Elämän varjo

 

Olen vilpittömän hämmästynyt. Eilisen jutun valokuvassa on seinällä taulu. Että joku huomasi sen!

Yllä on kuva tuosta samasta maalauksesta nykyisellään, kun melkein 60 vuotta on kulunut. Kuva ei ole kodistani Kirkkonummelta. Nokkela kukaties päättelee, että olisikohan se mennyt perintönä.

Mutta luullakseni edes oman perheeni jäsenet eivät tiedä, että tuo maalaus on se “Elämän varjo”, josta kirjoitan aika paljonkin kirjassani “Elämän varjo” (Kirjapaja 1996).

Elämän varjo on kuolema. Kukaties mieleni onkalossa oli Platonin lapsellinen ajatus teoksessa Valtio, kirja VI. Olemme kallioon kahlehdittuja ja voimatta kääntyä näemme vain takanamme palavan nuotion heittämiä varjoja olennoista, jotka vaeltavat siitä välistä. Se todellisuudesta.

Kirjoittaessani ajattelin myös Desnos’n säettä “kun nyt olet varjoa varjompi”, ja Michaux’n Budapestin tyttöä.

Itse ajatus o T.S. Eliotilta: Ajatuksen väliin ja todellisuuden Liikkeen väliin ja Teon Putoaa Varjo.”

Kirjani on proosaa. Olen sirotellut sinne runojani ja käännöksiä. En kehota hankkimaan ja lukemaan sitä. Huonosti noussut taikina runoa, proosaa, omaelämäkertaa ja esseetä. 

Tosin vastaanotto oli hyvä ja taisin saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. En tiedä. Sen tiedän, etten ole saanut valtilonpalkintoa enkä tiedonjulkistamisen.

Kommentoin lainamalla tuota kirjaani:

Hämmennyn pahasti, kun luen, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja merkinnyt muistiin, sillä tiedän, mistä kaikesta en ole tehnyt merkintöjä, ja minulla on jokin käsitys siitä, minkä olen unohtanut. Olen ihmeissäni myös siitä, että olen ylimalkaan kirjoittanut. Olen kirjoittanut kolumneja lehteen koko tässä kysymyksessä olleen ajan, joka viikko, ja sen lisäksi joitakin lehtijuttuja. Runoja olen kirjoittanut, mutta ne eivät ole kovin hyviä, ja nyt kirjan elämän varjosta, vaikka en ole varmasti selvillä siitä, miksi.

Olen kaikkiaan kirjoittanut ja julkaissut niin paljon runoja että olen ammattitaidon partaalla. Se enteilee loppua. Runous on, valitettavasti, taidetta. Siksi se ei ole totta ja siksi sen näyt ja sanat ja tunteet ovat tyyliteltyjä.

 

Alba... En ole erityisesti olevinani.

Päivät ovat minua kelvollisempia

en tule niiden kanssa toimeen.

 

Jokainen harmaus on kyllä

kerran muuttuva valkeudeksi,

jokainen laulu aamulauluksi.

 

On laulettava huonoja lauluja,

soitettava säveliä särkyneitä,

muutettava kaikkine tavaroineen,

mutta päivän muotoa ei ole.

 

Tuolla on puiden seassa lehtien lomassa yksi,

joka tahtoo että tulen huonoa huonommaksi,

joka aamu,

joka aamulaulu.

 

En siis kirjoita sellaisia runoja, joita julkaistaan kokoelmissa. Siitä tulisi liian yksityistä, mikä on paha, tai liian yleistä, mikä on vielä pahempi.

 

Kuoleman totuus, elämän varjo

 

 

Elämän varjoa

kaupaksi tarjoa

kenelle vain.

 

Viidellä markalla

vaa’alla tarkalla

tai kiloittain.

 

Mieleni narahtaa,

aurinko parahtaa,

vihreä hauta.

 

Puut ovat harvassa.

Huonossa karvassa

mies on kuin nauta.

 

Ruohojen pukua

kannan, pidän lukua.

Mikään ei auta.

 

En voi kirjoittaa tästä kuolemisen opaskirjaa. Sellaisiakin tehtiin aikoinaan menneisyydessä, Ars moriendi. Tämän tarinan turmelee niin monien asioiden sattumanvaraisuus, ja kuolema on lopuksi ja lopulta jokaiselle yksi.

 

 

Vain tuulen hurtat piirittävät taloa

edestä ja kaukaa ja latkivat sen vähää valoa.

 

Vain sateen poliitikot rummuttavat ikkunoita

ja vinkuvat ja inttävät: ääni voita, voita.

 

Yön poliisit kulkevat tänään täysissä aseissa.

Heidän kirouksensa pitävät ääntä talon kaikissa laseissa.

 

Vain rikolliset vedet repivät rannasta kiviä

ja herjaavat ja uhkaavat pimeyden marssivaa riviä.

 

Tuli leviää maasta taivaaseen ja kuolema kostoa soittaa.

Me tahdomme tähtien tällä puolen vanhan kotimme voittaa.

 

Tuli  leviää maasta taivaaseen. Jos tahdot, taloni kaada.

   Minä tahdon tähtien tällä puolen vanhan kotini saada.

 

Tuli kimpoaa maasta taivaaseen, kun kuollut salaman sylkee.

Ruma äkillinen väläys minun maailmani surmaa ja nylkee.

 

Vain myrskyn sotamiehet näkevät metsän puilta.

Kaksipuolinen totuus on kätketty kaikilta muilta.

 

Sade, tuuli ja poliitikot piiloutuvat kiviin.

Ne käyvät riviin.

 

Vain tuulen hurtat laskevat myrskyn laivaan

ja nouset sisävesiä halki taivaan,

 

josta sataa ajatusten kokoisia kiviä

päin poliisien riviä.

 

Nyt taivaan konepistooli on hiljaa, ja ainoa ääni

on rapiseva pääni.