajaja voi vaikuttaa asian lopputulokseen etenkin silloin, kun julkisuus on jyrkkää, esimerkiksi nyt viimeksi ”kettutyttöjen” tapauksessa.

Mutta tuo ”raha ratkaisee” on niin hurja väite, että kutsun Parikan kertomaan havainnoistaan Suomalaisen lakimiesyhdistyksen kokoukseen, jonka aiheena on ”Oikeus ja media” ja joka pidetään tämän kuun 19. päivänä kello 19 korkeimman hallinto-oikeuden istuntosalissa. Meitä on siellä varmaan satakunta tuomaria, asianajajaa ja muuta kelmiä. Kuulisimme mielellämme Parikan perustelut käsitykselleen. Tervetuloa.

KIRJOITTAJA ihmettelee, miksi Aira Samulin oli jäävi esiintymään televisiossa omassa asiassaan, mutta Johnny Liebkind ei. Jäävi tarkoitti tuossa yhteydessä vaalikaranteenia. Liebkind ei ollut ehdokkaana, Samulin oli.

Jäävi eli esteellinen tarkoittaa sitä, että henkilö istuu tuomarina omassa asiassaan tai asiassa, jossa hänellä on osa. Liebkindin kohdalla kysymys ei ole esteellisyydestä, vaan rikoksesta epäillyn oikeudesta puhua ja puolustautua.

Neuvostoliitossa ja Saksassa tätä oikeutta ei ollut, vaan syytetyn käskettiin pitää turpansa kiinni. Kun todisteita esitettiin, niitä ei näytetty syytetylle.

Tätä nykyä syytetyn - myös Parikan esimerkkinä mainitseman lapsenraiskaajan - kuuleminen ennen tuomion langettamista on pakollista. Itse asiassa myös lehtimiehen ohjeissa on tämän suuntainen maininta.

RIKOKSEN suosiminen on rangaistava teko. Rikoksen kaunistelu tai rikoksilla kehuskelu esimerkiksi televisiossa on vastenmielistä ja moraalitonta. Rikoksentekijän puolustaminen on ihmisoikeus; ellei syytetyllä ole rahaa, valtio maksaa hänelle puolustajan, ja lehdet moittivat kustannuksia.

KIRJOITTAJA käyttää nimimerkkiä ”Ruuturouva”. Kirjassa ”Liisa ihmemaassa” esiintyy kollega, herttarouva, jolla on mutkaton suhtautuminen ihmisiin ja oikeuteen. ”Pää poikki”, hän sanoo aina. ”Pää poikki.”

RUTINA JA KITINÄ 18.11.1996

SE ON HUONO MERKKI, että toimittajat alkavat kirjoittaa toisistaan. Siinä ovat ikään kuin aiheet vähissä.

Erinomainen kolumnisti ja toimittaja Jukka Kuikka on uhrannut minulle kokonaisen kirjoituksen Kauppalehden Optiossa. Se oli yllättävä myötäkäyminen. Lehdistön on oltava virkamiesten, lainkäyttäjien kimpussa jatkuvasti, valppaasti, räväkästi. Lehtien on kerrottava onnettomuuksista, paljastettava epäkohtia, viritettävä epäluuloja, esitettävä mielipiteitä. Se on meidän järjestelmämme. Esivallan metkuja ei pidä purematta niellä.

KUIKKA tekee saman kuin Iltalehden kollegansa viime viikolla eli läpsii minua turhan lempeästi. Löisi yksin tein kunnolla, niin kuin sikaa seipäällä. Kriittiseksi tarkoitettu kirjoitus voi muuten kääntyä tarkoitustaan vastaan ja muuttua mainokseksi.

PUHE ON edelleen syyllisyydestä ja syylliseksi toteamisesta. Kuikka kirjoittaa, että jos hän varastaa minulta kameran, hän on syyllinen, saatiinpa hänet tuomiolle tai ei. Näin asia juuri on.

Toisaalta se on niinkin, että vankiloissa istuu kovin vähän syyllisiä. Usein ilmenee, että henkilö, joka on tavattu käsi purnukassa ja posket hillossa, kiistää jyrkästi syyllisyytensä.

Siitä syntyy poliittinen ongelma: julistaako asianomaisen syylliseksi lehdistö vai tuomioistuin. Meillä on esiintynyt taipumusta jälkimmäiseen menettelytapaan.

YKSI SYY TÄHÄN on asioiden monimutkaisuus. Tositapaus: huollosta haetun auton moottori leikkaa kiinni kesken ajon ja syöksyy tieltä. Alle jäänyt jalankulkija saa surmansa. Kuka on syyllinen? Kuljettaja, joka ei pysäyttänyt autoa heti öljynpaineen varoitusvalon sytyttyä, vai huoltokorjaamon mekaanikko vai korjaamon omistaja?

Onko nainen syyllinen, jos hän puolustautuu raiskaajaa vastaan, käteen osuu leipäveitsi ja veitsi sattuu päällekarkaajan sydämeen? Juristeilla on tapa sanoa, että nainen on syyllinen, mutta hätävarjelutilanteessa tehtynä teko jää rankaisematta. Jos sanottaisiin, ettei nainen ole ylimalkaan syyllinen mihinkään, se kuulostaisi oudolta, koska syyllisyys on syyn yksi muoto.

KUIKKA kummastelee syyttäjien sokeutta ja kertoo seuranneensa, miten esimerkiksi palloiluseurat ovat saaneet vilpillä haltuunsa rahoja.

Eräässä oikeusjutussa palloseura oli toden totta jättänyt ennakonpidätykset suorittamatta. Se on rangaistava teko, josta johtokunta on lain mukaan vastuussa. Ongelmaksi osoittautui, pitikö myös juniorijaoston valmentaja tuomita rangaistukseen ja miljoonan markan vahingonkorvaukseen. Hänkin oli kuulunut seuran johtokuntaan, mutta ei ollut koskaan osallistunut varainhankintaan, koska seuran taloudesta vastasi palkattu toimihenkilö, merkonomi. Tämä oli kenellekään kertomatta jättänyt verot pidättämättä. Junnuvalmentaja ei pitänyt itseään syyllisenä. Kysymys oli vaikea.

LEICA-kamerassa, josta Kuikka on ottanut iskevät kielikuvansa, ei ole vitkalaukaisinta eikä millisekunteina säädettävää valotusta. Kyllä sillä kuvataan aivan samalla tavalla kuin syyllisyyskysymyksiä ratkaistaan eli järjellä, tiedolla ja kokemuksella, tarvittaessa niin kuin Kultalan Kalle eli periaatteella sumeilematta sekaan.

Otsikko on muinaisen syytetyn selitys perhepiirissä kirveellä tehtyyn murhaan:” Ajattelin että parempi se on kertainen rutina kuin ainainen kitinä.”

VERTA VERRASTA 26.2.1996

PANKKIHERRAT ja muut nilkit ovat päässeet rötöksistään aivan liian vähällä. Se tiedettiin, ettei korppi korpin silmää noki.

Nyt tarvitaan sijaisia, esimerkiksi reservin korppeja, jotka voisivat nokkia pankkiherroilta silmät päästä tai kaivaa rautanaulalla tai linkkuveitsellä. Vahingonkorvaukset ovat pelleilyä, koska eivät herrat kuitenkaan mitään maksa. Ja vaikka maksaisivat, eivät tietäisi, miltä oikea konkurssi ja köyhyys tuntuu. Herroille täytyy antaa opetus ja makua oikeasta elämästä. Heitä pitää vetää köydestä auton perässä - esimerkiksi Toyota Corollan vm 1976 (vetokoukku tarpeen). Jokaisen halukkaan pitäisi päästä lyömään heitä jakoavaimella ohimoon. Kaikille on saatava tilaisuus - kostaa.

TÄMÄ ei valitettavasti ole parodia. Tuohon on vain kirjoitettu eräitä julkisuuden ja yksityisyyden kannanottoja ja mielipiteen ilmaisuja ilman tavanomaisia sievistelyjä. Kansa vaatii verta pakkiin.

Ihmisillä on hätä siitä, että joku pääsee liian helpolla, ja tarve käsittää itse kokemansa kärsimykset ainutlaatuisiksi. Ja julkisuus vastaa tilaukseen lyömällä “syyllisiä” ihmisiä jalkapuuhun.

YKSI ONGELMA on välillisyys ja kuvallisuus. Verenhimoisuus on puheissa hurjaa, mutta jos toden totta menee tarjoamaan kuohuksissaan olevalle keskustelukumppanilleen kättä pidempää ja kehottaa tätä panemaan toimeksi, asianomainen pitää sitä huonona pilana ja omien tunteittensa halveksumisena.

Niissä maissa, joissa kuolemanrangaistus pannaan täytäntöön, tappaminen on kallista ja likaista ja pyöveleistä on pula. Yhdysvalloissa sai vuosi sitten Pulizerin palkinnon reportteri, joka oli ottanut kertoakseen, miten eräs hänen haastattelemansa vankilavirkailija oli kannattanut periaatteellisesti ja hartaasti pahimpien väkivaltarikollisten teloittamista, ja miten asianomaisesta tuli punaisine niskoineen ja karvaisine rintoineen kuolemanrangaistuksen vastustaja, kun hän sitten oli joutunut virassaan osallistumaan kahteen teloitukseen.

EPÄONNISTUNUT poliitikko, pankkimies tai sotilas on kiskottava ”meidän” asemaamme. Ellei hän ole tehnyt rikosta, hänet on pantava syytteeseen.

Kun joku rötösherra on saatu kunnolla karhunrautoihin, tuomittu ja nöyryytetty, sekään ei riitä. Seuraava vaihe on epäinhimilliseksi tekeminen. Kun on havaittu, että tuo ennen niin ylhäinen herra kärsii ja häpeää, päästään saman tien toteamaan - mikä riemu - että hän onkin meitä huonompi, jumalauta!

Mikä olisi hivelevämpi ajatus: jossain on ihminen, joka on vielä huonompi kuin minä!

Tässä, veljet ja sisaret, on rasismin ja kansanvihan uskontunnustus.

OSA RÖTÖSHERROISTA on todella osoittautunut rikoksentekijöiksi. Heidän on todettu rikkoneen lakia. Heidät on tuomittava rangaistuksiin.

Sotasyyllisiin kohdistuvista oikeudenkäynneistä en pidä. Kun sotatoimi epäonnistuu, kenraali erotetaan tai ammutaan. Se on yksinkertainen periaate. Kun kokonainen sota loppuu ja rauha puhkeaa, on tuomittava rangaistukseen ne, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai törkeään ihmisoikeuksien rikkomiseen, kuten kansanmurhaan tai joukkotuhontaan.

“Sotaan syylisille” riittää, että heidät erotetaan toimistaan ja tehtävistään ja heidän kaltaisiaan opetellaan varomaan. Ensimmäisen maailmansodan vahingonkorvaukset eli Saksalle määrätyt sotakorvaukset aiheuttivat toisen maailmansodan. On vahinkoja, jotka eivät ole korvattavissa.

MITÄ SITTEN tulee Suomen varsinaisiin “sotasyyllisiin”, ihmettelen niiden lyhytnäköisyyttä, jotka ehdottelevat vieläkin purkuprosessia ja 1940-luvulla julistettujen tuomioiden kumoamista.

He ehdottavat juuri sitä samaa, minkä vuoksi sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli tuomittava ja häpeällinen: takautuvaa lain soveltamista. Samalla tavalla kuin Ryti ja ne toiset tuomittiin teoista, jotka eivät olleet lainvastaisia heidän niitä tehdessään, nyt halutaan julistaa lakiin perustumattomiksi tuomiot, jotka olivat niitä annettaessa lakiin perustuvia.

Se että tuomiot olivat vääriä ja kohtuuttomia ei ole riittävä syy uuteen oikeudettomuuteen.

“Verta verrasta” on vanha käännös näytelmän nimestä “Measure for Measure” eli potut pottuina. Huono käännös ja huono periaate.

DE LEGIBUS LAEISTA

POLITRUKIT JA TRIBUUNIT 10.5.1995

SUOMESSA TOIMII vaivihkaa monta näkymätöntä järjestelmää. Vaarallisella tavalla epäluotettavia henkilöitä ei esimerkiksi nimitetä tiettyihin avainvirkoihin mutta toisiin taas nimitetään. Eräät politrukin tehtävät ovat poliittisten päättäjien ankaran mielenkiinnon pysyviä kohteita. Poliittisen järjestelmän kannalta on vaarallisia ja vaarattomia virkoja.

Tilanne muuttuu hankalaksi, kun politrukilta ruvetaan odottamaan toiminnallisia tuloksia. Juuri niin on nyt käymässä. Pelkkä istuminen puheenjohtajana, päällikkönä tai maaherrana ei riitä.

Vanhassa, koetellussa järjestelmässä politrukki huolehti "valistuksesta" ja hänellä oli valta tarvittaessa ampua toimiva johto. Nykyisin politrukki voi esimerkiksi liike-elämässä olla henkilö, jonka tehtävänä on ehdottaa tili- ja vastuuvapauden myöntämistä tai kolminkertaisen eläköön-huudon kohottamista epäonnistuneelle johdolle. Politrukki saattaa olla lakimies, joka vakuuttaa, että toiminta on ollut kaikin puolin laillista.

ROOMALAISELLA kansantribuunilla oli oikeus kumota senaatin päätökset, konsulien toimenpiteet ja väärä veronkanto. Tribuunin henkilö oli loukkaamaton ja pyhä.

Kansantribuunin tehtävä on suuri harvinaisuus, pysyvästi vallankumouksellinen virka. Jokaisen vallankumouksen ja kansannousun aikana hääritään päätöksiä ja ollaan jakavinaan oikeutta kansan nimessä, mutta Rooman järjestelmä oli pysyvä kontrolli. Kuinka ollakaan, kansantribuunin valtaoikeudet valuivat hitaasti imperaattorin käsiin, ja keisariajalla virat lakkautettiin tarpeettomina.

SUOMALAISILLE lakimiehille on opetettu, että oma valvontajärjestelmämme on hyvä, koska kuka tahansa, köyhä tai rikas, voi kääntyä valituksineen tuomioistuimen, oikeuskanslerin tai oikeusasiamiehen puoleen. Näiden tehtävänä on valvoa, että virkamiehet tarkoin noudattavat lakia ja ettei ketään laillisissa oikeuksissaan sorreta.

Järjestelmää on pidetty esikuvallisena. Onko se?

OIKEUSKANSLERI joutuu toimimaan tukalassa kaksoisroolissa valtioneuvoston valvojana ja ylimpänä syyttäjäviranomaisena. Lisäksi hän ratkaisee valituksia. Oikeusasiamiehelle saa kuka tahansa kannella, ja oikeusasiamies seuraa käytännössä mm. laitoksia ja armeijaa.

Sekä oikeuskansleri että oikeusasiamies puuttuvat omasta aloitteestaan asioihin jokseenkin harvoin.

Korkeimmalla oikeudella olisi lain mukaan oikeus tehdä lainsäädäntöaloitteita ja valvoa tuomioistuimia ja ulosottomiehiä sekä antaa lausuntoja lainsäädäntöhankkeista.

Vanhojen valvojien lisäksi meitä on siunattu uudenaikaisilla valtuutetuilla ja asiamiehillä, joista eräiden tehtäväkenttä on suppea ja omituinen ja mielekkyys kyseenalainen.

SUOMALAISTEN OIKEUSTURVAN kehittämistä on vastustettu pelottelemalla tuomarivaltion vaaroilla. Kuitenkin läntisissä teollisuusmaissa on monia järjestelmiä, joissa tuomarit tai muut laillisuuden valvojat voivat toimia omasta aloitteestaan ja ennen kaikkea selvittää vaikeita periaatekysymyksiä. Yhdysvalloissa rotuerottelua purettiin korkeimman oikeuden ratkaisuilla. Sama korkein oikeus esti tehokkaasti 1930-luvulla Rooseveltin sosiaalilainsäädännön.

Suomalaisilla viranomaisilla on oikeus ja velvollisuus heti ETA-ratkaisun voimaan tullessa hankkia ennakkolausuntoja kansainvälisiltä tuomioistuimilta. Suomessa ei ole elintä eikä virastoa, jolta saisi vastaavia lausuntoja. Eikö se ole nurinkurista?

Olemassa olevia viranomaisia ja laitoksia voitaisiin kehittää tähän suuntaan kajoamatta edes lainsäädäntöön merkittävästi.

KUMPAISIA nykyiset valvontaviranomaisemme ovat kansalaisen näkökulmasta, politrukkeja vai tribuuneja?

JÄÄVI 8.5.1995

JOS KANTAJA tahi vastaaja tahtoo jäävätä tuomarin, tehköön sen siivosti, ja tuomari itse tuomitkoon siitä jäävistä. Nämä ovat lailliset jäävit: kun tuomari on jommankumman kanssa sellaisessa sukulaisuudessa tahi lankoudessa, jossa avioliitto Naimiskaaren 2 Luvun mukaan ei ole luvallinen, siihen lukien myös hänen serkkunsa sukulaisuuden, vaan ei lankouden kannalta; taikka kun tuomari on hänen vastapuolensa tahi julkinen vihamiehensä; taikka kun tuomarilla tahi hänen nyt mainituilla sukulaisillansa on siinä asiassa osa, tahi kun heillä on siitä erinomaista hyötyä tahi vahinkoa odotettavana; taikka kun hän toisessa Oikeudessa on ollut samassa asiassa tuomarina, tahi on siinä ennen ollut asianajajana tai todistajana, tahi kun hän ennen, jonkin Oikeuden tahi kuninkaan käskynhaltijan käskyläisenä, on päättänyt jotakin siihen asiaan kuuluvaa; taikka kun hänellä itsellänsä on samanlainen asia toisessa Oikeudessa. Jos tuomari tietää sellaisen jäävin itseänsä vastaan olevan, vaikka ei riitapuolella ole siitä tietoa, niin astukoon itsestänsä pois Oikeudesta.

ESTEELLISYYS esiintyy nyt keskusteluissa ja julkisuudessa vähän väliä. Viimeksi on kauhisteltu tapausta, jossa muuan korkeimman oikeuden jäsen voi joutua välikäteen siksi, että hän kuuluu vaikeuksiin ajautuneen vakuutusyhtiön hallitukseen.

Tapausta on luonnehdittu julkisuudessa kiusalliseksi ja ikäväksi. On mietitty, mahtaako asianomainen tuomari olla enää esteetön ratkaisemaan muita saman kaltaisia juttuja. Tunnetut lakimiehet ovat kuulemma huolestuneita, kuten yleensäkin ovat.

Kiirehdin itse tapausta tuntematta ottamaan kantaa periaatteelliseen kysymykseen: höpsis.

Suomalaiset tuomarit osallistuvat liian vähän elämään. Heillä on usein vajavaiset tiedot elinkeinon harjoittamisesta, ammateista ja maailman menosta. Heillä - tarkoitan siis meillä - voi olla vaikeuksia käsittää liiketalouden, kirjanpidon, pankkitoiminnan tai arvopaperikaupan alkeita. Menepä sitten ja ota kantaa siihen, mikä on alalla normaalia ja hyväksyttävää, mikä taas epätavallista ja moitittavaa.

On ihan paikallaan tietää, että oharista kuuluu kiskaista toista turpaan. Kun joku lupaa hakea toiselle Alkosta Aperitaa mutta tekee ohimarssin ja vetää juomat omaan napaansa, niin se on ikävästi tehty ja johtaa tavallisesti kouriintuntuvaan närkästyksen osoittamiseen. Kun sellaista tapahtuu juopporempassa, asia on rangaistuksen kannalta hiukan toinen kuin viattoman ohikulkijan lyöminen.

TUOMARIN EI PIDÄ harjoittaa bisnestä. Tuomari ei saa edes yksityiselämässään vaarantaa puolueettomuuttaan eikä riippumattomuuttaan. Hän ei saa olla riippuvainen edes virkatovereittensa hyväksymisestä eikä moitteista.

En näe ongelmaa taloudellisesti vähäarvoisissa hallituksen jäsenyyksissä enkä kyllä myöskään välimiehenä toimimisessa, ja tässä olen eri mieltä monien kollegojeni kanssa.

Välimiesten huimat palkkiot herättävät katkeruutta, kateutta ja epäluuloa. Siihen taitaa olla aihettakin. Ongelma johtuu kyllä osaksi verotuksesta, koska välimiehen palkkiosta menee täysi ennakonpidätys raskaimman jälkeen.

TUOMAREIDEN urasta, virasta ja toimista on hiljan valmistunut mietintö, josta on juuri laadittu lausuntoja. Asia on erittäin tärkeä. Siksikin on hyvä, että ongelmalliset käytännön tilanteet tulevat julkisuuteen ja periaatteellisia käytännön tilanteita pohditaan avoimesta.

Aivan kohtuullinen ratkaisuohje on tämän kirjoituksen alussa. Se on voimassa olevasta laista, sanasta sanaan Lakimiesliiton Kustannuksen uudelta CD-Rom-levyltä poimittuna. Pyydän kiinnittämään huomiota kielenkäytön upeuteen. Suomennos on yli sata vuotta vanha ja itse säädös vuodelta 1734.

Asiat eivät ole vanhentuneet. Eivätkä ongelmat.

JOKAMIES 14.08.1996

TELEVISIOSSA pyörii suosittu viihdeohjelmaa, joka on moraliteetti, The Simpsons. Se kuulemma pitää tätä nykyä yksin pystyssä tuotantoyhtiötään Foxia.

Sarjassa onnistutaan joskus käsittelemään ihmisten normeja. Luultavasti pidän siksi ensi lukukauden oikeusteorian dosenttiluentoni Simpsoneista.

Heikossa viihteessä normit ovat ongelmattomia luonnonilmiöitä: muija on pelastettava intiaanileiristä; jonkun kuolema on kostettava; haasteeseen on vastattava; synnin palkka on kuolema tai muuta. Lännenfilmit ovat useimmiten eettisiä oopperoita ja sellaisina huonoja.

Paremmassa viihteessä ja huonommassa draamakirjallisuudessa normit osoittautuvat ongelmiksi. Ne voivat olla keskenään ristiriitaisia, kuten Frank Zinnemanin teennäisen ”Sheriffin” velvollisuus ja rakkaus eli revolveritaistelu kello kaksitoista ja vihillä pistäytyminen. Hyvässä draamassa normien kerrostumat murskaavat ihmiset: Oidipus kuningas.

IHMISET pelaavat yleisesti kaksilla normeilla juuri samalla tavalla kuin korttihuijarit pelaavat merkityillä korteilla. Pelin sääntöjen rikkomisjärjestelmä on sääntöjä tärkeämpi.

Simpsoneissa puhutaan välillä koulun pihan laista, joka on kovempi kuin koululaki. Knut Pipping kirjoitti aikoinaan väitöskirjan komppaniasta pienoisyhteiskuntana ja osoitti siinä, että Suomen jatkosodan aikana sotaväen rikoslaki ja järjestyssääntö olivat toisarvoisia normistoja, joiden takana ja alla pelasivat todelliset, velvoittavat säännöt.

Tuo toinen laki esiintyy oikeusteoreettisessa kirjallisuudessa joskus hankalalla nimellä ei‑oikeus (non-droit).

Esimerkiksi ilmiantamisen luulisi olevan hyvä ja kannatettava asia, mutta opettajat halveksivat mielessään kielijöitä ja poliisit ja tuomarit pitävät vasikoita katalina ihmisinä, vaikka heistä on hyötyä.

Romaanikirjailijat, joiden ammattiin kuuluu kotkan katse, ovat olleet vanhastaan selvillä tästä ilmiöstä. Pentti Haanpää kirjoitti Lapin laista ja kämppäkurista. Aleksis Kiven pääteokset kuvaavat virallisen ja epävirallisen normijärjestelmän yhteentörmäyksiä. Aho, Järnefelt, Sillanpää ja Lehtonen näyttivät, mitä virallisten lakien takana on. Minna Canth kävi rintamahyökkäykseen oikeaa oikeutta ja hyväksi havaittua moraalijärjestelmää vastaan. ”Teidän lakinne ja oikeutenne - juuri niitä minun pitkin ampua...”

THE SIMPSONS ei ole poikkeuksellisen hyvä televisiosarja. Itse asiassa se on Mad-lehden ja erilaisten ”lampoonien” perinnettä jatkava hyvin piirretty tilannekomedia, jonka satiiri on vaaratonta ja jossa kosiskellaan näennäisen uskallettuja aiheita. Päähenkilö, Homer Simpson, on ”hiomaton timantti” eli hyväsydäminen typerys, kuten lukemattomien sarjojen yhdentekevät sankarit.

Sarjan luistavuus ja jatkuvuus ja ajoittainen nasevuus pitää kyllä mielenkiintoa yllä. Moralistiset kysymyksenasettelut onnistuvat joskus, ja joskus ne epäonnistuvat tuhoisasti, kuten Homerin saadessa aiheettomat rapsut rattijuoppoudesta ja rouva Simpsonin jouduttua peräti vankilaan myymälävarkaudesta, joka ei ollut mikään varkaus.

Vakavia kysymyksiä, kuten ihmisten pahenevaa eriarvoisuutta, poliittista ja taloudellista keinottelua, rajuja rodullisia ristiriitoja, huumeita ja raunioittavaa rikollisuutta ei sarjassa ole olemassa.

HUVITTAVAKSI sarjan tekee luultavasti tiedostamaton kulttuurinen yhteys. Homer Simpson on keskiajan moraliteettinäytelmien ”Jokamies”, Everyman, Jedermann, alkuaan alankomaalainen Elckerlijk.

Kuolema kutsuu Jokamiestä, ja tämä pyytää seurakseen ystäviään. Kaikki kieltäytyvät. Jokamiehen on uskallettava kohdata kohtalonsa yksin. Vain Jokamiehen elämässään vieroksuma ”Hyvät työt” suostuu saattajaksi ja suosittaa avuksi sisartaan ”Uskoa”. Piru vaatii Jokamiehen sielua omakseen mutta turhaan.

Vanha aihe koki uuden tulemisen von Hoffmannsthalin näytelmässä tällä vuosisadalla ja nyt siis amerikkalaisessa tusinaviihteessä.

Homer on joutunut käymään sarjan yli sadan jakson aikana sekä taivaan että helvetin portilla, suuttunut Jumalalle ja poliisille ja televisiolle, mutta selviytynyt toistaiseksi vastentahtoisilla hyvillä teoilla eli hyvyydellä eli sitoutumalla syvänormeihin.

HULLUA kuinka asiat kertautuvat ja miten keskiaikainen miraakkeli voikin elää nykypäivän pintapuolisessa kaupallisuudessa ja herättää katsojissa ankaraa kaapelikeskustelua. Hullua.

OHIVALITUS JA OIKEUSVOIMA 25.2.1991

SUOMALAINEN OIKEUDENKÄYNTI on eräissä tilanteissa hidasta ja turhan tehotonta. Asiat haluttaisiin puolin ja toisin pikaiseen päätökseen, mutta siitä ei tule mitään.

Tämä ei ole uutinen. Sekä siviilijuttujen että rikosasioiden alioikeuskäsittelyä uudistetaan ja näkyvä ja tuntuva muutos toteutuu 1993. Hovioikeuksien työskentelytapoja kehitetään.

OIKEUDENKÄYNTIMENETTELYÄ on uudistettu tämä vuosisata jokseenkin niukoin tuloksin. Suuria asiaryhmiä on kyllä pakon edessä siirretty pois lakituvasta: velat ja sakot voidaan määrätä ja periä ilman vihreää verkaa ja lautakuntaa. Liikenteen pikavoitot jaetaan ja maksetaan hallinnollisesti.

Korkein oikeus uudistui 1980. Sen ei ole enää pakko tutkia kaikenkarvaisia kissanhirttäjäisiä eikä tarkistaa alempien oikeuksien ynnä- ja poislaskuja. Sillä on mahdollisuus keskittyä isoihin asioihin.

Tuon tuomioistuimen piiristä on esitetty aloitteita ohivalituksen käyttöönottamisesta samalla tavalla Ruotsissa. Asia on korkojuttujen takia ajankohtainen ja kuuluu joukkokanneoikeuden yhteydessä pohdittaviin.

Tietynlaisissa jutuissa hovioikeus olisi jätettävä väliin joko asianosaisten sopimuksella tai korkeimman oikeuden määräyksestä. Lakia olisi muutettava.

Tämä on luultavasti ainoa keino saada riittävän nopeasti lopullisia lainkäyttöä ohjaavia päätöksiä asioissa, jotka ovat hyvin tärkeitä.

Samalla olisi toiveita vähentää välimiesoikeuksien tarvetta joissakin jutuissa. Korkein oikeus voisi toimia kuukausipalkkaisena "välimiesoikeutena" esimerkiksi vaikeissa kaupallisia oikeussuhteita koskevissa asioissa ja monimutkaisissa kansainvälisissä jutuissa tai poikkeuksellisin dramaattisissa rikosasioissa.

Samalla saataisiin aihe tarkistaa ns. oikeusvoimaopin nykyisellään asettamia aiheettomia esteitä. Korkeimman oikeusasteen käsiä sitoo nykyisin liiaksi se, mitä asianosaiset keksivät vaatia ja mihin he huomaavat vedota. Tasapuolisuus ei joudu uhatuksi, vaikka oikeutta käytäisiin avoimin kortein ja ovin.

Viimeistään ohivalituksessa muutoksenhaku olisi voitava rajoittaa siihen, mikä asiassa on todella tärkeää ja kiireellistä. Oikeusjuttu olisi voitava viipaloida kiireellisyysjärjestyksen mukaisina osina ratkaistavaksi.

Perinteinen ajatus, jonka mukaan tuomioistuin vastaa asianosaisten vaatimuksiin eikä lausu mitään muuta, ei sovi prejudikaattituomioistuimeen, jollainen korkein oikeus on ollut vuosikymmenen.

Esimerkiksi Englannissa keskustellaan suullisesti ylähuoneen tuomarin edessä siitä, otetaanko juttu käsiteltäväksi ja jos otetaan, niin miltä osin.

