Viikinki

 

Víkingur Ólafsson sai Grammy-palkinnon. On miellyttävää kirjoittaa musiikista hypettämättä ja hyppelemättä. Haluan vain sanoa, että hyvin tutun Bachin Goldberg-muunnelmien BWV 988 levytys miellyttää minua aivan tavattomasti, kun Ólafsson soittaa. Se on Spotifyssä ja joka paikassa. Miltä se teistä tuntuu?

Goldberg-variaatiot, jotka Bach elämäkertojen mukaan kirjoitti iltayön musiikiksi huono-uniselle ruhtinaalle, saivat nimensä tuon ruhtinas (tai kreivi, miten haluatte) Kayserlingin henkilökohtaisen pianistin mukaan. Heillä oli tapana koukata Leipzigin kautta ja kiinata Bacheilla.

Samalla tavalla kuin Bachin Das Wohl-Temperierte Klavier I-II on kaiken vakavasti otettavan pianonsoiton opettelun raamattu, Goldbergejä lienee soittanut jokainen ammattilaiseksi päätynyt pianisti. Bachilla on helppoja kappaleita, joita on kaikissa pianokouluissa, ja vaikeita kappaleita. Tämä on vaikea.

Jos sinulla on vihainen seinänaapuri tai joku perheenjäsen, joka ei kestä klassista musiikkia, suosittelisin silti juuri tätä Goldbergiä. Halukas voi kysyä esimerkiksi omilta perheenjäseniltäni, millaista on asua talossa, jossa isäntä paiskaa pyörimään kesken päivän Mahleria tai Beethovenia. Ja oli sellainenkin aika, että tuli kuunneltua usein Pendereckiä ja Auschwitz-oratoriota…

Toisin kuin “jumputus” eli oleellisesti samanlaisina toistuvat pikkukappaleet, Goldberg kai tuottaa rasvahappoja, joita aivot ja hengitys tarvitsevat. Sen soidessa voisi myös kuolla. Hautajaisiin se on liian pitkä.

Vaikka Bach jäi 1700-luvun puolivälissä hiukan säveltäjäpoikiensa varjoon, jo parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki muusikot tunsivat hänet. Konsertti keksittiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa soitettiin ja laulettiin 1800-luvulla myös yleisölle, jolla oli omat oluet ja voileivät mukana.

Bachilla on vähän sellaista musiikkia, joka kilpailisi jalkapallo-ottelun katsomisen kanssa.

Kirkkomusiikki oli erillisalue. Bachin passiot ja useimmat kantaatit ovat tolkuttoman vaikeita niin että niitä esittämään tarvitaan huippuammattilaisia.

Bachin kosketinsoittimille säveltämästä ajateltiin, että urkujen lisäksi vain klavikordi tai cembalo tulevat kysymykseen. Myöhemmin keksityllä pianolla niitä ei pitänyt soittaa julkisesti. Lisäksi oli vallalla sellainen käsitys, että barokkimusiikkia pitää soittaa hengettömästi.  Tuon aatteen viimeinen markkinamies Suomessa oli hiljan kuollut Hannu Taanila. Hannulla oli tämä oikeassa olemisen tauti. Sekä esiintyessään että paikan päällä hänellä oli kiire sanoa, miten asiat todella ovat.

Bachin mullisti Glenn Gould kahdella levytyksellään, jotka olivat jotain aivan toista kuin oli totuttu kuulemaan. Ne ovat todella hienoja, mutta jälleen moni riensi pitämään niitä lopullisina tulkintoina, siitä huolimatta, että nuo kaksi levytystä ovat hyvin erilaisia. Minulle venäläisten Richterin ja Nikolayevan Bach-tullkinnat ovat läheisiä, Gouldin eivät.

Valinnanvaraa riittää. Suurista nimistä sellaiset kuin Perahia ja Barenboim ovat uhranneet paljon laajoille levytyksille, joista voi puhua kielensä karheaksi, jos tuntee sellaiseen kutsumusta.

En innostunut heti tämän hetken pohjoismaisista huippupianisteista eli Ólafssonista ja norjalaisesta Andsnesistä, vaikka perinteisesti arvostamani julkaisut kirjoittavat, ettei heitä parempia nyt keski-ikäisiä pianisteja ole olemassakaan.

Tiedän että tällainen vertailu on typerää. Se on kuitenkin myös hauskaa. Samanhenkisen mutta musiikissa paljon minua etevämmän ystäväni kanssa olemme esimerkiki valikoineet erittäin suuresta joukosta viulistin, jonka Bachin sooloviulusonaatit voittavat kaikki muut. Olemme samaa mieltä: Oleg Kagan, hän joka kuoli nuorena mutta ehti saavuttaa suurta mainetta.

Ólafssonin kohdalla anatomia voittaa. Tiedämme ja mittaamme, miten äänet tulevat aikamoisina kimppuina korvaan, jossa korvakäytävän ominaisuudet tuovat äänen muuntuneena hermoston, joka sitten rakentaa osittain omista aineistaan ja puskureistaan svelet ja soinnin. Kuulija on myös hiukan soittaja ja säveltäjä.

Siksi tämän Isllannin ihmeen Goldbergit soivat ikään kuin kolmiulotteisesti. Itse idea on vanha. Jo Venetsian kanttorit ja myöhemmin Bach itse roiskivat kuoroja ja solisteja ympäri kirkkoa, ja kuuliainen Gardiner levytti niitä kymmenissä eri kirkoissa aina tarkkana, miten paljon yleisöä on vaikuttamassa jälkikaikuun ja siten äänen väriin.

Varjossa

 (Järjestelen tiedostojani ja ilahdun välillä unohtamistani valokuvista, musiikista ja kirjoista. Vanhoja kirjoituksiani on määrättömästi. Tämä sattui silmään. Olin Suomen edustajana kansainvälisessä kongressissa ravintolassa, jonka eteisaula on kuvassa. Vahvimmaksi muistoksi jäi kuitenkin Smithsonian-museon yleensä suljetulla puolella oleva yksi harvoista alkuperäiskappaleista Gutenbergin Raamatusta. Patenttiasioita istuvan tuomioistuimen kaikilla jäsenillä oli tohtorin tutkinto sekä oikeustieteestä että jostain luonnontieteestä. silloin presidentti oli kemisti. amalla reissulla amerikkalainen tuttavani ajoi mint tapaamaan tätiään, joka oli ollut soan aikana aivan oikea vakoilija, ja tädin miestä, joka oli lentänyt kaikki tutustumista varten Amerikkaan halutut lentokoneet Atlantin yli, siis Messerschmittistä ja Jak 5-:stä omiin Lentäviin linnoituksiin, joita oli oman tarpeen. Kun sanoin isäni lennelleen 1941 Fokkerilla, hän kysyi, DXXI vai CX. Kysymyksessä oli ilmakuvaus ja tulenjohto…)

HAUTAUSMAA KAUPAN VARJOSSA

Jukka Kemppinen 26.11.2002

 

Viikko Washingtonissa tuomareiden kongressissa keskellä varsin suurta loistoa ja korkeita teknologisia kysymyksiä. Sadetta ja päivänpaistetta kaupungin hyväosaisella puolella. Taksinkuljettaja oli filosofian tohtori Eritreasta; puheista kuuli, että tieto piti paikkansa. Kongressissa oli yksi värillinen amerikkalainen 250:n joukossa ja naisia vain muutamia, näitä korkeita tuomareita, joita silti on, mutta ei paljon. Hotellin nimi oli Watergate - se on se sama paikka.

