Olen rikollinen

Olin kaupassa. Siellä on postikin. Minulla oli nytkin Pirkka-kassin pohjalla autosta mukaan ottamani Mora-puukko, koska kaupan parkkipaikalla on hyvä jätepiste, myös kartongille. Avaan postipakettini (kirjoja) puukolla ja taittelen pahvin kasaan ja panen roskikseen. Puukko päätyy takaisin autoon.

Menettelystäni voidaan tuomita sakkoa tai vankeutta enintään 6 kuukauttarikoslain 41 : 6 §:n nojalla verrattuna järjestyslain 10 §:än.

Ehkä voisin väittää poliisille olevani vaarallisten esineiden keräilijä, koska minulla on koko joukko puukkoja ja linkkuveitsiä. Rautakaupasta ostettu Mora ei ole keräilyesine. Ihmisen vahingoittamiseen viiltämällä tai pistämällä soveltuvana esineenä sellaisen kuljettaminen yleisellä paikalla, kuten siis esimerkiksi kaupassa ja sen parkkipaikalla, on kielletty. Joissakin tapauksissa Stanley-mattoveitsi auton hansikaslokerossa voisi johtaa oikeudellisiin seurauksiin.

Kirjoitan kiukutellakseni. En usko, että Suomessa on niin omituista poliisia, joka ei uskoisi, kun valehtelisin olevani viemässä työkaluja tuttavalle, jolla on remontti meneillään. Työtehtävän suorittaminen on näet mainittu lakitekstissä oikeuttamisperusteena.

Luonnollisesti tiedän, että myös Mora tai vastaava tanssiravintolassa tai soittoruokalassa on huono ajatus. Senkin tiedän, että en rupeaisi Musiikkitalon näyttämään seuralaisilleni suurieleisesti esimerkiksi Marttiinin uutta kallista käyttöpuukkoa, joka on odottamattoman hyvä ja kauniskin. Vierasmaalaisten silmin tällainen toiminta näyttäisi murhayritykseltä ja nuoren polven teollisuusvartijakin voisi käydä huomauttamassa.

Pelkästä ilkeydestä ja tietäen taustalla olevan direktiivin, jatkan näsäviisaasti, että jokaisessa marketissa johtajan ja sisäänostajan saisi panna linnaan. Edelleen suosituin ihmisen vahingoittamiseen käytetty teräase on Fiskarsin fileerausveitsi. Niitä ja vastavia roikkuu näytteillä kaupassa.

Tosin jouduin itsekin ihmettelemään, kun ruotsalaisen ketjun myymälässä (Olsson) näin maalarin puukon ja halusin katsoa, minkähänlainen se sitten on. Puukko mokoma oli niin ovelasti muovisessa tupessaan, että sen käyttöön ottaminen (kotona) vaati pienen muovisen sulkimen rikkomista. Seuraavalla käynnillä kysäisin myyjältä muina miehinä, että torjutaanko tällaisella yrityksiä ryöstää myymälän käteiskassa, johon myyjä vastasi suomalaisittain, etten mää vaan tiedä.

Maalarin puukossa on ruuvimeisselin kaltainen pää siinä, missä on yleensä puukon kärki. Suositellaan paljon maalaaville. Isompi maalipurkki aukeaa oikein näppärästi.

Ei niin pientä puuta, ettei sen oksalle mahtuisi istumaan piru. Muissakin kuin Turun tapauksessa terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä murhista syytetty maahanmuuttaja käytti tekoonsa keittiöveistä.

En usko, että sen puolen asukkaat ovat puukkoa nähneetkään. Ja pahaa jälkeä saa aikaan rautanaulallakin. Tunnen Suomesta tapauksen, jossa murha tehtiin vankilan käytävässä ja murha-ase oli hammasharja. Myös kynä ajaisi saman asian, jos osuu ohimoon.

Vakavammin – ajattelin etsiä mahdollisimman selkeän esimerkin, millaisia ongelmia lain kirjoittaminen ja tulkinta voivat aiheuttaa – ja miten ajat muuttuvat. Minun aikanani pikkupojan lonkalla riippuva tuppipuukko ei herättänyt koskaan eikä missään huomiota. Nykyinen asiaintila on parempi.

