Sivun näyttöjä yhteensä

1. helmikuuta 2017

Itä-Saariselkä






Yrjö Teeriahon ja Jorma Mattsonin viimeisin kirja (Docendo, 2015), oli minulle ilmestys ja samalla pieni harmin aihe.

Saariselän tunturissa kulkee edellä todella paljon väkeä. Vanhan Petsamon puolella oudon vaaleana näkyvä erämaa herättää heissäkin tunteita ja kysymyksiä, kuten minussa. Sielläkö se on se kultamaa?

Teeriaho on kartoittaja ja myös vanhojen karttojen tuntija. Mattson on muun muassa maantieteen tuntija. Molemmat ovat erittäin kokeneita retkeilijöitä ja jakavat hyviä tietojaan lukijoille.

Docendo kustannusliikkeenä ei lakkaa hämmästyttämästä. Tähän kirjaan olisi tarvittu ihan oikea taittaja, eikä kustannustoimittaja olisi ollut liioin vahingoksi. Asiat ja kuvat ovat nyt iloisesti sikin sokin. Se on sääli, koska ”Itä-Saariselkä” eli valtakunnan rajan takana oleva erämaa jatkuu sinne, eikä seudulla ole kovin moni käynyt. Painettua tietoa siitä on hyvin vähän. Nyt saa vain suunsa makeaksi kuin hillasuolla. Toisaalta – vallitsevissa oloissa on turha odottaakaan kattavampaa katsausta painettuna, saati dokumenttielokuvana. Eikä se ole meistä kiinni.

Itse näin ensimmäisen kerran valokuvan (huono, väärin rajattu) Lounajärvestä, Keltikankaan legendaarisen ”Seitsemän tuntia erämaassa” paikasta. Seudulta kuuluu olevan satelliittikarttoja ja niitä lienee myynnissä Karttakeskuksessa. Tekijät viittaavat myös topografikarttojen olemassaoloon.

”Saariselkä” lienee todellakin myöhäinen käännösvirhe ja nykyisin lisäksi monimielinen, koska viskinsärpimäpaikat maantien varressa käyttävät samaa nimeä kuin tunturialue. Nimen ajatuksen käsittää kyllä autollakin aluetta lähestyen. Jyhkeä tunturimaa nousee soista kuin saaristo.

Maasto jatkuu kaikkien tunnusmerkkien mukaan samanlaisena valtakunnanrajan takana. Värityksen ero johtuu jäkälästä. Petsamossa sitä on paljon, Suomen puolella porot ovat syöneet enimmät.

En löytänyt tästä kirjasta selvää mainintaa asiasta. Koltat ja muut asukkaat ammuttiin Stalinin toimesta jo ennen sotia, mutta lisäksi porohoito oli kiellettyä. Seudulla oli vain tunturipeuroja ja niitäkin vähän. Karhuja ja susia taas on paljon.

Koko Saariselkä on myös ihmisen tihutöiden muistomerkki. Tarpeellisuudeltaan hiukan epäselvät tekoaltaat, meillä Porttipahta ja Lokka, ovat pilanneet suomaailman. Petsamon puolella on Tuuloman altaat, eikä Nuortgtijärveä ole enää olemassa. Yksi toimiva kalaporras siellä kuulemma on, ja siksi satunnaisesti voi saada satumaisesti aidon merilohen pienestä joesta. Ennen sotia Petsamon suurjoet olivat kalaisuudeltaan Tenon veroisia. Lohista Salmo salar on se oikea. Sitä oli kerran runsaasti. Enemmistön mielipiteen mukaan se on maailman herkullisin kala. Mitä meille nykyisin myydään merilohena, siitä olen huonosti selvillä. Ainakin norjalainen lohi on ainakin osittain peräisin Chilen edustalta.

Harjus ja tammukka ovat muikun kaltaisia siinä, että jokainen metri vedestä nostamisen jälkeen heikentää makua. Olen syönyt rannassa näitä kaikkia. Kyllä ne ovat taivaallisia. Muikkua muuten esiintyy Lapissa, mutta yleensä se ei ole maultaan hääviä.

