Seinälehti

Miten muut mahtoivat tehdä, itse nautin vaaliohjelmista. Tänään maanantaina vaalit ovat puheenaihe. Kun käytettävissämme on seinälehti, arvelen että lukijat tarvitsevat tilan kommenteilleen. Se on tässä.

Itse siirtelen näin aamuvarhaisella musiikkia iTunesiin eilen kopioimaltani kovalevyltä. En kommentoi vaaleja. Isien ja poikien kuuluu kunkin kuolla ajallaan. Ennenaikainen tai liian pitkään venynyt vetäytyminen näyttämöltä tai putoaminen näyttämön aukkoon aiheuttaa aina ongelmia.

Valtioneuvos Paasikivi toimi eräässä vaiheessa lyseon laulunopettajana. Pesti ei kestänyt kauan, koska uudet tehtävät odottivat. Paasikivi oli puolueensa nuori toivo ja kuului senaattorina todelliseen nappulaliigaan. Mutta taipumuksia runolliseen kiteyttämiseen hän osoitti murjaisullaan, jonka mukaan ei pidä olla oikeassa ajattomalla ajalla.

Mielestäni ei pidä olla oikeassa ollenkaan. Ellei onnistu, sitä harmistuu. Jos onnistuu, muut harmistuvat.

Ehkäpä sittenkin esitän yhden pienen kommentin. Taisi olla hyvä, että eduskuntatalo pantiin remonttiin. Tietooni ei ole tullut, olivatko ongelmana kosteus- tai homevauriot. Talo on sellainen kuin kuuluukin, komea ja epämukava. Rahan ja vaivan satsaamista ulkoisiin vaikutelmiin sanotaan fasismiksi, ja eduskuntatalo onkin tuon ennen syntymääni päättyneen aikakauden näkyvimpiä esimerkkejä Pohjois-Euroopassa.

Poliittisia ja historiallisia kausia voi hyvin tutkia arkkitehtuurista talojen lisäksi tilat.  Kolmanneksi on tutkittava asemakaavoja.

Miksi matruuseilla on merkitystä vallankumouksissa? Joissakin kaupungeissa, kuten Helsingissä, Pietarissa ja Odessassa, pääsee sotalaivalla rantaan. Sotalaivan tarkoitus ei ole pelkästään ahdistaa toisia sotalaivoja. Niiden kansille on yleensä pultattu käytännöllisiä konekiväärejä, joilla voi ruiskuttaa syyttömiä siviilejä. Helsingissä tämä jäi tekemättä, syistä joita taannoin selostettiin.

Pelkästään tämä on riittävä syy rakentaa pääkaupunki suolle, jonka läpi ei virtaa purjehduskelpoista jokea.

Se oma poliittinen tunne on jokin merkillinen raikkaus. Ylimalkaisesti seuraten televisio esitteli yllättävän määrän nuoria, kauniita naisia, jotka olivat sivuuttaneet joukon köyryjä ja kaljupäisiä miehiä.

Mikä lienee laskennan tulos. Arvatenkin iltapäivälehdet kertovat nyt valittujen keski-iän ja sukupuolijakautuman. Mielestäni on ilahduttavaa, että feminismi on jäänyt niin kauas menneisyyteen, että naiset nykyisin myös erehtyvät ja epäonnistuvat. Se on tasa-arvoa.

Palaan tästä työhöni. Yritän selittää kirjaani varten, miksi suo on niin kaunis. Joudun opiskelemaan entuudesta aika vieraita aloja kertoakseni, miksi vesitalous on niin keskeinen osa biotaloutta.

Pelkään poliitikkojen tarkoittavan biotaloudella rahan hankkimista. Ekonomia tarkoitti alkujaan taloutta, talonöpitoa. Minusta tuo biotalous yhdistää sopivasti rakenteen ja toiminnat.

Tapasin kadulla kollegan, joka vastaa kirjallisuuden opetuksesta Verstaalla. Lyhyessä hetkessä totesimme olevamme aivan samaa mieltä eräiden sertifioitujen kirjailijoiden mielenkiinnottomuudesta, he kun eivät mielestämme osaa kirjoittaa. Joskus mutta ei aina se on ongelma kirailijalle.

Myös perustelu oli sama: tekstissä ei ole välimatkoja eli väljyyttä eli ilmaa. Lyhyemmin sanottuna biotalous ei toimi.

Jos noin on, kannattaa muistaa, että puskutraktori ei auta. Kirjallisuudelle ja musiikille yhteinen piirre on se, että telaketjun jäljet häiritsevät.

Pajatso

Ovatko pohjalaiset hulluja? Eivät ole.

Puhun pohjalaisista, koska en uskalla kirjoittaa lappilaisista enkä saamelaisista. Poliittinen korrektius on kuulkaa ylhäinen ihanne.

Itse asiassa poliittinen korrektius on suuri ongelma. Julkisuuden kuvissa on nollasummapelin makua. Nollasummapeli on siis kuin nyt käytöstä poistettu pajatso. Joko sinä voitat tai rahasi menevät kansanterveydelle eli kone voittaa. Kolikko sinulta on kolikko vastapuolelle.

Joka toinen luulee tietävänsä, miten pajatso toimi, ja joka kolmas on omin silmin nähnyt taitomiehiä tai onnen suosikkeja, jotka noin vain ohimennen tyhjensivät pajatson. Todennäköisyyslaskenta ei ole suosittu ala. Vai onko kukaan koskaan kuullut, että Raha-automaattiyhdistys tai Veikkaus olisivat kärsineet tappioita toiminnassaan? Puhe on siis toiminnan tappiosta.

