Niagara

 

Pehr Kalmin, suomeksi ennen Pietari Kalm, teos Amerikan matkoiltaan noin 1750 jukaistiin nimellä Resejournal över resan till Norra Amerika. Pehr Kalm ; utg. av John E. Roos, Harry Krogerus.

Sen löytää huooellisesti skannattuna verkko-osoitteesta 

digi.kansalliskirjasto.fi

ja se on siis suoraan selaimella luettavissa.

Matka tutustumaan Niagaran putouksiin ympäristöineen lienee kirjallisuutemme ensimmäinen ja mielestäni kaikkie aikojen paras.

Niagara-jakso on nejännessä osassa - Fjärde delen - noin sivulla 230 ja sen ympärillä.

Kirja tuli suomennettuna 1991 SKS:n julkaisemana ja on suhteellisen vaikeasti saatavissa antikvariaateista. Pasilan kirjavarastossa näyttää nyt olevan kaksi kappaletta.

Kiinnostunut lukija olkoon tarkkana. Minulle on hiukan epäselvää, onko tämä kohta neljättä nidettä vain sen yhteydessä julkaistua liitettä. Teokseen tutustumista vaikeuttaa hajanaisuus. Nyt luettuna kaunokirjallisen jakson voi hyvinkin keskeyttää tilastollinen pätkä tai kasvin tunnistaminen tai tiedot Ontarion tai Yläjärven mitoista, syvyyksistä ja irokeesien kaarnasta tai tuohesta tehtyjen veneitten mitoista ja. Kohta krrotaan, miten merkillisesti kaksi “viliä” eli “intiaania” eli alkuperäisamerikkalaista harhautui juovuspäissään Niagaran iskalla olevalle saarelle ja kuinka he kaiken toivon menetettyään keksivät punoa lehmuksen niinestä tikkaat ja laskeutuivat niillä sen 47 metriä kosken jatkuvan jokseenkin läpinäymttömän höyryn ja huurun läpi joelle.

Seikkailukertomusta ei ollut varsinaisesti vielä keksitty. Parikymmentä vuotta aikaisemmin voittokulkunsa aloittanut Defoen “Robinson Crusoe” oli alusta loppuun keksitty ja osoittaa erinomaisten ansioitten ohella kirjoittaan suurta tietämättömyyttä purjehduksesta ja maantietestä. Tietellistä artikkelia ei liioin ollut vielä olemassa.

Taustalla oli rahan puute ja periaatteessa lukutaitoisen yleisön järkähtämätön vastarinta. Juuri tätä ajatellen H.G. Porthan oli suurmies. Mutta hänen ja edellisen sukupolven eli muun muassa talousopin professorina olleen Kalmin teettämät väitöskirjat menivät jokseenki kaikki Turun palossa 1800-luvulla- Mikko Pohdon ja muutamien muiden hellittämättömän keräilyn tuloksena paljon saatiin maakunnista pantavaksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, joka on nykyinen Kansalliskirjasto, lukkojen taakse suurina harvinaisuuksina.

Kuvan opossumi asui Tukholmassa Kalmin olohuoneessa ja jyrsi tuolinjalkoja.

Suurmiehissä  “kipsipäissä” - on ikuinen ongelma. Esimerkiksi J.V. Snellman kirjoitti hienojen jakson lisäksi aika paljon hölynpölyä ja Saksasta omaksuttua päiväperho-filosofiaa. Uno Cygnaeus harhaili henkisesti ja maantieteellisesti pitkään, kunnes vakiintui järjestelmällisestä kansanopetuksesta, josta tuli myöhemmin kansakoulu. Ajatus oli tolkuttoman radikaali, kun hän sen esitti.

Parhaiten julkkiksina onnistuivat Lönnroth ja Topelius, vaikkeivat he syytäneet tunnustuksiaa mediaan. Lännrothista oln lukenut, miten hän hyppäsi ylioppilaidem kultatuolista lattialle sanoe, ettei paska puniten parane, ja Snellmanin ja Y.A. Wallinin nyrkkitappelusta, joka oli niin raju, että siihen tarvittiin väkeä väliin.

Kalm oli ajan tavan mukaan pappi, minkä itse luen ”valtion virkamies”, ja yhdessä aikalaisensa ja ystävänsä Anders Chydeniuksen kanssa järkyttävässä määrin aikaansa edellä. Kalm oli Carl von Linnén oppilas. Linné puolestaan kertoo eräässä julkaisussaan, miten kammottavaa oli “retkeillä” Lapissa, useimmite mapraa myöten jääkylmässä suovedessä hirvittävien hyttyslaumojen ahdistamana.

Mutta Kalm oli Ranskan valistusmiesten (Rousseau, Voltaire, Montesaquoi jne.) edellä mainittava empirsti, jonka Ameerikasta tuoman kasviston helmet ovat tiettävästi edelleen tallella. Ja kirja on siis uraauurtava ja käännettiinkin heti usealle kielelle.

Olen yleensä pitänyt Paulaharjua ykkösenä. Hänen koko tuotantoaan kuitenkin värittää alemmuudentunto, koska Helsingin herrat osasivat potkia itseoppinutta opettajaa. Ja aineistoltaan ainutlaatuinen A.J. Sjögrenin “Anteckingar” eli muistiinmerkintöjä Lapista on täysin tuntematon, eikä Akianderin monin kohdin kuohuttavaa kirjasarjaa Suomen osittain ekstremistisistä uskonollisista liikkeistä 1700-luvulla saa mistään. Minulla se oli ja muistan hyvin hurjan huijarin, jok perusti Kauhavan Lauttamuksen (kotitaloni kulmalle) uuden uskonnon, otti viisi vaimoa, keräsi talollisten varat ja ilmoitti perustavan paikalle lasitehtaan. Ei muuten kotikonnulta kuulunut imahdustakaan, kun huomautin, että Kauhavan kuuluisimmat iehet 1800-luvulla olivat mestarivaras Sutki ja henkisesti epänormaali Jukka Leskenantti eli Anssin Jukka.

Tunteiden historia

 

Terapia ja koulutus ovat myös ihmisen kokemuksen selvittelyä. Tapahtunutta ei saa muutetuksi. Karkeistetun ajatuksen mukaan tukahdetun eli ihmisen omasta historiastaan poistamisen saaminen esiin on tälle ihmiselle hyväksi. Koulutus perustuu uusien asioiden tuomiseen aikaisemmin opitun päälle.