Maailmassa täytyy olla aina vähintään yksi Neuvostoliitto. Yhdysvallat on ottanut nyt senkin roolihahmon kantaakseen ja se tuntuu istuvan hyvin. Rahasta ja vallasta puhuttaessa meille eurooppalaisille tehtiin jokseenkin selväksi, että vastedes toimitaan juuri siten kuin kulloisetkin käskyt edellyttävät. Kävin katsomassa jälleen kerran vallan sopukat Pennsylvania Avenuella ja Constitution Avenuella. Ei siinä mitään, sieviä taloja, ehkä vähän mahtipontisia.

Euroopan unioni on melkein yhtä suuri kuin Yhdysvallat ja rahaakin sillä on paljon, mutta ei poliittista yhtenäisyyttä eikä sotilaallista voimaa. Joten loppu onkin sitä myöten selvä. Ei niitä ole Aasiassakaan, paitsi ehkä Kiinaan kasvamassa. Istuin juomassa kahvia ja ihmettelin outoa ääntä. Katsoin pylvään taakse. Kiinan korkeimman oikeuden jäsen siellä joi kahviaan samalla äänellä kuin heillä on tapana syödä keittoa, eli kuuluvasti.

Kun miettii, miten tähän yksimieliseen maailmaan on tultu, asia on hyvin helppo kuvittaa itselleen. Sen kuin kävelee kappaleen matkaa sata vuotta vanhojen pikku talojen reunustamaa I-katua yliopiston rakennusten vieritse ja menee Foggybottomin asemalta metroon vilkaistuaan idän suuntaan, jossa ovat maailmanpankin rakennukset ja finanssiyhtymien viattoman näköiset liikepalatsit. Ensimmäisen pysäkin kohdalla poistuvat kaikki ne, jotka ovat liittovaltion virkailijoiden näköisiä, siksi että he ovat liittovaltion virkailijoita. Toinen pysäkki on Arlingtonin hautausmaa. Kolmas pysäkki on Pentagon ja neljäs Pentagonin viereen rakennettu ostoskeskus.

Siinä se on melkein kaikki. Rahan valta, politiikan valta, tavaran valta, kuoleman valta.

Raha ja tavara eivät ole sama asia eivätkä edes samalla janalla. Raha on muuttunut täysin näkymättömäksi. Sitä vilistää tietoliikenneyhteyksiä pitkin näennäisen päämäärättömästi vuorokaudet päästään ja maapallon ympäri. Tavarasta pieni osa on todellisuudessa jonkin hintaista tai arvoista. Paremmanpuoleinen ostoskeskus on mielikuvien markkinapaikka. Välttämättömiä päivittäistarvikkeita saa etsiä. Niiden ei tarvitse olla näkyvissä eli kalliilla paikalla. Asiakkaat tietävät ne tai elleivät tiedä, kysyvät. Tarpeettomat mielikuvatavarat ovat parhailla paikoilla ostoskeskuksen ruokapihan ympärillä. Sieltä puuttuvat vain kaikkein kalleimmat liikkeet, ne joiden eteen ajetaan limusiinilla. Galleriasta saa esimerkiksi oivallisia vaatteita, mutta jos haluaa kalliin tuotemerkin, kuten esimerkiksi Brooks Brothers tai Burberry, silloin on mentävä kaupungin keskustaan The Regency -nimisen hotellin tuntumaan.

Liiketoiminta on usein aikaansa edellä. Jo huomattavasti ennen toista maailmansotaa meille opetettiin kädestä pitäen, että elämä on kuin tavaratalo, josta saa kaikkea, kunhan on rahaa. Suomessa on yksi perikuvallinen tavaratalo, Stockmann, jossa turhamaisuustuotteet ovat katutasossa ja herrainvaatteet toisessa kerroksessa aivan kuten 1920-luvun opit edellyttävät. 

Viimeisetkin pikkukaupat ovat katoamassa liikekeskuksen tuntumasta. Vastaavasti viimeisetkin pienet ihmiset ovat muuttuneet kuluttajiksi tai palveluammateissa toimiviksi. Aivan samalla tavalla kuin sata vuotta sitten ihmiset ovat alkaneet käyttää univormuja niin että heidän yhteiskunnallisen säätynsä voi lukea heidän vaatetuksestaan. Washingtonin kokouksessa olin ainoa, jolla oli yhdistelmäpuku. Vakava tuomari ja nopealiikkeinen asianajaja käyttävä molemmat tummaa pukua. Laskemalla yhteen lenkkareiden, farkkujen ja pusakan merkeistä ilmenevän hinnan erottaa heti eläkkeellä olevan vuorineuvoksen eläkkeellä olevasta raitiovaunun kuljettajasta.

Yhteiskunnalliset erot ja ihmisten välimatkat lisääntyvät sitä mukaa kuin tiedonvälitys tihenee. Joka kerta kun Helsingin vanhan kirkon ovet aukeavat ja kuuluu surun tai ilon musiikkia, sen tietää, etteivät sieltä ole köyhät ihmiset tulossa. Sekä häät että hautajaiset ovat palanneet sääty-yhteiskunnan perinteeseen. Niillä halutaan näyttää ja niillä näytetään.

Kuolema on viimeinen demokraatti. Sekä maalliset valtiaat kuten Washingtonin Arlingtonin ylläpitäjä että kirkolliset ovat pitäneet kiinni arava-periaatteestaan, jonka mukaan hautausmaalla jokaisella on sama sija.

Seuraavaksi luulen sen muuttuvan. Palaamme kenotaafien ja mausoleumien aikaan. Saamme lukea suoraan hautakivestä tai rakennelman seinästä, miten merkittävä henkilö vainaja oli. Vähäväkisemmille riittää yhteinen merkki.

En sano tätä pahalla. Enkä hyvällä.

Mietintö

Quin-dynastian aikana Kiinassa asiaa pohdittiin laajasti. Myös Jokilaaksojen maasta Lähi-Idästä on kirjallisia mainintoja, jotka ovat tuota pari tuhatta vuotta vanhempia.

