Sir John Soane

https://www.soane.org/ 

Soane inhosi voimaperäisesti poikaansa ja kävi pitkän oikeudenkäynnin tehdäkseen tämän perinnöttömäksi ja yhtä pitkällisen kampanjan saadakseen lobatuksi lain, jolla valtio osti hänen kotinsa ja kokoelmansa Lontoon Holbornessa, rajoittamattomin okuksin vuodests 1837, jolloin hän itse suvaitsi kuolla. Niinpä kävin poikani kanssa tuossa kotimuseossa ja olisin mielelläni ostanut sen hänelle, mutta ei ollut rahaa.

Ehkä se ei olisi ollut hyväksikään, koska toisin kuin verkossa kerrotaan, kotimuseo on juuri keskeneräisyydessään täydellinen. Se on lähempänä aikakonetta kui Heinlein, Asimov ja Clarke voisivat edes yhdessä kuvitella.

Mutta aikakausi sattui olemaan sellainen, että tämä Soane, hiton kauaskatseinen arkkitehti ja etevää piirtäjä, oli koonnut ympärilleen esineistöä, joka elää pysyvästi. Jutun kuvasta arvaa, että seinillä on kavereiden penselöimiä tauluja, kute siis Turnerin. Ja on Reynoldsia ja Hogarthia…

Mennessään tai tullessaan voi sylkäistä katuvarren “Bomber” Harrisin patsaalle. Hänen käsialaansa olivat Saksan kaupunkien siviileille suunnattoman tuhoisat toisen maailmansodan pommitukset, amerikkalaisten järjestelemää Hampuria lukuun ottamatta, ja ihmisenä hän edusti sitä englantilaisuutta, jota Soame ei edustanut. 

Varsinainen Harrisin muistomerkki on “Tenavat”-sarjakuvan Ressu. Harris lensi I maailmansodassa juuri samalla lentokoneella kuiin Ressu eli Snoopy kuvitelmissaan, Sopwith Camelilla. “Kirottu” punainen paroni Richthofen lensi Fokkerilla.

Siinä on samoilla kohdin myös Bush House, joka liittyy mielessäni suomalaiseen propagandaan Lontoosta käsin. Ainakin Matti Rossi ja Anselm Hollo, jotka tapasin kunnioituksesta läähättäen ollessamme Matti Turusen kanssa Lontoossa 1965, työskentelivät siellä BBC:n maailmanpalvelun aalloilla suomeksi. Joten muistoista palavat lukuisat Lontooseen sijoittuneet suomalaiset, kuten lasteni setä Harjunpää, joka oli merimiespappina internoituna sotien aikana ja pelastautui sitten Kaliforniaan Berkeleyn professoriksi. Hänellä oli sellainen silmä ja korva, että hän osasi soittaa Matteus-passion pianolla ulkoa, mutta puolison valinnassa samaa lahjakkuutta ei ollut. Ja kun tuo juovuttaviin juomiin mieltynyt puoliso oli virolaislähtöinen Selma, mieleeni tulee myös Erkki Tuomiojan “Häivähdys purppuraa”. Kertomus virolaisista Hella Wuolijoesta ja hänen Lontoossa viihtyneestä kommunistisiskostaan Salmesta uhmaa kaikkia uskottavuuden lakeja, ja on totta.

Kävelymatkan päässä on vielä yksi hyvin mielenkiintoinen kotimuseo, Churchillin komentobunkkeri. Hän se muuten todellisuudessa keksi Saksan pommitukset. Bunkkerissa on tuhkakupissa puoliksi poltettu sikari ja sängyn alla puolillaan oleva pissapotta, jonka neste ei liene aitoa. En muista nähneeni vaaleita haalareita (boilersuit) ja koppalakkia. Churchill oli oikea eversti ja oikea sotakirjeenvaihtaja (buurisodasta). Sotahistoria, josta hän si nobelin, on puuta heinää, mutta hän rikastui englantia puhuvien kansojen historialla kirjoittamalla kuin W. Manchester eli äärimmäisen vetävästi ja panemalla ainakin puolet omiaan sekaan. Manchesterin Churchill-elämäkerran “The Last Lion” keskimmäinen osa kannattaa lukea.

Henkilö, jolta alkujaan sain vihjeen Soanen kotimuseosta ja neuvon ostaa Burberryn vahakangastakki, antoi Sir Robin Jacob, joka vei minut poikani kanssa Gray’s Inniin lounaalle. Se on se uudempi lakimieskerho, vasta 1400-luvulta. Naulakko oli täynnä tuomareiden mustia viittoja ja valkaistusta karvasta tehtyjä peruukkeja. Kun kirjoitin Robinille, että tuo mukana ollut poikani oli luettuaan fil maisterin kirjallisuudesta ja historiasta innostunut lakitiedosta ja väitellyt tohtoriksi, hän vastasi “kuka olisi uskonut - ihan mukava poika”.

Se takki veti kalpeaksi jopa Klingen, joka yritti hammastella siitä niin että sanoin, että näitä nkin yleensä vain kuninkaallisilla, Kari Raiviolla ja minulla ja veteli vuorista näkyville hovihankkijan merkkejä kruunuineen. Minua miellyttää takin takaklaffissa oleva tasku, johon voi taitella matkalla murhatun peltopyyn tai sitten iltapäivälehden. Tavallinen rahvas käyttää nykyisin ranskalaisten duunareiden sinistä työtakkia, jossa on isot taskut (chore jacket). Ennen insinööreillä ja korjaamopäälliköillä oli epämääräisen keltainen, reiteen ulottuva takki, jonka alla oli oikea puku, jos piti tekeytyä yllättäe herrasmieheksi. Enoni piikittelynimitys autokorjaamolla oli “keltainen vaara”. Robin näytti minulle, mitä on olla tuomari. Täytyy osata erehtyä. Robin oli ollut lordi Denningin esittelijä ja Denning puolestaan oli aloittanut opintonsa uurastamalla loppututkinnon puhtaasta matematiikasta Oxfordissa. Sitten hän ei kuitenkaan päässyt heti oikeustieteelliseen. Erehtyminen kuuluu lakiiin, matematiikkan erehtymisen pelko. Denning ei pitänyt oikeusteoriasta ja sanoi, että matemaatikko tarvitsee pyyhekumin, kun taas filosofille riittää kynä ja paperi, koska hän kuitenkin julkaisee kaiken.