“Tunteiden historia” oli “mentaliteetin historiaa”, kun luennoin siitä kaan sitten yliopistolla; herätteen olin poiminut Ranskan 1930-luvun tutkimuksista (Lucien Febvre, Marc Bloch).

Opettamassani oli kehäpäätelmän vikaa. Mitä tarkoittaa mentaliteetti eli mielenlaatu? Sanassa on valmiiksi ryhmittely, mutta onko paikallaan ryhmitellä ihmisiä raakoihin ja lempeisiin, uteliaisiin ja välinpitämättömään jne.?

Kirjallisuudesta ja taiteesta haen usein jaksoja, joissa tekijä on huomannut ja ilmaissut sellaista, mikä jää useimmilta havaitsematta. Tšehov kirjoitti lyhyen novellin rautatiekiskon mutterista, jollaisilla kiskoja kytketään toisiinsa. Nykyisin kiskot ovat pitkiä. Ennen juna rytkytti ja kolisi, koska kahden kiskon välissä oli aina rako metallin lämpölaajentumisen takia. Kesällä jyskytti vähemmän kuin talvella. Kävimme katsomassa. Kiskojen rako oli lämpimällä pienempi kuin pakkasella.

Koulussa se syy opetettiin, mutta taisin nukkua fysiikan tunnilla. Kalevi hoki “kun se kuumenee, se laajenee”. Luulin että hän puhui sukupuolielimistä, koska hän oli niistä kovin kiinnostunut.

Lämpötilan kohteessa energia lisääntyy ja molekyylejä laajentava voima voittaa yhdessä pitävän voiman.

Mutta Tšehov luo muutamalla sivulla murhenäytelmän ja elämäkerran. Tuomiolla on pikkupoika, joka joutuu Siperiaan. Hän on kiertänyt kiskosta mutterin ja käyttänyt sitä ongen siiman painona. Rikos on rautatieliikenteen vaarantaminen, hänelle julistetaan.

Muiden ihmisten tunteet ovat tärkeämpiä kuin omamme. Molemmat ovat epätosia, niin pitkälle, että ihminen muistaa ja muistelee paljon sellaista, mikä ei ole koskaan käynyt hänen mielessään.

Minäkin näin junan kaatuvan. En olisi ikinä uskaltanut lähteä junalla pohjoiseen, Härmään päin. Onneksi sinne ei tullut asiaa muutoin kuin kuorma-autolla hiekkakuopalle.

Otin selvää. Juna ei ole koskaan kaatunut tuolla rataosalla. Niinpä nytkin kirjoittaessani mielessäni näkyvää kauheaa onnettomuutta ei koskaan tapahtunut. Kylän pojilla oli kaikenlaisia juttuja. Esimerkiksi jos katsoi huusin reiästä alas, silmään tuli näärännäppy.

Tunteiden historiikki näyttäisi olevan kirjallisuus, etenkin runous. Se on täynnä tunteiden kohteita. Impi ja illankoi, lempi ja kaiho. Kansanlaulun ers peruskaava on luontokuva ja tunteen ilmaisu. “Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta. Eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta.” “Raita kasvoi kankahalla, kauniimpi kuin paju. Poika oli hiljainen selvin päin mut juovuksissa raju.” Vertaus ja metafora pyyhkäisevät läheltä toisiaan. “Surua mulle lisätään kuin saunan pesähän puita.”

Runot ovat hyvin usein mallin mukaan tehtyjä, ja malli voi olla tiedostamaton. Joku kirjoitti ilkeästi, että iskelmän/laulelman sanoja on vain kolme: miks et ole mun, ah kun olet mun, miks et enää ole mun. Kyynikko lisäisi: ei kestä kauan ennen kuin uo laulajat ja laulun kohteet tuntevat: yks hailee.

Mitä lienee geeneissä? Epigenetiikka miellyttää minua. Geeni ei aina toimi eli “käynnisty”. Kmeiallisesti (mikrobiologisesti) muuttumaton periytynyt ryhmä tuottaa joskus erilaisen, “väärän” tuloksen. Järkeenkäyvä vertaus on immuunijärjestelmä. Sama ihminen saa joskus allergisen reaktion esimerkiksi mansikasta, joskus ei. Vastaus näyttää olevan immuunijäjestlmän jatkuva muuttuminen. Se on aina sodassa eli konfiguroituu aina ärsykkeiden mukaan ja omia aikojaan.

Niinpä meillä on satoja miljoonia tai miljardeja ihmisiä, jotka tavoittelevat onnea eli hyvinvointia eli huonon voinnin ja kivun vähentämistä. Osittain tuohon liittyen ainakin miljardi ihmistä ajattelee, että elämällä esimerkin mukaan pääsee tuohon tulokseen. Miljardi ihmistä ainakin pitää oikeana halujen häivyttämistä ja kaiken tavoittelun raukeamista, kuten hindulaisuudessa. Pelkästään soluja on ihmisessä ehkä 30 biljoonaa, ja niissä on suuria eroja, myös “samanlaisissa” eli esimerkiksi hermosoluissa Miten monella tavalla nämä solut voivat kytkeytyä toisiinsa?

Ja kun tunteet lienevät osittain ihmisen ja eläimen omienoluen ja voimie takaisinkytkentöjä.

Silloin ennen

 

Kokouksen jatkuttua Firenzessä rouvat käsittivät, että puolisoiden eli herrojen professoreiden pitäisi saada sivistystä. Toinen oli siviilioikeuden proffa Cornellista ja toinen saman aineen professori ja Regius Oxfordissa. Regius tarkoittaa hallitsijan perustamaan ja palkkaamaa virkaa. Tämä jossain määrin moottorisahalla muotoiltua puutarhatonttua muistuttava Regius mainitsi, että eräskin hänen edeltäjänsä oli Sir Francis Drake, siis tämä monien tuntema merirosvo.

Tehtävä annettiin minulle, ja minähän sivistin. Pujottelimme tuhansien sinipaitaisten mölyapinoiden välistä sisään Uffizin galleriaan. Mieleeni on jäänyt, että tuon vavahduttavan, Michelangelon ja Leonardon kätten jälki kantavan torin hienoin nähtävyys oli erään jälkeläiseni mukaan Macdonalds, joka oli kuin olikin kaikessa loistossaan Poseidonin patsaan lähellä.

Uffizissa taulut on yleensä ripustettu erittäin huonosti. Tihruisessa valossa esimerkiksi Botticellin mestariteoksesta ei todellisuudessa näe mitään.

