Keskustelen kanssani

 

Politiikassa droonia ei ole keksitty vieläkään.

Kuvassa lennokki. Ne eivät 1950-luvulla, jolloin minäkin liimasin kokoon “Eskon” ja “Esan”, räjähtäneet eivätkä vakoilleet, vaan jysähtivät siipi edellä jäiseen peltoon ja menivät rikki. Itsekin siirryin Rewellin “koottaviin” eli pienoismalleihin, jotka ripustettiin karhulangalla näkösälle keräämään pölyä.

Sana “drone” tarkoittaa mehiläistä, urospuolista kuhnuria. Varhaiset pikku moottorin käyttämät lennokit surisivat.

Kun huomasin “nelikopterin” Verkkokaupassa, ajattelin että on tuokin muoti. Kuukauden kuluttua kukaan ei muista siitä mitään. 

Olin kovin hyvilläni, kun kävi ilmi, että muuan nuori turkulainen tohtori on tehnyt luultavasti hyvän tutkimuksen TV-sarjasta “Perhe on pahin”, josta joku lukija voi mustaa Archie Bunkerin ja Läskipään.

Hänen mukansa poliitikot, nyt viimeksi Trump, keksivät juuri siitä, että suurelle kansalle voikin puhua sopimattomia ja esittää kannattomia kantoja ja että revittely miellyttää katsojia.

Tuon viimeksi mainitun oivalluksen sai meillä Suomessa Spede. Miten voi keksiä jotain niin kamalaa kuin Uuno Turhapuro. Ja mikä pysyvä menestys!

Meillähän Stubb yritti vähän sellaista farssimenoa pääministerinä ollessaan, huonoin tuloksin. Oivallus tosin oli oikea. Meilläkin kiinnostaa enemmän ministerin silmälasit kuin sairaalat, joilta asianomainen on ehkä kuristanut rahoituksen. Eli vanha retoriikan sääntö: keskity aina sivuasioihin. Muuten  katsojat vaihtavat kanavaa.

Ja ensimmäistä kerta kautta aikojen meillä on poliitikko, jolla näyttää myös ulkomailla olevan tilanne hallussaan. Kuka muistaa erittäin lahjakkaan Ahti Karjalaisen, jonka onneton englannin kieli laukaisi muotiin tankero-vitsit. Ensimmäinen oli keksitty juttu, jonka mukaan silloinen pääministeri Karjalainen olisi sanonut radion haastattelijalle, että Lontoossa eläintarhassa oli tankeroita. Kylteissä oikein luki, että oll änimals aar tankeros.

Poliittisella droonilla tarkoitan kaukokatseisuutta. Olin lääpälläni, kun näin ensimmäisen kerran Lapin tunturimaastoa parin sadan metrin korkeudesta kuvattuna. Väläyksessä käsitin, mikä sai isäni Kullervon tekemään 89 rasittavaa eräretkeä suurtuntureille ja yrittämään esimerkiksi Luirojärven ja Sokostin valokuvaamista niin monta kymmentä kertaa eri vuorokauden aikoina ja valaistuksissa, että se lopulta onnistuikin.

Hän oli Lapin sodassa lentäjänä ja mainitsi itse, että kun saksalaisten Focke Wulffit kaarsivat kohti Norjan Altan kentältä, he pakenivat isolla Junkers Ju 88:lla, ainakin muutaman kerran Luirojärven tai Muorravaarakan päälle. Jolloin hän ajatteli että jumalauta. Mitä kaikkea täällä on! Tänne on tultava jalan, jos sattuu selviämään hengissä. Se oli lokakuuta 1944, ja syyskesällä 1946 hän oli ensimmäistä kertaa siellä nykyisessä kansallispuistossa, josta ainoa karttakin oli 1 : 100 000 ja niin päin seiniä, että siinä Lutto virtasi Kemijokeen. Sellaista oli ennen. Itse Fellman mainitsi “Luirotunturin” luultavasti tarkoittaessaan Sokostia. 

Ymmärsin jotain, kun pääsin tästä puita viemäriremontin vuoksi kaadettaessa nosturiauton koriin kameroineni. Oma pihapiirini ja kotikyläni muuttui jo noin 10 metrin korkeudessa jokseenkin tuntemattomaksi. 