Hallitsija laittautuu näkyvien ja näkymättömien voimien eli taivaan ja maan välittäjäksi. Hyvyys, kuten runsas sato, ovat sitten hänen ansiotaan. Pahat asiat, kuten rankkasateet ja tulvat ovat vihamiesten tekoa.

Ihmiset ovat viisaita. Tätä menetelmää ei yleensä epäillä, ainakaan ääneen.

Itse en kummastele Yhdysvaltain nykyisen presidentin toimintatapaa. Se on siis todistettavasti 5 000 vuotta vanha, ja luultavasti eli ilman todisteita arvaten 50 000 vuotta käytössä ollut. Silloin mukaan luetaan pienet ryhmät.

Kaikille opetetut suuret keksinnöt ovat usein kojeita eli laitteita, kuten pyörä. Menetelmät voisi myös mainita. Suomessa on kartoitettu ja eräin paikoin kaivettu näkyviin johdeaitoja (hangas), joita mutoiltiin myös kaivamalla kumpareita. Lauma tai saaliseläin peloteltiin tällaiseen yhä ahtaampaan käytävään niin ettei se mahtunut lopulta kääntymään. Sitten sen päälle voitiin pudotella kiviä tai käyttää keihästä käyttäjälle turvallisempaa jousipyssyä.

Myös tuossa toiminnassa tarvitaan päällysmiehiä eli kymppejä, ja ehkä päällikkö. Vaikka tiedän poliisinkin joutuvan pohtimaan, onko hiukan huono hiirenloukku nyt myös lainvastainen, ihailen silti tuota pyyntitaitoa. Jos tulisi mammutti vataan ja ruuissa pysyminen olisi se lihasta kiinni, minusta ei kyllä olisi apua. Ei ehkä nuorempanakaan. Tuon nykyisen Suomenkin alueella viihtyneen kärsänkäyttäjän säkäkorkeus oli 3 metriä, eräillä lajeilla jopa neljä. Painoa oli useita tonneja.

Äänestäjien teurastaminen ei liene tätä nykyä tapana, mutta vihjailen tietenkin, että menetelmä on edelleen käytössä.

Parikin hyvin kuuluisaa ja edelleen suosittua kirjaa kertoo matkasta, jonka aikana kukin osallistuja kertoo tarinan. Decameronessa mennään kulkutautia pakoon ja Canterburyn tarinoissa olleen pyhiinvaelluksella.

“Yksityiselämän historiassa” Ariès ja Duby esittelevät hyvin esimerkein keskiajan yhdessä porukassa elämistä ja todistelevat, että jopa kaupungeissa, mutta etenkin metsäisillä teillä yksin kulkevaa pidettiin vastuuttomana tai hulluna. Itse olen fundeerannut, liittyiikö Suomessa lyhyehkön ajan raivonut tukkilais- ja kulkuriromantiikka tähän. Aika poika se joka yksin kulkee! Haanpää tosin mainitsee (Heta Rahko) myös ilmiön “maantietäti”.

Pössö-Manta kyllä kuljeskeli kylillä, mutta hänellä oli talossa hyvä keskustelun avaus:” Ostaisitteko vasikanlihaa, jos olisi?”

Tunsin yhden kulkurin. Hän ei ollut hiukkaakaa Tapio Rautavaaran näköinen. Tietääkseni tällaisia ei sairaita mutta peräti omalaatuisia ihmisiä oli ennen joka paikassa. Anoppini käytti luultavasti hämäläistä sanoessaan jostakusta puheeksi tulleesta, että hän on sellainen… vähän hauska. Pysyäkseni vielä politiikassa, sanan “pähkähullu” alku tarkoittaa pahkaa eli verhottu ilmaus on “puupää”.

Käsillä olevassa lähdekirjallisuudessani viitataan monin kohdin kysymykseen sielun kuolemattomuudesta ja jälleensyntymistä. Sana “hindu” muuten näyttäisi olevan sama kuin “intialainen”, ja olin kiinnostunut lukiessani, että luiden ja kollageenin DNA-tutkimusten perusteella “arjalaiset” muuttivat nykyiseen Intiaan Induksen varsille vuorten takaa Keski-Aasiasta ja keksivät sitten joutessaan indoeurooppalaiset kielet, joiden pyhä kantamuoto on sanskrit. Kantakieli näyttäisi hyvinkin olevan lähtöisi nykyisen Ukrainan seuduilta (kurganit). Eikö se tämä Putin olekin kielimiehiä?

Se askarruttava ajatus on, että Zarathustra olisi vaikuttanut voimakkaasti Platoniin, jonka metempsykosis tarkoitti, että ruumiin kuoltua sielu jää ja kykenee ajattelemaan ja syntymään uudelleen. Pythagoras olisi myös vaalinut näitä ajatuksia, ja sitten ollaan lähellä tulkintaa, että juutalaisuutena, kristinuskona ja islamina pidetyistä ajatuksista eräät keskeiset ovat tuota perua ja siis juolahtaneet mieleen pronssikauden lopulla.Waltari sijoitti “Sinuhe egyptiläisen” aikaan juuri ennen vuoden 1 000 eaa suuria hulinoita, jotka puolestaan johtivat klassisen Kreikan kautta moniin asioihin, jotka ovat tänäkin päivänä maailmankuvassamme.

Rupatus

Koska lukijoilla näyttää riittävän kiinnostusta ja aihe on aika viaton, miksi emme rupattelisi vielä hetken.

Miellyttävä ja komea työnimike on “aarporaaja”. Kahvilassa joskus kuulemani mukaan tuon taidon osaaja on samassa asemassa kuin päteväksi tunnettu betoniraudoittaja. Työpalkasta ei tule riitaa. Ja tuo ammattimies osaa siis viimeistellä isojenkin metallikappaleitten pintoja millintarkasti.

Lieneekö tottakaan, mutta muistan jonkun viitanneen jäänmurtajan kokoisen aluksen vetoakseliin. Jos sellainen paukahtaa poikki, se on tosi paha juttu. Ja jos akseli on hiukan soikea, se ei lupaa hyvää.

Vähän katsoin pitkään, kun viime aikojen parhaiden kirjojen luetteloissa ei ole sattunut silmään Antti Tuuria. Esimerkiksi 2000-luvun parhaat kirjat taitaa tarkoittaa taiteellisia arvoja. Se on sopiva väittelyn aihe, koska yksimielisyyttä ei synny.

Kirjan tarkoitusperä eli tendenssi ja sen kuvaama ympäristö eli dokumentaatio eivät erään vahvan mielipidesuunnan mukaan vaikuta sen arvoon ainakaan suoraan.

