Selvää säästöä

Nuoret ihmiset tekevät hyvin mielenkiintoisia löytöjä mm. toistensa housuista ja hiukan varttuneemmat ns. maailmasta.

Elämäni taitaa tulla halvaksi, koska löydän yhä useammin mielenkiintoisia tavaroita laatikoistani tai taskusta.

Kävin kysymässä iPhonea, vaikka en ole siitä henkilökohtaisesti innostunut. Onneksi myyjällä oli tarve ottaa luulot pois ja osoittaa, kuka asiat osaa. Kävi ilmi, että Soneran kytkykauppaan sisältyy osamaksun tyrkyttäminen. Kun iPhone S:n jonotusaika kuuluu olevan kymmenen viikkoa, nyt on tilaisuus ostaa kuukausierin puhelin, joka jää sitten vanhaksi, kun tiettävästi kaikin puolin pontevampi ässä on joskus saatavissa.

Eikä Sim-korttia voi vaihtaa, ja tuntematon numero aiheuttaa kaikki Egyptin vitsaukset. Vodafone sai muuten tänään iPhonen Englannin oikeudet…

Ja osamaksuerien kätkeminen ennalta maksettujen puheluminuuttien hintaan ei ole oikein reilua peliä. Tuhat minuuttia ja sen jälkeen n markkaa minuutti plus aloitusmaksu…

Apple on mainettaan nuljumpi. iPodin kanssa tulee mielenkiintoisia vaikeuksia. Ainakaan minä en osaa siirtää kojeesta sävelmiä tietokoneelle ja jopa ostettujen ja maksettujen sävelmien siirtäminen toiseen iTunesiin on sallittua vain niin ja niin monta kertaa.

Ajattelin että pitäisi olla halpa ja ruma Nokia, joka olisi sopivan röpelöinen niin ettei se putoa taskusta. Ei ollut. Onneksi muistin, että kotona on. Hankin sen hätätilanteita varten, kun eräs omainen oli henkiheittona. Ja nyt se on kohta ladattu.

Tarinan tausta on tietenkin tavoitettavuus tositilanteessa. En voi pitää peruspuhelinta päällä, kun istun korjaamassa tenttikysymyksiä tai muuta vastaavaa. Tenttivastausten arvostelu on syytä tehdä kerralla, vaikka niitä olisi sata. Muuten arvosanat eivät välttämättä jakaudu oikeudenmukaisesti.

En ole ihan vielä valmis linkolaksi. Sitä paitsi sinänsä kiinnostava vaihtoehto olisi väärin vesilintua kohtaan.

Lappeenrantaan ajaessani eksyin matkalla, vaikka pidin navigaattoria päällä, kun en muista, paljonko Porvoon kautta ajaen matka on nopeampi kuin Lahden kautta. Siellä on näet ylimaalliset tietyöt niin ettei tuttua tienristeystä näkynyt missään, vaan kiersin yliopistolle keskustan kautta.

Niinpä tuli mieleen kiukutella navigaattoreista. Keskustelukumppanini, mitä lahjakkain nuori henkilö, sanoi etteivät edes ilmasta päivittyvät navigaattorit Tunne Turun motaria saati Hakamäentien tunnelia.

Vanha, alennusmyynnistä ostettu Tomtom taipui ihmeparantajan käsissä, sillä olen hiukan nureksinut osoitteen syöttämistä kosketusnäytölle. Yleensä se pitää tehdä vähintään viisi kertaa ennen kuin onnistuu.

Vastaus oli vasemmassa taskussa. Kynä, jonka päässä on kumi. Aina osuu, vaikka pitäisi kirjoittaa ”Hämeentie”.

Illan ratto on toisen, niin ikään erinomaisen henkilön ansiota. Agricola-historiasivusto sisältää ansiokkaan ajankohtaisesti linkin Google Booksin uusiin avauksiin. Siellä on nyt Life-lehti vuodesta 1960 tälle vuosisadalle suurennmoisen hyvin skannattuna ja samoin toinen suosikkini, Popular Mechanics.

Rakastan vanhoja aikakauslehtiä, mutta myönnän apeana, ettei niitä säilytä pirukaan eikä selaileminenkaan ole varsinainen ilo. Mutta että digitoituna!