UUDISTUS ei ole teknisesti vaikea. Se ei maksaisi rahaa, vaan säästäisi sitä. Oikeusturva ei kärsisi. Byrokratia kärsisi.

27.04.1992 KUNNIANPALAUTUS

OIKEUSMINISTERIÖ on määrännyt nelihenkisen työryhmän Heikki Ylikankaan johdolla selvittämään asekätkentäjuttuun johtanutta lainsäädäntöä. Kysymys asekätkijöitten rangaistuksista taas on faktojen selvittämistä suhteessa lakiin, joka on tuomarin, ei tutkijan eikä lainvalmistelijan ammatti.

Juuri asekätkentäjuttu eikä sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli kanto suomalaisen laillisuuden kaskessa. Syytetyillä ei ollut riittävää mahdollisuutta puolustautua.

Tuomioistuin, sotaylioikeuden jaosto, oli kokoonpanoltaan paras mahdollinen. Sen puheenjohtajana toimi Arvo Helminen, ammattikuntansa käsityksen mukaan yksi aikakautensa pätevimmistä tuomareista.

LEHTIEN MUKAAN ministeri ja työryhmä eivät olisi kiinnostuneita totuudesta itse asekätkentäasiassa Se kuuluukin tuomioistuimelle.

Totuus on harvinainen ja halveksittu luonnonvara. Voimassa oleva laki on sillä kannalla, että tuomio voidaan rikosasiassa purkaa syytetyn eduksi vuosikymmenien kuluttuakin, jos löytyy uusia, ratkaisevia todisteita.

Kun purkuasiat ratkaisee korkein oikeus, ei pidäkään ottaa etukäteen kantaa asekätkentäjutun mahdollisten uusien todisteiden merkitykseen. Asiaa on kuitenkin julkisuudessa sekoitettu.

JOS VOIDAAN OSOITTAA, että asekätkentä aloitettiin sotilaskäskyin sodan Neuvostoliittoa vastaan jatkuessa, tuomioilta putoaa pohja. Tällaisia väitteitä esitetään.

Jos voidaan osoittaa, että jotkut asekätkijöistä toimivat välirauhan jälkeen sotilaskäskyn nojalla, tuomiot ovat hyvin kyseenalaisia. Sellaisia sotilaskäskyjä ei esitetty oikeudenkäynnissä.

Siltä osin kuin asekätkentä oli oma-aloitteista toimintaa, tuomiot ovat luultavasti oikeita.

TAANNEHTIVAN rikoslain kielto ei ole niin selvä sääntö kuin julkisuudessa väitetään. Tuota periaatetta loukkaamatta ei missään maassa valtaan päässeitä rikollisia voitaisi tuomita. Esimerkiksi Stalin ja Hitler ja erilaiset everstit osoittautuisivat lainkuuliaisiksi kansalaisiksi.

KUNNIANPALAUTUS ei ole, toisin kuin on kiirehditty väittämään, itämainen perinne. Kunnianpalautus tarkoittaa virallisen, usein oikeudenkäynnillä tapahtuneen leimaamisen peruuttamista. Länsi-eurooppalais-amerikkalainen denatsifiointi oli kaikkien aikojen mittavin kunnianpalautusprosessi. Siinä käsiteltiin mm. sellaisten henkilöiden kunniaa kuin Knut Hamsun, Martin Heidegger, C.G. Jung, Wilhelm Furtwängler ja Herbert von Karajan. Yhdysvalloissa on laajoja kokemuksia leimaamisesta oikeudenkäynnin ulkopuolella esimerkiksi poliittisessa senaatin komiteassa.

Onko Norja itämaa? Yhteistoimintamiesten ongelma oli Norjassa sodan jälkeen kipeä ja laaja. Onko Ranska itämaa?

Suomessa kunnianpalautus on niin kipeä kysymys, ettei sen kiistäminen hämmästytä. Mutta historian tuomioistuinta ei voi perustaa. Tämän päivän tuomarit ovat huomispäivän tuomittavia.

EREHDYKSIÄ 2.1.1995

UUDENVUODEN aikaan lehdet kirjaavat mennyttä vuotta ja povaavat tulevaa. Vuosi 1994 ei ollut ainakaan se yleinen ja lopullinen katastrofi, jota Suomessa luvattiin. Henkilökohtaisella tasolla vuosi oli kullekin omansalainen.

Suvaitsin huvittua ja sitten hetken hävetä katsellessani vuoden kirjauksia. Annoin vuosi sitten kustantajalle suullisen arvion ja lausunnon Jostein Gaardnerin kirjasta "Sofian valinnat". Ilmoitin, että kirja on kummallinen, sillä ei ole menestymisen mahdollisuuksia ainakaan Suomessa ja sanoin filosofian opettajan arvovallalla, että filosofia on kaiken kaikkiaan out, varsinkin nuoria ajatellen.

Silloinen lausuntoni kysyjä ei sattunut muistamaan, miten asiantuntijan mielipiteisiin on viisasta suhtautua: kuunnella, maksaa vaadittu palkkio ja sitten tehdä täsmälleen päin vastoin. Vaimovainajani saavutti kustantajana hyviä tuloksia käyttäen sitä menetelmää.

No, Sofian valinnat oli siis kaksinkertainen erehdys. Kirja on hyvä ja myy kuin siimaa ja filosofia on järkyttävällä tavalla muodissa. Ennen kuin arvaamme akateeminen oppineisuus on ongelmissa ja tarkoin vartioidut suvaittujen filosofian koulukuntien raja-aidat rempallaan.

Mutta erehtymiselläkin on filosofiansa.

IHMISOIKEUKSIA koskeviin kansainvälisiin yleissopimuksiin olisi aika tehdä lisäyksiä. Erehtyminen olisi oleva ensimmäinen uusi ihmisoikeus. Toinen olisi huolimattomuus ja kolmas huolettomuus. Neljäs voisi olla vaadittavan joutuisuuden noudattamatta jättäminen (suomeksi laiskuus) ja viides riittämätön asiantuntemus ja ammattitaito.

Näiden viiden ominaisuuden turvin voi luottavaisin mielin harjoittaa esimerkiksi lehtikirjoittelua. Teen niin itse. Muistelmateoksista olen huomannut, että toisetkin tekevät samaa. Lauri Karénin "Herrasmiehiä valepuvussa" on hyvin aidon makuinen ammattikirjoittajan muistelmateos ja hauskakin. Siinä kerrotaan aika vähän onnistumisista ja aika paljon möhläyksistä.

Onnistunut kirjoitus tai onnistunut elämä on kuin teollisuustimantti tai jäljitelty helmi: kadehdittava, täydellinen, upea, salaperäisesti kimaltava ja täysin mielenkiinnoton.

POIKA TUOMISTA koskevasta elämäkertateoksesta käy ilmi suunnilleen sama asia kuin kirjakauppoihin nyt ilahduttavasti uutena painoksena palanneesta Shirerin teoksesta "Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho". Niistä käy ilmi, missä ne olivat ne parhaat ihmiset, jotka harvoin jos koskaan erehtyivät, joiden tarkkuus ja huolellisuus hakivat vertaansa ja joiden asiantuntemusta ja ammattitaitoa kukaan ei keksinyt edes epäillä.

Heikäläisillä oli pysyväinen tyyssija Moskovassa ja Berliinissä ja heitä oli kahta rotua. Huippunimet, kuten Hitler ja Trotski, Lenin ja Molotov, ehkä todella olivat ihmisinä henkisesti sellaisia, joita muinoin nimitettiin epäsikiöiksi. Kiinnostuakseen heistä pitäisi olla koulutukseltaan patologi. Pikkunilkit ovat vain tympeitä. Jos on ryöstettävä talonpoika tai pistettävä sika tai kansanvihollinen, tekijöistä ei ole koskaan puutetta ainakaan jos palkkio maksetaan luonnossa, nestemäisenä, suoraan paikalla nautittavana.

SUORIUTUMINEN elämästä ja kuolemasta on edelleen, kuten se on aina ollut, tavallisten ihmisten varassa. Niiden jotka eivät oikein osaa ja yrittäessään erehtyvät tai väsyvät kesken.

Tunnetusti tavallisista ihmisistä syntyy lynkkauskopla vähällä. Tunnetusti suurin toivo on tavallisten ihmisten arkinen kunnollisuus. Sitä on vaikka mitä määrät.

Hyvää uutta vuotta tavallisille ihmisille.

STIKKAA JÄTKÄ VÄHÄN ETIIKKAA 21.10.1996

JOKIN LEHTI aprikoi pääkirjoituksessaan, että kaiketi kirjallisuuskin tarvitsisi eettiset säännöt, kun kerran lehtimiehiäkin sitoo hyvä lehtimiestapa, jota valvoo Julkisen sanan neuvosto. Voitaisiin sitten tutkia, milloin sääntöjä on rikottu esimerkiksi kirjoittamalla ihmisistä liian räävittömästi.

Erehdys. (Ja tavallinen erehdys.)

KIELENKÄYTTÖ on päästetty pahasti solmuun puhumalla lehdistön etiikasta, lakimiesetiikasta, lääkärin etiikasta kuin mistä tahansa asiasta, kuin - etikasta. Siis jostain, mikä maistuu pahalta mutta on tarpeellista muun muassa mausteeksi ja säilöntään.

HYVÄN LEHTIMIESTAVAN valvominen on oivallinen ajatus, vaikka käytännössä vaikea. Huonon lehtimiestavan suosituimmat muodot ovat vihjailu, valehteleminen liioittelemalla tai valehteleminen vaikenemalla.

Vanha suomalainen todistajanvalan kaava on aika ovela: ”...todistan ja kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta, siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.”

Jos kirjailija tekee näin, häntä helposti syytetään hyvän tavan rikkomisesta. Lehtimies on eri asemassa. Hän ei saa esimerkiksi painattaa lehteen henkilöiden nimiä, ellei rikos ole raskas tai elleivät erityisen painavat syyt sitä edellytä. Lehtimies on velvollinen varmistamaan tietonsa, viime kädessä uutisjutun kohteelta itseltään.

Ei lehtimies ole todistaja, hän kun ei kerro itse näkemäänsä, vaan muualta kuulemaansa.

”EETTISTEN SÄÄNTÖJEN” kehittäminen on pahimmillaan lainsäädäntövallan anastamista. Homman henki on se, että moraalisääntöjä noudatetaan niihin sisältyvien arvojen vuoksi, ja yksi perimmäisistä arvoista on vastavuoroisuuden periaate: teen näin koska toivon, että saisin itse saman kohtelun.

Laki puolestaan on velvoittava sääntö, jollaisia antaa Suomessa eduskunta. Myös tuomioistuimet kehittävät ja joissakin tapauksissa luovat oikeussääntöjä. Toisten ei pitäisi.

YKSINKERTAISTAEN: laki on semmoinen, mitä noudatetaan, kun on pakko. Eettinen eli moraalisääntö on sellainen, jota noudatetaan, vaikkei olisikaan pakko.

Asia on tosi ajankohtainen. Voi olla, että tällä hetkellä esimerkiksi ns. verkko-operaattori, esimerkiksi puhelinlaitos, ei välttämättä ole vastuussa siitä, mitä sen ylläpitämässä tietoverkossa tulvii. Väitän, että operaattorilla on vahva moraalinen vastuu ja velvollisuus estää räikeästi moraalittomien viestien välittäminen. Sellaisia saattaisivat olla esimerkiksi yllytys väkivaltaan kansanryhmää kohtaan (”himmeät hiiteen”), autopommin valmistusohjeet tai huumeiden valmistusvinkit.

TUOMIOVALLAN anastaminen on ongelma. Lehdistö ja televisio tuomitsevat jatkuvasti. Meillä on myös virkamiehiä verottajan edustajista hyvin korkeisiin asiamiehiin, joiden tulee muistaa, että tutkiminen, syyttäminen ja tuomitseminen ovat kolme eri asiaa, jotka karvaan kokemuksen nojalla on havaittu hyväksi jättää eri tahojen tehtäviksi.

Se ei ole uutinenkaan, että oikeusasiamies tutkii asiaa tai poliisi tutkii asiaa. Jos joku soittaa ja väittää, että Mannerheimintiellä mellastaa lauma harvinaisia harmaita sarvikuonoja, poliisi epäilemättä tutkii asian ja ehkä oikeusasiamieskin. Mutta tutkiminen ei välttämättä edes vihjaa siihen, että itse ilmiannossa olisi perää.

LAKIMIEHEN AIKA 3.1.1994

ELÄINRADALLA aurinko siirtyy lakimiehen kuvioon. Luonto juhlistaa tapahtumaa heittymällä mustavalkoiseksi kuin sanomalehti.

Valtion elinten tekemä historiallinen päätös vetää satoja pankkimiehiä tuomioistuimiin on vallankumouksellinen. Se on käänteinen vallankaappaus, jolla erilaisille lakimiehille sysätään hallituksen ja eduskunnan ennen käyttämää valtaa. "Tuomarivaltio" on viimeistään nyt tosiasia.

POLIITIKKOJEN tehtävä on käsittää todellisuus ja mielialat ja säätää sopiviksi katsomansa lait.

Valtiovallan kuuluminen "kansalle" on korea kielikuva. Sillä ei liene sisältöä. Valtiovalta on ollut perinteisesti ministereillä ja kansanedustajilla. Se on ollut hyvä ja koeteltu järjestelmä. Vasemmisto- ja oikeistohuijarit ovat perinteisesti kiistäneet olevansa poliitikkoja ja kuuluvansa puolueisiin. Huijarit julistavat "totuutta" tai pyhiä arvoja, kuten nyt viimeksi Venäjällä. Kunnon poliitikot, sellaiset kuin Kyösti Kallio, Väinö Tanner, V.J. Sukselainen, K.A. Fagerholm, hoitivat kulloisiakin käytännön asioita vaihtelevalla menestyksellä.

Nykyisten poliitikkojen erehdys on mahdollisen rajojen ylittäminen. Valtakunnan ja sen kansalaisten menestyksestä ei voi päättää eduskunnassa. Valtakunta voidaan kyllä ajaa täysin parlamentaarisesti turmioon, mutta sen kohottaminen kadotuksesta ei onnistu komitean mietintönä eikä valiokuntaratkaisuna.

PANKKIMIESTEN oikeudenkäynnit, joista tiedetään vielä vähän, on jaettava kahteen aivan erilliseen ryhmään. Toisen ryhmän muodostavat ne tapaukset, joissa on rikottu lakia tai riidatonta normia. Sellaiset asiat kuuluvat tuomioistuimiin. Niitä on ollut aina. Niistä, esimerkiksi yhtiön hallituksen ja toimitusjohtajan henkilökohtaisesta vastuusta, on kirjoitettu väitöskirjoja.

Toisen ryhmän muodostavat muut kanteet. Liikeyrityksen toimitusjohtaja on kauppias. Hänellä on toimeksianto menestyä yrittäjänä. Ellei hän menesty, hänet erotetaan.

YRITTÄJÄ, työntekijä ja virkamies ovat kolme hyvin erilaista ryhmää. Virkamies käyttää lainattua valtaa ja on periaatteessa velvollinen omat vakaumuksensa häivyttäen toimimaan siten kuin lait ja asetukset määräävät. Virkamiehen tulosvastuu on ajatushirviö. Vastatkoon virkamies kaikin mokomin ajankäytöstään ja valtion varoista, mutta vastuu toiminnan tuloksesta on poliittinen. Se vastuu kuuluisi Arkadianmäelle ja Senaatintorille.

Työntekijä puolestaan on velvollinen toimimaan työnantajan ohjeiden mukaisesti vailla vastuuta toiminnan tuloksesta. Työntekijän vastuu toteutuu työpaikan menettämisenä ja johtuu toisten tekemistä erehdyksistä.

Työntekijän aseman turvaaminen tuli mahdottomaksi, kun työ loppui. Tuomioistuimet purkavat täyttä päätä työsuhdeturvaa. "Tuotannolliset ja taloudelliset syyt" irtisanomiseen löytyvät kovin helposti.

Yrittäjä eli elinkeinonharjoittaja eli kauppias vastaa nahallaan toimintansa tuloksesta. Jos kauppa ei käy, puoti menee nurin.

NYT TULEE TEESI. Alkaviksi luvatuissa oikeudenkäynneissä haetaan kauppiaalle virkamiehen vastuuta virkavirheestä, virkamiehille kauppiaan taloudellista vastuuta epäonnistumisista.

Tämä ajattelutapa on Suomea syöneen suunnitelmatalouden eli brezhneviläisyyden huippu. Kun tuomarit ja kauppiaat usutetaan toistensa kimppuun, poliitikot ja korkeat poliittisesti vastuulliset virkamiehet - kuinka ollakaan - pääsevät pahasta. Ehkä siinä välissä pääsee sekin unohtumaan, ettei yleinen villiintyminen ole lainvastainen teko.

Toistan väärinkäsitysten välttämiseksi: jos on laki tai sitova käsky ja sitä on rikottu, maksakoot asianomaiset ja hävetkööt. Jos ei ole lakia eikä sitovaa käskyä, oikeudenkäynteihin saattaa hiipiä tekijä, joka muistuttaa sotasyyllisyyttä.

Olisi jotenkin rehellisempää tehdä kuten isät ennen Tampereella. Häviäjät tapetaan. Se keksintö taas, että häviäjät kerätään vankileiriin ja lakimiehet päästetään heidän kimppuunsa latelemaan syytöksiä maanpetoksen valmistelusta, vaikka kysymys oli epäonnistuneesta kapinasta, on pysyvä häpeä voittajille, koska se on sekä väkivaltaa että vilppiä, vääryyttä oikeuden valekaavussa.

TALOUS ON RIKOS 5.9.1994

OIKEUSKULTTUURI on muuttunut, onneksi. Viranomaisia arvostellaan. Hyvä.

Muodikkailla mielipiteillä on kysyntää. Napakka asiantuntemus ja siihen sekoittuva lapsellisuus ovat pettämätön yhdistelmä. Viimeksi joku kysyi huolestuneena, miksi tuomioistuimet oikein äänestävät. - Siksi, että tuomarit ovat epätäydellisiä ihmisiä, jotka arvioivat eri tavoin maailman asioita ja siksi että he ovat riippumattomia ‑ myös toisistaan. Tuomarilla ei ole esimiestä eikä päätoimittajaa, jonka kanta hänen tulisi ottaa huomioon. Perinteinen ratkaisu on käyttää usea tuomarin kollegioita, jolloin on toiveita siitä, etteivät satunnaisuudet saa valtaa eikä oikku kunniaa.

TALOUSRIKOLLISUUDEN yhteiskunnalle aiheuttamista vahingoista esitetyt luvut ovat numeroilla leikkimistä. Oikeuskansleri sanoi sen kauniimmin.

"Rikos" on silloin tällöin tulkinnanvarainen asia. Joku saa turpaansa otettuaan kaverin pullosta liian pitkät siivut, mikä on tunnetusti oikeudentuntia loukkaavaa, ja ilmoittaa aikanaan, ettei hän vaadi rangaistusta, koska hän sai aivan ansionsa mukaan. Rikollisuutta vai ei?

Petoksissa piilorikollisuus on melkoista. Englannissa joutuivat ruoppaamaan erään kanaalinkin, kun se oli täynnä "varastettuja" ja vakuutuksen korvaamia autoja. Silti on vaikea mennä väittämään rikokseksi omistajan liioiteltua arvioita taulun, maton tai korun hinnasta, kun hinnat heittelevät vapailla markkinoilla tilanteista ja ostajista riippuen.

TALOUSRIKOLLISUUDELLA halutaan nyt tarkoittaa epäonnistunutta liiketoimintaa. Juttujen hajonta on kuitenkin hirveä. Talousrikollisuus kuulostaa hienolta, mutta kukaan ei vaivaudu selittämään, mitä se tarkoittaa. Siellä on tapauksia, joissa joku on erehtynyt yrittämään pikku firmansa pystyssä pitämistä kuukauden, kaksi liian kauan viivyttämällä konkurssia. Sellaisesta voi tulla tuomio. Valtiolle tuomitaan vahingonkorvaus saamatta jääneistä kuvitteellisista veroista. Siellä on mitättömiä tullirikoksia ja sotkuja, joiden syy selviää tutkimalla verolainsäädännön viidakkoa. Sitten siellä on pahaa, vakavaa ja törkeää toimintaa lain kiertämiseksi ja yhteiskunnan tappioksi.

Asiantuntevat tahot ‑ poliisit, juristit, poliitikot, tohtorit ‑ käyttäytyvät kuitenkin hetkittäin kuin italialainen jalkapallon ystävä, joka ilmaisi televisiolle käsityksensä MM-tappion syystä: tuomarit ja pelaajat oli lahjottu.

Maasta on varmasti kadonnut erittäin suuri määrä rahaa laillisin keinoin. Kansantalouden kannalta maahan jäävä raha taas on hyödyksi täällä, vaikka se olisi siirtynyt vääryydellä X Oy:ltä Y Oy:lle. Vahingollisten pääomansiirtojen estäminen edellyttäisi rajojen sulkemista, uutta Albaniaa.

YLIMPIEN laillisuuden valvojien selostukset toimistaan osoittavat vuodesta toiseen saman: meillä parhaat voimat - esimerkiksi oikeusasiamiehen toimistossa - selvittelevät toisarvoisia asioita, jotka johtavat harvoin tuloksiin. Ensiarvoisia asioita käsittelevät alioikeuksissa nuoret, huonopalkkaiset ihmiset, jotka joutuvat korvaamaan edellytysten heikkouden innolla.

Oikeusasiamies joutuu ratkaisemaan, saako armeijassa pitää alushousuja väärin päin jalassa, ja nuori juristi joutuu käräjätuomarina selvittämään maan etevimpien lainkiertäjien puliveivauksia.

Resursseja siis lisätään mutta niiden kohdentaminen ei ota toimiakseen.

SILLOIN kun talousrikos on todistettu ja kun se on paha, tuomioistuimet ovat aika verenhimoisia. Julkisuudessa esitetyt luvut rangaistuskäytännöstä ovat muutaman vuoden takaisia, ja niihin sisältyy suuri määrä rutiinirangaistuksia rutiinirikoksista, jotka on nyt jo poistettu laista. Sangen monissa tapauksissa sakkokin on liikaa. Toisaalta olen itse tuominnut ensikertalaiselle pelkistä petoksista ja väärennyksistä viisi vuotta vankeutta.

OIKEUSHALLINTO ei oikein ota toimiakseen rajusti muuttuvissa olosuhteissa. Muuan keino peittää tätä on harjoittaa kiihotusta. On esimerkiksi vaikea tietää, mihin oikeusministerin taannoinen lausunto talousrikoksista perustui. Ainakaan se ei perustunut asiantuntemukseen.

On joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, saadaanko oikeusministeriössä vapautuvaan korkeaan virkaan henkilö, joka uskaltaa toimia silloin kun toiset toistelevat, ettei niin tai noin ole ennenkään tehty. Virka on yhtä tärkeä kuin opetusministeriön vastaava homma, johon olisi löydettävä koulua, kulttuuria ja niiden lakeja ymmärtävä henkilö vaihtuvien ministerien ja löysien puheiden maailmassa. Tarvittaisiin pystymetsien miehiä ja naisia, mielellään noin 40-vuotiaita.

USKOTTAVA JA USKALTAVA LAKI 24.3.1997

EN OIKEASTAAN viitsisi aina kirjoittaa laista ja tuomareista. Mutta en osaa olla kirjoittamatta, kun olen harrastanut lakiasioita vuosikymmeniä, ja nyt luulen olleeni väärässä useassa tärkeässä kysymyksessä.

Tietenkin on noloa tunnustaa sellaista. On kuin insinööri myöntäisi, ettei erota ruuvia mutterista, tai metsätieteilijä kertoisi olevansa epävarma siitä, mikä on männyn ja millainen on kuusen käpy.

Mutta toisaalta laki on tunnetusti henkimaailman asia, jossa tapahtuu häränpyllyjä.

Takinkääntämisestä ei ole kysymys, koska olen viimeksi kuluneiden kuukausien aikana käyttänyt päällystakkia vain itärannikolla ollessani. Los Angelesissa voisi tulla kysymykseen lähinnä nahan luominen. Jää nähtäväksi, onko se sitten seuraavaksi edessä. Lämpötila on kyllä jo käynyt neljännelläkymmenennellä.

LAKI ON SE, mikä omaksi otetaan ja mitä uskottavasti laiksi väitetään.

Monissa maissa on vallalla käsitys, että on olemassa oikeaa oikeutta ja sitten jotain muuta, joka vain sattuu olemaan laki. Suomessa ei ole ajateltu näin, vaan on lähdetty siitä, että laki sisältyy väärentämättömänä ja täydellisenä lakikirjaan ja säädösjulkaisuihin, ja tuomarit ovat sen tulkkeja.

Niin sanottu luonnonoikeudellinen ajattelutapa ei ole ollut meillä muodissa.

SE ON OIKEASTAAN vähän ihmeellistä, koska me vuosisadan alussa petimme itseämme ripustautumalla Kustaa III:n 1700-luvulla hätäpäissään hyväksymiin perustuslakeihin ja vastustimme Venäjää niiden turvin.

Tosiasiassa me teimme silloin samaa kuin ranskalaiset ja amerikkalaiset sata vuotta aikaisemmin..

AJATUS OLI, että on olemassa jokin oikeus, jonka turvin ihmisellä on lupa ja velvollisuus vastustaa muun muassa pahaa hallitsijaa ja hallitusta. Kun kansan demokraattinen enemmistö on samalla kannalla, sen on välttämättä oltava tottelematon, jos hallitusvalta loukkaa sen oikeuksia. Sen on asetuttava vastarintaan.

Suomi oli viimeinen Euroopan maa, jossa tapahtui suuri porvarillinen vallankumous. Sen sai aikaan helmikuun manifesti ja se johti kansanedustuslaitoksen syntyyn tämän vuosisadan alussa.

OLEMME TULLEET takaisin samaan pisteeseen. Meillä on ihmisoikeudet ja perusoikeudet, joita ei saa rajoittaa lailla. Tuomarit ovat velvollisia kaikessa toiminnassaan noudattamaan perusoikeuksia. Ennen sanottiin “lakia” mutta tuohon lain käsitteeseen sisältyvät jopa säännökset sonnien laitumelle laskemisesta ja kanojen liikamunittamisesta.

VALPAS KANSA on oivaltanut muutoksen, vaikka siitä on oltu aika hiljaa. Tuomioistuimet ja tuomarit on asetettu uuteen tilanteeseen. Ne ihmettelevät ja vikuroivat ja oudostelevat uutta rooliaan.

Ja on siinä oudostelemista. Lait esimerkiksi koskevat pankkeja, säätiöitä ja osakeyhtiöitä, mutta ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia on (luultavasti) vain ihmisillä. Ennen pitkää ilmaantuu kaukaa Euroopasta osakeyhtiöitä, jotka vaativat oikeutta esiintyä Mäntsälän käräjäoikeudessa käyttäen äidinkieltään, ruotsia.

Silloin tuomareiden on tiedettävä, mitkä ovat ihmisen ja mitkä kansalaisen oikeudet lakikirjan ja lakikielen kiemuroissa.

SIKSI ennustan ja povaan tuomioistuinlaitokselle edelleen kovia aikoja, murrosaikoja.

Olen sanonut tämän ennenkin, vanhan nahkani uhalla: toistaiseksi tuomarikunnalla ei ole valmiuksia uusien velvollisuuksiensa täyttämiseen.

VALTAKUNNANSALAISUUS 30.11.1993

LAKIMIESPIIREISSÄ puoliääneen pohdittu valtakunnansalaisuus voisi kiinnostaa yleisöäkin. Valtakunnanoikeus, joka kokoontuu tulevana syksynä käsittelemään erään ministerin menettelyn rangaistavuutta, ei välttämättä ole toimivaltainen.

Voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen mukaan erikoistuomioistuimen käyttäminen rikosasiassa on kielletty. Valtakunnanoikeus voitaisiin katsoa erikoistuomioistuimeksi ja siis kielletyksi. Sen kokoonpano on ennalta määrätty ja epätavallinen. Sen ratkaisusta ei voi valittaa. Eräässä EY-maassa valtakunnanoikeutemme kaltainen tuomioistuin on katsottu kansainvälisten velvoitteiden vastaiseksi.

Seurauksena voisi olla, että asianomasta ministeriä vastaan ajettava syyte jätettäisiin tutkittavaksi ottamatta ja hän käytännössä vapautuisi vastuusta. Sen jälkeen hän voisi esimerkiksi ryhtyä vaatimaan korvauksia Suomen valtiolta.

Tämä on pelkkä otaksuma. Jos ongelma osoittautuu oikeaksi, sille on pätevät ratkaisijat. Esittämällä sen julkisesti tähdennän perusoikeusjärjestelmämme keskeneräisyyttä, joka voi käsitykseni mukaan johtaa eräissä tapauksissa hyvin outoihin tuloksiin.

LUULLAKSENI valtakunnanoikeus ei voi vetäytyä tutkimasta juttua, koska sellainen päätös merkitsisi, että tuomioistuin julistaisi itse itsensä lainvastaiseksi. Kun sen toimivalta nojautuu perustuslain tasoiseen säädökseen, se voisi yksittäistapauksessa ratkaista kahden samantasoisen säädöksen välisen ristiriidan eli siis suomalaisen perustuslain ja tässä maassa voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen, mutta mielestäni se ei voi tehdä vallankaappausta katsomalla suomalaista perustuslakia de jure mitättömäksi. Tuomioistuimen on tutkittava omasta aloitteestaan, onko sillä toimivalta asiassa, mutta se ei voi tutkia, onko sitä (oikeudellisesti) olemassa.

Eräs mahdollisuus olisi, että valtakunnanoikeus huomauttaisi ratkaisussaan ristiriidasta ja kiirehtisi eduskuntaa muuttamaan lain. Jos kuviteltavissa oleva langettava lopputulos arveluttaisi, valtakunnanoikeus voisi päätöksessään ehdottaa tuomitun armahtamista.