“Sääntömääräinen realismi” tarkoittaa tätä. Jos ihminen on liian lahjakas, hän ei harjoittele tarpeeksi. Ja säännöt, ne ovat harjoittelemista varten. “Periaatteita” voi keksiä omasta päästään. Dennng johti aikaisemmasta säännön “pakottamalla aikaansaatu ei ole sitova sopimus”.

Siksi nämä putinit ja trumpit menestyvät aikansa. Sen sijaan että saisivat toiset vakuuttuneiksi, he pakottavat.

Meilläkin todistellaan, että hyvä tuomari on parempi kuin huono laki. Olaus Petrin tuomarinohjeissa lukee kuitenkin:” 8. Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan.”

Jenkkikassi

Luin kirjasta,  että tärkeämpiä kuin ihmiset ovat esineet. Käsitän olleeni oikeassa, vaikka se ei ole tapani.

Dorling Kindersley Ltd kuittaa itsensä käyttämällä kustantamissaan kirjoissa logoa DK. Samassa juonessa ovat Penguin-ryhmä ja USA:n tieteellinen museo Smithsonian.

Kirja, “History of World in 1 000 Objects” on saatavissa suhteellisen halvalla ja on kuvitukseltaan suurenmoinen. En suosittele sen hankkimista.

Huomioni kiinnittyi teoksiin, kun hyvä 5-vuotias ystäväni haltioitui moottoreiden ja lentokoneiden kuvista. Ja kyllä ne olivat hienoja. Pelkään, että asianomaisesta sukeutuu sukunsa kauhuksi insinööri ellei vallan mekaanikko. Hän sai kirjan lahjaksi.

Tunnen kaksi etevää professoria, jotka ovat saaneet kipinänsä L. Hogbenin kirjasta “Matematiikkaa kaikille”. Kirjan kannessa mitataan pyramidin korkeutta sauvan ja varjon avulla. Trigonometria roikaa.

Esimerkiksi historiakiran värillinen piirroskuva Lontoon suureen maailmannäyttelyyn 1851 rakennetusta Crystal Palacesta, joka tarkoitettiin tilapäiseksi mutta jätettiin epähuomiossa tuhoamatta, tuo mieleeni viemäriaatteen. Britit olivat kovilla keksiessään ja asentaessaan vesiklosetteja tuhannelle kävijälle tunnissa tuohon rakennukseen. Puheena olevan mieluisan keksinnön voittokulku alkoi silloin.

Ja mieleeni palaa “Tuhat ja yksi yötä”. Klassinen Burtonin käännös on Internet Archivessa. Kun lukaisin taas “Kyttyräselän tarinan”, alaviitassa tähdennettiin, että oikeauskoisten mailla naiset heittävät vettä seisaaltaan ja miehet kyykkysiltään, mikä tietääkseni ainakin oli totta.

Enemmän kuin Kreikasta pelastetut tai varastetut marmoriveistokset ja Babylonian leijonat minua viehättävät British Mueumissa Bejinin metalliveistokset, jollainen on kuvassa. Hiljan keskustelimme hajamielisesti, että olisi sinne Lontooseen kivä vielä mennä. Olen nyt muuttanut mieltäni. Kuvat kirjoissa riittävät. Etenkin Heathrow on sekä suuruutensa että hirveän sijaintinsa vuoksi muistissani maailman epämiellyttävimpänä lentokenttänä.

Minulla oli siis sellainen tapa, että menin maailman hienoimpiin museoihin tai gallerioihin katsomaan yhdellä kerralla vain yhtä esinettä tai teosta. National Galleryss marssin ohi sen huoneen, jossa Myra Hess soitti 1940 pommitusten aikana Bachia kiitolliselle yleisölle, ja menin aina katsomaan van Eyckiä. Mielestäni jopa Vermeer on plagioinut “Arnulfinien avioliittoa”. 

Onneksi joku neuvoi aina välillä lähes tuntemattomaan pikku museon, joka saattoi olla jonkun yli 100 vuoden takaisen keräilijän huolella yllä pidetty koti kaikkine kirjoineen ja pikkuesineineen. Kerran Kööpenhaminassa olin Kierkegaardin kotona ja katselin piironkia, jossa hän piti piilossa ajatuksiaan ja varmaan täyttymättömiä rakkauksiaan.

Jenkkikassi tuli puheeksi, kun isäni kertoi kohdanneensa tunturissa 1950-luvun alussa Amin ja ankin, joilla ei ollut reppua, vaan jenkkikassit. He ystävystyivät lopuksi ikäänsä ja kehittivät rinkan nykyisen kaltaiseksi.

Kun itse liftasin 1961 Kauhavalta Marseilleen ja takaisin, minulla oli makuupussi verkkokassissa ja jenkkikassi. Yövyin retkeilymajoissa, ja varusteeni olivat kieltämättä hankalat, kun jossain Alppeja lähestyttäessä sain kyydin moottoripyörän tarakalla, ja mentiin reippaasti yli sataa.

Jenkkikassi oli aitoa tekonahkaa ja siinä oli vaihtokengille vetoketjulla suljettava lokero pohjalla. Minulla ei ollut vaihtokenkiä. Interrailia ei ollut vielä keksitty, ja liftaamista pidettiin turvallisena.