Mutta Tuurin “Kylmien kyytimies” on sellaista asiaa ja sellaisia tilanteita Suomesta alkuvuodesta 1918, että ainakin minä pidän hienona asiaa iide esiin ottamista taidokkaan kertomuksen muodossa. Myös “Ikitie” kertomuksineen siitä, mitä Suomesta parempaan maailmaan Neuvostoliittoon ennen sotia muuttaneille tapahtui, sisältää paljon asiaa, joka oli monille aika uutta ja luultavasti oli johtamassa viralliseen selvitykseen, jonka keräämät tiedot ovat karuja. 

Mutta jutustelevaksi tarkoitettuun aiheeseemme liittyy Tuurin “Taivaanraapijat”. Pilvenpiirtäjien rakentamista etenkin New Yorkiin on väläytelty joissakin elokuvissa, luullakseni aina kulisseissa kuvattuna, kuten kuvan Ohukaisessa ja Paksukaisessa. 

Mutta siinä oli työ, joka hirvittää ja herättää kunnioitusta. Puuskaisissa tuulissa sadan metrin korkeudessa tai vielä paljon ylempänä heittelemässä hehkuvan kuumia niittejä ja ottamalla niitä kopiksi tunnista toiseen runsaan kengän levyisen palkin päällä tasapainoillen. Suurjuoksija Ville Ritola oli niissä töissä vuosikymmeniä kirvesmiehenä ja työnjohtajana. “Taivaanraapija” on kirjaimellinen käännös, skyscraper. Itse asiassa “pilvenpiirtäjä” onkin vähän oudon runollinen nimitys.

Tämän päivän uutiskuvista tulee mieleen, että Panaman kanava, jonka rakentaminen oli paljon vaikeampaa kuin Suezin, oli helvetti työmaaksi. Sekä työmiehet että insinöörit tahtoivat kuolla muutamassa viikossa. Tiettävästi hyttysen levittämä malaria on edelleen ihmiskunnan suurimpiin kuuluva tappaja.

Aiheellisten myyttien ympäröimä ammatti on seppä. Satun tuntemaan henkilön, joka opettaa naapurikunnassa amiksessa metallipuolella. Hän pitää välillä kursseja koululla ja opettaa siis taontaa. Kuulemma halukkaita on monin verroin enemmän kuin voi ottaa.

Eräs kommentoija kyselee maininnastani varatuomarin arvonimestä. Asiaa oli turha mainitakaan, mutta mennä viikolla jouduin pitkästä aikaa täyttämään jonkin tarpeellisen lomakkeen, jossa oli harvoin enää vastaan tuleva rivi “Arvo tai ammatti”. Kirjoitin siihen “eläkeläinen”. Se on mielestäni mitä asiallisin. 

Olen eläkkeellä. En hoida lakiasioita. En mielelläni edes vastaa lainopillisiin kysymyksiin, koska vastaisin ehkä väärin. Itse käsittelin vuodesta 2 000 vain itse valitsemiani oikeudellisia kysymyksiä.

Kevennys: eräs sisaruksistani kertoi kotona nyyhkyttäen narranneensa koulussa.  Välitunnilla oli puhuttu isän ammatista, ja hän oli narrannut että poliisi. Häntä niin hävetti, että isämme oli vain varatuomari. Lukija ymmärtää, että tämä oli alaluokkalaisen lapsen käsitys. “Varamies” oli sellainen, joka ei varsinaisesti mahtunut joukkueeseen. 

Mountbattenia ei varmaan itkettänyt, että hän oli toisen maailmansodan vuosina vain Intian varakuningas…

Mytty

Luulen, että useat kysymykset eräästä maininnastani ovat vilpittömiä. Siis ‘varatuomari’ on arvonimi, josta maksettiin (minun aikanani summana vähäinen) leimavero. Sen myönsi hovioikeus, mutta vain henkilölle, jolla oli vaadittu yliopistotutkinto ja joka oli sen jälkeen auskultoinut hoitamalla kihlakunnanoikeudessa tuomarin osoittamia tehtäviä ja istumalla se jälkeen 30 päivää käräjiä puheenjohtajana eli käytännössä yksin.

Järjestelmä on edelleen käytössä. Ennen monet kiukuttelivat leimaveroa. Ensin meni käytännössä vuode palkka, koska auskultointiajasta maksettiin vain nimellisesti. 

Lähes kaikki muut arvonimet myönnetään yleisistä tai erityisistä ansioista ja tyypillisesti varttuneessa iässä olevalle.

Kummallinen sana on sitä perua, että asianomainen voidaan hovioikeuden määräyksellä oikeuttaa ja velvoittaa istumaan tuomarina. Olen ollut lähellä tilannetta, jossa tehtiin suunnilleen näin varsinaisen tuomari äkillisen sairauskohtauksen vuoksi. Hovioikeuden lupa saatiin puhelimitse, ja paperilla se tuli postissa.

Henkilöä eli esimerkiksi poliisimiestä asioita ajavaa lakimiestä tai syyttäjää ei hovioikeuskaan voi määrätä istumaan tuomarina, ellei hän ole auskultoinut eli ole varatuomari.

Tämä ei ole tärkeilyä. Alituomarina toimiva voi esimerkiksi vihkiä ihmisiä avioliittoon ja lähettää toisia linnaan eli tuomita vapausrangaistukseen. Tyypillisesti hän ratkaisee riita-asioita ja määrää vastaajan maksamaan kantajalle vahingonkorvausta, esimerkiksi kymmenen tuhatta euroa, tai miljoona. Lähes aina arkijärki toimii eli auskultantteja ei panna istumaan asioita, joide ratkaisemiseen heidän kykynsä eivät riitä.

Vuoteen 1978 asti muuten laissa luetelluissa asioissa alioikeuden ratkaisu ei tullut voimaan ennen kui se oli alistettu hovioikeuteen, joka siis antoi varsinaisen tuomion. Menettelyä oli käytettävä muun muassa murha-asioissa.

Selityksestäni käy ilmi, ettei esimerkiksi “varalääkäriä” voi olla. Vain lääkäri saa suorittaa erinäisiä vastuullisia toimia, ja kysymyksessä on siis henkilö, joka on laillistettu lääkäri. 

Kysyin kerran ystävältäni, joka on lääkäri, saako hän säädösten mukaan harpata kadulla tiedottomana makaavan ihmisen yli. Ei saa. Entä puliukon. Ei saa. Ilmeisen vakavissa tilanteissa lääkäri ei ole koskaan “yksityishenkilö”. 

Huvittavaa muuten että lääkäreitä sanottiin ennen aina tohtoreiksi. Ennenkin suurin osa heistä oli lääketieteen lisensiaatteja.

Varatuomarin nimitys on hieno ja tapaan kannustaa sen hankkimiseen. Siinä oppii hyvin tärkeitä asioita. Senkin voi oppia, että tuomioistuimessa melkein kaikki ovat omasta mielestään oikeassa ja oikealla asialla, mutta silti noin puolet häviää juttunsa. Jotkut sanovat silloin menettäneensä uskonsa oikeuslaitokseen.