Useimmilla veikkaajilla ja lottoajilla on oikean suuntainen käsitys voitolle pääsemisestä peleissä. Kuinka suuri osa pelaajista on esimerkiksi yhden vuoden ajanjaksolla kerran viikossa pelattuaan voitolla? Sitä ei tarvitse laskea, koska asian voi suoraan katsoa yhtiön tilinpäätöksestä. Se tuottaa rahaa joka vuosi jaettavaksi asti ilman pääomasijoituksia.

Mistä tietää, että pohjalaiset eivät ole hulluja? Vastauksen antaa markkinateoria, joka on sekin pohjaltaan matematiikkaa. ”Hullu” ei tarkoita alkuunkaan samaa kuin ”mielenterveyden ongelmista kärsivä”. Jälkimmäinen on määritelty asia, jossa (jälleen tilastollisesti) ammattilaisten arvioinnit ovat hyvin yhdensuuntaisia. Ensin mainittu on haukkumasana, joka tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että termin käyttäjä haluaa korostaa omaa etevämmyyttään.

Edes nuorisoseurantalon puhvetissa en ole kuullut kenenkään väittävän, että lapualaiset ovat pidempiä kuin kauhavalaiset. Väitteessä on se ilmeisen ikävä puoli, että se olisi ainakin periaatteessa tarkistettavissa. Gallupit ovat gallupeja, sanovat poliitikot, enkä tiedä, mitä tuo salaperäinen lause tarkoittaa. Mutta paikkakunnan asukkaiden keskipituuden selvittämiseen riittää tavallinen otantatutkimus, jollaisia sanotaan puhekielessä gallupeiksi. Itse uskoisin jopa kyselyyn, koska valheellisten ja virheellisten vastausten osuus olisi todennäköisesti plus miinus kaksi.

Onko jokin eduskunta ollut parempi kuin jokin toinen? En tiedä. Onko jokin hallitus ollut pätevämpi kuin jokin toinen. Olisin valmis hakemaan esimerkkejä ja väittelemään aiheesta puoltaen myöntävää vastausta. Molemmissa niin sanottujen olosuhteiden vaikutus on kuitenkin kovin suuri.

Markkinateoria tarkoittaa, että jos jossain olisi kovin paljon ”hulluja”, viisaat pyrkisivät sieltä pois. Loppu on kulttuurisia erikoisuuksia, kuten se, kenelle sanotaan päivää ja ketä puhutellaan.

Pelaammeko siis tänään pajatsoa? Onko sillä merkitystä, ketkä kaikki istuvat eduskunnassa ja kuka ei sinne pääse?

Kansanedustajat ovat työsuhteessa valtioneuvostoon. Valtioneuvosto on täysin epädemokraattinen elin, jonka kokoonpanoon ja toimintaan vaikuttavat raha, järjestöt ja useat muut huonosti näkyvät ilmiöt. Koska osittain mielivaltaisten sääntöjen noudattaminen on tässäkin tärkeää, vertaisin eduskuntaa ja hallitusta Kansallisteatterin näyttelijöihin ja teatterin johtoon. Oopperaan en vertaisi, koska siinä ulkomaalaisilla on mahdollisuuksia ja kotimaiset tähdet voivat siirtyä muualle tienaamaan. Näyttelijöillä ei suomen kielen takia oikein ole samaa mahdollisuutta.

Henkilökunnan viihtyvyys on ollut huono. Poliitikon virka ei vedä ja niinpä työ ei ole tuottavaa, ei aina edes kannattavaa.

Ja äänestäjien rooli? Veronmaksaja on vähän harhaanjohtava nimitys. Vain osa meistä maksaa ja aika suuri osa saa. Me olemme maksavaa yleisöä. Siksi meihin kohdistetaan mainontaa. Siksi suurin mielenkiinto kohdistuu äänestysprosenttiin.

Asiakkaiden osoittama oikea mielenkiinto kääntyy henkilökunnan eduksi, eikä työnantaja suhtaudu asiaan kevyesti. Äänestämme lompakollamme. Ainakin minulla on kuvallinen henkilöllisyystodistus eli ajokortti lompakossa.

Klemetti

Kuva liittyy liikoihin kirjoihin. Rukousnauhan näköinen ketju on itse asiassa täytetty lyijypalasilla. Paljon skannatessa ja erilaisia painettuja lähteitä pyöritellessä on tuskin parempaa työkalua. Minulla on parikin vanhanaikaista arkkitehdin viivotinta, jotka on joskus tehty teräksestä. Niissä jopa lukee ”Wulff”, mikä tarkoitti kerran paperikauppaa ja on eräille vielä tuttu ”Wulffin kulmasta” Espan ja Manskun risteyksessä. Oli se punainen virityskin Wulffin talo, nykyisin kivinen kulissi.

Se nerokas henkilö, joka keksi tämän painavan rukousnauhan, oli tajunnut, ettei tuo paksuus ja muoto estä lukemista. Jos tarvitset kätesi esimerkiksi pohkeiden raapimiseen, ole hyvä vain. Skanneriin olen itse keksinyt huipputeknologisen työkalun, mutten ole ehtinyt vielä toteuttaa sitä. Myös nykyisillä, ihastuttavilla vehkeillä, jotka eivät ledin ansiosta tarvitse lämpenemisaikaa, ruskea tai harmaa viiru lasille lasketun kirjan keskiaukeaman kohdalla (gutter shadow) on välillä ikävä. Tiettävästi sen poistamiseen ei ole riittävän yksinkertaista keinoa, kun skannaaminen sinänsä on nopeinta Acrobatissa ja tuloksen eli skannatun tekstin paiskominen Photoshopin kautta on hidasta.