Osta sinäkin ensi vuonna hengenvaaralliseksi todettu henkilöauto! Näyttää kalliimmalta kuin on mutta on halvempi kuin luulet, julistaa mainos.

Kolmas, sinänsä erillinen ja irrallinen asia. Digitaalivalokuvauksessa järjestelmäkamera vaihdettavin objektiivein tai iso kompakti on lakannut olemasta järkevä kysymys. Olen käyttänyt pari kuukautta Panasonic Lumix G 1:tä, enkä tarvitse uudemman mallin video-ominaisuuksia. Objektiivit ovat aivan riittävän hyviä; se todella hyvä on liian kallis.

Mutta tilanne jatkuu. Nyt tulee Panasonic Lumix DMC-GFI, hinnoiteltu 900 euroon 20 mm:n f 1.7 kiinteällä objektiivilla. Esittelyistä päätellen kennon ja objektiivin keskinäinen suhde on ihanteellinen. (Puhe on harrastelijan kameroista.)

Järjestelin digikuviani, joita on koko joukko, syksystä 2000 tähän päivään. Vaikka minulle mahdollisessa hintaluokassa taso ei ole vielä läheskään sama kuin filmille kuvatessa (dynamiikka!) niin kylläpä se on paljon parantunut.

Ehdotan lukijoille yksinkertaista menetelmää – paljonko rahaa kameraan. Ei yhtään – järkevää. Matkapuhelin, järkevää. 100-200 euroa – saa mainioita kompakteja, 100-200 tykö – sillä rahalla saa uskomattoman monipuolisia. Varottava kelloja ja kulkusia eli turhia tykötarpeita. Muistettava että harrastajalle kameran tärkein ominaisuus on se, että se on mukana.

Liian vaikea kysymys

 

Liian vaikea kysymys, yksityinen videointi

Saako elokuvan ottaa teatterissa näytännössä videolle yksityistä käyttöään varten?

Asiasta näkyy olleen suukopua, joka on tiettävästi ohi.

Otan asian esiin, koska olen vihainen ja häpeän. En nimittäin ole varma, mikä on oikea vastaus. Palkkakuitista päätellen minun pitäisi osata näin helppo asia. Kohtuuton vaatimus, että olisi tehtävä rehellistä työtä palkkansa eteen eli ajateltava.

Joku lukija tai oppilas saattaa hyvinkin tietää asian. Juttukaverini, minua parempi tekijänoikeuden tuntija, kaikilla mausteilla, ei kyllä liioin heti tiennyt.

Tekijänoikeuslaki on sellainen, että vastaus voi löytyä suoraan sieltäkin. Minä en ole löytänyt.

Asia ratkaistaan nähdäkseni pääsäännön mukaan, joka koskee kappaleen valmistamista yksityiseen käyttöön. 12 § 1 - ”Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen.”

Tuo lainkohta näyttäisi tarkoittavan, että sen kuin antaa kameran käydä, ellei teatterin omistaja käy niskavilloihin. Kotirauhan – oikeastaan julkisrauhan – perusteella sisätilojen haltijalla on eräitä oikeuksia, nähdäkseni selvästi myös oikeus kieltää koirien, kameroiden ja kaljakorien tuominen teatteriin. Ellei usko, ei myydä lippuakaan.

Minulla on vain se kiusallinen tunne, että tuo vastaus on tietyllä tavalla järjenvastainen. Sitä tekijänoikeuslakiin perustuvat ratkaisut kieltämättä välillä ovat. Mutta tämä tuntuu lainkin mukaan mahdottomalta.

Lainkohta luetaan siten, että yksityiseen käyttöön saa valmistaa kappaleen vain konsumoituneesta eli luvallisesti yleisön saataviin saatetusta eli julkistetusta teoskappaleesta. Tämä on selvää. Yksityistä kappaletta ei saa tehdä kaverin kopiosta, mutta sen sijaan kaverin tai kirjaston levystä, kaupasta ostetusta. Näin mm. Kivimäki, Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait. Samoin mutta ei aivan selkeästi Haarmann, Tekijänoikeus ja lähioikeudet.

Kaverin kopio ei nimittäin ole julkistettu. Tekijällä on yksin oikeus julkistamiseen eli esimerkiksi kirjoissa, levyissä tai elokuvissa uusien painosten / laitosten / erien valmistamiseen.

