Rautatiet ennen

Määräisin mielelläni jonkun kirjoittamaan väitöskirjaa rautateistä. Kun ensimmäinen luku kertoo tutkimustehtävän ja on siksi syytä kirjoittaa viimeiseksi, kun näkee, mitä tuli tutkituksi, toinen luku voisi olla ”miksi radanvarret ovat niin rumia, paitsi uusi Lahden rata.

Kirjoittaja voisi hyvin aloittaa Yhdysvaltain sisällissodan Gettysburgin taistelusta. Noin 1915 päättyneiden Napoleonin sotien jälkeen kenraaleille ja poliitikoille oli selvä, että uusi keksintö – höyryveturin kiskoma juna – on suuri sotilaallinen uudistus. Mahdollisella ylivoimalla ei ollut yleensä merkitystä, koska osa joukoista oli aina kateissa tai sitten hyvin tiedossa mutta liian kaukana. Se koettiin myös Waterloossa.

Suomen sotahistoriassa on paljon sellaisia paikkoja kuin Vilppula ja Tali. Niissä käytiin kovasti sotaa. Syy on rautatie. Vuoden 1918 sodassa keskellä talvea rautatiet olivat kaikki kaikessa. Vuonna 1944 Ihantala on painunut mieleen suurtaistelun paikkana, vaikka tärkein oli Tali, pääradan pysäkki, josta seraava oli Karisalmi.

Jutun kuvan rataosuuksissa on monia, jotka oli hurskaasti päätetty rakentaa. Tällaisenaankin kartta, jonka löytää hyvätasoisena verkosta useana versiona, esimerkiksi Kansalliskirjaston kokoelmasta nimellä Yleinen liikennekartta 1939, näkee heti, että jos Laatokan rantaa eli eri paikassa kuin nyt kulkenut rautatie olisi joutunut hyökkääjälle, sota olisi ollut sillä selvä.

Oli päiviä, jolloin kolmannes Suomen armeijasta tykkeineen kaikkineen oli junissa.

Simolan erittäin pahan pommituksen vuoksi rannikkorata oli välillä poikki.

Edelleen on ainakin tarkkaan katsoen nähtävissä tyypillisiä ratavarren näkymiä Tikkurilan seudulla, Pitäjänmäellä ja Kauklahdessa.

Junaa tarvittiin tehtaissa, joihin tarvittiin paljon työvoimaa, ja sellaisissa, joiden valmistamat tuotteet olivat painavia.

Meillä on tuossa raatona näkyvissä mylly ja viljavarasto, alkujaan Laborin omistamat. Tosin kylämme varsinainen tuote oli hedelmät ja leikkokukat. Mutta kaikki paleltuivat Talvisodan talvena, eikä sen jälkeen parenteesin päätyttyä saatu aikaan sellaista, minkä kuljettamiseen olisi tarvittu juna. (Parenteesi on paikallisessa kielen käytössä Porkkalan vuokra-alueen aika).

Pahojen puheiden mukaan koko Turun rautatien linjaus tuli hankalaksi ja huooksi – Lohjan kautta olisi ollut selvempi – koska espoolaiset halusivat rautatien päävientituotteelleen, joka oli maito, ohessa sopiva määrä voita.

Rautatien vaikutus voi olla niinkin suuri, että esimerkiksi puukkoteollisuuden olisi luullut syntyvän käsityötaidoistaan tunnettuihin pitäjiin, kuten Ilmajoelle tai vaikka Vähäänkyröön, mutta se syntykin Kauhavalle ja muuttui sananparreksi. Lapualle tuli samasta syystä patruunatehdas – ja Jyväskylään tykitehdas.

Vaikka kysymyksessä oli sinänsä aika pienmittainen toiminta, ei rautalevyjä kuljetella hevoskärryillä. Sotien jälkeen erittäin laajoihin mittoihin kasvanut tekstiiliteollisuus loi saman tarpeen. Koneita tarvittiin ja saatiin suoraan rautatieasemalle. Ja metsäteollisuus vaatii sekä vettä että rautatien.