Nähtyäni kilpasuunnistajan kompassin, joka on nykyisin eräänlainen peukaloon kiinnitettävä sormus (katso ”Suunto arrow”) kehitän tarranauhasta ja sopivan pehmeästä, mustasta muovista peukalon päähän sopivan lisäkkeen, joka peittää kirjan selän kohdalle jäävän kolmion painaessani kirjaa lasille ja siis estää valovuodon. Skannaajan ykköstarvike on muuten muuttumaton, puutarhatöihin tarkoitetut näppylähanskat.

Heikki Klemetti oli henkisesti tasapainoton ihminen ja suurelle osalle ympäristöään todellinen kiusankappale. Hän oli kummallinen sekoitus erinomaista oppia, jota hän hankki nuoruudessaan kärsivällisesti Saksassa, ja täydellistä harrastelijamaisuutta, jota höysti omituinen usko omien päähänpistojen arvokuuteen. Arvostelijana hän oli ajoittain raaempi kuin Heikinheimo, ja hänkin useimmiten aiheetta. Hän oli epäluuloinen ja pitkävihainen. Hänellä oli vallan merkillisiä ajatuksia laulutekniikasta ja perättömiä luuloja bel canto –perinteestä. Onni ettei hän ole enää keskuudessamme.

Asian tekee mielenkiintoiseksi Klemetin käsittämätön ansioituminen kuoronjohtajana. Olen kuullut ainakin osan niistä harvoista äänitteistä, joita häneltä on. Etenkin Suomen Laulun pakottaminen sävelpuhtauteen kuulostaa hyvin virkistävältä. Kuoro aika ajoin todella soi ja jopa Matteus-passio on nautinto, vaikka solistit eivät ehkä ole. Klemetin mielestä musiikin huippu oli Bachin motetti ”Jesu meine Freude”, hänen suomennoksenaan ”Jeesu, aarteheni”. En menisi väittämään vastaan.

Klemetin vaimon Armin tausta on ainutlaatuinen satu. Armin isä Lauri Hämäläinen oli nykyisen Konneveden Siikakoskelta lähtenyt kouluja käymätön mökkiläisen poika, jonka lahjakkuus oli niin ilmiömäinen, että Oulun porvarit lähettivät hänet Tukholmaan koulutettavaksi ja päätyi Helsingin Vanhan kirkon kanttori-urkuriksi ja otti oppilaakseen mm. Oskar Merikannon. Armi oli huima henkilö. Hän kesti miestään. Moni ei olisi kestänyt.

Heikin henkinen tila on helppo ymmärtää. Hänen isänsä oli Kuortaneen lukkari, joka käräytettiin ehtoollisviinien ryyppäämisestä. Olisiko hän tullannut kolehtihaaviakin? Hänellä oli vihittynä vaimona itseään yli 20 vuotta nuorempi tyttönen, joka puolisonsa onneksi kuoltua pyöräytti aviottoman lapsen tiettävästi naapuriseurakunnan lukkarille. Tapaus herätti tietysti huomiota, ja Heikki jäi käytännössä perheettömäksi ja vaille kotipaikkaa Vaasan lukiossa, joka alkoi sekin mennä penkin alle. Niinpä hänestä tuli kauhea Kuortane-fäni, vaikka hän ei todellisuudessa tohtinut näyttää nokkaansa paikkakunnalla moniin aikoihin.

Helsingissä hän esiintyi pohjalaisena kansanmiehenä ja Pohjanmaalle helsinkiläisenä herrasmiehenä. Hyvin vaikea lapsuus jätti jälkeensä pahasti kolhitun itsetunnon ja hurjan poseeraamisen tarpeen. Lisäksi Klemetti oli vähän joka asiassa fundamentalisti eli kiihkoilija. Hän ei esimerkiksi sulattanut juuri mitään työväkeen liittyvää ja oli 30-luvulla äärioikeiston näkyvä edustaja.

Ja minä sitä olen ihmetellytkin, miksi oman nuoruuteni vasemmistolainen laululiike käytti melkein kaikkia muita musiikin keinoja paitsi kuoroja (niitäkin kyllä marginaalisesti). Tiesikö Agoit-Prop muuten jatkavansa Lapuan liikkeen suuren nimen Klemetin Suomessa vakiinnuttavaa kvartettilaulun perinnettä jopa kaunista ja taidokasta äänenmuodostusta myöten?

Kuoroperinteemme oli Klemetin väsyttyä eräin poikkeuksin niin huono, ettei kertoa kestä, kunnes Harald Andersén muutti kaiken jatkamalla täsmälleen siitä, mihin Klemetti oli jo päätynyt. Pentti Virrankosken Klemetin elämäkerta muuten on alan kirjallisuuden huippua ja lisäksi mainio esimerkki oikean historiantutkijan perinpohjaisen lähteiden löytämisen tuloksekkuudesta.

Standup-viisas

Junassa auttamattomasti kuuntelemani henkilöt olisivat menestyneet erittäin hyvin suuressa vaalitentissä. En arvellut tätä yksin. Tuttava, joka saa kuukausipalkkaa viisaudesta, oli samaa mieltä.

Puhe ei ole nyt asiantuntemuksesta eikä mitatusta älykkyydestä. Puhe ei ole liioin tietomäärästä, vaan ”kvasirationalismista”.

Naapuripenkissä jutskailtiin aika rauhallisesti. Päivänkohtaisten kysymysten lisäksi sivuttiin välillä ikuisia ajatuksia ja hämäriä metafyysisiä kysymyksiä. Kun yritin rehellisesti torkkua, tämä suoraan sanoen hiukan häiritsi. En voinut olla seuraamatta, kertovatko korvani totta. Etenkin yksi seurueesta esitti ajatuksia, jotka olivat kerran toisensa jälkeen niin pitkällä metsässä, ettei sitä osannut olla ihailematta.