Historia kirjoitetaan edelleen jalka- tai ratsumiehen näkökulmasta. Niinpä se näkökulma on edelleen vieras, että 1918 kuningasseikkailun ja 1941 Jatkosotaan Saksan rinnalla ryhdyttäessä Saksaa ei kiinnostanut pätkääkään Suomi.

Vuonna 1918 Saksa oli jo maaliskuun alussa sopimuksin sitonut Suomen siirtomaakseen ja ottanut oikeuden muun muassa määrätä kaikesta viennistä. Itämeren divisioona ei tullut “auttamaan Suomea”, vaan pitämään silmällä pahantapaisia Pietarin bolsheikkeja. Ja niinpä esimerkiksi Mannerheim sai mennä ja kaikkea valtaa täällä käyttivät saksalaiset ja heidän paikalliset ihailijansa.

Hitler arvioi 1939 Ribbentrop-sopimuksen tehdessään Suomen sotilaallisesti ja muutenkin täysin merkityksettömäksi, joten rakkaat, ihannoidut aseveljemme eivät panneet tikkua ristiin Talvisodan aikana. Vasta täysin odottamaton ja järkyttävä menestyminen Ranskaa vastaan kesällä sai saksalaiset kiristämään aikatauluaan. Hyökkäys Venäjälle edellytti Norjan valloitusta ja hyväntahtoisten hölmöjen löytämistä Suomesta Muurmannin suunnan tulppaamiseksi.  

Tänäkään päivänä ei kirjoihin kirjoiteta, että jo kansalaissodan aikoihin keksitty “Suur-Suomi”-aate ja siis rajan vetäminen miekalla Vienanlahdesta Laatokkaan oli paitsi yleisesti järjetöntä myös käytännössä mahdotonta. Suur-Saksa oli syntymässä. Sellaisten vankkureiden kulkiessa suomalaisille oli tarjolla korkeintaan veräjän aukaisijan - kerjäläispojan - tehtävä.

 

Kehu

 

Ennen pelättiin kehumista. Jos saa kehuja, menee pilalle, muka. Mielestäni kokeneet psykologit ovat nykyisin jokseenkin yksimielisiä siitä, että vilpitön kiitos on paikallaan ja edistää etenkin lapsen kehitystä. Itse otan vastaan myös vilpilliset kiitokset kevyesti kumartaen mutta rahaa maksamatta.

Olen tässä kiinnittänyt huomiota J.K. Paasikiven arveluttaviin piirteisiin, koska hän on asianmukaisesti autuaaksi julistettu suurmies ja saanut olla viime vuosikymmenet rauhassa. Yritän kiinnittää huomiota siihen, että mitä perinpohjaisemmin hän mietti yleisiä ja yksityisiä asioita, sitä varmemmin lopputulos meni metsään. Vuoden 1918 nyt miettien irvokkaan typerä kuningasseikkailu eli saksalaisen prinssin hankkiminen tänne hallitsijaksi kun maa vielä höyrysi kansallisista onnettomuuksista ja Saksa oli jo häviämässä ensimmäisen maailmansodan, on vain yksi esimerkki.

Mielenkiintoisesti Paasikivi, kuten hyvin luultavasti Rytikään, eivät tuossa vaiheessa uskoneet inflaatioon. Kahlattuaan kaiken kirjallisuuden ja puolet tilastoista he eivät tulleet ajatelleeksi, että rahan arvo ei palautuisi “ennalleen” arvon notkahduksen jälkeen. Ryti kävi oikein Ruotsissa asti kysymässä päämiehensä Alfred Kordelinin eli silloin Suomen rikkaimman miehen asioissa, mahtaisiko länsivaluuttana takaisin maksettavassa lainassa olla jotain vaaroja ruplan varjostaman markan maassa. Asiakas oli juuri hankkinut maan suurimman maatilan (Jokioinen ja Ypäjä) ja muuta hyödyllistä, kuten Ihantalan kylän hyvin läheltä Viipuria…

Eilen oli HS:ssä Sixten Korkmanin kolumni juuri nyt tapahtuvasta maailmanpolitiikan murroksesta. Kirjoitus oli selvästi vuoden paras. Tarkoitan kaikkia Suomessa ilmestyneitä yhdellä istumalla luettavia tekstejä. (Rajaan siis kirjat ulkopuolelle.)

