Toivo ja Usko

 

Tässä eräänä päivänä tulin uskoon. Se ei ole minulle mitenkään uutta. Usein minua häiritsevät Vanhan testamentin osien pronssikautinen ajatusmaailma ja kielellinen sekavuus. Välillä kyllästyn Uuden testamentin poliittisuuteen. Koska olen vakavissani opiskellut sekä dogmatiikkaa että systemaattista teologiaa, tunnistan kirjoitusajan puolueet - Paavalin puolue, temppelipuolue, aleksandrialaisuus.

Ymmärrän hyvin lähetyssaarnaajien ongelman. Jo Amerikassa 1600-luvulla toimineet jesuiitat opettelivat kieliä ja julkaisivat yhteenvetoja keskusteluistaan “alkuasukkaiden” kanssa. Greber ja Wengrow perustelevat, että niillä oli suuri merkitys Euroopassa muu muassa siihen, mitä me sanomme valsitusajatteluksi, eli Rousseau, Voltaire jne.

Myös Kiinassa toimineet kristinaatten levittäjät ajoittain huomasivat, miten takapajuisina kiinalaiset pitivät heitä. Sitä he eivät kai huomanneet, että tuohon asenteeseen saattoi olla aihettakin. Ja sama koskee Intian osia. Kuvassa kätevä keino latinaa osaaville oppia kreikkaa, jos käytettävissä on esimerkiksi Pakarisen kielioppia ja sanakirja, joita kyllä on verkossa paljon. Kirjan kieli on melkein puhekieltä. Omissa kahdessa klassisessa kielessämme on se ongelma, että rakenteet ja sanavalinnat ovat usein kovin hienostuneita. Siksi epäilen, että jopa Caesarin “Gallian sota” oli toistaitoisille tarkoitettua propagandaa. Kili on niin helppoa.

Niin, lähetyssaarnaajat, mikä on tämä suuri henki, josta ei oikeastaan saanut teh kuvaa ja jonka nimen lausuminen oli erikseen kielletty. Tuota käskyähän Jeesus itse näyttäisi rikkoneen hyvin ahkerasti. Siis jumalalla oli vain yksi poika eikä yhtään tyttöä. Ja tämän pojan hän toimitti surmattavaksi jokseenkin kovakätisten roomalaisten hallitsemaan maakuntaan keskenän kilpailevien ylipappien yllyttäessä.

Tarina on omituinen ja jokseenkin vastenmielinen.

Minulle, joka en jaksa uskoa kaikenlaisia pikku nuken syntejä pilven päältä kyttäävään olentoon, jolla luulisi olevan parempaakin tekemistä, oma tulkintani palautuu mieleen, kun katselen Trumpin ja Putinin kasvoja ja muistelen amerikkalaista ilkeyttä: ostaisitteko tämän näköiseltä henkilöltä käytetyn auton. 

Ne amerikkalaiset intiaanit kammoksuivat eurooppalaisia, jotka olivat koko ajan sortamassa toisiaan rahan takia. Monilla heistä oli aavistus, että rahakasa johtaa vallan keskittymiseen ja vallan saanut viis veisaa muista ihmisistä haaveillessaan, miten saisi vielä enemmän rahaa.

Tulkintani ristiinnaulitsemisesta on ehkä peräisin Bachin passioista, joissa ahdistus Öljymäellä on esitetty niin hyvin. Tämä todellinen tai keksitty profeetta, jonka etunimi Jeesus oli yhtä tavallinen kuin Usko, Toivo ja Lempi minun nuoruuteni Suomessa, oli kaikkien pasifistien ja sivareiden huippu. Hän luopui kaikesta vallasta, vaikka sanoi muutamankin kerran, että “isä” ei luultavasti Vanhan testamentin Jumala voisi lähettää tuhansia enkeleitä hänen avukseen.

Rakkaus on sisällöltään harvinaisen epäselvä sana, joka jaoteltiin jo kaksi tuhatta vuotta sitten neljään merkitysryhmään, jotta etenkin “eros”, jota me ehkä sanoisimme seksuaaliseksi vetovoimaksi, ja “agape”, joka viittaa mystiseen rakkauteen. Meidän raamatunkäntäjämme ottivat suomennoksiin tuon sanan, jonka tautalla on germaanisten kielten vanha ahneutta tarkoittava sana. Ja”lähimmäisenrakkaus” pysyi niin epäselvä, että vielä Nietzsche vinoili siitä huomaamatta, että evankeliumien mukaan “lähimmäinen” ona myös “kauimmainen”, mutta toisaalta luomiskertomus oli sortanut näkymättömiin sen, ettei näissä tarinoissa ole yksilöä eikä yksilöllitä tietoisuutta, vaan ekosysteemi ja planeetta, joka on “Jumalan luoma” eli rakastamisen kohde.

Ainakin minulle tuulessa värsieva haavanlehti on elämän sotalippu, ja itse olen kokenut, mitä on (Beethoven - Gellert) “Jumalan kunnia luonnossa”.

Autuaita ovat köyhät – siis ne, joilla ei ole valtaa ja varallisuuden voimaa. Ja evankeliumien kertomusten mukaan päähenkilö hyökkäili rikkaita vastaan.

Sitäpä olisi sietänyt olla kuuntelemassa, kun Frasiscus Assisilainen, köyhäksi ryhtynyt kauppiaan poika, keskusteli Assisissa keisari Fredrik II Hohenstaufenin kanssa, jolla oli aikansa väljin mieli,

 

Generalisti

 

Korkeisiin töihin, erinomaisille palkoille, ei haluta eteviä asiamtutijoita, vaan yleistiedoiltaan hyviä henkilöitä. Stubb näyttäisi onnistuvan erinomaisesti, kuten ennen häntä Niinistö ja Koivisto.

Selitys on luullakseni selvä. Kukaan heistä ei ollut alansa huippu, mutta kaikki osoittivat erinomaista kykyä käsittää pelin jatkuvasti muuttuva kuvio.

Luin hiljan Turun yliopiston professorin selittäneen, että hän on Sauli Niinistöä etevämpi henkilö, koska hänellä on paljon enemmän oikeudellisia julkaisuja. 

Tunnenn lääkärin, joka on “generalisti”, mutta ei ole erikoistunut yleislääketieteen erikoislääkäriksi. (Tuo erikoistumisala todella on olemassa).

Emme ole sattuneet tapaamaan vähään aikaan, mutta tiedän, että hänen vaivansa oli joutua työnanantajansa, yksityisen lääkäriaseman toimitusjohtajaksi, ja kilpailijat yrittivät ostaa häntä vastaavaan tehtävään. Hänen odotushuoneensa oli aina täynnä potilaita, ja hän rakasti yleislääkärin toimintaa ja oli pohjattoman kiinnostunut ihmisistä. Minulla on itselläni pari dramaattista kokemusta hänen salaperäisestä kyvystään löytää yllättäväkin sairaus.

