Sivun näyttöjä yhteensä

23. huhtikuuta 2020

O jerum!



Reetta Meriläinen matkaansaattoi minussa hämmennystä. Hän täyttää huomenna vuosia. Se on hänelle aivan oikein. On ihmisiä, jotka vain tyhjentävät vuosia.

Tutustuimme Simopekka Nortamo ollessa Helsingin Sanomien maaherrana. Reetasta tuli päätoimittaja 1991. Kun olin sekä kolumnisti että ahkera avustaja, ne asiat jotka eivät menneet Pekka Tarkan kautta kulkivat Reetan pöydälle.

Suhtautumiseni naisaatteeseen horjui. Minusta oli sinänsä hienoa, että nuori nainen oli tuollaisessa tehtävässä. Toisaalta oli aivan selvää, että päätoimittajana oli henkilö, joka oli tolkuttoman hyvä siinä tehtävässä.

Lukijat eivät yleensä tiedä eivätkä edes aavista, mitä sanomalehden päätoimittaja tekee. Kun pelkästään Kulttuurin avustajana katseli ympärilleen, mieleen tuli välillä suuri sirkus. Ovissa kulki ihmisiä, joita ehkä voisi varovasti kuvailla persoonallisiksi, siis tyyppiä Heikinheimo tai Kajava, ja toisia ihmisiä, jotka varsinkin omasta mielestään edustivat Suomen kansan ja kukaties ihmislajin ehdotonta huippua, ja saapuivat kertomaan toimitukselle, miten sanomalehteä oikeastaan on toimitettava.

Tämä HS oli tuohon aikaan valtavalla levikillään todella suuri tekijä Suomessa. Uusi Suomi loppui juuri 1991. Reetta oli ollut aluksi urheilutoimittaja, toinen nainen sellaisessa tehtävässä. Häntä ei päässyt kiusoittelemaan kiivaasta nuoruudesta, koska hänellä oli työhuoneessaan seinällä se uutiskuva, jossa hän mielenosoittajien joukon kärjessä julistaa ”Springer ja Erkko – porvareiden verkko”.

Nuoremmille lukijoille on ehkä syytä ilmoittaa erikseen, ettei kysymyksessä ollut stalinismi, jota ei ollut vielä keksitty, vaan kriittisyys ja radikalismi, joka monien kummaksi ja harvojen harmiksi ohjautui itsensä Helsingin Sanomien sisään. Itse Aatos Erkko oli selkeästi sillä kannalla, ettei sanomalehteä johdettu esimerkiksi Kansallispankista eikä edes työnantajapiireistä. Suomi lakkasi olemasta yhden tai kahden totuuden valtakunta, ja vaikeaselkoinen termi ”isänmaallisuus” alkoi tarkoittaa runsautta, monipuolisuutta. 

Sanomien historiaa nyt julkaistaessa olen ollut hyvin hiljaa siitä, että esimerkiksi päivän sankari on todiste perinteiden muuttumisesta. Hän – ja samoin edesmennyt miehensä – ovat lähtöisin raukoilta rajoilta, mikä tarkoittaa Itä-Suomea, ja kouliintuneet lapsuudesta asti kovaan työntekoon, jossa ei edes käy mielessä, mikä työ sopii kenenkin arvolle.

Edes historia ei kiinnitä riittävästi huomiota johtavien sanomalehtiemme eroon. Helsingin Sanomat ei ollut alkuunkaan niin hienostunut kuin Uusi Suomi oli, siis omasta mielestään. Hesari oli ikään kuin kauppiaiden, Usari vanhempien lehtoreitten maun mukainen

Jäin miettimään, opetetaanko nuorisolle yliopistolla, miten muistelmakirjallisuutta käytetään.

Sääntö voi vaikuttaa nurinkuriselta. Uskottava tiedonvälitys edellyttää, etteivät vastuulliset toimittajat pane lehteen läheskään kaikkea tietämäänsä. Tässä tapauksessa jään hiukan haikailemaan. Valtavien muutosten aikana toimineelta olisi hienoa saada vain sopivan salaperäinen versio otsikon ylioppilaslaulusta. Kertosäe päivittelee juuri aikojen muuttumista. O Jerum Jerum Jerum – o quae mutatio rerum. ”Jerum” lienee suomeksi “jessus”.

11 kommenttia:

  1. Kukkakauppiaat pitivät ennen Hesaria hyvänä lehtenä.

    VastaaPoista
  2. Olikohan Reetta julkaissut puolustusvoimien salaisia asiakirjoja?