Mutta nämä opetettavan olivat kirjojen lukemisen ammattilaisia. Se oli helppo nakki, ett luettelin seitsemän kuolemansyntiä ja seitsemän kardinaalihyvettä englanniksi ja latinaksi, mutta tänäänkin jouduin katsomaan Wikipediasta muusat, joista yksi, keksi musiikin. Musiikki ja muusa on sama sana. Perunamuusi ei liity asiaan. 

Opastettavani olivat hyvin kiitollisia, että lopetin. Herrat siemaisivat huurteiset ja minä doppion eli kaksoiskahvin. Olisiko heillä ollut sormensa pelissä, kun sitten myöhemmin käveli muina miehinä UC Berkeleyhin ja ilmeni, että olen perennial visiting professor.

Tätini sanoikin joskus, että varpaani ovat kuin perennan juuret.

Tuohon aikaan etsin kaupoista Chopin-levytyksiä, ja kovia nimiä olivat Michelangeli ja Pollini. Kun nyt viime blogin runsaiden ja hyvien kommenttien jälkeen kävin läpi listan ja kirjoitin kynällä itselleni muistiin 50 erikoisen etvänä pidettyä kokonaislevytystä Bachin Goldberg-variaatioista, pianisteissa ei nähdäkseni ollut yhtään italialaista.

Kun katsoin tarkemmin, 1993 syntynyt Beatrice Rana on. Hänen levytyksensä on aivan mainio. Hän soittaa kymmenellä sormella. Jokaisen sormen alla on kuin eri soitin. Pianisti on myös kapellimestari, koska hän lennättää tätä kokonaisuutta.

Jätin maininnatta itsestään selvän Andràs  Schiffin mutta kiinnittäisin nyt lukijan huomiota cembaloa soittaviin Mahan Esfahaniin ja Jean Rondeauhon.

Pyydän anteeksi jatkuvaa mielenkiintoani musiikkiin. Ymmärän puolestani täydellisesti ihmisiä, jotka seuraavat, voittiko tänään potkupallokilpailun PiPS vai PöPS. Olen itsekin hyvin selvillä, että Tappara eli entinen Tammerfors Bollklubb, on tänä talvena kohdannut vaikeuksia.Olisiko ylikunto iskenyt? Ennen pelättiin sellaista. Syy ei kuitenkaan liene sama kuin Aapo Luomajoella tai Juho Aitamurrolla, joka perusteoksen (vuodelta 1937) mukaan vastasi sanomalehtimiehen kysymykseen, miksei hän voittanutkaan Oulun hiihta,60 kilometriä enimmäkseen meren jäätä, joka oli kaljamalla. Puhuteltu murahti, että on ollut niin huono lintuvuosi. Hän melkein eli mesästämällä ja ahdisti sama metsojen ja teerien laumaa aamusta iltaan. - Kaikki ymmärsivät silloin, että joskus mainittu “harjoittelu” oli vilöpillistä tai joka tapauksessa akkamaista. Suurhiihtäjä hankki voimansa ja taitonsa metsästämällä tai metsätöissä.

Goldberg-variaatioiden jatkuvan soittelemisen ja vertailemisen perusteluna esitän sen, että pidän myös leivästä. Viime vuosina suosikkini on ollut Gateaun (oikeastaan Fazaer) ihanuusleipä, joka sujautetaan tiskin yli nimellä aprikoosileipä. Campaillou-tyyppiset leivät ovt mainioita. Patonki on hyvää, mutta ei oikein kestä kuin vuorokauden.

Ja sen totuuden olen jo pajastanut, että pääkaupunkiseudun paras ruislimppu on Ekbergin, Bulevardin myymälästä. saatava.

Vähän ihmettelin, kun päivän lehdessä kerrottiin ansiokkaati antikvariaatin omistaja Cecil Hagelstamista, joka mainitsi olevansa Bulevardilla syntynytkin, mutta jätti mainitsematta, ett hänen kauppansa yläkerran isoa huoneitoa hallitsi muinion Julian Serlacchius, aikansa etevimpiä lakimiehiä ja Gerda Rytin isä.

Viikinki

 

Víkingur Ólafsson sai Grammy-palkinnon. On miellyttävää kirjoittaa musiikista hypettämättä ja hyppelemättä. Haluan vain sanoa, että hyvin tutun Bachin Goldberg-muunnelmien BWV 988 levytys miellyttää minua aivan tavattomasti, kun Ólafsson soittaa. Se on Spotifyssä ja joka paikassa. Miltä se teistä tuntuu?

Goldberg-variaatiot, jotka Bach elämäkertojen mukaan kirjoitti iltayön musiikiksi huono-uniselle ruhtinaalle, saivat nimensä tuon ruhtinas (tai kreivi, miten haluatte) Kayserlingin henkilökohtaisen pianistin mukaan. Heillä oli tapana koukata Leipzigin kautta ja kiinata Bacheilla.

Samalla tavalla kuin Bachin Das Wohl-Temperierte Klavier I-II on kaiken vakavasti otettavan pianonsoiton opettelun raamattu, Goldbergejä lienee soittanut jokainen ammattilaiseksi päätynyt pianisti. Bachilla on helppoja kappaleita, joita on kaikissa pianokouluissa, ja vaikeita kappaleita. Tämä on vaikea.

Jos sinulla on vihainen seinänaapuri tai joku perheenjäsen, joka ei kestä klassista musiikkia, suosittelisin silti juuri tätä Goldbergiä. Halukas voi kysyä esimerkiksi omilta perheenjäseniltäni, millaista on asua talossa, jossa isäntä paiskaa pyörimään kesken päivän Mahleria tai Beethovenia. Ja oli sellainenkin aika, että tuli kuunneltua usein Pendereckiä ja Auschwitz-oratoriota…

Toisin kuin “jumputus” eli oleellisesti samanlaisina toistuvat pikkukappaleet, Goldberg kai tuottaa rasvahappoja, joita aivot ja hengitys tarvitsevat. Sen soidessa voisi myös kuolla. Hautajaisiin se on liian pitkä.

Vaikka Bach jäi 1700-luvun puolivälissä hiukan säveltäjäpoikiensa varjoon, jo parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki muusikot tunsivat hänet. Konsertti keksittiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa soitettiin ja laulettiin 1800-luvulla myös yleisölle, jolla oli omat oluet ja voileivät mukana.

Bachilla on vähän sellaista musiikkia, joka kilpailisi jalkapallo-ottelun katsomisen kanssa.