Korkman onnistui välittämään helposti käsitettävällä tavalla arvion, että USA ja Venäjä ovat jakamassa Eurooppaa keskenään.

Itse tulkitsen samalla tavalla lisäten kaksi pointtia (Paasikivi käytti sanaa “punkti”.) Voiton näiden kahden kilpailussa vie Kiina. Ja kävelevä vankila on paljon halvempi ratkaisu kuin vankien vartiointi keskitysleirissä, rakennuksissa, maa-alueella.

“Kävelevä vankila” on kauan sitten keksimäni selitys parlamentaarisen demokratian paremmuudesta: ihmiset toimivat ilmaiseksi omina vanginvartijoinaan kantamalla sääntöjen ja kieltojen muodostamaa häkkiä mukanaan aina ja joka paikkaan. Tätä Michel Foucault ei täysin tajunnut oivallettuaan kirjassaan “Tarkkailla ja rangaista” (Surveiller et punir), että maailmamme kolme peruskiveä ovat vankila, kasarmi ja sairaala. “Panoptikon” oli muuan kuvitelma laitoksesta, jossa kaikki ovat jatkuvan tarkkailun kohteena ympäri vuorokauden, joka kolkassa.

Putin on karismaatikko, jonka esikuva on lähinnä Billy Graham, maailman menestynein evankelista, ja vuodesta toiseen kyselytutkimusten mukaan Amerikan suosituin henkilö. Häntä pidettiin myös ehkä maan vaikutuvaltaisimpana henkilönä. Viis saarnojen sisällöstä, mutta hänellä oli valtava karisma. Ja hänen takaansa erottuu elokuvan ja romaanin “Huijarisaarnaaja” (Elmer Gantry) päähenkilö. 

Leni Riefenstahl kuvasi unohtumattomasti 30-luvulla Johtajan, jonka puheiden sisältöä kukaan ei kuunnellut eikä muistellut jälkeenpäin ja silti karskit soturit ja pöljähtäneet täti-ihmiset onnittelivat vedet silmissä toisiaan siitä, että olivat saaneet kokea jotain näin ainutlaatuista. Viittaan elokuvaan !Tahdon voiitto” (Triumf des Willens), mutta kyllä tämän Johtajan noitavoimasta saa käsityksen myös äänitteistä, vaikkapa Berliinin urheilupalatsista sodan loppuvaiheessa.

Suomessa oli valtava karismaatikko, joka oli yleisölle puhujana keskinkertaista huonompi mutta ilmeisesti jopa kokouksissa ja ruokapöydässä aivan vangitseva: Mannerheim.

Paasikiven ongelma, jota hän ei itse käsittänyt, oli karisman puuttuminen. Vaikutuksen hän teki jo aloittelevana koulupoikana mutta jo hiljan tohtoriksi väitelleenä tähtenä hän ei ymmärtänyt peittää koleerista luonnettaan ja varsin hurjiakin raivokohtauksiaan. Aikalaismerkinnöistä löytyy jo varhain ironisia mainintoja tästä ja myötätuntoisia huomautuksiaa “neurasteniasta” eli heikkohermoisuudesta, jolla tarkoitettiin vakavaa vaikka ei mielisairauden tasoista henkistä vaivaa. Paasikiven tapauksessa on tietysti ihme että hän ylimalkaan selvisi poikkeuslahjakkuutena ensin äitinsä ja sitten isänsä menettäneenä tätinsä rihkamakaupan takahuoneessa Lahdessa, vaikkakin hänen sanotaan riitautuneen jo nuorena ylioppilaana joidenkin taajaman merkkihenkilöiden, kuten mm. Hennalan omistaneen Fellmanin kanssa.

Sama sekoilu

 

Ikuiset ajatukset ja vaeltavat viisaudet ovat keino peittää totuus. Siksi niitä koottiin ennen kirjoiksi ja pahimmassa tapauksessa hakattiin kiveen.

Paasikivi kopioi saksalaisesta kirjallisuudesta murjaisun “Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”.

Omassa pitkässä elämässään hän ei tullut ottaneeksi huomioon tätä ajatusta.