Eräs toinen, nyt jo kuollut lääkäri, tiivisti minulle, että diagnoosi on enemmän taidetta kuin tiedettä. Hän rakasti viulunsoittoa, vaikka oli ainakin vanhoilla päivillään siinä aika huono. Kun kysyin - tietäen että hän oli ollut Hannikaisen poikien hyvä kaveri - hän sanoi, että etenkin kvartetissa viulua soittaessa pitää koko ajan ottaa huomioo kaikki asiat. Hän oli ollut nuoruudessaan kaukana Karjalan korpimaassa kunnanlääkärinä, ja siihen tehtävään kuului tasan kaikki. Paitsi ehkä ei hevosen kengittäminen.

Joskus on sivuutettava erikoistuntijat ja turvauduttava generalistiin. Kun luin ja kopioin väitöskirjaani suurenmoisen hyvät oikeustilastot 1800-luvun loppupuolelta 1930-luvulle, näin että rangaistuksiin tuomituista oli tilastoitu tekopaikka, tekijän sukupuoli, ammatti, koulutustaso ja varallisuus (esimerkiksi “perin heikko”), näin Tilastollisen päätoimiston niteistä, ettei kukaan ollut koskaan ottanut niitä käteensä. Olin jo aikaisemmin löytänyt silloin vielä salaisen valtiorikosoikeuksien toiminnastaan laatiman tilaston ja nähnyt, että Suomen ensimmäinen nuorisoliike oli punakaarti 1917. Törkeistä teoista rangaistujen keski-ikä oli alle 19 vuotta. Tämä vastaa hyvin myöhemmin verkon laajojen tietojen perusteella laskemieni Talvi- ja Jatkosodassa kaatuneiden taustatietoja. Paljon muita enemmän kaatui noin 20-vuotiaita pikakiväärimiehiä ja vänrikkejä. Hokema että nuoret pitävät itseään kuolemattomina tuntui saavan tukea.

Nyt sitten selvittelin numeroitten avulla, miksi henkirikollisuus ja törkeät pahoinpitelyt kasaantuivat niin kummallisesti. Vastaukseni oli ja on: sellaiset kaupungit kuin Helsinki, Turku, Tampere ja Viipuri kieltäytyivät jyrkästi ottamasta osiakaan maalaiskunnista kaupunginosiksi, koska kunnallislainsäädännön mukaan se olisi ollut kallista. Siksi esimerkiksi Sörnäisten osissa, Raunsitulassa, Pispalassa ja koko Viipurin maalaiskunnassa ei ollut käytännössä lainkaan poliiseja, lääkäreitä eikä kouluja. Meillä Etelä-Pohjanmaalla häjyjen puukkoterrori eli maan keskiarvoon verrattuna kymmenkertainen väkivaltarikollisuus pysähtyi kuin seinään, kun Pohjanmaan rata tuli käyttöön noin 1881. Nyt kuvernööri sai kasakat paikalle alle vuorokaudessa lennättimen ja junien avulla. 

Hämeenlinnassa tiedettiin, että kaikki kaupungin hevosvarkaat olivat Lammilta.

Minä en ole tyypillinen generalisti, koska olen muutamassa asiassa spesialisti. Luulen ettei läheltä löydy esimerkiksi toista lääkkeiden ja rokotteiden patentoinnin spesilistia patenttiriitoja ajatellen ja väittäisin tietäväni tärkeitä asioita tekoälyn oikeudellisesta suojaamisesta. Harmittelen hiukan, kun kukaan ei tunnu käsittävä, että sodankäynnin jo täysin mullistaneet lennokit ovat tekoälylaitteita. Niissä on mukana sekä antenni että integroidut mikropiirit. Kun niitä päästään käyttämään kvanttitietokoneella, joka miljardikertaistaa nykyisten tietokoneiden laskentatehon, on mahdollista löytää muoviroska molekyyli molekyyliltä ja siten kehittää kemialliset keinot polymeerien purkamiseen hyödyllisiksi yhdisteiksi ja - niin haaveilen - sekä atomi- että vetypommin sabotoimiseen ennen laukaisemista, esimerkiksi drooneilla. 

Niinpä tyydyn keventämään loppua kohti kirjoitusta viittaamalla kiinnotavaan kysymykseen Suomen historiasta. Mikä on ollut humalan aikutus itsenäisen Suomen historiaan? Merkittävä osa upseerikuntaamme alkoholisoitui 1930-luvulla ja uudelleen asemasodan aikana 1943-1943. Fasismivaara eli Lapuan liike ja etenkin Mäntsälän kapina liittyvät kieltolakiin, jonka kumoaminen vähensi tiukan viinan osuutta.Esimerkiksi Mäntsälässä 1932 osa joukoista sekä tilanteen päähenkilöt, kenraalit Wallenius ja Malmberg, olivat juovuksissa kuin ampiaiset. Henkilöt tunteneilta ja asianomaisten sukulaisilta olen kuullut, että ainakin Vihtori Kosolan toiminnan todellinen kriteeri oli viina. Sitä ei “virvoitusjuoille” itsekin perso Arvo Salo huomannut. Mutta Kauhavalla oli vielä joitakin vuosia sitten ihmisiä, jotka sanoivat, että ei Kosoolan Vikistä ollut… Itsekin tuntemani poikansa Niilo, pitkäaikainn kansanedustaja, olikin sitten absolutisti.

Mieluisa kuvitus

 

Tekstin hyvä kuvitus on vilkas mielikuvitus. Laulusssa saotaan myös, että se on 

köyhän ainut huvitus.

Keskustelin eilen W. Shakespearen kanssa ja kyselin kuulumisia. Vahvistuin käsityksessäni, ettei hän oikein ehtinyt eikä viitsinyt perehtyä taustoihin, koska hänellä oli niin kiire kirjoittaa näytelmiä ja sonetteja, ja niistä sai rahaa. Jälkimaailma näkee kohdittain heti, että hänellä oli sama tapa kuin monilla muillakin suurilla kirjailijoilla: häikäilemätön plagioiminen. Kohde oli usein Plutarkhos. Sir Thomas North oli tehnyt sen hyvän työn, että käänsi “Kuuluisien miesten elämäkertoja” (Bioi parallelloi) englanniksi. Joskus kohde oli saaga (Hamlet) tai hyvin epämääräinen Skotlannin tai Engglannin historia (Macbeth).

Tekijänoikeuden säännöksi muuten jäi, ettei sankareihin eikä juonikuvioihin ole yksinoikeutta. Sitä eivät kaikki ymmärrä. 

