Sivun näyttöjä yhteensä

14. joulukuuta 2017

Suomalaisia kirjankansia



Jos suvussanne sattuu olemaan joka hupsu, tuon kirjan (Hänninen, Kirjan kasvot), voi ihan hyvin hankkia joululahjaksi. Toimittaja-kirjoittaja on hyvä, mutta hiukan hänen makunsa horjahtelee. Kansikuvaksikin on otettu yksi Suomen huonompia kirjankansia, Björn Landströmin Sinuhen egyptiläisen muotokuva.

Landström, joka oli ihan mukava mies niille jotka hän arvioi tuttavuutensa arvoisiksi, oli loistava piirtämään ja maalaamaan esimerkiksi laivojen kuvia. Ihmis- ja eläinhahmot jäivät auttamattomasti jäykiksi ja epäluonteviksi. Sinuhe tuijottaa kuin mielipuoli. Kateissa on se ihmisenä olemisen rikkaus ja karvaus, joka Waltarissa vetoaa niin syvästi niin moniin lukijoihin.

Jotkut ihmiset osaavat vielä harmitella oman elämänsä hyppelehtivyyttä. Näin lehdestä, että aikuisillakin on nykyisin AD eli attention deficit, kyvyttömyys keskittyä sanovat pillerilääkärit. Itse sanoisin pelko antautua elämän vietäväksi.

Vihje lukijalle: karkaa kotoa, jos voit tehdä sen aiheuttamatta suurta sekasortoa. Mene vaikka johonkin matkustajakotiin lukemaan jokin tai uutaa Waltarin tiiliskivistä. Joulun kunniaksi syötäväksi vaikka pussillinen sokerikorppuja ja niiden painikkeeksi pullollinen tai puolitoista raanavettä.

Näistä historiallisista romaaneista paras on tietysti Mikael Hakim, kuten olen joskus ennenkin sanonut. Päästäkseen siihen sisään on tietenkin hyvä lukea uudestaan Mikael Karvajalasta.

Tämä pari on muuten ajankohtaisempi kuin ehkä yksikään viime vuosien uutuuksista. Karvajalassa kuljetaan muun ohella sateenkaarilipun alla valtion- ja paikallisterrorismin tukeutuessa milloin mihinkin ideologiseen valheeseen. Hakimissa teemana on eräiden Välimeren maiden (Algeria) sekasorto ja kertomus siitä, mitä tapahtui kun islam nousi sotilaallisesti ja poliittisesti ja Korkea Portti nousi sellaiseksi suurvallaksi, että se oli kaikkien otettava välttämättömästi huomioon.

Sinuhessa Waltari muuten arvasi oikein merikansojen merkityksen ja pronssikauden katastrofaalisen lopun. Hän toisin sanoen uneksui selitykset, jotka arkeologit ovat löytäneet nyt, viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana.

Vauhtiin päästyä voi saman tien lukea taas Angeloksen (myös ”Nuori Johannes”) ja Turmsin, jonka kuva etruskeista on täysin virheellinen ja uskottava. Ja niin on AD parannettu.

Saan tänään Lapin antologiani taiton – kuvien kanssa pelaaminen on vienyt tuhottomasti aikaa. Nyt jo kaduttaa.

Miksi kukaan ei tee koskaan sellaista antologiaa, johon olisi painettu vanhat tekstit niillä kirjasinmalleilla ja sen näköisinä kuin ensimmäisissä painoksissa?


Isäni Lappi-kirjasto, josta pääsen viimein eroon, koostuu sadan mallisista ja kokoisista niteistä ja opetti minulle sen, että ajatus painetusta kirjasta parhaana käyttöliittymänä esimerkiksi e-kirjaan verrattuna ei pidä paikkaansa. Jos mahdollista luen itse mielelläni padilla tai puhelimella myös tuhatsivuisia traktaatteja. Sähkökirjassa on se verraton puoli, että kirjan ja sen kohdan, johon viimeksi jäi, löytää heti. Kaiken muun voi opetella.

(Kuva: Genoveffa, tai kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä.)