Kirjan mukaan heti Anteritunturin takana Venäjän puolella on nyt käynnissä rivakka metsänhakkuu. Puita väitetään vietävän sahalle. Tapahtuuko näin todella, se on tietymätöntä. Seudun erämaisuus on sekin arvailujen varassa. Venäläiset ovat viisaita ihmisiä. Rakentaessaan luvattomasti huviloita he eivät jätä niitä aivan vesirajaan näkyviin.

Arvaan ettei näitä yksityisiä erämajoja ole kuitenkaan paljon. Kun maanteitä ei ole, saloille pääsee vain talvisin kelkalla, ja talvikämpän ylläpito on urakka.

Kirjoittajat raportoivat kaivoksista, joita on eräin paikoin rajavyöhykkeelläkin, vaikka heidän tietojensa mukaan kaivostoiminta on käytännössä tyrehtynyt. Luonnolle aiheutetuista vammoista ei mainita erikseen.

Omalta puolelta kerrotaan, miten tienrakentajat saatiin ennen kansallispuiston perustamista perääntymään hankkeestaan rakentaa komea maantie pohjoisesta Saariselän halki. Siltä saatiin joen yli, mutta sekin on nyt purettu.

Petsamon puolesta saa sen käsityksen, että täysin tärveltyjen maiden seassa on aivan koskematonta erämaata ja että retkeilijälle maasto olisi mainiota. Mutta nykymaailmassa myös retkeily vaatii infran, esimerkiksi keinot jätteiden keräämiseen ja kuljettamiseen, sekä polttopuiden ongelma on ratkaistava.

Kansallispuistoon tuodaan osoitetuille tulipaikoille polttopuuta. Ennen – muistan hyvin itse sen ajan – kaikki paikat olivat niin täynnä maahan kaatunutta keloa, ettei poltettavaa tullut mieleenkään miettiä.

Retkeilykauden aikana ja tietysti talvella yöpyminen teltassa voi olla epämiellyttävää, tukalaa tai suorastaan mahdotonta. Kansallispuiston autiomajaverkosto on hyvä. Perusajatus on kämpän julkinen puoli ja varaustupa, johon saa vuokrata avaimen maantien varresta.

Tunturien herrasmiehet ja se ajastus, että levänneet tekevät kämpällä tilaa juuri tulleille, lienee menneisyyttä. Ainakin parhaitten hiihtokelien aikaan ja sitten ruskan aikana, jolloin hyönteisten ylivalta on väistynyt, tunturissa on tungosta.

Petsamon puolelle ei periaatteessa lainkaan pääse retkeilemään, mutta jos on asiaa ja on hankkinut luvat ja – näin kirjoittajat vihjaavat – ymmärtänyt lahjoa erilaisia virkamiehiä, kiveliössä on sitten aivan oman onnensa nojassa.

Omista pikku tutkimuksistani huolimatta olen edelleen epätietoinen retkeilyn ulottuvuuksista. Venäjällä sitä ei taida olla lainkaan ja ajatuskin lienee outo. Retkeilyn suurmaat ovat Norja ja Ruotsi. Norjassa on tunturien sijaan vuoria, joilla kulkemisen vaatimukset ovat aivan toiset kuin meillä. Silti hurjia rinkkavaeltajia riittää, ja kirjoja ilmestyy. Ruotsista taas on maailman hienoimmat Lapin valokuvat (Claes Grundsten). Luulisin että Kanadassa olisi tällaista harrastusta, mutta valitettavasti en tiedä siitä mitään.


8 kommenttia:

  1. Hieman pohjoisempaa rajaseudulta teki sielläpäin hiihdellyt Airo päämajaan raportin, joka oli jonkinlainen ytimekkyyden maailmanennätys ja pitää edelleen ilmeisesti paikkaansa (helikopterilla havainnoitua). "Ei mene saksalainen, eikä tule venäläinen."

    VastaaPoista
  2. Kun syksyllä ylitin rajan matkalla Ruijaan, niin ihmettelin maiseman selvää muutosta tovin, ennen kuin käsitin sen johtuvan jäkälästä - Suomen puoli kaluttu, Norjan puoli ei.

    Hämmästelin sitäkin, miksi erämaahan oli vedetty parin kolmen metrin levyisiä hiekkateitä, rumia kuin perkeleet – muka poluiksi turistelle. Kuulemma siksi, että pysyvät polulla, eivätkä eksy tai tärvele herkkää luontoa.