Tyhmä, joka luulee itseään viisaaksi, ja viisas, joka arvele olevansa joseenkin vähä-älyinen, siis Ohukainen ja Paksukainen tai Pekka ja Pätkä, on esiintynyt saduissa ja tarinoissa ainakin 3 500 vuotta. Folkloristi D.L. Ashlimanin luettelossa on tuhansia juonia, enimmäksren indoeurooppalaisten kielten ja persian / arabian kielten piiristä. Otsikolla “Tuhkimo / Tuhkimus” on 24 merkittävää versiota eri puolilta maapalloa. Ashliman siis on korvannut sinänsä loistavan Aarne-Thompsonin vastaavan indeksin, jota ei tahdo saada enää mistään käsiinsä.

Ja Kiina… Onnekseni kielitaitoinen tyttäreni. joka asui pari vuotta sillä suunnalla, mainitsi että hyvältä ja kokeneelta vieraan kielen opiskelijalta menee ainakin 2 vuotta à 8 tuntia päivässä oppia mandariinin kiinan pari tuhatta perusmerkkiä (”kirjainta”) ja niitä vastaavat sanat. Eikä mandariinlla sitten tee käytännössä mitään, koska kuulemma kantonilainen ei ymmärrä sanaakaa pekingiläisen puheesta ja näille taas Shanghain murre on käsittämätöntä.

Eurooppalaisia kieliä olen itse oppinut jopa hyvin varusteina sanakirja, kielioppi ja kaksikielinen teksti. Mutta kun kiinassa ia ole eikä voi olla “sanakirjaa” eikä oikeastaan kielioppia, koska ääntämys muuttaa usein merkityksen. Nyt, suomennettuani eri kielten kautta etenkin Du Fun runoja, vasta ymmärrän, että “kolme rotkoa” on hyvin merkittävä paikka, ja katsellut valokuvia sieltä. Ja monin paikoin jokaiseen malampaankin vuoreen sisältyy kymmenen satua ja viisi kertomusta, ja lisäksi merkkihenkilöiden tapana on ollut muutamia tuhansia vuosia muuttaa omaa, alamaistensa, kaupunkien ja maakuntien nimiä vain valtansa osoittamiseksi.

Eli siis siellä on tuhansia tarinoita, joiden alustavakin ymmärtäminen edellyttäisi maan historian tuntemista. Ja eräskin Kiinan historian klassikko on 30 000 kirjoituskääröä, meidän peeruskirjoinamme luultavasti jotain 10 000 osaa. Joten se siitä.

“Pei Dille joelta 

Kylmillä vuorilla tummuu sini,

 syksyinen vesi virtaa yöstä yöhön.

Keppiini nojaten kuuntelen veräjällä

myöhään tuulessa kaskaiden ääntä. 

Aurinko viipyy vielä valkaman kohdalla; 

kylästä tupruttaa yksinäinen savu.

Ennen Jie Yu makasi maassa sikahumalassa. 

Tao Yuanming karjui laulujaan kuin mieletön.”

Toisin kuin Thukydides ja Xenofon, jotka ovat kuolematonta proosaa, Plutarkhos olisi meidän maailmassamme iltapäivälehden toimittaja, koska hän sekoitti meheviä tarinoita ja odottamattomia käänteitä hurskastelevaan tekoylevyyteen. Kaikilla ei ollut sellaista onnea kuin esseen keksijällä; Montaignen isällä oli kasvatustieteellinen päähänpinttymä, jonka johdosta pikkupojan todellinen äidinkieli oli latina. Hänelle puhuttiin vain sitä, ja kotimaansa kieltä ranskaa hän oppi vasta kilipukin kokoisena. Ja niinpä hänen raivostuttavuuteen asti siteeraamiaan lähteitä olivat Plutarkhos - kreikkaa - ja Seneca ja välillä vähän oikeussalihuijari Ciceron esimerkillistä proosaa. Kreikkaa hän opiskeli siis latinaksi lapsena.

Muuan EU:n tulkki, nimeltään Ikonomou, kääntää kuulemma 21:tä yhteisön virallisista kielistä, joita on 24, ja puhuu 32:ta nykykieltä sekä lukuisia kuolleita kieliä, joihin kuuluu assyria / babylonia, sanskrit ja - mandariini.

Luettuani kommenteista ja Facebookista, jota tapaan joskus silmäillä, vaikka en kirjoita sinne, miten pahasti monet kärsivät paniikkihäiriöstä tässä maailmassa, haluaisin vihjata, että Graeberin - Wengrowin ”Alussa oli - Ihmiskunnan uusi historia” on huomaamattani ilmestynyt suomeksi. Ehkä joku uistaa, että vuonna 2021 menetin täysin malttini tuon kirjan johdosta ja kirjoitin ainakin 3 blogikirjitukseksi kuvaillen sitä ylistävään sävyyn.

“Kansojen historian” 12 kaksoisosaa olen itse lukenut 3 kertaa ja lahjakas veljeni Pekka neljästi. Se on rratonta viihettä eikä lopu aian kesken, varsinkin kun välillä joutuu oikein muistelemaan, mitkä kaikki perustiedot olivat virheellisiä jo alun perin tai osoittautuneet matkan varrella vääriksi. Mutta Graeber - Wengrow tekevät lukijalle palvelun esittämällä tulkintoja, jotka he samassa yhteydessä perustelevat. Heidän, antropologin ja arkeologin, dokumentointinsa muutti ainakin minun käsityksiäni. Jesuiittojen välittämät suurten intiaaniheimojen ihmisten selostukset valkoisista eivät ole kevyesti sivuutettavissa. Alun perin lakimiehenä huomaan pohtivani myös eurooppalaisia perusselityksiä esimerkiksi linjalla Hobbes - Rousseau. Mitä todella tarkoitetaan “luonnonlailla”?

Ja muuten - eilen esiin ottamani tanskalainen Holberg on erittäin mielenkiintoinen rinnastus Voltairelle ja Montesquieulle. Eurooppa horju 1700-luvulla kertomusmuodon ja “tutkimuksen” välillä. Valitettavasti tutkimus voitti, vaikka asioitaan toivat hyvin etevästi esiin tarinoilla ranskalaiset - esimerkiksi “Persialaisia kirjeitä” tai “Candide” tai Voltairen Kaarle XII:n elämä, joka lienee aikalaisten puolittain keksittyjen elämäkertojen kantaisä. Minkin tunsin kerran miehen, jolla oli pakonomainen tarve kirjoittaa Urho Kekkosen omaelämäkerta. Se olisi ehkä sopinut, kun sekä kirjoittaja että uhri olivat joka tuulen tuiverrettavia.

Valettu kannu

 

Tanskalaisen kuuluisan L. Holbergin “Jeppe Niilonpojan” ohella nimeltä tunnettu “Valtioviisas kannunvalaja” oli ahkera politikoitsija. Näin sanotaan verkosta (Gutenberg) löytyvässä Larin-Kyöstin suomennoksessa. Tosin Holbergin etevyys kirjailijana tulee oikeastaan ilmi vasta alkukielellä. Ja “kannunvalajat” lienee valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden yhdistyksen nimi meilläkin.