VALTIOSÄÄNTÖTUOMIOISTUINTA ei tarvita valtakunnanoikeuden sijaan. Sellainen tuomioistuin on jo olemassa, korkein hallinto-oikeus. Sitä voidaan kehittää. Sitä vastoin tarvitsisimme perusoikeustuomioistuimen, jonka tehtävänä olisi ratkaista perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia koskevia riitoja ja antaa niiden tulkinnasta lausuntoja kansallisena elimenä ennen Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuinta. Jotta tuo tuomioistuin olisi ihmisoikeussopimuksen mukainen, sen ratkaisuista olisi voitava valittaa korkeimpaan oikeuteen. Selkeintä olisi, että perusoikeustuomioistuimena toimisi suoraan korkein oikeus.

LAINMUUTOKSELLA ministereitten ja korkeiden virkamiesten virkasyyteasiat olisi ohjattava Helsingin hovioikeuteen ensimmäisenä oikeusasteena tai suoraan korkeimpaan oikeuteen. Mahdollisuus syyttää korkeimman oikeuden jäsenten virkatoimesta olisi ehkä poistettava laista kokonaan. Toinen vaihtoehto olisi määrätä, että korkein oikeus itse tuomitsee jäsenensä. Silloin jäisi teknisesti auki se mahdollisuus, että korkein oikeus voisi siirtää itselleen ylimmän vallan maassa. Riittävän takeen tällaista vastaan antaa yleinen mielipide.

Suomen korkeimman oikeuden toiminnassa ei ole milloinkaan esiintynyt piirteitä, jotka tekisivät virkavastuun ajankohtaiseksi. Tuomioistuimen suhde julkisuuteen on ollut etäinen, joskus ehkä ylimielinenkin. Tuo valitettava perinne näyttää olevan menneisyyttä.

Tuomioistuinjärjestelmämme ei ehkä ole kaikin osin kansainvälisten velvoitteiden mukainen. Miten on esimerkiksi markkinatuomioistuimen laita? Sen langettavista päätöksistä ei nykyisen lain mukaan voi valittaa.

ONGELMA ei ole vähäinen. Poliittisen ja oikeudellisen vastuun suhde on nousemassa eri puolilla Eurooppaa suureksi kysymykseksi. Eräissä valtioissa häkki heiluu toden teolla. Toivottavasti Suomessa sellaiseen ei tule enempää aihetta. Suomessa erikoistuomioistuimesta ja poliittissävyisestä lainkäytöstä on pelkästään huonoja kokemuksia. Tarkoitan esimerkiksi vuoden 1918 valtiorikosoikeuksia, 1930-luvun valtio- ja maanpetosjuttuja ja 1940-luvun sotasyyllisyysoikeutta.

LIPPULAULU 27.3.1995

ERÄS KAVERI marisi kerran töissä, että kun me kirjoitamme tuomioita, niin jälki on useimmiten yhtä pitkää kuin leveääkin, ja sanoi, että Yhdysvalloissa ne joskus osaavat, kuten siinä Teksasin lipunpolttojutussa.

Juttu on Texas v. Johnson, 491 U.S. 397 (1989). Muuan hyväkäs, tämä Johnson, oli osoittanut toisten joukossa ankarasti mieltään Ronald Reaganille Dallasissa vuonna 1984, kastellut tähtilipun puhdistetulla bensiinillä ja tuikannut sen tuleen.

Temppu oli tuttu Vietnamin sodan päiviltä, ja siksi liittovaltio oli säätänyt lain lipun häpäisemisen rankaisemisesta ja 48 osavaltiota oli seurannut esimerkkiä. Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi kuitenkin äänin 5-4, että kaikki nämä lait olivat perustuslain vastaisia, ja syyte herra Johnsonia vastaan hylättiin.

PERUSTELU ei todellakaan ole pitkä. Silti se sisältää oikeudellisen ajattelun ytimen. Se sisältää terveisiä myös Suomen perusoikeusajattelijoille, jotka ovat olleet viime aikoina muissa puuhissa. Siinä on ajattelemista niille, joiden mielestä Suomeen tarvittaisiin valtiosääntötuomioistuin, ja niille, jotka ovat sillä kannalla, ettei sellaista tuomioistuinta tarvita.

Suomessa on näet epäselvää, voiko eduskunta säätää millaisia lakeja tahansa. Viime aikojen kokemukset viittaavat lievästi siihen suuntaan, että näkyy voivan. Esimerkiksi puuhastelu tietokonelevykkeiden kanssa omassa kodissa ja puhtaasti yksityiseksi viihdytykseksi on tätä nykyä poliisiasia. Lainsäätäjää ei tunnu kaikin ajoin liikuttavan se, voidaanko lakien noudattamista valvoa. Ajoittain on epäselvää, mitä tuomioistuinten päätöksissä usein esiintyvät korulauseet "yleinen lainkuuliaisuus" ja "piittaamattomuus lain käskyistä ja kielloista" mahtavat tarkoittaa.

YHDYSVALTOJEN perustuslaki kohdan, jossa sanotaan: "Kongressi ei voi säätää lakia, jolla ... rajoitettaisiin sananvapautta."

Se tarkoittaa, ettei valtioilla ole yleistä lupaa, oikeutta eikä mahdollisuutta rajoittaa kansalaistensa vapautta. Teksasin lippujutussa tuomari Brennan kirjoitti: "Jos me rankaisisimme lipun häpäisemisestä, halventaisimme itse lippuamme. Lippu edustaa meille ihmisen vapautta. Ja vapaus on mahdollisuus toimia toisin ja olla eri mieltä. Lain tehtävä on kunnioittaa ja suojella niitä, jotka eivät kunnioita lakia."

Se on niin. Ne jotka kunnioittavat lakia, hoitavat asiansa ilman tuomareita.

SUOMALAISESTA oikeusajattelusta ja yhteiskuntafilosofiasta puuttuu lujien arvojen vakaumus. Sellainen arvo meillä tavallaan on omassa perustuslaissamme, mutta kukaan ei ole huomannut ottaa sitä tarpeeksi vakavasti: ihmisen vapaus. Tärkeämpää kuin kansalaisten lainkuuliaisuus on lainsäätäjän ja lainkäyttäjän leppymätön halu turvata kansalaisten vapauden edellytykset, jotka ovat taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia.

Amerikkalainen tuomari Robert H. Jackson kirjoitti eräässä jutussa vuonna 1943, että perustuslain turvaama vapaus on lainsäätäjän eli kansanedustuslaitoksen enemmistöjen tavoittamattomissa.

Toinen tuomari - tietämistäni oikullisin, kiukkuisin ja suurin eli William O. Douglas ‑ kirjoitti korkeimman oikeuden päätöksessä Terminiello v. Chicago sananvapaudesta:

" Sananvapauden tehtävä on aiheuttaa erimielisyyttä. Se täyttää parhaiten korkean tehtävänsä lietsomalla levottomuutta ja aiheuttamalla tyytymättömyyttä oleviin oloihin, jopa nostattamalla suuttumusta."

Hän tähdensi, ettei millään valtiolla eikä ainoallakaan tuomioistuimella ole oikeutta painostaa kansalaista omaksumaan mitään mielipiteitä eikä riistää häneltä lain suojaa siksi, että hän käyttäytyy ikävästi ja puhuu tai kirjoittaa mahdottomia. Laillisuuden eli oikeusturvan vastapaino on Bill of Rights, ihmisen omat oikeudet toisia ihmisiä, valtiota ja tuomioistuimia vastaan.

TÄMÄ ON samalla vastaus kirjailija George Orwellin 1930-luvulla esittämään vaikeaan kysymykseen: miten voi suvaita suvaitsemattomuutta.

Laillisen yhteiskunnan eli tässä tapauksessa pakkovaltaa käyttävien tuomareiden, jotka haluavat pitää yllä oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, on suvaittava myös suvaitsemattomuutta, rajoitettava rankaisemista ja pidättäydyttävä asioihin sekaantumisesta silloinkin, kun he luulevat tietävänsä, mikä ihmisille on hyväksi, paremmin kuin nämä ihmiset itse.

DE REPUBLICA
VALTIOVALLASTA

MAAN PARHAAT 27.1.1991

"ON KOLME TAPAA suhtautua kyvykkyyteen: syrjäyttäminen, vihamielisyys ja erottaminen."

NYT ON kiinnitetty huomiota kansanedustajaehdokkaisiin, jotka rikkovat hyviä tapoja osoittamalla vaalimainonnassaan oman valintansa valintana näennäiseksi. He eivät lupaa sitä mitä olisi tehtävä. He lupaavat vain sen, mitä he eivät tee. He eivät inahdakaan suurista ja ikävistä enrergia-, ympäristö-, finanssi- ja yhteismarkkina-asioista, joiden ratkaisulle on saatava tulevan eduskunnan siunaus.

Poliitikko on virkamiehen mainosmies. Hänen tehtävänsä on kiinnittää yleisön huomio muualle siksi aikaa, kun asioita vähin äänin ratkaistaan tai kun ne ratkeavat omia aikojaan.

Vaaliuurnat toimivat tulevanakin viikonvaihteena perinteisessä tehtävässään. Niihin kootaan tuhka.

POSITIVISMIN MAAILMA on murenee haudassaan. Positivismiin kuului kansanvalistuspohjainen kuvitelma etevien henkilöiden edistymisestä yhteisessä yhteiskunnassa. Sitä edistymistä on olemassa yhtä vähän kuin muutakaan. Valta on sillä, joka sen tahtoi ja otti.

Virkamies pystyy omin nokkinsa muotoilemaan komiteat käyneen lakitekstin niin että siitä koituu miljoonalaskuja ja muita hankaluuksia monille. Sille eivät mahda mitään ministerit, valiokunnat eikä eduskunta. Jos perään kysytään, virkamies kutsuu itseään "hallitukseksi". Hallitus on päättänyt.

AINOA KUVITELTAVISSA OLEVA ROHTO tähän tällaiseen, äänettömiin vaaleihin, puolueettomuustoimistoihin, virkamiesvaltaistumiseen yli tehottomuuden, tuhlauksen ja tuottamattomuuden kaikkien ennätysten, on leppymätön julkisuus.

Poliittinen ongelma, keskustelemattomuuden ja konsensuksen ongelma sekä vallan ja vaikuttamisen ongelma on karsittava kysymykseksi, kuka omistaa julkisuuden.

Itse asiassa filosofi Jürgen Habermas on kirjoittanut juuri tästä kirjoja.

Virkamiesten vaikeneminen on hopeaa mutta kirjoittaminen on kultaa, koska kirjoittajaa on epätavallisen vaikea vihamielisesti vallata, syrjäyttää tai erottaa. Virkamies ei voi erottaa Habermasia tai Haavikkoa - jonka kirjoittama ajatus aloittaa tämän kirjoituksen.

AVOIN ASIANAJOVALTA 16.3.1991

MIKSI AY-LIIKKEEN epäilty vähätteleminen on kuolemansynti? Osittain se johtuu hallinnon kolmiportaisuudesta. Alimman tason viranomainen osaa kirjoittaa, välitason viranomainen osaa lukea ja ylimmän asteen viranomainen ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Ministeri ei saa puhua asiasta, vaan ainoastaan asian vierestä.

"On typerää olla aktivisti ajattomalla ajalla", sanoi takinkääntäjien ritarikunnan suurmestari J.K. Paasikivi, joka muutti reaalipolitiikkaansa kolme kertaa vuoden kuluessa joulukuusta 1918 joulukuuhun 1919.

SOPIMUS JA YHTEISKUNTASOPIMUS keksittiin suunnilleen samanaikaisesti 1700-luvun lopulla. Siihen asti "sopimukset" olivat tavan määräämiä kaavoja. Vieläkään ei voi sopia avioliitosta, johon ei liittyisi velvollisuutta osallistua lasten elatukseen, pappisvirasta oikeuksin olla käyttämättä lipereitä, upseerinurasta oikeuksien kieltäytyä aseista.

Edustuksellisuus perustui uuteen käsitykseen kaikenkattavasta sopimuksesta. Sen perua ovat parlamentti ja edunvalvontajärjestöt. Mielikuvituksellinen taustateoria sai nimen "yhteiskuntasopimus". Rikkaat porvarit alkoivat järjestää asioitaan vapaamuotoisin sopimuksin.

Ennen pitkää valtio ja tuomioistuimet kuitenkin alkoivat sekaantua torpankontrahteihin ja palvelussopimuksiin ja pian koko "yhteiskuntasopimukseen".

Järjestelmä toimi kolmikantaperiaatteella, jossa esimerkiksi työmarkkinajärjestöt sopivat sekä omien jäsentensä että ulkopuolisten asioista, ja valtio siunasi sopimuksen säätämällä lain.

SOPIMUS EDELLYTTÄÄ, että on suunnilleen tasavahvuiset sopijat ja jotain sopimuksella jaettavaa. Molemmat edellytykset horjuvat nyt.

Koko yhteiskunta on nyt samassa tilanteessa kuin osattomat 1880-luvulla, jolloin porvarillinen reformipolitiikka toden teolla alkoi hallinnossa ja tuomioistuimissa ja alettiin suojella heikkoja.

Nyt muuan ministeri on tullut maininneeksi, että työmarkkinoitten kaupantekijöitten valtakirjoissa voi olla jotain vikaa. Havainto on syvällinen ja oikea, joten siitä hirmustutaan kaikkialla siellä, missä vallankäyttö perustuu epäilyttävään valtuutukseen tai tulkinnanvaraiseen toimeksiantoon.

"ON KOLME TAPAA suhtautua kyvykkyyteen: syrjäyttäminen, vihamielisyys ja erottaminen."

Poliitikko on virkamiehen mainosmies. Hänen tehtävänsä on kiinnittää yleisön huomio muualle siksi aikaa, kun asioita vähin äänin ratkaistaan tai kun ne ratkeavat omia aikojaan.

Vaaliuurnat toimivat tulevanakin viikonvaihteena perinteisessä tehtävässään. Niihin kootaan tuhka.

Poliittinen ongelma, keskustelemattomuuden ja konsensuksen ongelma sekä vallan ja vaikuttamisen ongelma on karsittava kysymykseksi, kuka omistaa julkisuuden.

Itse asiassa filosofi Jürgen Habermas on kirjoittanut juuri tästä kirjoja.

VALKOISET JA VUOKOT 20.9.1993

HEIKKI YLIKANKAAN mahdikas lisä vapaussotakirjallisuuteen, ”Tie Tampereelle”, herättää ajatuksia ja tekee siis lukijalle palveluksen.

Historiassa ei ole lopullisia totuuksia. Tutkimus on pitkälle tosiasioiden keräämistä, tulkintaa ja punnintaa. Lopputulokseen voi vaikuttaa sekin, että vaaka on suora mutta lattia vino.

Ylikangas korostaa kirjoituksissaan rakenneselityksiä, ja samalla hän on Gunnar Suolahden, Pentti Renvallin ja Eino Jutikkalan seuraaja mentaalihistorioitsijana. Esimerkiksi ne pohjalaiset poikkeavuudet, joita hän on tutkinut paljon, eivät selity "kansanluonteella", mutta sitä vastoin tuo kansanluonne eli poikkeavuus on selitettävissä aineellisin perustein. Se puolestaan voi selittää, miksi pohjalaiset ovat käyttäytyneet toisin kuin muut.

Historiatieteessä kysymyksistä syvimpiä ja epäselvimpiä lienee, mikä on ilmiön syy ja mikä sen seuraus. Selittävätkö taloudelliset tekijät pohjalaisten käyttäytymistä vai pohjalaisten käyttäytyminen taloudellisia tekijöitä?

VAPAUSSOTA-SISÄLLISSOTA ei ollut mielestäni sellainen omistajien ja osattomien taistelu, johon Pohjanmaan köyhät huiputettiin väärälle eli valkoiselle puolelle.

Omistamista voimakkaampi vaikuttaja on yhteiskunnallinen koostuneisuus eli integraatioaste, johon vaikuttavat monet muutkin rakennetekijät kuin varallisuus. Sosiaalisesti integroituneessa maakunnassa ei ollut niitä omalakisesti kehittyneitä ryhmiä, jotka olivat etelässä punaisen armeijan ytimiä.

Ja mistä se johtui?

VAPAUSSODAN rintamalinja on sama kuin valkovuokon levinnäisyyden pohjoisraja Suomessa: Ikaalinen, Ruovesi, Vilppula, Orivesi, Mäntyharju, Ruokolahti, Jääski. Se on myös lehmuksen ja kymmenien muiden kasvien pohjoisraja.

Maantieteellisen kartaston irtaimia maalajeja kuvaava kartta yhdistettynä kevään ja syksyn ”isotermeihin” eli keskilämpötilaa kuvaaviin käyriin, on Suomen historian avain. Vapaussodan rintama näkyy maaperäkartalla ja ilmaston isotermeinä - Pohjanmaan peltoalue on poikkeus. Maaperä- ja sääkartoista voidaan lukea rintamat. Rautatiestö taas määräsi sotatoimia.

KARTANOLAITOS levisi Suomessa täsmälleen sinne asti, missä riitti ryöstettävää pois kuljetettavaksi asti.

Pohjanmaalla ei ollut kartanoita eikä edes rustholleja. Vuonna 1918 se oli köyhtynyt erillisalue. Ruotsin vallan aikana se oli ollut liian kaukana rikastumaan painavilla pellon ja metsän tuotteilla. Autonomian aikana maakunta rikastui, kunnes suot oli poltettu pelloiksi ja Venäjän halpa vilja vei taloudelta vuosikymmeniksi pohjan. Turun, Helsingin ja etenkin Pietarin markkinat olivat kovin kaukana.

POHJALAISET ovat allergisia herroille koska herroja on ollut siellä niin vähän ja hajallaan. Väestön suunnattomista varallisuuseroista huolimatta maakunta oli sosiaalisesti lähes itsenäinen rakenne. Sisällissodassa taas, kuten Ylikangas ja häntä ennen Jaakko Paavolainen ovat osoittaneet, tapetaan lähinnä vieraat ja voudit.

Historian "isotermien", kuten maaperän ja ilmaston määrääminä pohjalaiset ovat olleet tuhat vuotta samaa sakkia manttaalipösöistä ruotivaivaisiin. Talonpoikaiskapina - Euroopan keskiajan ”jacquerie”, Suomen nuijasota, vapaussota ja talvisota on isäntien, renkien ja päiväläisten yhteinen raivonpurkaus vieraita herroja vastaan. Talonpoikaisten ökytalollisten harjoittama sorto ei aiheuta kapinoita, koska heidän sortamillaan ei ole, millä kapinoida, ei aseita, varoja eikä toivoa.

Pohjanmaalla vapaussodan luokkasotaselitys ei toimi. Ei se toimi jääkäriliikkeessäkään, johon maakunnan ylhäisimmät vetivät maakunnan alhaisimmat. Möhkälemäistä omistavat - omistamattomat -vastakohtaisasettelua ei pelasta salaliitto- eli huiputusteoria, vaikka vastustajan kasvot olivat varmasti pohjalaisille valkoisille järkytys. Historian aineelliset rakenteet, viime kädessä maantiede ja ilmasto eivätkä luokkarakenteet olivat vieneet Pohjanmaan köyhät valkoiselle puolelle.

FRAKISSA 27.8.1990

KUKA ON KIINNOSTUNUT Frakista? Se on Finlex-tietokannan rekisteri, jossa on tiedot alioikeuksien rangaistuskäytännöstä erikseen vuodelta 1986 ja erikseen 1982-1986. Kartutus on käynnissä.

Finlexin tietokannat ovat ihana helpotus ja pelottava oikeusvaara. Niistä käytetään puheessa ja kirjoituksessa hullunkurisia lyhenteitä, kuten FBIF ja FLEK. Sääli ettei viimeksi mainittu, jossa on lakien eduskuntakäsittely, ole nimeltään ”flak”.

Lyhenteitä ladellessaan tunteekin itsensä joskus raskaaksi IT-tykiksi, englanniksi myös ack-ack.

FRAK KERTOO, että tappoja tutkittiin 1982-1986 tuomioistuimissa 693. Rangaistusten keskiarvo on kuusi vuotta ja mediaani on seitsemän. Tilastotiedot ovat hiukan vaikealukuisia, koska läheskään aina oikeusjutussa ei ole kysymyksessä pelkkä tappo, vaan sen ohella menee tuomiolle muita tekoja.

Elinkautiseen tuomittiin murhista viisivuotiskautena 23 henkilöä. Se ei ole määrällisesti paljon, alle viisi vuodessa. Murhan mediaanirangaistus on kymmenen vuotta. Siis huomattava osa tekijöistä on ollut täyttä ymmärrystä vailla tai nuoria henkilöitä.

Kuolemantuottamuksen mediaani on yksi vuosi.

ERÄÄSSÄ VAIHEESSA oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijat äänestivät suosituimmaksi oppikirjakseen Nils Christien teoksen ”Piinan rajat”, jossa kirjoitetaan hyvin radikaalisti tuomioistuimista ja valtiovallasta kärsimyksen anniskelijoina ja annostelijoina.

Ajatus on kiusallisen paradoksaalinen ja tosi. Pahaa mitataan pahalla. Nyrkinlyöntejä muunnetaan vankilakuukausiksi.

Oikeusvaara on siinä, että tuomarit luottavat tilastoihin ja että rangaistus tulee aina valmiiksi annosteltuna kuin apteekin hyllyltä. Rangaistuksen mittaamisessa tulisi kuitenkin ottaa monia eri näkökohtia tekijästä uhriin ja ympäristöön.

TÄSSÄ LEHDESSÄ ja toisissa lehdissä näkyy kirjoiteltavan valtiouskollisuudesta saksalaisena ja muuna perinteenä. Keskustelijat ovat muoto- ja rotuvalioita, mutta kukaan ei näy tuntevan Norbert Eliasin sivilisaatiotutkimusta, joka on nykyjään myynnissä englannin kielisenä nimellä ”History of Civilization”. Siinä käsitellään seikkaperäisesti Saksan, Ranskan ja Englannin valtionmuodostuksen historia, keskipakoiset ja keskihakuiset voimat ja maantieteellisten välimatkojen merkitys.

Eliasin oleellinen havainto on monopolisointiprosessi. Myös valtio monopolisoi asioita itselleen. Ellei se pidä väkivallan ja ryöstön monopoleja eli armeijaa ja verotusta, se lakkaa olemasta valtio.

Elias kertoo viehättävästi, miten valtion yritykset monopolisoida "hyvä maku" ja ajattelu ovat menestyneet eri aikoina Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. On niillä ollut menestystä. Tietokannat ovat valtion. Valtion maku esiintyy Frakissa ja valtion ajattelu monin kohdin Finlexissä.

Entisajan valtiolla ei ollut kuin puukko ja puntari. Ne esiintyvätkin vielä monopolisoidun lainkäytön symboleina miekkana ja vaakana.

PUOLUEISTA 26.7.1993

MYÖS PUOLUEET ovat kriisissä ja tietävät sen itse. Niiden kuuluu tietää. Niiden olisi pitänyt haistaa, mitä ajassa ja ihmisten mielessä liikkuu. Ne eivät aavistaneet sitä ajoissa. Siksi ne oppivat nyt läksyään kantapään kautta.

On ehkä liian varhaista arvailla, mikä kumman tappajavirus kaataa nyt puoluekoneistoja ympäri maailman Japanista Italiaan ja Suomeen, puhumattakaan entisistä sosialistisista maista. Yksi syy on korruptio, mutta Edward Gibbon tiesi jo 1700-luvulla, että korruptio ja perustuslaillinen vapaus ovat sama asia. Politiikka on tarkoituksenmukaisuusharkintaa, eikä se voi perustua lakiin. Se on enemmän uusien menettelytapojen luomista kuin vanhojen noudattamista.

Jotkut puolueitten moittijoista ja korruptiota ruoskivista matkasaarnaajista ovat ilmiselviä fundamentalisteja, jotka luulevat voivansa elää kirjan mukaan. Historia opettaa, että monissa tapauksissa puolueiden puhdistajat ovat itse olleet pesunkestäviä roistoja. Joseph McCarthy-vainaja ja häntä tahdikkaampi Richard M. Nixon vannoivat puhdistavansa Washingtonin epäasiallisista kytkennöistä. Raamattu, lakikirja ja kolmen linjan kivääri sopivat samaan kainaloon myös Suomessa 1930-luvulla.

PUOLUEJÄRJESTELMÄN merkillisyyden tietää se, joka on historiantunnilla joutunut tekemään selkoa esimerkiksi guelfeistä ja ghibelliineistä tai yrittänyt ymmärtää vieraan maan puoluelaitosta tai selostaa ulkomaalaiselle omaansa.

Suomen puoluelaitos syntyi pikaistuksissa vuoden 1906 eduskuntavaaleja varten ja muuttui vuoden 1918 ja vuoden 1944 tapausten yhteydessä. Työväenpuolue ja maalaisliitto syntyivät kuin tyhjästä. Huomattavia valtiomiehiä tuottanut edistyspuolue puolestaan katosi kuin mustaan aukkoon.

Työttömillä ja osattomilla ei ole koskaan puoluetta, koska heidän ahdinkonsa on nimenomaan osallisuuden puutetta.

SUOMI NÄYTTÄISI nyt syöksyvän vapaasti pudoten kohti tosiasiallista kaksipuoluejärjestelmää. Vasemmistopuolueen ja oikeistopuolueen ympärillä voi hyvinkin pöristä pieniä ryhmittymiä lobbaamassa asioitaan isoille.

Maalaisliiton muuntuminen edellyttäisi oivallusta, ettei maatalous ole enää perustuotantoa, vaan teollisuutta, jonka raaka-aineena on maa. Maa ei ole tuotannontekijä, toisin kuin pääoma. Juuri siitä veret seisauttavassa ja tyhjiin valuttavassa pankkikriisissä on kysymys. On sama, onko panttina peltoja vai tehtaita, jos niillä ei ole hintaa. On siirrytty Karl Marxin maailmasta Karl Barxin maailmaan. (Carl Barks on mies Disneyn takana, Roope Ankan ja hänen rahasäiliönsä keksijä.)

ON VALITETTAVAA että emme tiedä paljon mitään. Euroopan yhteisö näytti aluksi uudelta kehitysvaiheelta ja sana "integraatio" innosti, koska se tuntui tarkoittavat järjellistä ja harkittua yhteen kytkemistä, uuden toiminnallisen kokonaisuuden muodostamista yli puolue- ja kansallisuusrajojen.

Nyt emme tiedä puolueinemme ja maatalouksinemme, onko Euroopan liitto edistysaskel, vai onko se päin vastoin yritys palata menneisyyteen ja ankkuroida pitämättömäksi osoittautuneet rakenteet niin kauheaksi byrokratiaksi ja fundamentalismiksi, että siinä istutaan kiinni vuosikymmeniä. Ainakin se on osa hallinnon ja puolueiden ikuista taistelua.

Onko yhteisö edistymistä vai taantumista? Mihin puoleista on? Mistä minä tiedän.

NEUVOJA PRESIDENTEILLE 6.9.1993

JOS PRESIDENTTIEHDOKKAAT lukisivat kirjoja, he saisivat tietää, miksi yksi nousee ja toinen ei - miksi Ahtisaaren suosio jatkuu. Hänen ympärillään on sellainen vaikutelma, että hän välittää ihmisistä ja on kiinnostunut heistä. Eräiden kilpailijiden ympärillä on sellainen tunne, että he ovat pohjattoman kiinnostuneita itsestään ja maallisesta menestyksestään.

YKSINKERTAINEN poliitikkotesti yksinkertaisille äänestäjille: miettikää, milloin viimeksi ehdokkaanne on tehnyt jollekin ihmiselle jotain hyvää. Maataloustuloratkaisut, ulkomaankauppasopimukset ja tieteellistekninen yhteistyö eivät kelpaa. Vihaisten lepyttäminen rauhaan kelpaa.

En tarkoita, että poliitikon pitäisi ostaa köyhälle pikkupojalle sukset - mutta Kekkonen toimi samalla tavalla kuin Roosevelt ja Kennedy. Hän katsoi ihmisiä silmiin ja kertoi, mitä hän ajatteli tehdä. Hän oppi sen matkan varrella. Pääministerinä ja nuorena presidenttinä hän oli uhkapeluri maailman kasinolla.

Historiassa jopa suuret tyrannit ja miesten tapattajat ovat saaneet unohtumattoman maineen kiinnostuksestaan ihmisiä ja heidän asioitaan kohtaan, esimerkiksi satujen kalifi Harun ar Rashid eli Aaron rehellinen, joka kulki valepukuisena kansan keskuudessa, Kaarle XII jonka käsitettiin hakevan tavallisten sotamiesten seuraa, Pietari Suuri, joka juopotteli rakuunoiden kanssa, Mannerheim jonka arveltiin arvostavan kansanmiehiä ja pistelevän upseereita, tai vaikkapa Adolf Ehrnrooth joka ruotsinkielisenä aatelismiehenä sai herrojen metkuihin tottuneet savolaiset jätkämiehet toimimaan valioyksikkönä osoittamalla, että hän piti heidän puoliaan.

Johtaja ei pysty pitkään pitämään salassa alaisiltaan, ettei hän piittaa näistä pätkääkään.

VIKTOR VLADIMIROVIN lehdistötilaisuudesta poistuin pökertyneenä. En ole usein nähnyt sellaista lavasäteilyä ja niin häikäisevää taitoa olla vastaamatta kysymyksiin. Kun kysymys koski aitaa, saapuvilla ollut kevyt suomalainen tiedotuskomppania tuijotti tuokion kuluttua lumoutuneena aidanseivästä.

Ainakin huhtikuusta 1808 alkaen täällä on juossut avointa mielenkiintoa ja inhimillistä lämpöä osoittavia venäläisiä kertomassa, että heikäläiset ovat nyttemmin kertakaikkiaan muuttaneet tapansa. Suomen kansa on joka kerta läähättänyt ihastuksesta. Niin nytkin. Tai 1808 on ehkä liian myöhäinen ajankohta.