Muu historia

Kommentoija väittää, että kirjoissa ja tietoisuudessa on kaksi eri historiaa, jotka eivät kohtaa toisiaan.

On (entinen) kouluhistoria, joka keskittyi valtiollisiin ilmiöihin ja merkillisiin miehiin. On talous- ja sosiaalihistoria, joka johtaa esimerkiksi Rooman valtakunnan tuhon maanomistuksesta, elinkeinoista ja kauppasuhteista.

Olen samaa mieltä. Juuri näinä viikkoina olen viittaillut synteesin hakijoihin, joita ovat Spengler ja Toynbee, joihin olisi tietysti lisättävä lähes tuoreeltaan 1920-luvulla myös suomennettu ”Historian ääriviivat” (An Outline of History). Mistään näistä en neuvon enää innostumaan. Kokonaishahmon tavoittelijoiden kantaisä Gibbon ja Rooman valtakunnan tuho on taas niin hienosti kirjoitettu, että siihen sopii sama kuin Friedellin kulttuurihistoriaan. Puutteet ja selvät virheet (ja myöhempi tutkimus) eivät tee näitä teoksia tyhjäksi.

Olen ilmoittautunut toisinajattelijaksi asiassa Grimberg, Kansojen historia, jonka luin ilokseni uudestaan muutamia vuosia sitten, ja Herman Lindqvist, jonka Ruotsin historiaa siis ei arvosteta mutta jossa itse näen erittäin hyvän journalistin toiminnan lukijan perittyjä ajatusvirheitä ja aiheettomia ennakkoluuloja vastaan. ”Tavallisia” maailmanhistorioita on helppo löytää.

Hirttosilmukka on yhtälö omintakeisuus – epäuskottavuus ja toisaalta vallitsevat faktat – kuivakiskoisuus. Itse haluaisin kirjoittaa kirjan ”Euroopan historia Suomesta nähtynä”, jolloin erilaiset perimyssodat jäisivät lähes mainitsematta mutta sen sijaan Talvisota osoitettaisiin toisen maailmansodan kannalta ratkaisevan tärkeäksi, koska Stalin todella tarvitsi Suomen sotaan Saksaa vastaan, jollaista hän suunnitteli. Suomen sanoisin kärsineen ensimmäisestä maailmansodasta, jonka merkittävä osa oli Saksan hyökkäys Venäjälle, Hankoon 3.4.1918. Suomalaisten sosialistien vallankaappaus oli maailmanvallankumouksen aatteen loppu. Sama toistui Saksassa 1919 eli vallankumous meni myttyyn, ja eri mittakaavoissa samaa nähtiin monessa maassa. Stalinin arvioin ajaneen pelkästään diktatuuria, jossa sosialismi päämäärineen oli sanahelinää.

Uskokoon ken tahtoo. Suomesta Suomena on kaksi hyvää isoa teosta, Vahtolan ja Virrankosken, ja Pikku Jättiläinen -sarjan kirjoissa on monia yllättävän käyttökelpoisia, ehkä siksi, ettei synteesiä yritetä.

Kunnioittavasti huomauttaisin, että Vilhelm Mobergin ”Min svenska historia” on mestarillista kirjallisuuta, ja otsikkokin on sopiva. Niille jotka tuntevat hänen ”Maastamuuttajat”-sarjansa tämä väite ei ole yllätys.

Onhan totta ja tunnettua, että vaikka Topelius itse asiassa oli historian professori keisarille mieluisana miehenä, hänen lukuisat historialliset romaaninsa ja tarinansa ovat kohdittain aivan soopaa ja toisin kohdin sietämättömän vetisteleviä, mutta kertojana eli siis kirjailijana hän on mainio.

Saman saa sanoa hänen mahdollisesta esikuvastaan Dumas’ta, joka pani tosiasioissa aivan reippaasti mutkat suoriksi, mutta on viihdyttänyt monia sukupolvia näihin päiviin asti. Hänenkin käsittelemänsä Rautanaamio sai mielikuvituksen lentoon, kun historiallisen tutkimuksen, pilkan ja kirjallisen tarinan suuri mestari Voltaire todisteli, että salaperäinen vanki oli kuningas Ludvig XIV:n oikeastaan valtaistuimelle oikeutettu kaksoisveli. Salaperäisen vangin olemassaolo muuten on aivan näinä vuosina todistettu maan valtavien arkistojen tutkimuksen yhteydessä.