Siinä voi olla itseivaa. Mieleen tulee esimerkiksi “nojatuolistrategi”. Rintala käytti nimitystä “ajatuseversti” henkilöistä, jotka kävelevät esikuntaan töihin salkku kädessä ja palaavat virka-ajan päättyessä salkku eväsvoileipiä laihempana.

Muita sotilasarvoja, jotka on hyvä tietää, ovat kenraalibasso ja tambuurimajuri (tambuuri on eteinen), kalkkilaivan kapteeni (liian vanha vanhus), ja oli ensimmäisessä työpaikassani myös kellarikeisari, joka käsitteli yhtä sujuvasti aaltopahvia kuin kartonkia.

Tanska siunattiin nerokkailla henkilöillä. Usean hyvin merkittävän luonontieteilijän ohella heitä olivat H.C. Andersen ja Søren Kierkegaard, molemmat ihmeellisen omaperäisesti perinteeseen tarttuneita. Tyko Brahen ja etenkin Niels Bohrin saavutukset tunnetaan kaikkialla. Nimenä yhtä tunnettu Celsius oli kuitenkin ruotsalainen. Mutta norjalainen, yhä erittäin elävä Ibsen, puolestaan kytkeytyi tanskalaiseen perinteeseen.

Vastaan omaan kysymykseeni, miksi meillä ei ole tuollaisia maailmannimiä, unohtamatta tässä ruotsalaisia Ingmar Bergmania (ja Greta Garboa)? Vastaukseni on markkinointi. Tunnen hiukan elokuva-alaa ja enemmän kirja-alaa. Kyllä ero on suuri! Ruotsi lienee edelleen viihdeteollisuuden mekka (ilmiö Abba; Spotify). Ja viihdebisneksen suurin nimi on Nobel, siis palkinto.

Entä jos meidän hyvinvointimme ja hyvä brändimme on länsivaltojen ansiota? Kenen rahoilla ostimme 20-luvulla energian (Imatra) ja metsät (Enso Gutzeit, Tornator)? - Englannin. Mitä merkitsivät sotakorvaukset 1945-1952? Pakkoinvestointia raskaaseen teollisuuteen. Kuka maksoi Salpa-linjan, joka oli Euroopan suurimpia ja kalleimpia rakenusurakoita? - Ruotsi, jonka rahoitusta Suomi sai yhden vuoden bruttokansantuotteen verran. Miksi Stalin jätti Suomen miehittämättä 1944? Vastoin Teheranin ja Jaltan sopimuksia länsi piti kiinni kytkennästään Suomeen, koska me ja Ruotsi olimme johtavia Neuvostoliiton vakoiluasemia, ja niin vain kävi, että N-liiton järkyttävä nousu ydinasevallaksi perustui erittäin laajaan ja etevään vakoiluun. Heillähän oli liivintaskussaan jopa Englannin sotilastiedustelun johtoon kuulunut mies. Mihin menivät 10 maailmantason matemaatikkoamme sodan jälkeen? USA:han ja Sveitsiin (Väisälät, Heiskanen, Nevanlinna jne.) Kuka oli kuvassa mukana, kun USA (etenkin ilmavoimat) kehitti mullistavaa tietotekniikka. - Yllättävä määrä nuoria suomalaisia väitöskirjan tekijöitä. Mitä meille todistettiin runsas vuosi sitten? Että Paasikiven ja Kekkosen suuri taito oli johdonmukainen valehteleminen venäläisille. Meillä oli poliitikko, joka tunsi kaikki ja istui puheenjohtajana kansainvälisen osuuskauppaliikkeen kokouksissa, koska ainoana hän puhui hyvin ruotsia ja saksaa ja täysin riittävästi englantia ja ranskaa - Väinö Tanner.

Pääasia: Trumpin kaltaisen henkilön yhteydessä ei ennen puhuttu diileistä, Hän on jobbari tai trokari tai gulassi, suomeksi keinottelija.

Hän ja hänen mielistelijänsä huutavat, että Natossa Euroopan on maksettava itse omasta turvallisuudestaan. Ehkä hän ei ole edes kuullut, että Marshall-apu ja Nato syntyivät Yhdysvaltain turvaamiseksi. Amerikkalaiset olivat luulleet olevansa turvassa omalla mantereellaan, kunnes Japani hyökkäsi Hawaijille, Pearl Harbouriin. Hyökkäämisen syy oli tariffit, jotka johtivat kauppasotaan ja vientikieltoon (embargo). Japanilla ei ollut öljyä eikä metalleja. Kun Amerikka oli sodassa, Victory-luokan tavallisia sotalaivoja valmistui yksi kuukaudessa. Parin kuukauden kuluttua niitä valmistui yksi päivässä, ja Atlantilla käytettiin brittien keksimää uutta tekniikkaa, tutkaa. Lentokonetuotanto oli käytännössä kansallistettu ja mm. panssarivaunujen moottoreita valmistivat Ford ja General Motors.

Trump ei ymärrä eikä Putin huomaa, että Virtnamin soda aiheuttaman kansantaloudellisen harharetkeilyn jälkeen Keynes on voimissaan. Kansa kannattaa niitä, jotka parantavat oloja lisäämällä kulutusta rahoilla, joita ei ole.

Kunnian polut

 Oikein etsin vanhentuneita ja tiedoiltaan virheellisiksi osoitettuja kirjoja.

Jac. Ahrenbergin “ihmiset, joita tunsin” 1910-luvulta joutui kateisiin, enkä sitä surrut. Toisin kuin nuorempi aikalaisensa Yrjö Hirn hän suhtautui kaunaisesti kansallisromanttiseen arkkitehtuuriin (tyyppiä Pohjolan talo Aleksilla) ja tarkemmin katsoen kaikkeen persoonalliselta haiskahtavaan. Korkeana virkamiehenä hän ehkä pystytti oman kapeamielisyytensä muistoksi Tampereelle Reaalilyseon talon Hallituskadulle. Ja tuotsiksi ilmestyneistä kirjoista ilmenee nopeasti, että kuvailua ansainneeksi tuttaviksi hän oli valinnut johdonmukaisesti kaltaisiaan li henkisesti lattajalkaisia lampsijoita.

Amerikkalainen, syvän eurooppalaistaustainen ja natseja meren yli paennut Peter Gay jätti vuosikymmen sitten kuollessaan hyvin laajan ja kaikkialla kiitetyn tuotannon. Sen kulmakiveksi arvioitiin iso S. Freudin elämäkerta. Hän osasi yhdistää Voltairen kaltaisen valistusajattelun psykoanalyysin syntyyn ja modernismiin.

