Sir Timothy Berners-Lee ei alkanut panna rahoiksi, kun hän keksi Word Wide Webin eli eli www:n 1989. Muistan tuon vuoden. Hänestä on uusi kirja. Kansipullautuksen mukaan Englannin fiksuin ihminen. Voi olla hyvinkin totta.

Ystäväni Urpo osoitti ohimennen, että aina on puoli tusinaa etunimeä hölmön yleisnimityksinä, kuten kerran Uuno ja ennen pitkää Tauno, ja luikerteli lattialla. Oli hyödytty jostain modemi, joka kytkettiin puhelinpistokkeeseen, ja jo viiden minuutin vinkumisen jälkeen - se yhdisti.

Tuon aikakauden suuria tuotenimiä olivat Netscape ja hakukoneet Alta Vista ja Yahoo. “Oikea” tietokone kotiin oli linnunpönttöä muistuttava Applen Lisa II, ja Microsoft oli aloitteleva yritys, joka teki reippaasti huonompaa tekstinkäsittelyohjelmaa kuin tietääkseni mormonijoukon kehittämä Word Perfect.

Läpimurron kuitenkin aiheuttivat Visual Basic ja taulukkolaskenta.

Oman ennakoimattoman kiinnostukseni syy tietoverkkoon oli syöpä. Silloinen vaimoni, joka menehtyi tuohon tautiin, kävi leikkauksissa ja hoidoissa. Itse kannoin kotiin ylimääräisen mikron ja nipun lerppuja eli levykkeitä työpaikaltani tuomioistuimesta. Työskentelin pakonomaisesti, joskus 50 tuntia vuorokaudessa.

Olin käsittänyt, että tällaista tutkimusta ei ole kukaan koskaan tehnyt. Olin pelannut yli 10 vuotta tuomioistuimen asiakirjojen kanssa ja tiesin hyvin, että mielekiintoisin osa oli konseptikirjat. Niitä ei annettu yleisölle, joka sai tyytyä taltioihin eli puhtaaksi kirjoitettuihin versioihin. Myös tuomioistuimen keskustelut ratkaisua harkittaessa eli suljettujen ovien takana, ovat erittäin salaisia.

Niinpä kirjassani ei ole oikeusneuvos N.N.:n repliikkiä:” Kun en ymmärrä mitään koko asiasta, hyväksyn mietinnön.” Olin hankkinut itselleni (pölyisistä pahvilaatikoista) kakkien klme oikeusasteen ratkaisut, lukenut ne ja tehnyt niistä kirjan. Tiesin että koko maassa vain pari juristia oli jyvällä tekijänoikeudesta ja patenttioikeudesta. Heihin eivät kuuluneet edes Kivimäki, Hakulinen eikä Godenhielm. Alalta oli yksi (oikeastaan kaksi) väitöskirjaa, joista Saxénin teos oli vanhentunut lainmuutoksen takia ilmestyessään.

Vuonna 1980 lävin teteissä ja ryhdyn tekemään väitöskirjaa aiheesta “työnantaja oikeus työntekijän keksintöön”, koska olin istunut yli tuhannessa komitean kokouksessa kuuntelemassa väittelyä aiheesta.

Tein tekstsiä talvells Pariisissa, koska sikäläisen Teostoa vastaavan järjestön kirjasto oli erinomainen ja sisälsi julkaisut, joita ei saanut muualta. Ysi oli Irmae eli keskiaan roomalainen oikeus ja toinen oli erinomasesti toimitettu Rida, jossa oli (ranskaksi) kaikki uusi.

Nojaili samaan tolppaan kuin kolme muskettisoturia (lac des Vosgesilla) ja myöhemmin suureksi rakkaudeksi uodostunut Maigret’n G. Simenon (joka bunkkasi siellä aika lyhyen aikaa. Tiesin että alan tuntijoista hyvätuloinen oli vain Kööpenhaminan yliopiston professori, jolle Carlsbergin kaljatehdas maksoi runsaan ylimääräisen “stipendin”.

Oli surullista tunnustaa, että olin väärällä alalla. Ei tämä ollut mitään juridiikkaa, vaan eräänlaista työoikeutta, jossa riideltiin palkkioista.

Mietin muutamia vuosikymmeniä asiaa, kunnes käsitin, että koko oikeudenala oli pettävällä pohjalla. Nyt, tietokoneiden aikaan, kaikki tietävät sen. Laki kieltää esimerkiksi kopion valmistamisen, vaikka tälläkin hetkellä naputtelemani kopioituu yli 10:een eri kohtaan koneessani. USB ei ole liitin, vaan kopioiva rajapinta.

Se meni niin, että aloittaessani työelämän 1960-luvulla tutustuin moniin sihteereihin ja vielä useampiin osaajiin, jotka eivät osanneet kirjoittaa koneella.

