Sivun näyttöjä yhteensä

4. joulukuuta 2022

Sokean kirjasto


 

Kesti monta päivää tajuta, miten ihastunut olin Albertinkadulla. Verukkeita: olin miettinyt pääni puhki kirjan, e-kirjan ja elokuvan suhteita, nuorten lukemistottumuksia ja niiden muuttamista ja potenut dementiaa. Autonkin olin jättänyt Ison Omenan kellariin ja jatkanut siitä taksilla.


Toisperäisen taksinkuljettajan ensimmäinen kysymys oli: onko Albertinkatu Helsingissä. Huomasin muistavani kokonaan Helismaan keskinkertaisen laulelman hämähäkistä, kilpikonnasta ja etanasta, jotka katsoivat kortilla, kuka lähtee käymään luona trokarin Albertinkadulla.


Trokari tarkoitti pimeän pullon myyjää ja pimeä pullo oli väkijuomaa, useimmiten selluloosaspriipohjaista Pöytäviinaa, jota myytiin lakia rikkoen tavanomaisesti tai ammattimaisesti yksityishenkilöiden toimesta. Sörnäisten Kurvissa sai helposti viinan hinnalla pullollisen vettä ja Vesijohtoliike Huberin puhelinnumeron, tai turpaansa.


Isäntäni oli vähä vähältä menettänyt näkönsä saatuaan pahan sokeritaudin. Nykyisin sanotaan suomeksi diabetes. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimimasta kirjojensa kanssa. Viisi lehteä hän kuunteli näkövammaisten kirjaston laitteella ääneen luettuna joka päivä.


Kuvan kirjan kansi on henkilötietolain velvoituksesta osittain peitetty niin ettei siitä saa selvää, Kysymyksessä on tuosta kirjastosta löytyvät Mickey Spillanen “I the Jury”. Otin sen suomennoksesta otsikon ensimmäiseen Kanavan julkaisemaan esseeseeni, joka muuten käsitteli J.S. Bachia - “Minä olen tuomari”.


Lapsuuteni kirjakaupassa oli tuon suomenkielisen niteen vieressä toinen saman kustantajan (Ilmarinen) julkaisema teos, “Velda vimmastuu”. Luin puolitoista näistä kahdesta taannoin. Käsittämätöntä moskaa. Jos joku haluaa opiskella huonosti kirjoittamista, mitä suosittelen, tässä olisi oppikirjoja.


Tästä olimme isäntäni kanssa samaa mieltä ja siitäkin, että Patricia Highsmith onnistui vain muutamassa teoksessaan, mutta onnistui niissä todella hienosti. Vain tämä henkilö tunsi kaappijumalani, joka on Jacques Futrelle. Vuonna 1913 ilmestynyt “Ajatuskone” on ilman muuta paras koskaan kirjoitettu jännitystarina ja se on jopa suomennettu.


Minulla on pyhä kirja, Tammen 1962 ilmestynyt “Salapoliisikertomuksia”. Simenon, Doyle, Chesterton, Chase. Christie, Sayers, Wallace, Hammett. Suomentajina mm. Tuoma Anhava, Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner.


Nyt kirjoittamastani näen, miten toivottomalla asialla olen. Ensinnäkin me olimme kaksi vanhaa miestä, toinen näkönsä menettänyt. Juhlamenojen ohjaajana oli vielä yksi professori, pienen ikänsä kirjastossa työskennellyt.


Mielenkiintomme kohde on yhtä vanhentunut kuin sana “salapoliisi”. Käsi pystyyn - kuka on tavannut tai nähnyt oikean salapoliisin?


Kaksi tai neljä serkkuani on ollut rikostarkastajia, josta tulee mieleen Maigretin ranskan “inspecteur”. Ranska on kavala kieli. “Instructeur” on opettaja ja tosi hieno kaiken tietävä lehtori on ranskaksi “agregé”. Sanoin herra Kukkaselle Père Lachaisen hautausmaan nurkalla olevani sellainen. Hän meni tosi vaikean näköiseksi. Sanoin lohdutukseksi tutkineeni sivilisaatioita 11 kielellä. Hän kääntyi kantapäillään ja vei seppeleensäkin pois mennessään. Mieleeni tuli Clairin elokuva, jossa hautajaissaattue menee vähän läskiksi, kun arkku on karata rattailta.


13 kommenttia:

  1. Ranska on siinäkin kavala, että myös "professeur" on opettaja, esimerkiksi lukion sellainen (ja toki yliopistonkin, mutta tärkeällä lisätarkennuksella). Tästä tietämättömät puhuvat meillä professorista silloinkin kun ei pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amerikanenglanniksi vähän sama.

      Poista
    2. Totta, aina kun joku jenkkiläinen "professori" mainitaan, oletan aina ekaksi hänen olevan jonkin sortin opettaja jossakin koulussa.

