Sivun näyttöjä yhteensä

29. kesäkuuta 2020

Clive James



Viestinä lukijoilleni ja Martti Anhavalle. Clive Jamesin ”Cultural Amnesia” on se kirja, joka voi vaikuttaa vakavasti. Martti A. tuskin kärsisi tappiota kaivamalla esiin täysin tuntemattoman mutta nyt Moskovassa uutena painoksena ilmestyneen Pavel Muratovin kolmiosaisen kirjan Italian renessanssin taiteesta, arkkitehtuurista ja kirjallisuudesta. Se olisi siis samaa lajia kuin Goethe ja Burckhardt, mutta parempi.

James, australialaislähtöinen lehtimies, ei tunnu pätevältä arvioijalta. Toisaalta hän opetteli ranskan ja saksan lisäksi venäjää ja italiaa ja julkaisi paljon muun ohella vakiintuneen kritiikin (LB, NYRB, New York Times jne.) kiittämän mitallisen käännöksen Danten Jumalaisen näytelmän osasta. Minut valloittivat pienoiselämäkerrat Karl Krausista, jota kai ei laajemmin tunneta meillä, vaikka hän on keskeinen hahmo Elisa Canettin laajassa muistelma­teoksessa, Egon Friedellistä, joka tunnetaan meillä laajemmin kulttuurihistoriastaan, ja Eugenio Montalesta, joka lienee kirjallisuuden Nobelistaan huolimatta pysyvästi tuntematon. Kriitikkona hän on saanut kaikki palkinnot ja kirjoitti kolumnia The Guardianiin.

Jamesin kirjassa esitettyjen henkilöiden luettelo löytyy hänen kirjansa nimellä Wikipediasta.

Voisin luetella pari henkilöä, joita jäin kaipaamaan, mutta James kuoli viime jouluksi. Ennen kunnolliseksi heittäytymistään hän oli polttanut neljä rasiaa savukkeita päivässä ja esiintynyt mielellään ärjähtelevänä humalaisena, koska oli ärjähtelevä humalainen.

Montale  muuten julkaisi vuodesta 1925 alkaen kymmenkunta runokokoelmaa, joiden epäitalialainen piirre  on koristelematon yksinkertaisuus, vaahtoamisen välttäminen ja loppusoinnuttomuus. Loppusointujen välttäminen on italian kielessä yhtä vaikeaa kuin niiden keksiminen monissa muissa kielissä, kuten suomessa. Lisäksi Montale oli loistava renessanssitaiteen tuntija, vuosikymmeniä maan suurimman sanomalehden (Corriere della sera) musiikkiarvostelija, jonka arveltiin osanneen koko Italian oopperakirjallisuuden ulkoa ja lauloi kuin ammattilainen, ja vaikeiden klassikkojen kääntäjä. 

Suosittelen erikoisesti Jamesin kirjoituksia Fellinistä ja Duke Ellingtonista. Vasta hänen huomautuksestaan käsitin, että Tony Curtis todella oli yksi elokuvan ammattitaitoisimmista näyttelijöistä. Juttu Michael Mannista (Miami Vice) ja Heat-elokuvan Al Pacinon ja Robert de Niron titaanien taistelusta on uskomattoman oivaltava. Ja läntisten intellektuellien höyhentäminen, etenkin jos he olivat kovin kommunistihenkisiä, hivelee mieltä. Lyhyesti asia aukeaa esimerkiksi katsauksella Camusista kiittäen kirjoitettuun.

Camus’n yksi ongelma oli naiset, jotka olivat kiskomassa häntä jatkuvasti makuuhuoneen puolelle. Valokuva Sartresta tähän tietoon yhdistettynä valaisee yllättäen näiden kahden entisen ystävän keskinäisen jännitteen. Itse olin lapsellisuudessani luullut syyksi vain sitä, että Camus oli niin hyvä kirjailija ja Sartre niin huono.  

Luettuani nyt kirjoittamani himoitsen tehdä kuten Niko Kazantzakis kerran: mitallisen Homeroksen Odysseiasta jatko-osan kanssa: Odysseus tapaa Jeesuksen ja keskustelee hänen kanssaan; Odysseus tapaa Buddhan suuren puun alla. Ithakalla häntä ei enää siedetä, ja vaimo ja poikakin ovat nyreitä.

Mittana käyttäisin kalevalamittaa Kantelettaren tavoin. Kazantzakis paranteli Homeroksen mittaa. Tai siis ei. Saarikoski olisi voinut tehdä tuon. Suotta hän ajautui harharetkille sen vanhan kreikkalaisen kanssa.

8 kommenttia:

  1. Televisiojournalistinakin Clive James oli parhaita, mutta ehkä ironiat ja konfliktit välittyvät parhaiten kirjoitetusta tekstistä. Mainittu Duke Ellington -essee löytyy vaikka tästä:

    https://slate.com/news-and-politics/2007/02/the-astonishing-duke-ellington.html

    Olen samaa mieltä kaikesta, mikä koskee Ellingtonia ja hänen muusikoitaan, joita ei muuten oikein voi toisistaan erottaakaan: orkesterinjohtaja Ellingtonin sävellykset syntyivät samalla tavoin kuin teatterinjohtaja Shakespearen näytelmät.