Lain tekstin mukaan sallittu kopiointi on siis kappaleen valmistamista, joka on tekijän yksinoikeus, ellei laki säädä poikkeusta, ja yksityiseen käyttöön kopiointi on poikkeus. Kappaleen valmistusoikeus ei konsumoidu.

Se elokuvanäytäntö? Elokuvan näyttäminen on sen esittämistä, ei kappaleen valmistamista. Yksityinen kopiointi ei koske esittämistä. Videointi teatterissa ei ole kappaleen valmistamista julkistetusta teoksesta.

Siis elokuvaa ei saa taltioida videolle eikä konserttia tai teatteri-esitystä videolle tai nauhuriin myöskään yksityiseen tarkoitukseen.

Live ei – tallenne kyllä.

Pragmaattinen testi. – Aina on mietittävä, onko ratkaisu myös järkeenkäypä ja löytyykö sille ymmärrettäviä yleisiä perusteita.

Kappaleen valmistusoikeus on tekijän elinkeino. Hän myy tuon oikeuden määräajaksi ja määräalueelle esimerkiksi kustantajalle. Levitysoikeuden konsumoituminen puolestaan on välttämätöntä, jotta teoskappaleilla voitaisiin käydä kauppaa. Ilman sitä kirjakauppias eli vähittäismyyjä joutuisi varmistelemaan oikeuksiaan. Nyt tietenkin riittää, että hän maksaa ostamansa, tukkukaupan tai kustantajan luovuttamat kappaleet, eikä tekijällä ole saumaa tulla riitelemään siitä.

Yksityinen kopiointi jätettiin jo vuoden 1927 laissa poikkeukseksi, koska se ei todella vaarantanut tekijän oikeuksia. Nykyisen lain esitöissä (1953) toistettiin että yksityisen käytön rajaaminen olisi mahdoton valvoa ja loukkaisi sietämättömästi kodin piiriä eli yksityiselämää eli sitä aluetta, jolla ei kauppaa käydä.

Niinpä elokuvateatteri, teatteri ja konserttisali ovat huvilaitoksia, joiden perustelu on sama kuin shanghailaisten bordellien: no pay, no lay.

Huvilaitoksessa kuvaa tai ääntä tallentava ei toimi yksityisyytensä piirissä. Lisäksi on vaikea ymmärtää, mihin hän sitä videota tarvitsee, kun kerran istuu katselemassa ja kuuntelemassa. Alkujaan yksityiseen käyttöön kopioinnin yhteydessä ajateltiin köyhää neitoa, joka jäljentää kirjastossa rapisevalla kynällä kirjoista runoja vahakantiseen vihkoon. Se on ymmärrettävää toimintaa. Olen tehnyt sitä itse, vaikka en ole neiti.

Ymmärrän ettei monikaan ymmärrä tätä, jos viitsii lukeakaan. Toisaalta on luentoasioita, joista ei viitsi laatia artikkelia. Helppo sanoa opiskelijoille, että katsokaa blogistani. Ja helppo sanoa entisille oppilaille, että olen tätä mieltä ja perustelut tulevat postissa.

Roinan myynti

 

Roinan myynti

Roinan myynti hyviin tarkoituksiin tuntuu mahdollisimman viattomalta. Muistan kauppakorkeakoulun hyväksi myydyn pienen tiilen, erilaisia rumia pikku patsaita – todellinen maan tapa.

Lapsena puolipakollinen arpojen tai joulukorttien myynti ei ottanut millään onnistuakseen. Ei muuten onnistuisi vieläkään.

Poliitikkojen kirjojen ja taulujen myyminen tuntui siis viattomalta tavalta kerätä avustuksia, kun rojusta maksettu ylihinta on itsestään selvä asia.

Pengoin kuitenkin tekijänoikeusjärjestöjen historiaa ja löysin varmistuksen tiedolle, että Saksan Teostoa vastaava GEMA on nimenomaan tohtori Joseph Goebbelsin luomus siinä muodossa, joka järjestöllä on edelleen. Tekijänoikeusjärjestö vie kaikessa hyödyllisyydessään yksityiseltä tekijältä mahdollisuuden määrätä teoksesta esimerkiksi antamalla alennusta säälittävässä tapauksessa, ja juuri siksi ajatus sopi natseille hyvin ja järjestön johtoon tuli itse Richard Strauss.