Arvostelujen turhuudesta

Mainitsin Orlando Figesin. Näin taas, että minulla on tässä luultavasti maan parhaat lukijat. Kommenteista on suoraan luettavissa myös tieto, miten brittiprofessorin maine meni. Hän kirjoitti Amazoniin erittäin asiantuntevia ja kiittäviä ”yleisön kirjoituksia” teoksistaan ja arvioi, että kaikkien olisi kiirehdittävä ostamaan kirjat ja osallistumaan onneen.

Jäätyään kiinni hän loputa osoitti moralista selkäranka ilmoittamalla että hänen vaimonsa oli laatinut nuo joidenkin mielestä arveluttavat arvostelut, kai hänen tietämättään…

Tämä Wikipediankin mainitsema tapaus jää vähän irralliseksi.

Juuri tuo on kirjojen postimyynnin ja etenkin Amazonin suuruuden ysi keskeinen syy.

Koska olen vuosikymmeniä kirjoittanut arvosteluja, useimmiten Helsingin Sanomin, ja pelännyt niitä, kirjoitettuani itse kirjoja, ala on tuttu. Otavan mainososastolla maaliskuussa 1964 pyörittelimme pulleita kirjekuoria ja sommittelimme niiden sisältämistä leikkeistä lieve-ja takakansitekstejä talon kirjoihin ja vielä toisia lehtimainoksia. Siihen aikaan monia kirjoja mainostettiin sanomalehdissä.

Sellaistakin tapahtui, että lehtiarvostelu sisälsi lukijalle arvokkaita, tekstin arvioimista auttavia tietoja.

Mieleeni on jäänyt seuraavalta vuosikymmeneltä eli 70-luvulta erään takahumalaisen kirjoittelijan kiukku Lehtitalon hississä. Tuomas Anhava oli edellyttänyt, että myös asianomaisen olisi ennen arvostellun jättämistä kirjallisuuslehden toimittajalle – luettava arvostelemansa kirja.

Toimittuani itse elokuva-arvostelijana saatoin lohdutella ja kertoa, että monenkin elokuva-arvostelijan jutut julkaistaan ongelmattomasti, vaikka kirjoittajia ei ole nähty koeteatterissa katsomassa sitä ainoaa esitystä, joka oli järjestetty ennen ensi-iltaa. Parvis-Filmin koeteatteri oli muuten paras. Tunnelma oli erikoinen, kun joskus päädyin katsomaan elokuvan aivan yksinäni suurteatterissa, kuten Reassa tai Ritzissä.

Wikipedia ei siis ole ymmärtänyt, että Amazonin ”arvostelut” ja niihin liitetyt tähdet ovat sen keskeinen liikeomaisuus. En tiedä, monta trollia heillä on kuukausipalkoilla, mutta itse asia on nähdäkseni selvä. Kirjojen yhteydessä olevat otteet oikeista lehdistä (NYT, Economist) ovat mitäänsanomattoman lyhyitä. Aivan liian usein olen myös todennut, että lainaus on katkaistu kolmella pisteellä, jossa jatko olisi: ”Mutta tämän jälken moitteet, joita onkin runsaasti, vaikka vain perustelluimmat otetaan huomioon.”

Verkkokauppa ei ole vain jakelukeino, joka on siitä hyvä, että tuotteen voi laskuttaa kahteen kertaan, ensin tavarana ja sitten nimellä ”lähetyskustannukset”, vaan se on myös verraton markkinointikeino.

Tekoäly toimii hyvin. Amazon tarjoaa todella fiksusti kirjoja hakuhistoriani perusteella. Vain tässä mielessä olen hyvilläni, ettei tietokoneeni käyttäjiin kuulu tällä hetkellä ketään piensukulaista, koska en tarvitse ehdotuksia enkä mainoksia mainioista nukenvaatteista.

Kun reseptiin lisätään kiittävät arvostelut – melkein aina vailla kirjoittajan oikeaa nimeä – kuvio onkin valmis. En ihmettele että kauppa käy.

Hyvät ja huonot

Toinen selaimen sivu kertoi, ketkä Suomessa ovat hyviä ihmisiä. Aivan toinen sivu kertoo, että hyveen palkka on kuolema.