Kirkkomusiikki oli erillisalue. Bachin passiot ja useimmat kantaatit ovat tolkuttoman vaikeita niin että niitä esittämään tarvitaan huippuammattilaisia.

Bachin kosketinsoittimille säveltämästä ajateltiin, että urkujen lisäksi vain klavikordi tai cembalo tulevat kysymykseen. Myöhemmin keksityllä pianolla niitä ei pitänyt soittaa julkisesti. Lisäksi oli vallalla sellainen käsitys, että barokkimusiikkia pitää soittaa hengettömästi.  Tuon aatteen viimeinen markkinamies Suomessa oli hiljan kuollut Hannu Taanila. Hannulla oli tämä oikeassa olemisen tauti. Sekä esiintyessään että paikan päällä hänellä oli kiire sanoa, miten asiat todella ovat.

Bachin mullisti Glenn Gould kahdella levytyksellään, jotka olivat jotain aivan toista kuin oli totuttu kuulemaan. Ne ovat todella hienoja, mutta jälleen moni riensi pitämään niitä lopullisina tulkintoina, siitä huolimatta, että nuo kaksi levytystä ovat hyvin erilaisia. Minulle venäläisten Richterin ja Nikolayevan Bach-tullkinnat ovat läheisiä, Gouldin eivät.

Valinnanvaraa riittää. Suurista nimistä sellaiset kuin Perahia ja Barenboim ovat uhranneet paljon laajoille levytyksille, joista voi puhua kielensä karheaksi, jos tuntee sellaiseen kutsumusta.

En innostunut heti tämän hetken pohjoismaisista huippupianisteista eli Ólafssonista ja norjalaisesta Andsnesistä, vaikka perinteisesti arvostamani julkaisut kirjoittavat, ettei heitä parempia nyt keski-ikäisiä pianisteja ole olemassakaan.

Tiedän että tällainen vertailu on typerää. Se on kuitenkin myös hauskaa. Samanhenkisen mutta musiikissa paljon minua etevämmän ystäväni kanssa olemme esimerkiki valikoineet erittäin suuresta joukosta viulistin, jonka Bachin sooloviulusonaatit voittavat kaikki muut. Olemme samaa mieltä: Oleg Kagan, hän joka kuoli nuorena mutta ehti saavuttaa suurta mainetta.

Ólafssonin kohdalla anatomia voittaa. Tiedämme ja mittaamme, miten äänet tulevat aikamoisina kimppuina korvaan, jossa korvakäytävän ominaisuudet tuovat äänen muuntuneena hermoston, joka sitten rakentaa osittain omista aineistaan ja puskureistaan svelet ja soinnin. Kuulija on myös hiukan soittaja ja säveltäjä.

Siksi tämän Isllannin ihmeen Goldbergit soivat ikään kuin kolmiulotteisesti. Itse idea on vanha. Jo Venetsian kanttorit ja myöhemmin Bach itse roiskivat kuoroja ja solisteja ympäri kirkkoa, ja kuuliainen Gardiner levytti niitä kymmenissä eri kirkoissa aina tarkkana, miten paljon yleisöä on vaikuttamassa jälkikaikuun ja siten äänen väriin.

Varjossa

 (Järjestelen tiedostojani ja ilahdun välillä unohtamistani valokuvista, musiikista ja kirjoista. Vanhoja kirjoituksiani on määrättömästi. Tämä sattui silmään. Olin Suomen edustajana kansainvälisessä kongressissa ravintolassa, jonka eteisaula on kuvassa. Vahvimmaksi muistoksi jäi kuitenkin Smithsonian-museon yleensä suljetulla puolella oleva yksi harvoista alkuperäiskappaleista Gutenbergin Raamatusta. Patenttiasioita istuvan tuomioistuimen kaikilla jäsenillä oli tohtorin tutkinto sekä oikeustieteestä että jostain luonnontieteestä. silloin presidentti oli kemisti. amalla reissulla amerikkalainen tuttavani ajoi mint tapaamaan tätiään, joka oli ollut soan aikana aivan oikea vakoilija, ja tädin miestä, joka oli lentänyt kaikki tutustumista varten Amerikkaan halutut lentokoneet Atlantin yli, siis Messerschmittistä ja Jak 5-:stä omiin Lentäviin linnoituksiin, joita oli oman tarpeen. Kun sanoin isäni lennelleen 1941 Fokkerilla, hän kysyi, DXXI vai CX. Kysymyksessä oli ilmakuvaus ja tulenjohto…)

HAUTAUSMAA KAUPAN VARJOSSA

Jukka Kemppinen 26.11.2002

 

Viikko Washingtonissa tuomareiden kongressissa keskellä varsin suurta loistoa ja korkeita teknologisia kysymyksiä. Sadetta ja päivänpaistetta kaupungin hyväosaisella puolella. Taksinkuljettaja oli filosofian tohtori Eritreasta; puheista kuuli, että tieto piti paikkansa. Kongressissa oli yksi värillinen amerikkalainen 250:n joukossa ja naisia vain muutamia, näitä korkeita tuomareita, joita silti on, mutta ei paljon. Hotellin nimi oli Watergate - se on se sama paikka.

Maailmassa täytyy olla aina vähintään yksi Neuvostoliitto. Yhdysvallat on ottanut nyt senkin roolihahmon kantaakseen ja se tuntuu istuvan hyvin. Rahasta ja vallasta puhuttaessa meille eurooppalaisille tehtiin jokseenkin selväksi, että vastedes toimitaan juuri siten kuin kulloisetkin käskyt edellyttävät. Kävin katsomassa jälleen kerran vallan sopukat Pennsylvania Avenuella ja Constitution Avenuella. Ei siinä mitään, sieviä taloja, ehkä vähän mahtipontisia.

Euroopan unioni on melkein yhtä suuri kuin Yhdysvallat ja rahaakin sillä on paljon, mutta ei poliittista yhtenäisyyttä eikä sotilaallista voimaa. Joten loppu onkin sitä myöten selvä. Ei niitä ole Aasiassakaan, paitsi ehkä Kiinaan kasvamassa. Istuin juomassa kahvia ja ihmettelin outoa ääntä. Katsoin pylvään taakse. Kiinan korkeimman oikeuden jäsen siellä joi kahviaan samalla äänellä kuin heillä on tapana syödä keittoa, eli kuuluvasti.