Samalla tavalla kuin taitamattomasti käytetty tekstinkäsittely aiheuttaa nyt toistoisuutta niin että samoihin asioihin palataan tekstissä silloin tällöin, silloin ennen näki heti, mikä teksti oli saneltua. Monet siihen turvautuvat eivät osanneet sitä. Tarkastaminen kuulosti huvittavalta. Välimerkit luettiin ulos (“sen vuoksi pilkku ja koska…”) Pisteet tuotiin esiin kopautamalla lyijykynän teroittamattomalla päällä pöydän kantta. Oikeusneuvos Jalangolta kesti yhdeksän kuukautta oppia, ettei lain otsikon sanojen välissä olleita alaviivoja saanut poistaa (“Laki_varallisuusoikeudellisista_oikeustoimista”), koska tietokoneohjelma osasi aakkostaa tekstin vain rivin alkukirjainten perusteella. Oikeusneuvos Nikkarinen ei ottanut kuuleviin korviinsa, että alaviiva, väliviiva ja tavuviiva ovat tietokoneelle eri asioita. 

Seurauksia oli ainakin kaksi sellaista, joita en käsittänyt julkaistessani väitöskirjani 1991. Asiamiesten kirjelmät olivat asiasisältöön verrattuna kaksi kertaa liian pitkiä. Tuomioistuinten ja virkamiesten ratkaisut olivat liian lyhyitä, jos ajatus oli saada selvä, millä perusteilla ratkaisuun oli päädytty. 

En myöskään huomannut, ettei kukaan tutkija ollut päässyt käsiksi kohtuullisen arkistotekniikan halliten todelliseen ajatteluun. Vasta yli 20 vuotta myöhemmin ranskalainen Latour kirjoitti ylioikeudesta (Conseil d’état), mutta hän kirjoitti antropologina. Olin väitöstä aloittaessani ollut yli 10 vuotta yksi joukosta, joten sekä kieli että salakieli olivat hyvin tuttuja. Julkaistu oikeushistoria koski lähes poikkeuksitta lakitekstejä. Käsittääkseni kukaan ei ollut pannut merkille, että kirjastot ja arkistot sisälsivät satoja metrejä sosiaali- ja kulttuurihistoriaa. Muuankin Oulun seudun mies oli syytteessä siitä, että oli piirtänyt puukon kärjellä naapurin seinään naisihmisen häpyä esittävän kuvan, ja puolustautui sanoen, ettei ole sellaista nähnyt, myöntäen silti mainittua merkillisyyttä vällyn alla sormeillensa. Joten herastuomari sai tuomioistuimelta tehtävän opettaa syytetyn piirtämään paremman kuvan, jottei hän turvautuisi toiste samaan selitykseen.

Luulen saaneeni hännän päästä kiinni oikeuden alani kummallisuudesta. Tekijänoikeus oi hyvin kauan kirjanpainajan oikeutta, eikä teoksilla rikastunut ennen kuin 1800-luvulla sanomalehdet alkoivat pyöriä isoilla painokoneilla ja suosia jatkokertomuksia. Patenttioikeus puolestaan oli puhdasta kauppaa. Patentteja tarvittiin, kun oli keksitty jotain hyvin teollista, kuten teollisia värejä, aikanaan lääkkeitä ja sitten, saksalaisten johdolla filmejä ja lopulta muoveja.

Nyt kuvan esittämässä viime viikolla ilmesytneessä kirjassa esitellään kolme Nobelin talouspalkinnon saanutta tutkijaa. Jpa teoksen ja keksinnön käsitteet on korvattu “innovaatiolla”. Todella huonoja innovaatioita olivat auto ja asfaltti. Sekä Trump että Putin ovat ehkä tuhoamassa maailman taloudellista järjestelmää, koska uudistuminen tai edistymnen vaatii joustaaa yhteistyötä tiedon tuouttajien ja levittäjien kanssa, ja nämä herrat tuntuvat keräävän vain rahaa. Nobelistit ovat samaa mieltä siitä, että sekä marxilaisen että klassisen taloustieteen tuotannonteijööistä - työ, maa ka pääoma - puuttuu tärkein: tieto. Ja tietoa kertyy yhteisöihin, joissa onn luvallista ja luonnollista myös olla vääräsä ja epäonnistua.

Ninpä. Suomen äkillisen nousun yksi tekijä saattoi olla uittoränni eli norjalaisten käyttöön ottama tukkiränni, joka muutti nopeasti sekä Kymijoen seudun että Saimaan vesistön talouden. 

Joka johtaa siihen, että viimeksi kuluneet 20 vuotta ovat todella olleet B-luokan poliitikkojen temmellsysaluetta.