LUULEN ÄÄNESTÄVÄNI ensi presidentinvaaleissa Vladimirovia, ellei kukaan kotimainen ehdokas ymmärrä tulla alas kansan keskuuteen kysymään kuulumisia, miettimään pulmia, ottamaan vastaan ongelmia.

Puheet isähahmosta ovat roskaa. Harva meistä on niin julma, että äänestäisi isäänsä ikävään virkaan.

Puheet valemessiaista ovat roskaa - mutta on niissä yksi totuus. Tähän mennessä mielipidetutkimuksissa ovat pärjänneet ne, jotka ovat esiintyneet valmiina kantamaan vastuuta toisten asioista. Valtion asioita hoitavat virkamiehet ja lasisilmin kansalaisten lompakkoa tuijottavat ministerit. Valtionhoitajat valitsevat nyt ihmiset. Ihmiset valitsevat ihmisen.

Joku sanoi katugallupissa Väyrysestä, että mahtaa olla pätevä mies, mutta leuhkan oloinen. Voiko asiaa sanoa sen paremmin? Leuhka on ihminen, joka elää koko maailman itsensä kautta - joka haluaa itselleen kaiken ja näkee toiset kuin shakkipelin nappulat, suhteessa itseensä ja asemiinsa. "Alhaisiksi" taas sanottiin muinoin paroneja, jotka olivat kiinnostuneita niin talonpojista, heidän vaimoistaan kuin heidän porsaistaankin, tyttäristä puhumattakaan.

VALTIONKONKURSSI 23.12.1991

PROSESSIOIKEUDEN TENTISSÄ saatettiin kysyä vaikeana knoppina, voiko kunta tehdä konkurssin. Vastaus on: periaatteessa kyllä mutta käytännössä ei.

Valtion konkurssi ei ole mahdollinen. Englantilaisen käsityksen mukaan kuningas voisi yksityishenkilönä joutua vararikkoon, mutta hallitsijana ei. Kuninkaalla on kaksi ruumista, kuten Maitland osoitti.

Konkurssin sijasta valtio joutuu luottokelpoisuutensa menettäen kansainväliselle protestilistalle, jolle Suomikin on nyt tiettävästi nousemassa.

YHTEISÖJEN rikosoikeudellinen vastuu on tullut nyt ajankohtaiseksi ja siitä saadaan laki. Vahingonkorvauksen lisäksi osakeyhtiö voi joutua maksamaan suuret sakot esimerkiksi ympäristörikoksesta.

Tämä herättää mielenkiintoisia teoreettisia kysymyksiä yhteisöjen rikosoikeudellisen vastuun kehittämisestä edelleen.

Voiko kunta syyllistyä petokseen, varkauteen tai väärennykseen? Epäilemättä ei, vaikka sekä valtion että kunnan verotus tietysti täyttää ryöstön tunnusmerkistön, mitä roomalaiset korostivat mielellään. Itä-Suomessa tämä ajatuskanta elää yhä, sillä laillista ulosmittaamista sanotaan puheessa ryöstämiseksi. "Nimismies kävi lehmän ryöstämässä."

AIKAISEMMIN arvioitiin, etteivät laki ja moraali koske valtioita, sillä niiden asioita johtaa yksinomaan valtioviisaus, Staatsräson, joka edellyttää valehtelemista, varastamista, petkuttamista, väärentämistä ja tappamista.

Paasikiven päiväkirjoista, etenkin niiden viimeksi ilmestyneestä osasta, saa erinomaisen käsityksen tästä opista ja sen vaikutuksesta yksilöön.

Aikanaan valmistuvan uuden tasavallan presidentin virka-asunnon katolle asennettavaan poliittiseen tuuliviiriin leikattaneen Paasikiven kuva.

VANHENTUNEEN KÄSITYKSEN mukaan Moskova ei ole raastupa eikä raastupa ole Moskova.

Nyt on kuitenkin perusteita epäillä, että Neuvostoliiton valtiorakenteen merkillisen äkillinen ja kivuton muuttaminen saattaisi johtaa samaan tulokseen kuin nopea yhtiöittäminen Suomen liike-elämässä. Kuka tietää, vaikka siinä olisi mukana tietoista suunnittelua.

Käykö jossain vaiheessa ilmi, että Neuvostoliiton valtionvelan jakaminen on yhtä vaikeaa kuin luonnonvarojen ja ydinaseiden jakaminen tasavaltojen kesken? Olisiko sopimatonta mainita, että valtionvelasta ja finanssikriisistä on ennenkin selvitty vaihtamalla valtiomuotoa ja sanoutumalla irti edeltäjän sitoumuksista?

Voiko Neuvostoliitto tai sen yleisseuraannon saaja Venäjä syyllistyä kevytmielisenä, epärehellisenä tai petollisena velallisena tehtyyn konkurssirikokseen?

Juuri tällä hetkellä on ilmassa sellaiset merkit, että Jumalan ja Ruotsin lain mukaan - joita lakikirjan mukaan on sovellettava - jutun vastaaja, mikä se sitten lieneekin, olisi asetettava seuraavassa Moskovan rauhassa liiketoimintakieltoon.

Ei ihme. Aikaisempi toimitusjohtaja Kerenski oli kumminkin lakimies ja asianajaja...

HERROJEN PALKAT 13.4.1994

KANSANTALOUDEN KRIISIÄ haluttaisiin helpottaa ottamalla herroilta palkasta pois puolet tai enemmän.

Herrojen palkat eivät vaikuta kansantalouteen sitä eivätkä tätä, vaikka ne vaikuttavat kansan mieleen. Etevien henkilöiden tulojen lisääminen voisi vaikuttaa kokonaisuuteen suotuisasti. Taitelijoiden ja tiedemiesten apurahajärjestelmä perustuu tähän ajatukseen.

KASTIJÄRJESTELMÄ on pysynyt Suomessa vaikka luokkajärjestelmä on kadonnut. Yliopiston professorit ja metallimiehet asuvat samoissa rivitaloissa, ostavat ruokansa samoista valintataloista ja katsovat iltaisin samoja sarjafilmejä. Sosiaalidemokratia toteutui.

Virkamiesten luokka-asema tuhottiin jo 1920-luvulla keskustan ja vasemmiston hallitusyhteistyöllä. Tuho oli pysyvä. Rahalla mitattuna esimerkiksi 50-vuotias istuva tuomari ansaitsee vain saman kuin 25-vuotias liikejuristi, kertoo Lakimiesuutiset-lehti.

Raha ei kuitenkaan mittaa kastia. Kastille osoitetaan melkein järjenvastaista arvonantoa. Kihlakunnantuomareiden ja lääkäreiden mahdollisuudet erittäin korkeisiin tuloihin vietiin järjestelmän muutoksilla, mutta silti heiltä ei mennyt asema.

KEINOTTELIJOIDEN ja kerskailijoiden arvonanto on ollut perinteisesti ansaitusti vähäinen. Tässä asiassa tapahtui heilahdus viime vuosikymmenellä, mutta nyt tavat ovat talttuneet. Henkilö joka ajaa pihaan susiturkeissa mustalla BMW:llä ei luultavasti ole kunnioitettu liikemies eikä pankinjohtaja. Sutenöörisääty vikisee nyt hiljaa konkurssiaallon kourissa.

PALKKAUSKATEUTEEN olisi tarjolla teknisesti helppo ratkaisu. Sen nimi on tantiemi eli osapalkkio.

Johtajat saivat menneinä vuosikymmeninä valtaosan ansiotuloistaan prosenttiosuutena johtamansa yrityksen voitosta. Joku sai kaksi prosenttia, joka on paljon, joku toinen neljä, mikä on hirvittävä summa esimerkiksi pankijohtajalle.

Moni johtaja jätti tantiemit nostamatta ja kuittasi niitä vastaan maksullisia osakkeita johtamansa yhtiön anneista. Niin siirtyi moni alkujaan kansallinen yritys kapealle omistuspohjalle, esimerkiksi eri sukujen käsiin.

Tantiemeista on luovuttu ja niitten verotuksellinen käsittely on vaivalloista. Itse järjestelmä on kuitenkin perusreilu. Johtaja saa kuukausipalkkana jonkin kaksi-kolmekymmentä tuhatta. Jos yhtiö jakaa voittoa osakkailleen, johtajakin saa. Jos yhtiö ei menesty, johtaja jää rahattomaksi.

SAMALLA voitaisiin estää miljoonamääräisten erojais- ja suuntukkijaisrahojen käsittely palkkakuluina. Se raha saisi olla yhtiöillekin verotettua.

GÖR HERREN RÄTT MEN ALDRIG GOTT.

KIRKAS TULLI JA LEIMAUS 9.12.1994

MINÄ LUIN LUSIKAT Brysselin seinänraossa...

Huoneenhallitus oli lähettänyt neuvottelijansa, nuoren ja muhkean Eskon, neuvottelemaan konkreettisista yhdentymistoimista Karrin tyttären kanssa. Ajatuksena oli toimeenpanna kihlaus, josta isännät olivat viinapäissään tehneet aiesopimuksen Puol'matkan krouvissa.

Kun täysivaltainen erikoissuursuutari ja hänen juridinen neuvonantajansa M. Vilkastus saapuivat kokouspaikalle, integraatiopolitiikka olikin saanut odottamattoman käänteen, sillä toiset jo viettivät häitä.

Suomen delegaatiolle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin turvautua siihen keinoon, johon meillä mettäksen pojilla on tietotaitoa, nimittäin räyhäämiseen ja rähjäämiseen ja selkään saamiseen.

VAURAS VÄKI säilyttää lusikkansa seinänraossa kuin merkiksi siitä, että talossa on lusikalle pysyvästi käyttöä.

Kellistetty nummisuutari laskee lusikat ja kypsyy pitäytymään pienteollisuuteen, kun rahatkin on juotu. Muuten olisi edessä ero eli apskeeti.

"Olin minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa sisään apskeetin."

"Olittepa kerran poliisikin, mutta panitte myös sisään apskeetin!"

SUOMI ei seiso omalla pohjallaan, vaan luottaa vieraan apuun. Lehti kuin lehti, asiantuntija kuin asiantuntija kehottaa kiirehtimään Euroopan yhteisöön, jossa viisaat miehet sitten kertovat, mitä meidän täytyy tehdä.

Keinot ja päämäärät ovat taas kerran sekoittuneet. Nyt olisi aika havaita, ettei Euroopan yhteisöä ole vielä olemassa. Kysymys on jälleen uudesta järjestelystä, joka lupaa paljon ja maksaa hirvittävästi.

SUOMI ON OLLUT Euroopan ainoa sosialistinen maa. Se ei ollut valintaa eikä ideologiaa, vaan pakko. Hallinto ja lainkäyttö olivat jokseenkin sama asia, ja ovat yhä. Käsitykset yksilön vapaudesta ja aloitteellisuudesta olivat viitteellisiä. Presidentin puolueeseen kuulumista ei kyselty, vaan pidettiin itsestään selvänä.

Meillä oli Japanin teollisuusministeriötä ja Neuvostoliiton tilaustaloutta johtaneita virastoja vahvempi organisaatio, Soteva.

Sotakorvausteollisuuden johtoon vedettiin parhaat voimat, ja valtuudet olivat riittävät. Sotevan miehet jakoivat sekä tilaukset että resurssit.

Sotakorvausteollisuuden järjestelmää luunkovine kartelleineen ei huomattu koskaan purkaa. Siksi eräät eurooppalaiset eleet tekivät talous- ja finanssipolitiikassa niin rumaa jälkeä.

Mutta on meillä mahdollisuuksiakin. Olemme eräissä asioissa jonkin askeleen edellä toisia Baltian maita.

Kulttuurin nelimaaottelussa Suomi - Viro - Latvia - Liettua emme menesty.

VAIKEITA SANOJA 12.9.199412.9.1994

KANSAA PETETÄÄN vaikeilla sanoilla ja noilla sanoilla on historiansa.

Kansankiihotusta harjoitettaessa järkeen ei vedota, vaan auktoriteettiin tai tunteeseen.

Tunteeseen vetoamisen välineitä ovat esimerkiksi sanat "isänmaa" ja "vapaus". On vaikeata, miltei mahdotonta selvittää, mitä ne tarkoittavat. Ne ovat sanoja kuin lippuja. Isänmaallisuus tarkoittaa tällä hetkellä esimerkiksi pienten lasten surmaamista ja näännyttämistä kaupunkitaisteluissa. Vapaus tarkoittaa esimerkiksi vapautta ihmisen vahingoittamiseen suunniteltujen automaattiaseiden hallussapitoon.

Auktoriteettiin vetoaminen onnistuu parhaiten tekotieteellisellä sanastolla. Nyt esimerkiksi on meneillään Euroopan "integraatio" - mutta mitä se on se integraatio? Jonkinlaista yhdyntää se on, mutta jos se on selvää ja hyödyllistä, miksei sitä selitetä? Jos se on kummitusmaista ja torjuttavaa, miksi ei sen verhoja vedetä alas?

Mitä on parlamentarismin tukeminen? Edustuksellinen poliittinen järjestelmä, esimerkiksi parlamentarismi, ei kerro mitään ihmisten osasta eikä onnesta. Yleisillä vaaleilla valitut parlamentit istuvat myös kovan diktatuurin maissa.

PITÄISI KYSYÄ laajemmin. Pitäisi kysyä paitsi mitä, myös miten, kuinka paljon, milloin ja miksi.

Esimerkiksi tuo integraatio näyttää olevan sopiva nimi kehitysvaiheille, jotka voivat johtaa moneen suuntaan. Kun alueita ja kansanryhmiä kytketään toisiinsa vaikkapa kanavin tai rautatein tai optisin kaapelein ja 64-bittisin väylin, "integraatioaste" saattaa lisääntyä. Integraation huippu on varavankila, jossa kaikki pitävät silmällä toisiaan.

Integraation asemesta puhuttiin kymmenen vuotta sitten synergiasta, kaksikymmentä vuotta sitten entropiasta ja niin poispäin. Hitlerillä oli "pohjoinen aate", mutta sen sisältö ei koskaan selvinnyt ainakaan ulkopuolisille.

Suomessa integraatio liikahti rajusti ja levottomasti 1860-1880, valtiopäivistä rautatiehen, paikallishallintoon ja realismiin. Seuraava suuri liikahdus oli suurlakko 1905 ja kolmas valtalaki 1917. Laajasti ottaen päätäntävalta jakaantui entistä verrattomasti laajemmaksi.

Jossain toisessa maassa, esimerkiksi Ranskassa, integraation malli oli kuin lukin seitin. Kaikki rihmat johtivat keskusvaltaan Pariisiin. Neuvostoliittolainen ihanne taas oli jakaa päätäntävalta tosi pieniksi palasiksi ja siirtää "kaikki valta neuvostoille" eli asianosaisille. Neuvostojen, "soveettien", kohtaloa on tutkittu etevästi; sen verran on selvää, etteivät päätäntävaltaiset neuvostot, joiden varaan sosialismi oli aiottu rakentaa, eläneet monta kuukautta vallankumouksen jälkeen.

PERINTEISESTI suomalaisia on ollut helpoin pettää valehtelemalla, että erinäiset kysymykset ovat oikeudellisia. Kuten nyt Eurooppa.

Juridisoimatta ja sanojen sokeudelle antautumatta kysymys on lähinnä siitä, missä marketissa asioimme. Huonot puolensa niillä on kaikilla, K-marketeilla, T-marketeilla, Spareilla, Säästäreillä ja E‑marketeilla eli Euroopan yhteisöllä.

Niistä seikoista, miten esimerkiksi Eurooppa‑nimiseen valintamyymälään saadaan tavaraa, paljonko siitä nyhdetään kuluttajilta, ketkä ovat marketissa töissä ja kuka on omistaja, ei kysytä kansalaisten mieltä eikä heitä äänestytetä.

ONKO suoritettava neuvoa antava kansanäänestys millään tavoin sitova? Väyrynen äänestää vastaan. Ovatko kengännauhat sitovia? Eivät. Niillä sidotaan. Kengännauhat voi sitoa myös toisiinsa. Kysymys ei ole oikeudellinen, vaan ihmisten tahdosta riippuva. Pitää tietää, aikooko marssia taivaanrantaa päin kengät tukevasti jalassa vai tuiskahtaa turvalleen.

Olennainen kysymys ei ole "mitä", vaan "miten". Olennainen kysymys ei ole se, josta äänestetään, integraatio vai ei, vaan se, mistä ei äänestetä, millainen integraatio. Ja millainen vapaus. Ja millainen isänmaa. Ne ovat dynaamisia käsitteitä nämä Eurooppa, koti, uskonto ja isänmaa. Niiden eteen on tehtävä työtä.

AJATTELUN KONKURSSIT 25.11.1991

OIKEUSAJATTELUSSA on vikoja. Keinojen kustannuksia ei lasketa. Päämäärien järjellisyyttä ei pidetä silmällä. Teknisiin ja tavallisiin lakeihin suhtaudutaan kuin taivaasta toimitettuihin laintauluihin kysymättä, ovatko ne totta ja mitä niillä tekee.

Lainsäätäjän olisi aika ajatella tulosvastuutaan.

KONKURSSI on vanhentunut ajatus. Konkurssisääntö edellyttää, että elinkeinonharjoittaja pystyy maksamaan erääntyneet velkansa kahdeksan päivän kuluessa vaatimuksen esittämisestä. Kauppiaan ja yhtiön on kyettävä aina vastaamaan sitoumuksistaan ja hänellä on oltava varoja velkoja enemmän. Alatyylisen ilmaisun mukaan hänen on oltava likvidi ja solventti.

Nämä kaksi vaatimusta ovat jäänteitä ajalta, jolloin rahoitusrakenne oli täysin toinen kuin nykyisin ja jolloin varallisuuserien lainmukaiset kirjanpitoarvot olivat lähempänä realisointiarvoa kuin ne ovat olleet viime vuosina. Nykyinen tasekäytäntö ei kerro edes rahan hintaa, vaikka rahoituksesta on tullut elinkeinonharjoittajille tarvike ja tuote.

Todellisuudessa hyvä ja terve yhtiö voi olla enimmän osan ajasta teknisesti konkurssikypsä. Myös rahoittajilla on luottoehtojen nojalla tilaisuus ja lupa kaataa yhtiö konkurssiin.

Dersu Uzala teroitti elokuvassa, että myös eläimet ovat ihmisiä. Myös yhtiöt ovat luontoa, jota on suojeltava! Ne ovat osa katoamassa olevaa hyvinvointiamme. Ne ovat arkoja kovakouraiselle käytölle, pilaantumiselle ja saastumiselle.

ALIOIKEUDET LÄKÄHTYVÄT konkurssiasioihin. Mutta miksi konkurssit ovat varsinaisasioita ja miksi ne ylipäätään tuodaan tuomioistuimiin? Mitä tekemistä tuomioistuimilla on yhtiöiden rahojen kanssa?

Useimmat konkurssit raukeavat varojen puutteessa. Mitään tuomiota ei anneta, mutta velallinen vastaa veloistaan myös sillä omaisuudella, minkä hän kenties tulevaisuudessa saa. Konkurssi ei pyyhi pois yksityishenkilön velkoja. Yhtiö sen sijaan lakkaa.

Kuusikymmentä vuotta sitten annettu akordilaki on kuollut kirjain. Valtio ei saa sopia saamisten järjestelystä niin että se tyytyisi osittaiseen maksuun. Tuomioistuin ei voi pyyhkiä ainuttakaan velkaa pois.

Vaikka maaorjuus on poistettu ja velkavankeus lakkautettu, konkurssin tehnyt ihminen jää pysyvästi oikeudellisesti vajaaksi.

PESÄNSELVITTÄJÄ tekisi saman kuin tuomioistuin, mutta halvemmin. Miksi ei konkurssiasioissa siirryttäisi heti samaan järjestelmään, josta on perintöasioissa vain hyviä kokemuksia? Toimitsijamiehet ovat käytännössä aina juristeja ja useimmiten kokeneita ja taitavia. He voisivat aivan hyvin ottaa vastaan velkojien valvonnat ja laatia jaon. Tuomioistuin saisi tyytyä omaan rooliinsa eli ratkaisemaan riitautukset.

Vaikka selvitysmiesten palkkioita joskus kauhistellaan, pieniä ovat silakat joulukaloiksi. Valtion vakinainen koneisto on kalliimpi.

DE TEMPORIBUS SUIS HÄNEN AJASTAAN

WHAT'S UP DOC? 3.9.1990

MARKKINOILLA ON SUOMEKSI äänitettyjä piirrettyjä, kuten Väiski Vemmelsääri, jossa Väiski sanoo:" Mikä hätänä?" eikä "What's up, Doc?"

Suomeksi dubattuna hyvä piirretty elokuva kuolee. Huono ei muutu miksikään.

Hyvien piirrettyjen, etenkin Warner Brosin vanhojen Väiskien (Bugs Bunny) ääniraita on toinen puoli asiaa. Kun puhe on muutettu, on kielen ohella menetetty luonteenomainen ääni, joka liittyy saumattomasti maiskutuksiin, puhevikoihin, kiljahduksiin ja hälyihin. Eräästä dokumenttielokuvasta kävi ilmi, että alkuperäinen Väiski Vemmelsäären ääni opettaa poikaansa jatkamaan uraansa. Aku Ankan äänenä toiminut näyttelijä kuoli jättämättä seuraajaa.

Suomenkielisen version vaikutelma on samantapainen kuin säestettäessä oopperaa pianolla. Tai ei se ole sama. Pianon pystyy kuulemaan orkesterina, jos on musikaalista mielikuvitusta.

BARTOK ja Stravinski sanoivat pianoa lyömäsoittimeksi ja käsittelivät sitä sellaisena. Heidän asemaansa on nyt vaikea asettua. Heidän sukupolvensa korvat olivat sopeutuneet kuulemaan pianon orkesterin korvikkeena, vähemmän soittimena kuin musiikkia tuottavana koneena. Soittaja oli usein jokin sateenvarjon näköinen täti tai sedän käppänä, joka soitti kuin olisi opettanut koiraa sisäsiistiksi.

Abram Chasins kertoo kirjassaan pianisteista, miten hän tutustui nuorena miehenä kolmeen suurimpaan, nimittäin Godowskiin, Josef Hofmaniin ja Rahmaninoviin. Myöhemmin hän seurusteli ammatillisesti ja yksityisesti sellaisten aikalaistensa kuin Rubinsteinin, Schnabelin, Backhausin ja Giesekingin kanssa.

Horowitzistä hän kertoo Plaskinin kirjoittamassa elämäkertateoksessa mainitun tapauksen toisen puolen. Kun nuorehko Horowitz siis soitti Steinwayn pianoliikkeen kellarissa Rahmaninoville tämän kolmatta pianokonserttoa, säveltäjä kertoi jälkeen päin: "Hän kävi sen kimppuun kuin tiikeri. Hän nielaisi sen kerralla. Hänellä oli se voima, keskitys ja uskallus, joka tekee taiteilijasta suuren."

Tapaus oli kuin toisinto Horowitzin läpimurtokonsertista lännessä, Hampurissa 1925. Hän joutui paikkaamaan puolen tunnin varoitusajalla toista pianistia ja soitti Tshaikovskin paremman konserton. Horowitzin aloitettua kapellimestari oli ollut kuin salaman iskemä, hypännyt korokkeelta ja tullut tahtia lyöden flyygelin viereen tuijottamaan, mitä pianistin sormissa tapahtui. Kun konsertto oli ohi, flyygeli oli kuin surmattu lohikäärme ja yleisö repi kiinteistöä kirkuen innosta.

PIANONSOITON TAITEESTA Hofman oli sanonut nuorelle Chasinsille kuultuaan tämän soittavan: "Lahjakuuttanne en epäile. Tunnettakin teillä on, mutta se ei tule esiin. Teillä on korvaa, mutta sisäinen korvanne kuuntelee sitä mitä luulette soittavanne. Tekniikkanne ei riitä ilmaisuun, pianon ääni on tunteista tyhjä eikä teillä ole kappaleissa minkäänlaista tempoa. Otatte vapauksia, jotka vääristävät musiikin. Rikotte jatkuvasti liikkeen ja levon sääntöä. Kun melodinen linja saavuttaa lepokohtaansa, korostatte vasenta kättä täyttääksenne tyhjiön, jolloin melodian lepo katoaa. Jokainen uusi dynaaminen muutos tekee tyhjäksi edeltäneen. Teillä ei ole mitään käsitystä pianonsoiton taiteesta eikä musiikista. Teillä ei ole perusteita, joihin vertaamalla voisitte arvioida, hioa ja kohentaa soittoanne."

Kotiin tultuaan Chasins kirjoitti nämä sanat muistiin. Hänestä tuli Hofmanin oppilas, hyvä konserttipianisti, kriitikko ja maailmankuulun WQXR-radioaseman musiikkipäällikkö.

Tiedän, mitä mieltä hän oli Rubinsteinista (suuri), Solomonista (pieni) ja Arrausta (kehityskelpoinen), mutta en tiedä, mitä mieltä hän oli Väiski Vemmelsäärestä. Animaatiofilmin soivan kokonaisuuden hän kuitenkin edellä olevan mukaan olisi kevyesti käsittänyt.

SUORAMYYNTIÄ 10.8.1991

EN ONNEKSENI OLE puhelinmyyjien listoilla. Postitse tulee kohtuullisesti osto- ja tilaustarjouksia. Ovellemme eivät myyntimiehet ole syrjäisen sijainnin vuoksi löytäneet lainkaan. En muutenkaan tunne olevani kuluttajana sen suojan tarpeessa, jota viranomaisilla on tarjolla. Hinnoittelulla rosvoaminen ei kuulu kuluttajansuojan piiriin.

Kuluttajansuojaa, kuten posti- ja puhelinmyyntiä, oikeusapua, tasa-arvoa, tietosuojaa ynnä muita keskeisiä asioita koskevat lait ja valvontaelimet on perustettu huomattavalla metelillä. Tässä taloudellisen ahdingon, monikansallisen väkivallan ja rikollisuuden maailmassa ne epäilemättä ovatkin asioista tärkeimpiä, eikä lomauttaminen tai virkojen lakkauttamisen uhkaa tämän alan virkamiehiä.

Tuhannet, kymmenet tuhannet marssivat kilometritehtaalle vailla käsitystä tulevaisuudesta. Viranomaiset keskittävät tarmonsa lupiin, käskyihin ja kieltoihin. Tuomioistuin tekee vakavan harkinnan jälkeen ennakkopäätöksen jonkin helyn kieltämisestä kirjan tai lehden tilaajalle annettavana kylkiäislahjana. Siihen meillä on organisaatio ja miehitys; työ ja toimeentulo taas on jokaisen oma ongelma.

Tarpeettomia organisaatioita voitaisiin perustaa lisääkin!

KOULUTEKOHAMPAAT olisi oivallinen idea. Ne olisi saatava maksuttoman terveydenhoidon piiriin. On jotenkin niin epäasiallista mennä ekalle luokalle ilman etuhampaita. Vauvatekohampaita voisi myös harkita.

Todellinen joka kodin työturvallisuusidea olisi kätevä vauvapakkopaita. Jos sellaisen onnistuisi yhdistämään syöttötuoliin, se säästäisi hintansa pelkkinä siivouskuluina käden käänteessä, hävitetyn irtaimiston arvosta puhumattakaan.

JUOPPOKYPÄRÄ on vielä toteuttamatta. Kevyt styroxrakenne voisi olla sopiva.

Ensin tuli kypäräpakko moottoripyöräilijöille ja sitten mopoilijoille. Tuomioistuimet ovat miettineet otsa rypyssä, onko luvattomasti mopon kyydissä olevan käytettävä sakon uhalla kypärää. Polkupyöräilijän kypärät ovat jo aivan tavallisia, vaikkei käyttöpakkoa ole, ja vauvakypärät ovat kovaa vauhtia yleistymässä.

Seuraava uhanalainen laji on juopot. Sosiaalihallitus, joka kantaa murhetta niin moninaisesta, voisi panna ajatuksen pyörimään. Kansantaloudellisia säästöjä vähempinä kallovammoina ja kuhmujen määrän romahtamisena! Kypäräpakko kaikille juopoille. Tehoiskuja ja ratsioita perjantai-illan juniin ja linja-autoihin. Rikesakko auki jääneestä leukaremmistä ja rangaistusmääräys suojavarusteen puuttumisesta.

Kohtuullisesta korvauksesta olen valmis postittamaan asianomaiselle ministeriölle tai keskusvirastolle edellä esitetyistä uudistuksista laatimani säädösluonnoksen, jonka nimi on Esitys ehdotukseksi eräiden henkilökohtaisten suojalaitteiden käyttöönottamisen tehostamisesta.

Luonnos on laadittu valtioneuvoston virallisohjeita ja systematiikkaa noudattaen. Tätä sanomalehtikirjoitusta voi tilata kuluttajansuojalain 6 luvussa määrättyä menettelyä noudattaen erikseen säädetylle Kuvailulehdelle tulostettuna kirjoittajalta.

PIENI MAA 28.9.1992

SUOMI ON niin pieni maa, että sen kävelee päästä päähän viidessätoista minuutissa.

Eräässä yhteydessä oli selvitettävä tiettyjen korkeiden tuomareiden ja juristiprofessorien henkilötietoja ja taustoja. Välillä tuntui siltä, että kaikki olivat lähtöisin samalta hiekkalaatikolta Etu-Töölöstä. Miettiessä muita henkilöitä, jotka ovat rakentaneet Suomea virkamiehinä, tiedemiehinä, taiteilijoina ja liikemiehinä kansallista kuuluisuutta saavuttamatta, se Etu-Töölön hiekkalaatikko tuntuu edelleen Suomen keskipisteeltä.

Perhe asui Museokadulla, Runeberginkadulla, Liisankadulla tai Tehtaankadulla. Koulu oli Norssi, Ressu, Svenska norsen, Svenska lyceum, SYK Yrjönkadulla ja sitten Nervanderinkadulla, tai Korkeavuorenkadun Lärkan.