Kun miettii, miten tähän yksimieliseen maailmaan on tultu, asia on hyvin helppo kuvittaa itselleen. Sen kuin kävelee kappaleen matkaa sata vuotta vanhojen pikku talojen reunustamaa I-katua yliopiston rakennusten vieritse ja menee Foggybottomin asemalta metroon vilkaistuaan idän suuntaan, jossa ovat maailmanpankin rakennukset ja finanssiyhtymien viattoman näköiset liikepalatsit. Ensimmäisen pysäkin kohdalla poistuvat kaikki ne, jotka ovat liittovaltion virkailijoiden näköisiä, siksi että he ovat liittovaltion virkailijoita. Toinen pysäkki on Arlingtonin hautausmaa. Kolmas pysäkki on Pentagon ja neljäs Pentagonin viereen rakennettu ostoskeskus.

Siinä se on melkein kaikki. Rahan valta, politiikan valta, tavaran valta, kuoleman valta.

Raha ja tavara eivät ole sama asia eivätkä edes samalla janalla. Raha on muuttunut täysin näkymättömäksi. Sitä vilistää tietoliikenneyhteyksiä pitkin näennäisen päämäärättömästi vuorokaudet päästään ja maapallon ympäri. Tavarasta pieni osa on todellisuudessa jonkin hintaista tai arvoista. Paremmanpuoleinen ostoskeskus on mielikuvien markkinapaikka. Välttämättömiä päivittäistarvikkeita saa etsiä. Niiden ei tarvitse olla näkyvissä eli kalliilla paikalla. Asiakkaat tietävät ne tai elleivät tiedä, kysyvät. Tarpeettomat mielikuvatavarat ovat parhailla paikoilla ostoskeskuksen ruokapihan ympärillä. Sieltä puuttuvat vain kaikkein kalleimmat liikkeet, ne joiden eteen ajetaan limusiinilla. Galleriasta saa esimerkiksi oivallisia vaatteita, mutta jos haluaa kalliin tuotemerkin, kuten esimerkiksi Brooks Brothers tai Burberry, silloin on mentävä kaupungin keskustaan The Regency -nimisen hotellin tuntumaan.

Liiketoiminta on usein aikaansa edellä. Jo huomattavasti ennen toista maailmansotaa meille opetettiin kädestä pitäen, että elämä on kuin tavaratalo, josta saa kaikkea, kunhan on rahaa. Suomessa on yksi perikuvallinen tavaratalo, Stockmann, jossa turhamaisuustuotteet ovat katutasossa ja herrainvaatteet toisessa kerroksessa aivan kuten 1920-luvun opit edellyttävät. 

Viimeisetkin pikkukaupat ovat katoamassa liikekeskuksen tuntumasta. Vastaavasti viimeisetkin pienet ihmiset ovat muuttuneet kuluttajiksi tai palveluammateissa toimiviksi. Aivan samalla tavalla kuin sata vuotta sitten ihmiset ovat alkaneet käyttää univormuja niin että heidän yhteiskunnallisen säätynsä voi lukea heidän vaatetuksestaan. Washingtonin kokouksessa olin ainoa, jolla oli yhdistelmäpuku. Vakava tuomari ja nopealiikkeinen asianajaja käyttävä molemmat tummaa pukua. Laskemalla yhteen lenkkareiden, farkkujen ja pusakan merkeistä ilmenevän hinnan erottaa heti eläkkeellä olevan vuorineuvoksen eläkkeellä olevasta raitiovaunun kuljettajasta.

Yhteiskunnalliset erot ja ihmisten välimatkat lisääntyvät sitä mukaa kuin tiedonvälitys tihenee. Joka kerta kun Helsingin vanhan kirkon ovet aukeavat ja kuuluu surun tai ilon musiikkia, sen tietää, etteivät sieltä ole köyhät ihmiset tulossa. Sekä häät että hautajaiset ovat palanneet sääty-yhteiskunnan perinteeseen. Niillä halutaan näyttää ja niillä näytetään.

Kuolema on viimeinen demokraatti. Sekä maalliset valtiaat kuten Washingtonin Arlingtonin ylläpitäjä että kirkolliset ovat pitäneet kiinni arava-periaatteestaan, jonka mukaan hautausmaalla jokaisella on sama sija.

Seuraavaksi luulen sen muuttuvan. Palaamme kenotaafien ja mausoleumien aikaan. Saamme lukea suoraan hautakivestä tai rakennelman seinästä, miten merkittävä henkilö vainaja oli. Vähäväkisemmille riittää yhteinen merkki.

En sano tätä pahalla. Enkä hyvällä.

Mietintö

Quin-dynastian aikana Kiinassa asiaa pohdittiin laajasti. Myös Jokilaaksojen maasta Lähi-Idästä on kirjallisia mainintoja, jotka ovat tuota pari tuhatta vuotta vanhempia.

Hallitsija laittautuu näkyvien ja näkymättömien voimien eli taivaan ja maan välittäjäksi. Hyvyys, kuten runsas sato, ovat sitten hänen ansiotaan. Pahat asiat, kuten rankkasateet ja tulvat ovat vihamiesten tekoa.

Ihmiset ovat viisaita. Tätä menetelmää ei yleensä epäillä, ainakaan ääneen.

Itse en kummastele Yhdysvaltain nykyisen presidentin toimintatapaa. Se on siis todistettavasti 5 000 vuotta vanha, ja luultavasti eli ilman todisteita arvaten 50 000 vuotta käytössä ollut. Silloin mukaan luetaan pienet ryhmät.

Kaikille opetetut suuret keksinnöt ovat usein kojeita eli laitteita, kuten pyörä. Menetelmät voisi myös mainita. Suomessa on kartoitettu ja eräin paikoin kaivettu näkyviin johdeaitoja (hangas), joita mutoiltiin myös kaivamalla kumpareita. Lauma tai saaliseläin peloteltiin tällaiseen yhä ahtaampaan käytävään niin ettei se mahtunut lopulta kääntymään. Sitten sen päälle voitiin pudotella kiviä tai käyttää keihästä käyttäjälle turvallisempaa jousipyssyä.

Myös tuossa toiminnassa tarvitaan päällysmiehiä eli kymppejä, ja ehkä päällikkö. Vaikka tiedän poliisinkin joutuvan pohtimaan, onko hiukan huono hiirenloukku nyt myös lainvastainen, ihailen silti tuota pyyntitaitoa. Jos tulisi mammutti vataan ja ruuissa pysyminen olisi se lihasta kiinni, minusta ei kyllä olisi apua. Ei ehkä nuorempanakaan. Tuon nykyisen Suomenkin alueella viihtyneen kärsänkäyttäjän säkäkorkeus oli 3 metriä, eräillä lajeilla jopa neljä. Painoa oli useita tonneja.