Tiedän kolme ihmistä, jotka olivat maan kaikkein parhaita lakimiehiä. Heitä olisi haluttu korkeimpaan oikeuteen tai oikeuskansleriksi. Tämä ei onnistunut, koska he eivät olleet aikoinaan istuneet käräjiä eli saaneet varatuomarin arvoa. Kunniallisina ihmisinä he eivät edes suunnitellet mitään vippaskonstia. Ehkä sellaista konstia ei olekaan.

Mielestäni on selvä, että jos tahtoo ajaa autoa, on opeteltava se taito ja joukkoliikennettä koskevia lain määräyksiä ja sen jälkeen suoritettava säädetty koe, jonka arkinen nimitys on “insinööriajo”. Mielestäni on erittäin selvä, ettei junaa saa ajaa eikä lentokonetta kuljettaa kuka tahansa.

Mainitsemieni menneisyyden miesten ajatus kai oli, että varatuomari on jotenkin herraskainen ja poliittinen nimike. Kas kun ei sitten maisteri saman tien! Tai ylioppilas.

Otsikon “mytty” on tuomioistuimen sisäkieltä. Erinäiset asiakirjat allekirjoitti esittelijä, jonka nimen selvennykseen lisättiin “m:tty” eli “määrätty”. Ruotsiksi “f:d” eli “förodnad”. Josta palaan tunnettuun mainintaan virkanimikkeistä. Suomen ”kirkkoherra” on ruotsiksi “kirkkopaimen” (kyrkoherde). Ja “pastori” on latinan kautta niin ikään “paimen”.

Lasikuvat

Millaista ennen oli?

Minuun teki hyvin voimakkaan vaikutuksen noin tunnin dokumentti “Nätti ja Matti”. Tuskin sitä moni katsoi eilen aamulla, ja Areenassa tässä olevassa osoitteessa katsojia on vain 80 000.

https://areena.yle.fi/1-50780202

Yksi syy voi olla mielestäni hiukan kömpelösti toteuttu vanhojen valokuvien kytkeminen juttujen Nätti Jussiin, vaikka viimeksi mainitusta tuli monien kirjojenkin käsittelemästä, todella eläneestä ihmemiehestä uuttakin tietoa.

Todellinen ihmemies oli Rovaniemen Louejärveltä kotoisin ollut Matti Körkkö, josta löytyy hiukan tietoa myös hakukoneella, Rovaniemen kotiseutumuseon sivuilta.

Hilja Paloniemi -niminen nuori valokuvaaja oli saanut museossa tehtäväkseen selvittää, mitä olivat kyliltä löytyneet aika isot, pelottavan hajuiset lasilevyt. Ne olivat negatiiveja 1920-luvun loppupuolelta 1960-luvulle. Negatiivit on nyt käsitelty ja tallennettu ja niistä on tehty tämä televisio-ohjelma.

Aineistoon liittyy ainakin kaksi sensaatiota. Kuvat ovat erittäin hyviä ja ne esittävät asioita, joista ei oikeastaan ole olemassa aineistoa, tavallisia ihmisiä arkisissa ympäristöissään.

Fantastinen laatu johtuu kuvaajasta, joka taisi olla poikkeuksellisen lahjakas, pienviljelijäperheen kouluja käymätön poika alkujaan, sotien jälkeen ainakin kuuden lapsen isä ja pikkuvirkamies, joka sivutoimenaan kävi ottamassa valokuvia myös pikku tilaisuuksista, aineiston perusteella kuitenkin vain sellaisissa, joihin edes lehtien harvat valokuvaajat eivät tulleet.

Körkkö oli saanut haltuunsa tyypillisen puisen palkkikameran, jollaisia käytettiin ateljeessa. Suoraan sanoen muistan itsekin, että “virallinen” rippikuvani otettiin 50-luvulla tuollaisella laitteella. Negatiivin koko oli luullakseni 10 x 15 senttimetriä, ja niinpä onnistuneiden kuvien jälki oli terävyyden ja sävykkyyden kannalta samaa luokkaa tai parempi kuin nyt myytävien, tuhansien eurojen hintaisten järjestelmäkameroiden. Minulla on Nikon D750 ja siihen kolme linssiä eli rahaa on palanut runsaan viiden vuoden aikana ehkä viisi tuhatta. En sano mitään Nikonin ja Canonin ammattilaisten ykkösmalleista, joita en ole edes kokeillut, enkä esimerkiksi Leican ja Hasselbladin digiversioista, koska niiden hinnan näkeminenkin pyörryttää. Mutta vanhoista mustavalkokuvista tiedän jotain, koska niitä harrastettiin nuoruudessani paljon ja taidolla, ja satun pitämään sotaa edeltäneen ajan klassikoista, joista mieluisin on Brassai.

Tämä siis taustoittamaan arviotani, että Körkön kuvissa on ainakin kymmeniä saman tasoisia kuin Paulaharjun, Pälsin ja Setälän kuvat ihmisistä. Signe Brander on luku sinänsä.

Körkön ihmeellinen oivallus oli viedä ateljeekamera ulos ja retuuttaa sitä polkupyörällä pitkin kyliä. Mutta koska hän ei ollut ehkä kuullutkaan kansatieteestä, hän kuvasi vain ihmisiä, koteja, rakennuksia ja työntekoa ja toimiessaan pitkään ennen sotia ja niiden jälkeen savotoilla kasöörina eli palkanlaskijana ja maksajana kuvissa on runsaasti myös kuvia savotoista sisältä. Koska Körkkö oli opetellut myös magnesiumin käytön, ainakin minä näen nyt ensi kertaa jokseenkin varmasti aitoja kuvia raskaan työn tekijöistä illalla ja esimerkiksi kämppäemännistä.

Mukana on koulunkäyntiä, koululaisia välitunnilla ja pienempiä merkkipäiviä, joissa myös lapsilla oli päällään paremmat vaatteet, jos sellaisia oli.

Kuvaajan harvinainen lahjakkuus näkyy siinäkn, että kuvissa on vältetty jokseenkin kaikki hyvienkin harrastelijoiden virheet. Ei vääriä kiiltoja, ei huonoja ilmeitä, ei kömpelöitä liikkeitä, ei käsketyn näköisiä asentoja, ei edes harhailevia katseita.

Se on tunnettua, ettei meilläkään ole juuri minkään vertaa uskottavia valokuvia sodasta, mutta kun ei ole rauhastakaan ennen eikä jälkeen sotien. Ja joka jumalan koululuokasta löytyy luokkakuva, myös pulpetissa istuvista lapsista, mutta en muista kai koskaan nähneeni kuvaa opetustilanteesta. Niin se menee. Minulla on hienoja kuvia useista tädeistä ja mummoista, mutta olisipa edes yksi kuva asianomaisesta paistamassa pikkuleipiä tai parsimassa sukkia. Kun ei ole.