Kaikki sakslaiset kysyivät minulta samaa asiaa eli mitä heistä ajatellaan muualla maailmassa. Opin vastailemaan epämääräisesti vain hiukan valehdellen. Oli jo käynyt ilmi, että opin kaikenlaisia kieliä sangen vähällä vaivalla. Berliinissä olin käynyt upouuden Berliinin muurin portista Itä-Saksan puolella. Silloin syntyneet ajatukset diktatuurivaltioista eivät ole oikein koskaan karisseet. Luettuani Paavolaisen kaikki teokset olin perehtynyt uutuuskirjaan, Shirerin “Kollmannen valtakunnan nousu ja tuho”. Miltä se mahtaisi tuntua nyt, kun ainakin Trump ja Puti tekevät sitä samaa. Amerikkalainen Shirer oli ollut CNS:n toimittaja Berliinissä 1934-1940. Kirjaansa hänellä oli monta jenkkikassillista papereita.

Svarvars

Erä tuttava ei vaikuttanut onnelliselta, kun sanoin, että tiettävästi sekä Herkko että Manni ovat lyhennyksiä nimestä Hermanni, ja perisuomalainen Härmä on Hermans, ääntyy “häärmans”. Tarkoittaa sotamiestä, ehkä jonkinasteista kihoa.

Viimeksi mainitsemani kylännimi “Varvas” lienee sukua otsikkoni “sorvarille”, ottaen huomioon, että ennen sorvin käyttöön tuloa sana tarkoitti pyörivää liikettä. Melkein vieressä on muuten “färi” eli lautta (färja). Kansanlaulussa Färikaran Jaskan kavio loiske kuuluuu Kaurajärveltä aina Pastunpakkaan. Ja viimeksi mainittu on Vöyrin rajalla se sauna, Bastubacka.

Mikä oli kotikyläni käyttö, sitä ei tarvitse arvailla, kun talot olivat Lauttamus, Uitto ja Silla (silta). Ja tietysti Luoma. Muutan pitäjän tavallisimmat sukunimet ovat Mäki, Niemi ja Lahti, koska seudulla ei oikeastaan ole mäkiä, niemiä eikä lahtia. Äitini sukunimi Nurmi taas on hätäpäissä otettu, kun itsenäisessä Suomessa yllättäen vaadittiin kaikilta oikea nimi eikä vain talonnimeä. Isoisän veli rupesi Mantereeksi ja toisesta veljestä tuli Stenhäll. Sääntö oli sen suuntainen, että ellei asianomainen keksinyt mitään, hänestä tehtiin Virtanen. Tai Laine.

Katso lähemmin “Otti oikean sukunimen” - vuosina 1850-1921 otettujen sukunimien taustat. Pirjo Mikkonen, 2013. Väitöskirja. (Verkossa) 

Tavallisimpiin kuuluva kylä ja siis sukunimi seudulla on Somppi. Kumma ellei se viittaa suohon tai vesijättöön (sump). Ja sitä ette olisi tienneet, että aro on puron uurtama uoma. Mutta sen tiesitte, että “autio” on “veronmaksukyvytön”. Tunsin kerran ihmisen, joka oli Autio-Aro, myöhemmin jotain muuta.

Ja mieleeni tulee sotamies nimestä Kemppinen (karjalainen) ja Kamppinen (pohjalainen). Sotamieheksi otettiin usein kylän hölmöin. Runebergin “Sven Dufva” osoittaa, että oma isäkin - viraton kersantti - piti yhdeksättä lastaan Sveniä sen verran vähämielisenä, ettei häntä huolittaisi, mutta pääsi kuin pääsikin Sven rekryytiksi (alokas) väkeen Dunckerin, ja sai nimensä kirjaan, kun viinatarjoiolun  yhteydessä kasakoiden kanssa syntyneessä kahakassa sai kuulan “heikkohon otsahan”. Viinaa kannettiin lähitalosta, ja seudulla muuten pyörinyt Sandels oli päissään kuin apina ja ajeli Bijou-ratsullaan hullun lailla sinne tänne.

En varmaan kirjoita tutkielma “alkoholin väärinkäyttö Suomen sodassa”, mutta mainitsen vain, että kaikkein kuuluisin Lotta Svärd kaupitsi nimenomaan viinaa sotajoukon kuormaston yhteydessä, mitä runo tähdentää erikoisesti.

Lienee lukemisen päivä. Olen usein maininnut selvitteleväni, mitä tehdään tekijänoikeudelle ja tekoälylle. 

Selvästi ja varmasti isonkaan romaanin kirjoittajalla ei ole tekijänoikeutta eikä muutakaan toiset pois sulkevaa yksinoikeutta teoksensa sanoihin, jotka on järjestetty esimerkiksi aakkosjärjestykseen. Jos joku syöttää vaikkapa kaikki jonkin vuoden kirjalliset teokset tietokoneeseen opettaakseen näin tekoälyä, tuloksena ei ole “teos” eikä liioin sitaatti eli lainaus teoksesta.

Ellette usko, ajatelkaa loogisesti.  Olisiko Matti Muttisen oikeuksia loukattu, jos joku syöttäisi tietokoneeseen hänen koottujen teostensa kaikki kirjaimet esimerkiksi aakkostettuina? Ei olisi. Tuloksena olisi lista, joka vastaisi hyvinkin tarkasti jo moneen kertaan laskettua suomen kielen sanojen ja siis kirjainten esiintymistaajuutta missä tahansa tekstissä.

Näin se menee. Kemppisen blogeissa tässä verkossa noin 6 000 kirjoitusta, kussakin noin 2 000 kirjainta eli merkkiä. Ei puhuta tässä välilyönneistä. Niistä tulisi hyvinkin 200 kirjaa, ja kommentit lisäksi. 

Kolme - neljä pehmeäkantista kirjaa painaa noin kilon. Noin 5 000 kappaleen painokseen menee vähintään tonni paperia eli ainakin 20 paperipuuta.

Siinä sitä olisi metsää…

Ja olisi minulla ajalta ennen blogia ainakin sama määrä kirjoituksia.

Eiköhän anneta olla. Olen silti tiukasti sillä kannalla, että lukeminen on hyvä taito. Eilen luin astianpesukoneen käyttöohjetta, ja heti helpotti. Tänään luin uusimpia otatteluja varhaissardinialaisten kielestä, joka väistyi etruskien edetessä. Taustalla on tavoiteltu kivi, obsidiaani, jolla käytiin kauppaa. Siitä sai hyviä veitsiä.