Äänestäjien teurastaminen ei liene tätä nykyä tapana, mutta vihjailen tietenkin, että menetelmä on edelleen käytössä.

Parikin hyvin kuuluisaa ja edelleen suosittua kirjaa kertoo matkasta, jonka aikana kukin osallistuja kertoo tarinan. Decameronessa mennään kulkutautia pakoon ja Canterburyn tarinoissa olleen pyhiinvaelluksella.

“Yksityiselämän historiassa” Ariès ja Duby esittelevät hyvin esimerkein keskiajan yhdessä porukassa elämistä ja todistelevat, että jopa kaupungeissa, mutta etenkin metsäisillä teillä yksin kulkevaa pidettiin vastuuttomana tai hulluna. Itse olen fundeerannut, liittyiikö Suomessa lyhyehkön ajan raivonut tukkilais- ja kulkuriromantiikka tähän. Aika poika se joka yksin kulkee! Haanpää tosin mainitsee (Heta Rahko) myös ilmiön “maantietäti”.

Pössö-Manta kyllä kuljeskeli kylillä, mutta hänellä oli talossa hyvä keskustelun avaus:” Ostaisitteko vasikanlihaa, jos olisi?”

Tunsin yhden kulkurin. Hän ei ollut hiukkaakaa Tapio Rautavaaran näköinen. Tietääkseni tällaisia ei sairaita mutta peräti omalaatuisia ihmisiä oli ennen joka paikassa. Anoppini käytti luultavasti hämäläistä sanoessaan jostakusta puheeksi tulleesta, että hän on sellainen… vähän hauska. Pysyäkseni vielä politiikassa, sanan “pähkähullu” alku tarkoittaa pahkaa eli verhottu ilmaus on “puupää”.

Käsillä olevassa lähdekirjallisuudessani viitataan monin kohdin kysymykseen sielun kuolemattomuudesta ja jälleensyntymistä. Sana “hindu” muuten näyttäisi olevan sama kuin “intialainen”, ja olin kiinnostunut lukiessani, että luiden ja kollageenin DNA-tutkimusten perusteella “arjalaiset” muuttivat nykyiseen Intiaan Induksen varsille vuorten takaa Keski-Aasiasta ja keksivät sitten joutessaan indoeurooppalaiset kielet, joiden pyhä kantamuoto on sanskrit. Kantakieli näyttäisi hyvinkin olevan lähtöisi nykyisen Ukrainan seuduilta (kurganit). Eikö se tämä Putin olekin kielimiehiä?

Se askarruttava ajatus on, että Zarathustra olisi vaikuttanut voimakkaasti Platoniin, jonka metempsykosis tarkoitti, että ruumiin kuoltua sielu jää ja kykenee ajattelemaan ja syntymään uudelleen. Pythagoras olisi myös vaalinut näitä ajatuksia, ja sitten ollaan lähellä tulkintaa, että juutalaisuutena, kristinuskona ja islamina pidetyistä ajatuksista eräät keskeiset ovat tuota perua ja siis juolahtaneet mieleen pronssikauden lopulla.Waltari sijoitti “Sinuhe egyptiläisen” aikaan juuri ennen vuoden 1 000 eaa suuria hulinoita, jotka puolestaan johtivat klassisen Kreikan kautta moniin asioihin, jotka ovat tänäkin päivänä maailmankuvassamme.

Rupatus

Koska lukijoilla näyttää riittävän kiinnostusta ja aihe on aika viaton, miksi emme rupattelisi vielä hetken.

Miellyttävä ja komea työnimike on “aarporaaja”. Kahvilassa joskus kuulemani mukaan tuon taidon osaaja on samassa asemassa kuin päteväksi tunnettu betoniraudoittaja. Työpalkasta ei tule riitaa. Ja tuo ammattimies osaa siis viimeistellä isojenkin metallikappaleitten pintoja millintarkasti.

Lieneekö tottakaan, mutta muistan jonkun viitanneen jäänmurtajan kokoisen aluksen vetoakseliin. Jos sellainen paukahtaa poikki, se on tosi paha juttu. Ja jos akseli on hiukan soikea, se ei lupaa hyvää.

Vähän katsoin pitkään, kun viime aikojen parhaiden kirjojen luetteloissa ei ole sattunut silmään Antti Tuuria. Esimerkiksi 2000-luvun parhaat kirjat taitaa tarkoittaa taiteellisia arvoja. Se on sopiva väittelyn aihe, koska yksimielisyyttä ei synny.

Kirjan tarkoitusperä eli tendenssi ja sen kuvaama ympäristö eli dokumentaatio eivät erään vahvan mielipidesuunnan mukaan vaikuta sen arvoon ainakaan suoraan.

Mutta Tuurin “Kylmien kyytimies” on sellaista asiaa ja sellaisia tilanteita Suomesta alkuvuodesta 1918, että ainakin minä pidän hienona asiaa iide esiin ottamista taidokkaan kertomuksen muodossa. Myös “Ikitie” kertomuksineen siitä, mitä Suomesta parempaan maailmaan Neuvostoliittoon ennen sotia muuttaneille tapahtui, sisältää paljon asiaa, joka oli monille aika uutta ja luultavasti oli johtamassa viralliseen selvitykseen, jonka keräämät tiedot ovat karuja. 

Mutta jutustelevaksi tarkoitettuun aiheeseemme liittyy Tuurin “Taivaanraapijat”. Pilvenpiirtäjien rakentamista etenkin New Yorkiin on väläytelty joissakin elokuvissa, luullakseni aina kulisseissa kuvattuna, kuten kuvan Ohukaisessa ja Paksukaisessa. 

Mutta siinä oli työ, joka hirvittää ja herättää kunnioitusta. Puuskaisissa tuulissa sadan metrin korkeudessa tai vielä paljon ylempänä heittelemässä hehkuvan kuumia niittejä ja ottamalla niitä kopiksi tunnista toiseen runsaan kengän levyisen palkin päällä tasapainoillen. Suurjuoksija Ville Ritola oli niissä töissä vuosikymmeniä kirvesmiehenä ja työnjohtajana. “Taivaanraapija” on kirjaimellinen käännös, skyscraper. Itse asiassa “pilvenpiirtäjä” onkin vähän oudon runollinen nimitys.

Tämän päivän uutiskuvista tulee mieleen, että Panaman kanava, jonka rakentaminen oli paljon vaikeampaa kuin Suezin, oli helvetti työmaaksi. Sekä työmiehet että insinöörit tahtoivat kuolla muutamassa viikossa. Tiettävästi hyttysen levittämä malaria on edelleen ihmiskunnan suurimpiin kuuluva tappaja.