    Tavallinen kunnon polku, sellainen kuin esim. Vellinsärpimäojalta lähtee, olisi hyvin riittänyt. Itse asiassa sekin on tarpeettoman leveä.

    VastaaPoista
  3. Kyllä sinne Venäjän Saariselälle voi mennä. Ihan ilman lupiakin saa mennä - sen kun menee vain. Ivalossa hyppäät Murmanskin bussiin ja jäät kyydistä pois, kun Venäjän rajavyöhyke loppuu. Uipaset Luton yli ja kävelet ristiin rastiin sielusi kyllyydestä.

    Ai niin, se majoitusrekisteröiminen pitää jotenkin tehdä, niin että pääset ilman hämminkiä takaisinkin.
    Ehkä on viisainta käydä ensin mutka Manskissa, asu, syö ja juo paremmassa hotellissa, mikä hoitaa rekisteröinnin puolestasi. Ja sitten kohmeloisena paluukyydissä Tuuloman tielle ja erämaahan. Pitkä vaellus kuuluu aloittaa maata kaatavassa kohmelossa, sielu on silloin herkimmillään ja sydän hakkaa villisti.

    Metsämaat ovat siellä rääseikköisiä, todella vaikeakulkuisia. Maastossa on paljon metsäautoteitä, tuntureillakin.

    Paluumatkalla voit tilata tienvarteen Ivalosta taksin. Öljynen ja Tammela ainakin osaavat homman. Kännykkä toimii Tuloman tiellä, soitat ja kerrot, missä olet - montako kilometriä rajalta itään, pyydät tuomaan mukana olutta ja herkkumuonia, hetelmiä usein tekee mieli vaelluksen jälkeen. Kestomakkaraa ei niinkään.

    Keittelet kahvit ja odottelet kyytiä. Samoilla lämpimillä kannattaa ajaa Saariselälle asti, siellä on Panimolla kovalla äänellä nauravia naiseläjiä.

    Tulee hyvä reissu, jota voit vanhana kiikkustuolissa muistella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hemingwayn hengessä: pirusti viinaa ja lyhyttä askelta...

      Poista
  4. Amerikan yhdysvalloissa harrastetaan ns. thru-hikingia, tuhanseja maileja pitkiä reittejä joissa pistäydytään sivistyksen parissa, Ruotsissa Kungsleden, joiden tuvilta saa muonaa. Suomessa UKK-reitti Pohjois-Karjalasta Lappiin lienee lähinnä umpeen kasvanut?
    Venäläinen retkeily lienee tyyppiä kävely Siperiasta kotiin, tai kuten wikipedia tarinoi, koti-ikävää potenut venäläisemigrantti thru-haikkasi New Yorkista Kanadan kautta Beringin salmea veneellä ylittämään.

    VastaaPoista
  5. Olipa kerran nuoripari, joka yöpyi autiomajalla Lapissa tammikuussa parikuukautisen vauvan kanssa, ensimmäisensä. Lapsi matkasi pulkassa monien pitkäkarvaisten lammasnahkojen välissä. Hiihtivät ja hiihtivät, oli matkaa autolta, mutta se tupa löytyi, vaikka aluksi näkyikin vain savupiippu lumen alta. Onneksi kuulin tästä vasta jälkeenpäin. Kyseessä oli ensimmäinen pojantyttäreni, nyt jo yli kaksikymppinen neito. Piti uskoa todeksi, kun on olemassa valokuviakin.
    EG

    VastaaPoista
  6. Ainahan on olemassa vaikeitakin kohteita. Tällä jätkällä on tietoa jäiltä lounais-saaristosta. Tekemällä oppii.

    VastaaPoista
  7. Tein Luk_tutkielmani apul.prof. Mansikkaniemelle 70-luvun alussa Saariselän tunturien geomorfologiasta - sattumalta samalta alueelta, missä isäni oli huuhtonut kultaa 40-luvalla.
    Oltiin myös ajeltu seurakuntanuorten Norjan-retkeltä palattaessa ko. seudulla VW Kleinbusilla -67. Aika tuttua seutua siis!

    VastaaPoista