Kehun tätä Körkköä tässä näin kauheasti ja manaan lukijoita ainakin vilkaisemaan ohjelmaa Areenasta, koska tiedän ja muistan, että ihmisten ja tilanteiden valokuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Jokainen järkevä ihminen reagoi kameraan joko ottamalla ilmeitä tai sitten poseeraamalla jostain opitulla tavalla.

Ja sama tapahtuu uudelleen. Mietitäänpä, kertovatko ne miljoonat selfiet ja loputtomat puhelimella kuvatut videot itse asiassa mitään aitoa.

Näin käy aikana, jolloin totuus on muutenkin taas ankarien säännöstelytoimien kohteena, ja “uutisina” saa joka päivä lukea mitä oudoimpia asioita maan ja maailman johtohenkilöiden lausumina.

Vaivaisukko

Eräät nuoet ovat kyselleet entisyydestä. En ole erikseen viitannut Faulknerin määrittelyyn “The past is never dead. It’s not even past.” Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei ole edes ohi.

Lainhuutoja käsitellessäni muistin myös tarkistaa, oliko papereissa lain vaatima musteleima eli oliko perintöä koskevan asiakirjan esittäjä suorittanut säädetyn maksun seurakunnan vaivaisille. Muistelen että maksu oli ⅛ prosenttia pesän varoista. Jos kuolinpesä oli täysin varaton, oli silti maksettava yksi markka. 

Vuosi oli 1970 ja paikka oli Annankatu 12, Helsinki. Laamannin meille auskultanteille antamien ohjeiden mukaan oli  aamulla myös nuuhkittava, oliko puliukko Sutinen nukkunut taas talon ullakkotasanteella.

Minulla ei ole ullakkoa.

Mummoni ikäpolvi ja ehkä anoppi muka pelkäsivät joutuvansa vaivaistaloon, kun kahvin hinta nousi. Erään hyvän ystävän isä oli työssä kunnalliskodin vahtimestarina. Sitten Suomi edistyi: vanhoilla ja sairaille perustettiin terveyskeskuksia. Nyt huonosti voiville on hyvinvointikeskuksia.

Nyt ei tarvitse pelätä. Vaivaistaloja ei enää ole. Sitä vastoin hyvinkin vaivaisia on taloissa. “Kotihoito” soi sanana lempeästi. Todellisuudesta ei voi sanoa samaa.

Oman aikansa ykkösblogisti “Olli” kirjoitti myös ryssäjuttuja sodan aikana. Pidin niistä suuresti. Eräässä kerrotaan, miten vallankumouksellisen kulkulaitoskomisariaatin vaatimuksesta juna tuli Porojetsiin. Se oli Nononovkassa aikataulusta kaksi vuotta myöhässä, höyrypannu oli rikki, ratapölkkyjä puuttui ja raiteista oli viety kaikki mutterit.

Ratkaisu oli innovatiivinen. Nononovkan nimi muutettiin niin että voitiin ilmoittaa todenmukaisesti: “Juna n:o 112 on Porojetsissa.” Ja entisestä Porojetsista tehtiin tietenkin samalla Nononovka. “Uuskieli” ei todella ole Orwellin keksintö eikä oivalluksena uusi.

Se muuten toimi kahteen suuntaan. Annankadulla tai muualla notaarina toimivaa ja käräjiä istuvaa nuorta kandia (nykyisin oikeustieteen maisteri), puhuteltiin “tuomariksi”, mutta itse tuota titteliä ei saanut käyttää. Minäkin olin puhelinluettelossa “hovioik. ausk.” Tänäkin päivänä joudun poistamaan henkilötiedoistani arvon “varatuomari”, jonka siis sain 1971, koska kaikki ikäiseni virkatuomarit olivat olleet varatuomareita. Auskultointi titteleineen vaadittiin myös korkeimman oikeuden esittelijöiltä ja yleensä sen hoitivat myös asianajajat. 

Kun itse oli protokollareistaattori (minulla on tallessa teknisesti ehkä voimassa oleva 1800-luvun lopun rangijärjestys), valtiokalenterissa luki kohdallani “nuorempi oikeussihteeri”. Nuorille tapaan välillä mainita, että aina kun sai ylennyksen, palkka kaksinkertaistui, ja pelkkä esittelijä saattoi 1800-luvun Helsingissä omistaa valjakon vaunuineen ja kivitalon Kruunuhaassa. Omin silmin katselin, miten Korkeimman oikeuden rakennukseen Kauppatorin viertä askeltavaa vanhemman polven oikeusneivosta seurasi ahkerasti kipittävä vahtimestari kantaen puolityhjää salkkua. Asianomainen oli noudettu salkkuineen asunnostaan Bulevardilta. Eikä herra eikä upseeri kanna mitään. Jos nykyisin Tasavallan presidentille ojentaa lahjaksi minkä tahansa kipon, hän ojentaa sen heti adjutantille.

Kihlakunnantuomari, joka sai sportteleita eli virkasivutuloja, oli määrättömän rikas, ja maan tavoitelluin virka oli Rannan (Äyräpään) tuomiokunnan tuomari. Siellä tehtiin niin paljon metsäkauppoja eli haettiin lainhuutoja ja tarvittiin aika hintavia rasitustodistuksia, josta kävivät ilmi kiinnitykset. Kihlakunnantuomareiksi hakeutui usein senaattoreita Helsingistä. Sellaisia kuin Svinhufvud, joka ennen vaiheitaan valtiopäivillä oli ollut Turun hovioikeuden asessori, aatelismies, kuten silloin kuului asiaan.

Prebebdajärjestelmä oli jo loppunut. Perinteinen jako maassamme oli siis ollut, että yksi teki työt ja toinen sai työstä tulot. Ja neljännen luokan kunniamerkki rintapielessä oikeutti edellyttämään puhuttelua “teidän ylhäisyytenne”.

Maassa oli Venäjän vallan aikana paljon köyhiä pappeja ja kuusi erittäin varakasta kirkkoherraa. On varmaan helppo arvata, kuka siunasi ruumiit ja saarnasi sunnuntaisin. Minua miellytti kovin vanhoissa kirjoissa 1900-luvun alkuun esiintynyt virkanimike “armovuoden saarnaaja”.

Vaivaisukko tuli tutuksi Kortesjärven kirkon tapulin seinästä. Oli kovin juhlallista, kun sai isovanhemmilta kolikon ja juoksi pudottamaan sen reijästä sisään. Kerran pientä rahaa ei löytynyt. Isoisäni antoi Pectus-pastillin, joita hänellä oli tapana kantaa takkinsa vasemmassa sivutaskussa, ja minä pinkaisin viemään sen vaivaisukon ojennettuun käteen, tietenkin juhlallisin mielin.

