Sivun näyttöjä yhteensä

18. tammikuuta 2015

Junan tuomat, veden kuljettamat





Terijokelaiset olivat huonoja ihmisiä, kivennapalaiset heitäkin pahempia ja Inkerin suomalaiset täysiä roistoja. Tämä ajatustapa oli ennen sotia yleinen. Se on haluttu unohtaa. Tuossa on kuitenkin isänpuoleisen sukuni tarina. Isä syntyi Terijoella ja asui lapsena äitinsä vanhempien mökissä Kivennavalla, ja hänen isänsä oli Pargalasta Inkerinmaalta. Kuvassa isäni syntymäkoti, Terijoki.

En muista kuulleeni isäni ja hänen veljiensä puheessa ainuttakaan karjalaispiirteistä sanaa tai muotoa, enkä isoisän liioin. Hehän muuttivat karjalaisuuttaan pakoon Helsingin Aleksis Kiven kadulle juuri parahiksi eli 1930. Mummu sen sijaan haastoi niin kuin Kivennavalla oli tapana ja oli jollain oudolla tavalla ylpeäkin taustoistaan. Hän tapasi jopa käydä kihujuhlilla.

Vaikka sukua leimasi Kannaksella aika tyypillinen avoin vihamielisyys koulunkäyntiä kohtaan ja taipumus selviytyä valehtelemalla tilanteista, joissa olisi oikeastaan pitänyt osata jotain, yhteiskunnan sekoittuminen vaikutti. Jälkeläiset ovat menestyneet hyvin, mikä tarkoittaa, että heistä on kasvanut hyödyllisiä kansalaisia. Hävikki, jos ihmisestä saa sellaista sanoa, on ollut se tavanomainen. Vähän kai sellaisia sukuja on, joita eivät olisi harventaneet hinkuyskä, kurkkumätä ja alkoholismi.

Evakot kohtasivat monin paikoin karsautta. Kokonaisuutena valtava, satojen tuhansien ihmisten asuttaminen kuitenkin onnistui erittäin hyvin. Se on itsenäisen Suomen suurin saavutus, Talvisodan luokkaa. Ja tuo nihkeys ja nahkeus jäi lopulta vähäiseksi, vaikka perus-suomalaiset joutuivat luovuttamaan aika runsaasti metsiä ja viljelysmaata. Ruotsinkielisten kuntien ”helpotusta” eli maanluovutuksen korvaamista pellonraivauksella, muistetaan tänäkin päivänä pahalla. Siinä elintarviketilanteessa tuo Paasikiven rajusti ajama ratkaisu oli perusteltu. Myös ulkopoliittisilla näkökohdilla oli painoa, koska tuohonkin aikaan Ruotsissa suomalainen tarkoitti ruotsinkielistä, ja ruotsia osaamaton arvioitiin heikkolahjaiseksi, jollaiset haluttiin toimittaa yliopisto eugeniikan laitokselle havaintoaineistoksi. Sanotaan tämän asenteen nyt helpottaneen. – Norjassa ei kuulemma menesty, jos osaa ruotsia.

Julkaisin kerran kirjan, jonka nimi oli ”Riitamaa”. Käytin usein myös sanaa ”rajamaa”. Se oli 1920-luvulla virallinen oikeudellinen termi ja tarkoitti Venäjän vastaisen rajan kuntia ja koko Lappia. Noilla alueilla oli voimassa erityisiä määräyksiä. Sinne osoitettiin apua mutta siellä harjoitettiin myös tarmokasta ”suomalaistamista”. Esimerkiksi Terijoen asukkaat olivat kovassa suomalaistamisen tarpeessa. Professori Maria Lähteenmäki on selvittänyt asiaa laajasti kirjassaan ”Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944”. Yhdessä valokuvassa näyttää olevan auton ratissa isoisäni, mutta nimeä ei mainita. Hyvä niin.