Toisto: kyllä ”Sota ja rauha” on ylittämätön tarina Venäjän vaiheista Napoleonin sotien aikaan. Se on myös tavallisen ihmisen historiaa, vaikka ei luulisi.

Soolo

Klassisen musiikin maailmalla saattaa olla yksityinen hautausmaa, jonka muurien sisäpuolelle vihkimättömillä ei ole tulemista, ei elävinä eikä kuolleina.

On lopultakin vaivatonta pysytellä selvillä siitä, mitä mieltä kuuluu olla. Alue on siitä erikoinen, että säveltäjiä on alle sata ja kullakin ”merkittäviä teoksia” noin kymmenen. Muissa taiteissa pääsee tuskin näin vähällä.

Me Bach-riippuvaiset olemme erikoisen kiinnostuneita levytyksistä. Tässä muistutamme Liedien harrastajia.

Minulle raukalla käy rannattomilla aavoilla niin usein huonosti. Saatuani sysäyksen uusista Dostojevski-suomenoksista, jotka ovat valtavan hyviä, jouduin ihan asiallisista syistä selvittämään muutamaa Napoleonin sotiin liittyvää seikkaa. Ennen pitkää olin uppoutunut Tolstoin ”Sotaan ja rauhaan”, jonka olen nöyrästi joskus nuorempana lukenut. Vaikka Hollon suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa tajuan nyt, että tätä teosta en ole koskaan lukenut. Mauden englanninnos tuntuu hyvältä. Sitä asiaa en tietenkään osaa arvioida, mutta olen törmännyt aika moniin klassikkokäännöksiin, joista kaikkia kiitettyjäkään ei ole iljennyt lukea. Niistä puuttuu elämä.

Olen jyrkänlaisesti sitä mieltä, että vaikka Tolstoin teoksesta on uusi, kiitetty televisiosarja ja suuresti kiitettyjä elokuvia, kuten Bondartshukin, mikään ei idä. Testini on yksinkertainen. Jos alan nähdä unta lukemastani, teos on kirjaimellisesti jättänyt jäljen (kytkennän).

Jokainen hupsu tietää, että Bachin sooloviulusonaatitja partitat ovat kaiken musiikin alppihuippuja. Sangen laajasti on tiedossa sekin, että  sen jälkeen kun Jasha Heifetz oli tuottanut ihmeeksemme RCA:n edelleen riittävän nykyaikaiselta kuulostavan levytyksensä koko satsista, muut viulistit kusivat viuluunsa.

Heifetzia tosin kuuluu naureskella esimerkiksi Sibeliuksen tulkinnastaan, joka kieltämättä on eräänlaista aitajuoksua. Kun Oleg Kagan kuoli niin nuorena, kiistattomia mestareita ei taida olla. Rachel Podger on hyvä, ja on syytä ollakin.

Oman makuni rajoittuneisuus ilmenee siinäkin, että en ole lainkaan mieltynyt Mullovaan, joka on levyttänyt Bachit. Minulle tulee  hänen soitostaan mieleen Ähtärin eläinpuisto.  

Radiossa asiantunteva toimittaja otti joulun alla haukuskellakseen Christian Tetzleffiä siinä määrin että kiinnostuin. – Kaikki mainitsemani löytyvät Spotifystä ja levyjäkin saa.

Tetzleff on mielestäni paras vielä elävistä. Palaan kielikuvaani vuorenhuipusta. Itsekin tunturien valokuvaamista kauan ja katerasti yrittäneenä tiedän, että tulos on valosta, vuodenajasta, säästä ja monesta muusta asiasta kiinni, ja tuttukin huippu sekä näyttää että tuntuu joka kerta erilaiselta. Kun kävelee kuvauspaikaltaan pari sataa metriä, tunturi on muuttunut. Viistosta tai takaa sitä ei edes tunne. Bachin sooloviuluteoksissa on sama ongelma. Väittäisin että siksi Tetzleffin tunteellisuudessaan sekä rytmisesti että  muutenkin kuriton tulkinta, jossa on myös virheitä ja epätarkkuuksia, on nyt paras.