Mutta kauhavalaisia ei ollut puukkoteollisuudessa mukana silloin, yhdeksän tuhatta vuotta sitten.

Luontoa

Olin mielissäni, kun en eilen toistanut blogissa ennenkin esittämääni vitsiä. Kun siis olin vartionjohtaja Lakeuden Haukoissa, yritin ovasti ja onnistuin välttävästi. Kolmannen luokan merkissä oli salaperäinen kohta “Keskustele johtajan kanssa aiheesta ‘Mitä Luojan luomaa olen luonnossa nähnyt’”.

Olimme yöretkellä Krupulassa, joka on Varvaalla. Jussi mietti tätä kysymystä ja selitti sitten:”Tuolla meidän Pentillä on niin hurja luonto, että löi Keturin poliisia Rytmihallin takana. Oikein veti päin kuonoa.”

Saattoi olla sama poliisi, joka huomautti Hakolan Eskolle jotain, kun tämä oli laittanut polkupyöräkorjaamonsa seinään kyltin “Kaikkien maiden polkupyöräilijät, ajakaa yhteen!”

Annoin merkinnän, mutta ei meistä tullut häävejä partiolaisia. Lippukunnan olin perustanut Antilan Riston kanssa, kun edellinen versio oli lässähtänyt sotiin. Sen tehdessämme olin 11-vuotias, mutta muutaman vuoden kuluttua meitä oli toista sataa.

Isäni johti Sompion suurleiriä, ja ajankohdan hengessä televisiotoimittaja kysyi lippukunnanjohtaja Kemppiseltä ovelasti, eikö partioliike ollut 30-luvulla hiukan oikeistolainen. Isäni sanoi, että hänelle se ei ollut silloin riittävän oikeistolainen. Kai hän kuului Isänmaallisen Kansanliikkeen nuorisojärjestöön.

Jamboreen johtotehtävissä Norjassa hän tutustui paikalliseen kuuluisuuteen, joka maanittelun jälkeen myönsi, että oli se kieltämättä hän, joka räjäytti kaverien kanssa natsien raskasvesitehtaan Telemarkissa 1942…

No. Koulumme rehtori, kuortanelainen lähtöjään, oli niin isänmaallinen että itketti, mutta kiirehti Kekkosen kannattajaksi ja maalaisliittoon eli keskustalaiseksi, kun Jukka Uunila lupasi urheilujohtajien puolella hyvän sihteerin työn. Hän jättäytyi joukosta, kun maakuntakuoro päätti tervehiä Seinäjoelle saapunutta UKK:ta Sibeliuksen laululle “Terve kuu kumottamassa…”

Näin kauan kesti ennen kuin muistin kirjoittaa tähän, että Internetin verrattomia palveluja, jotka ovat tehneet kirjat (Schmieder jne.) tarpeettomiksi, ovat musiikissa

www.pianolibrary.org

ja

kv.mozarteum.au

Ensin mainitussa on kaikki Bachin teokset, siis nuottia ja ääni. Viimeksi mainittu on kaikkien harrastajienkin tuntema Mozartin Köchelin luettelo eli Köchel-Verzeichnis.

Se sähköistävä mollisinfonia (g-molli) on K.183. Kun haet sen mozarteumista, saat klikkaamalla täyden orkeseriäänen, ja klikkaamalla linkkiä seuraavalle sivulle täyden partituurin.

Juhlallista!

En tiedä ammattilaisista, mutta meille muille Mozartin kamarimusiikissa on häntä kauneimmillaan, etenkin serenadit ja divertimentot. Niistä muuten yksi on “Eine kleine Nachtmusik”. Ja niiden kanssa joutuu äkkiä pyörälle päästään.

Olen tuntenut ainakin kaksi henkilöä, jotka hallitsivat käytännössä kaiken klassisen musiikin. Kun radiossa vielä kilpailtiin tällaisella, ainakin toinen näistä sai huhun mukaan porttikiellon. Viiden sekunnin näytteestä hän sanoi, että joopa joo, selvästi Dvorakin kolmannen jousikvarteton kolmannen osan keskeltä.

Mutta entä me hienostelijat. Korkeakulttuurin keskeinen tehtävä on olla keino osoittaa omaa paremmuutta kuulijoihin verrattuna. Minuun teki vaikutuksen, kun alaikäinen poikani kysyi professori Buxbaumilta, tiesikö tämä, mikä on Burkina Tason pääkaupunki. Professori vastasi ystävällisesti:” Kyllä. Olen käynytkin Ouagadougoussa.

Kuva Encyclopaedi Britannicasta, jonka nykyinen verkkoversio on ansiokas.

Luonnossa

Luontodokumentit ovat muuttuneet aivan erilaisiksi. Etenkin viikonloppuna aamulla lähetetyt ohjelmat ovat suurta silmänruokaa. Tietysti niitä voi katsoa myös Areenasta.

Väittäisin että näytelmäelokuvat laahaavat nyt perässä.

Etenkin droonien ja erilaisten endoskooppien ansiosta näemme jatkuvasti sellaista, mitä emme osanneet kuvitellakaan.

Seurasin lumoutuneena, miten lepakot puhdistavat portugalilaista hyvin harvinaisten ja arvokkaiden niteiden kirjastoa kovakuoriaisista ja toukista, jotka syövät kirjoja.

Asia kyllä on myös omakohtainen siirojen takia, mutta minulla ei ole arvokkaita kirjoja.

Ehkä Attenboroughin ja siis BBC:n ansiosta biologit ovat ryhdistäytyneet, ja tietoa muun muassa hyönteisistä tulee paljon ja asiantuntevasti esitettynä.