Sama Lähteenmäki on julkaissut useita aluetieteellisiä kirjoja Lapista ja ainakin yhden kaikelle kansalle tarkoitetun kirjan, joka sisältää aika monia nykylukijalle yllättäviä tietoja – esimerkiksi saamelaisia (miten heidät sitten määritelläänkään) on ollut maassa enimmillään vain muutamia tuhansia. Se on joka suhteessa vähän ja erikoisen vähän verrattuna Ruotsin ja Norjan saamelaisväestöön.

Rovaniemellä kaupunkiin muualta muuttaneita sanotaan junan tuomiksi. Etelä-Pohjanmaalla puhuttiin veden kuljettamista (”veren kuljettamat”). Molemmat sanonnat oli luultavasti tarkoitettu ilkeiksi, mutta niistä tylsyi nopeasti terä. Monet käyttivät niitä itse itsestään.

Lähteenmäkeä lukiessani mieleeni tulee jatkuvasti näkökulma, jonka olin aikonut säästää Pohjoisen antologiaani. Isäni Kullervo Kemppinen oli sekä terijokelainen että tulokas eli ”etelän mies” Lapissa ja epäkansallista ainesta Pohjanmaalla. Lapissa retkeilijöihin suhtauduttiin yleensä suopeasti, jos heillä oli rahaa, mutta muussa tapauksessa ei. Tunturivaeltajia pidettiin silloin kun isäni aloitti eli 1940-luvulla, pelkästään maanvaivana, ja lisäksi heitä epäiltiin mieleltään viallisiksi. Kullan kaivaminen ja kalastus olivat kunniallisia syitä tulla Lappiin, turha kuljeskelu tunturissa ei.

Isäni siis edusti ihmistyyppiä, jota ei ehkä ole Suomessa yksilöity. Jotkut ihmiset ovat itse luoneet itselleen kotiseudun, taustan ja juuret. K. Kemppinen oli poikkeustapaus, sillä vaikka hän oli juureton tulokas ja Ilmasotakoulun hierarkiassa hyvin vähäpätöinen tekijä – reservin luutnantti – hän istutti itsensä maakuntaan muutamassa vuodessa pitäjään ja oli ennen pitkää joka paikan Kemppinen. Maakunnan yllättävän näkyvässä ja itse asiassa tasokkaassa Jussi-kuorossa hän piti kuten muutkin kuorolaiset pohjalaista kansallispukua helavöineen kaikkineen hetkeäkään häpeämättä.

Saman tyyppinen tapaus oli muuten Yrjö Kokko, Lappiin siirtynyt eläinlääkäri ja heti sotien jälkeen suuri Lapin puolestapuhuja.

Itse asiassa sekä Lapin puolesta puhujista että siellä toimineista virkamiehistä ja toimihenkilöistä mielenkiintoisen moni on lähtöisin etelästä, Nätti-Jussia myöten. Oiva Willamo ja A.E. Järvinen olivat helsinkiläisiä. K.M. Wallenius oli kuopiolainen. Hillilä ja ”Sunkku” olivat toki Oulun lyseon kasvatteja. Paulaharjun kotiseutu oli Etelä-Pohjanmaa.







13 kommenttia:

  1. No nyt alkaa mietityttää SF-paraati -elokuvan Toppo Tatti: kivennapalainen, jonka helsinkiläinen veli onkin sukunimeltään Ruusunen.

    VastaaPoista
  2. No joo, kun mä muutin Etelääsellä Pohojanmaalla naapuripitäjähän töihin 70-luvun aluus, niin musta tuli kohta verenkuljettama ja olin sellaanen varmahan kolomekymmentä vuatta. Ny kukaa ei sellaasia enää juuri puhele, kun samas kaupan kassajonos joka toinen on nikeriasta tai jostakin kaakkoosaasiasta. Kovaa on telekkaris viime aikoona selevitetty, jotta moosimma ruattalaasia tai jopa venälääsiä ja arveltu, jotta näitä verenkuljettamia olisi etupääs näistä kaharesta suunnasta. Non aiva vääräs tai ainakin osaksi. Ne jokka eres vähä on perillä keski-aikaasesta historiankirjootuksesta, tiätää jotta moomma mitä suuremmas määrin myäs tanskalaasia ja saksalaasia ja aika paljo on kaikenlaasta muutakin eikä se oo mikää häpiä sekää. Ainut jota mä en juuri kellenkää tunnusta on se, jotta mä itte oon syntyny Helsingis. Sitä mä itte pirän vähä rotuheikkoutena vaikka vanahemmat onkin mualta päin.