Ympärillä oli luokkaraja, joka ylitettiin suhteellisen vaivattomasti kiipeämällä Ruoholahden ja Lapinlahden villoista tai Kallion puutaloista ja kivimuureista.

Yliopisto tai muu elämäntyön areena - virasto, pankki tai toimisto - olivat saman ympyrän sisällä. Suomen sosiaali-, talous- ja kulttuurihistorian ymmärtämiseksi täytyisi tietää, kuka on lyönyt ketäkin ämpärillä päähän pienenä.

TUOMARINVIRKOIHIN talonpoikaislähtöiset miehet alkavat tulla ennen aikojaan, 1890-luvun alussa. Sotien välisenä aikana ja sotien jälkeen tuomarikunta pysyy taustaltaan hämmästyttävän monipuolisena. Selvästi työläislähtöisiä ei tietenkään ole kuin muutama, mutta 45 % Suomen korkeimman oikeuden 135 jäseninä 1918.1.991 toimineista henkilöistä on ollut ensimmäisen sukupolven ylioppilaita ja keskimäärin ratamestarin, sahanhoitajan tai tehtaankasöörin poikia.

Ylimystön vesoja ja sivistyssukujen jäseniä, kuten Kailaa, Thesleffiä ja Järnefeltiä tietysti on ollut, mutta yllättävän vähän.

Tämä virkakunnan osa muodosti oman, jokseenkin suljetun kulttuurinsa, mutta huipulle asti pääsi pelkällä etevyydellä. Kaksi korkeimman oikeuden presidenteistä oli lähtöisin aivan yhteiskunnan pohjalta ja kaiken lisäksi aviottomia lapsia, mikä oli tämän vuosisadan alussa iso este.

Tämän vuosisadan oikeustieteen professorit ovat keskimäärin selvästi korkeampaa kantaa. Ero ei johdu yksinomaan tuomarikunnan arvoista, vaan myös sortovuosien poliittisesta taistelusta, joka kiihdytti virkakiertoa tuomioistuimissa.

TODELLISUUDESSA Korkeimman oikeuden tuomareista ei ole helsinkiläisiä kuin neljännes. Kuusitoista on Turusta ja kokonaista 13 Kuopion kouluista. Sitä vastoin oikeustieteen professoreista ja apulaisprofessoreista helsinkiläisiä on yli kolmannes. Siinä näkyy taas se tööläläisyys.

RANTAROLEX 22.2 1993

PUKEUTUMISEEN liittyvät arvon merkit muuttuvat yhä näkymättömämmiksi. Tsaarin aikana käytettiin virkaunivormua. Sotien välisenä aikana mieshenkilön aseman pystyi lukemaan hänen vaatteistaan. Sitä mukaa kuin yhteiskunnalliset nousijat, joita aikoinaan nimitettiin myös kiipijöiksi, panevat haaveensa ja tavoitteensa näkyville liituraitavaatteina, erikoisen korkealaatuisina paitoina, huolellisesti mutta persoonattomasti valittuina solmioina ja attaseasalkkuina, asemaansa perustellusti tyytyväiset miehet karsivat varusteistaan merkit.

Esineiden merkkikielen kaksi tunnettua oireyhtymää ovat Mercedes-syndroma ja Rolex-syndroma. Mercedes on pitänyt vuosikymmeniä näkymättömän arvon mielleyhtymää h allussaan ja tehnyt sen niin, ettei äkkinäinen erota liikenteessä toisistaan 200.000 markkaa maksavaa ja 800.000 markkaa maksavaa autoa toisistaan. Kaikki Mersut ovat vihkiytymättömälle taksin näköisiä.

ROLEX on voimakkaasti markkinoitu, ylettömän kallis kello, tosin tiettävästi hintansa arvoinen. Kellosta ei tietenkään kannata maksaa sataa markkaa enempää. Mutta Rolex ei ole kello, vaan koru ja arvomerkki.

Sain käsiini aidon Rantarolexin, jossa on merkit, tavaramerkit ja kaikki. Se maksoi Smk 70,-, koska se on tuoteväärennös. "Rantarolex" on samanlainen naseva nimitys kuin saunasormus - Helsingin rautatieasemalla myytiin aikoinaan messinkisiä "vihkisormuksia" satunnaisiin tarpeisiin. Nykyisin aitoa saunasormusta ei taida saada rahalla eikä millään. Halvalla tehdyn teräspellistä prässätyn kuoren alla sykkii tavallinen huokea kvartsikello ja näyttää oikeaa aikaa. Kilpaileva versio maksaa 92.000 mk, kun taas oikea perus-Rolex ilman erikoisia virityksiä ja kultamääriä irtoaisi vaivaisella kahdellakymmenellä tuhannella.

Rantarolexissa on kellotaulussa aitoja timantteja, jotka kyllä saattavat sulaa aurigossa. Sen rannekkeen nikkeli aiheuttaa näppylöitä ja "kulta" värjää ihoa. Tätä "melkein aitoa" kelloa ei erota aidosta, ellei ole erikoisen perehtynyt aihepiiriin. Sekuntiviisarin nytkähtelevä liike ei ole pettämätön merkki, koska myös aidoissa tuotteissa on malleja, joiden sekuntiosoitin tökkii pirteästi sekunnin kerrallaan.

Alle sadan markan investoinnilla voi siis hankkia itselleen varakkaan ja menestyneen barbaarin maineen.

Tämän kellon kanssa sopisi mainiosti keltainen, paikkamaalattu, puoli miljoonaa kilometriä ajettu Mercedes, eikä haittaisi, vaikka siihen olisi vaihdettu Skodan moottori. Asukokonaisuuden täydentäisivät jatsarisaappaat. Kultahampaat ovat valitettavasti menneet muodista.

TÄNÄ VUONNA on kulunut 300 vuotta John Harrisonin syntymästä. Hän keksi pituusasteen. Hänen kehittämänsä kronometrin ansiosta navigointi aavalla merellä tuli mahdolliseksi. Kalleimmat mekaaniset kellot kantavat vieläkin kronometrin virallista kunnianimeä. Mekaaninen kronometri on teollisuuden, merenkulun ja kaupan mailleen menevän aikakauden vertauskuva.

RANTAROLEX puolestaan on syvällinen oman aikamme symboli. Mikä sopisi paremmin eräiden pankkimiesten ja ministerien ranteeseen, paitsi käsiraudat. En tarkoita ministeri Iiro Viinasta. Hänelle sopisi teräskuorinen Rolex Oyster, IWC, tai Audemar Piquet, koska hän on osoittautunut aidoksi, iskunkestäväksi ja vedenpitäväksi ja lisäksi hän toimii ilman ulkopuolista virtalähdettä.

VANHAT TALOT 19.7.1993

YHDYSVALLOISSA on neljä viidettä osaa siitä, mitä maassa on koskaan rakennettu, rakennettu erään maantieteilijä McKibbenin mukaan toisen maailmansodan jälkeen. Suomesta minulla ei ole vastaavaa tietoa, mutta paljon täällä on pilattu.

KIRKKONUMMEN kunta on kuin Karjalan kannas. Se on kuin versio Viipurista, kauhukuva siitä mitä olisi voinut tapahtua, jos olisi käynyt toisin.

Nähtävästi mikään ei turmele havaintokykyä niin kuin todellisuus. Kirkkonummelle muutettaessa 1972 omalla tontillamme oli taisteluhautoja, joita haluttomat soltut olivat luultavasti luoneet loputtomasti auki ja umpeen ja auki 1944-1956. Talojen seinissä oli venäjänkielisiä kirjoituksia. Yhdessä kiellettiin polttamasta tupakkaa; luultavasti kielto perustui Neuvostoliiton lääkintöhallituksen havaintoon, jonka mukaan ammusvarikon räjähtäminen vaarantaa terveytenne.

Yllättävissä paikoissa niityillä ja vesakoissa risahteli lasi askelten alla. Kylässä oli ollut ennen sotia kymmenen kauppapuutarhaa kasvihuoneineen. Puut osoittivat talojen paikkoja sielläkin missä ei taloja ollut.

SIGBRITT BACKMAN ja Kirkkonummen kunta ovat julkaisseet kirjan "Kirkkonummen rakennuskulttuurin ja kulttuurimaisema". Kirjassa on satojen talojen kuvat ja paljon tietoja seudun rakennuskannasta. Miellyttävä teos herättää kauhistuttavia ajatuksia.

Suomalaisen maiseman kerroksisuus alkaa näkyä vasta nyt, kun kirkonkylien pankkeja ja myymälöitä seisoo autioina, tyhjin silmin, tyhjin sydämin. Jokin Seurasaari antaa tavallaan väärän kuvan ihmisten asumisesta, koska elämisen keinot eivät milloinkaan pysy paikallaan eikä ehjä rakennuskokonaisuus ole yleensä aito. Vanhan ja uuden kuuluisi lomittua ja rytmittyä toisiinsa sekä ihmisten että talojen keskuudessa.

KIRKKONUMMEN keskustassa on kaikkiaan kaksi tai neljä vanhaa taloa ja kirkko hautausmaineen. Muu on uutta. Suunnittelultaan keskusta on varmaan Etelä-Suomen parhaita, vaikka suunnittelijalla on ollut rasituksena muun muassa liian suuri koulukeskus.

Kunnan kylistä löytyy vanhoja mahtitaloja. Itse asiassa niitä on venäläisten jäljiltä yllättävän paljon jopa Hangon tien ja Vanhan rantatien varrella. Enemmän kylissä on kuitenkin ensimmäisen maailmansodan keinottelun aikakauden huviloita luonteenomaisen sekasortoisine muotoineen. Kirkkonummella voi väläyksittäin - ehkä eniten Luomassa ja kenties Jorvaksessa - nähdä Elmer Diktoniuksen Janne Kuution, Joel Lehtosen Sakris Kukkelmanin ja Maiju Lassilan esikaupunkiromaanien maailmaa, jossa mikään ei pidä paikkaansa, eivät edes talot.

KIRKKONUMMELLA on koko maan tilastoihin verrattuna suhteellisesti suunnattoman paljon sekä alle 15-vuotiaita että yli 65-vuotiaita. Se on siis samalla kertaa suurkaupungin kylkiäisenä nuorten perheiden läpikulkupaikka ja vauras maanviljelyspitäjä ikääntyneine kanta-asukkaineen. Jossakin paikoin vain vuosikymmenen tai kaksi kestävät uudet hökkelikylät on viskottu tuhatvuotisille viljelysmaille. Toisaalta esimerkiksi maantie kirkolta Volsin kautta Evitskogiin tai Luomasta Lapinkylään on Uudenmaan kulttuurimaisemaa kauneimmillaan.

Hangon tiellä viimeistään Pikkalassa Siuntion puolelle tultua toteutuu jälleen samaisen McKibbenin lause:" Maantie on kuin televisio, väkivaltainen ja sekasortoinen. Se kulkee yhdentekevänä kulissimaisten rakennusten ja kaupallisten viestien keskellä. Perille pääseminen ei tunnu miltään, koska jokainen paikka on saman näköinen kuin mikä tahansa muu paikka ja koko ajan on keskellä ei-niin-mitään.

KUMPUJEN YÖSTÄ 24.4.1995

TULEVAN heinäkuun ensimmäisenä päivänä urhot nousevat kumpujen yöstä. Tekijänoikeuslakia näet muutetaan siten, että suoja-ajaksi tulee 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä, ja suoja on taannehtiva. Nekin teokset, joiden tekijänoikeus on jo sammunut aikaisemman 50 vuoden määräajan päätyttyä, saavat uudelleen oikeussuojan. Ja valokuvat.

Vertaus on mauton, mutta mieleen tulee perämoottori Tuonelan joella. Tähän asti Suomessa ja Skandinaviassa on totuttu ajattelemaan, että sammunut oikeus on kuollut eikä tule takaisin tähän maailmaan.

HANKE ON EU:n, kuinka muuten.

Pikkuasia? Tuskin.

Jos siitä selviäisi rahalla, niin silloin se ei olisi vaikea ongelma. Mutta nyt menevät systeemit sekaisin.

Franz Kafka ja Oskar Merikanto kuolivat 1924. Heidän teoksensa ovat suojattuja tulevan heinäkuun alusta. Jos joku haluaisi julkaista uuden valikoiman vuonna 1926 kuolleen Eino Leinon kirjeitä tai kirjoituksia, oikeudet olisi hankittava perillisiltä. Leinon tytär on kuollut. Perilliset on selvitettävä vuoden 1734 perintökaaren ja vuonna 1889 annetun aviopuolisoiden omaisuus‑ ja velkasuhteita koskeneen lain säännösten mukaisesti.

Vanhan lain mukaan perintöoikeus ei ollut rajoitettu. Joissakin tapauksissa jouduttiin hakemaan esiin "nauravat perilliset" eli esimerkiksi Pskovissa vuonna 1918 ammuttu eno ja "Ameriikkaan" vuosisadan vaihteessa mennyt täti. Leinon julkaisija saisi siis suoria Paltamoon tutkimaan kirkonkirjoja Lönnbomien kohdalta ja vastaavasti Freya Schultzin sukulaisia selvittämään! Joel Lehtonen vapautui - väliaikaisesti - siksi hiljan, että paperit ovat kunnossa. Volter Kilven poika on maan etevimpiä juristeja, mutta keskeistä kansalliskirjallisuutta menee väkisinkin jäihin.

Sotien välisen ajan iskelmämusiikkia ei hirviä edes ajatella tässä yhteydessä. Se on valmiiksi oikeuksiltaan niin sekavaa. I.K. Inhan valokuvat tulevat taas suojatuiksi: museovirasto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura huomio!

SUOJA-AJAN jatko tulee alkuperäisen tekijän hyväksi, nähtävästi riippumatta kirjallisista sopimuksista. Se merkitsee muun muassa että jos elokuvan viimeksi eläneen tekijän kuolinvuodesta on 51-70 vuotta, oikeudet on vastedes hankittava erikseen. Siltalan pehtoorit ja Jääkärin morsiamet ovat tuottajiensa omaisuutta, koska niiden suoja-aika on voimassa, niin 30-luvun leffoja kuin ne ovatkin. Sitä vastoin jokin 20-luvun elokuva onkin yllättäen suojattu. Yleisradio ei omistakaan niin merkittävää osaa kotimaisista elokuvista kuin tähän asti.

Sitten tulevat kansainväliset yhteensovittamista koskevat säännöt, kuten vastavuoroisuus.

Jos nyt tekisi mieli ryhtyä lyömään rahoiksi, jättäisin tästä paikasta virkani ja kaikenlaisen kirjoittelun. Seuraavien vuosien raharuhtinas ei ole enää konkurssi‑ ja saneerausjuristi, vaan tekijänoikeuksien spesialisti. Meitä on Suomessa laskujeni mukaan noin seitsemän.

VALITETTAVASTI tämä ei ole vitsi eikä edes vitsikästä.

Kysymys on pohjaltaan kansainvälisestä tapaturmasta. Suomen edustajat ovat vastustaneet tekijänoikeuksien ylösnousemusoppia johdonmukaisesti mutta tuloksitta. Nyt olisi pantava kaikki pyörät pyörimään, jotta hallituksen esitykseen tai sivistysvaliokunnan mietintöön saataisiin järjellisiä tulkintaohjeita.

Ennen jouduimme selvittelemään oman eduskuntamme pikku hölmöilyjä. Nyt niskoillamme on eurooppalainen yhteisö, tässä tapauksessa mm. EU-tuomioistuin ja EU:n komissio sekä eräät kaupalliset neuvottelut, kuten GATTin Uruguay‑kierros. Ajatuksena on muka edistää tavaroiden ja palvelujen esteetöntä kulkua yli rajojen!

Ministerit, herätkää. Varmuuden vuoksi molemmat opetusministerit.

TÄSMÄLLISESTI mainitsen, että L.A. Puntilan ajatus Suomen valtion nimen muuttamisesta muotoon Hölmölä - Bemböle olisi ehkä otettava vakavasti harkittavaksi.

USKOVAISTEN TAVARA 30.1.1995

MUUAN KIUSANKAPPALE tahtoi tietää, kenen luvalla yhä useammat julkiset laitokset käyvät kauppaa palveluillaan. Eräät julkiset kokoelmat esimerkiksi perivät "tekijänoikeuskorvauksia" vapaista teoksista ja valokuvista. Ei millään oikeudella. Kun kirjoitus, kuva tai valokuva on oikeudellisesti vapaa eli tekijän kuolinvuodesta on kulunut 50 vuotta, se on kenen tahansa käytettävissä, eli uskovaisten tavaraa, joka sananparren tietämän mukaan on yhteistä.

Taustalla on tietysti kysymys oikeudenmukaisuudesta ja siitä, onko valtion laitoksilla ja siis valtiolla suurempi oikeus rosvota ja tehdä vääryyttä kuin yksityisillä. Ei ole. Ei valtiolla ole esimerkiksi oikeutta tappaa ihmisiä eikä aiheuttaa heille tarpeetonta kärsimystä. Jos valtio ottaa kostaakseen rikollisille näiden toisille ihmisille aiheuttaman pahan, valtio on rikollinen eli ei pätkääkään parempi kuin rangaistavansa.

KOVIEN OTTEIDEN ja rankaisemisen oikeus voi perustua ainoastaan varjeluun, suojelemiseen, ehkäisemiseen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen.

Jos lähdetään leikkimään taivaallista tuomaria, jos aletaan jakaa ikuista oikeutta, jos lähdetään oikomaan ikiaikaisia vääryyksiä, silloin ollaan turmion tiellä. Kaikki ne suuret kumoukselliset, jotka ovat julistaneet uutta ja parempaa aikaa maan päälle, ovat ryhtyneet toteuttamaan oikeaa oikeutta. Tavallisimmin se on tarkoittanut ihmisten mielivaltaista rääkkäämistä ja teloittamista.

Ne järjestelmät, jotka ovat rakentaneet toimintansa pienten ja jatkuvien muutosten eli laillisuuden varaan, ovat pärjänneet pois tiehensä. Laki on hieno asia, vallankin jos se on, kuten Napoleon halusi, lyhyt ja epäselvä.

KOVIA OTTEITA kuulutetaan entistä kovemmalla äänellä. Millä nämä kuuluttajat - yleisön ja lehdet jotka luulevat edustavansa yleistä mielipidettä - saisi uskomaan pari tosiasiaa?

Kovat otteet siittävät kovia otteita. Suhtautuminen lainrikkojiin ei ole yhteiskunnasta erillinen, suljettu järjestelmä, vaan osa yhteiskuntaa. Rikollisuuden muuttaminen on yhteiskunnan muuttamista aivan samalla tavalla kuin köyhyyden ja osattomuuden vastustaminen. Mafiamaiselle järjestelmälle, joka on luonteeltaan valtiovallan kanssa kilpaileva, erikoisesti ymmärrettyyn henkilökohtaiseen uskollisuuteen ja tottelemiseen perustuva rakenne, ei tahdo mahtaa mitään jälkikäteen eli rankaisemalla. Sitä on estettävä juurtumasta.

TODISTEITA ON. Vaikka lehdet syöttävät toisenlaista käsitystä, rikollisuus ei ole Suomessa eikä Pohjoismaissa kasvamassa eikä muuttumassa hälyttävä suuntaan. Se on koko lailla ennallaan, mutta sen rakenne on muuttunut hiukan. Siitä on tullut julkista, julkisuuteen pyrkivää. Rikollisuus on "kommunikatiivista toimintaa". Vankiluvat ovat täällä meillä samoin kuin Ranskassa, Englannissa, Hollannissa, Itävallassa, Italiassa ja Saksassa reippaasti alle sata sataa tuhatta asukasta kohti.

VANKILEIRIEN SAARISTO on nyt Yhdysvallat, jossa on maapallon korkein vankiluku, vuoden 1980 puolesta miljoonasta päästiin kymmenessä vuodessa miljoonaan vankiin, ja vuosi sitten kaltereiden takana oli 1,34 miljoonaa kansalaista, toisin sanoen 519 sataa tuhatta asukasta kohti eli Pohjoismaihin ja keskiseen Eurooppaan verrattuna 6‑8‑kertainen määrä. Ja lisää vankiloita vaaditaan ja kovempia rangaistuksia.

Viime vuosikymmenen sydämettömän yhteiskuntapolitiikan hinta oli kova.

Uusia vankiloita ja pidennettyjä rangaistuksia ei ainakaan täällä tarvita. Laitostiloja löytyy. Tyhjillään on kymmeniä kerroshehtaareja.

Moneen kertaan nähty, nurja sääntö on, että kovat otteet kohdistuvat käytännössä niihin, jotka ovat jo valmiiksi osattomia. Tiukempaa linjaa vaativat tahtovat potkia päähän jo päähän potkittuja.

Se on potkijalle vaaraton valinta.

MENNYT JA MENEVÄ MAAILMA 17.2.1997

ITSE ASIASSA tarkoitus oli koota salaista tietoa Yhdysvalloista ja ryhtyä myymään sitä Suomessa tipoittain kovalla hinnalla eniten tarjoavalle. Jostain syystä kirjoitan kuitenkin kaikkein salaisimmat tiedot tähän ja raportoin ne Suomeen ja suurlähettiläälle vasta kun ne on painettu.

TEKIJÄNOIKEUS kuulostaa asialta, joka kiinnostaa vain asiantuntijoita. Erehdys. Juridiikka eli laki ja lainkäyttö tulee alas ylpeästä tornistaan kovalla kolinalla. Oikeudellisten rakenteiden huomioon ottaminen on jo nyt osa taloutta ja tuotesuunnittelua. Se on yhtä vähän asiantuntijoitten eli juristien asia kuin terveys ja ympäristön terveellisyys on lääkäreiden asia.

SOTATEOLLISUUS oli Kaliforniassa ja mittaamattoman suurta. Sen kävi huonosti, kun kylmä sota päättyi. Los Angelesissa väitetään, että “kansalaisryhmien levottomuudet” eli rotumellakat olivat osa tätä ilmiöryhmää: työttömyys, lama, kasvavat varallisuuserot, epävarmuus tulevaisuudesta, moraalijärjestelmän pettäminen, kun yhteinen vihollinen katosi. Yksi harvoista asioista, josta amerikkalaiset olivat jokseenkin yksimielisiä rotuun, uskontoon ja kieleen katsomatta, oli kommunismin pelko.

Nyt tilanne näyttäisi muuttuneen. Sijoittajien ja kansainvälisen pääoman kannalta viestintä on kiinnostavin kohde. Vielä tällä hetkellä kaapelin vetäjät ja ohjelman tekijät eivät ole oikein löytäneet toisiaan, mutta siihen ei mene kauan. Silloin meillä on muinaisen metalliteollisuuden ja petrokemian ja merenkulun rinnalla uusi, näitä suurempi teollisuus, viestintä.

KAUPAN JA MERENKULUN säännöt ovat vanhat ja enimmältään selvät. Kun suuri raha on kysymyksessä, tuomioistuimia ei yleensä päästetä sotkemaan asioita, vaan riidat ratkaistaan välimiesoikeudessa tai sovittelumenettelyllä. Viestinnässä ei ole sääntöjä - tai niitä on liian vähän. Tekijänoikeudelta on pudonnut pohja ja siinä kohdassa, missä ennen oli kivijalka, on nyt musta aukko, Internet.

Olin eilen ja tänään yliopistoissa, joista Internet on kotoisin, UCLA:ssa ja USN:ssä. Ensin mainittu on kuuluisa valtionyliopisto, jossa on paljon ulkomaalaisia, myös suomalaisia. Filmikoulu on maailmankuulu. Viimeksi mainittu on yksityinen yliopisto, joka on kantanut vastuuta ensin maatalouden kehittämisestä ja sitten muun muassa lentokonesuunnittelusta ja avaruusteollisuudesta. Jossain välissä kehitettiin polttomoottorin katalysaattori ja ties mitä.

Pääsin sanomaan Internetille kädestä päivää. Suomeen suhtaudutaan kunnioittavasti, koska kaikki tietävät, että meillä uusien viestintävälineiden käyttö on tavattoman laajaa, henkilöä kohti laskettuna laajempaa kuin Kaliforniassa. Mutta totuus on, että sovelluksien kehittämisessä olemme jäämässä pahasti jälkeen. Pahin aukko on kaupallisten sovellusten kohdalla. Esimerkiksi oikeudelliset tietokannat ovat reippaasti parempia kuin omamme.

SALAINEN TIETO: CD-ROM-levy on kaupallisessa mielessä kuolemassa. Siitä ei tule pysyvää kulutustavaraa. Sillä on pysyvä, keskeinen sija laitosten ja kirjastojen kapineena, mutta kaupoissa se jäi vaille selkeää sisältöä ja profiilia. Mitään uutta erikoisen kiinnostavaa ei ole tulossa. Paitsi ehkä DRAM.

EI MIKÄÄN UUTINEN: se joka keksii “combon” eli kirjan ja elektronisen tallenteen yhdistelmän, tulee nopeasti hyvin rikkaaksi.

AATTEEN JA PERIAATTEEN IHMISIÄ 10.3.1997

ON OLLUT KIIRETTÄ. Yhdeksän päivää reissussa. Heti tultuani Stanfordista ja Berkeleystä lähdin Washingtoniin ja New Yorkiin ja siinä välissä olin vielä kaksi päivää Cornellin yliopistossa luennoimassa lainkäytöstä. Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa tapasin oikeusneuvos Stevensin, ja muutamina yksinäisinä hetkinä mietin kokemaani ja luin taas yhden tuomarielämäkerran. Olen yrittänyt lukea ne kaikki.

Nyt tuli tuttavaksi yksi professori, joka kirjoittaa Amerikassa kirjaa tuomareista ennen ja nyt. Meistähän tuli kaverit. Hän on töissä korkeimmassa oikeudessa ja tuntee jengin. Keskustelimme yleisön mielikuvista ja median asenteista. Muistelimme Abe Fortasin skandaalia, joka sattui muutamia vuosikymmeniä sitten ja vauhditti amerikkalaisen oikeusneuvoksen lähtöä virastaan.

Hotellissa luin oikeusneuvos Lewis Powellin elämäkerran loppuun. Siinä sanottiin, että korkein oikeus on kuin pullo, jossa on yhdeksän skorpionia.

KOTONA LOS ANGELESISSA sain leikkeitä ja fakseja Suomen lehdistä. Donner osoitti kolmella kirjoituksellaan, miksi hänen oli vaikea olla tässä kaupungissa. Hän ei ole kiinnostunut ihmisistä. Ja sitten kirjoituksia ja lisää kirjoituksia Suomen korkeimmasta oikeudesta.

VOI OLLA, ettei korkein oikeus ole täysin onnistunut viime vuosien nimityksissään. Se nimittää käytännössä itse jäsenensä samoin kuin hovioikeuksien jäsenet. Tasavallan presidentti allekirjoittaa.

Yhdysvalloissa ihmisten on vaikea uskoa korviaan, kun he kuulevat meidän käytännöstämme. Kyllä se onkin erikoinen. Korkeiden tuomareiden tulisi tasapainottaa toimeenpanovaltaa ja lainsäädäntövaltaa. Meillä unohtui vuonna 1918 levy päälle. Ylimmät tuomarit nimitti “hallitsija”, hallitusmuodon mukaan presidentti. Presidentit eivät kuitenkaan ole ottaneet tätä tehtäväänsä todesta, koska tuomioistuinten käytännön merkitys on ollut niin vähäpätöinen, että on ollut loppujen lopuksi yhdentekevää, kuka siellä istuu.

NYT AIKA MUUTTUI ja “tuomarivaltio” on jo todellisuutta. Jää ihmettelemään, miksi ongelmallisia asioita ei hoideta etukäteen. Monissa tehtävissä ehdokkaalta kysytään etukäteen, mitä kaikkea muuta hän aikoo hommata työnsä ohella.

Välimiesoikeuksista ei ole yhtä totuutta. Joskus niihin tarvitaan korkeimpia tuomareita, jotka hallitsevat vaikeita erikoisaloja, joskus ei. Eräissä Euroopan maissa tuomarit eivät saa toimia välimiehinä.)

YHDYSVALLOISSA presidentti nimeää korkeimman oikeuden jäsenen, ja valtiopäivämiehet kuulustelevat hänet ja äänestävät. Lehdistö tekee parhaansa löytääkseen ikäviä tietoja ehdokkaasta, ja tällä on puolestaan konttori nimityskampanjaa hoitamassa. Monesti korkeimpiin virkoihin valitaan eteviä henkilöitä.

Suomessa nimitykset hoidetaan salaisesti ja virkoihin nimitetään salaisia henkilöitä. Tämä on tsaarin aikaa. Todennäköisimmin nimitetyksi tulee henkilö, josta kukaan ei satu tietämään mitään pahaa.

VALTIOSÄÄNTÖ ei edellytä remonttia. Tasavallan presidentillä on toimintavapaus, jos hän haluaa käyttää sitä. Onko tasavallan presidentti tietoinen siitä, että useimmiten “nuhteeton palvelu” painaa enemmän kuin taito?

Ei tarvitse pelätä, että tuomareista tulisi presidentin miehiä ja naisia. Kyllä he purevat kättä, joka ruokkii. Nixoninkin toimittivat viralta miehet, jotka hän oli nimittänyt tehtäviinsä.

GANGSTERIVALTIOT JA PAHA KALIFORNIA 27.1.1997

MOOTTORITIELLÄ siirretään ruumista ambulanssiin. Autosta ei ole paljon jäljellä. Elämä ei jatku. Elämän kunnioittaminen ei ole keskeinen arvo seudulla, jolla kuoleman kultti on suuri. Hetken kuluttua, kun liikenne jatkuu, ollaan Forest Lawnin suunnattoman hautausmaan kohdalla. Tätä ennen viimeksi keskiajalla kaupungit jäsentyvät hautausmaan ympärille.