Vaikka meilläkin on hienoa kuvaa järvistä ja joista, katson kyllä aika kummissani vedenalaista kuvaa joen koskessa pieniä taimenia pyydystävistä vesikäärmeistä. Henkeä salpaa katsoa, miten varpushaukka lentää noin 50 kilometriä tunnissa sisään navettaan ja sieppaa varpusen lehmän jaloista. Rottien toimet Pariisin viemäreissä ja katakombeissa kiinnostavat. Olen käynyt molemmissa. Pariisin alla on noin miljoona luurankoa. Hautausmaat täyttyivät koko ajan paiseruton tultua. 

Olen erikoisen innostunut näistä ohjelmista. Toinen televisioni on vuodelta 2011. Toisessa huoneessa on uudempi, joka päivittyi teräväpiirtoon. Tällä tietokoneella näen televisio-ohjelmat erinomaisesti, enkä tarvitse parempaa kuin Applen Retina-näyttö. Se vanha odottaa kyytiä jätteisiin, ellen sitten pidä sitä tuossa pöydälläni muistutuksena kaiken katoavaisuudesta.

Toisaalta se on musta aukko, joka johtaa rinnakkaistodellisuuteen. Olen selvillä siitä, että nämäkin fyysikkojen hypoteesit ovat kiisteltyjä. Ja kaikkeen liittyy painovoima, joka on uskon asia, koska tietoa ei pohjaltaan ole.

Siivouksissa tuli esiin myös vahakantisia vihkoja. Vuonna 1972 olin tehnyt ahkerati muisiinpanoja Bachin kantaateista ja passioista. Luin paksuja saksankielisiä teoksia.

Vaikka olin päättänyt antaa olla ja tiesin ja tunnen aika hyvin ne kahdeksan muita parempaa kokonaislevytystä ja aiakin 30 oikein hyvää, niinpä vain kuuntelin Hollannin Bach-seuran nimissä tallennetun esityksen YouTubesta ja huokaisin, että tämä on minulle kaikkein mieluisin. Kapellimestari on Jos van Veldhoven.

Minulle se tieto oli uusi, että barokkisoittimin ja vanhoin painotuksin esitettyä asioita eivät tuoneetkaan näyttämölle Leonhard ja Harnoncourt, joihin itse aloin siirtyä Karl Richteristä puoli vuosisataa sitten.

Hollantilaiset ovat pitäneet yllä passioperinnettä nyt yli 100 vuotta. Vaihtoehto on heillä Amsterdamissa ja ero on sellainen, että kun heillä on nytkin verkossa näkyvässä versiossa noin 14 kuorolaista, Concertgebouwin versiossa kuorossa on 140 laulajaa.

Hollannissa toimi aikoinaan romanttisen Bachin suunnannäyttäjä, kapellimestari Willem Mengelberger, joka riiteli Amerikassa ollessaan kovasti etenkin Toscaninin kanssa. Ensin mainittu menetti asemansa ja kunniamerkkinsä toisen maailmansodan päätyttyä. Hän oli ollut kovin suosittu etenkin Saksan poliittisesti hallitsevissa piireissä.

“Hollannin perinnettä” ovat myös sellaiset nimet kuin Herreweghe ja Jacobs, Brüggen ja niin edelleen. Solistit astuvat kirkossa esiin kuorosta. Soittajat osoittautuvat myös vanhojen soittimien mestariksi, valtavan pitkä passio on kokonainen teos ja tunnelma on kuvaamaton.

Olen istunut Hollannissa kirkoissa ja ihmetellyt urkumusiikin tasoa. Tänä pääsisäisenä aloin aavistaa, että heidän yheisen musiikin perinteensä, joka tunnetusti alkoi 1400-luvulla, jatkuu edelleen, ja verkossa se on kenen tahansa korvien ja silmien ulottuvisa.

 

Muistihirviö

Eilen puhuin omaisten pyynnöstä muistotilaisuudessa.  Mainitsin tunteneeni vainajan 53 vuotta, olleeni aina hänen kanssaan eri mieltä, ja aina hyvissä väleissä.

Tunnelma vaikutti leppoisalta. Kun paikalla oli koko joukko naapureita ja sellaisten lapsia, tunsin olevani kuin Tippavaaran vanha isäntä muinaisessa radiohupalussa “Kankkulan kaivolla”. Spiikkeeri (sanaa “juontaja” ei ollut vielä keksitty) Hannes Häyrinen kuvaii Oke Tuurin esittämää isäntää “vanhan kansan muistihirviöksi”, joka selitti olleensa 105 vuotta vanha ja monta vuotta. Ja rapiat päälle. Ohjelma oli parodia silloisista radion “kuulokuvista”, ja kaikkein hauskinta oli, että joku siis keitti pontikkaa eli syyllistyi rangaistavaan tekoon valmistamalla metsässä väkijuomaa.

Olin ja olen vanhin tässä kylän tapaisessa asuvista.  Nyt muistettava - Tuula - oli muuttanut muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Muisteluksessani nimittäin mainitsin tavanneeni nyt kokonaan kuolleen pariskunnan ensimmäisen kerran Helsingissä osoitteessa Kaisaniemenkatu 5 - keväällä 1965. He olivat alivuokralaisina ja minä  mukana visiitillä isäntäväen luona. 

Siitä siirryin muistelemaan henkilöitä, joiden kanssa ostimme tätä kiinteistöä 1972 tuossa nykyisellä parkkipaikalla. Seurassa oli kaksi äidinkieleltään ruotsinkielistä. Myöhemmin uskottavaksi osoittautunut tieto arvioi, että suomenkielisille ei olisi myyty. Tuostakin asiasta juttelin joskus opettaja Pastisen kanssa, joka kertoi, miten vakuuttavasti kunnassamme oli kerran todisteltu, että Masalaan ja ylimalkaan Kirkkonummelle ei missään tapauksessa tarvita suomenkielistä kansakoulua. No. Se tapaus tuli. Sota ja veriset vaatteet, ja luovutus Neuvostoliitolle. Raja oli Espoonlahden sillalla, ja salaisen poiliisin konttori oli Majvik, nykyisen Kehä III:n kyljessä.

Porkkalan palautuksen jälkeen ensimmäinen alueella syntynyt vauva 1956 oli nimeltään Antti Herlin. Suvun suomenkielisyys oli kuulemma herättänyt pahennusta.

