Sivun näyttöjä yhteensä

10. elokuuta 2018

Vaarit parsilla



Pekka Tarkka kävi pistäytymässä. Ajoi autolla ja löysi, vaikka viime käynnistä on jokunen vuosi ja yksi moottoritie.

Nuorempaa se oli niin helppoa. Haukuttiin poissa olevia heidän selkänsä takana ja kukin kehui itseään niin että oli suunsa halkaista. Nyt se on erilaista. Minä olen 73 ja hän 83.

Luen Joel Lehtosen elämäkerran toista osaa, joka oli jotenkin jäänyt väliin. Kai se oli sitäkin, kun Otavasta olivat rapisseet eläkkeelle kaikki tuttavat niin ei ole ollut taloon asiaa kuin harvoin. Senkin muistan, että viisaaksi itseään luulevat eläkeläiset ovat työpaikkojen vitsaus. Kun heitäkin on muka kuunneltava.

Sitä en aivan ymmärrä, miksi kuhmuisesta mukista tai alun perin huonosti veistetystä kuksasta maksetaan oikein rahaa, mutta kirjoja ei harrasteta antiikkina.

Nyt esimerkiksi näen, että Joel Lehtosen kolmisen kirjaa niememme suomettumisesta olisi paras lähde ”vuoden 1918” tapahtumille, joissa on todellisuudessa kysymys vuosien 1915 – 1924 tapahtumista.

”Putkinotkon” päähenkilö Aapeli Muttinen sortuu novellikokoelman ”Kuollet omenapuut” mukaan juuri Varkaudesta, joukkoteloitusten Huruslahdelta, toimtettavaksi hullujenhuoneeseen. Saimaan auvo on osoittautunut harhaksi ja velipuoli Käkriäinen kostonhimoista petojen heimolaiseksi. Ja Muttisen romahdukset viimeistelee tieto, että itse hän on samanlainen, tosin lihava ja raukkamainen, mutta samaa verta ja kantaa.

Nyt siis tiedän, että Tarkka on ajoittain epämuodikkailla elämäkerroillaan kartoittanut vastauksen kysymykseen, mikä on Suomi – Joel Lehtosesta Pentti Saarikoskeen.

Siihenkin sain vastauksen, miten Tarkka on niin matalakirkollinen henkilö. Hänen sukunsa toimi myös pappistehtävissä (Kalliola; setlementtityö) ja oppi vierastamaan kovin yletöntä jumalisiuuttaa. Itse hän oli sosiologiaan kallistuva kirjallisuusmies ja haluaa nähdä kuvattujen ilmiöiden taakse.

Tässä tulee kuvaan Joel Lehtonen, ihan nuorena vouhottamistakin kokeillut taiteilija, joka löysi sitten keinokseen luulottelusta luopumisen ja tarvittaessa aika kovakätisen ironian.

Repliikki Tarkalle: entä jos Suomen eniten luetut kirjailijat aukeaisivat entistä paremmin, jos lukija tunnustaa, että he myös pilkkaavat olevia oloja_ Waltari, Linna ja Päätalo. 

Viimeksi mainittu nimi on tarkoitettu tässä seurassa yllättämään, koska Päätalo ei usein kirjoittanut vitsikkäitä. Hänen koko tuotantonsa oli kuitenkin tarina ihmisistä – Kallesta itsestään ennen kaikkea – maailman paiskottavana, elämän sätkynukkena. Päätalo oli kirjailija, joka oli valehdellessaankin tosissaan.

Ja se oppi on lähtöisin Joel Lehtosesta, joka kuvasi kahtia jakautuneen maan. Ajatelkaa itse: rämä viinankeittäjien ja yleisen sotkuisuuden Putkinotko oli Itä-Suomen Jukola, sen Suomen kääntöpuoli, joka sittenkin löysi läntisen uutteruuden täydentämään itäistä luovuutta. 

11 kommenttia:

  1. JK: "...koska Päätalo ei usein kirjoittanut vitsikkäitä"

    Tämäpä outo uskomus. Kaikissa Kallen kirjoissa on rutkasti huumoria ja huvittavia tyyppejä, jotka siitä huolimatta ovat aitoja ihmisiä vikoineen ja hyveineen - ääriesimerkkinä isä-Herkko. Lisäksi Kalle panee itseään niin halvalla, että siinä lienee avain hänen kirjoitusvimmaansakin.

    Tietysti varsinaisia hupailuja hänelle ei montaa ole, lähinnä ehkä mahtavat veijariromaanit Kairankävijä ja Viimeinen savotta. Siinäkin päähenkilö on niin uskottava hahmo, ettei vastaavaa tule mieleen. (Vikke Nilo on fyysisesti Päätalon vastakohta, sielullisesti ehkä ei.) Kumma ettei hänestä ole tehty elokuvaa, tai edes kesänäytelmää... Syynä lienee teatteri- ja filmi-ihmisten sivistymättömyys: he uskovat kriitikoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jyrki Kovaleff esitti Vikke Niloa Edvin Laineen elokuvassa Viimeinen savotta. Se perustuu Kalle Päätalon romaaneihin Kairankävijä ja Viimeinen savotta.

      Poista
    2. Kappas perhanaa... kun olin painanut lähetä-nappia, muistinkin että onhan Viken tarinasta tehty elokuva jo 70-luvulla, tekijänä itse Edvin Laine. Se on vain niin huono, että olin unohtanut.