10 kommenttia:

  1. Se ajatus, että kirjan kansikuvan pitäisi valaisevasti ilmentää sen sisällön kokonaisuutta kuulostaa kummalliselta. Kirjan kansikuva tarkoittaa sen käärepaperia, dust jacket, ja sen tehtäväksi on kauppahyllyssä annettu huomion herättäminen ja rivistä erottautuminen. Kirjahyllyssä moinen paperiremsa monasti, ainakin minulla, poistetaan ja annetaan sidoksen selän näkyä. Toivottavasti se nimineen on hyvin tehty. Valitettavasti kurja köyhyyteni on pannut ostamaan paperikantisia (kartonkia, itse asiassa), joten nahkaselkää on vähemmistö ja Grimbergkin taitaa olla tekoeläintä.

    Mutta siis, Landström. Sen parempaa graafikkoa ei ole Suomessa nähty kun piti kuvitus tehdä, ja napakka. Ymmärrys siitä, että suoraan katsojaan tuijottavat silmät ovat vangitseva elementti, on huomattu akkainlehtien kansissa sittemmin. Landström ei ollut ns. taiteilija, joiden yritykset tehdä käyttökuvitusta ovat vähän hassuja. Varsinkin, jos joutuvat runokirjan tekoon mukaan. Kuva on konkretiaa, pelkistys. Jollei siitä pidetä, käyttögraafikko tekee uuden (mutta laskuttaa).

    Kansamme on suuri näköispatsaiden ystävä ja vaatii että asiat ovat yksinkertaisia ja oikein. Symboliikka on haudattava kauas ajatuksen taustalle -- sen ottaminen esiin kuvallisesti on yhtä tuhoisaa kuin viedä calla syntymäpäiville kukkalahjaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli mieleen symboliikkaa kumminkin. Sitä ei koskaan voi olla liikkaa. Egyptiläisessä kuvataiteessa, siis hautaseinissä, henkilöt nähdään aina profiilissa, eli nenän vinous ei näy. Landström käänsi katseen lukijaan.

      Poista
  2. 'Kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä' olisi hyvin voinut olla Márquezin romaanin nimi.

    VastaaPoista
  3. Mielestäni isäni Urpo Wainion tekemä Sinuhe-kansi josta taisi olla värillinen ja viivapiirrosversio niissä ihan ensimmäisissä laitoksissa, ei ollut hullumpi. Taannoisessa Waltari-näyttelyssä oli tekijäksi merkitty tuntematon.

    AW

    VastaaPoista
  4. Yhdyn suositukseen. Vetäytyminen vähäksi aikaa sivuun maailman melskeistä, mukaan muutama hyväksi tiedetty paksu kirja ja muut välttämättömät tykötarpeet ja johan saa sielu lääkettään. Sillä taas jonkin aikaa pärjää.

    Minä tosin olen sitä ikäpolvea ja ihmistyyppiä, että se paperinen käyttöliittymä istuu edelleenkin käteen parhaiten. Taidan olla siihen vähän rakastunut.

    VastaaPoista
  5. Olen kyllä eri mieltä Landströmin kannesta. Ei ole huonoimpia. Ja siinä missä blogisti näkee mielipuolen tuijotuksen, näen keski-ikäisen miehen elämänkokemuksen. Aivan kelpo kansikuva.

    VastaaPoista
  6. "Isäni Lappi-kirjasto, josta pääsen viimein eroon,". "Eroon", mutta mihin: julkiseen/yksityiseen säilytyspaikkaan? Kuittauksella lainattavaksi/luettavaksi/vain tutkimuskäyttöön? Utelee JIR?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaus tuli 15.12.2017 kolumnissa. Lappilaisena olen kiitollinen säilytyspaikkaratkaisusta - JIR.

      Poista
  7. Minä yritän saada ennen joulua valmiiksi sivuston, jota kautta ihmiset voisivat "lainata" kirjojaan ihmisille.
    Me muutetaan 30-40 neliötä pienempään asuntoon, ja meillä on nykyisessä kirjahylly muistaakseni 67 metriä, ja jonkin verran muualla.
    Tarkoitus olis, että ainakin osa kirjoista päästettäisiin maailmalle, ikuiseen lainaan, mutta niin, että ihmiset voivat sivun kautta ilmoittaa, missä kirja on, ja näin kirjan voi hakea sieltä sitten uuteen lainaan, ja sivulla ihmiset voivat myös arvostella kirjan.

    VastaaPoista
  8. VITTU SAATANAT PERKELEEN JUMALAUTA toivottavasti kiroilu auttaa vituttavaa olotilaan ei mua varsinaisesti nyt muuten vituta kuin hetken vain vitutti siksi kiroilin

    VastaaPoista