Hankkeemme oli muodikas ja hyvä mutta alkoi kariutua 1970-luvun öljykriiseihin. Myös meillä teollisesti esivalmistettu puuelementtitalo Bungalow on osoittautunut mainioksi, paitsi tasakatto, joka ei toimi. Kaikki katot on muutettu vuosien kuluessa.

Automiehet kiusasivat 1940 toisiaan vaehteemala, että Kaunispää on “magneettimäki”, kun sen nouseminen pohjoisen suunnasta on vaikeaa ja hidasta. Todellinen syy on terävä mutka; auto ei saa vauhtia ja alkaa hyytyä.

Hypistelin kädessäni supermagneetteja ja ajattelin, että pitäisi piilottaa pari talon alle. Ostin niitä joitakin vuosia sitten rautakaupasta. 20 kertaa tavallista magneettia tehokkaampia. Minulle ne ovat hauskoja leluja, mutta vaikuttava aine neodyymi on nyt kiihkeän mielenkiinnon kohde. Booriin ja rautaan sekoitettuna se on käsittämättömän hyvä paristoissa, akuissa ja sähkömoottoreissa. 

Kykenen arvaamaan muitakin aivan erinomaisia käyttötapoja, etenkin yhdessä galliumin, indiumin ja grafiitin kanssa. 

Suuressa viattomuudessa Tekniikan Maailma, jonka luen sinnikkäänä tilaajana aina kannesta kanteen, mainitsee tiedeartikkelissaan litiumin ja eräät muut harvinaiset maametallit. 

Neodyniä saa maapallolla etenkin kahdesta paikasta. Ukrainasta ja Grönlannista…

En voi olla huomauttamatta, että kyllä Trumpin ja Putinin kannattaisi ryhtyä Tekniikan Maailman kestotilaajiksi. Otavamedialla ei taatusti olisi mitään sitä vastaan.

Sama koskee tätä Muskia, joka puuhailee autojen valmistuksen kanssa. Nytkin lehden uudessa numerossa on perusteellinen kesärengastesti. Ja Amaonista näen scifi-uutuuden, kirjan joka varmaan täytyy hankkia “Elon Musk is dead”. Kirjoittajaksi on merkitty Chat GPT. Niin se käy, kuten Kurt Vonnegut tapasi sanoa. - Oli muuten visionääri vailla vertaa, tämä Vonnegut.

Sormitus

“Digitaalinen” liittyy historiallisesti sanana sormeen ja luultavasti sanomiseen. Monta sataa vuotta tuo sana tarkoitti numeroita yhdestä kymmeneen, siis sormilla laskettaviin. Lyhyen aikaa sana on tarkoittanut “numeroin ilmaistavaa”, jolloin takana on etenkin tietokoneiden binaaarinen järjestelmä. On vain kaksi tilaa, virta päällä tai virta pois. Näistä eli ykkösestä ja nollasta voi ketjuttaa numerot ja välillisesti kirjaimet.

Olen miettinyt, saanko koiran puruluun lisälahjaksi, jos menen ostamaan itseäni varten paikannuslaitteen. Sellainen on tarkoitettu kiinnitettäväksi koiran pantaan, mutta näemmä se sopisi myös ihmiselle, esimerkiksi kellon remmiin.

Hinta on alle viidesosa halvemmista älykelloista. Asentamisen jälkeen kelloni eli minut voi löytää puhelimella asennuksen mukaan esimerkiksi vaimo, lapsi tai naapuri.  Tässä ei ole puhe eksymisestä, vaan esimerkiksi kaatumisesta.

Äitini vietti yhden yön sohvan ja seinän välissä. Siellä ei ollut hauska olla. Olen katsellut paljonkin ihmisiä, jotka eivät kylpyhuoneessa käytyään löydä takaisin huoneeseensa. Kävin vuosia laitoksissa katsomassa vanhempiani, joilla oli onni itsellään säilyä mieleltään kirkkaina korkeaan ikään. 

Yllättävän moni ystäväni on kaatunut kotona ja rikkonut luitaan ja joissakin tapauksissa saanut odottaa tuntikausia, että joku tulisi. Minulla on mielestäni aina puhelin mukana - mutta entä jos sitä ei tarvittaessa saakaan esiin rintataskusta?

Turvarannekkeista ajattelen vähän niin kuin anoppi-vainaja, joka valitti painavansa sitä vähän väliä vahingossa, etenkin siivotessaan, ja sitten kone mylvähti eteisessä ja halusi tietää, mikä on hätänä.

En siis asu yksin, mutta ainahan välillä toisella on muuta menemistä. Naapurin poika on sellaisissa hommissa, että joutuu joskus menemään asuntoihin sivullisten hälyttämänä. Minulla on siis käsitys siitä, miten kauan ihminen voi olla huoneissa vahingoittuneena tai kuolleena.

Poliitikot rähisevät etenkin vanhusten digitaalisista palveluista kertomatta lainkaan, mistä on kysymys.

Kokemuksesta tiedän, että myös pääkaupunkiseudulla on myös minua nuorempia ihmisiä, jotka ovat täysissä järjissään mutta eivät osaa soittaa kännykällä eivätkä vastaanottaa tai lähettää sähköposteja eivätkä tietenkään käyttää verkkopalveluja.

Eräs minulle tärkeistä verkkopalveluista on lääkereseptit. Yksi, flimmeriin tarkoitettu lääke on kallis ja sitä saa apteekista vain yhden pakkauksen kerrallaan, pari viikkoa ennen edellisen pakkauksen loppumista. Syy on Kela-korvaus eli hinta eli täysin järkevä. Katson reseptini verkosta ja jos jokin jatkuvaksi määrätty lääke on hupenemassa, lähetän verkon kautta uusimispyynnön. Tyypillisesti täällä Kirkkonummella samana päivänä tulee puhelimeen tekstiviesti: resepti uusittu; lääke noudettavissa apteekista.