Penkominen kostautui. Samat lähteet kertoivat sensaatiomaisesti, että juuri mainittu Goebbels oli ilmoittanut verotettavaksi tulokseen vuonna 1932 eli vuotta ennen natsien valtaan nousua DM 619, mutta pari vuotta myöhemmin DM 300 000 kirjoituspalkkioina eli siis tekijänoikeustuloina puolueen eli silloin jo valtion sanomalehteen kirjoittamistaan teksteistä ja siinä julkaistuista puheista.

Kävi ilmi, että muutkin natsijohtajat nostivat mainioita rojalteja julkisista esiintymisistään.

Tätä en ollut koskaan huomannut ajatella. Paljonkohan Hitler ansaitsi WSOY:n julkaisemasta ”Taisteluni” –teoksesta. Kun kirja oli Saksassa käytännössä pakollinen, tekijänoikeustulot olivat tavattomat.

Saksan talviapu, Winterhilfe, ei ollut kovin suosittu, vaikka sitä kerättiin ahdinkoon joutuneille taatusti arjalaisille kansalaisille. Kerääjät olivat nimittäin SSA-miehiä, Pitkien puukkojen yön jälkeen SS-miehiä, ja empiville kansalaisille ilmoitettiin kiertelemättä, että nyt tulee turpaan ja seuraavaksi menolippu keskitysleirille.

Saksa lakkautti käytännössä sosiaalihuollon ja ohjasi sen näin uudelleen ”ansaitseville”, joihin eivät kuuluneet väärän rotuiset, työtä vieroksuvat tai ikävistä poliittisista aatteista epäillyt. Sen sijaan pienetkin pomot joutuivat ompelemaan housuihinsa entistä syvemmät taskut, koska he olivat ilman muuta ”ansaitsevia”, vaikkeivät olleet edes köyhiä.

Toisin sanoen – näin hypähtää ajatukseni – roinan myyminen voi olla pahempaa painostamista kuin pelkkä rahan pyytäminen. Joskus voi olla sellainen tilanne, että oikeaoppinen taulu seinällä tai kirja hyllyssä voi olla välttämätön signaali esimerkiksi poliittisista sympatioista.

Siten ostoksensa kellariin kätkeneet yhteisöt ovat oikeastaan toimineet aika fiksusti.

Jos sinulla on X-puolueen kaupittelema taulu konttorin seinällä tai tuon puolueen poliitikon pitkäpiimäiseksi ja sisällyksettömäksi tiedetty kirja hyllyssä, olet meidän miehiä tai naisia.

Pääministeri Vanhanen, tuo viisas mies, kieltäytyi tänään ottamasta niskoilleen vastuuta vuosikymmeniä noudatetuista tavoista.

Muistan kyllä oikein hyvin sen vuosikymmeniä noudatetun tavan, että myös juristilta edellytettiin esimerkiksi lääninverovirastoon alempaan virkaan sinisen tai punaisen valtapuolueen jäsenkirjaa.

Luulen kuulleeni, että esimerkiksi Itävallassa on edelleen kaksinkertainen hallinto, koska virkoihin on nimitettävä molempien suurpuolueitten edustajat niin ettei heille riitä tavallinen ”Proportz” eli valtion virkoja samassa suhteessa kuin paikkoja parlamentissa.

En nyt ole ihan varma, onko tätä näkökohtaa tuotu esiin keskustelussa. Siis viimeksi mainitsemani simonian eli virkojen ostamisen ja myymisen lisäksi poliittinen rahoitus voi pahimmillaan muodostua sellaiseksi, mitä hyvin poliittiseen ammattijärjestön kuuluminen oli aikoinaan.

Vahinko ettei ystäväni Matti A. kirjoita muistelmiaan, vaikka sellaiset olisivat nyt muodissa. Monessa mukana ollut juristi aloitti työelämässä opintojaan rahoittaakseen rakennustyömailla ns. työmaaterrorin aikana 40-luvulla, jolloin rakennustelineiltä putoili kuulemma vallan sakeanaan pattingin pätkiä, rakennusmestareita ja väärään liittoon harhautuneita.