Puhuja esimerkiksi kannatti kaikkien kattonopeuksien poistamista maanteiltä, koska se on parempi vain, että hullut hurjastelijat tappavat itsensä. Kuuntelijalta, joka siis olisi mieluummin uiskennellut omissa, luultavasti yhtä tyhmissä ajatuksissa, ei osannut olla seuraamatta, sanooko kukaan, että tieltä suistumisten lisäksi on yhteenajoja, joissa saa surmansa sivullisia ihmisiä. Näistä kukaties jotkut olisivat kuitenkin halunneet vielä elää, tämä yksi elämä kun luultavasti on ainoa mahdollisuus.

Sielunvaellus voi olla totta, mutta tietoisuuden siirtyminen eli isoisä lehmänä ja niin edelleen, on mielenkiintoinen ajatus, mutta tietooni ei ole tullut sitä tukevia perusteita.

Tämä oli esimerkki. Pidin sitten televisiota auki, koska saavuttamassani iässä tuntuu hyvältä pienen venyttelyn lisäksi välillä laskeutua selälleen, ja silloin höpinä nurkasta käsin kuulostaa viihdyttävältä. Junakeskustelu pyörähteli vielä mielessä ja pohdin, mitä olisi ”kvasirationalismi” suomeksi. Puoliäly? Muodostettu mallilla ”tekoäly”.

Visuveden partioleirillä elokuussa 1956 pyysimme monta kertaa yhtä telttakaveria pitämään suolistokaasut sisällään. Hän selvitti, että heillä on kotona tietosanakirja. Siinä luki, että on epäterveellistä pidätellä, jos pierettää. Minä taisin kysyä minkä hakusanan kohdalla tällaista kerrottiin, mutta jäin vastausta vaille. Tämä tieto ei ole tullut myöhemminkään vastaan.

Ehkä aika oli toinen. Ainakin vanhempi väki tyytyi usein pitämään totena sellaista, mistä oli oikein kirjoitettu lehdessä. Kirjoihin vedottiin harvemmin, mutta sellaistakin esiintyi.

Vaalikeskusteluissa olen seurannut, vastaako kukaan tavalla, jota itse pidän hyvin viisaana, eli sanomalla: ”En tiedä.” – ”Joutuuko Suomi myöntämään Kreikalle lisäapua?” – ”En tiedä.” Mielestäni kysymys on hiukan toisarvoinen. Junakeskustelijani vastusti järjestelyjä, koska ”Amerikka ei ole mukana”. Avoimeksi jäi, oliko puhujalla tietoa Kansainvälisestä valuuttarahastosta ja sen roolista tai ylimalkaan kansainvälisestä rahoitusjärjestelmästä.

Toisaalta puoluejohtajat sanoivat nyt ääneen sen äänestäjiä kauhistuttavan tosiasian, ettei paljon toisteltu sääntö sopimusten sitovuudesta ja velkojen maksamisesta ole oikeastaan tosi. Valtion velan lyhentäminen voi olla välttämätöntä mutta sen maksaminen pois on omituinen ajatus. Valtiot tekevät juuri niin kuin kansalaisia kielletään tekemästä eli hoitavat velkaa uudella velalla.

Jos joku eläkeläinen – nimiä mainitsematta – haluaisi tyytyä hyvään eläkkeeseensä ja säätääkin hiukan, asuntolainan lyhentäminen on ongelma. Se ei ole oikein viisasta. Velka pitäisi jättää perinnöksi yhdessä asunnon kanssa. Asuntolainan koron pitääkin olla asumiskustannus, mutta tuo Suomessa tyypillinen erittäin laaja ja takaisinmaksuajaltaan aika lyhyt asuntolainakanta on rakenteellinen ongelma. Siitä ei kai ole puhuttu riittävästi.

Sivumennen sanoen Soinin keppiratsu ei ole riittävän reipas eikä reima. Eikö yksityishenkilön konkurssi ole pohjaltaan kummallinen ja tuhoisa ajatus? Konkurssi on tarkoitettu kauppiaille eli siis yrittäjille.

Mieleeni palaa välillä se johtava 30-luvunlopun ruotsalainen musiikkiarvostelija, joka pohti sanomalehdessään, oppiiko juutalainen soittamaan viulua, ja vastasi että ei – liikkeiden matkiminen marakatin tavoin ei ole musiikkia. Tuli mieleen Oistrahin EMI:lle tekemien levyjen boksista, joka ei ole kalliskaan.

Verkko

ICT-alan portfolioista tiedän edelleen jotain, etenkin patenteista. Siksi en puhu enkä kirjoita niistä.

Uutisissa jätettiin selittämättä, mitä tarkoittaa verkkoyhtiö, siis nyt Nokia ja Alcatel ja samassa yhteydessä mainitut Ericsson ja Huawei.

Näiden firmojen asiakkaita ovat useimmiten operaattorit eli sellaiset kuin Elisa tai Sonera. Ketju jatkuu joskus. Eräät operaattorit eivät omista pätkääkään lankaa eivätkä kaistaa, vaan vuokraavat sitä. Asiakas eli sinä tai minä on tällä kielenkäytön alalla ”loppukäyttäjä”.

Internetin ongelmaa ei mainittu. On vahvoja merkkejä sellaisesta, että hyvin halvan ja riittävän nopean kansalaisten tietoverkon aika voi mennä ohi. Rahalla saisi etuoikeutta, käytännössä esimerkiksi vauhtia eli lisää informaatioyksikköjä sekunnissa.