    VastaaPoista
  3. A miu vanhempain olliit just sammaa sorttii. Mihi vaa mänivät, aina olvat rakentajjii - opettajjii. Äitiin valittii joka paikas kuoro johtajaks, ja issäin, luutnantti, rakens kouluja. Äitiin äiti ko oll Fenanderilla (Lahenpohjass) töissä ja hois Veikkoo pienenä, ni myöhä tunnettii....

    Mutt ko lehmäll piti saaha hämäläisen isännän metsästä syyvvä vähä ruohoo tai kanervii - siitä sait tehä taloll "päivii". Torniolaiset vaa ottivat vastaa ko ystävii, mutt sinnehä myö ei saatu jäähä. Myö evakotha täss ei olla vaivaks oltu, paremminki oltu piristykseks, niinko tuo Veikko.

    VastaaPoista
  4. Karjalaisten asuttamista vastustettiin hyvin yleisesti Länsi-Suomessa, samaten teki moni johtava poliitikko, Ryti, Tanner, Paasikivi....kaikki Pähkinäsaaren rauhan rajan oikealta/tältä puolen, jos oikein muistan niin evakkoja kutsuttiinkin 'ryssiksi' tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrotaan, että asutusvaiheessa presidentti Paasikivi oli huomannut, että hänen tiluksistaan oli merkitty palanen lohkaistavaksi karjalan siirtolaisille. Juho Kusti kutsui asutusministerinä toimineen Veikko Vennamon puheilleen ja kysynyt, että aikooko ministeri tehdä hänestä rumpalin.

      Poista
  5. Minä sanoisin että "veren kuliettama", enkä "veren kuljettama".

    VastaaPoista
  6. Pohojalaasesta murtehesta sanoosin senverran, jotta sitä ei kannata mennä oikomahan. Pitäjittään tai oikiastansa kylittäänkin on omanlaasiansa "oikeeta" sanontatapoja. Mutta menenpä alkuperäiseen aiheeseen. Isäkemppistä pidettiin pohjoisessa 1940 luvulla vähän omituisena, kun hän meni metsään ilman metsästys- tai kullankaivuutarkoitusta. Luulen, että niihin aikoihin löytyi Kauhavalta aivan samalla tavalla ajattelevia. Itselläni on samanlainen harrastus ja osaksi Kullervo Kemppisen ansiosta. Viitisenkymmentä vuotta takaperin työkaverini, jotka olivat perillä lomieni viettotavoista, koputtelivat ohimoaan ja pyörittelivät silmiään sekä puhelivat "jottei sillä oo aivan kaikki kamarit lämpöösenä". Näin meni pitkään, mutta sitten siihen tuli äkillinen muutos. Laanilassa joku neropatti keksi nämä monotanssit. Kohta oli tämä nykyään Viskitieksi nimetty kulku-ura kesäisin kuralla ja talvisin poljettu aina kovaksi.Väkeä alkoi tulvia pohjoiseen kaikkiin lomakeskuksiin ja "Lapin lumosta" tuli muodikasta. Suhtautuminen minunkin vaelluksiini muuttui kerralla. Sain pakata rinkkani ja painua metsiin, ilman että kukaan koputti tietävästi ohimoaan.Näin se vain maailma muuttuu. Seksillä on taivaallinen voima.

    VastaaPoista
  7. Rovaniemen murthesa puhuthan etelän variksista.

    VastaaPoista
  8. Lapin puolestapuhujat olivat tietenkin koulutettuja ihmisiä. Muuten he eivät olisi saaneet ääntään kuuluviin. Syntyperäisistä vain harvalla oli mitään koulutusta, tai jos vähän olikin, he eivät olleet "sanavapaudessa" samalla tasolla. Heillä ei ollut suhteita julkaisukanaviin. Tapahtui siis jonkinlainen "luonnonvalinta" etelän ihmisten suuntaan. Luulen.