Olin kysynyt, olemmeko me köyhiä, ja kuullut, että emme ole, mutta Karin Nikolai on rikkaampi. Elli-mummu oli ohjeistanut ja ennen pitkää osasin lukea kirjastakin, että armelias on rikas. Kirjasta opin, ettei Topeliusta ollut helppo ymmärtää. Siis että olkilyhde katolle pikkulintujen iloksi…? Mutta meidän talon katto oli tiiltä, eikä siellä hypellyt pikkulintuja, vaan pikkupoikia.

Lakia menin lukemaan, koska isäni käski. Isäni olisi kuulemma halunnut esimerkiksi metsänhoitajaksi, mutta talossamme asuva maisteri Väyrynen oli sanonut, että huihai. Kemppinenhän on kuin luotu lakimieheksi. Niin kuin muuten olikin.

Sitä en ymmärrä, miksi itse hairahduin myös kirjallisuuteen ja historiaan,, vaikka melkein kaikki lähisukulaiseni olivat autonasentajia, sekä isän että äidin puolella. Olin jopa kesäisin töissä suvun autokorjaamolla. Ehkäpä käsitin varhain, että samalla tavalla kuin hävisin pituushypyssä ja juoksussa ja hiihdossa, matkaan katsomatta, käteeni istuu paremmin kynä kuin ruuvimeisseli. Sitä autokorjaamoa ei muuten enää ole. Kyniä on ja tietokone.

Autoja ei voi käytännössä enää korjata. Ikäiseni rouvat olivat yleensä hyvillään, koska aviomies löytyi tarvittaessa aina. Kumisaappaat (Nokia) näkyivät auton alta tallissa.  Kun mentiin järvelle lepäämään, jokseenkin kaikki miehet ryhtyivät korjaamaan prutkuja eli perä- ja keskimoottoreita. Ulkoilua, luontoa tai muuta sellaista ei harrastettu.

Ja itse kirjoitan verkkoon blogeja. Minulla oli taipumuksia jo keskenkasvuisena. Olin ihan näppärä oikomaan ja puhdistamaan verkot roskista, kaisloista, ahvenista, salakoista ja jopa kiiskistä. Suurpedot, kuten lahnat, savustettiin öljytynnyristä näperrellyssä laitteessa. Olivathan kaikki hitsaustaitoisia. Paitsi minä.

Menneisyys ei ole ohi.

 

Sisäpiiri

Otsikkoni epäonnistui. Viimeksi käyttämäni “sisäkauppa” on useilla kielillä käytössä oleva sana, jonka vastakohta on “kaukokauppa” ja etenkin “vienti”.  “Lähikauppa” on puhekielessä lähellä oleva myymälä.

Huomasin muistelevani kassakoneita. Kun olin myymässä lippuja suvun elokuvateatteriin tai tuuraamassa kirjakaupassa, tavaran hinta oli kirjoitettu siihen lyijykynällä, tai ehkä hyllyllä oli lappu. Hinta maksettiin rahana, ja myyjän piti antaa tarvittaessa rahasta takaisin. Rahat pyyhkäistiin kassalaatikkoon ja kassa laskettiin illalla. Kassakoneita meillä ei ollut, mutta osuuskaupassa oli.

Ennen niin maineikas tietokoneyhtiö IBM aloitti muinoin toimintansa kaupittelemalla kassakoneita. Mainokset osoitettiin kauppiaille: estä puotipuksujen ja muiden myyjien vilppi. Eli myymäläapulaiset pistelevät kuitenkin rahoja omiin taskuihinsa…

Sisäpiirikaupasta on annettu Suomessa rangaistuksia ja olen itse ollut antamassa potkuja joillekin toimitusjohtajille sellaisesta. Laissa termi koskee oikeastaan vain pörssiyhtiöitä, mutta rikoslaki selvittää “velallisen rikokset”.

Ostin kaupasta salaatin ja leipää ja puntin tulitikkuja. Jäin katselemaan kassalla istuvan mukavan ihmisen pusakkaa ja sen merkintöjä, sillä mieleeni tuli, että olisi käytännöllistä, jos tarjolla olisi myös fleece merkinnöin “K-market - Myymälävaras”.

Karhukoplan kelpo miehillä oli sekä naamio silmien ympärillä että vankilaan viittaava numerolappu rinnalla. Naamioita käyttivät Zorro ja Mustanaamio, joka oli olevinaan sankari, vaikka käytti lyhyitä alushousuja pitkien päällä.

Nämäkin ajatukset nousivat mieleen, kun tarkistin, että yksilö tosiaan keksittiin Euroopassa vasta 1100-luvulla. Aika pian alettiin tehdä näköisiä kuvia ja veistoksia.

Kiinassa, sen todistaa runous, aivan villi yksilöllisyys oli alkanut kukkia kijallisuudessa 700-luvulta, mutta myös islam oli tässä paljon edellä. Bagdadin seudun sadunkertojat keksivät kaiken, tiede tunnisti kreikkalaisen antiikin suuret tekijät ja säilytti muiden ohessa Aristoteleen kääntämällä paljon hänen teoksiaan arabiaksi. Omar Khaijam on vaikeampi kysymys. Meidän tuntemamme runoilijan takana on ehkä Englannin romantiikan villitys 1850-luvulta ja vastaavasti persialainen 1100-luvun perinne. En osaa sanoa, oliko Omarin hyvin viehättävien ja humaanien säkeiden takana britti Fitzgerald. Hänen teoksestaan (Omar Khayyam, Rubaiyat) on kuitenkin ilmestynyt monta sataa painosta, ja käännöksiä riittää.

Nyt esillä pitämäni uusi ja uskottava tulkinta tuntuu todistavan, että se mitä tähän asti on pidetty juutalaisten etenkin Egyptissä säilyttäminä dokumentteina, oli myös islamin ja idän kristittyjen työtä. Yksilöllisyyttä vailla olleeksi väitetty keskiaika kaikuu tuhansia erittäin persoonallisia ääniä nimenomaan teksteissä, joita ei ollut ajateltu laajempaan jakeluun.

Onneksi meillä Toivo Lyy suomensi Omaria (englannista). Ehkä “Teltantekijä” (1949) ja “Viisaan viini” (1955) ovat unohduksissa. Loppusoinnullinen runous meni muodista. Pari makupalaa näytteeksi:

“Ma kainalossa koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. 

En ole pahin pakana, en parhain musulmaani

ikiholvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.”

“Jos pari kolme narria nyt johtaa maailmaa

ja niiden tylsyys ääretön älystä käydä saa

ja se on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu -

niin entäs sitten? - Enintään se ehkä naurattaa.”