Internetin ”ilmaisuus” on yksi aikamme ihmeitä. Ei se todellisuudessa ole ilmainen, mutta käytännössä Suomesta katsoen hinnat on paketoitu niin että ainakin 80 prosenttia aikuisväestöstä pystyy hankkimaan älypuhelimen ja käyttämään sitä. Älypuhelin tarkoittaa matkapuhelinta, jossa on verkkoyhteys.

Tuo ilmaisuus toteutui oman käsitykseni mukaan vahingossa. Maailman suuri hyväntekijä oli Yhdysvaltain armeija. Suuria hyväntekijöitä olivat myös ne samat amerikkalaiset yliopistot, joiden kalleutta moititaan.

Tässä maalaillun kehityksen vastustaminen on miljoona kertaa tärkeämpää kuin esimerkiksi ”piratismi”, menneisyyden ilmiö. En ole huomannut mainittavaa liikehdintää tässä asiassa.

Internet of Things eli kaiken Internet eli Internet 4.0 on ollut tässä blogissa vähän väliä puheena jo useita vuosia. Toivon että kun se suorastaan mainittiin nyt Nokian fuusion yhteydessä, asia otettaisiin vakavasti.

Tosin se on väärä kielikuva, että älylaitteet keskustelevat keskenään. Älylaitteet keskustelevat älyttömien kanssa. Voit soittaa hehkulampulle tai rautanaulalle ja kysyä, missä olet – oletko minun. IP-osoitteita riittää nyr.

Verkkoyhtiöt toimivat tyypillisesti rakentamalla ja ylläpitämällä verkkoja eli siis myös keskuksia, tukiasemia, reitittimiä ja muuta, IP-tekniikkaa eli verkko-osoitteita, ja etenkin ohjelmistoja, joita tähän tarvitaan.

Hyvin varovasti ja vähätellen sanoisin että verkko-osoitteiden välinen liikenne ainakin satakertaistuu parissa vuodessa.

Päivän tiedotteissa vaiettiin täysin näkökohdasta, joka ei ole mitenkään yhdentekevä kahden eurooppalaisen verkkoyhtiön fuusiossa. Yhtiöt kyllä sanovat itseään globaaleiksi, mutta tarkoittavat eri asiaa.

Viime vuosina vuodot, urkinta ja tietomurrot on lopulta ymmärretty isoiksi ja vaarallisiksi asioiksi.

Pitäisin järkevänä lähteä siitä, että lankayhteys on helpompi varmistaa kuin langaton yhteys. Tarvitsemme nopeasti ja kipeästi uutta tekniikkaa USA:n hallitusta ja armeijaa, Venäjää, Israelia ja Kiinaa vastaan, vain eräitä mainitakseni, ehkä myös Nokiaa, Googlea, Applea ja Microsoftia vastaan.

USA:n verkkomarkkinat ovat varmasti hyvät. Siellä tarve suojautua USA:n hallitukselta on varmasti kaikkein suurin.

Maapallon laajuisesti rahaliikenne ja logistiikka ovat valtavan suuria aloja osina palvelujen tarjontaa.

Sota on vielä suurempi bisnes. En halua puhua kybersodasta, koska se johtaa ajatukset harhaan. Tämä hetki sissiliikkeineen ja pommituksineen selittyy sillä, että sota on muuttunut tuottoisaksi. Ennen se tuotti rahaa asekauppiaille. Nykyajan aseita ovat valokuitu ja bitit. Niiden kauppiaat menestyvät.

Anteeksi kiivas äänilajini, mutta juuri näitä asioita tein päätyönäni 15 vuotta. Ainakin se mielipidesuunta on nyt ohi että tekniikka ja sen mahdollistama ”sisältö” (informaatio) olisivat muka eri asia.

Kova maa

Erinomaisella Ford Mondeolla Isontalon Antin talolta Voltista Rannanjärven tienristeykseen Ylihärmään ajaa viisitoista minuuttia. Isäntäni oli myös Antti ja isosta talosta hänkin, tosin eri vuosisadalta. Hänelle oli uutta, että häjyn jälkeläinen jääkäri Anti Isotalo oli aikoinaan pitkäkripaisen myymälän johtajana Seinäjoella. Eikä hän voinut olla mukana tilaisuuksissa, jotka itse muistan. Kun eversti Laurila tuli sisään, yleisö nousi seisomaan…

Alahärmässä Palmun taululoukun kiersimme, mutta Knuutilan raitilla teimme tuttavuutta kylänmiehen kanssa. Tuskin on mokomaa nähty. Siinä oli pohjalaistalo niin viimeisen päälle kunnostettu ja juuri siihen käyttöön, johon talot on tarkoitettu, nimittäin asumiseen.

Polveni notkahtelivat, kun isäntä murahteli takkakiveltä ja emännältä tuli syvästi aitoa ja elävää murretta tuon hetken tarpeisiin. Aikakone on keksitty! Nyt se oli tuo Antin Mondeo.

Kiusallisen lähellä Kotoluhtaa (Vaasan Jaakkoo), jossa ei ollut enää oikein mitään näkemistä, oli Power Park, joka oli vielä suljettu, ja sen vieressä Lillbackan kuljetusliikkeen ainakin 50 jykevää rekkaa kuljetusliikkeen pihassa. Herra varjele minua pelipuistoilta, mutta kun ne kakaraväkeä kiinnostavat, sekaan vain.

Merkitsin mieleeni paikat, joihin palaan viipymättä valokuvaamaan omaa sielunmaisemaani. Kauhavan Saarimaan tiedän ennestään – näkötornin juurelta luoteeseen – mutta Ylihärmän Kankaankylä ja Lapuan Hellanmaa ovat kovia juttuja.