      Poista
  2. Istuin eilen pöytäseurueessa, jossa pohdittiin, että jos tämä, se pöydässä istuminen, olisi elokuva, mikä olisi lajityyppi, kenen näkökulmasta tapahtumia tai tapahtumattomuutta seurattaisiin ja mikä olisi ensimmäinen kohtaus.

    Sinä olisit ehkä eurooppalaisesta taide-elokuvasta, sellaisesta Sodankylän festareille tulevasta, telttaan jonotettaisiin sadetakit päällä ja paleltaisiin, mutta kukaan ei lähtisi jonosta pois. Ensimmäisessä kohtauksessa "dementiaa potenut" mies nousisi taksiin ja kuljettaja olisi selvästi eri maailmasta. Kun mies kohtaisi sokeutuneen ystävänsä, he tervehtisivät toisiaan näennäisen pidättyväisesti kätellen (ei halausta), mutta kuvasta näkisi, miten sama innokas ilme kummallakin on. Sitten kamera väläyttäisi tuota päivän kuvan kirjaa, naisvartaloa, mutta miehet siirtyisivät puhumaan kielestä, kielistä, kadonneista ja väärin ymmärretyistä sanoista ja paikoista, joita ei enää ole. Elokuvan loppua kohden mentäessä katsojalle kävisi selväksi, että heidän yhteinen rakastettunsa, se nainen, on kieli. Ei siinä muuta tapahtuisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen pohdinta. Harrastan itse hieman vastaavaa, mutta teen niistä novelleja - oikeastaan novellikokoelmia. Keksin niille vain nimen. Kemppisen teos olisi "Ihastunut Albertinkadulla ja muita novelleja". Teepussin taas "Pohdiskeleva pöytäseurue ja muita novelleja".

      Tuleva kokoelmani nimi on kai "Tuhat turhaa nimeä ja muita novelleja".

      Poista
    2. Raflaavasti nimetty (sisältö ei ehkä vastannut aivan kaikkien lukijoiden toiveisiin) "Erektio Albertinkadulla" ilmestyi jo 1980-luvulla.

      Novelleja ei taida monikaan enää lukea, joten julkaisukynnys on korkea. Omakustanteena saa nykyään toki julki melkein mitä vaan.

      Poista
  3. Steve Koffman osaa lähes kaikki maailman kielet, myös mandariinikiinan. Hän on oppinut ne kuuntelemalla ja lukemalla mukavia kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hesassa hirveän moni baarimikko puhuu sujuvaa englantia! (Mitään muita kieliä he eivät sitten puhukaan.)

      Poista
  4. Kukahan se herra Kukkanen muuten oli?

    Isäni oli salapoliisi kaikilla mittareilla mitattuna. Hän palveli jo lakitieteen opiskelijana 1930-luvulla Vaasan ja Kokkolan välillä rikosetsivänä ja myöhemmin alalla mitä erilaisimmissa tehtävissä. Hänen seikkailuistaan voisi kirjoittaa muutamat romaanit.

    VastaaPoista
  5. Läskiksi menee arkun kuljetus myös parissa heti mieleen tulevassa kirjassa. August Strindbergin "Hemsöläisissä", "Hemsöborna", leskiemännän naineelta renki Carlssonilta vaimon arkku putoaa railoon ja vajoaa syvyyksiin. Madame Flood oli saanut keuhkokuumeen jäljittäessään petollisen miehensä puuhia piikojen parissa, yksityisetsivänä siis.

    William Faulknerin pienoisrromaanissa "Kun tein kuolemaa", "As I lay dying", vähän pöhköt aikuiset lapset taas yrittävät viedä äitinsä arkkua tämän synnyinkaupunkiin Jeffersoniin. Matkalla kohdataan jos minkälaista vastusta, ja sielläkin arkku on vähällä pyyhkiytyä veteen, kun valtava rankkasade on irrottanut joen sillat. Mutta hautaan äiti pääsee toivomaansa paikkaan, tosin vasta yhdeksän päivän kuluttua, jolloin lemu on jo melkoinen. Aikamoista farssia sekin.

    VastaaPoista
  6. Tässä nopeahko tempoisessa laulussa hautajaiset menevät läskiksi kun vainaja ei malta pysyä arkussa kun hänellä on kiinnostavampaakin tekemistä...

    Tehtaan vahtimestarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hautajaisissa vainajalla on mielenkiintoisempaa tekemistä kuin nukkua, uneksia...?

      Poista
  7. Kurvissa ikinä vettä tai turpiini saanut. Kuin R-kioskilla: Nopeaa ja mukavaa on asiointi. Oi niitä aikoja! Nimim. 200 m päässä Hämeentiellä asunut.

    VastaaPoista