Turussakin kuulemma haettiin isokokoisia sosdem-mielisiä pikakiväärimiehiä satamaan jakamaan päivittäisiä työtehtäviä. Kuului löytyneenkin.

Kakkoskoti

Suosittelen hotellia. Kun ei liikaa joudu reissaamaan, rauhallinen ilta hotellissa on nautinto. Voi käydä niinkin, että tulee mieleen kaikkea, minkä onnistuu kotosalla siivilöimään mielestään.

Hotelli Lappeen aamiaispöydässä on juuri uunista otettua ruislimppua. On vähän vaikea keksiä ylimaallisempaa herkkua. Ajattelen nyt pitää kiinni siitä ajatuksesta, että en vie läppäriä yöksi hotelliin enkä pidä puhelinta ollenkaan päällä. Aamiaisella en lue lehteä. Ei niitä riittäisikään.

On ilo ettei tarvitse olla lähdössä lentokentälle, vaan hyvin hitaalla bussilla yliopistolle, eikä kotiinkaan turvatarkastuksien kautta, vaan junalla.

Ei ole tarvetta sekaantua toisten asioihin, mutta erään iän saavutettuani en osaa enää eläytyä niihin, jotka kurvailevat eri puolilla maata pelaamassa jotain tai sitten menevät niin sanotulle kakkosasunnolleen tekemään jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Muun muassa Savonlinnaan rakennetaan keskustaan khaletteja (châlet), joka tiettävästi tarkoittaa samaa kuin rangaistusten täytäntöönpanosta annetussa asetuksessa lähemmin selvitetty valoisa yksinäishuone. Uudessa vankeuslaissa seuraamus on nimeltään ”sijoittaminen yksinäisyyteen”.

Minäkin sijoitan yksinäisyyteen, mutta kysymyksessä on investointi. Jos minut sijoitettaisiin yksinäisyyteen tai edes putkaan, laulaisin kaikki salaisuuteni muutamassa tunnissa kuin kanarialintu, aivan kuten muutkin Helsingin herrat. Tosin niitä salaisuuksia, omia, ei juuri ole, tai toisin sanoen niitä ei kukaan jaksaisi kuunnella. Naisia ei saisi juoksemalla kiinni, jos yrittäisi, ja viina, jos menisi alas, tulisi ylös, kuten tunnettu fysiikan laki lausuukin.

Erinäisten kantamusten ja muutamien muiden syiden takia olin sittenkin autollakin Lappeenrannassa, vaikka monen tunnin luentojen jälkeen väsähtää niin pahasti, että ajaminen ei ole miellyttävää eikä aivan turvallista.

Automatkaradiossa kehuttiin hiilijalanjäljistä. En ole perehtynyt asiaan alkuunkaan. Vesi minua kiinnostaa ja siitä tiedän jotain, mutta radio setä väitti, ja täti säesti, että turhanaikainen ajeleminen kakkosasunnolle kaksinkertaistaa asianomaisen ihmisen kontolle jäävät hiilipäästöt. En ole varma, kuulinko oikein, mutta vireystila muuttui ja matka sujui. Olin siis työmatkalla eli paljon parempi ihminen kuin kaikki ne syntiset, joiden autoletka alkoi olla katkeamaton jo Porvoota lähestyessä, ja kotiin menin kokemuksista viisastuneena kehä kolmosta, Hangon tiellä kun ruuhka matelee perjantaina iltapäivällä.

Kuvittelen että jokin osa noista henkilöautoista on menossa kesämökeille ja kakkosasunnoille. Jos ihmisillä on kova tarve olla jossain muualla, se on heidän asiansa. Mutta en ollut tullut ennen ajatelleeksi, että kakkosasunto on syntiä.

Tarkemmin ajatellen asiassa saattaa olla hyvinkin paljon perää. Ilkeimmät ottavat varmaan huomioon mökin tai asunnon lämmittämisen, vedet ja vihdat, ylimääräiset eväät ja oksennusten siivoamiset.