Sopiva vuodenaika olisi ylimalkaisesti määritellen elokuun 7. tai 10. päivä. Pellon pitäisi olla kellanruskeaa, niukan metsän sammuneen vihreää. Valheellisen kuvan saisi jo toukokuulla, mutta tulos olisi kuin rippikoululaisen uni, kaunis ja kokematon, täynnä kukoistusta kuoressaan.

Voi olla etten jaksa odottaa vaan olen kohta taas junassa. Varsinkin kun paikkakunnalla on käytettävissäni viiden tähden majoitus ja asiallinen kohtelu.

Aivan verraton appsi on ”Maastokartat”. Minulla on se Nokian puhelimessa (Lumia). Kartta seuraa liikettä ihan oikeasti ja kuva suurentuu ja pientyy  nöyrästi. En pidä pahana, että korkeuskäyrien lisäksi kartta näytti talojen nimet.

Jospa muistaisin kysyä Ylikankaan häjyltä Heikiltä, että oliko se hänen kotitalonsa Yli-Kangas vai Ali-Kangas. Ajettiin siitä nurkan ympäri.

Ladot ovat poissa ja kytömajat tietysti. Paikkakuntalaisten sukupuolielämästä en ole enää selvillä. Sen olen kuullut, että ”kyrölle” mentiin nuoren väen voimin yökuntaan ja että ainakin aluksi puhuttiin lenheetiä oikein Kanaatan malliin. Arvelisin että hämärän tullen siirryttiin vapaaseen kansalaistoimintaan. Siellä aukeilla on yritteliäistä väkeä.

Vaasan Jaakoon valmistuttua minulla on kiusaus etsiä jostain pari tuhatta euroa – maakunnan rahasto on nulju – ja lukea äänikirjaksi Paulaharjun ”Härmän aukeilta”. Mielestäni Samuli Paulaharju kuuluu kirjailijana samaan sarjaan kuin Kivi ja Kilpi. Lisäksi hän keksi miten fakta ja fiktio sekoitetaan kokonaisuudeksi. Menneisyys elää ja Rannanjärvi tanssii – mutta ääneen lukien teksti tarttuu, kun taas paperilla se saattaa oudostuttaa äkkinäisempää. Tämä sama koskee erikoisesti Paulaharjun Lapin kirjoja, joissa kieli on avointa kuin aapa ja kauniisti kiertyvää kuin kelon kruunu. Antologiahommassani olen arvioinut parhaaksi Paulaharjun huonoimmaksi nimetyn kirjan ”Tunturien yöpuolta”.

Pohjanmaan rintapitäjät ovat edelleen eräänlaista Kaliforniaa. Tietynlainen etunoja näkyy ja tuntuu, vaikka kuntakeskukset ovat pahan kerran kuolleita ja entiset mahtikylät aivan täynnä komeita taloja, joita ei ole viitsitty edes purkaa. Ajelimme Pernaalla, Klemolassa ja Varpulassa, ja hiukan kieltämättä sydämestä viilsi.

Parituntisen istuin kansankoulunopettajani luona ja arvelin, että hän valmistautuu ensi vuoteen sattuvaan 100-vuotispäiväänsä. Missä vain Suomessa olisi ainutlaatuista, että jollakulla nyt elävällä on hyppysissään 150 vuoden historia, jonka yksi juonne on oman suvun tarina. Yleisesti on unohdettu, että Härmän isojen miesten jouduttua juuri oikeaan paikkaan eli Vaasan linnaan ja Siperiaan, tuli vielä isompia miehiä, joiden saappaan jäljissä levisi valistus. Kauhavalla näitä olivat Gabriel Orrenmaa ja Gregorius Niemi. Lapualle oli Pitkä Ikola, Lagerstedgtin suku otti nimekseen Lahdensuo ja jopa paikkakunnan oppikoulu tuotti mm. professoreita maan kahteen yliopistoon jokseenkin jatkuvasti. Ja Vaasan lyseo on ollut viime aikoihin asti perusvaatimus merkittäviin tehtäviin tietotekniikkaklusterissa. Sieltä Kotoluhdasta Alahuhdan Mattikin taitaa olla kotoisin ja Ollila Kurikasta…

Lakia on rikottava

Jääkärikeskustelu antaa aihetta. Ehkä asiaan ei vaikuta, että kaikkia näitä kysymyksiä on käsitelty tässä blogissa ennen. Sekään ei estä, että eräät eettiset kysymykset ovat samoja, joita olen esitellyt vuosikymmeniä, myös luennoilla, myös oikeustieteellisessä.

Asia on nimittäin ajankohtainen. Jääkäriliike oli alkaessaan lainvastainen mutta lakkasi olemasta sitä joukon saapuessa Suomeen, koska valtiopetoksen konstitutoivaa sotatilaa Saksan kanssa ei enää ollut.

Vastuullisten poliitikkojen ja sotilaiden ei pidä puhua totta. Nyt olemme joka päivä kuulleet, että mikään uhka ei kohdistu Suomeen. Tätä on toisteltava, vaikka se ei pidä paikkaansa.

Uhka on olemassa, ja sen aiheuttaa Venäjä. Uhka kasvaa jatkuvasti, koska Suomi lähenee jatkuvasti Natoa, sekä yksin että Ruotsin kanssa.

Se ei auta, että hyvin suuri osa suomalaisista ihmettelee, miten kummassa Yhdysvallat, joka Moskovassa nähdään samana asiana kuin Nato, uhkaisi Venäjää ja sen menestystä.

Venäjän toiminta ei ole omaperäistä. Muistatte varmaan aseteleman, joka oli elokuvissa kiusallisen vanhentunut jo 1920-luvulla. Toinen mies sanoo toiselle sormella osoittaen, että katso mikä tuolta tulee – Nato! Kun puhuteltu kääntää päätään, paukahtaa nyrkki turpaan. Tai ammutaan.