Tutkimuslaitos on ryhmitellyt suomalaisia sinänsä aivan järkevästi. Uutisesta puuttuu vain yksi tärkeä täsmennys: tässä ja nyt. Erinomaisia ihmisiä ovat sellaiset kuin te, lukijat. Heitä luonnehtii maltti, harkinta, laaja sivistys ja kieltämättä korkeahko ikä  Pytyn pohjalla tönkkösuolattuna on rupuliviilekeporukka, tietämätön, perusvihainen ja kova käskyttämään toisia.

Sosiologinen tutkimus ei oikein saa selvää siitä, miten nykyisistä ihmisistä on tullut tällaisia, eikä tutkimuksella ole keinoja arvailla, mitä on lähitulevaisuudessa edessä.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti tienneet, että maailmanloppu tuee ensi tiistaina, vähän ennen puolta päivää. Ja siinä se elämä on mennyt. Muutama sellainenkin muistuu mieleen, jotka tähyilevät joka päivä keskinkertaisilla kiikareilla taivaanrantaa, että joo se Messias tulee ja siirrytään tuhatvuotiseen valtakuntaan.  Tietääkseni asiasta ei ole havaintoja.

Hesarin Majander kirjoitia iskevästi nyt Nobelin saaneesta Ishigurosta, että oikeudentunnon ja isänmaallisuuden on pysyttävä liikkeessä, sillä muutoin ne muuttuvat naurettaviksi (Pitkän päivän ilta, 1989.)

Ajatus oli vetoava myös siksi, että luuloni mukaan suurin osa Englannin hovimestareista kaatui Sommen taistelussa 1.7.1916. Englantilaisia kuoli yhdessä päivässä 20 000, ja päivän kokonaistappiot olivat heillä 58 000. Sotilaallisia tuloksia ei saavutettu. Saksalaisiakaan ei saatu hengiltä mainittavan paljon.

Teemat liittyvät toisiinsa. Rakenteet ovat yhdentekeviä paikoissa, joissa myydään jotain, kuten kirkoissa tai palatseissa. Yhteiskunnan luokkarakenne on vaikea selittäjä, kun kaikki kulkevat toisten asioilla, kuten kassanhoitajat ja  poliisit. Itse voi olla niukoissa varoissa, mutta valtuudet ovat suuret.

Helsingin Sanomat ja minä yritämme määrätä, mitä mieltä toisten pitäisi olla eri asioista.

Heti tekee mieli oikaista, kun joku kommentoi, esimerkiksi että viharikosten kriminalisoinnilla suojataan ja halutaan suojata islaminuskoisia. Uusi käsite ja ajatus tuli ajankohtaiseksi 1945, ja tarkoitus oli suojata juutalaisia, kun kuultiin ja nähtiin, mitä heille oli tehty.

Suomessa asia ei herättänyt keskustelua, koska molempien uskontojen edustajia oli täällä niin vähän. Joissakin vanhoissa lomakkeissa oli uskonnon kohdalla yhtenä vaihtoehtona ”mooseksenuskoinen”. Turkis- ja kangasalalla oli joitakin luullakseni Turkin suunnalta lähteneitä kauppiaita, joiden liikekilvet hämmästyttivät maalaista. Siellä oli ainakin Osman Ali, joka tuntui tosiaan mielenkiintoiselta Helsingin Erottajalla.

Kaipaisin jotain vähemmän tieteellistä. Piakkoin aion katsoa Orlando Figesin Venäjän sisällissodan historian, koska siinä tapettiin kovasti esi-siäni, mutta myös kirjan Whispers, joka on laaja, joidenkin Solzhenytsinin Gulagiin vertaama aikalaiskertomuste kokoelma. Figes on brittiprofessori, joka tietääkseni vastustaa akateemista arvokkuutta ja odotuksia käyttäytyä ja toimia korkean asemansa mukaisesti.

Liksom

En ollut aikaisemmin lukenut Rosa Liksomin kirjoja riittävän ennakkoluulottomasti. Pitäisi totta kai tietää, että palveluammateissa huomion kiinnittäminen on perusasioita. Kirjailijan ja taiteilijan työt ovat palvelualaa. Tuotannosta ja jakelusta vastaavat kustantajat.