Toisin sanoen hän tuli käyttäneeksi pettämätöntä keinoa tutkimalla merkitykseltään hyvin epämääräisten sanojen suhdetta toisiinsa. Minun kuttuurihistoriani nojautuu kernaasti vehnän ja rukiin satoihin ja hintoihin, täsmällisesti mitattuihin lämpötila- ja kosteuseroihin ja Atlantin, Välimeren ja Itämeren sangen suuriin suolaisuuseroihin.

Itse luin yhden osan Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta, jota pidetään suuntaa antavana. Sitä se toki on, mutta sivuuttaa kaikki keskeiset kysymykset. Paasikivi - ei Kekkonen - oli suomalaisten suurmiesten sensaatio. Hän kohosi tasan tyhjästä, tätinsä pikkuruisen maitokaupan takahuoneesta Lahdessa isän palelluttua juovuspäissään hankeen. Hänen uransa ja oma tuotantonsa osoittaa aivan hätkähdyttävää lahjakkuutta. Mutta miten hänestä tuli niin luonnevikainen, ahne ja ailahteleva? Haluaisin lisätä lahjottava - mutta onko jokseenkin varattoman tohtorin tie Kansallispankin suurimmaksi osakkeenomistajaksi hyvän liiketavan mukaista, vaikka se minusta on hyvin epäilyttävää?

Myymälävarkaalle paras mahdollinen asema tarjoutuu myymäläetsivänä.

Tiedän turhan monta tapausta, jossa vaurastuminen tapahtuu menetelmällä “kick-back” - saat tämän edun, jos sujautat pöydän kannen ali minulle siitä osan. 

Kilpailijoittensakin hämmästyttävän kyvykkäiksi tunnustaneiden koulunerojen Ståhlbergin ja Rytin rinnalla Paasikivi oli nerokas sanojen vääntelijä, josta olisi voinut tulla vaikka runoilija!

Jopa nykyiset kellokkaat ovat muokanneet Paasikiven saksan kielestä ottaman “Staatsräson” (ehkä “valtiollinen realismi”) mallin mukaan iskulauseen “realistinen idealismi”, tai jotain siihen suuntaan.

Hän vannoi “tosiasioiden ‘“ nimeen ja käski muitakin tekemää niin, ja tuhosi silloisen poliittisen uransa hankkimalla maahan saksalaista kuningasta tekaistuin perustein syksyllä 1918. Englanti ja Ranska olivat juuri varoittaneet, että tämä tällainen tulisi osoittautumaan itsenäistyneelle pikku valtiolle erittäin ikäväksi asiaksl.

Paasikiven “Staatsräson” perustui siihen, että sekä Saksassa että Ranskassa, jota yhtä vähän kuin Englantiakaan hän ei harrastanut, johtava historiantutkija on tai on ollut myös johtava poliitikko, jolla siis on kyky ja halu selittää asiat “parhain päin”. Yksi (Churchill) sai jopa kirjallisuuden Nobelin palkinnon. Syy saattoi olla se, että hän loistavana kirjoittajana pani valehtelijan käsikirjan nimeksi “sotakronikat”.

Toisin kuin Suomen Pankin johtaja Ryti Paasikivi ei ehkä edes tuntenut Keynesiä. 

Ryti ja Paasikivi eli maan johtavat aiantuntijat olivat virlä vuonna 1919 varmoja, että rahan arvo, hinnat ja työllisyys palaavat maailmansotaa edeltäneelle tasolleen automaattisesti. Juuri tuon taloustieteen perustana olleen automaattisuuden Keynes kumosi osoittamalla ja ennustamalla, että hyvin pahoin käy, jos Saksalta vaaditaan liialliset sotakorvaukset. Siltä vaadittiin niin paljon, että kiinteistöt menettivät arvonsa ja hyperinflaatio söi palkat ja eläkkeet niin ettei työttömille jäänyt muuta tekemistä kuin ryhtyä puhdistelemaan vanhoja kiväärejään. 

Venäjän keisarikunta, Saksan keisarikunta ja Itävalta-Unkari olivat lillerilallereita (Humpty Dumpty) joita eivät pysty korjaamaan kaikki kuninkaan miehet, kun se (muna) aidalta pudottuaan särkyy.

Alussa mainittu Peter Gay osoittaa, että vihollisen keksiminen ja rakentaminen vie valtiolta 30 - 50 vuotta. Jos hän olisi keskittynyt myös kansantalouteen, hän olisi huomannut, että viholliset “kapitalisti” ja “työläinen” syntyivät hyvin hitaasti ja vaivaisesti ja unohtuivat heti, kun maailmansota alkoi. Stalin - kuin Paasikiven hengessä - jatkoi klassisella linjalla vainoamalla kaikkia niitä, jotka ikeasti osasivat jotain. Ja nyt Putin ja Trump eivät tunne taloustieteen keskeistä kysymystä; kumpi määrää, kysyntä vai tarjonta. Vastaus on, että kaupankäynti on kannattavampaa kuin varastaminen.

Kiitos ja kunnia

Joku on maininnut kommenteissa, että vanhoja kirjoituksiani olisi saatava käsille. En ole oikein ymmärtänyt, miksi. 

Kansalliskirjastossa on ulkoinen kovalevy, joka sisältää kaikki nämä blogikirjoitukset ja paljon muuta. Kun luovutin sen sinne, kirjasto järjesti jopa pienen tilaisuuden. Kirjaston johtaja, professori Ekholm sanoi tuossa yhteydessä, että kysymyksessä on koko kansalliskirjaston ensimmäinen laaja pelkästään digitaalinen tallenne.

Tuossa vaiheessa vanhat lehdet eivät olleet vielä varsinaisesti saatavilla. Syy oli tekijänoikeus. Nythän käytännössä voi lukea kotikoneellaan esimerkiksi uutisia ja kommentteja Moskovan neuvotteluista loppuvuodesta 1939 tai vuoden 1918 laajoja kirjoituksia, miten punaisilta ja työläisiltä laajemminkin olisi vietävä äänioikeus ja, eräiden mielestä, kyky jatkaa sukuaan.

Muistaakseni emme tuossa yhteydessä ryhtyneet selittämään, että tallenteista on hiukan sekavat määräykset. Yliopisto oli mm. painovapauslain mukaan oikeutettu saamaan ilmaiskappaleita kaikista maassa julkaistuista painatteista. Tällä hetkellä on voimassa Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä (1433/2007).

Ennen sanottiin, että vapaakappalekirjasto on kirjamuseo, jonka tehtävä on pitää tallessa. Lainakirjastot ovat asia erikseen.

Olen ilmoittanut kirjastolle, että oma aineistoni on rajoituksitta kenen tahansa lainattavissa ja käytettävissä. Taisi olla liian leuhkasti sanottu. Tuollainen ei oikein kuulu kirjaston kustannettaviin asioihin. Ja miksi juuri minun tekstini?

