Sivun näyttöjä yhteensä

24. tammikuuta 2015

Jääkengät





”Icebug” arvioitiin parhaaksi Kuningaskuluttajan kokeilussa. Kokeneet koirankusettajat yrittivät kaatua jäähallilla eivätkä onnistuneet. Se paras ja uusin versio on varustettu teräsnastoilla, joiden mekanismi näyttää olevan sama kuin nastarenkaiden. ”Älynastat” lienee istutettu paikoilleen niin että ne myötäävät kovalla pinnalla.

Erilaiset kenkään kiinnitettävät liukastumisen esteet voivat olla hyviäkin. Mielestäni on tärkeää, että vehkeet jalassa voi kävellä kauppaan ja lisäksi ajaa autoa. Icebug selviytyy tästä. Olen kokeillut raapimalla varovasti kaupan lattiaa. Ei näy skraaduja. Parketilla tai puulattialle en menisi noissa kengissä.

Nesbøn poliisiromaaneissa en lakkaa ihmettelemästä luullakseni oikein kuvattua norjalaista tapaa. Jopa poliisit riisuvat kenkänsä mennessään esimerkiksi koulun opettajainhuoneeseen. Suomessa tätä nykyä kaikki riisuvat kenkänsä tullessaan toisen kotiin. Siitä ei ole pitkä aika, kun ulkomaalaiset ihmettelivät ääneen tapaamme. Mutta toimistotilat…?

Siitä sitä vastoin on aikaa, kun ”Tintistä” ja muista tieteellisistä lähteistä kävi ilmi, ettei moskeijaan saa mennä kengät jalassa. Paljon myöhemmin kävi ilmi, että pitkien ja kapeiden tornien maissa kengällä heittäminen on paha häväistys.

Äidinisäni laitteli itse valmiiksi tallukat. Huopa oli kyllä varmaan ostettu. Huopatossut ja se kuuluisa hiljainen huopatossutehdas taitavat olla venäläistä perua, mutta vasta sotien jälkeen kirjaimellisesti kaikki alkoivat käyttää niitä kovilla pakkasilla. Sekin palautuu mieleen, kun lapsille ja tytöille alettiin myydä punaiseksi värjättyjä tossuja. Niitä ennen tulivat kuitenkin mustat. Luulen että minullakin oli sellaiset.

Huopatossuja liukkaampia kenkiä ei olekaan. Menneisyyden miehet, esimerkiksi ammattikalastajat, käyttivät potkukelkkaillessaan hokkikenkää eli kengänympärille nahkaremmillä kiinnitettävää piikkilevyä. Pohjos-Kellekin kävi Ruoveden Jämingistä syysjäillä Tampereella asioilla. Oli siinä hokkikengällä potkimista. Oravista käytiin Savonlinnassa. Matka suoraan Haukiveden yli oli paljon lyhyempi.

Siitä minulla ei ole tietoa, mitä perua on potkukelkka, tuo verraton keksintö. Oman kelkkani merkki oli Velsa. Sattui niin ikävästi, että kun roikuin kelkan kanssa heiniä asemalle vievän reen perässä, kelkka joutui reen jalaksiin ja meni pahasti mutkalle. Topi sen korjasi. Taisi olla vähän hitsaamistakin. Mutta siihen aikaan maakunnat olivat väärällään pikku pajoja.

Toissa talvena lippasin pihassa ja ajattelin, että antoi olla viimeinen kerta. Siksi kokemusta piikkikengistä on nyt kahdelta talvelta, ja tämä vuosi on ollut erikoisen koetteleva. Käyttövihje: polanteella voi kompastella, vaikka olisi millaiset varusteet. Porraspäässä on jäinen kohouma, joka panee muistelemaan, satunko omistamaan petkeleen eli jääraudan.

Icebugeja muuten kaupittelevat urheiluliikkeet ja ne kaksi putiikkia, jotka ovat erikoistuneet retkeilytarvikkeisiin. Meidän suunnalla löytyy Isosta omenasta ja Cellosta.

Tiedän että kirjoitukseni loukkaa muutamia läheisiä ystäviä. Eräskin on syvästi vakuuttunut, että vanhan kansan nahkasaapasta ei talvijalkineena voita mikän. Niitä muuten saa Suomesta, ja nykyisin myös nahkasaappaissa on sopivan oloinen kumipohja.