MAANTIETEELLISEN Kalifornian eteläinen niemimaa on nimeltään Baja California eli “baha”. Se on Meksikoa. Pikku-uutisen mukaan siellä rikotaan nyt Sisilian ennätyksiä. Lyhyen ajan kuluessa yhdeksäntoista poliisia ja syyttäjää on surmattu Yhdysvaltojen Kaliforniaan rajoittuvalla alueella siksi, että he ovat selvitelleet huumekaupan yhteyksiä. Arvostetut amerikkalaiset lehdet otaksuvat, että järjestäytynyt rikollisuus on rajan takana siirtymässä poliisien liiketoimesta armeijan yritykseksi. Huumerahaa pestään Los Angelesin seudulla vuodessa määrä, joka ylittää monin kerroin Suomen valtion budjetin.

Uudissanat kertovat texmex-kulttuurista ja uuskeskiaikaisista gangsterivaltioista, joita syntyy molemmin puolin rajaa. Kokaiinin kysyntä on rajaton ja käsiase kuuluu jälleen sekä vapaa-ajan asuun että juhlapukuun.

RANSKALAISTA historiatiedettä lukeneet kirjoittajat ovat kauhukseen havainneet, että Yhdysvalloissa vuoristot ovat väärin päin ja vuolaat joet väärissä paikoissa. Euroopassa historian suuret muokkaajat ovat aina olleet välimatkat, vuoret ja ilmasto. Yhdysvalloilla ei ole Kanadan eikä Meksikon suuntaan mitään erityistä rajaa. Meksikon väkiluku oli sotien jälkeen 15 prosenttia Yhdysvaltain väkiluvusta ja nyt 35 prosenttia. Työikäisen väestön suhteelliset osuudet ovat musertavia, koska Meksikossa noin puolet väestöstä on alle 15-vuotiaita.

THE ATLANTIC Monthlyn helmikuun numerossa esiintyy hyvin arvovaltainen kirjoittaja, George Soros, yksi maailman taitavimmista finanssimiehistä, jolla on jättiläisomaisuus. Hän käyttää sitä johdonmukaisesti “avoimen yhteiskunnan” luomiseen entiseen Itä-Eurooppaan. Soros on lukenut Karl Popperia ja puhuu avoimesta yhteiskunnasta erehtyvyyden, rajallisen tiedon ja havittelun ja odotusten määräämän kysynnän maailmassa.

Pörssissä ostajat ja myyjät yrittävät lyödä rahoiksi tulevaisuuden, jota eivät määrää “markkinavoimat”, vaan ostajien ja myyjien omat liiketoimet. Ei ole toisistaan riippumatonta kysyntää ja tarjontaa.

ARTIKKELI on tärkeä, ja se herättää vastaväitteitä. Se sisältää useita tabuina pidettyjä tosiasioita ja vetoomuksen kansainvälisen järjestyksen ryhdistämiseksi. “Kansakunta” ja “valtio” ovat yhä epämääräisempiä käsitteitä. Pohjoinen Meksiko on melkein Yhdysvaltoja ja eteläinen Meksiko luonteenomainen kehitysmaa. Euroopassa Balkan ja Venäjä herättävät mielikuvia gangsterivaltioista. Mutta toisin kuin menneisyydessä, jolloin rosvolla oli linna ja pieni armeija, rosvovaltio on nyt elimellinen osa toimivien teollisuusmaiden pääomamarkkinoita.

YHDYN Sorosin erehtyvyyden oppiin. Historia on virheiden ja väärinkäsitysten (kuten fasismi ja neuvostoliittolainen sosialismi) historiaa. Darwinin oppi siirrettynä yhteiskuntaan on pötyä. Eliö perii ominaisuuksia, mutta ihminen osakkeita, eikä peritty varallisuus aina osu “vahvimmalle” saati eloonjäämiseen soveliaimmalle.

SOROS jättää kysymättä, voiko raha myrkyttyä. Voiko dollariin tarttua tappava virus? Luultavasti voi, jos atlanttinen kulttuuri jatkaa nykyistä menestyksen palvontaa ja arvojärjestelmien vieroksuntaa.

On aina yksi, joka on vahvempi kuin dollari ja pörssi, kuolema.

JOHTAJA 6.11.1995

JOHTAJA-sana on rasitettu: Der Führer, Il Duce, El Caudillo. Sen vastakohta saattaisi olla ”juntta”, joka viittaa espanjassa sanaan ”yhdessä”.

Ruotsissa ja siis Suomessa johtajan ja juntan ongelmaa on ratkottu yli 300 vuotta, Axel Oxenstjernan päivistä. Meillä on edelleen päällikkövirastoja, kuten ministeriöt, ja kollegioita, kuten tuomioistuimet. Ensin mainituissa asiantuntija esittelee ja vastuullinen johtaja ratkaisee. Viimeksi mainituissa porukka päättää ja ratkaisuksi tulee se mielipide, jota enimmät äänet tukevat.

”AKATEEMINEN JOHTAJUUS” on mainittu päämääräksi korkeakoulujen ongelmissa. Samassa yhteydessä ei ole mainittu pankkien johtajuutta eikä myöskään taidelaitosten eikä juhlaviikkojen, mutta mitämaks - ongelma on nyt alkanut polttaa. Se on alkanut samalla myös suuresti kiinnostaa yhteistä kansaa, jota tiedotusvälineet ruokkivat. Kuka päättää ja kuka vastaa? Kuinka suuret tulot johtajilla on ja paljonko varallisuutta? Paljonko johtaja saa menettää maailman turuilla tarjoamatta päätään vadilla?

Samanaikaisesti mietteliäät yhteiskuntatieteilijät mainitsevat yhteiskuntarauhamme syyksi maassa esiintyvien tuloerojen suhteellisen vähäisyyden, mikä tarkoittaa johtajuutta koskevia ratkaisuja. Edistyneet tutkijat ja tuomarit eivät esimerkiksi tienaa paljon yli sen, minkä muu koulutettu keskiluokka. Uransa huipulla oleva, menestynyt ha 50 täyttänyt tuomari tienaa muutaman tonnin kuussa netto yli sen, minkä 35-vuotias aloitteleva tuomari. Vakaa, vatsakas professori saa hanskaan selvästi enemmän kuin lehtori tai assistentti, mutta se ero on niin pieni, ettei pätevöitymiseen käytetty työ ja aika tuloudu koskaan.

JULKISUUDESSA näkyy jatkuvasti mielipiteitä, jotka perustuvat hirmuisiin väärinkäsityksiin. Taannoin moitittiin, ettei SKOPin johtokunnassa aikoinaan äänestetty, mikä esitetään nyt seikkana silloista pääjohtajaa vastaan. Mutta kun suomalaisissa osakeyhtiöissä ja pankeissa ei koskaan äänestetä! Siis hallituksissa. Ei ole tarkoituskaan. Asioita käsitellään niin kauan, että yksimielinen päätös syntyy. Eriävä mielipide ei liiketoiminnassa paljon auta, kun kirstun pohja kumisee tai koneet kirskahtaen pysähtyvät.

JOS JOHTAJAPERIAATE pakotetaan yksityiselle puolelle elinkeinoelämään, osakeyhtiöt lakkaavat toimimasta.

Jos hallituksen jäseniä tuomitaan vahingonkorvauksiin, heillä on jatkossa suuri houkutus äänestellä milloin mistäkin, koska vastaan äänestänyttä ei voitane tuomita. Se on varma tie helvettiin.

Miten käy pankin, joka toimii kuin suomalainen hovioikeus? Kun on esitettävä lausunto jostain nimityksestä tai hankkeesta, esitetään lausunto ja siihen 19 eriävää mielipidettä?

JOHDATUS johtajuuteen on esimerkiksi kenraali Veikko Vesterisen muistelmakirja AKolmen kenraalin kintereillää. En osaa arvata, miksi tällainen kirja ilmestyy nyt. On aina viehättävää lukea ikäviä tietoja korkeista herroista, ja kamaripalvelijan muistelmat on tunnettu kirjatyyppi. Tässä kuitenkin tausta on letkauttelua tärkeämpi: jokseenkin avoin ja puolueellinen kertomus ammattisotilaiden keskinäisestä kilpailusta, kateudesta ja kumppanuudesta. Armeija näet on se laitos, jossa suorituksia arvostellaan jatkuvasti ja jossa jokaisen on kiivettävä sangen monta korkeaa porrasta tai jättäydyttävä suosiolla. Eikä palkka ratkaise, vaan se arvo!

En osaa sanoa, olisiko yliopistoihin siis kiireesti perustettava ylemmän palkkausluokan vanhemman professorin virkoja. Luultavasti ei. Sitä vastoin Suomen Akatemian lakkauttaminen ja korvaaminen mm. virttyneen tutkijan apurahoilla oli erehdys samoin kuin akateemikon tittelin devalvoiminen.

AKATEEMINEN johtajuus on oikea ajatus. Professorin tulisi olla mestari. Jokainen on jonkun oppilas, opiskellut sen ja sen johdolla.

Mutta on kavahdettava sellaista oikeistolaisuutta, jota tiukka johtajaperiaate ja Atulosvastuuä tarkoittavat. Esimerkiksi sairas, ennen aikojaan vanhentunut, väsynyt tai laiskaksi luultu professori olisi pudotettava rattailta.

Juuri tästä ajattelusta meidän piti päästä irti, eikö niin? Elinkeinojen ja ihmisten rajoittamattomasta upotussodasta, koska käsitimme - Skandinaviassa maailmansotien välisenä aikana - että upotussodassa kaikki uppoavat.

DE SENECTUTE VANHUUDESTA

21.11.1988

Mitä tarkoitan luetun ymmärtämisellä? Aikoinaan kansakoulussa kuulemma annettiin erikseen arvosana sisältälukemisesta ja luetun ymmärtämisestä. Ensin mainittu ei ole ongelma, jälkimmäinen taas on.

Ymmärrettävyyden vaatimus tekee runoilijalle hiukan kipeää. Se sisältää yleensä ajatuksen, että runo olisi voitava pelkistää ja sieventää yleiskieliseen muotoon.

Jos sellainen olisi mahdollista, runon kirjoittaminen olisi tarpeetonta konstailua. Runoutta kirjoitetaan moniselitteisin kuvin, jotka sijaitsevat menneiden elämysten esille nousemisen ja tulevaisuudeksi muuttumisen leikkauspisteessä. Pelkät muistot eivät merkitse paljon, ellei niistä kirjoittamisella tule jotain. Teksti on muodonmuutos, metamorfoosi.

Jeesus siteeraa Jesajaa: "Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, ja näkemmällä nähkää, älkääkä käsittäkö."

Tämä on se ymmärryksen ansa, johon Lutherista alkaen on niin usein viitattu. Valitettavasti se on useimmiten ymmärretty väärin. Siinä varoitetaan ymmärtämästä väärin ymmärtämällä liian äkkiä ja älykkäästi.

Luther pyytää kuin rukouksena, ettemme me lankeaisi ymmärryksen ansaan, sillä silloin me tulemme omiksi mestareiksemme. Tekstiä -- Lutherille Raamattua -- ja mitä tahansa totista kirjoitusta on ensin kuunneltava ennen kuin sitä lähtee ymmärtämään.

Luther sanoo, että hänestä itsestään on piru rusikoinut tohtorin. Hän siis sanoo, ettei eräitä asioita voi ymmärtää ennen kuin on kärsinyt ne nahoissaan ja kiusana ja ahdistuksena.

Nykyiset hermeneutikot eli ymmärtämisen ja tulkinnan filosofiset tutkijat ovat alkaneet löytää itselleen edeltäjiä teologeista. Se oppisuunta, johon itse tekstin ymmärtämiseen pyrkiessäni lukeudun, tähdentää niin sanottua esiymmärrystä ja henkilökohtaista elämänsuhdetta tekstiin. Teologi Bultman kirjoitti: "Vaatimus jonka mukaan tulkitsijan on vaiennettava subjektiivisuutensa on mielettömintä mitä voidaan ajatella."

Kapulakieltä 2.1.1989

Kansliaproosaa panetellaan aiheettomasti antamalla ymmärtää, että viranomaiset voisivat kirjoittaa ihmisiksi, jos haluaisivat. Silloin lakien ja päätösten käsitettävyys ei aiheuttaisi ongelmia.

Niin helppoa se ei ole.

Politiikan kieltä ei voi korvata kirjallisuuden kieli. Kielen kuorrutus on toinen. Tuomioistuimen tai hallinnollisen viranomaisen päätös ei tavoittele tehoa eikä mielisuosiota. Se on ankkuroitava vakiintuneeseen lakikieleen - silloinkin kun tehdään politiikkaa.

Juristipiireissä puhutaan "hyvistä kirjoittajista". Tällä kunnioittavalla nimityksellä tarkoitetaan toista kuin yleiskielessä. Hyviä kirjoittajia ovat ne, jotka kykenevät pukemaan vaikeat ratkaisut istuvan kansliaproosan vaatteisiin. Yleiskielessä heidänlaisiaan nimitettäisiin eteviksi stilisteiksi.

Alan ensimmäinen oli K. J. Ståhlberg. Nuoruutensa päivinä hän toimi protokollasihteerinä eli senaatin esittäjänä. Sortovuosien tultua hän joutui 1903 määrittelemään poliittisen kantansa laillisuuteen.

Laillisuuden noudattaminen on eräissä tilanteissa poliittinen kysymys. Vuosisadan alun perustuslaillisuuteen oli kansalaistottelemattomuusliike: se tukeutui suuriruhtinaanmaan lakeihin ei yksinvaltiaan keisarin määräyksiin.

Laillisuusmies Ståhlberg oli suuri poliittinen strategi. Tässä hän oli voimansa päivinä suuria riitaveljiään Svinhufvudia ja Paasikiveä etevämpi. Hänen käsityksensä Venäjästä, jääkäreistä, itsenäisyydestä, tasavallasta, Neuvostoliitosta, fasismista ja jatkosodasta osuivat kohdalleen.

Ståhlberg loi omassa jutussaan suomalaisen kansalaistottelemattomuuden ja oikeusetiikan perustan.

Kieltäydyttyään laatimasta toimituskirjoja ja varmentamasta niitä allekirjoituksellaan - koska senaatin ratkaisu oli oikeudeton - hän kirjoitti selityksessään kenraalikuvernööri Bobrikoffille:

"Virkamiehen kuuliaisuusvelvollisuus ei ole rajaton. Jos se toimi, johon häntä käsketään, sisältää laittomuuden taikka on kokonaan laillista tukea vailla, virkamies on velvollinen kieltäytymään tottelemasta. Tällaisia tapauksia saattaa sattua varsinkin silloin, kun käskynalainen tietää, ettei ylempi viranomainen enää ole hyvässä uskossa, vaan todella tarkoittaa oikeudenloukkausta.

Seurauksiin, jotka laillinen tuomioistuin tästä niskoittelusta ehkä määrää, on virkamiehen alistuttava nurkumatta."

2.1.1989

Aseiden puhuessa lait vaikenevat, sanoivat roomaiset, ja samaa ovat sanoneet kyllä muutkin.

Se ei ole totta. Aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat.

Toinen perinteinen huuli, jonka mukaan hätä ei lue lakia, on otettu Kaarlo Tuorin ja Martin Scheininin uuden kirjan nimeksi: Lukeeko hätä lakia? Kirjassa on kysymys hätätila- ja poikkeuslainsäädännöstä.

Aihe on tärkeä. Poikkeusvaltuuksilla ratsastaminen on ollut vanhastaan suosittua puuhaa, ja harvassa on niintä Cincinnatuksia, jotka ovat raatsineet hyvällä luopua kerran saaduista korkeista valtuuksista.

Lieneekö lopun aikojen merkki, että suuret ja vakiintuneet kustannusliikkeet varovat yhä visummin "vaikeaa" kirjallisuutta ja että sellaisen julkaiseminen jää pikkuputiikkien asiaksi?

On sanottu, että näin on oikein. Tuntuu kuitenkin hiukan oudolta, että riski sälytetään niille joiden taloudellinen kyky kantaa riskiä on huono. Enkä ole enää täysin vakuuttunut siitäkään, onko todella oikea sellainen työnjako, että kannattamaton kirjallisuus julkaistaan valtion varoin ja kannattava yksityisin.

Yliopistojen eri laitokset ovat joutuneet harjoittamaan omaa julkaisutoimintaa. Tuorin junailema Helsingin yliopiston julkisoikeuden laitoksen julkaisuja - sarja on siitä tasokas esimerkki.

Hiukan huoli kaihertaa: osuvatko nämä kirjat kenenkään silmiin?

Mitä tulee hätään, joka ei lue lakia: kukaan tuttavapiiriini kuuluva lakimies ei ole osannut suoralta kädeltä sanoa, mihin perustui niin sanottujen Valpon vankien kohtelu sotien jälkeen. Eräitä istutettiin tutkintavankeudessa jopa kolme vuotta ja vapautettiin sitten.

Tavanomaisin arvaus on ollut, että se ei olisi perustunut mihinkään.

Arvaus on väärä. Kyllä siinä noudatettiin "laillisuutta". Menettely perustui 6.10.1939 annetun tasavallan suojelulain valtuutukseen. Sen nojalla annettiin juuri sodan syttymispäivänä ns. turvasäiläasetus, asetus henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta tasavallan suojelulain nojalla.

Ellen erehdy, näitten poikkeussäännösten laatijoistakin muutama pääsi nauttimaan työnsä tuloksista. Epämääräiseksi ajaksi vangitseminen oli tarkoitettu suojakeinoksi kommunisteja ja sabotööreja vastaan, mutta pykälät osoittautuivat käyttökelpoisiksi vastapuolen väkeä, mm. asekätkijöitä keräiltäessä.

Matti Lukkarin hyvätasoisessa kirjassa Asekätkentä on liite tuomituista ja rangaistuksista. Siitä kukin voi etsiä ja löytää tuttaviaan.

13.2.1989

Teneriffalla luin Churchillin sotakronikkaa ja pahoittelin, ettei mies ryhtynyt lyyrikoksi. Hänellä oli kyky muuttaa maailmaa kielellä. Sotakronikan tietojen vertaaminen erillistutkimuksiin osoittaa, että hänellä oli myös kyky muuntaa todellisuutta.

Los Cristianosin ainoan kirjakaupan käytettyjen kirjojen hyllyssä oli kolme sidottua kirjaa ja yksi niistä oli Willam Stevensonin A Man Called Intrepid, Sir William Stephensonin elämänkerta. "Intrepid" eli Peloton oli Churchillin luottomies, joka auttoi USA:ssa Villi Bill Donovania panemaan pystyyn salaisen palvelun, myöhemmin CIA:ksi nimetyn OSS:n, ja oli korviaan myöten sekaantunut Englannin vakoiluun ja vastavakoiluun.

Paluulennolla luin monta päivää vanhaa lehteä. Helsingin Sanomat toisti Reuterin tietona, että sama William Stephenson oli juuri kuollut Bermudalla 93 vuoden iässä.

Muutamia päiviä myöhemmin lehdessä kerrottiin, että James Bond, Länsi-Intian lintutieteen tunnustettu auktoriteetti, oli niin ikään kuollut.

Lounaalla Ian Flemingin kanssa hän oli kerran maininnut, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että Fleming oli hiukkasen käyttänyt hänen nimeään kaunokirjallisiin tarkoituksiin.

Ian Fleming oli itse laivaston tiedustelu-upseeri ja sellaisena aivan pätevä. Mikään suuri tekijä hän ei ollut. Se käy ilmi Phillip Knightleyn verrattain uudesta (1986) ja ilkeydessään hyvin ilahduttavasta vakoilukirjasta The Second Oldest Profession, joka kertoo vakoilijoista isänmaanystävinä, byrokraatteina, fantasteina ja huorina ja on hyödyllinen lukukokemus niille, jotka ovat kiinnostuneet esimerkiksi Suomessa 1920-luvun alussa mellastaneista R. B. Lockhartista, Paul Dukesista Ja Sydney Reillysta tai vaikkapa Mata Harista.

Tiedustelutoiminnan historia on keskeisesti organisaatioiden psykopatologiaa ja ylimalkaan hölmöilyn historiaa.

Atomifyysikko Niels Bohr uskoi järkeen ja järjen voittoon. Stephensonin johdolla hänet saatiin miehitetystä maasta Englantiin ja edelleen Yhdysvaltoihin tekemään pommia kahdennellatoista hetkellä, kun Saksa oli ollut ottamaisillaan hänet hellään huomaansa.

Yhdysvalloissa hän ryhtyi rettelöimään vaatimalla, että ydinenergiasalaisuudet oli ilmaistava Neuvostoliitolle. Hän uskoi järkeen.

Haluaisin kymmenen vuoden kulutta esittää arvion siitä, kumpi oli on vaikuttanut enemmän tämän vuosisadan historiaan, Sir William Stephenson vai Ian Fleming.

Toinen toimi; toinen oli villiintyneen mielikuvituksensa uhri.

20.3.1989

"Paholaisen sanakirjat" ovat periaatteessa hauskoja, mutta käytännössä kirja ei ole paras paikka ilkeyksille. Ilkeily on sosiaalinen ilmiö, joka menettää kärkensä yhteydestään irrotettuna.

Alan klassikko on Ambrose Bierce, jonka Devil's Dictionary ilmestyi 1906. Siitä pitäen niitä on riittänyt.

Biercen määritelmän mukaan esimerkiksi konservatiivi on poliitikko, joka on rakastanut olemassa oleviin epäkohtiin vastakohtana liberaalille, joka haluaisi korvata ne uusilla.

Seksologi Havelock Ellisin mukaan kirkkohistoria osoittaa selvästi, että Jerusalemista puuttui tarkoituksenmukainen mielisairaala.

Kirjailija Nelson Algrenilla oli periaatteita. Älä koskaan syö kaupungilla "kotiruokaa". Alä koskaan pelaa korttia sellaisen miehen kanssa, jota sanotaan Tohtoriksi. Äläkä koskaan makaa naisen kanssa, jolla on enemmän ongelmia kuin sinulla itselläsi.

Kun kirjailija esittää käsityksiään toisista kirjailijoista, siinä on ammattimies asialla. W. H. Auden katsoi, ettei kukaan lyyrikko ole niin hupsu, että toivoisi olevansa kaikkien aikojen ainoa lyyrikko, mutta kernaasti kyllä ainoa nykyisin elossa oleva; lisäksi useat uskovat, että Jumala onkin kuullut viimeksi mainitun toivomuksen.

Samuel Pepys: "Näin Kesäyön unelman, jota en ollut kokenut aikaisemmin enkä katso toista, koska ikinä en ole nähnyt älyttömämpää tai naurettavampaa näytöskappaletta."

G. B. Shaw: "En halveksi ketään toista kirjailijaa niin pohjattomasti kuin Shakespearea. Homerosta ehkä lukuun ottamatta, koska kaikinpuolisessa kelvottomuudessa hänelle ei vedä vertoja edes Sir Walter Scott."

Lordi Byron: "Ei enää Keatsia, kiitos; ruoskikaa se vuoteen kastelija hengiltä, ettei minun tarvitse nylkeä häntä; Keatsin älytöntä lörpötystä ei voi kestää."

Virginia Woolf James Joycesta: "Hervoton ylioppilas, joka kynsii finnejään."

H. G. Wells G. B. Shawsta: "Vajaamielinen joka kirkuu kopissaan."

Bertrand Russell Wordsworthista: "Ensin hän oli paha mies, joka ihaili Ranskan vallankumousta ja kirjoitti hyviä runoja. Sitten hän rupesi hyväksi, omaksui oikeat mielipiteet ja alkoi kirjoittaa huonoja runoja."

Joku kysyi painovapauden ja skandaalilehdistön esitaistelija John Wilkesiltä, mahtaako tämä kuolla hirsipuuhun vai kuppaan.

"Riippuu siitä, omaksunko Teidän asenteenne vai ystävättärenne."

Maa- ja kaupunkiorjuus 17.7.1989

Sanomalehdessä kerrottiin, että uuden avioliittolain mukainen eromenettely on sopimus. Koska avioliitto on kahden ihmisen välinen järkevä sopimus, erokin saa olla sitä.

Muuten totta mutta ei pidä paikkaansa.

Niin monet sanat, kuten laillisuus, isänmaa, uskonto, tasa-arvo, kohtuus ja tietosuoja ovat valomainoksia, julkisivun koristelemiseen tarkoitettuja, mutta valomainoksen perusteella ei löydä edes pääsisäänkäyntiä. Valomainos ei liioin takaa, että sen takana olisi mitään todellista.

Suuret sanat eivät halkaise suuta. Jos halkaisisivat, olisimme ristihuulisten rotua. Suurilla sanoilla tarkoitetaan mitä milloinkin, ja akateeminen perinne edellyttää, että selvitettäisiin kulloisiakin merkitystilanteita. Vuoden 119898 laillisuus ja vuoden 191989 laillisuus ovat niin eri asioita, ettei vuosiluvuissa ole syytä tehdä lyöntivirhettä.

Sopimus - avioliitto sopimuksena - on näitä suuria sanoja. Rousseau sanoi yhteiskuntajärjestyksen perustuvan yhteiskuntasopimukseen. 1800-luvun alun Ranskan rikosoikeuden professorit selittävät rikosoikeudellisen syyntakeettomuuden sopimuskäsitteellä. Hullua ei voi tuomita rangaistukseen, koska hän ei ole voinut tehdä sitovaa yhteiskuntasopimusta eikä sitten rikkoakaan sitä.

Kahden kansalaisen välinen vapaamuotoinen sopimus on aika myöhäinen ilmiö juridiikassa ja kulttuurissa. Avioliiton solmimisen vertaaminen sopimukseen tuo mieleen irtaimen kaupan: joku ostaa sian säkissä. Se on sopimus.

Jos avioliittoa haluaa verrata johonkin toiseen kulttuuri-ilmiöön, niin verrattakoon läänityslaitokseen.

Ihminen vannoo uskollisuutta toiselle ihmisellä. Syntyy molemminpuolinen, sitova uskollisuuden velvoite. Siihen liittyvät alisteisina asioina tilukset ja veronkannot.

Avioliiton oikeudellinen etymologia ei ole sopimus, pactum, vaan henkilökohtainen usko ja luottamus Fides.

Roomalainen oikeus tunsi molemmat.

Miekka ja kukkaro 14.8.1989

Liikkuessani virastossa luvallisilla asioillani näen ikkunasta lipun. Suomen lippu se siinä - sotalippu vapaudenristeineen - liehuu talossa numero 1 Pohjoisesplanadin varrella tässä kaupungissa työtätekevien riemuksi ja kansankavaltajien kauhuksi.

Todellisuus on tarua todempi. Oikeudenkäyntejä on tullut tavaksi pitää vieraina, likaisina tai vastenmielisinä asioina, joista asiantuntijat huolehtivat, tai sitten herrojen kieroiluna, jolla kansalaisia estetään pääsemästä oikeuksiinsa.

Nyt kuitenkin keskustellaan täyttä päätä lainkäytöstä. Syyskirjojen julkaisemisesta paljastuu oikeudellisia ongelmia. Lähihistoria on saanut oikeudellisen käänteen. Tosiasioitten pelkistävän luetteloinnin ja historiallisten "totuuksien" tilalle on kovaa vauhtia tullut historiallinen "oikeuttaminen", justifikaatio.

Historia istuu välikäräjiä.

Pari vuosikymmentä sitten filosofit, kuten Habermas, ottivat lainkäytön esimerkiksi julkisuuden rakennemuutoksesta.

Modernisuuskeskustelua ovat käyneet enimmin kirjallisuusmiehet, joilta on mahdollisesti jäänyt huomaamatta se teesi , että muun muassa lainsäädännön ja lainkäytön kriittinen ja keskusteleva avoimuus söi itse itsensä kun sadun peikko.

Tilalle ovat nousseet diskurssit, romaanien lisäksi jotkut oikeudenkäynnit ja moraaliset avaukset, joilla käydään vallankäyttäjien kimppuun.

Jos Jürgen Habermas lähettää Svean hovioikeudelle kiitossähkeen, allekirjoittaisin sen itsekin mielelläni.

Palmen murhajutun ratkaisussa ovat ne ainekset, joita on haikailtu: teko eli murha, sitä koskevat diskurssit kuten syyttäjän ja puolustajien sekä poliisien puheet, tuomioistuimen vapauttava ratkaisu ja ihmisten moraaliset ja moralisoivat mielipiteet.

Ratkaisu on esimerkki vallankäyttöprosessista, jossa ovat mukana isot voimat. Onneksi prosessi piti. Oikeusvaltiot ovat harrastaneet ihmisuhreja, sellaisia kuin Dreyfus tai Sacco ja Vanzetti, Oppenheimer, Salama tai Tuhatshevski.

Oikeusviihteen harrastajat saivat samalla havaintoesimerkin siitä, mitä tarkoittaa riittävä näyttö rikosasiassa. Todisteiden on ulotuttava beyond reasonable doubt, aiheellisen epäilyn tuolle puolen.

Raiskattuja kirjoja 16.10.1989

Pakinoitsijanimimerkki Ollin uudessa valikoimassa on nyt mukana ryssäjuttuja. Vuonna 1942 hän julkaisi niitä kokonaisen kirjan, Vot, Iivana.

Ollin tuotannon parhaimmistoa nämä jutut todella näyttävät olevan. Pakinoitsija ei mitään niin tarvitse kuin hyvää, liikkumatonta ja isoa maalitaulua.

Tarina Kuinka juna tuli Porojetsiin on täysi klassikko ja lisäksi naapuruussuhteiden kannalta perin kiltti. Inhimillisiä Ollin sotavuosien jutut olivat kauttaaltaan.

Noitakaan ryssäjuttuja ei ollut koskaan kielletty. Meillä puhutaan jatkuvasti sodanjälkeisestä kiellettyjen kirjojen luettelosta. Se oli yksityinen, Suomen Kustannusyhdistyksen laatima lista, jota käyttäen näytevarastoa poistettiin kirjakaupoista. Kirjastoissa käytettiin samaa tai kirjastoväen tekemiä listoja.

Tiedossa ei ole, että viranomaiset olisivat antaneet nimettyjä kirjoja koskevia kieltoja tai käskyjä.