    Coltranesta en tietenkään ole Jamesin kanssa aivan samaa mieltä, mutta joku hänen piti epä-Ellingtoniksi valita. Dukelle itselleen Trane kyllä kelpasi siinä kuin Websterkin:

    https://www.youtube.com/watch?v=sCQfTNOC5aE

    VastaaPoista
  2. Daktyylinen heksametri sopii erinomaisesti (vanhaan) kreikan kieleen. Latinaan se ei sovi yhtä hyvin (Vergiliuksesta huolimatta!), eikä suomeenkaan, joskin kyllä sitä pystyy suomeenkin jokseenkin hyvin soveltamaan. Muinaiskreikassa vaihtelevat toisaalta pitkät ja lyhyet tavut ja toisaalta musikaalinen aksentti. Tämä yhdistelmä on ainakin eurooppalaisten kielten joukossa aika ainutlaatuinen.

    Muinainen kreikkalainen rapsodi tuotti heksametriä traditiossa jo olevista valmiista säkeenpalasista sommittelemalla ja totta kai tämän pohjalta esitystilanteessa taitavana improvisoijana myös uutta kehittelemällä. Tämän perinteen huipentuma on Ilias, jonka sen luoja todennäköisesti itse kirjoitti muistiin (tai saneli kirjoitustaitoiselle sihteerille). Näin on West hyvin perustein päätellyt.

    Monet "itsetietoiset" antiikintutkijat (myös West) pitävät Iliasta ylivertaisena Odysseiaan verrattuna. On Odysseia tavallaan yksinkertaisempi ja kevyempi, mutta se voi toisaalta olla lähempänä monien sydäntä.

    VastaaPoista
  3. Helksvattimittari olikin jo iäkkäämmänpuoleinen ja joutikin poksahtaa, mutta tuo ärjähtelevä juop, - ööp? jännitepiikki sen kait tuhosi. Melkein meni aamusätkän purut kylppärin lattialle. Käärin-käärin, (mitäs se tähän tulee!) käärinliinastakin kiertelen mojoviä, tymäköitä pöllejä. Parhaat saa Keskisuomalaisesta mutta kyllä nämä naapurien katiskot, kas kun rottaruuilla eivät ole päässeet kasvamaan suuremmiksi, niin-niimmitäs minun piti.. juu niin, kusevat muihinkin kuivikkeisiin. Ommeinaan testattua. Keskikaljalla. Ellei se haise niin sitten ei mikään. Nime ommaan on näin. Koittakaa itte. Pöksyjä vessan nurkkaan ja kusette niille, ja eipä mene pitkään kun jo olfaktorinen efekti saadaan väköivöityä (uuttaminen). No ei siihen lapin kansa ossaa mitään. Nehän ne vasta haisiskin, mutta se on eriksensä. Siispä juokoot ettei minun tartte. Ja olishan se noloa kun vieraille (joita ei käy, olleskan) kertoisi. Että j8s meiniki on kuselle niin sen veskin nurkassa olevan kolttasaamelaisen päälle, saanko pyytää, ei ruukata paskoa kun se ei sauno ja siitä saapi mainion rotantorjuntakeinon kun sen ensihätähoitajaopinnot päättyvät. Säästä siis ja kaki partsin kaiteen yli, kusetanko kun luomuttaa tämä koko hoito, ja hirveä määrä muitakin. En. Ei.. ehen.

    No hermot piukalla, ent. sit.?

    Emminä polta mutta kivaapa sitä on vinoa olla kun ei viunaa ota. (kts. in vino) ja myös (asento). Perslärvit, tarkoiksi jos on ruvettava. Käy myös rillintarttaamisen, kastikkeen laittoon, sallaatimpessuun, maalinpoistoon, haavavoiteeksi, kitaralakaksi, lukkosulan peruskomponentiksi ja-ja.. kyllä te keksitte.




    Vai mistä täällä puhutaan. Onko tämä oikia blogi. Ollenkan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oppsan.

      No mutta paljonhan sitä niissä lehdissäkin on kirjoituksia. Valeitahan ne on enimmäkseen vaan ikänsä on ihminen ollut pelkkä tytisevä aladoobinpala. Ja oonhan minä tekniikan pariin päin ollu aina tuntenut tuhanpaljon vetoa. Metri - gramma - sekunti, näillä pärjää diploomikoneistajaksi saakka. Oisinpa teknikko. Niitä puuseppiä sinne jaappaniin ei paljon oo niitäkään, silläpä olentoitse onnii motannut itsen näin: monessa hyvä eikä missään huonoin.

      Suomenlinnaan! Uimahousut taskuun. Omat. Muuten, Ite on outo otus.

      IT-alan nappulateknikko, pihlajamäkeläinen ostoskeskustelija, Malmin pummien pääsuunnittelija, poliisikkaan osaa tietää mikäiikka..

      I. Hallantie

      Hymy! Lepo!

      Poista
  4. Eugenio Montalen Valitut runot saatiin suomeksi kaksi vuotta sitten, suomentajana ja toimittajana Hannimari Heino, kustantajana Parkko. Hieno ja hyvin toimitettu kirja.

    VastaaPoista
  5. Montalen "Tuo minulle auringonkukka", oli hyvin käännetty, inspiroiva valikoima, ei mitenkään helppo, vaatii paneutumista, mutta niinhän kaikki runot. Tässä ne ovat symbolisia, allegorisia, metafyysisiä,, mitä kaikkea, lähtökohtana usein kuiva, lohduton rannikkomaisema tai ääretön meri, ja runoilija puhuu jollekin, usein naiselle, entisille kumppaneilleen.

    "Tuo minulle auringonkukka, istuttaisin sen/tähän suolan polttamaan maahan/jotta näkyisi koko päivän päilyvässä/sinessä sen keltaisten kasvojen palo."
    "Portami il girasole impazzito di luce." (se auringonkukka, il girasole)

    VastaaPoista