Hänen aatteensa ja periaatteensa oli luokkataistelu. Hän voitti sen kevyesti jo Hämeenlinnan normaalilyseossa. Vielä vuosikymmenien kuluttua hän harmitteli, että ylioppilastodistukseen jäi kaksi yhdeksikköä kymppien joukkoon. Hänellä oli kymppi jopa laulusta.

Aivan silmittömän hyviä kouluttautujia olivat myös K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti, Kekkonen sitä vastoin ei. Paasikiven ajoittainen mieliharmi, pääministerinäkin ponnistellut Linkomies muuten oli legenda myös yliopistolla - fil. kand. 19-vuotiaana, tohtori 25 ja professori 29 vuotta täyttäneenä. Häntä ja Paasikiveä pitivät jo opiskelutoverit luonnevikaisina.

Vuonna 1917 entinen ylitirehtööri, nyt koko Kansallispankin johtaja Paasikivi, pani tosiasiat paperille miettiessään, mitä tehdä, kun sosialistit olivat ottaneet enemmistön eduskunnassa. Tosiasiat sodasta: “Sodan voittaa joko Saksa tai Wenäjä.”

Kun sitten kävi miten kävi, hän keskittyi rahastamaan etevyyttään ja oli eräässä vaiheessa pankkinsa suurin yksityinen osakkeenomistaja. Valtavan kuukausipalkan lisäksi hän sai 2 prosenttia pankin vuosivoitosta tantiemina. Tätä ajatellen nykyiset bonuksen saajat voivat värähtää. Nykyrahassa jotain 120 miljoonaa euroa vuodessa.

Paasikiven tosiasioita kirjasi USA:n lähettiläs vuonna 1941, tosin luullen, että puhe oli vain suuresta naapurimaasta. “Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumattomana politiikkanaan on saada, mitä he voivat, ja sitten pyytää lisää…”

Wenäjä suosi Paasikiveä neuvottelukumppanina jo ennen lokakuun vallankumousta. Hän ei sanonut “ei”, vaan alkoi heti neuvotella hinnasta. Neuvotteluista juuri vallasta luopuneen tsaarin seuraajien kanssa suomalaiset palasivat voittajina Paasikiven johdolla ja meteli Seurahuoneella oli suuri.

“Tosiasioitten tunnustaminen” eli myöhemmin niin kuuluisa Paasikiven - Kekkosen linja muotoutui viimeistään 1918, kun Paasikivi vastasi asioista pääministerinä ja ajoi maahan saksalaista kuningasta sekä vastasi punakapinan “selvittelyistä” aseiden vaiettua.

Oltuaan toisen maailmansodan ajan hiukan syrjässä ja periaatteellisesti useimmiten eri kannalla kuin poliittiset päättäjät hän koki vielä uuden tulemisen ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Hän neuvotteli yya-sopimuksen, ja ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa riitti.

Lukiessa - uudestaan - runsaaseen aineistoon perustuvaa Tuomo Polvisen laajaa elämäkertateosta ja herra ylitirehtöörin omia päiväkirjoja, jotka muuten ovat verkossa, ei voi olla huokaisematta. Paasikiven keskeiset ajat eli 1907, 1913, 1918, 1941, 1945, 1948 ja 1956 olivat suorastaan hämmästyttävästi samaa sekoilua kuin nyt. Siis asioiden sotkemiseen ei tarvitakaan Internetiä, kuten usein luullaan.

Ei historia toista itseään. Historiasta tulee mieleen kertotaulu. Muuttumaton tekijä on ihmisten halu hyötyä kohtuuttomasti toisten kustannuksella ja - näin joku julmuri voisi sanansa satuttaa - väkivaltaisuus.

Tuo tässä toisteltu “tosiasia” muuten viittaa tieteeseen, ei politiikkaan. Ja tieteen oivaltamat “tosiasiat” osoittautuvat juuri tieteessä usein ennen pitkää riittämättömiksi tai suorastaan vääriksi.

Jo ennen Aristoteleen nimiin vietyä väitettä tosiasioista sanotaan kreikkalaisen viisauden tiivistyneen kahteen sanaan, “tunne itsesi”, gnothi seauton, jotka oli jo aikaisemmin esittänyt Kiinassa Lao Teu: 

“Joka tuntee toiset, on älykäs. Joka tuntee itsensä, on viisas.”