Siihen on yksinkertainen syy. Rikoslaista ei tahdo löytyä perustetta. Ne lainkohdat, joita olisi voinut käyttää neuvostovihamielisen kirjallisuuden tukahduttamiseksi, ovat niin järeitä valtiopetospykäliä, että niihin turvautuminen olisi ollut suhdatonta.

Painokanteen pohjaksi sopivat pykälät kirjoitettiin sotien välisenä aikana kommunisteja ajatellen ja niitä käytettiin lähinnä kommunisteihin. Rikoslaissa on tänäkin päivänä mm. suojeluskuntapykälä, 16 luvun 25§. Sen nojalla on rangaistava sitä, joka julkisesti häpäisee toista tai pakottaa häntä nöyryyttävään tekoon sen johdosta, että hän on ottanut osaa maan puolustamista tai laillisen yhteiskuntajärjestyksen voimassa pitämistä tarkoittavaan toimintaan.

On vaikea keksiä, mihin tuota 1931 annettua säännöstä oli voitu soveltaa toisen maailmansodan jälkeen.

Rikoksista ystävyydessä olevaa valtiota vastaan säädettiin rangaistuksia 1948, mutta syytteen nostaminen niistä edellyttää vieraan valtion esittämää pyyntöä tai tasavallan presidentin määräystä.

Olisikohan näitä lainkohtia koskaan sovellettu? Ehkä niillä uhattiin Yrjö Leinon muistelmien yhteydessä.

Niin muuttuu maailma, että tietyt Brezhnevin kaudella Suomessa julkaistut kirjat, kuten Kauko Kareen piiristä lähteneet, useissa tapauksissa hyvin yksipuoliset ja sävyltään ikävät teokset alkavat tuntua myönteiseltä muistolta.

Kirjallisuudelle ei pantu suitsia suuhun, vaikka itsesensuuri oli tuimaa. Parvilahden Berijan tarhat ja Tuomisen Kremlin kellot kertoivat 1950-luvun asioita, jotka ovat muuttuneet yleiseksi, sallituksi historiaksi vasta nyt.

Elokuvan Päivä Ivan Denisovitshin elämässä kielsi korkein hallinto-oikeus. Kirja ilmestyi ja herätti asianmukaista huomiota.

Ei hullumpi historia.

Puolueettomassa maassa tarvitaan puolueellista kirjallisuutta. Ellei sellaista ilmesty, maa ei ole puolueeton.

Yhteiskunnan vihollinen 23.10.1989

Kuulin sanovani, että hyvä tuomari on valtion vihollinen. Opiskelijat vaikuttivat hämmästyneiltä. Olavus Petri sanoi vuosisatoja sitten tuomarinohjeissa, että hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki.

Ajatuksena oli luennoilla osoittaa, ettei oikeus ole pelkkää lakijuristien puuhastelua, vaan dynamiikka, joka pitää ihmisyhteisöjä yllä ja kaataa niitä.

Mikä määrä Euroopan valtioista on tällä hetkellä oikeuttaan hakevia?

Ensin otettiin puheeksi yksityistäminen, joka on poliittinen oppi. Nyt Pekka Korpinen ja arvovaltainen The Economist miettivät valtion osittaista romuttamista. Se on kapearaiteisen rautatien, vaarallisen voimalan, huonon auton, vanhentuneen lentokoneen tai viheliäisen kauppalaivan kohtalo.

Romuttaminen on kaatopaikan organisoimista. Tarpeellinen otetaan talteen; tarpeeton tehdään vaarattomaksi.

Tässä vihreä vaihtoehto. Myös ajatus on tietysti vielä vihreä. Voisiko valtio myydä tai antaa urakalle koululaitoksen, sosiaalitoimen ja terveydenhoidon, viestinnän ja liikenteen?

Silloin valtiota tarvittaisiin liikepankkina, joka järjestäisi ja tasapainottaisi rahoituksen. Itse se vastaisi järjestyksestä ja turvallisuudesta, kuten poliisista, armeijasta ja oikeuslaitoksesta.

Tässä ajatuskuviossa tuomareiden ja tiettyjen julkisen edun valvojien tulisi olla susia, valmiina käymään kimppuun, tuli kerjuri taikka keisari.

Lakiin turvaa valtiokin. Esimerkiksi Wärtsilän Meriteollisuuden tapauksessa ministeriö toimi tehokkaasti jättämällä konkurssihakemuksen. Muuten olisivat eräät takaisinsaannin määräajat päässeet kulumaan umpeen.

Suomessa valtion nousu ja rappio ovat tutkittavissa, koska kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Suomalainen tuomarikin on muuttunut sadassa vuodessa esivallan välikappaleesta laillisuustaistelijaksi, sitten riippumattomaksi byrokraatiksi ja edelleen erotuomariksi, jolta ei puutu kuin raitapaita, pilli ja oma tahto.

Unta ja totta Euroopassa 4.11.1989

JOS JOLLAKULLA olisi kyky esittää viime viikkojen uutisia television viihdeohjelmista puolikin vuotta sitten, kukaan ei olisi nauranut. Joku olisi harkinnut syytetoimia.

Keskustelin historiallista koulukuntaa edustavien Turun romantikkojen kanssa, jotka vertasivat tätä vuotta 1989 vuosiin 1848 ja 1789.

Mietimme, missä kolossa nyt odottavat historian rautatieläiset, jarrumiehet tai vaihdemiehet, jotka ovat valmiit kääntämään kehityksen sivuraiteelle.

Sellaisista ei ole ollut Euroopassa koskaan puutetta.

JULKISEEN KESKUSTELUUN viimein nousseiden ympäristökriisien ja väestokriisien rinnalle on viime viikkoina lopullisesti asettunut finanssijärjestelmän kriisi.

NEUVOSTOLIITON MERKITTÄVÄT kansantalousmiehet, kuten Nikolai Shmelev, antavat ymmärtää, että kommunismi on osoittautunut välivaiheeksi historiallisessa kehityksessä kapitalismissa kapitalismiin. Se lupasi kannattajilleen kuun taivaalta muttei pystynyt toimittamaan edes housuja.

Kulutushyödykkeiden ja pohjimmiltaan markkinoiden puuttuessa neuvostokansalaisilla on niin paljon liikaa setelirahaa (arviolta 460 miljardia ruplaa), että Etelä-Amerikan valtioiden inflaatioennätykset lyötäisiin, jos hinnat saisivat seurata kysyntää. Saksassa itämarkan arvo putosi niin kuin lakki putoaa naulasta.

Karnevaaliaikaa seuraa vuodenkierrossa niin sanottu pitkä paasto.

YHDENTYMINEN, MUURIEN murtumisen ja ennennäkemättömien ongelmien ilmestyessä myös taustalla tapahtuu. Esimerkiksi Suomi on kehittymässä hyvää vauhtia oikeusvaltioksi. Vastikään saatiin ensimmäiset rapsut YK:n ihmisoikeuskomitealta. Liittymällä keväällä Euroopan neuvoston jäseneksi ja allekirjoittamalla Euroopan ihmisoikeussopimuksen Suomi on sitoutunut kansainväliseen valvontaan ihmisoikeuksia koskevassa lainsäädännössä ja lainkäytössä. Sopimusta ei ole vielä ratifioitu.

Periaatteellisesti muutos on valtava. Väite jonka mukaan maailma ei ole raastupa on lakannut osittain olemasta totta.

Vuoden merkittävimpiä teoksia, joka on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota ja kiitosta, on Matti Pellonpään Euroopan ihmisoikeussopimus Suomen näkökulmasta.. Se on oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 21/191989.

Pellonpään teosta ei kuitenkaan voi suositella virkamies-isälle pukin konttiin eikä iltalukemiseksi, koska se on omiaan karistamaan unet silmistä.

Unohtuisiko Euroopassa paha uni valkoisista ja punaisista?

Unohtuisiko uni mustista, keltaisista, valkoisista ja punaisista ihmisoikeuksista?

JAKOJÄÄNNÖS 15.1.1990

TAMMINIEMEN PESÄNJAKAJIEN "kahdeksas ja viimeinen" painos ilmestyi. Ensimmäinen painos aiheutti 1981 äläkän. Nimimerkkien takaa paljastettiin joukko poliittisia toimittajia.

Vuonna 1981 kirja oli sikamainen pamfletti. Nyt luettuna se herättää ajatuksia. Aarno Laitinen sanoo esipuheessaan, että kirja raikasti tunkkaista ilmapiiriä. Muistan asian toisin. Minusta kirja oli kakaramainen hajupommi. Nyt se ei tunnu siltä.

Nyt käy ilmi, että kirjoittajat olivat kuitenkin oikeassa. Suomi oli brezhneviläinen valtio, jossa julkisuus oli poikkeus ja salakähmäisyys sääntö. Kansallinen orjamieli oli peritty idästä ja ammatillinen etiikka Saksasta - Maul halten, turpa kiinni rivissä.

TAMMINIEMEN PESÄNJAKAJIA myytiin 162 000 kappaletta muutamassa kuukaudessa. Se osui vedenjakajalle. Puoluepolitiikka joutui lopullisesti huonoon huutoon. Tämä kirja oli juuri sitä huonoa huutoa.

Politiikan arvostus on laskenut koko 1980-luvun ja ainakin nuoriso suhtautuu luottamusmiehiinsä ynseästi.

Viisaat, kuten de Tocqueville, tunnustivat jo viime vuosisadan alussa, että perustuslaillinen, edustuksellinen demokratia ja tietyn tyyppinen korruptio ovat sama asia. Rötösherrojen kahlitseminen vie politiikalta vaihtoehdot. Rötöstoverit ovat asia erikseen.

Moniko tajuaa, että rötösherrojen runsaus ei todista rötösten yleisyyttä vaan normien kiristymistä?

Jos Paavo Väyrynen pystyisi manaamaan Juho Niukkasen esiin kuten Hamlet isänsä haamun. Niukkanen ei ehkä ymmärtäisi, mistä Väyrystä oikein syytetään ja miksi häntä vieroksutaan.

Haamu sanoisi: "Oikein, poikani."

KADULTA KÄSIN syöstään valhe vallasta mutta kadulta ei hallita. Puoluepolitiikka on valtion tukiranka ja poliitikot kaikkine kähmimisineen välttämättömiä.

Siksi on surullista, että taitavat ja arvostelukykyiset ihmiset kaihtavat politiikkaa. Jos valtiopäivillä istuu rupuliporukkaa, valta siirtyy virastoille ja virkamiehille.

Fasismi esittäytyy aina epäpoliittiseksi tai politiikanvastaiseksi kansanliikkeeksi. Fasismi ajaa "yksimielisyyttä". Politiikka on riitelyä. On osattava riidellä.

TAMMINIEMEN PESÄ osoittautui ylivelkaiseksi. Vastuilta puuttui kate.

Mikä mahti palauttaisi poliitikkojen menetetyn maineen? Seuraavissa vaaleissa hyvin moni joutuu koti- ja ulkomaisten tapahtumien johdosta äänestämään menetelmällä entten-tentten-teelikamentten.

Maailma ja kulissit 12.2.1990

KERRAN LUIN saksankielisen kirjan nimeltä narayamalaulujen vaikeaselkoisuudesta. Nimi oli parempi kuin kirja. Todelliset laulut ovat vaikeaselkoisia.

Asianajaja Matti Wuori, joka oli opiskeluaikoina yksi meistä, eli lupaava hampuusinalku, puhuu totta.

Wuori sanoo, että tuskin koskaan ovat päätöksentekijät olleet niin etäällä todellisuudesta kuin Suomessa nyt.

Päättäjiksi päätyäkseen joutuu opettelemaan, miten maailmaa katsotaan sanojen ja numeroiden läpi, kapeista ja kiemuraisista reijistä. Ennen aikaan kulissit olivat paperimassaa, papier mâché, nyt kirjoitettua paperia.

EN KEKSI, miksi psykoosi viehättää valistunutta yleisöä niin kovin. Eräät ihailluista intellektuelleistamme kirjoittavat, toimivat ja puhuvat psykoottisesti.

Psykoosiin joutunut näkee ja kuulee omiaan. Kämmenistä kasvaa karvoja. Radiolaite kuuntelee. Selän takana on salaliitto. Luonto kuolee huomenna kello kahdeksantoista, koska ne ovat päättäneet niin.

Tällaista nimitetään todellisuuden harhaiseksi omistamiseksi. Räikeimmät tapaukset eivät esiinny potilaskortistoissa vaan vallan muualla.

LEHDISSÄ KIRJOITETAAN tutkinnoista, tuomioista ja armahduksista. Luen vuodessa sata, kaksisataa pöytäkirjaa velkomus- ja sakkojutuista törkeisiin henkirikoksiin. Ainakin viimeksi mainituissa kymmenenkin korkean tason ammattilaista on ponnistanut selvittääkseen, mitä todellisuudessa tapahtui auton takapenkillä, venerannassa tai juopporingissä.

Silti noin yksi juttu kymmenestä jää faktoiltaan tai psykologialtaan aukkoiseksi. Todellisuus ei tule liki.

Tuomioistuimen päätös ei ole tulkinta siitä, mitä on tapahtunut, vaan ratkaisu. Se on samanlaista päätöksentekoa kuin liiketoiminta ja jalkaväkitaistelu.

Jossain vaiheessa on lyötävä yhteen faktat ja opit ja julistettava päätös. Menestyksen määrää ratkaisijan todellisuudentaju. Psykoottinen versio ei menesty.

Puolella hinnalla 26.2.1990

LIIKEPANKIT VOISI LAKKAUTTAA tarpeettomina, vaarallisina ja vahingollisina. Säästöpankit ja osuuspankit voisivat vielä yrittää pelastautua palaamalla entisiin keskinäisen avun oppeihinsa.

Pankkilakko on osoittanut todeksi sen, mikä on muutenkin arvattu. Bisnes on kasvanut kieroon. Tosi on.

PANKKIEN HISTORIA ei ala tapauksesta, jossa eräs henkilö kaatoi rahanvaihtajien pöydät. Nykyisen tyyppinen pankkitoiminta alkoi Venetsiassa Rialton sillalla ja pankki tarkoittaa samaa kuin penkki.

Erittäin kehittyneitä maksuliikennejärjestelmiä oli käytössä keskiajalla Intiassa, armenialaisilla kauppiailla ja juutalaisilla. Shekki ja vekseli tulivat käyttöön sydänkeskiajalla niin ettei kauppiaan tarvinnut enää kulkea aatelisten ja muiden rosvojen saaliina rahapussi kilkkuen.

MEIDÄN PANKKIMME ovat nyt kahden maailman rajalla. Luototus on kanavoitunut osittain niiden ohi. Maksunvälitysjärjestelmä ei kannata. Yleisö hautoo kapinaa. Keskinäistä kilpailua ei ole. Kansainvälinen kilpailu on alkamassa.

POHJALTAAN KANNATTAVUUS ja tuloksellisuus ovat ikävän suhteellisia käsitteitä.

Pikkukauppias saa kauppansa kannattavaksi unohtamalla hinnoitella oman työnsä. Kansallinen teollisuus kannattaa todellisen kilpailun puutuessa. Kansainvälinen teollisuus kannattaa siksi, että taseisiin merkitään vain sovinnaisia eriä, kuten raha-arvoisia saamisia ja velkoja sekä laskettuja arvostuseriä.

YMPARISTÖLIIKE EI OLE huomannut, että ekologia ja ekonomia ovat sama sana.

Tämän hetken bisnes on ekonomiaa, jossa ekologiaa ei ole merkitty taseisiin. Tästä väärinkäytöksestä oli tehtävä loppu.

Ympäristöä kuormittava teollisuuslaitos ottaa väkisin velkaa yhteiskunnalta. Velka olisi merkittävä taseisiin.

Kaikkea ei voi laskea rahana, mutta rahoihin perustuvat laskelmat saattavat heittää häränpyllyä, kun arvot on merkitty väärin. Aineettomat arvot näkyvät varaston arvostuksena ja realisoituvat yhtiökaupoissa ja osakeanneissa. Missä ovat aineettomat velat?

Hissi 26.3.1990

YSTÄVÄ JOLLA ON IKÄÄ, vaikkei kovin paljon, yritettiin ryöstää Stockmannin hississä.

Hissit ovat pelottavia ilman ryösteleviä alaikäisiäkin. Nämä olivat oikein ruvenneet hissinkuljettajiksi odottaessaan uhria. Yksi paineli nappeja niin etteivät hissin ovet auenneet kerroksissa, tai jos aukesivat, sulkeutuivat saman tien.

Hanke meni myttyyn. Ryöstettävä ei luopunut rahoistaan.

Ryöstäjiltä meni sisu kaulaan.

RANGAISTUKSET EIVÄT PURE. Rikosepidemioita on vaikea hillitä rangaistuksilla. Kyllä rattijuopumuksenkin saisi vähäksi aikaa kuriin, jos poliisille annettaisiin vaikkapa oikeus lopettaa rattijuoppo niskaan ampumalla heti tai tavatessa.

Oikeusvaltiolla on aina vähemmän keinoja kuin rikollisilla.

Se ei tarkoita, että rikolliset olisivat aina niskan päällä. Keinot ratkaisevat, ei keinojen kovuus. Kysykää saksalaisilta.

KUN SILLOINEN HÄRMÄN, myöhempi Kauhavan nimismies ajoi 1920-luvulla virkaansa astuneena häätalon ohi, sällit kävivät hevosen päitsiin kiinni. Nimismies veti sälliä nyrkillä turpaan niin että paukahti ja osoitti siten virka-asemansa käytännön merkityksen.

Mainittavia järjestyshäiriöitä ei seuraavina vuosikymmeninä esiintynyt eikä vallesmannin tarvinnut käydä sen koommin käsiksi muihin kuin vieraspaikkakuntalaisiin ja heihinkin vain kerran.

Tarina opettaa. Lyöminen ei ole poliisille sen luvallisempaa kuin siviilillekään. Vanhassa Härmässä turpaan lyöminen oli tietynlaisten henkilöiden keskuudessa jokapäiväisen kanssakäymisen muoto ja hyväksytty tapa tähdentää sanottavaansa.

NE JOTKA AJAVAT rangaistuksen kovaa linjaa, ovat katsoneet väärin sekä kelloa että almanakkaa. Oikeus ei ole muuttumaton, olletikaan ei rikosoikeus.

Aikakauden on haettava itse keinonsa torjua torjuttavat ilmiöt. Rikosoikeudessa sekä rangaistavien tekojen että niiden seuraamusten määritykset ovat vanhentuneet. Yhteiskunta saa luvan miettiä alusta alkaen uudestaan, mitkä se rankaisee. Tapa ripotella kaiken maailman lakien häntään uhkauksia sakosta tai vankeudesta enintään kuukaudeksi on lainsäätäjän neuvottomuuden osoitus.

Onneksi nämä kysymykset ovat parhaillaan puntaroitavina. Niistä on lietsottava keskustelua. Asiaa ei saa jättää asiantuntijoiden käsiin. Tarvitaan politiikkaa.

ENNEMÄN KUIN HAMPPAREITA pelkään räätäliä, joka Jörö-Jukassa syöksyy hissistä saksineen ja leikkaa pojalta peukalot. Se räätäli on kuin Yhteiskunta.

Jos vika on johdossa? 23.4.1990

TANNER KIRJOITTI kaksi- tai monimielisen kupletin, joka alkaa puhelinsoitosta ja jatkuu ties mihin ja kertosäe on: mä luulen että vika on johdossa; (J. Alfred, ei Väinö Alfred).

Eräs tuttu johtavassa asemassa oleva henkilö näyttää tulleen siihen pisteeseen, että hänen on syytä kiertää eläinlääkäriasemat kaukaa. Hän on tullut vanhentuessaan vihaiseksi ja voi purra omaakin väkeä.

Ilmiö on tuttu. Sitä pyritään estämään muun muassa kurssittamalla johtajia.

PAASIKIVI EI päässyt osalliseksi johtajakoulutuksesta, vaikka yleni valtiokonttorin ylitirehtööriksi vanhasuomalaisen puolueen nappulaliigan mukana 35-vuotiaana.

Sen sijaan Kansallispankki kyllä käytti hänet mielentilatutkimuksessa vuonna 1930. Tämä hyvä ajatus ei ole tullut laajemmin käyttöön. Sikäli kuin tiedetään, ainakaan vankimielisairaala ei ota vastaan ulkopuolisia toimeksiantoja, vaikka liiketaloudellisia toimintatapoja ajetaan valtionhallintoon kuin käärmettä pyssyyn.

Paasikiven tutkinut hermotautien professori, luultavammin Lapinlahdessa isännöinyt Fabritius kuin Kivelässä toiminut naapuripankkiin assosioituva kenraalisuvun edustaja E. Hj. Ehrnrooth, antoi KOP:n johtokunnalle lausunnon. Ärtyneen ja kiukkuisen pääjohtajan terveydentilaa ei vaivannut mikään. Lausunnossa todettiin vain , että "temperamentti on omalaatuinen eikä potilaalla ole mitään kasvatusta".

Lähde on Yrjö Blomstedin KOP:n historia 1 ja tapauksen tausta on jokin monista riidoista pankin toisen vahvan miehen A. Osw. Kairamon kanssa, joka kirjoitti hallintoneuvoston puheenjohtaja Svinhufvudille: "Valistunut despotismi saattaa joskus olla hyvä ja toivottava. Mutta tuskin tässä tapauksessa. Ainoa mikä merkitsee jotakin, on JKP. Ja niin juuri pitääkin olla, sen on JKP minulle hänelle ominaiselle grobiaanisella tavalla väittänyt."

Paasikivi sai vielä jatkaa mutta ennätti tämän jälkeen saada vielä useita kertoja potkut eri tehtävistä.

SEURAAVA PÄÄJOHTAJA Honkajuuri oli äidin puolella Forsmaneja eli Yrjö-Koskisia, kuten myös pankin hallintoneuvoston jäsen, senaattori ja hovioikeudenpresidentti A. A. Käpy.

Johtavien henkilöiden taustat ovat tärkeitä, jos haluaa ymmärtää heidän toimintaansa. Niinpä lukijoilta kaivattaisiin nyt lisävalaistusta senaatin oikeusosaston jäsenten suku-, puolue- ja hallintoneuvostosuhteissa. Kansallispankin lisäksi ainakin Säästöpankilla ja Osuuskassajärjestöllä oli uskotut miehensä tuomioistuimissa, ja samoin johtavilla vakuutusyhtiöillä.

Varapuheenjohtajista Wrede ja Åkerman olivat myös puoluemiehiä, af Nyborgin jälkeläisissä on Ehrnrootheja ja presidentti Grotenfelt kuului avioliiton kautta Söderhjelmien klaaniin.

Tietoja puuttuu F. F. Saarikoskesta, Kyösti Fabian Auerista, Samuel Valentin Koskesta ja Eugraf Nymanin myöhemmistä vaiheista.

Kiitollisuus taataan.

Kuuluisien miesten elämäkertoja 7.7.1990

LAINOPPINUT TUTTAVA antoi lainaksi Suomalaisen Kustannus-O. Y. Kansan vuonna 1909 julkaiseman teoksen Kuka Kukin On. Samantyyppinen teos ilmestyi toisen kustantajan toimesta useita vuosikymmeniä Aikalaiskirjana ja sitten tällä vanhalla nimellä.

Tampereen Laukon torilta mustan makkaran äärestä on vain muutama askel kaupungin toiseksi parhaaseen antikvariaattiin. Sieltä sain omakseni vuoden 1909 laitoksen ja lainoppinut tuttava sai palkkioksi kärsivällisyydestään oman kappaleensa takaisin, mikä ei ole vähän.

KOVA MIES oli poikavuosieni ihanne Jalmari Sauli. ”Erämaan kasvattien”, ”Ketunlukon oravapoikien” ja monen muun unohtumattoman kirjan kirjoittaja ja valtionpalkinnon saaja vuodelta 1929. "Hgin suom. realilyseon V.- ja U.-seuran "Tarmon" edustajana Tamp. yleisessä urheilujuhlassa 06 ensikerran esiintyi urheilukentällä, valloittaen ensi sijan kuulantyönnissä, siitä asti voittanut kaikki heittosarjain maljakot kotimaisissa kansainvälisissä kilpailuissa; omistaa suom. ennätyksen kuulantyönnissä; urheillut Pietarissa, Lontoon olympisissa kisoissa ja kahdesti Tukholmassa, missä 08 löi yhteistuloksellaan kuulantyönissä uuden maailmanrekordin. Runoja tilap. julkaisuissa."

MATRIKKELI ON VIELÄ hapuileva. Paasikivi ja Svinhufvud puuttuvat. Aikakauden kuuluisuus Edward Westermarck kuitataan muutamalla rivillä. Sibeliuksesta on laaja artikkeli. Gallén-Kallelalta on lueteltu kolmisenkymmentä työtä ja sen lisäksi on mainittu, että taiteilija on suostunut toimittamaan Kalevalan loistopainoksen kuvittamisen. Se ilmestyikin jo 1922.

Kaikki eivät ole vaivautuneet vastaamaan eikä toimitus ole jaksanut ponnistaa loppuun asti, mitä esipuheessa vilpittömästi pahoitellaan.

Hovioikeudenpresidentti Daniel Woldeman Åkermanista kerrotaan, että hän on julkaissut sanomalehdissä joukon nimimerkillä -l-r-n varustettuja kirjoituksia. Hänen rouvansa kohdalla mainitaan: "14 lapsesta yksi kuollut, muut ottaneet vanhempiensa tilaan Taipalsaarella kuuluvan niemekkeen mukaan Voipion nimen."

Työväenliikkeen perustaja Viktor von Wright on "kunnallisneuvos, paju- ja rottinkitavarain tehtailija".

Hovioikeudenpresidentti Strengistä mainitaan: "... joutui sekasorron aikana vuodesta 02 kovan vainon ja osittain väkivallankin alaiseksi, koska tuomarina oli hovioikeuden valtavasta enemmistöstä poikkeavalla kannalla muutamien juttujen käsittelemisessä."

Ja senaattori Ruusuvaara. "... joutui suurlakon alkaessa rääkkäyksen alaiseksi, kun tuomarina oli äänestänyt kuolemanrangaistusta (prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajalle) Hohenthalille."

Bysanttilaisia joulutarinoita I 11.6.1990

"SIITÄ TULEE mitä viisikymmentä vuotta. Ei se ollut niin helppoa kuin sanotaan ja kerrotaan ja elokuvissa. Saksalaiset tekivät pirusti vastarintaa. Siellä missä niitä oli. Ja hyviä joukkoja. Se oli Hollannissa sellainen kaupunki. Me oltiin vallattu se ja me käveltiin everstin kanssa kadulla. Minä oikealla kun oli se tilanne päällä. Niin se eversti katsoi sillä lailla pahasti ja minä livahdin vasemmalle puolelle kun olin niin paljon nuorempi upseeri. Saksalainen tarkka-ampuja osasi armeijan tavat. Ampui oikeanpuoleisen jostain tornista. Niin sen everstin.

ARDENNEILTA TIETYSTI se tuli yllätyksenä se hyökkäys. Ei sen uskottu enää hyökkäävän ja taas se tuli ja taas Ardenneilta niin kuin neljäkymmentä. Meitä jäi melkein neljäkymmentätuhatta vangiksi. Jumalattoman hyviä joukkoja mutta ei meidän. Ei meillä ollut paljon sellaisia kun olisi tulleet St. Lôsta asti tai sieltä. Samanlaisia vähän äkkinäisiä niin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, kun saksalaiset meitä suotta säikähti. Ei ne tienny. Mutta nyt ne tiesi.

SIITÄ TULI kova talvi. Meitä ja englantilaisiahan saksalaiset piti vankileireillä hyvin. Helvetti engelsmannit lähetti pyykkinsä Punaisen Ristin kautta pesulaan. Yhdellä oli ikkunaverhot ja kukkia ikkunalla.

Että niitä pisti vihaksi kun me tultiin. Meni paikat ja punkat ja sitten saksalaiset lopetti ruuan antamisen. Minä en usko että ne tahallaan. Kyllä siellä yksi ja toinen käsitti, että kun Valtakunnankanslian bunkkeri on poltettu niin eihän niillä muuta vaihtorahaa jumalauta ole kuin sotavangit. Mutta niillä oli niin huonoa itselläkin ruuan kanssa siinä vaiheessa.

PARIIN KUUKAUTEEN ei saatu oikeastaan mitään. Joten rasvaista vettä ja lantun naatteja. Se ei ole tämä vihreä linja iskenyt meikäläiseen myöhemminkään eikä lanttu eikä turnipsi varsinkaan.

Vartijat oli vanhoja tai sitten aivan nuoria. Yksi SS-porukka tuli pitämään komentoa maaliskuussa. Silloin oli rintama niin lähellä että käsiaseittenkin ääntä kuului.

NIIN OSA sitä SS-sakkia oli vitjassa ja osa meitä vahtimassa. Ne aina vähän väliä vaihtoi. Sitten kun tuli oikein tiukka paikka niin ne hommasi jostain koiria. Yöksi laskivat susikoirat irti piikkilanka-aidan sisään. Helvetti että ne ihmetteli kun aamulla ei löytynyt yhtään koiraa. Ne ei kerta kaikkiaan käsittäny, missä koirat. Ei edes kaulapantoja näkynyt.

NÄLKÄHÄN SIITÄ lähti. Eikä me enää nähty sitä vartioporukkaa."

Leivättömän pöydän äärestä 6.8.1990

MISSÄ ON SE VALTA, joka puuttui eduskunnalta? Annettu ilmaiseksi ensimmäiselle vastaantulijalle.

Kansanedustajat ovat tehneet kielteisen vallankaappauksen. He ovat sysänneet väkisin pois se vallan, jota heidän on valittu käyttämään. He ovat luopuneet vallasta tuomioistuinten hyväksi ja vierittäneet harteiltaan vastuun, joka heidän olisi ollut kannettava.