Siitä en ole varma, onko muistikuvani aito vai jostain kirjasta poimittu. Mielestäni olen nähnyt kauhavalaisella juopolla puukolla käsitellystä autonrenkaasta ja rautalangasta koppuroidut ”talvikengät”. Ja isoisällä oli nahkahuopasaappaat. Terät olivat siis nahkaa ja varret huopaa.

Kovasti olen miettinyt, miten voitaisiin korvata arjen käytännöistä takapajuisin, kengännauhojen solmu. Tarve lienee tosi, koska saappaita, saapikkaita ja erilaisia solkikenkiä ja mokkasiineja käytetään niin paljon. Kerran minulla oli lenkkareissa näppärät, joustavat nauhat, joissa oli yhdellä kädellä käytettävä kiristyslaite. "Partiopojan kirjassa” on ohje, jonka mukaan toiselle nauhalle tehdään reikä kengän suun kylkeen ja nauhan päähän vedetään solmu. Jatkoa en muista. Epäilen vain, että tämä päiväkotiin pääsemisen kynnysehto, vetosolmun tekeminen, on liian monimutkainen. On helppo kuvitella peltinen laite, jota käyttäen nauhat voi kiristää ja avata, mutta vaikea kuvitella sellaista, joka olisi riittävän yksinkertainen ja toiminnaltaan varma, myös jäisenä ja rapaisena.

Vetoketju ja neppari ovat osoittautuneet heikoiksi ratkaisuiksi myös päällyskengissä. Joustava nauha on kätevä, mutta siinäkin on huonot puolensa. Siis: arjen viihtyisyyden kannalta ratkaiseva keksintö on tekemättä. Ja varokaa kengännauhoja, joissa on muovia mukana. Vaatikaa puuvillaiset. Muovi lisää nauhojen ikää mutta taipuu niin huonosti, että saatte automaattiset, kesken kävelyn itsestään aukeavat kengännauhat. Ajatus on melkein yhtä kauhea kuin valuvat alushousut.


32 kommenttia:

  1. Olen muuten nähnyt saksalaisen jättävän kengät asunnon oven ulkopuolelle kerrostalon rappukäytävään. Oli suomalaiset tavat omaksuttu saksalaisella perusteellisuudella. Nastalenkkarit ja muutkin nastoitetut jalkineet ovat oiva keksintö. Miksiköhän niitä ei keksitty aikaisemmin? Niitä on ollut saatavilla vasta 7-8 vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse muistan jo kolmisenkymmentä vuotta sitten talvisaappaiden pohjaan ruuvatun ruuveja. Ne pitivät.

      Poista
  2. Niin,

    Minäkin ostin kerran kengännauhat jotka olivat sellaiset muovilukolla varustetuu. Itse nauha oli joustavaa materiaalia ja kiristyksen jälkeen ongelma oli että mihin ne pitkät roippeet laittaisi. Solmuun jos laittaa niin eihän siinä ole sitten mitään nopeuttavaa vaikutusta.

    VastaaPoista
  3. Petkele sentään, voihan se olla jäärautakin, mutta kun Päätalon Kalle oli parkkuulanssien kuningas, niin hänen kourissaan oleva petkele oli kuorimarauta, sellainen pitkämallinen, tehokas kuin mikä. (On minullakin sellainen mökillä, joten kokemusta on.)

    VastaaPoista
  4. En tiedä, auttaako tuo sitomistapa, mutta vakuuttavan oloisesti herra esiintyy.
    http://www.ted.com/talks/terry_moore_how_to_tie_your_shoes?language=en

    VastaaPoista
  5. Asiassa on kaksi muttaa. Ensimmäinen on, että moisten kenkien käyttäjä luulee, että "nyt voi ottaa" eli siinä menee monta paikkaa rikki "kun on nääs nää nastat" (1).
    Toinen on, että ihmisen luontainen joustavuus ympäristönsä osana heikkenee (2) juuri niinkuin käy nastarenkailla ajaville (siksi ajan talvisin kirkarenkailla - pysyy ote liikenteen realiteetteihin). Kun joutuu - selvänä - vähän katsomaan, millä kelillä menee ja miten joustaa eri olosuhteissa, säilyy virkumpana ja neuroplastisempana - suorstaan resilientimpänä (resilienssi tarkoittaa sitkoa).
    Nuo kaksi reunahuomautusta eivät poista sitä totuutta, että kuvatuilla kengillä säästyy enemmän terveyttä ja syntyy vähemmän vammoja.
    Sillä varauksella, että...: kts kohta 1) ja 2)

    VastaaPoista
  6. Viimeiset huopikkaat mitkä olen nähnyt olivat kumipohjaiset.