Osta lamppu

 

Miellyin sanaan “lampukka”. Uudessa Tšehov-suomennoksessa on paljonkin sanoja, jotka pistävät päähän, ja muotoja, joita ei voi sanoa tavallisiksi. Tuo sana oli ennen usein “tuohus”, jota tarvittiin etenkin ikonin edessä lepattavaa kynttilää sytytettäessä.

Mukaan on saatu mielikuva viisaista neitseistä, jotka riensivät lamppuineen ottamaan sulhasta vastaan.

Entä jos päivän uutinen ei olekaan uutinen?

Ovatko Trump, Putin ja Xian epätavallisen eteviä yksilöitä? 

Minulla oli kerran se kirja, jonka kansikuvassa oli iskevä nyrkki. Siihen aikaan en tiennyt paljon itämaisista taistelutaidoista enkä edes sitä, että boksarikapina ell nyrkkeilijä-kapina, levisi ja tuhosi etenkin kannattajiaan sen uskomuksen varassa, etteivät valkoiset pirut kestä kiinalaista nyrkkiä. Ajatus eli kauan esimerkiksi kung fu -elokuvissa.

Tuossa kirjassani kerrottiin myös taistelutaidosta, jonka oppinut kykenee kulkemaan, väistelemään ja pujottelemaan vaikka minkälaisen kansanjoukon läpi tai jopa seisomaan esteenä, jota muut väistävät, niin ettei kukaan kuitenkaan huomaa häntä, saati tunnista.

Kun tiedämme, että eräät buddhalaiset ja hindut osaavat lentää eli levitoida, eikö olekin luontevaa, että näkymättömyys on keskittymisen kysymys?

Minua ärsyttävät kuvat, joissa esiintyy suojelusenkeleitä ja muita alan yrittäjiä, koska kaikki enkelin nähneet tietävät, ettei enkeliä näe.

Aleksanteri Suuri varmaan murhattiin. Historian yksimielisesti vahvistama tarina huonosti harkitusta uimisesta, kylmettymisestä ja tautiin kuolemisesta, on kovin epäuskottava. Diadokit, kuten Ptolemaiokset ja seleukidit, olivat taatusti jo pitkään kiristelleet hampaitaan. Aleksanteri puolestaan oli Aristoteleen oppilaana niin etevä, että veti perpetiat (huipennus) itse unohtaen, että tuo ajatus oli runousoppia.

Hitleriä ja Stalinia ei murhattu Hitler voivotteli vielä ampuessaan itsensä, ettei Saksan kansa sittenkään ollut hänen arvoisensa. Stalin kuunteli sängyssään Mozartin C-duuri-pianokonserttoa, mikä kertoo tapauksesta melkein kaiken. Ymmärtäisin hyvin eteenpäin suuntautuvat Es-duurin, mutta C…? Se (“Elvira Madigan”) on niin eläväinen.

Napoleon, hänkin suuri roisto, jolle toisten henki ja hyvinvointi ei todellakaan ollut ongelma, oli ihmisenä läkähtyä itserakkauteensa.

Vaikeasti erottuvat ministerit tai kanslerit, sellaiset kuin Talleyrand ja Metternich ja - todellakin, Nixonin ajoista alkaen töitä paiskinut Kissinger - olivat eteviä henkilöitä, jotka näkivät. Pyramidi  muuten on hieno keksintö, koska sitä ei näe yhdellä katsomisella kokonaan. Näkymättömissä voi olla ikäviä yllätyksiä.

“Kaiken käsikirjat” ovat olleet vuosituhansia muotia. Iskevin otsikoltaan on roomalainen “asioiden luonteesta” (Lucretius). Hän käytti niin järkyttäviä käsitteitä kuin sääli ja totuus.

Giovanni Arrighi julkaisi 2000-luvun alussa kirjat, joissa hän hyvin perehtyneesti selvitti valtakeskuksia Kiinasta Fireenzeen, Alankomaista Lontooseen ja delleen New Yoekiin. Etenkin teoksessa Adam Smith Pekingissä Hän hahmotteli tämän vuosikymmenen ja etenkin tämän viikon tapahtumat.