 

Sisäkauppa

Otsikon sanaa ei ole olemassa. On tukku- ja vähittäiskauppaa ja ulkomailta tuontia ja vientiä,

Entä kun ei ole ulkomaita?

Antiikin kreikkalaisilla Kreikkaa ei ollut. “Polis” eli kaupunkivaltio oli. Sellainen oli esimerkiksi Ateena. Siellä oli väestöä ehkä 50 tuhatta, kaikkiaan. Tämä arvio koskee Perikleen - Platonin aikaa. Ateenasta tuli osa Roomaa, jonka pääkaupungissa oli kaksi tuhatta vuotta sitten yli miljoona asukasta. Hälyttävän suuri osa oli erilaisia siipimiehiä, ja poliittisen johdon ajoittain ylivoimainen tehtävä oli pitää heitä ravittuina ja kohtalaisen tyytyväisinä. “Leipää ja sirkushuveja” on oikein sanottu. “Sirkusta” eli happeningien tapahtumapaikkaa voi käydä edelleen itse ihmettelemässä. Tosin Colosseumia käytettiin vuosisatoja myös kätevänä kivivarastona, josta kulkeutui ainesta milloin minnekin.

Sivumennen: hetken mietin, miksi joku kommentoija kytki mainintani keskiajan katedraaleista uskontojen viheliäisyyteen. Kun katson muinaista temppeliä - tyyppiä Ateenan Akropolis - minua viiltää sen sopusuhta ja rakentajien valtava taito. Mitä siellä on milloinkin palvottu, ei tunnu kovin tärkeältä. 

Oma tulkintani on, että temppelit ja siis kirkot olivat oman aikansa tavarataloja eli kauppahalleja. Papiston tärkein tehtävä oli myynti ja markkinointi.

Uskontojen keskeinen sosiologinen tehtävä oli tuottaa puhetta ja myöhemmin kirjoitusta, joka perusteli kulloisenkin hallitsijan asemaa.

Hallitsijalla tarkoitan tässä henkilöä ja hänen ryhmäänsä, joka on saavuttanut jonkin asteisen yksinoikeuden väkivallan käyttämiseen. Jopa tarpeelliset murhat hoidetaan oman ryhmän sisällä. Edelleen hyvin tunnettujen kirjojen todistuksen mukaan esimerkiksi Rooman keisareille suurin uhka oli oma henkivartiokaarti.

Viimeksi mainitsemissani Kairon loputtoman rikkaissa dokumentissa on esimerkiksi käypiä kertomuksia, miten pienen kaupungin hallitsija kutsui etäiselle keskushallinnolle raportoimatta kaupungissa parempia oikeuksia vaatineen joukon muka juhlapäivälliselle taloonsa, ja surmautti kaikki. Asia oli sillä hoidettu. Niinpä aineistossa hyvin runsaasti edustettuna olevat juutalaiset, jotka olivat kangaskaupan harjoittajina ja kudonnan organisoijina kaikille mieluisaa väkeä, tapasivat kiertää merkkihenklöt kaukaa. Kangas, siis puuvilla ja pellava, olivat ajaneet vehnän ohi koko Egyptin ykköstuotteina. Tiukasti perässä tuli islaminuskoisten opettelema sokerinvalmistus; ruokoa tuotiin jopa Intian takaa meritse, ja voitot olivat suuria. Egyptiläinen viini oli huonoa.

Hiukan yllättäen myös silkin tuotanto oli hyvin laajaa Egyptissä ainakin 800-luvulla.

Hyvin mielenkiintoista on, että työnjako oli edennyt niin tavattoman pitkälle, että pienissäkin kylissä eli leipurin ammatilla, vaikka kaikki osaavat leipoa. Lisäksi palkkatyö, joka on edelleen tapana esittää Pohjois-Euroopan keksintönä ja kirouksena 1800-luvun alusta, oli asiakirjojen mukaan yleistä ja suosittua kautta Egyptin tuhat vuotta aikaisemmin. Käsitteen “feodalismi” sokaisemina olemme kuvitelleet, että kaikki lapion tai kuokan varressa työskennelleet olisivat olleet orjia tai maaorjia. Näin ei ollut. Merkittävä osa oli “maatyömiehiä”, jotka saivat palkkansa kupari- tai hopeakolikkoina. Taidollisesti vaativat työt, kuten kankaan värjääminen ja nahkojen parkitseminen, olivat osaajien käsissä, ja nämä järjestelivät myös tuotteittensa myynnin lähialueilla.

Aikakauden “teollisuutta” oli amforan (viiniruukku) valmistaminen eli keramiikka. Kysyntä oli loputonta, koska kaivolla tai lähteellä tarvittu vesiruukku oli sama esine, vain huonommin valmistettu. Ruukun polttaminen nestettä pitäväksi onnistuu kylän oloissa, mutta ei kotona. Puheena olevana aikana islamia tunnustavat suhtautuivat sangen välinpitämättömästi uskontonsa viinikieltoon.

Lukija on jo ymmärtänyt, että kirjoituksellani ihmeellisistä Egyptistä poimituista asiakirjoista kahden puolen vuotta 1000 ajattelen nykyhetkeä.

Egypti rakensi sääntöperäisen järjestelmän, joka oli omiaan kaupankäyntiin. Itse asiassa se hitaasti kuihtuen jatki sitä 1800-luvun loppuun asti.

Tänään puhutaan Yhdysalloisa, Venäjästä ja Kiinasta sekä lisäksi Intiasta.

Varhaisemman keskiajan kehityksen tuloksensa eli siis Kairosta käsin, keskeltä maailman luultavasti vanhinta yhtäjaksoista korkeakulttuuria eli 3 500 vuotta toiminutta Egyptiä, nousi jotain hyvin ajankohtaista. Teknisen ja taloudellisen vallan järjestelmät.

Eri puolilla maailmaa ovat nousseet altaan Temppeliherrat. Tuo vailla valtiota toiminut organisaatio oli luultavasti aikansa rikkain ja vaikutusvaltaisin, ja vasta Ranskan kuningas Filip IV  Kaunis sai sen kumoon.

Sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi Trump ja Putin tulee ja menee. Ihmisissä on se ongelma, että he pakkaavat vanhentumaan ja kuolemaan. Niin ei käy järjestelmien.

Näihin asti on sanottu, että pääoman ja uhkarohkean toiminnan yhdistäminen eli osakeyhtiö alkoi Hollannista, jonka Itä-Intian Kauppakomppania oli ensimmäinen suurvalta vailla omaa aluetta.

Eli tällä viikolla siirrymme Temppeliherrojen aikakauteen. (Enkä tarkoita salaliittoa enkä Dan Brownin kirjoja.)