    MHI

    VastaaPoista
  7. Jospa potkukelkka onkin vesikelkan hienostunut versio, meillä oli molempia, raskaita jos tiet on hiekotettu. Eivätpä olleet aikoinaan. Valuvista alushousuista johtui mieleeni nämä nykymuodin suosimat housut joista takapuoli pyrkii näytille. Vaststavat jollain ihmeen tavalla painovoimaa, Ikuinen erektioko. Ei kuitenkaan ratkaisu vaimoihmisen housujen pysyvyyteen.

    VastaaPoista
  8. Monesta myymälästä, tavarataloista apteekkeihin, saa nykyään 'jääkalosseja', tai millä nimellä niitä nyt kutsuisikin.

    Ne pujotetaan jalkineeseen kuten kalossi, sillä erotuksella, että ne eivät ole umpinaiset ja niissä on nastapohjat. Hinnat lienevät kympistä ylöspäin. Paras etu on se, että ne sopivat niin lenkkikenkään kuin kumisaappaaseenkin. Ovat mainiot kalamiehelle liukkailla kevätjäillä, eikä potkukelkkaan saa mistään niin hyvää vauhtia kuin näillä.

    Haittapuoli on tietenkin se, että niillä ei voi kulkea sisätiloissa. Lienevät liukkaat kovalla pinnalla. Toinen ihmetyksen aihe on se, että nastat eivät tahdo kestää 500 km kävelyä. kuluvat jo talvessa olemattomiin. Autonrenkaalla saapi ajaa tuhansia kilometrejä ennen kuin nastat menettävät teränsä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jääkalossi on myös kylmä.

      Poista
  9. Älkää lukeko, jos ette pidä sotajutuista. Sodassa ei yksinäisellä sotilaalla ole vara kysellä asioiden moraalia ja eettisyyttä. Kysymys on selviytymisestä.
    Monet joutuivat lähtemään Talvisotaan vajaasti puettuina. Kova talvi ja kylmät jalkineet on huono yhdistelmä. Maanviljelysneuvos Erkki Horelli kertoi viholliselle tarpeettomiksi jääneiden huopatossujen käyttöön otosta. Huopatossun irti ottoon jäätyneen vihollisen jalasta oli kaksi menetelmää. Joko leikattiin tossu halki ja neulottiin sauma umpeen. Jos ei luottanut kykyihinsä suutarin hommissa, niin jalka katkaistiin, tuotiin korsuun sulatettavaksi ja saatiin tossu ehjänä uusiokäyttöön. Pekka Tammi

    VastaaPoista
  10. Huopatossut olivat muuten tavattoman miellyttävät jalkineet. Pakkaskeleiille ne toki oli tarkoitettu, ja siksi joillakin keleillä liian liukkaat. Ja siksi niitä ei etelän ihminen enää oikeastaan koskaan tarvitse.

    Olen itsekin takavuosina liukastunut ja murskannut siinä suorituksessa olkapääni, joten liukkailla liikkuminen on sen jälkeen ollut ehkä vähän ylivarovaista. Silti tekee joskus pahaa katsoa, kun väki menee tuolla mitä liukkaimmilla keleillä vauhdilla ja muuhun toimeliaisuuteen keskittyen ja siinä samalla koko ajan eri suuntiin lipsuskellen.