    VastaaPoista
  3. Joskus 80-luvulla nuorena miehenä, etäällä Helsingistä, luin juttua  Hesarin urheilusivuilta. Lukiessani aloin ajatella, että tätä ei ole nyt kirjoitettu perinteisellä urheilusivujen nuotilla. Teksti oli elävää, ilmeikästä ja siitä näki, että toimittajan oli pitänyt ottaa selvää asiasta.

    Aiheesta ei ole tarkkaa muistikuvaa, mutta sen muistan kun ihan erikseen tarkistin toimittajan nimen: Reetta Meriläinen.  Nainen!  Äijiähän ne urheilusivuille kirjoittavat siihen aikaan järjestään olivat. Nimi jäi kerrasta mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieleen on jäänyt 1980-luvulta Reetta Meriläisen elävä kuvaus siitä miltä ”pullean palkkatyöläisen” pinnistely kuntosalilla tuntuu sutjakan ”jet-set-porukan” seassa. – Korkeintaan silmäilen urheilusivuja. Poikkeuksena aikoinaan Niklas Herlinin kolumnisarja ”Urheilun rahat” Iltasanomissa. Mielenkiintoinen olisi ”Uskonnon rahat” –kolumnisarja, jossa kuvattaisiin kaikella kunnioituksella ja tarvittaessa kriittisyydellä valtionkirkkojen ja seurakuntien sekä uskonnollisten yhdyskuntien ja järjestöjen talouspuolta. – JRi

      Poista
  4. Ensimmäinen YouTubesta tuleva versio ei ainakaan ole salaperäinen. Saksalaisessa vanhassa TV-ohjelmassa esilaulajana on henkilö jota tituleerataan "Herr Kammersinger" (nimi on Harald Serafin). Tunnelma on pönöttävä. On oikeastaan aika tylsä laulu. Laulajalta ja kuorolta puuttuu kaksintaisteluarvet naamasta.

    VastaaPoista
  5. Sanomalehdistä puheenollen. Tabloid koko sopii lähinnä wc pöntöllä, kahvipöytään istumiseen.Vanha kunnon BROAD SHEET sopisi kalan perkaukseen, kukkien ja muuttoesineiden käärimiseen,kenkien kuivaukseen. Itse kuulun ikäpolveen ettei tarvinnut pers pyyhkiä minkään puolueen sanomalehteen täällä Kuopiossa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten oletkin korkeintaan kolmekymppinen, sillä maalaisliittolaisesta Savon Sanomistakin tuli riippumaton vasta 90-luvun alussa.

      Poista
  6. Kiitos hra K:lle laatuisasta muistelemisen pätkästä.

    Olin raumalaisen (Nortamo) ja itäsuomalaisen (Meriläinen) aikaan lähellä tätä yhtiötä (SanomaOY) ja opin tuntemaan sen henkilöitä (toimitus, valokuvaamo, taloustoimiston sihteeri, alueet).

    Vuosien 1972-1996 välillä sekä Kaleva, Hesari että Lapin Kansa olivat konkreettisesti "käden ulottuvilla" ja siksi olen Herra K:n kanssa samaa mieltä sekä "Oikeusjutuista" että niiden taustoista.

    Siitä huolimatta sekä parasta Hesaria (broad sheet) että yhteiskuntaa kafkalaisuus eniten muistutti "Muodonmuutos"-vaiheessa, vaikka tulos onkin huono (tabloid, digi, musta laatikko jne).

    Menneiden aikojen kaipauksessa muistan, että onneksi on Aittokoskia.
    Itse kunkin laskettavaksi, keksillä vestoten.

    Mutta Posion hehtaaria, sitä on ikävä - ja sen asujaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilkka Malmbergin kirjoituksia minäkin kaipaan Hesariin, samoin Hannes Heikuran kuvia. Unto Hämäläinen onneksi vielä välillä kirjoittaa. Sen sijaan Aittokosken väkinäisistä egonpönkitysjutuista voisin hyvin luopua.

      Poista
  7. On se tuo hoilotus melkoista saksaa. Yritäpäs edes kohtuullisella nopeudella ja selkeydellä ääntää vaikka tuota neljättä säkeistöä:
    Da schreibt mit finsterm Amtsgesicht
    der eine Relationen,
    der and’re seufzt beim Unterricht,
    und der macht Rezensionen,
    der schilt die sünd’ge Seele aus,
    und der flickt ihr verfall’nes Haus.

    VastaaPoista
  8. Viimeisen kerran tilasin Hesaria vuonna 1986. Muistan hyvin tuon, nimittäin muuan jäppinen teki laittoman kytkennän teksti-teeveestä internettiin. Siellä oli kaikki eilisen uutiset ilmaiseksi. Usenetistä kommentit ja kielletyt uutiset, kuten vaikka Tsernobyllin pamaus. Eikä jätepaperistakaan maksettu mitään.

    VastaaPoista