    VastaaPoista
  9. "taipumus selviytyä valehtelemalla tilanteista, joissa olisi oikeastaan pitänyt osata jotain", on hyvä lähtökohta lakimiehen ammattiin.

    VastaaPoista
  10. Kiitokset, jälleen hyvä ja kiinnostava kirjoitus siksikin, että Karjala, Lappi ja Inkeri jollain tavalla myös meidän perhettä koskettavat.
    Kaikki suomalaiset tosiaan eivät ole viljelleet samoja peltoja satojen vuosien ajan, vaan ainakin kauppiaat, sotilaat ja papit ovat maailman sivu olleet liikekannalla, myöhemmin myös opettajat ja virkamiehet.
    Äidin isä oli ruotsinkielinen turkulaispoika, joka jostain syystä päätyi sisällissodan jälkeisinä vuosina Lappiin, löysi puolison Rovaniemeltä ja työpaikan Kuolajärven rajavartiostosta (paikassa, jossa edelleen sijaitsee rajavartioasema, mutta nyt Venäjälle kuuluva). Seuraava paikka löytyi Terijoen polkupyöräpataljoonasta, ja sieltä mentiin Helsinkiin kadettikouluun. Lopulta keväällä 1939 löytyi vakinaiseksi oletettu pesti Kajaanista, mikä jo seuraavana syksynä osoittautui vääräksi kuvitelmaksi.
    Isän isoisä taas oli 1860-luvun nälkävuosina Tohmajärvellä kuolleen tilattoman poika, jonka köyhä ompelijaäiti koulutti papiksi. Ja 1890-luvulla vastavalmistunut pappi sai helpoiten töitä Inkerinmaalta, ja siten Janne Warosesta tuli Pietarin ja Narvan välissä sijaitsevan Kaprion seurakunnan kirkkoherra.
    Puoliso löytyi Helsingistä Vuorikadulla asuneen opiskeluaikaisen vuokraisäntäperheen tyttärestä, jolle keväällä 1895 tuli yllättäen Kapriosta kosimakirje. Sitä seuranneiden 150 kirjeen jälkeen häitä vietettiin seuraavana syksynä morsiamen kotona Helsingissä.
    Tosin sulhasen vieraalla maalla omaksuma "kosmopolitiikka" herätti fennomaniasta innostuneessa helsinkiläismorsiamessa Lilissä epäilyksiä: "Waan olenko kosmopoliitta? Niinhän olen sanonut ja se lienenkin. Ainakin olen koettanut lempilauseenani muka: "missä hyvä siellä isänmaa". Jos näin en ajattelisi, olisi vaikea toimia täällä, jossa nyt kumminkin on leipäni," koetti Janne puolustaa sanomisiaan. Ja lopulta Lili lähti Helsingistä pappilan emännäksi Kaprioon.
    Inkerissä kerätty kokemus auttoi Jannea yli kymmenen Inkerin vuoden jälkeen saamaan ensin kirkkoherran viransijaisuuden Kurkijoelta ja lopulta vakinaisen kappalaisen viran Uudeltakirkolta. Sieltä oli kotoisin myös isoäiti. Yhdessä isoisän kanssa heistä tuli tuli 1920-luvulla helsinkiläinen virkamiesperhe.
    Talvisodan alettua isoisä oli virkamieskollegansa kanssa sopinut, että isoäiti saattoi perheen lasten kanssa lähteä junalla pommitusten uhkaamasta Helsingistä tämän Kokemäenjoen varrella sijainneelle kotitilalle.
    Jonkin ajan kuluttua sinne alkoi tulla myös evakkoja isoäidin kotiseudulta Kannakselta. Ja kun paikalliset länsisuomalaiset nimittelivät näitä evakkoja "ryssiksi", isoäiti oli kiukustunut toden teolla ja kertonut nimittelijöille mielipiteensä varsin suoraan. Isä ja hänen sisarensa muistivat koko elämänsä ajan, kuinka he eivät olleet koskaan nähneet äitiään niin vihaisena kuin tuossa sota-ajan tilanteessa.