    VastaaPoista
  11. Espanjan Baskimaassakin on otettu oppia Kauhavan laitapuolelta:

    https://www.kickstarter.com/projects/982260548/tireflops-a-fashionable-and-sustainable-footwear-s

    VastaaPoista
  12. Huopatossu eli valenki (ven.) on edelleen suosittu talvikenkä itärajan takana. Huopatossutehtaassa ei siis ole vielä hiljaista. Saa niitä ostaakin. Jos ei ehdi tahi tahdo Venäjälle niin siinä toisessa suuressa verkkokaupassa, joka alkaa pienellä e-kirjaimella, voi laittaa hakusanaksi 'valenki boots'.

    VastaaPoista
  13. Taannoin kävin Huippuvuorilla (Svalbard). Longyearbyenissä hotelliin mennessä kengät riisuttiin tuulikaapissa ja saatiin tossut jalkaan. Sama tapa muulloinkin sisätiloihin mentäessä. Ajattelin sen johtuvan siitä, että aikoinaan paikkakunnalla louhittiin kivihiiltä. Mutta en tiedä, onko tämä syynä sikäläiseen tapaan.

    VastaaPoista
  14. Jään särkemisessä käytetty petkele on ilmeisesti sama työkalu, josta käytettiin 60-luvun Jyväskylässä nimitystä "tuura". Kuvittelen muistavani kuinka talkkarit hakkasivat jalkakäytävien jäitä tuuralla aamulla, kun menin kouluun. Itsekin pääsin kokeilemaan tuuraa ja se oli mukavaa. Siihen aikaan ei keskikaupungin kaduilla paljon liukasteltu.

    Tuuraa en ole nähnyt vuosikymmeniin; en myöskään jäätiköistä puhdistettuja jalkakäytäviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös tuura ole teräväkärkinen metallipiikki puuvarressa avannon tekemistä varten?

      Poista
    2. Tuura on terävä ja petkele on talttapäinen. http://fi.wikipedia.org/wiki/Petkele_(työkalu)
      "tuura, sauva, jossa on jään läpäisyyn suunniteltu terä ja jota käytetään avannon tekemiseen" (Wikipedia).
      Tuuran terävyys ei päde Uuno-elokuvissa, joissa Tuura on talttapäinen, ei kuitenkaan lantto-päinen.

      Poista
    3. Kyllä meillä päin pohjoisessa jäärauta ja tuura olivat eri vehkeitä. Jäärauta (josta emme käyttäneet nimeä petkele, sillä meille se on kuorimarauta) on leveäteräinen jäänkuorimalaite, kun taas tuura on teräväkärkinen avonnontekolaite. (Sellainenkin löytyy mökiltäni, tietysti. Taitaa löytyä kaikki vehkeet kaatotunkkia myöten.)

      Poista
    4. "Jyväskylän poika" jatkaa. Ne tuurat, josta kirjoitin olivat talttapäisiä, sanoipa Wikipedia mitä tahansa.

      Poista
  15. Kiitos kenkävinkistä!
    Saattaa ehkäistä reissun Töölön tapaturma-asemalle. Siellä on nyt liukastuneiden jono.
    Huopikasta on pakko mainostaa, se on lämmin.
    Tällaisia ongelmia ilmaantuu kun on vapaa pääsy:
    Mäntsälässä mies marssi sisään lämpösaappaissa kesken harjoituksen, veti muun yleisön mukanaan eikä jaksanut konserttia kuunnella kuin alun.
    Kengännauhat muuten on kansanterveydellinen juttu.

    VastaaPoista
  16. Vetoketjuhan on toimii kengissä erittäin hyvin.

    VastaaPoista
  17. Lapsena pidettiin talvisin huopikkaita, muistan ne 60-luvun lopulta ja 70-luvun alusta. Niihin ilmestyi 70-luvun puolella kumipohjat, mikä harmitti kovin. Ei pystynyt enää laskemaan mäkeä.

    VastaaPoista
  18. Täällä Venäjällä ajatellaan, että potkukelkka on suomalainen keksintö, siitä nimikin ”finskije sani”. Sani tarkoittaa rekeä. Sisätiloissa venäläiset tekevät kompromissin, eli vieraan jalkaan lykätään jo eteisessä ”tapotshkit” eli tossut tai tohvelit. Kyseinen tapa lisännee tehokkaasti kynsisienen leviämistä väestössä. Huopatossuja ei Pietarissa ainakaan aikuisilla enää näe. Maaseudulla niitä saatetaan edelleen käyttää. Pietarin kadut ja jalkakäytävät myös suolataan, joten huopatossujen käytölle käytäntö ei ollenkaan sovellu.