On teknisiäkin ongelmia. Vajaat kymmenen vuotta sitten myös digitoidun aineiston kopioiminen oli työlästä ja kirjoituksen tai asian löytäminen tiedostojen viidakosta melkein mahdotonta. Nyt ainakin sisällysluettelon tekeminen tekoälyyn turvautuen olisi mahdotonta.

Jos kuvittelemme, että julkaistuilla kirjoituksillani olisi arvoa, esimerkiksi taiteellista tai tieteellistä tai muuten vitsikästä, selvän ottaminen niistä ei maksaisi vaivaa.

Tekstiä on omaani noin 18 gigatavua ja muuta kukaties mielenkiintoista mutta tekijänoikeudesta vapaata paljon, todella paljon. 

Pelkästään tämä blogini ja esimerkiksi Helsingin Sanomiin kirjoittamani kolumnit, joita on ainakin 520, ovat muuttuneet minullekin oudoiksi. En siis tiedä, mistä olen kirjoittanut ja mistä en.

Ajattelin julkaista nyt pyörivän televisiosarjan vuoksi Eeva-Liisa Mannerin 1956 kokoelmassa “Tämä matka” julkaiseman runon Ruth Ellisistä ja tämän teloituksesta. Arvelutti, koska niin pitkän runon ottaminen oikeudetta tähän blogiin voisi loukata tekijänoikeutta ja olla väärin. Manner ei ottanut sitä myöhempiin valikoimiinsa, ja Jarl Hellemanin kirjasta tiedän, että juuri tuo runo oli WSOY:lle liikaa vuonna 1956 ja teki Mannerista siis Tammen kirjailijan, lopuksi ikäänsä.

Olen julkaissut koko runon tässä 27.8.2019 huonoin perusteluin: että runo on niin hieno, että se oli minulle lukiolaisena tie runouteen ja että Manner oli suurensuuri kirjailija. Blogikirjoituksen otsikko on “Hän halusi kuolla”, ja Ruth Ellisin teloitus todella joudutti kuolemanrangaistuksen poistamista Englannista ja pian hyvin monista muistakin maista.

Itse luen nyt hyvin mielelläni vanhoja sanomalehtiä. On jännittävää lukea, mitä kaikkea niissä ei kerrota. Jokin urhoollinen aitajuoksu sai enemmän tilaa kuin Berliinin muurin kaatuminen. Tai 1990-luvun alun kasinotaloudesta, joka ajoi tuhoon niin paljon ihmisiä, ei juurikaan löydy luettavaa.

Ehkä ihmiset ovat oikeassa. Uuden tilaston mukaan lukemisen romahdus jatkuu ja ulottuu nyt myös e-kirjoihin ja äänikirjoihin.

Minua kiinnostavat maalmankirjallisuudessa kirjat, joita ei ole kirjoitettu, enemmän kuin kirjat, jotka on kirjoitettu. Tämän vian sain tehdessäni maanisesti väitöskirjaa korkeimmasta oikeudesta noin vuonna 1990. Lukemalla tuhansien päätösten lisäksi konseptit ja tuomareiden käsin kirjoittamat huomautukset, jotka siis ovat salaisia, näin selvästi, että läsillä on kaksi “lainsäädäntöä” tai ilmiöryhmää, luettavaksi kirjoitettu ja toteutettu. Tuon jälkimmäisen muodostaa tuomarien ajatusmaailma ja heidän halunsa olla samaa tai eri mieltä kuin joku kollega. 

Luulen että tämä havainto pitää paikkansa myös elinkeinoelämässä, erittäin suuria ratkaisuja tehtäessä, ja politiikassa. Luulen että päättäjät itse eivät ole tietoisia siitä.

Antiikkia

Vuonna 1972 kävimme tämän kiinteistön ostamisen jälkeen nauttimassa Mustanaamio-juomaa Yrjönkadulla baarissa. Itse otin lisäksi Eskimo-jäätelötikun. Olin totuttanut itseni tällaiseen ylellisyyteen auskultoidessani noihin aikoihin Annankadulla Espoon tuomiokunnassa.

Siitä joukosta ei ole varsinaisesti enää liikenteessä muita kuin minä. Paremmin alueen alkusyntyä muistanut arkkitehti mainitsi itsekin hiljan tavatessamme nimeltä herra Altzheimerin.

Niinpä voin ketään häpäisemättä mainita, että kuvan talot ovat noin merkillisen lähellä toisiaan siksi, että naapuri oli käynyt heinäkuussa omin nokkinensa siirtämässä mittakeppejä eli siis taloaan lähes kymmenen metriä juuri ennen kuin perustusten kaivaminen alkoi. Kunnan rakennusvalvoja ei pannut sitä pahakseen, kumma kyllä. Itse olin tyhmä ja naapuri röyhkeä.

Mutta kuvasta näkee, että valesokkelia ei ollut vielä keksitty, ja outo erkkerini taas on kivijalkaa vailla, pelkkien kehäpalkkien varassa. Se sattuu olemaan edelleen paikkani, jossa on mieluisa mutustaa välipalaa ja pitää samalla silmällä rastaita ja tiaisia.

Vaikka suunnittelemassa oli eteviä henkilöitä, saatiin ihan vahingossa hyvä talo. Näitten pilari-laatta -tyyppisten puuelementtitalojen pahin vika ei ollut tasakatto. Ajatus oli peräisin Saksan 1920-luvun Bauhausin uudistajilta. Saksan ilmastossa tasakatto on ihan toista kuin meillä.

Ongelma oli toleranssit. Talot oli kasattava noin puolen sentin välyksin. Suomalainen kirvesmies ei ollut kuullutkaan puolta tuumaa täsmällisemmästä työstä. Sellaiset toimet eivät kuuluneet timpurille, vaan mallipuusepälle. Katsokaapa “talonpoikaisantiikkia”. Kaapit ja huonekalut ovat yleensä kelpo työtä, mutta aika krouveja. Ja muualla Euroopassa oli ammattilaisia, joilta intarsiat ja ties miten ihmeelliset helmiäisupotukset onnistuivat noin vain.

Meille sattui sellainen Kettusen porukka, joka teki erittäin tarkkaa työtä. Kun uusimme kaikki putkistot noin viisi vuotta sitten ja otimme seiniä ja kattoja auki, ihmettelin etenkin kuivia eristeitä; tietysti ne nyt vaihdettiin, sillä olivathan ne painuneet hiukan kasaan. 

Lapsuuden kodissani näki, miten ennen rakennettiin. Kaksikerroksisen talon ullakon eristeenä oli kutterinlastua, paljaaltaan. Opettelin siellä polttamaan tupakkaa. Ja opin. Outoa ettei tullut tulipaloa.