Yksi tietokoneiden ja puhelinten heikko kohta on näppäimistö. Läheskään kaikki eläkeikäiset eivät osaa “kirjoittaa koneella”. Minustakin tekstin kirjoittaminen puhelimeen on ikävää. Konekirjoituksen kymmensormijärjestelmän sokeana opettelin lukiolaisena. Valitettavasti jouduin nuorena kustannustoimittajana oikolukemaan vuosikausia kaiknlaisia kirjoja ja kyllästyin siihen puuhaan pahasti. Olen aina tehnyt paljon lyöntivirheitä, ja nykyisin entistä enemmän. Rakastin etäältä erästä ruttuista tätiä, joka heitti keikkaa Espoon tuomiokunnalle vielä 1970. Hän kirjoitti viheettömästi puhtaaksi viittä - kuutta liuskaa tunnissa, neljänä kappaleena, hiilipaperien kanssa. Kirjoituskoe oli Olivetti Lexis, joskus Rheinmetall. YHksi sukulaiseni ja viisi tuttavaani oli saanut konelatoljen opin. Etenkin Linotype oli huikeaa katsottavaa. Väittävät että konelatoja Reino Helismaa suunnitteli omia lauluja ja luki Outsideria latoessaan jotain maamiesseuran kalenteria.

Tiedän että puheohjaus on ja paranee - mutta sekin on oikoluettava. Ja huomautan kommentoijille, että hyvin vanha tapa pitää vain ruumiillisia töitä oikeina töinä on ymmärrettävä mutta ei ihan oikea. 

Äitini, joka ei kirjoittanut koneella, teki kymmenessä minuutissa lippukunnallemme jutun kuvan solmutaulun, josta saimme sitten katsoa mallia. 

Itse olin kouluaikoina kahtena kesänä rakennustyömaalla. Tehtävä oli kantaa lautoja ja tiiliä ja auttaa koukulla kottikärryillä lillinkiä laanille. Kun elokuussa tuli joku uusi timpuriporukka, työnjohtaja sanoi minulle, että älä sitten Kemppinen puhu kovin ruokottomia, etteivät kirvesmiehet opi sopimattomia. 

Neula

Historian harha on termi “kivikausi”. Se luo mielikuvia, joista osa on vääriä. Kiven käyttäminen esimerkiksi simpukan kuoren rikkomiseen onnistuu myös useilta linnuilta. Kivikirves on parempi kuin nuija, mutta varttaminen on ongelma.

Yleistajuisten tosten normaali “suuri keksintö” tuli muutti suhteellisen nopeasti eli vain sadoissa tuhansissa vuosissa ihmisen ruuansulatuksen ja siten alttiuden sairauksille. Meikäläisille eli raadonsyöjille tuo ruokaan kuoleminen on ongelma.

Mutta tulta ei tietenkään keksitty. Sitä tulee taivaalta, ja lihaa ja kalaa tippuu tulee omia aikojaan. Keittämisen ja paistamisen ihme on tullut varhain vastaan. Nämä molemmat tavat ja niihin liittyen savustus, jotka toimivat myös säilömisenä, ovat kemiallisesti erittäin mutkikkaita prosesseja. 

Neula eli esimerkiksi luusta tai sarvesta saatu puikko, jonka päässä on haarukka tai reikä, oli ensimmäinen ehto erilaisten ihmmisten siirtymiseen viileämmille seuduille, kuten jääkauden Eurooppaan.

Vastaan ei ole tullut tietoa, että eläimet käyttäisivät vaatteita tai turkiksia. Sitä enemmän on tietoja eläinten uskomattomista kyvyistä kestää mitä ihmeellisimpiä ympäristöjä. 

Neula on ollut myös liikkumisen työkalu. Monenlaiset nahasta tai tuohesta valmistetut kanootit on valmistettu neulomalla. Lankana on käytetty jänteitä tai esimerkiksi niintä.

Kivikausi-harha on ymmärrettävä, koska kivi säilyy mutta kangas ja turkis ei. Arkeologit ovat kyllä löytäneet jäljet eräistä aivan uskomattomistakin käsityön taidoista, kuten haudan, jossa säilyneiden kivi- ja merenpihkahelmien sijainnista näkee, millainen vaate on aikoinaan ollut. Eräässä nykyisen Ukrainan seudun haudassa on jäänteet vainajasta, jonka vaatteissa on ollut kymmmeniä tuhansia helmiä.

On yllättävää, että nappi ja napinreikä on vain runsaat tuhat vuotta vanha keksintö. Entinen kansa käytti solkia ja erilaisia siteitä. Tarkemmin ajatellen käyttöä kestävä napinreikä onkin melkein teollinen oivallus, ja vanhin teollinen, metallinen neula on 1600-luvulta. Jo pronssikaudella käytetyt neulat ovat tietenkin hapettuneet olemattomiin, samoin kuin vanhemmat raudasta muotoillut.

Etenkin pitseistä näemme, että käsityötaito oli esimerkiksi 1400-luvulla erittäin kehittynyt, ja erilaisia koruompeleita näkyy museoissa.

Etenkin Töölössä näki nuoruusvuosinani raitiovaunussa ihmisiä, joiden poskelta erottui vielä tyynyliinan nimikointi. On muuten kai meilläkin kaapissa ristipiston lisäksi sillä tavalla kauniisti nimikoituja liinoja ja lakanoita.

Siitä en ole varma, mistä löytyisi partakoneen teriä. Kun vaatteet käännettiin pienempiä lapsia varten, aumat oli ensin ratkottava. Äidilläni oli kyllä myös “kone”, ratkomiseen tarkoitettu koukku, jossa oli pieni nuppi. Se muuten on tallella, kuten äidin ompelurasiakin. Kaavat ja liidut olen tainnut heittää roskiin. Lehdissä julkaistiin kaavoja, joiden mukaan piirrettiin vaatteen osat silkkipaperille ja siitä liidulla kankaalle.