Katkaisen lorotuksen tähän, koska ajatus on keskeneräinen. Sanon vain luulevani, ettei ”mökillä” olla enää useinkaan luonnon helmassa. Tilastojen ja myynti-ilmoitusten mukaan rannat ovat Mäntyharjulta Bromarviin täynnä erinomaisen täydellisesti varustettuja taloja, joissa ei ole paljonkaan yhteistä entisten mökkien kanssa.

Kesällä olimme rouvan suvun mökillä, joka on aito, oikea ja hiljainen, sitä perua kun perhe asui metsäpitäjässä, kun isä oli ammatiltaan mehtänostaja. Tätä nykyä siinä on kymmenen kilometrin säteellä muutama kesäasunto ja muutama talviasunto ja yksi Pakarinen kalastaa selällä.

Savon mökillä en ole käynyt kahteen vuoteen. Tänä vuonna oli se silmä. Ja pojat viihtyvät siellä, ja tässä teen suuren varauksen, joka on puhtaasti ideologinen. Jos kaupungissa asuvilla lapsilla on siihen harrastusta, kyllä heidän pitää päästä maalle kesällä, oikein kunnolla. Uivat, oppivat soutamaan, vähän käyttämään kirvestä, sahaa ja vesuria, ennen pitkää tekemään tulet ja sulkemaan pellit sitten kun aika on, kantamaan talousvedet järvestä ja olemaan tuskastumatta pikku vastoinkäymisiin.

Kun mietin tuota hiilijalanjälkeä, sanoisin että menisi kyllä perheen eli siis lasten kanssa oleminen vaikeaksi ilman sähköä ja jääkaappia. Itsehän sitä on tullut nukutuksi puun alla korva tyynynä ja vyö peittona, vaikka ei tietenkään enää. Kerran kokeiltiin, pystyykö nuori mies nukkumaan ilman tulia lumikiepissä makuupussissa, kun pakkasta on lähemmäs kolmeakymmentä. Vaati pyyheliinan kasvoille, mutta muuten ei ollut hädän paikkaa.

Meillä oli kakkosasunto varmaan ennen kuin juuri kellään muulla – juhannuksesta 1948. Itse rakennettu, mustan pörssin tarvikkeista, luulen. Mentiin kuorma-autolla, lavalla, erilaisia enoja ja tätejä ja naapureita, hyvinkin parikymmentä, nukuttiin siskonpetiä kapokkipatjoilla ja paleltiin.

Vieläkin muistuva herkku oli öljytynnyristä kyhätyssä pöntössä savustettu lahna tai ahven, joita vainottiin joukolla. Muistan miltä järvi tuoksui aamulla kello viisi, kun lähdettiin kokemaan siimaa.

Kuvassa oleva soutaja olen minä ja perää pitää Uki-setä. Veneen nimi oli Ranta-Manu. Meneillään on 1940-luku tai kukaties vuosi 1950.

Pitkästyneen luottamus

Eräs laulaja, kuulin, piti ”Tannhäuseria” niin pitkästyttävänä, että nukahti laulaessaan sitä lavalla.

Toinen, pappi, näki unta, että hän oli pitämässä sunnuntain saarnaa. Hätkähtäessään hereille hän huomasi kauhukseen, ettei se ollutkaan unta. Hän oli pitämässä saarnaa.

Olen luennoinut koko viikon Lappeenrannassa cumun kurssia (sillä on jokin muu nimi, jota minun on vaikea muistaa). Kuvittelen että eräällä havainnolla on jokin, vähäinen merkitys. Kauppatieteilijät ja teekkarit selviävät hyvin vaivoikseen ottamistaan informaatio-oikeuden tenteistä, vaikka ne ovat selvää juridiikkaa.

He ovat eteviä ja hyviä omaksumaan tietoja kirjoista.

Tenttivastauksista näkee, että perusasioissa on ongelmia. Jokseenkin samoja ongelmia on kyllä oikeustieteellisessäkin.

Mikä on sopimus? Se ei ole sitä, että yksi sanoo toiselle: mennään illalla kaljalle. Tenttivastaus: sopimus on tarjouksella ja sen hyväksymisellä syntyvä kaksipuolinen oikeustoimi. Sopimukseen sisältyy yleensä velvoite ja vastike. Kun ne puuttuvat kaljalla käymisestä, se ei ole lähelläkään oikeudellista sopimus-käsitettä.