Suomalaisen arkkitehtuurin suuri saavutus oli ns. rintamamiestalo. Sellaisten suunnittelu alkoi Talvisodan aikana Viipurin seudulla, ja mukana olivat pian kaikki maan parhaat nimet. Sellaisen talon pystyi rakentamaan itse ja kavereiden kanssa, vaikka ei osannutkaan. Ja materiaaliksi kävi lauta tai hirsi, ja jos halusi hienostella, seinät saattoi rapata. Katteena oli meillä maalla tervapahvi.

Sekä vanhat talonpoikaistalot että suuri osa rintamamiestaloista pilattiin 1970-luvulla rakentelemalla elintasosiipiä ja muita vasikoita. Pakkohan se vähän oli, koska vanhoissa puutaloissa ei tyypillisesti ollut juoksevaa vettä eikä viemäriä, ja talot olivat hataria. Pohjalaistalossa asuttiin tyypillisesti pirttiä ja yhtä kamaria, ja yhdeksän huonetta oli talven kylmillään ja kesän käyttämättöminä.

Heikkolaatuisen rakentamisen syyt ovat jokseenkin selviä. Sata vuotta sitten maaseudun köyhyys oli polttava ongelma - ns. tilaton liikaväestö. Sotien jälkeen “maaltapako” oli imelästi myös ylioppilasaineiden otsikkona kerran toisensa jälkeen. Ihmiset mokomat eivät tyytyneet huonoihin mökkeröihin ja  erittäin huonoihin peltoihin, vaan tunkeutuivat rahapalkoille kaupunkeihin. Helsinki joutui keksimään ensin laitakaupungin, sitten liitosalueet ja ennen pitkää lähiöt.

Kommentoija mainitsi, että evakkojen lisäksi rintamamiehet saivat tontteja jopa läheltä Helsinkiä. Hän ei ehkä tiennyt, että jopa Lauttasaaresta osoitettiin maanhankintalain keinoin kuusi tonttia asutustarkoituksiin.

Kirkkonummella ei juuri ollut asutustiloja eikä pientaloja. Kun me muutimme tänne, kylämme oli ollut Suomea runsaat 15 vuotta. Tämä oli ollut Porkkalan vuokra-aluetta eli käytännössä Neuvostoliittoa. Majvikissa tuossa vieressä oli KGB:n (nyk. FSB) toimisto. Nyt Mikropehmeä rakentaa hehtaarihalleja tänne. Pihassa kasvaa Omenoita.

Olla aikanssa aikaansa edellä…

Salaliitto

En oikein pidä siitä, että mielettömät salaliittoteoriat ovat ajautuneet erinäisten niin sanottujen ääriryhmien yksinoikeudeksi. “Kaikki oikeudet pidätetään”, luki ennen kai jopa Valituissa Paloissa. Luki vaikkei suomalainen eikä eurooppalainen lainsäädäntö tunne eikä tarvitse mitään oikeuksien pidättämistä.

Eli pidätän oikeuden mielettömiin mielipiteisiin. Ajatuksen saa talteen vain teurastamalla sen sanan neulalla. Viimeistään silloin se kuolee. Sitten se siirretään entisten ajatusten kokoelmaan.

Tätä kirjoitusta ei pidä ottaa todesta eikä siis uskoa. Oikeastaan tätä ei kannata lukeakaan.

Mutta suunnittelin nukkuessani taas pehmeää taloa, jollaisesta innostuin 1954. Luin kiihkeästi Aku Ankka -lehteä, ja eräässä tarinassa Pelle Peloton keksi sellaisen.

Carl Barks munaa hienon oivalluksensa panemalla Pellen pikku apulaisen - sen jolla on päänä vanhanaikainen radioputki - roiskauttamaan valmistuneeseen taloon jotain väärää kemiallista ainetta, ja sen jälkeen talo onkin tavallinen, kova.

Olen miettinyt Erään talon muistelmia. Tiedän että teräsbetoni on hankala, kallis ja ympäristölle ikävä aine. Toisaalta olen ylpeä siitä, että olen kohta asunut 53 vuotta puutalossani, josta mestarismiehet sanoivat 1973, että ei tule kestämään eikä pidä lämmintä.

Kun kaikki putkistot on uusittu ja sokkelin alla on hiekkaa ja peruskallio, tässä asuisi vielä parikymmentä vuotta. En minä. Minulla on edessäni aihtaat asuinsijat. Arvelen tosin, että missä tahansa tilanteessa tällaisen talon  myyminen olisi vaikeaa. Emme ole muotia, talo ja minä.

Se iso kivitalo Pohjanmaalla siis purettiin yli 20 vuotta sitten. Olihan se nähtävyys, 1938 valmistunut. Mutta ranskalainen Perec kirjoitti jo kerrostalon omaelämäkerran, ja hyvin kirjoittikin (“Elämä. Käyttöohje”). Kuvittelemani pehmeä talo olisi sillä lailla hieno, että kun kaatuu kylpyhuoneessa ja lyö takaraivonsa, lattiaan tulee kuoppa eli muotti, ja kun hojaantuu keittössä ja suistuu kahvikuppia urhoollisesti puristaen lonkka edellä lattiaan, se antaa periksi pehmeästi.

Maapallo on pehmeä talo. Ja betoni on korvaamatonta maapallon kuorta eli hiekaksi hienontunutta kiveä ja aitoja fossiileja, eli muinaisten pieneläinten kuoria eli kalkkia.

Siis: Trump ja Xi Jingping näyttäisivät tehneen sopimuksen, jossa on salainen lisäpöytäkirja.  Sopimus on oikeudenmukainen: kummallekin puolet. Pesänselvittäjäksi on nimetty eräs V. Putin, joka kaupparatsuna saa provikan.

Etupiirijako on niin samanlainen kuin elokuun 1939 Hitlerin ja Stalinin tekemä Ribbentrop-sopimus, että sitä ajatellessa liikuttuu. Sen eräs edeltäjä oli Aleksanterin ja Napoleonin Tilsitin sopimus 1807 Venäjän ja Ranskan ikuisesta ystävyydestä ja siinä sivussa muun muassa Preussin ja Ruotsin pilkkomisesta niin että nykyinen Suomikin siirtyi Ruotsin osasta Venäjän osaksi. Korkeat sopijapuolet olivat sitten sodassa keskenään jo 1812, ja Moskova paloi.  Mutta hunosti siinä Napuljongille kävi, ja hänen suurelle armeijalleen velä huonommin.

Näin ajatellen käsittää Gazan ja Ukrainan yhteisen taustan. Samalla näkee, ettei maahanmuuttajilla, ihonvärillä ja uskonnoilla ole edelleenkään merkitystä konflikteissa.