Dnan “kapitalismi” sijasta hän sekä vanhana eurokommunitina että Braudelin suunnan annalistina osoitti sen ajatuksen ongelmallisuuden, että kaksinapainen maailma katosi. 

En osaa kuvitella, mitä tarkoittaisi yksinapainen tai kolminapainen. Ihmisen ja muiden eläinten yksi napa on osa istukkaa, joka yhdisti syntyneen synnyttäjään.

Hän perustelee, että maailman johtava talous ja kulttuuri on oleva Kiina Yhdysvaltojen rappeutuessa ja palatessa brbaarisuutensa. Näiden kirjojen ilmestyessä ei Trumpista ja Putinista vielä tiedetty. Nyt tiedetään.

Ollin oppivuodet

 

Oli juhlaa. Oli tuttuja ja heidän serkkujaan. Ja samalla painoin mieleeni ostaa otsalampun tai kaksi. Kaupoille on muutenkin asiaa.

Jos sattuvat lukemaan, tässä pienen heeni täydennys, kaikille:

Titus Petronius Arbiter:

Ranta ja meri kauniimmat kuin elämä! Onni

on astua maihin tänään ja tässä.

Päivä on korkea. Tälle paikalle ennen

houkuttelin merenneitoja loiskuttamalla vettä.

Tuossa on lähteikkö. Tuonne tuo tuuli levää.

Täällä asuvat muistot ja sanaton hellyys.

Olen elänyt. Muuttuva onni ei pysty

riistämään sitä, minkä olen jo saanut.

O litus vita mihi dulcius, o mare! Felix

Cui licet ad terras ire subinde meas!

O formosa dies! Hoc quondam rure solebam

Naiadas alterna sollicitare manu!

Hic fontis locus est, illic sinus egerit algas.

Haec status est tacitis fide cupinibus.

Pervixi; neque enim fortuna malignior unquam

eripiet nobis quod prior hora dedit.

Runo on kaksi tuhatta vuotta vanha, käännös omani ja sisältö jokseenkin sama kuin fyysikko ja nobelisti Penrosen uusimmissa kirjoissa, joita suositan viitseliäille. Elleivät ne silloita suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa, ne osoittavat “humanistisen alan” ja “tieteen” rajan keinotekoisuuden. Penrose kirjoittaa - ehkä piruuttaan - että aineen ja energia kaksoisjumaluutta edelsi - tietoisuus. Fashion, Faith and Fantasy in the New Physics of the Universe.

Epätasaisten portaiden meneminen alaspäin on hankalaa, kun valo jää selän taakse. Omat ulkoportaamme ovat ikävät samasta syystä. On esineitä, joilla ontaito tipahtaa esimerkiksi auton lattian pimeään.

Jutun kuvassa on eräs tuttavani otsalamppuineen. Paristot kulkevat kätevästi olkapäällä, kuten nähdää.

Jos erehtyisin - sädekehä on esiintynyt kuvissa melkein sen ajan, jolta kuvia on. Se ei ole millään muotoa kristinuskon oivallus. 

Omana kysymyksenäni esitän, mahtaisiko kruunu olla samaa perua. Luulisi että kuvissa esiintyvä kuninkaan kruunu tai sitä aikaisempi diadeemi on kotioloissa hankala, varsinkin jos sen käyttäjällä on täitä. Jos olisin täi, olisin erikoisen kiinnostunut kirkollisista päähineistä, jollainen on esimerkiksi paavin tiara. Tuntuisi että sana “hiippakunta” viittaisi piispan päähineeseen.

Hiippa kulkusineen puolestaan on tontun lisäksi narrin asun osa, siis tyyppiä Rigoletto.

Lähde

 

Ei millään näe niin hyvin kuin silmällä.

Jorma tunsi hyvin Polyteekin perinnettä. Hänen Väinö-enonsa oli ollut parin muun teekkarin kanssa jo rikkomassa venäläisen Itämeren laivaston tykkejä jonkinlaisiksi inspehtooreiksi laittautuneena vuonna 1917, ja perheessä pistäytyi joskus arkkitehtuurin ja asemakaavoituksen merkeissä O.-I. Meurman, joka puolestaan muisti hyvin, miten kasakat ajoivat ratsuillaan Suurkirkon portaita ylös alas vuonna 1902 ja yliopiston miekkailun opettaja Maexmontan oli helisemässä santarmien kanssa.