Sen muistan, että äiti ei voinut vastata kysymyksiin (“milloin syödään”), kun hänellä oli suu täynnä nuppineuloja. Olihan vaatteita sovitettava harsittuina ennen ompelemista. Meillä muuten ei ollut ensimmäisenä sähköompekukoneena Singer, vaan Husukvarna. Kotonani on hyllyn päällä yli sata vuotta vanha pikku ompelukone ja vain 70 vuotta vanha Remingtonin kirjoituskone, siis käsikäyttöinen. Isoisän kirjoituskone, jossa oli kahdet näppäimet, toiset erikseen isoja kirjaimia varten, oli Smith Premier.

Ompelukoneen keksijöiden oivallus siirtää reikä neulan kärkipuolelle oli suurenmoinen. Asialla oltiin kovasti. Myös ruisku eli ontto neula ja siihen liittyvä mäntä mullistivat maailmaa vajaat 200 vuotta sitten. Eipä injektioon tarvittava neula oikein käsityönä syntyisikään, vaikka hyttysillä oli sellainen aikojen alusta.

Tekstiili

Joku ihmetteli kuin tilauksesta.

Kudonnaisten  valmistus oli Kauhavalla suurimmillaan 1950-luvun alkupuolella. Paikkakunnalla toimi 50-60 alan yritystä, “Joiden palkkalistoilla oli varovaisesti arvioiden vähintään 2 500 henkilöä. “ (Pietiläinen, Kauhavan histria I, 1999, s. 121. Lähemmin:  Virrankoski, Pentti: Käsityöstä leivän lisää Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia tutkimuksia 186. Vammala 1994.)

Järjestelmä oli pitkään sellainen, että yrittäjä toimitti langat ja tarvittaessa kangaspuut. Työ tehtiin kodeissa. Valmiit tuotteet kuljetettiin keskustaan ja sieltä kaikkialle maahan.

Noista yli 2 000:sta runsaan 10 000 asukkaan kunnassa luultavasti suurin osa oli kauhavalaisia, mutta kyllä kangaspuut paukkuivat naapuikunnissakin.

Hyvin mielenkiintoinen piirre on naisten hallitseva rooli. Luegtteloissa esiintyy useinensimmäisenäKauhavanNakistenKotiteolisuusliike, Ilmsa Somppi ja Helmi Stenius, josta jälkimmäinen lienee ollut asemapäällikön vaimo.

Sitten tulee paljon hyvin tuttuja nimiä ja naapureita. Meitä vastapäätä oli vuonna 1931 aloittanut Taimi Halmion kutomo. Ilmi Karikoski, opettaja ja upseerin vaimo, Vieno Orrenmaa, Lyyli Karppinen, Helvi Pyykkö… Ja suurin oli Karin taidekutomo, joka koneellisti kudontansa ensimmäisenä, 50-luvun lopusta. Heillä oli ihan oikea tehdas, kuten sitten esimerkiksi Olavi Saarisella. 

Kauhavan historian mukaan jo 1936 kunnan kutomoliikkeiden yhten laskettu liikevaihto oli neljä kertaa kunnan tulo- ja menoarvion loppusumman suuruinen.

Varhainen menestystuote oli hetekan peite ja sen rinnalla olivat kaitaliinat ja täkänät. Sotien jälkeen, kun lankaakaan ei saanut juuri mistään, rinnalle nousivat räsymatot. 

Muistelen kuulleeni, että Kari olisi tehnyt sodan päätyttyä suuria kauppoja armeijan kanssa. Käytöstä jääneet vaatteet revittiin lumpuiksi, kehrättiin uudelleen ja värjättiin.

Voi olla näinkin. Armeijan vaatteet olivat erittäin hyvää sarkaa ja ykkösasuissa saattoi olla myös verkaa. Alusvaatteet, joita oli sadoin tuhansin, olivat tyypillisesti flanellia. Olen itse käynyt oppikoulun käyttäen kalsareita, joiden vyötäisillä oli leima SA Int. Äiti tosin oli ommellut niihin kuminauhat, joita alkuperäisissä ei ollut. 

Oli se ihme, kun alkoi esiintyä - venyviä alushousuja, “Hyvon yllä hyv’on olla.” Hyvon lienee ollut Hyvinkään villakehräämö. Melkein koko tekstiiliala meni 80-luvulla Suomessa nurin. 

Olenko nähnyt unta, kun luulottelen, että itse Marimekko olisi käynnistänyt toimintaansa sotien jälkeen armeijan lakanoiden turvin?

Joku kirjallisuuden tutkia, jos sellaisia vielä ilmestyy, voisi panna merkille, että kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin “Pohjanmaa” alkaa kirjan tapahtumahetkellä kuolevan elinkeinon ympäriltä. Kudonnastakin siinä oli kysymys.

Äitini kutoi mattoja Espoossa vielä runsaaat kymmenen vuotta sitten, ei tietenkään elinkeinokseen.

Panin merkille, että kangaspuiden kolkutus oli minulle kodikas ääni. Joskus kysyin äidiltäni, kuka häntä auttaa luomisessa. Satuin saamaan eräältä Wetterhofin käyneeltä mummoihmiseltä yksityiskohtaisen selostuksen siitä, miten hirveä ja vaativa työ oli loimien puille paneminen. 

Hyvät ystäväni sisarukset Eevi ja Laimi puhuivat myös kaupassa ja maantiellä huutamalla. He olivat kutoneet kahdestaan ja sitä ennen äitinsä eli Isun kanssa ja tottuneet korottamaan äänteen sen kolkutuksen yli. Minulla on kunniapaikalla myös Laimin neulomat villasukat. Niin hienoja ei kaupasta saakaan.

Oli Kauhavalla kaikki alan tarvikkeet. Hyvin lihava Fransu omisti Kauhavan kaidetehtaan. Kaide eli pirta on ses metallipiikeistä valmistettu vekotin, jonka läpi langat vedetään. 

Kyllä äiti oli kiukkuinen, kun kerran pikkuveljeni oli purkanut uuden villapaitansa - matonkuteiksi, eli niin kuin äitikin…