Salaliittoteorian mukaan USA tahtoo joka viikko enemmän rahaa omasta vaikutuspiiristään, ja Suomi puolestaan on nakitettu Venäjälle. Tämä tarkoittaa, ettei USA eli siis Nato pane montakaan tikkua ristiin, kun Venäjä alkaa sekoitella todella tuntuvasti asioita täällä, omassa siirtomaassaan.

Meillä puhutaan edelleen harhaanjohtavasti suomettumisen aikakaudesta. Eikö joku tiedä, että meillä on laaja oma kokemus trumpismista ja Putinismista. 

Ei tarkoiteta, mitä sanotaan. Ei sanota, mitä tarkoitetaan.

Nuottiviivasto

 Väiski-eno toisteli: “Ei meidän pojista ole mihinkään. Panet hakemaan hevosen 

haasta, niin jättävät veräjän auki.”

Ammatin harjoitteleminen ja kouluttautuminen olivat aivan turhaa. Oma ammatti hänellä oli ollut jonkinlainen palstaviljely Kivennavan Joutselässä, mutta ryssiä hän oli ollut taitava pettämään myymällä Pietarissa härskiä voita priimana ja märkiä sekahalkoja niin kuivina polttopuina, että tulen ottivat, jos vähän tulitikkua näytti.

Minä olin siellä yhtenä kesänä pari viikkoa, Risto oli jo raivannut uransa postiauton rahastajaksi, mutta ne muut olivat vielä pienempiä. Risto ja Teuvo lukivat oppikoulun iltakouluna ja siihen juristin tutkinnon päälle. Kun viimeksi muistelin, pojat jäivät eläkkeelle mukavista hommista: ulkomaalaisviraston ylijohtaja, liikkuvan poliisin päällikkö, suurlähettiläs, hallitusneuvos ja eikö se yksi väitellytkin jostain…?

Evakkona Väiski oli saanut pari hehtaaria kelvottoman huonoa peltoa ja sitten vaaran seinää, jolla ei kukaan tehnyt mitään, ja täysin turhan pikku järven sieltä vuoresta, Päijänteen päältä.

Kävimme siellä Liesjärvellä monta kertaa, kerran Topparin Jussin kanssa kahdestaan moottoripyörällä (Jawa-CZ), ja suolatuilla teillä kaaduimme aina välillä.

Se oli lähdejärvi, alle kilometrin pitkä. Olin opetellut sukeltamaan niin että pudotettiin valkoinen emaljimuki pohjaan ja sukellettiin se sieltä. Viisi metriä syvälle näkyi rantakiveltä. Mittasimme uistimen siimalla, jolla ei ollut muuta käyttöä.

Tämä tuli mieleen, kun luin kummiyttöni käyneen Himoksella. Ei ole varmaan tullut hänellekään mainituksi, että kun Väiski oli kuollut, jälkeläiset saivat rahaa niistä maista, ja kun itse kävin siellä viimeksi, heidän entinen kotinsa oli jonkinlaisena varastona. Siinä oli siis jo ennen vanhaa Himosvuori ja suoraan edessä Kuikkavuori.

Kivennavalla kuuluu nykyisin olevan vain myrkkyputkia ja tunkioita. Talo oli Säyrylästä katsoen niin laaksossa, ettei auto päässyt siitä ykkösellä ylös, vaan piti tulla takaperin pakilla. 

Karjalan ja Ukrainan vaiheet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Puhe ei ole vain vuosista 1939 ja 1944, vaan nimenomaan 1918, ja vanhemmasta ajasta, alkaen ehkä vuodesta 800.

Helsingissä opin arkistojen käyttöä selvittelemällä valkoista terroria 1918 hiukan ennen kuin Jaakko Paavolainen julkaisi aiheesta ensimmäise kirjan. Paikkakunnan Rummin Jussi ja Saaren Jallu olivat niin kuuluisia, että ainakin Hannu Salama anoi Tampereen Hämeenpuistossa miekkaansa kohottavaa veistosta Rummin Jusin patsaaksi (oik. J. From). Kolmas hirmutekojen mies Veikko Sippola oli Kauhavalta; hän joutui vetäytymään Amerikkaan asti. Ja virolaisyntyisen Hans Kalmin olen siis tavannutkin; hänen alaisenaan taisteli Tahko Pihkala, isänmaallisuudestaan kuuluisan suvun jäsen.

Koska olen hyvin kiinnostunut venäläisistä emigranteista  Suomessa, silmääni sattui musiikkitieteilijä ja säveltäjä Taneyevin nimi. Hän tyttärensä asui Helsingissä Töölönkadulla 1960-luvulle asti. Yksi hänen harvoja tuttaviaan Helsingissä oi Mannerheim - hän oli ollut keisarillinen hovineiti. Sitä en osaa oikein arvata, miten hän vältti NKVD;n eli Zoja Rybkinan silmän. “Jartsevin tapaus” on jatkuvasti väärin nimetty. Hänen enemmän tai vähemmän muodollinen puolisonsa yritti esittää 1938 suomalaisille ne samat ehdot, jotka lyötiin pöytään sitten lokakuussa 1939. 

En kertonut Martti Backmanille, joka julkaisi mainion kirjan “Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva”, että Stalinin ohjein toimineella rouvalla kuuluu olleen välillä asiaa myös Kampinkadulle, jossa asui varhain kaljuuntunut sisäministeri.

Vot kak. Taneyevin kautta löysin hänen oppilaansa Vsevolod Petrovitš Zaderatskin, joka kuoli 1953. Hän oli ukrainalainen säveltäjä ja hänen Bachia myötäilevä laaja pianoteoksensa “24 preludia ja fuugaa” on mielestäni suurenmoinen ja oli vielä 10 vuotta sitten jokseenkin kaikkialla täysin tuntematon. Se on sävelletty ja esitetty Sahalinin seudun pakkotyöleirillä. Mieleen tulee heti tieto Gulagin vangeista, jotka pitivät toisilleen leirillä luentoja Marcel Proustin laajasta romaanisarjasta.

Riemastuin myös Ruotsissa asuvan, 1971 syntyneen pianisti-säveltäjä Natalya Pasichnykin teokessta “Rethinking the Well-Tempered Clavier”. Piano ja pieni kuoro laulavat päällekkäin Bachin pianosarjoja ja jaksoja eri kantaateista. Syntyy huikaiseva kokonaiskuva.

Saattavat olla sukua.  Siis nimistä päätellen. Mutta poliittisena tetona: Ukrainassa on syntynyt ko vuosisada kannalta hyvin merkittävää musiikkia. Prelusiden ja fuugien sukulaisuus etenkin Skrjabiniin ja nuorempaan Sostakovitshiin on selvä. Lisäksi siellä on slaavilaista romanssiainesta (Tshaikovski?) ja käänteitä, joista tulee mieleen suomalainen kansanlaulu.