Miksi Saksa piti yli 200 000 miestä näennäisesti tyhjän panttini Pohjoiskalotilla toisen maailmansodan aikana? Lopulta nuo joukot olisi tarvittu kipeästi muualle. Vastaus: pelättiin juuri sitä, mikä tapahtui lokakuussa 1944 eli puna-armeijan saarrostavaa suurhyökkäystä. Tämä tapahtumasarja, joka on hampaat irvissä unohdettu, mainitaan alaviitteenä nimityksellä Petsamon – Kirkkoniemen taistelut. Joukkojen vahvuudet ja kaatuneet laskien taistelu oli suurempi kuin Ihantala tai Viron Sinimägi. Saksa voitti, koska Neuvostoliitto ei onnistunut motittamaan. Päivän päätteeksi Saksan armeija antautui Trondheimissa amerikkalaisille.

Ruijan ranta on kuolemanvaara valtamerikuljetuksille. Petsamo, Murmansk, Arkangeli ja Svermorsk ovat erittäin merkittäviä sotilaskohteita. Sukellusveneet pystyvät pysyttelemään piilossa kuukausia, mutta osa niistä on aina satamassa, ja sitten ovat pinta-alukset.

Saksa ei pystynyt estämään länsiliittoutuneiden kuljetuksia Murmanskiin, koska Norjan miehitys oli tullut liian kalliiksi. Saksa ei pystynyt liioin yrittämään maihinnousua Britanniaan. Sen merivoimat eivät enää kyenneet kattaviin suorituksiin. Yksi vika oli voimien keskittäminen sukellusvenesotaan Atlantilla, ja sekin oli omituinen arvio. Kuljetuksia Amerikasta kyettiin häiritsemään, mutta niitä ei voitu estää.

Viron, Latvian ja Liettuan yhteinen ongelma on Kaliningrad. Strategisesti tilanne on toinen kuin Jäämerellä. Itämereltä ei pääse kuin Tanskan salmien kautta, ja niiden sulkeminen on helppoa. Se on tehty monta kertaa. Missä oli Neuvostoliiton laivasto toisen maailmansodan aikana? Liikuntakyvyttömänä ja lähes toimettomana Itämeren pohjukassa.

Vastaavasti amerikkalainen lentotukialus tuskin uskaltaa tulla pahassa tilanteessa Itämerelle.

Talouden sortuessa kansalaisissa on tapana nostattaa isänmaallista mieltä, ja peruskaava on ollut vuosituhansia rakentaa ulkoinen vaara ja marssia sitten torjumaan sitä. Menestyminen on helppoa, jos tuota vaaraa ei ole todellisuudessa olemassa. Näin tapahtui Suomelle 1939 ja hiukan aikaisemmin Puolalle. On outoa, ettei historiallinen kirjallisuus tunnusta, että Neuvostoliitto hyökkäsi saksaan marraskuun lopussa 1939. Alku oli ennakoiva isku, jollaisia on aina harjoitettu. Suora jatko oli Baltian miehitys kesällä 1940, johon Saksa vastasi juuri Norjan ja Tanskan miehityksellä. Saksan suopeus Baltiaan nähden aiheutti Stalinin virheen eli aivan pitäviin laskelmiin perustuvan luulon, ettei Saksa hyökkää ennen kuin se on saanut joukkonsa ja etenkin rahansa lännestä.

En näe asiaa niin, että joku eli Venäjä olisi hyökkäämässä Rovaniemen lentokentälle näillä näkymin. Näen asian niin, että sotilaallinen toiminta ei sellainen vaihtoehto, jonka voisi jättää huomiotta. Ainoa keino on se sama, joka Venäjään ei ole ennenkään tehonnut, nimittäin väkivallankäytön tekeminen hyökkääjälle liian kalliiksi.

On onni, että Venäjän poliittinen johto on tällä hetkellä taitamattomien käsissä. Suomessa on laaja myöntyvyyden mieli ja pitkät perinteet siinä. Myös keskustapuolue on nyt selvästi perääntymässä perinteellisestä kielenkäytöstä.

Koska ministerit eivät kuulemma saa harjoittaa provokaatioita, provosoin sitten puolestani. Euroopassa on yksi voimaryhmittymä, josta Venäjä on merkillisen hiljaa. Lähetetään siis aluksi kaksi tuhatta vapaaehtoista Saksaan Lockstedtiin koulutettavaksi. Ehdotan etenkin ilmavoimien ja merivoimien väkeä. 

Tylytys

Näinkin voi käydä. Tulin junalta. Kaksi päivää vierailuja ja ajeluja Pohjanmaalle. Tulva ennen aikojaa – tuleva vaikutelmia, muistikuvia, ihmisiä.

Kun en ihan jaksa kirjoittaa ihmiseksi, palaan asiaan aamulla. Tuntuisi ettei se ole ihan huono ratkaisu.

Tuollaisen puukon antoivat lahjaksi. Ei paha. 

Juhlapuhe

Tämä on puheen runko tänään sunnuntaina Kortesjärvellä. Paikka on Kauhavan naapuri Pohjanmaalla. Sieltä lähti enemmän miehiä jääkäreiksi Saksaan kuin mistään muusta Suomen pitäjästä. Kysymys on absoluuttisesta määrästä, ja kunta oli pieni.

Sana ”jääkäri” on täysin vakiintunut kieleemme ja muuttanut merkitystäkin. Saksan ”Jäger” tarkoitti liikkuvaa osastoa. Suomessa ennen käytetty ”tarkka-ampujapataljoona” ei ole kovin kaukana tuosta merkityksestä. Suomesta tulleet sijoitettiin eräiden vaiheiden jälkeen jääkäripataljoonaan, eikä se merkinnyt saksalaisen korvin mitään sen erikoisempaa.