Eli olen itse pitkästynyt näiden asioiden selittämiseen, mutta vastikään kotiin palanneena en saa vielä katkeamaan.

Siksi kuulen iltauutiset oman opetukseni läpi ja minua häiritsee, että sanaa ”luottamus” käytetään ainakin kolmessa eri merkityksessä yhdessä ainoassa uutisessa.

Luottamus on henkinen tila, josta voi kertoa. Joku luottaa Kimi Räikköseen. En tiedä miksi, mutta ilmaisu on täysin rationaalinen ja käsitettävä ja viittaa arvaukseen henkilön menestymisestä jossain viihdetapahtumassa, jonka kaltaisia on ruvettu nimittämään lappajärveläisittäin ”kilvanajoiksi”. Ennen irvailimme naapurikunnan todellakin savolaislähtöistä murretta toistelemalla esimerkiksi elokuvista tullessamme, että oli ”het ihana eloviliminauha, vaikka selikka sai niin paljon kärsijä”.

Luottamus tarkoittaa siviilioikeudessa muun muassa oikeustoimilaista ilmenevää luottamuksen suojaa. Se on aika keskeinen käsite. Uuden auton ostajan ei tarvitse tutkia, onko autossa myös jarrut, vaan hän saa luottaa luuloonsa. Sama koskee muuten käytetyn auton ostajaa, mutta silloin on sopivampaa puhua myyjän tiedonantovelvollisuudesta eli myyjän on omasta aloitteestaan kerrottava tietynlaisesta kaupan kohteen viasta, jota ostaja ei osaa ottaa huomioon. Siitä, missä raja kulkee, kertovat juristit.

Pääministeri Vanhanen ei ole ymmärtävinään, että väitetty luottamuksen menettäminen ei tarkoita nyt luottamuksen menettämistä.

Sanan kolmas tavallinen käyttö liittyy valtiosääntöön. Hallitus nauttii tai ei nauti eduskunnan luottamusta. Tämä ei tarkoita luottamusta, vaan äänestystulosta. Kun maassa on enemmistöhallitus, eduskunnan enemmistön luottamus on jokseenkin varma.

Kansalaisten luottamuksen menetys tarkoittaa kuitenkin taas arkikielen mukaista merkitystä. Ihmiset eivät enää usko, että pääministeri pystyy hoitamaan hommansa.

Tarkoitus on sanoa suunnilleen samaa, mitä ajattelee asiakas saatuaan jostain myymälästä toistuvasti pahaksi mennyttä jauhelihaa. ”En luota enää tähän kauppaan. En käy täällä enää.” Vaimo sanoo miehelleen, joka tulee vastoin lupauksiaan taas kännissä kotiin: olen menettänyt luottamukseni.

Mitä Vanhanen tekee? Kuka sen tietää. Minun arvaukseni on: ei mitään. Kaikki jatkuu suunnilleen entisellään, vaikka esimerkiksi minä hätäännyin tosissani, kun kuulin, että sekä oikeusministeriö, oikeuskansleri että valtionsyyttäjä ovat aidosti huolissaan ja aikovat kukaties tehdä jotain. Mitä, sitä he eivät tiedä. Ainakaan mieleen tuleva oikeudellinen keino, syyte valtakunnanoikeudessa, ei tule kysymykseen, koska vaalirahasäätöjä ei kai tehty ministerinä, ministerin ominaisuudessa.

Valtakunnanoikeus tutkii ministerin virkatoimen lainmukaisuutta. Siten menettely säätiön hallituksen puheenjohtajana ei ole ministerivastuuasia.

Puhumattakaan siitä, että syytteen nostaminen edellyttää perustuslakivaliokunnan lausuntoa ja eduskunnan päätöstä. Myöskään pelkkä laiton virkatoimi ei riitä; sen olisi oltava tahallinen tai törkeän tuottamuksellinen, olennainen ja selvästi lainvastainen. ”Olennainen” ja ”selvästi” ovat epätavallisen kovia vaatimuksia.

Niin. Olisipa hienoa, jos joku lukijoistani viittaisi kirjoittamaani sanomalla saaneensa tietoa ”luotettavana pidetyltä taholta”, tai ellei se onnistu ”asioista tavallisesta perillä olevasta lähteestä”.