    VastaaPoista
  19. Solmuttomat nauhat on jo kehitetty triathlonisteille ja nimenomaa kumisina. Nauhoissa on paksunnoksia sentin välein, jolloin joka välille voi virittää haluamansa pituuden. Nämä nauhat sitten loppuu siihen mihin nauhoituskin - ei jää mitään solmittavaa. Tällaisilla nauhoilla varustetut icebugitkin saa jalkaan yhtä nopeasti ja kätevästi kuin huopikkaat.

    Itse sain moisilla jalan kanssa sopimusongelmiin joutuneet uudet lenkkarit pelastettua hyötykäyttöön. Nauhoituksen saattoi jättää jalkapöytää kivistävältä kohdalta löysemmälle ja lisäksi löytyi vielä joustoakin.

    VastaaPoista
  20. Tarkennuksena aikaisempaan. Tarkemmin ajateltuna en muista, otettiinko kengät pois kauppaan tai kapakkaan mentäessä. Tästä päätellen on todennäköistä, että kengät sai pitää jalassa. Sen sijaan maaherran (Sysselmannen på Svalbard) tiloihin mentäessä kengät jätettiin naulakkoon.

    VastaaPoista
  21. Svalbardissa kävi eräs oppilaanikin. Hän ei maininnut kenkäkäytönnöstä tässä Norjalle kuuluvassa kaupungissa mutta uskotteli, että aseen kantaminen kaupungissa on pakollista. Jääkarhut kuulemma ihan oikeasti dyykkaavat roskatynnyreitä kaupungissa ja kuuluvat olevan kiukkuisia eläimiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vierailin Svalbardissa huhtikuussa 2005. Kävimme aurinkoisessa kevättalvisessa säässä moottorikelkkaretkellä Venäjän hallinnoimassa Barentsburgissa. Oppailla oli aseet mukana. Emme nähneet jääkarhuja, vain yhdet vanhat jäljet. Longyearbyenissä oli kyllä varoitusmerkkejä jääkarhuista, mutta siellä saimme kulkea vapaasti ilman asemiesten suojelua.

      Poista
  22. Nykyihmisellä näkyy olevan hakusessa vielä muutamia vuosikymmeniä sitten jokapäiväisessä käytössä olleet takomotuotteet kuten petkeleet, kirveet, kuorimaraudat, viikatteet jne. Niitä kuitenkin muutamat pajat edelleen tekevät, ja jotkut, kuten mm. minä, edelleen käyttävät (kuorin juuri äskettäin mm. aittarakennusta varten hirret kuorimaraudalla jonka kahvassa on isäni nimikirjaimet vielä näkyvillä). Seuraavan linkin kautta mm. pääsee tutustumaan ko. tuotteisiin: http://www.takomorautahovi.fi/tyokalut/#

    VastaaPoista
  23. Huopatossuilla eli töppösillä kävely on omanlaistaan. Koska päkiällä ei voi ponnistaa tunnottoman pohjan takia, jakoja pitää nostella. Kun töppösenpohjat kului, laitettiin vielä vanhempien varresta uudet pohjat maitoliimalla kiinni. Samalla voitiin laittaa kantalaput samasta aineesta. Saatiin jalanasento lähemmäksi normaalia kenkätilaa ja vähän pitoa. Maitoliiman haju oli unohtumaton.

    VastaaPoista
  24. Ruotsalaisten piti tuokin (nastalenkkari) tehdä paremmin vaikka Orivedellä tarve ymmärrettiin aiemmin

    http://www.sarva.fi/tuotteet/sarva-xirec/

    VastaaPoista
  25. Makuasioista ei sopisi kiistellä, mutta minusta Yaktrax-liukueste on paras: sen vieterin muotoinen pohja ei riko lattioita, mutta pitää ja salmiakki-kuviolla tehty pohjan muoto synnyttää uskomattoman pidon. Sääli vain, että tätä nykyä ei taida olla maahantuojaa. Itse ostin riittävän määrän nähtävillä olevaan tulevaisuuteen...

    VastaaPoista