    VastaaPoista
  11. Enpä malta olla vieläkin tähän puuttumatta. Monet ovat esittäneet nyt, että "siirtolaisiin" olisi suhtauduttu monesti kielteisesti siitä syystä, että he olivat karjalaisia. Näinhän se ei mene. Siihen aikaan suomalaiset ylipäätään olivat hyvin nurkkakuntaisia. Maaseutupitäjän kylienkin asukkaat jo kyräilivät toisiaan ja samaa henkeä löytyi kaupunginosista. Samuli Paulaharjun kuvaa lempeällä huumorillaan erityisesti Larvakyliä ja Rintamaita teoksessaan tätä puolta. 1800 luvun loppupuolella kurikkalaiset ja ilmajokiset kerääntyivät joka kevät pitäjien rajalle Panttilaan tappelemaan. Ei siihen mitään muuta syytä ollut kuin se, että naapuripitäjän asukkaisiin suhtauduttiin vihamielisesti. Mainitsin ensimmäisessä kommentissani että siirtyessäni 1970 luvun alussa naapuripitäjään työhön, minua vuosikymmenet katseltiin vinosti sillä perusteella, etten ollut syntyjäni sieltä. Maatalousvaltaisen pitäjän mahtavat isännät katselivat pitkin nenänvarttaan ja mittelivät päästä jalkoihin ja totesivat "soot niitä verenkuljettamia". Nuoruuteni kotipaikkakunnalle tuli runsaasti siirtolaisia. Tiedän, että valtaosa heistä otettiin kaikesta huolimatta hyvin vastaan. Yksittäisiä vaikeuksia toki oli. Isäni työnsä puolesta joutui avustamaan asuntojen järjestämisessä. Erästä valtavaa vanhaa pohjalaistaloa asui vain vanhahko naimaton sisaruspari. He eivät halunneet vieraita nurkkiinsa vaikka tilaa olisi ollut miten paljon. Mielipiteensä vahvistukseksi toinen heistä tyhjensi täysinäisen likasangon isäni päälle, mutta tila silloinkin silti järjestyi. Tottakai tällaiseen "ajanhenkeen" oli siirtoväen hankala tulla, mutta ei se heidän "rodustaan" kyllä johtunut kuin korkeintaan pieneltä osalta, aivan samaan henkeen kuin kurikkalaiset ja ilmajokiset suhtautuivat toisiinsa. Ihmiset vain siihen aikaan vielä liikkuivat kovin vähän ja kaikkeen outoon suhtauduttiin epäilevästi ja ynseästi. Mutta alusta alkaen monilla muutto ja sopeutuminen meni hyvin. Lumijoella syntyneen luokkatoverini äiti oli kuollut sodan alussa, isä kaatui kohta myöhemmin rintamalla ja vain kaksi tätiä oli elossa. Eräs asuinkyläni pariskunta otti pojan, kasvatti ja koulutti sekä myöhemmin luovutti hänelle koko huomattavan omaisuutensa. Työtä löytyi sodan jälkeen heti monelle. Kannakselaiset Jäniksen isä ja poika olivat kirvesmiehinä vanhempieni uudisrakennuksella ja räätäli Metso samalta suunnalta teki "prihatsulle" rippipuvun.
    Varmasti siirtoväki sai kokea epäoikeudenmukaisuuksia, joita siinä tilanteessa oli vaikea niellä, mutta kokonaisuutena kaikki onnistui varsin hyvin.

    VastaaPoista
  12. Joo, Kainuussa puhuttiin postiauton tuomista. Täällä Varsinais-Suomessa on käytetty termiä 'tullist tullu'. Tarkoittaa pikkukaupungissakin olleita itä-, pohi- ja etelätulleja kaupungin rajoilla, joilla maalaisten myyntituotteita 'tullattiin'. Verokäytäntö?

    VastaaPoista