Jutun ensimmäinen lause on kuulemma aforismi, jota eräs arkkitehdiksi opiskeleville piirustusta opettanut mestarismies oli kernaasti käyttänyt tunneillaan. Se puolestaan palautui mieleeni, kun luin, että ystäväni Pekka Vuori täytti koko joukon vuosia ja oli lehden valokuvassa hyvin pirtsakan oloinen. Ehkä voin suoraan tunnustaa, että minulla on tässä huoneessa seinällä Pekan mainio maalaus ja lisäksi karikatyyri itsestäni  vuodelta 1991. Lakkini on sama kuin silloinkin, ja tallella on myös kynän sijasta käteeni työkaluksi piirretty sorkkarauta, sanana muuten näppärä suomennos ruotsalaisten varkaiden termistä “kofot” eli siis lehmän jalka.

Jutun kuvasta tarkkanäköinen tunnistaa Runebergin lähteen. Lähteen silmä pulputti ahkerasti viimeksi Ruovedellä käydessäni; matkailimme Jorman kanssa seudulla jo 1960-luvulla kunniallisissa tarkoituksissa eli riijustelemassa.

Monikaan muu ei tiennyt, että reitillämme Teiskossa oleva Aunessilta, joka heitätti autoa, oli Salaman “Juhannustanssien” dramaattisen kohtauksen paikka. Kuulin Salamalta itseltään. Hän oli seudun poikia, mutta en muista ulkoa, oliko hänet pantu kävelemään pahantapaisuuden vuoksi Lyskasta vai Rellusta.

Hauska että muistin: Salamalla on aivan erinomaista pienproosaa, varhaiset novellit.

Olin eilen ohjailtuna silmälääkärissä, koska useita kertoja leikattu verkkokalvo ryppyilee taas, ja näkö heikkenee muutenkin.

Niinpä mielessäni oli Ylioppilaskunta, joka näyttää tänään saavan ikävää julkisuutta kiinteistöasioistaan. Kumpaankaan silmääni ei ole sattunut selvityksiä Helsingin keskustakorttelien vaiheista. Siinä oli vielä sotien jälkeen Skoha, minulle maalaiselle urheiluliike vain, mutta aikaisemmalta nimeltään Suojeluskuntain Kauppa Oy. Kestikartano, jossa kävin joskus syömässä, oli ollut Isänmaallisen kansanliikkeen Musta Karhu, jossa aatteellisista syistä muun muassa jazzin ja ruotsia äidinkielenään puhuneen G. Malmstenin musiikin esittäminen oli ollut kiellettyä.

Sen taakse kohosi sitten Aikatalo, jonka nimessä on kelloseppä Olga Aikala, maan kolmas naispuolinen kauppaneuvos. Ja kun minun aikanani asianajotoimistomme oli naapuritalossa, samassa kuin Instrumentarium, välillä katselin työhuoneeni ikkunasta, kun vastapäätä kestokiukkuisen oloinen suurjuoksija Paavo Nurmi meni ja tuli paitaliikkeensä ovesta. Vanhemmat lakimiehet kertoivat, että rakentajana eli gründerinä juoksija oli kovaotteinen mies ja joskus yhtä vaikea omille avustajilleen kuin vastapuolelle.

Mietinnän kalvas karva…

Ehkä joku muukin saa näistä Shakespearen pätkistä ikuisen seuran niin että Paavo Cajanderin ikivanha suomennos tuntuu paremmalta kuin mikään myöhäisempi.

Tehkää hyvin!

 

HAMLET III 1

 

Ollako vai ei olla, siinä pulma:

jalompaa onko hengen kärsiä

kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet

Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,

Lopettain kaikki? Kuolla, — nukkua,

Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy

Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,

Nuo lihan perinnöt, ― se loppu hartaast'

Ois halattava. Kuolla, nukkua: ―

Nukkua! kenties uneksia? ― siinä

Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,

Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,

Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset

ne elon kurjuutta niin pitkittävät.

Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,

hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,

vääryyttä sortajan, lain väännellystä,

virastolt' ylpeitä ja potkuja,

joit' ansiokkaat epatoilta saavat,

jos puukon tutkaimella suoran tehdä

Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis

ja hikois, voihkais elon kuorman alla,

jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, ―

tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi

palaja ykskään, ― niin ei huumais mieltä,

ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,

kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?

Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,

ja päätöksemme luonnonraittiin muodon

mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,

ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet

uraltaan luistavat tuost' arvelusta

ja teon nimen kadottavat. ― Vaiti!

Ihana Ophelia! ― Nainen, sulje

rukouksiisi rikokseni kaikki.

 

 

To be, or not to be, that is the question:

Whether 'tis nobler in the mind to suffer

The slings and arrows of outrageous fortune,

Or to take arms against a sea of troubles

And by opposing end them. To die—to sleep,

No more; and by a sleep to say we end

The heart-ache and the thousand natural shocks

That flesh is heir to: 'tis a consummation

Devoutly to be wish'd. To die, to sleep;

To sleep, perchance to dream―ay, there's the rub:

For in that sleep of death what dreams may come,

When we have shuffled off this mortal coil,

Must give us pause—there's the respect

That makes calamity of so long life.

For who would bear the whips and scorns of time,

Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely,

The pangs of dispriz'd love, the law's delay,

The insolence of office, and the spurns

That patient merit of th'unworthy takes,

When he himself might his quietus make

With a bare bodkin? Who would fardels bear,

To grunt and sweat under a weary life,

But that the dread of something after death,

The undiscovere'd country, from whose bourn

No traveller returns, puzzles the will,

And makes us rather bear those ills we have

Than fly to others that we know not of?

Thus conscience doth make cowards of us all,

And thus the native hue of resolution

Is sicklied o'er with the pale cast of thought,

And enterprises of great pith and moment

With this regard their currents turn awry

And lose the name of action.

 

 

= = =

SEYTON.

Kuningatar on kuollut, hyvä herra.

 

MACBETH.

Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa

kyll' olis ollut sille sanomalle. ―

Huomenna, huomenna ja huomenna!

Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa

elämän kirjan viime tavuun asti.

Jokainen eilispäivä synkkään hautaan

on narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus!

Elämä vaan on varjo kulkevainen,

näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä

rajuupi aikansa ja katoo sitten;

Tarina on se, hupsun tarinoima,

täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. ―

    (Sanantuoja tulee.)

Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun!

 

SANANTUOJA.

Kuningas armollinen!

Sanoisin mitä nähneheni luulen,

mut enpä tiedä kuinka ―

 

MACBETH.

                         No niin. Sano!

 

SANANTUOJA.

Kun vahtina ma kunnahalla seisoin

Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän

Minusta näytti.

 

 

MACBETH.

                Valhettelet, orja!

 

    (Lyö häntä.)

 

SANANTUOJA.

Vihanne kärsin, jos en puhu totta.

Sen nähdä voitte virstan parin päässä,

ja niinkuin sanoin: metsä, joka käypi.

 

MACBETH.

Jos puhut valhetta, niin lähipuussa

saat elävänä riippua sa, kunnes

kutistaa nälkä sun. Jos puhut totta,

voit mielist' aivan saman tehdä mulle.

Lujuuteni jo pettää: aavistan jo

tuon paholaisen kaksikielisyyttä.

Totuuden varjolla hän valheit' ajaa:

"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee

Birnamin metsä." ― Ja nyt metsä kulkee

Päin Dunsinania. ― Aseihin! Joutuun! ―

Jos tott' on tuo, niin yhdentekevää,

jos täältä pakenee tai tänne jää.

Jo kyllästyä alan aurinkoon;

nyt mailma se vaikka hukkukoon!

Soi, jyry! Tule, hukka! Myrsky, myllää!

Ma kuolla toki tahdon pantsar' yllä.

 

Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,

Creeps in this petty pace from day to day,

To the last syllable of recorded time;

And all our yesterdays have lighted fools

The way to dusty death. Out, out, brief candle!

Life's but a walking shadow, a poor player,

That struts and frets his hour upon the stage,

And then is heard no more. It is a tale

Told by an idiot, full of sound and fury,

Signifying nothing.