Aiheellisten myyttien ympäröimä ammatti on seppä. Satun tuntemaan henkilön, joka opettaa naapurikunnassa amiksessa metallipuolella. Hän pitää välillä kursseja koululla ja opettaa siis taontaa. Kuulemma halukkaita on monin verroin enemmän kuin voi ottaa.

Eräs kommentoija kyselee maininnastani varatuomarin arvonimestä. Asiaa oli turha mainitakaan, mutta mennä viikolla jouduin pitkästä aikaa täyttämään jonkin tarpeellisen lomakkeen, jossa oli harvoin enää vastaan tuleva rivi “Arvo tai ammatti”. Kirjoitin siihen “eläkeläinen”. Se on mielestäni mitä asiallisin. 

Olen eläkkeellä. En hoida lakiasioita. En mielelläni edes vastaa lainopillisiin kysymyksiin, koska vastaisin ehkä väärin. Itse käsittelin vuodesta 2 000 vain itse valitsemiani oikeudellisia kysymyksiä.

Kevennys: eräs sisaruksistani kertoi kotona nyyhkyttäen narranneensa koulussa.  Välitunnilla oli puhuttu isän ammatista, ja hän oli narrannut että poliisi. Häntä niin hävetti, että isämme oli vain varatuomari. Lukija ymmärtää, että tämä oli alaluokkalaisen lapsen käsitys. “Varamies” oli sellainen, joka ei varsinaisesti mahtunut joukkueeseen. 

Mountbattenia ei varmaan itkettänyt, että hän oli toisen maailmansodan vuosina vain Intian varakuningas…

Mytty

Luulen, että useat kysymykset eräästä maininnastani ovat vilpittömiä. Siis ‘varatuomari’ on arvonimi, josta maksettiin (minun aikanani summana vähäinen) leimavero. Sen myönsi hovioikeus, mutta vain henkilölle, jolla oli vaadittu yliopistotutkinto ja joka oli sen jälkeen auskultoinut hoitamalla kihlakunnanoikeudessa tuomarin osoittamia tehtäviä ja istumalla se jälkeen 30 päivää käräjiä puheenjohtajana eli käytännössä yksin.

Järjestelmä on edelleen käytössä. Ennen monet kiukuttelivat leimaveroa. Ensin meni käytännössä vuode palkka, koska auskultointiajasta maksettiin vain nimellisesti. 

Lähes kaikki muut arvonimet myönnetään yleisistä tai erityisistä ansioista ja tyypillisesti varttuneessa iässä olevalle.

Kummallinen sana on sitä perua, että asianomainen voidaan hovioikeuden määräyksellä oikeuttaa ja velvoittaa istumaan tuomarina. Olen ollut lähellä tilannetta, jossa tehtiin suunnilleen näin varsinaisen tuomari äkillisen sairauskohtauksen vuoksi. Hovioikeuden lupa saatiin puhelimitse, ja paperilla se tuli postissa.

Henkilöä eli esimerkiksi poliisimiestä asioita ajavaa lakimiestä tai syyttäjää ei hovioikeuskaan voi määrätä istumaan tuomarina, ellei hän ole auskultoinut eli ole varatuomari.

Tämä ei ole tärkeilyä. Alituomarina toimiva voi esimerkiksi vihkiä ihmisiä avioliittoon ja lähettää toisia linnaan eli tuomita vapausrangaistukseen. Tyypillisesti hän ratkaisee riita-asioita ja määrää vastaajan maksamaan kantajalle vahingonkorvausta, esimerkiksi kymmenen tuhatta euroa, tai miljoona. Lähes aina arkijärki toimii eli auskultantteja ei panna istumaan asioita, joide ratkaisemiseen heidän kykynsä eivät riitä.

Vuoteen 1978 asti muuten laissa luetelluissa asioissa alioikeuden ratkaisu ei tullut voimaan ennen kui se oli alistettu hovioikeuteen, joka siis antoi varsinaisen tuomion. Menettelyä oli käytettävä muun muassa murha-asioissa.

Selityksestäni käy ilmi, ettei esimerkiksi “varalääkäriä” voi olla. Vain lääkäri saa suorittaa erinäisiä vastuullisia toimia, ja kysymyksessä on siis henkilö, joka on laillistettu lääkäri. 

Kysyin kerran ystävältäni, joka on lääkäri, saako hän säädösten mukaan harpata kadulla tiedottomana makaavan ihmisen yli. Ei saa. Entä puliukon. Ei saa. Ilmeisen vakavissa tilanteissa lääkäri ei ole koskaan “yksityishenkilö”. 

Huvittavaa muuten että lääkäreitä sanottiin ennen aina tohtoreiksi. Ennenkin suurin osa heistä oli lääketieteen lisensiaatteja.

Varatuomarin nimitys on hieno ja tapaan kannustaa sen hankkimiseen. Siinä oppii hyvin tärkeitä asioita. Senkin voi oppia, että tuomioistuimessa melkein kaikki ovat omasta mielestään oikeassa ja oikealla asialla, mutta silti noin puolet häviää juttunsa. Jotkut sanovat silloin menettäneensä uskonsa oikeuslaitokseen.

Tiedän kolme ihmistä, jotka olivat maan kaikkein parhaita lakimiehiä. Heitä olisi haluttu korkeimpaan oikeuteen tai oikeuskansleriksi. Tämä ei onnistunut, koska he eivät olleet aikoinaan istuneet käräjiä eli saaneet varatuomarin arvoa. Kunniallisina ihmisinä he eivät edes suunnitellet mitään vippaskonstia. Ehkä sellaista konstia ei olekaan.

Mielestäni on selvä, että jos tahtoo ajaa autoa, on opeteltava se taito ja joukkoliikennettä koskevia lain määräyksiä ja sen jälkeen suoritettava säädetty koe, jonka arkinen nimitys on “insinööriajo”. Mielestäni on erittäin selvä, ettei junaa saa ajaa eikä lentokonetta kuljettaa kuka tahansa.

Mainitsemieni menneisyyden miesten ajatus kai oli, että varatuomari on jotenkin herraskainen ja poliittinen nimike. Kas kun ei sitten maisteri saman tien! Tai ylioppilas.