Nimityksestä tuli Saksassa koulutettujen sotilaiden yleisnimitykseksi hyvin varhain. Se liitettiin aikanaan sotilasarvoihin. Ennen piti osata sanoa että kyllä, herra jääkärikenraalimajuri.

Nykyisin jääkäri tarkoittaa suunnilleen samaa kuin jalkaväen osasto. Sodan aikana oli erikseen esimerkiksi panssarijääkärit, jotka olivat valiojoukkoja, ja kyllä sen näki uhrien lukumäärästä. Panssaridivisioona menetti suuremman osan vahvuudestaan kuin mikään toinen yhtymä.

Mutta tämä vakiintunut sanonta ja vakiintuneet mielikuvat ovat peittäneet tosiasiat. Oikeustieteen kursseilla esitin itse joskus retorisen kysymyksen, syyllistyivätkö jääkäriksi lähtenee rikokseen, lähinnä maanpetokseen tai valtiopetokseen. Opiskelijat kuuntelivat tätä hämmästyneen oloisina. Heille oli syytä selittää, että kysymys on pahasti epämääräinen. Jääkärit eivät syyllistyneet rangaistavaan tekoon.

Suomen laissa oli silloin ja on nyt laillisuusperiaatteen osana taannehtivuuden kielto. Se on se sama sääntö, jota rikottiin antamalla vaikeassa tilanteessa laki sotaan syyllisten rankaisemisesta.

Ollakseen rangaistava teon tulee olla lainvastainen sekä tekohetkellä että tuomiota määrättäessä. Kun Suomi itsenäistyi 1917, jääkäreiden ei voitu edes teoreettisesti sanoa liittyneen sotatilan vallitessa vihollisvaltion armeijaan. Saksa ei ollut itsenäisen Suomen vihollisvaltio. Sotatoimien alkaessa 1918 Saksa ei ollut myöskään Neuvosto-Venäjän vihollisvaltio.

Tämä on ajattelua, jonka oikea paikka on opetuksessa oikeusperiaatteiden selventäjänä.

Mutta itse haluaisin käyttää ainakin tässä ja nyt jääkäreistä toista nimitystä: vastarintaliike. Saksaan lähtijät nousivat silloin laillista esivaltaa vastaan ja alkoivat tavoitella riippumattomuutta Venäjän keisarikunnasta. Voi olla, että kansallisen vapauden ajatus kehittyi aste asteelta.

Silti asetelma on täsmälleen sama kuin esimerkiksi toisen maailmansodan ajan Ranskassa, jossa saksalaisten asettama Vichyn hallitus oli laillinen. Metsiin ja vuorille aseistettuna lähteneet miehet ja naiset olivat vastarintaliike, joka eräässä mielessä vastusti asein laillista esivaltaa pyrkiessään kaikin keinoin edistämään Ranskan perinteistä vapautta ja kansanvaltaa.

Vastarintaliike on nimityksenä kärsinyt kolhuja. Esimerkiksi Balkanin alueen ja Kreikan toisen maailmansodan aseellisista järjestöistä on eräin kohdin todella vaikea sanoa, minkä puolesta ja ketä vastaan ne taistelivat.

Sekin on historiassa tavallista, että kamppailun ratkettua erinäisistä virastoista ja kanslioista purkautui kaduille ihmisiä, jotka selittivät hekin olleensa jollain toisille vaikeasti käsitettävällä tavalla vastarintaliikkeessä.

Norjassa tilanne oli saman tyyppinen, ja siellä vastarintaliike sai paljon aikaan. Toisaalta koston luonteiset toimet olivat sodan jälkeen paljon laajempia kuin meillä tiedetään tai siellä halutaan muistaa. Puolan ja Ukrainan vastarintaliikkeet jatkoivat taistelua Neuvostoliittoa vastaan useita vuosia rauhanteon jälkeen, ja samoin tapahtui Virossa.

Jääkäriliikkeellä ja sen historialla on vielä yksi erittäin painava opetus. Meidän nykyisten on kyettävä vastaamaan kysymykseen, ovatko partisaanit ja terroristit vastarintaliikettä. Partisaanit ovat useimmiten todellisuudessa sotaa käyvän armeijan osa. Nimityksellä viitettiin etenkin rintamalinjojen takana taistelemiseen.

Mutta entä terrorijärjestöt? Vastaus vaatii käsitettä ”legitimiteetti”. Yli sata vuotta sitten etenkin Venäjällä oli erilaisia anarkisteja, jotka olivat järkeilleet, että esimerkiksi hallitsijan surmaaminen olisi oikein tehty. Espanjassa vasemmistoon painottuvat tasavaltalaiset olivat laillinen hallitus ja Francon falangistit kapinoivat ja voittivat. Nyt uutisissa päivittäin esiintyviltä terroristeiksi nimetyiltä järjestöiltä puuttuu kansainvälisoikeudellinen legitimiteetti.

Järjestöt eivät ole legitiimejä. Hyvin yksinkertaisesti sanoen kansalaisten pakottamiseen turvautuva järjestö ei ole legitiimi, paitsi jos pakko perustuu sääntöjä noudattaen säädettyyn lakiin. Legitiimejä pakkovallan käyttäjiä ovat esimerkiksi Suomessa armeija ja polisi. Erotuskriteeri on pakkovallan käytölle asetetut tarkat rajat.

Jääkärit räjäyttelivät varastoja aina Enontekiöllä asti. Se oli sotaa Venäjää vastaan. Kysymys ei ollut myöskän terrorismista.