Liksomin joskus ja Sofi Oksasen usein käyttämällä keinolla on itse asiassa nimi amerikkalaisessa kirjallisuudessa, ambush marketing. ”Ylläkkömarkkinointi” on joskus vielä tehokkaampaa kuin tämä minunkin harjoittamani ”grapevine” eli viidakkorumpu. Monet kuuntelevat mieluummin tyhmää tuttavaa kuin viisasta asiantuntijaa. Olen juuri sellainen tyhmä tuttava.

”Everstinnaa” ei tarvitse luonnehti ”faktioksi”. Amerikkalaiset käyttävät tuotakin nimitystä kirjoista ja elokuvista, joissa faktaa ja fiktiota on vaikea erottaa toisistaan. Kuitenkin on julkinen tieto, että everstinna on romaanihenkilönä lähellä kirjailija Annikki Kariniemeä (aikaisemmin Kariniemi-Villamo), ja romaanihenkilö eversti  on hyvinkin lähellä jääkärieversti Oiva Willamoa.

Eräs tapa kehua tätä kirjaa on helppo. Myös lukija, jolle pohjois-pohjanmaan murteen eli meän-kielen lukeminen on jopa tuskastiuttavaa, ja lukija, joka ei ole juurikaan kiinnostunut Lapista ja sen menneisyydestä, luultavasti ihastuvat siinä määrin, että tuntevat joutuneensa kosketetuiksi

Itse olen tuota Lappia harrastanut, jos kohta Liksom tuntuu liikkuvan Rovaniemen lisäksi ajatuksissaan usein Tornionjoen seudulla, jota en tunne. Annikki Kariniemen tunsin jopa henkilökohtaisesti sillä tavalla että keskustelin hänen kanssaan useitakin kertoja. Hän muistutti vanhoilla päivillään Pojanhovin takkahuoneen kahvipannumyssyä. Kirjan luettuani kaivelin esiin vanhempia kuvia, joista käy ilmi, että hän oli nuorempana hyvinkin kaunis ja erittäin hoksaavainen ja nopeaoppinen.

Tarinan pääpiirteet ovat totta. Olen nähnyt tämän jälkimäisen aviomiehenkin, yli 20 vuotta Annikkia nuoremman miehen, joka oli kerran ollut kansakoulussa Annikin oppilaana korpikulman koululla.

Oiva Willamo kilpaili K.M. Walleniuksen ja eräiden metsäherrojen kanssa Lapin keisarinasemasta. Hj. Siilasvuon mielestä asemaja siis kunnia kuului hänelle. Willamo oli Talvisodassa Sallan rintamalla ja jatkosodan saksalaisten yhteysupseerina Rovaniemellä.

Minulla on ollut Willamosta vanhastaan samansuuntainen kuva kuin se, jonka Liksomin romaani nyt antaa. Miten sen sanoisi kohteliaasti? – Ihmispeto eli siis väkivaltainen ja rikkinäinen ihminen ja lisäksi suuri Saksan ihailija.

Kariniemi on itse kuvannut avioliittonsa kääntöpuolta. Liksomin käsissä tuloksena ei ole mikään huojuva talo, vaan myös teknisesti erittäin taidokas romaani. Jopa niin tuhoisa kerronnan keino kuin aikatasojen eli siis ajanjaksojen sekoittaminen ilman selityksiä tuntuu tässä teoksessa suorastaan luontevalta.

Luin jotain Liksomista sanottua, sotkuisesti ajateltua. Omien mieltymysteni vuoksi ilahduin erikoisesti murteen kerrontaan tuomasta rikkaudesta ja vivahteiden uusista kerroksista. Kun ns. modernistien romaaneissa tahtoo olla se ongelma, ettei niitä jaksa lukea, tämä on toista. Luin taannoin suuren fyysikon vähättelyn kaunokirjallisuudesta – helppo asia ilmaistaan sekavasti. Asia on juuri päinvastoin. Kirjallisuudessa, kun se on hyvää, kuten tämä Liksomin romaani, ilmaistaan hyvin tärkeitä ja vaikeita asioita helposti.