Otsikon “mytty” on tuomioistuimen sisäkieltä. Erinäiset asiakirjat allekirjoitti esittelijä, jonka nimen selvennykseen lisättiin “m:tty” eli “määrätty”. Ruotsiksi “f:d” eli “förodnad”. Josta palaan tunnettuun mainintaan virkanimikkeistä. Suomen ”kirkkoherra” on ruotsiksi “kirkkopaimen” (kyrkoherde). Ja “pastori” on latinan kautta niin ikään “paimen”.

Lasikuvat

Millaista ennen oli?

Minuun teki hyvin voimakkaan vaikutuksen noin tunnin dokumentti “Nätti ja Matti”. Tuskin sitä moni katsoi eilen aamulla, ja Areenassa tässä olevassa osoitteessa katsojia on vain 80 000.

https://areena.yle.fi/1-50780202

Yksi syy voi olla mielestäni hiukan kömpelösti toteuttu vanhojen valokuvien kytkeminen juttujen Nätti Jussiin, vaikka viimeksi mainitusta tuli monien kirjojenkin käsittelemästä, todella eläneestä ihmemiehestä uuttakin tietoa.

Todellinen ihmemies oli Rovaniemen Louejärveltä kotoisin ollut Matti Körkkö, josta löytyy hiukan tietoa myös hakukoneella, Rovaniemen kotiseutumuseon sivuilta.

Hilja Paloniemi -niminen nuori valokuvaaja oli saanut museossa tehtäväkseen selvittää, mitä olivat kyliltä löytyneet aika isot, pelottavan hajuiset lasilevyt. Ne olivat negatiiveja 1920-luvun loppupuolelta 1960-luvulle. Negatiivit on nyt käsitelty ja tallennettu ja niistä on tehty tämä televisio-ohjelma.

Aineistoon liittyy ainakin kaksi sensaatiota. Kuvat ovat erittäin hyviä ja ne esittävät asioita, joista ei oikeastaan ole olemassa aineistoa, tavallisia ihmisiä arkisissa ympäristöissään.

Fantastinen laatu johtuu kuvaajasta, joka taisi olla poikkeuksellisen lahjakas, pienviljelijäperheen kouluja käymätön poika alkujaan, sotien jälkeen ainakin kuuden lapsen isä ja pikkuvirkamies, joka sivutoimenaan kävi ottamassa valokuvia myös pikku tilaisuuksista, aineiston perusteella kuitenkin vain sellaisissa, joihin edes lehtien harvat valokuvaajat eivät tulleet.

Körkkö oli saanut haltuunsa tyypillisen puisen palkkikameran, jollaisia käytettiin ateljeessa. Suoraan sanoen muistan itsekin, että “virallinen” rippikuvani otettiin 50-luvulla tuollaisella laitteella. Negatiivin koko oli luullakseni 10 x 15 senttimetriä, ja niinpä onnistuneiden kuvien jälki oli terävyyden ja sävykkyyden kannalta samaa luokkaa tai parempi kuin nyt myytävien, tuhansien eurojen hintaisten järjestelmäkameroiden. Minulla on Nikon D750 ja siihen kolme linssiä eli rahaa on palanut runsaan viiden vuoden aikana ehkä viisi tuhatta. En sano mitään Nikonin ja Canonin ammattilaisten ykkösmalleista, joita en ole edes kokeillut, enkä esimerkiksi Leican ja Hasselbladin digiversioista, koska niiden hinnan näkeminenkin pyörryttää. Mutta vanhoista mustavalkokuvista tiedän jotain, koska niitä harrastettiin nuoruudessani paljon ja taidolla, ja satun pitämään sotaa edeltäneen ajan klassikoista, joista mieluisin on Brassai.

Tämä siis taustoittamaan arviotani, että Körkön kuvissa on ainakin kymmeniä saman tasoisia kuin Paulaharjun, Pälsin ja Setälän kuvat ihmisistä. Signe Brander on luku sinänsä.

Körkön ihmeellinen oivallus oli viedä ateljeekamera ulos ja retuuttaa sitä polkupyörällä pitkin kyliä. Mutta koska hän ei ollut ehkä kuullutkaan kansatieteestä, hän kuvasi vain ihmisiä, koteja, rakennuksia ja työntekoa ja toimiessaan pitkään ennen sotia ja niiden jälkeen savotoilla kasöörina eli palkanlaskijana ja maksajana kuvissa on runsaasti myös kuvia savotoista sisältä. Koska Körkkö oli opetellut myös magnesiumin käytön, ainakin minä näen nyt ensi kertaa jokseenkin varmasti aitoja kuvia raskaan työn tekijöistä illalla ja esimerkiksi kämppäemännistä.

Mukana on koulunkäyntiä, koululaisia välitunnilla ja pienempiä merkkipäiviä, joissa myös lapsilla oli päällään paremmat vaatteet, jos sellaisia oli.

Kuvaajan harvinainen lahjakkuus näkyy siinäkn, että kuvissa on vältetty jokseenkin kaikki hyvienkin harrastelijoiden virheet. Ei vääriä kiiltoja, ei huonoja ilmeitä, ei kömpelöitä liikkeitä, ei käsketyn näköisiä asentoja, ei edes harhailevia katseita.

Se on tunnettua, ettei meilläkään ole juuri minkään vertaa uskottavia valokuvia sodasta, mutta kun ei ole rauhastakaan ennen eikä jälkeen sotien. Ja joka jumalan koululuokasta löytyy luokkakuva, myös pulpetissa istuvista lapsista, mutta en muista kai koskaan nähneeni kuvaa opetustilanteesta. Niin se menee. Minulla on hienoja kuvia useista tädeistä ja mummoista, mutta olisipa edes yksi kuva asianomaisesta paistamassa pikkuleipiä tai parsimassa sukkia. Kun ei ole.

Kehun tätä Körkköä tässä näin kauheasti ja manaan lukijoita ainakin vilkaisemaan ohjelmaa Areenasta, koska tiedän ja muistan, että ihmisten ja tilanteiden valokuvaaminen oli hyvin vaikeaa. Jokainen järkevä ihminen reagoi kameraan joko ottamalla ilmeitä tai sitten poseeraamalla jostain opitulla tavalla.

Ja sama tapahtuu uudelleen. Mietitäänpä, kertovatko ne miljoonat selfiet ja loputtomat puhelimella kuvatut videot itse asiassa mitään aitoa.

Näin käy aikana, jolloin totuus on muutenkin taas ankarien säännöstelytoimien kohteena, ja “uutisina” saa joka päivä lukea mitä oudoimpia asioita maan ja maailman johtohenkilöiden lausumina.