      Tarinasta tulisi oikeampi, jos sen tekisi Aki Kaurismäki.

      Poista
    3. Edvin Laine filmasi Viimeisen Savotan 1977.

      Poista
  2. Kuin sattumoisin luin juuri ennen JK:n päivityksen avaamista Jukka Tarkan Kanava-kirjoituksen Max Jakobsonista.
    Psykiatrina mietin usein sitä, mitä veli veljelleen voi tuoda, mitä häneltä viedä.
    Etenkin kun omat veljet kuolivat jo aikapäiviä.

    Hyviä lahjoja Suomen keskustelulle, kumpikin Tarkka.
    Toisella lisäksi mainio etunimi, lentokoneestakin tuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän päivän, sunnuntain, kulttuurisivulla Hesarissa näkyy olevan Pekka Tarkan kertomus itsestään Lahden kirjailijapäivillä ja sitten Neuvostoliitossa kylässä pitämässä puhetta.

      En muista ennen lukeneeni että Neuvostoliitossa olisi kannatettu luonnonsuojeluaatetta. Vaikea käsittää miksi sitten yhtäkkiä Suomen delegaation läsnäollessa, kun ei luonnonsuojelu aivan hirveän korkeassa kurssissa ollut täälläkään. Täytyy toivoa että kirjailijoilla on ollut kaikesta kamaluudesta huolimatta paremmat oltavat siellä.

      Täällä en muista että heidän olosuhteensa olisivat 1970-luvulla olleet kovin kummalliset. Ehkä paremmat kuin nyt. Luonnonsuojeluaate alkoi kyllä ehkä orastaa jo. Nyt voi olla jo liian myöhäistä edes siihen.

      Poista
    2. Tarkan kuvaamana vuonna 1976, jolloin seminaari kokoontui Moldaviassa, ilmestyi Valentin Rasputinin romaani Jäähyväiset Matjoralle (suomeksi Esa Adrian 1979). Romaani on luonnonsuojeluaatteen läpitunkema, hyytävä kuvaus siitä miten valtaapitävien intressit ohittavat luonnon ja ihmisten elinehdot.

      Tämän henkistä kirjallisuutta julkaistiin Neuvostoliitossa muutenkin, Rasputin vain oli joukon terävin ja taiteellisesti vakuuttavin kriitikko. Luonnonsuojelukirjaillisuuden mestari oli Mihail Prišvin, jonka Keisarin tien (1957) luonnonsuojelun eetosta vaivasi (varmaankin olosuhteiden pakon sanelema) antautuminen ajan vaatimuksille. Vladimir Solouhin oli myös periaatteellinen luonnonsuojelija, jonka Kolmas metsästys (1967) on marjastuksen ja etenkin sienestyksen valloittava apoteoosi. Neuvostokirjailijoiden luonnosuojelukritiikkiin liittyi usein vanhan agraarisen kyläyhteisön puolustamiseen.

      Tarkan mainitseman Leonid Leonovin Metsän (1953) pilaa tökerö asetelma, kas kun tarinan roiston toiminnan perusteluna on hänen salaamansa porvarillinen tausta: miekkonen paljastuu vanhanmaailman agentiksi, kun taas puoluekantainen sankari osoittautui metsien suojelijaksi.

      Anssi Sinnemäki

      Poista
  3. Tämä on tylsää suomenkieltä, Iineksen blogissa
    https://i-iines.blogspot.com/2018/08/huh-helletta.html?showComment=1534020769501#c999869431662138058
    Mikis on säälittävän surkea. Ei häntä tarvitse arvostella mutta voi vain kuvitella sitä misogynian määrää mitä hän tässäkin:

    "Suomi on kaunis maa. Tykkään marraskuusta. Ja myös Muumimammasta, joka on paksu ja flegmaattinen. Muumiherra, joka on vielä ehkä pulleampi mutta sitäkin flegmaattisempi, polttaa piipussaan pilveä ja sanoo "älkääkääs kuulkaakas hermostuko”. Sitten he, mamma ja herramuumi, katsovat toisiaan niine karmeine sarvikuononaamoineen, ja Herra Muumi kietoo kätensä Rouva Muumin keskivartalon ympärille. Ja molemmat kävelevät TOMPS TÖMPS makuuhuoneeseen. Jossa parisänky parahtaa... oi ei, ei, taasko!?"

    VastaaPoista
  4. Luin tänään Hesarin puffin. Mahtoi tuo olla intelligentsijalle raskasta aikaa. Toisaalta: hyvinpä tuo kuitenkin tuntui kirjamiehellä kulkevan ajan aallonharjan myrskymyötäisessä.

    Mutta nyt sitten: Smashi bishi kapitalismikki. Tempora mutantur etc.

    (Toivon mukaan blogi-isäntä ei nyt, kuten kerran ennen, jyrähdä, ellei peräti tämmäytä.)

    VastaaPoista
  5. Miten löysää tekstiä, Kalle varsinkin: n. 30 sivua yksi paskalla käynti - jos ny vertaa vaikka Kafkaan, Moraviaan, Saarikoskeen ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Missähän kirjassa ja millä sivuilla tämä kuuluisa paskalla käynti mahtaa olla?

      Taitaa olla urbaanilegenda. Ja vaikkei olisikaan, niin parempi on kirjoittaa paskalla käynnistä kuin paskaa.

      Poista