TUOTEVASTUU ON muuan esimerkki. Eduskunta oli säätävinään lain, jonka mukaan muun muassa tavaran valmistaja on velvollinen korvaamaan sen aiheuttaman vahingon. Tämä uudistus olikin jo myöhässä.

Tuotevastuu ulotettiin muun muassa tupakkaan. Samalla otettiin jälleen harppaus kohti tuomioistuinvaltiota.

Tupakan vahingollisuus on lääketieteellinen tosiasia ja sosiaalipoliittinen ja teollisuuspoliittinen ongelma. Nyt pantiin tuomioistuimet vetämään linjat ja hakemaan syy-yhteydet.

Keuhkosyövän luulisi olevan uuden lain mukaan helppo ratkaisu, jos lain voimaantulosäännökset ovat selvät. Mutta onko Amer-yhtymä vastuussa, jos joku polttaa partansa sen valmistamalla savukkeella? Tai vuoteensa, itsensä, talonsa ja tavaransa? Miten määritellään vahingonkärsijän myötävaikutus? Mikä on alaikäisen vastuu? Miten otetaan huomioon vahingonkärsijän henkivakuutus, sairausvakuutus ja tapaturmavakuutus? Entä tupakkatehtaiden mahdollisuus hankkia vastuuvakuutus? Entä vakuutusyhtiöiden jälleenvakuutusmahdollisuus?

TUOMIOISTUIMET JOUTUVAT ottamaan kantaa periaatteellisiin ja laajakantoisiin kysymyksiin eduskunnan sormeiltua hallituksen esitystä. Eipä sillä, samalla tavalla kävi viimeksikin, vahingonkorvauslakia säädettäessä. Eduskunta teki viisaudessaan joukon muutoksia, joita ei nivelletty lain kokonaisuuteen. Niistä ajoista kysymys aineettoman vahingon korvaamisesta on ollut vaikea ja puhdas varallisuusvahinko erityisen vaikea.

KÄVISIKÖ JOKU Ranskassa matkustava vilkaisemassa, onko Montesquieu kääntynyt haudassaan? Ajatus oli kauan sitten, että yhdet säätävät lait ja toiset soveltavat niitä. Se oli hyvä ajatus.

ENNEN EPÄILTIIN, että tuomioistuimet olisivat kiertotietä hankkimassa itselleen valtaa, joka kuuluu eduskunnalle. Merkkejä tällaisesta aktiviteetista ei ole. Ylituomareilla ei ole harrastusta, koulutusta eikä kykyä suurten teollisuus- ja sosiaalipoliittisten kysymysten ratkaisemiseen. Tuomioistuimet ovat taitavia silloin kun kysymyksessä on perinteinen, reipas tappo tai kiharainen testamentin moite.

Nyt tuomioistuimet ovat uudessa tilanteessa. Eduskunta säätää puolitekoisia lakeja. Tuomioistuimet tarvitaan oikeudenjakamisen automaateiksi ja lisäksi niillä tulee olla kyky löytää oikea ratkaisu silloinkin kun laki vaikenee. Niiden tehtävänä on rajankäynti, ei maanjako.

Kohta ei riitä, että opitaan asuilemaan oman eduskunnan kanssa. On otettava lisäksi huomioon eurooppalaiset ja yleismaailmalliset sopimukset ja direktiivit. Mitä tekee vuoden kahden kuluttua käräjänotaari, kun ulkomaalainen hakee lainhuutoa ja esittää saantokirjana jonkin brysselinkielisen paperin? Menee kirjoituspöydän alle piiloon?

OIKEUSPOLIITTISTA KESKUSTELUA on liian vähän. Neljännen valtiomahdin eli lehdistön nalkutus kaikuu asian vierestä, ei kohdalta. Lentokonekaappareista kirjoitetaan, mutta miten monen pääkirjoittajan ja alakerturin pöydälle on päässyt ammattilehti Lakimiehen uusin numero 8/90, jossa ihmisoikeussopimuksia käsitellään arvovaltaisesti ja asiantuntevasti - Olavi Heinonen, Raimo Pekkanen, Matti Pellonpää, Martin Scheinin, Pekka Hallberg, Gustaf Möller.

Eduskunta säätää lakeja, joista tehdään pieni uutinen, vaikka asia olisi suuri. Kuka arvioi ja arvostelee eduskuntaa? Kuka on selvillä sen toimintamahdollisuuksista ja eri valiokuntien työn tasosta?

Maailmaa ei sovi jättää asiantuntijoiden käsiin eikä oleellista lainsäädäntöä Bermudan kolmioon oikeusministeriö - lakivaliokunta - korkein oikeus.

Henkilö- ja osoiteasioita 30.7.1990

HYVÄ VELI Pekka Kallio, Teosto, mennään lounaalle, niin jatketaan keskustelua kirjelappusin pöydän yli ja kirjoitetaan lehtiin vain välttämättömän syyn niin vaatiessa. Olemme yksimielisiä useimmissa tekijänoikeusasioissa ja muissakin asioissa. Eikä Teostossa pahaa vikaa ole, ainakaan verrattuna Oy Yleisradio Ab:hen joka nykyisellään sopisi paremmin Breznevin mausoleumiksi kuin tajunnantuottajaksi.

Oikaisusi heinäkuun alun kirjoitukseeni oli vaikuttava. Olin maininnut Teoston radiolta ja televisiolta perimät summat, viime vuonna 40 miljoonaa ja edellisvuonna 34 miljoonaa. Oikaisit ne 27 ja 25 miljoonaksi. Puhe oli Teoston tuloista. Tarkoitin Teoston kaikilta radio- ja tv-yhtiöiltä perimiä summia. Sinä tarkoitat pelkästään Oy Yleisradio Ab:ltä veloitettuja summia. Asia ei muuksi muutu.

MARKKINAMEKANISMIN KÄSITÄMME eri tavoin. Minusta se ei ole markkinamekanismia, että janoinen ostaa viinapullon Alkosta valtion määräämään hintaan, eikä se, että Aspirin maksaa apteekissa sen minkä apteekkari määrää. Alko, Teosto ja apteekit ovat monopoleja.

Muistatko kun yhdessä torjuimme ruotsalaisia tekijänoikeuden kehittämisen suuntaviivoja viisitoista vuotta sitten? Ja miten istuimme yli 500 tekijänoikeuskomitean kokouksessa kuuntelemassa Taistelevien Metsojen rähinää ja myöhempinä vuosina puheenjohtajan alustuksia, joiden seikkaperäisyyttä ei voinut moittia?

Silloin taannoin joku oli saanut päähänsä yrittää tekijänoikeuden osittaista sosialisoimista. Liike-elämä on nyt saanut tahtonsa läpi niin että valtio "sosialisoi" huonosti menevät yritykset maksamalla niiden velat ja yksityinen sektori uurastaa kiitettävästi varjellakseen liikevoittoja verotukselta.

Olen ottanut jälleen puheeksi tekijäin edun ja käyttäjien edun sovittelemisen. Se on se tekijänoikeuden vanha peruskysymys.

NAAPURIOIKEUKSIEN ELI esittävien taiteilijoiden esitysten ja äänitteiden valmistajien oikeuden suoja-ajasta minulla ei ole varmaa kantaa. Nykyinen 25 vuotta voi olla liian lyhyt. Toisaalta CD-levyjen aiheuttama tilanne on ehkä ainutlaatuinen luonnonoikku.

Valokuvaoikeuden suoja-aika, 25 vuotta, on liian lyhyt. Valokuvaajien asema on tässä asiassa muihin taiteilijoihin verrattuna kohtuuttoman huono. Valokuvalaki olisi kumottava ja valokuvan oikeussuojaa sisältävät säännökset siirrettävä tekijänoikeuslakiin. Paperit ovat tiettävästi valmiina ja ministeri Taxellin oli määrä hoitaa asia. Eipähän hoitanut.

TYYTYMÄTTOMYYTTÄ ILMOITAN monopolististen käytäntöjen vuoksi ja siksi, ettei kuluttajapolitiikka eikä kilpailuoikeus toimi tekijänoikeudessa. Tilanne on nurinkurinenkin. Kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat eivät kuulu Rooman sopimukseen, näissä suurvalloissa äänitetty levytuotanto on vapaata esitysoikeuskorvauksista. Olisiko tässä yksi syy kevyen musiikin ohjelmiston yksipuolisuuteen?

Erityisen tyytymätön olen aineettomien oikeuksien hallintoon. Se on jakautunut neljälle ministeriölle: opetus-, oikeus-, kauppa- ja teollisuus- ja ulkoasiainministeriölle. Opetusministeriöön Teostolla on peräti toimivat suhteet.

Onko perusteltua säilyttää tekijänoikeus opetusministeriön mandaattina? Selviytyykö opetusministeriö pitkän päälle teollisuudeksi ja ulkomaankaupaksi muuttuneesta tietoliikennejuridiikasta? Entä jos oikeusministeriön tyypit hoitaisivat paremmin lainsäädännön kehittämisen?

Periaatteessa olisi aina hyvä, että pukin ja kaalimaan välissä olisi kunnollinen aita.

FILEERATTU AHVEN on muuten tosi hyvää, mitä siihen lounaaseen tulee.

Ylemmän palkkaluokan rikollinen 23.7.1990

JULKISUUDESSA ON ESITETTY erinäisiä asiattomuuksia taloudellisesta rikollisuudesta, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja mafiasta. Takana olisi tämä tai tuo salaliitto.

Karl Popper osoitti kauan sitten kirjassa Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, miten pitkä ja sitkeä salaliittoteoria on. Se oli hyvin suosittu keskiajalla haettaessa syntipukkeja sotaan, ruttoon ja pahaan äkkikuolemaan. Kerettiläiset ja noidat pantiin vastuuseen paljosta.

Muuan Popperin käsittelemä "salaliitto" oli juutalaiset. Juutalaisten kansainvälisen salaliiton todistuskappale oli Siionin pyhien pöytäkirjat. Se osoittautui väärennykseksi.

Jacques Attali on käsitellyt tulevaisuuden horisontteja koskevassa uudessa kirjassaan huumausainerikollisuutta, joka on hänen mukaansa Yhdysvaltojen perikato.

Braudel-vainaja osoitti isossa kapitalismin historiassaan yli kymmenen vuotta sitten sormella kuutamotaloutta, joka hänen mukaansa oli jo tuolloin noin kolmannes läntisen Euroopan maiden bruttokansantulosta.

Näistä kolmesta asiasta rakentuu ongelma.

RIKOLLISUUS EI ole rikollisten asia. Jos se olisi, se voitaisiin jättää huoleti syyttäjien, tuomareiden ja vanhan koulun kriminaalipoliitikkojen asiaksi.

Rikollisuudesta rikastuvat muutkin kuin rosmot. Yhteinen rahvas tuntee vanhastaan harrastusta sellaista ratkaisua kohtaan, että nähtäisiin joukko herroja hirressä. Rötösherrat olisi otettava kiinni ja pantava rautoihin.

Talousrikolliset halutaan nähdä mafiana, syndikaattina tai Siionin pyhinä. He ovat muka keskinäisten rituaalien ja kaameiden salaisuuksien yhteen sitoma järjestö, joka suorittaa tihutyötään yhteiskuntaruumiissa kuin kalvava tauti.

TUO AJATUS on tosi, pitää paikkansa eikä se pidä. Se on perätön sikäli että näitä viihteen väärään hohteeseen käärimiä järjestöjä toimii Euroopassa vähemmän kuin luullaan. Myös Yhdysvalloissa vanhan mafian keinot ja menettelytavat ovat osoittautuneet vanhanaikaisiksi.

Suomen pankeissa pestään rahaa. Keisari Vespasianus -vainaja sanoi, ettei raha haise, vaikka se olisi käymäläverona koottu. Ei huumerahakaan haise, mutta silti se on pestävä ja mankeloitava. Hämärän alkuperän sijalle on saatava kunniallinen.

Tiettävästi se ei ole tavattoman vaikeaakaan, varsinkaan maissa, joissa valvontakoneisto ja lainsäädäntö ovat takapajuisia, kuten Suomessa, jolla ei ole sijoittamisen eikä sijoittumisen mahdollisuuksia jo alkaneessa talouden ja kaupan EM-kisoissa.

AJATUS ON tosi siten, että tietty talousrikollisuus on kilpaileva talousjärjestelmä. Selvimmin sen näkee vastikään romahtaneissa valtioissa, joita ei tarvitse tätä nykyä hakea kaukaa. Epävirallinen, rikollinen järjestelmä kasvaa reaalisosialismin raunioilla kuin horsma.

Huumeraha, veron kiertänyt raha ja asekaupparaha ovat toinen talousjärjestelmä virallisen järjestelmän rinnalla, yllä ja alla.

Yhdysvallat ei investoi eikä säästä. Se ei pärjää Japanille eikä taida pärjätä edes Euroopalle. Syytä on haettu röyhkeän ja itsevarman yritteliäisyyden katoamisesta. Lähempää syy löytyisi illegaaleista järjestelmistä, joilla Yhdysvalloissa on pitkä perinne.

Jos suuri osa Wall Streetin havittelu- ja haihattelurahasta on hämäristä lähteistä, Greshamin laki astuu esiin uudessa muodossaan ja sairas raha sivuuttaa ja tukehduttaa terveen.

JOHTOPÄÄTÖS ON kammottava, terveen järjen ja hyvän maun vastainen. Huumekauppa ja muu talousrikollisuus olisi integroitava kansantalouteen.

Koska huumausaineiden torjuminen ei enää tule onnistumaan, valtion olisi otettava heroiini, kokaiini ja crack myydäkseen kuten muutkin huumeet ja nautintoaineet. Hiukan vaikeampi on keksiä, miten rikollisuus voitaisiin valtiollistaa.

Haanpää kertoi Hiiri-Pekasta, joka oli pitäjänvaras. Pitäisikö nyt perustaa lääninvarkaan virkoja?

SEIS, MAAILMA 19.4.1993

NÄYTELMÄN NIMI "Seis maailma, tahdon ulos" on vähemmän metafyysinen englanniksi ja ranskaksi kuin suomeksi. Sanonta on repliikki linja-auton kuljettajalle:" Voisitteko pysäyttäkää maailman. Jään tässä pois."

ARMAS J. PULLAN vanhoissa Ryhmyissä ja Romppaisissa, joista kustantaja Karisto on leiponut kirjakauppoihin paksun ja huokean laitoksen, on unohtumattomia yksityiskohtia. Puskahuumori kukoistaa, kun satiirit ja parodiat kuukahtavat omaan nokkeluuteensa. Vain todella hyvä ja todella huono kestävät, ensin mainittu oman jaloutensa vuoksi ja viimeksi mainittu siksi, että sydänjuuria myöten vilpittömällä hölmöilyllä on aina ystäviä, me joitten vastaanottokykyä silmällä pitäen nuo kirjat on kirjoitettu.

Kaupunkiin on ilmestynyt huonojen aikojen myötä hyviä antikvariaatteja, joista vain osa keskittyy perinteisesti korkeatasoiseen tavaraan, kuten Kampintorin Saaristo, Arohonka, Hagelstam ja Pohjoismainen Antikvariaatti. Niistä löytää esimerkiksi helppoa Waltaria tai vaikeaa Topeliusta.

Uusissa liikkeissä on joitakin, jotka keskittyvät esimerkiksi sarjakuviin, ja toisia, joiden erikoisalana ovat dekkarit tai kioskikirjallisuus. Brahenkadulla on liike, johon näyttäisi kertyneen kaikki tieto esimerkiksi Outsideristä ja Marton Taigasta ja josta kuka tahansa voi poimia muistojensa kuvakirjaan vaikkapa 1950-luvun Tex Willerin.

KUN EVERSTI talvisodan sytyttyä hakee miehiä kaukopartiotehtäviin, hän selittää, että sissiksi aikovan on oltava sisukas, häikäilemätön ja täysin pelkäämätön. Hän kysyy, miten kaikin puolin olemattomalta vaikuttava sotamies Kalle Ryhmy kuvittelee täyttävänsä nämä vaatimukset.

"Herra eversti, olen siviilissä pölynimuriagentti. Onkos herra everstin kotona pölynimijä? Suosittelen ehdottomasti "Super-Loisto" -pölynimuria. Sen helppo hoito, keveys, käytännöllisyys, pieni virrankulutus ja..."

Epäsotilaallisen sotamiehen myyntipuheen katkaisee tuleva kaukopartiokaveri Romppainen, jonka suosituksena puolestaan on linja-auton kuljettajan ammatti. Hän on tottunut pääsemään läpi mistä tahansa, joten esimerkiksi vihollisen linjojen ylittäminen ei tuota ongelmia.

SAMASSA teoksessa vilahtaa kansan syvien rivien käsitys arkkitehti Huttusesta ja hänen mestarillisesta funkistyylistään. Ryhmy tunnistaa linjojen takana kiikaroidessaan ja punamultaa etsiessään erään kannakselaiskylän rakennuksen osuuskaupaksi. Argumentaatio on mieleenpainuva. Rakennus on nimittäin niin ruma, että sen on pakko olla arkkitehdin suunnittelema, eikä kenelläkään muulla kuin osuuskaupalla ole varaa käyttää arkkitehtia tällaisissa pikkupitäjissä...

OIKEIN OSATTU viihde ei kuole vähällä, ja sen verraton anti on terapeuttinen. Sellaisina hetkinä ja aikoina, jolloin ihmisellä on omasta takaa perimmäisiä kysymyksiä kädet ja taskut täynnä, tämän tyyppinen kirjallisuus tarjoaa tervetulleen tilaisuuden paeta todellisuudesta.

"Nietu, pimproinen... Korjaan, ei, herra eversti!"

KOIRAN HYVYYDESTÄ JA KORKEASTA AMMATTITAIDOSTA 23.9.1996

KOIRA voisi kaikkea kohtuutta noudattaen ja taksoja ylittämättä laskuttaa erikoislääkärin tuntitaksan mukaan. Terapeuttina se on joka tapauksessa verraton, ja myös sen menetelmä on tuttu mutta vaativa: valpasta myötäelämistä, vahvaa läsnäoloa, alttiutta tunteiden ilmaisemiseen ja vuorovaikutukseen pahoina ja parempina päivinä, koeteltu kyky välttää tarpeetonta käsitteellistämistä ja toiminnan torjumista kielen koukeroiksi.

SILLÄ on omat heikkoutensa. Niin voimallisella parantajalla pitää ollakin. Se tulee ensin surulliseksi ja hyvin pian sen jälkeen lohduttomaksi, kun se näkee matkalaukkuja. Se on liian iso mahtuakseen matkalaukkuun itse; siksi se laskee kostean kuononsa laukun päälle ja huokailee. Se ei kerta kaikkiaan pidä matkoista. Sitä inhottaa kun toiset lähtevät. Jos se itse pääsee mukaan, se kärsii matkan ruumiilliset vaivat ja henkiset järkytykset osoittaen suurta tyyneyttä ja mielenlujuutta, mutta se ei pidä matkoista eikä käsitä, miten toiset eivät malta olla paikoillaan maailmassa, joka on kuitenkin täynnä tuulta, ääniä ja mahdottoman mielenkiintoisia hajuja.

Se myös uskottelee, että kissa on tarpeeton olento ja vastenmielinen ilmestys. Kuitenkin kissojen jahtaaminen tarjoaa sille tervetullutta harjoitusta ja antaa samalla mahdollisuuden ansioihin, sillä kunnostautuminen palkitaan. Kissan ärähtäminen pois reviiriltä on näet sinänsä valitettava mutta käytännössä välttämätön poliisitoimi. Sen tunnollisesta suorittamisesta voi hyvinkin hyötyä viipaleen makkaraa, tai jos kysymyksessä on ollut harvinaisen ilkeä kissa, nokareen homejuustoa.

KUN MONINEUVO Odysseus palasi kotiin, korkea jumalatar oli muuttanut hänen muotonsa niin etteivät häntä tunteneet vaimo eikä tytär, mutta hänen koiransa tunsi hänet ja sen jälkeen vanha paimen. Homeros tekee tilanteesta suuren numeron, vaikka asia on selvä. Ei koiraa voi vetää höplästä. Koiraa ei voi pettää, koska se ei halua hyötyä kohtuuttomasti ihmisistä, kohtuullisesti vain.

Sherlock Holmesin keskeinen anti tieteenteorialle on eräässä tarinassa, jonka ydinkysymys on: miksi koira ei haukkunut. Murhaaja oli hiipinyt yöllä tekemään tihutyötä pihan halki. Holmes huomauttaa asiasta, joka on myös todisteiden harkinnan kannalta keskeinen: mitä ei tapahtunut. Koira ei haukkunut. Siis murhaaja oli koiralle tuttu. Siis hän oli oman talon väkeä.

NYT puheena oleva koirahenkilö on naaras. Se hallitsee kaiken naisellisen viehkeyden eikä ylimalkaan hauku ihmisiä, vaikka syytä siihen suoraan sanoen olisi. Sen sijaan se osaa tehdä temppuja, kuten haukkua hiljaa. Kun se ei osaa soittaa ovikelloa, se haukkuu hiljaa käytyään metsikössä huolehtimassa eräistä henkilökohtaisista asioista.

Kissat pitävät ihmisiä kotieläiminä ja käyttäytyvät kuin omistaisivat talon. Koira sen sijaan on vaatimaton ammattilainen, joka käsittää toimensa: se on meillä koirana.

LISÄKSI koira on aidosti eläin. Se kuuluu laumaan. Se antaa lauman johtajan ruokailla ensin ja odottaa omaa vuoroon järkähtämättömästi pöydän alla, ikikoristeellisessa asennossa.

13.2.1989; 134

2.1.1989; 133

20.3.1989; 135

21.11.1988; 132

27.04.1992 KUNNIANPALAUTUS; 99

AATTEEN JA PERIAATTEEN IHMISIÄ 10.3.1997; 128

AJATTELUN KONKURSSIT 25.11.1991; 119

Armosta, ei oikeudesta 13.8.1990; 63

AVOIN ASIANAJOVALTA 16.3.1991; 109

Bysanttilaisia joulutarinoita I 11.6.1990; 144

DE CONSULATU SUO; 24

DE DIVINATIONE TULEVAISUUDESTA; 47

DE FINIBUS; 57

DE INVENTIONE KORKEASTA TYYLISTÄ; 72

DE IRA; 81

DE LEGIBUS LAEISTA; 94

DE REPUBLICA; 108

DE SENECTUTE VANHUUDESTA; 132

DE TEMPORIBUS SUIS HÄNEN AJASTAAN; 120

DREYFUS I 22.6.1991; 43

DREYFUS II 29.6.1991; 44

EI HYYSÄTÄ 18.3.1996; 87

ELÄVÄT VELJET 17.2.1992; 83

EPÄAJANMUKAISTA 11.3.1996; 59

EPÄPUHDAS VERI 6.7.1992; 62

EREHDYKSIÄ 2.1.1995; 100

FRAKISSA 27.8.1990; 112

GANGSTERIVALTIOT JA PAHA KALIFORNIA 27.1.1997; 129

HALLITUSNEUVOS 20 .3.1994; 16

HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ 5.7.1993; 77

Henkilö- ja osoiteasioita 30.7.1990; 146

HERROJEN PALKAT 13.4.1994; 116

Hissi 26.3.1990; 142

HYVÄT IHMISET JA PAHAT RIIHESSÄ 4.11.1996; 89

HYVÄÄ, VAPAATA KIELTÄ 25.3.1991; 27

IHMISEN SÄÄTÄMYS, SUOJA JA MONIMUOTOISUUS 9.9.1996; 57

IKÄVÄ HUOMAUTUS 3.2.1991; 55

ISÄNPÄIVÄN MENTYÄ 9.11.1992; 67

JAKOJÄÄNNÖS 15.1.1990; 139

JOHTAJA 6.11.1995; 130

JOKAMIES 14.08.1996; 96 -

Jos vika on johdossa? 23.4.1990; 142

JÄÄVI 8.5.1995; 95 -

KALAT VEDESTÄ 29.1.1996; 88

KANSA KALLIOLLA 14.6.1993; 47

KANSLERI JA RUUSUN NIMI 8.6.1994; 84

KENRAALIEVERSTI JA LAKI 8.4.1991; 24

KERTOMUKSESTA 12.7.1993; 77

KIERTOKÄYNTI 27.2.1995; 85 -

KIRKAS TULLI JA LEIMAUS 9.12.1994; 117

KISA JA KILPAILU 21.9.1992; 61

KOIRAN HYVYYDESTÄ JA KORKEASTA AMMATTITAIDOSTA 23.9.1996; 149

KOKEMUKSIA LEIVÄTTÖMÄN PÖYDÄN ÄÄRESTÄ 17.3.1997; 40

KORKEASTA TYYLISTÄ 13.12.1993; 72 -

KUMPUJEN YÖSTÄ 24.4.1995; 125 -

KUOLEMA TEHERANISSA 4.1.1993; 22 -

Kuuluisien miesten elämäkertoja 7.7.1990; 143

LAKI ON KAIKILLE SAMA: PÄÄ POIKKI 11.11.1996; 90

LAKIA JA MAKKARAA 19.9.1994; 32 -

LAKIMIEHEN AIKA 3.1.1994; 102 -

LAKIMIEHEN KUNNIA 14.11.1994; 36 -

Leivättömän pöydän äärestä 6.8.1990; 145

LIKAINEN HARRY 8.1.1996; 79

LIPPULAULU 27.3.1995; 107 -

LUONTEITA 21.2.1994; 21

LUOTTAMUS 15.4.1996; 68

Maa- ja kaupunkiorjuus 17.7.1989; 136

Maailma ja kulissit 12.2.1990; 140

MAAN PARHAAT 27.1.1991; 108

MAAT JA HERRAT 28.11.1994; 42 -

MENNYT JA MENEVÄ MAAILMA 17.2.1997; 127

Miekka ja kukkaro 14.8.1989; 136

MUUTTUUKO IHMINEN? 5.8.1995; 60

NEUVOJA PRESIDENTEILLE 6.9.1993; 114

NIETZSCHE JA PÄTKIS 17.5.1993; 76

NÄIN NAAPURISSA 18.5.1992; 51

NÄYTTELEMISESTÄ JA NÄYTTÄMISESTÄ 3.3.1997; 41

OHIVALITUS JA OIKEUSVOIMA 25.2.1991; 98

OIKEUS JA ASIAMIES 17.7.1995; 34 -

OIKEUTTA HAKEVAT 7.3.1994; 29 -

PELOTTAVA AJATUS 31.8.1992; 49

PIENI MAA 28.9.1992; 122

POIKKEUKSELLINEN KYVYKKYYS 12.12.1994; 17 -

POLITRUKIT JA TRIBUUNIT 10.5.1995; 94

Puolella hinnalla 26.2.1990; 141

PUOLUEISTA 26.7.1993; 113

Raiskattuja kirjoja 16.10.1989; 137

RAISKAUS 23.11.1991; 46

RAJALLA 6.4.1992; 56

RANNANJÄRVI TANSSII 22.8.1994; 20 -

RANTAROLEX 22.2 1993; 123 -

Rauha ja sovinto 24.9.1990; 49

RAUTALANGASTA 25.3.1996; 69

RIKOS JA RANGAISTUS 2.12.1991; 45

ROISTOT JA JUOPOT 16.5.1994; 30 -

RUOTSIN KANSAN IHMEELLISET KOHTALOT II 15.2 1993; 75 -

RUTINA JA KITINÄ 18.11.1996; 92

SAATANALLINEN OIKEUS 1.3.1993; 81

SANANEN 31.7.1995; 18 -

SARDIINIMYSTERIO 31.5.1993; 66

SEIS, MAAILMA 19.4.1993; 148

SOTA KESÄSTÄ I 11.7.1994; 13 -

SOTA KESÄSTÄ II 18.7.1994; 14 -

STIKKAA JÄTKÄ VÄHÄN ETIIKKAA 21.10.1996; 101

SUDEN JA LAMPAAN PUOLI 3.8.1991; 15

SUKLAATA 7.12.1992; 65

SUORAMYYNTIÄ 10.8.1991; 121

SYVYYDESTÄ, PINNALLISUUDESTA, ELÄMÄN HVYYDESTÄ 7.10.1996; 70

TAISTELU HISTORIASTA 6.5.1991; 25

TAITO JA KOKEMUS 25.4.1994; 31

TAIVAANRANTA 25.7.1994; 52 -

TALOUS ON RIKOS 5.9.1994; 103 -

TAVOISTA JA TAIVUTTELUSTA 12.10.1992; 64

TIEDON VARASTAMISESTA 2.10.1994; 38

TIKANPOIKA JA PAIMENPOIKA 17.6.1992; 50

TUOMARIT JA HEIDÄN SYYTTÄJÄNSÄ 8.3.1993; 26

TYHMYYDEN PUOLUSTUS 3.10.1995; 37

Unta ja totta Euroopassa 4.11.1989; 138

UPEA NAINEN 9.1.1995; 71 -

USEALLA TUOLILLA ISTUMISEN ONGELMALLISUUDESTA 7. 7.1996; 28

USKOTTAVA JA USKALTAVA LAKI 24.3.1997; 104

USKOVAISTEN TAVARA 30.1.1995; 126 -

VAIHTEEKSI TOTTA? 22.3.1993; 82

VAIKEITA SANOJA 12.9.199412.9.1994; 118 -

VALKOISET JA VUOKOT 20.9.1993; 110

VALTAKUNNANSALAISUUS 30.11.1993; 106

VALTIO ON VIHOLLINEN 20.1.1992; 74

VALTIONKONKURSSI 23.12.1991; 115

VANHAT TALOT 19.7.1993; 124

VERTA VERRASTA 26.2.1996; 93

WHAT'S UP DOC? 3.9.1990; 120

Yhteiskunnan vihollinen 23.10.1989; 138

YKSITYISET ASIAT 24.5.1993; 78

Äiti köyhä ja vanha 8.10.1990; 48

Sivun näyttöjä yhteensä

19. syyskuuta 2025

DREYFUS II 29.6.1991

SUORAMYYNTIÄ 10.8.1991

Ei kommentteja: