Sokean kirjasto

 

Kesti monta päivää tajuta, miten ihastunut olin Albertinkadulla. Verukkeita: olin miettinyt pääni puhki kirjan, e-kirjan ja elokuvan suhteita, nuorten lukemistottumuksia ja niiden muuttamista ja potenut dementiaa. Autonkin olin jättänyt Ison Omenan kellariin ja jatkanut siitä taksilla.

Toisperäisen taksinkuljettajan ensimmäinen kysymys oli: onko Albertinkatu Helsingissä. Huomasin muistavani kokonaan Helismaan keskinkertaisen laulelman hämähäkistä, kilpikonnasta ja etanasta, jotka katsoivat kortilla, kuka lähtee käymään luona trokarin Albertinkadulla.

Trokari tarkoitti pimeän pullon myyjää ja pimeä pullo oli väkijuomaa, useimmiten selluloosaspriipohjaista Pöytäviinaa, jota myytiin lakia rikkoen tavanomaisesti tai ammattimaisesti yksityishenkilöiden toimesta. Sörnäisten Kurvissa sai helposti viinan hinnalla pullollisen vettä ja Vesijohtoliike Huberin puhelinnumeron, tai turpaansa.

Isäntäni oli vähä vähältä menettänyt näkönsä saatuaan pahan sokeritaudin. Nykyisin sanotaan suomeksi diabetes. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimimasta kirjojensa kanssa. Viisi lehteä hän kuunteli näkövammaisten kirjaston laitteella ääneen luettuna joka päivä.

Kuvan kirjan kansi on henkilötietolain velvoituksesta osittain peitetty niin ettei siitä saa selvää, Kysymyksessä on tuosta kirjastosta löytyvät Mickey Spillanen “I the Jury”. Otin sen suomennoksesta otsikon ensimmäiseen Kanavan julkaisemaan esseeseeni, joka muuten käsitteli J.S. Bachia - “Minä olen tuomari”.

Lapsuuteni kirjakaupassa oli tuon suomenkielisen niteen vieressä toinen saman kustantajan (Ilmarinen) julkaisema teos, “Velda vimmastuu”. Luin puolitoista näistä kahdesta taannoin. Käsittämätöntä moskaa. Jos joku haluaa opiskella huonosti kirjoittamista, mitä suosittelen, tässä olisi oppikirjoja.

Tästä olimme isäntäni kanssa samaa mieltä ja siitäkin, että Patricia Highsmith onnistui vain muutamassa teoksessaan, mutta onnistui niissä todella hienosti. Vain tämä henkilö tunsi kaappijumalani, joka on Jacques Futrelle. Vuonna 1913 ilmestynyt “Ajatuskone” on ilman muuta paras koskaan kirjoitettu jännitystarina ja se on jopa suomennettu.

Minulla on pyhä kirja, Tammen 1962 ilmestynyt “Salapoliisikertomuksia”. Simenon, Doyle, Chesterton, Chase. Christie, Sayers, Wallace, Hammett. Suomentajina mm. Tuoma Anhava, Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner.

Nyt kirjoittamastani näen, miten toivottomalla asialla olen. Ensinnäkin me olimme kaksi vanhaa miestä, toinen näkönsä menettänyt. Juhlamenojen ohjaajana oli vielä yksi professori, pienen ikänsä kirjastossa työskennellyt.

Mielenkiintomme kohde on yhtä vanhentunut kuin sana “salapoliisi”. Käsi pystyyn - kuka on tavannut tai nähnyt oikean salapoliisin?

Kaksi tai neljä serkkuani on ollut rikostarkastajia, josta tulee mieleen Maigretin ranskan “inspecteur”. Ranska on kavala kieli. “Instructeur” on opettaja ja tosi hieno kaiken tietävä lehtori on ranskaksi “agregé”. Sanoin herra Kukkaselle Père Lachaisen hautausmaan nurkalla olevani sellainen. Hän meni tosi vaikean näköiseksi. Sanoin lohdutukseksi tutkineeni sivilisaatioita 11 kielellä. Hän kääntyi kantapäillään ja vei seppeleensäkin pois mennessään. Mieleeni tuli Clairin elokuva, jossa hautajaissaattue menee vähän läskiksi, kun arkku on karata rattailta.