Kauniita ilmaisuja! Taitavat kyllä jäädä haaveiksi.

Herlin

Toistaiseksi olen oppinut elämässäni yhden asian. Joka vihaa isäänsä tai äitiään, järjestää itselleen hyvässäkin tapauksessa hyvin apean vanhuuden ja tulee myös turmelleeksi lapsensa.

Tosi kunnoitusta on se, että uskaltaa nähdä myös vanhempansa rehellisesti, hyvinä ja pahoina, sillä ihmiset ovat yleensä hyviä ja pahoja.

Pekka Herlinin elämäkerta, jonka kirjoitti John Simon, sai heti ansaitsemansa huomion ja lisäksi maalailevia otsikkoja.

Luin käsikirjoituksen kesällä ja puhuin siitä usean sukulaisen kanssa. Kiitin ja onnittelin erikoisesti Kirsti Herliniä ja Anttia rohkeudesta ja merkittävästä teosta.

En muista, että tällaista olisi ennen julkaistu. Ikävät ja karut tarinat merkittävistä henkilöistä ovat yleensä ”paljastuksia” tai suoria yrityksiä loukata ja häpäistä. Nyt luettavissa on järjestelmällisesti asiakirjoihin ja haastatteluihin perustuva tyypillinen tarina henkilöstä, joka oli hyvin epätyypillinen. Pekka Herlin oli kaikkea sitä mitä moni muukin tuohon aikaan ja tässä maassa, mutta kaikki ikään kuin toiseen tai kolmanteen potenssiin korotettuna.

Hän oli todelline Marlboro-mies, ja paljon muuta. Jos muistan oikein, hän tosin poltti Norttia.

Erityisen aiheen omaan kommenttiin sain Helsingin Sanomien hyvin laaditusta arvostelusta, jossa oli yksi sormella osoitettava lipsaus. Siinä mainittiin, että jostain noin kymmenen vuoden takaisesta asiasta ei puhuttu mitään.

Ei kirjassa puhuta mitään monesta muustakaan asiasta – esimerkiksi ei nykyisen kustantajan Reenpäiden ja Herlinin otteluista takavuosina.

Luin käsikirjoituksen samalla tavalla kuin monta muutakin – katsoakseni juristin silmällä, ettei viattomia sivullisia kolhita, eikä mielellään viallisiakaan.

Lasten sallima kirja isästään on heidän ratkaisunsa ja avaa niinkin uskomattoman näköalan kuin demokratia elinkeinoelämässä. Nähdäkseni julkisuus eli salailemattomuus on demokratian kulmakiviä.

Se asia ymmärretään jatkuvasti ja johdonmukaisesti väärin. ”Sananvapauden puolustajat” ovat ahneita avaamaan toisten salaisuuksia. Todellinen avoimuus on sitä, että puhuu suunsa puhtaaksi omista asioistaan ja oman nahkansa hinnalla.

Tuo vanhempien vihaaminen eli neljäs käsky on esillä Dieter Bonhoefferin Etiikassa, ja hänen kuolemansa teki joihinkin läsnä olleisiin vaikutuksen. Hän kieltäytyi vihaamasta, kun hänet hirtettiin pianolankaan Hitlerin ja hän kaltaistensa vastustajan, ja kuoli siunaus huulilla.

Tuo ajatus on kuitenkin myös arkijärjen mukainen. Mistä muualta lapset oppisivat, miten vanhempiin suhtaudutaan, kuin vanhemmiltaan? Ja tietenkin he toimivat vuorollaan saamansa opin mukaan. Välttämättä näin ei käy, mutta vastavoimien on oltava vahvoja. Rakastaminen on niin vaikeaa, että yleensä tuota sanaa käytetään tarkoittamaan ohimenevää eroottista puuskaa tai naamioitua itserakkautta.

Viha on periytyvä ja ehtymätön luonnonvara, jonka varaan on perustettu suuria valtakuntia. Se on samanlainen vahva voima kuin kiima ja kateus.

Lähiaikoina ilmestyy sitten myös Paavo Haavikon elämäkerta, siis tämän akateemikon, jonka sama kustantaja vaihtoi toimittaja Mauno Saareen niin että jäin ihmettelemään vaihtokaupan mielekkyyttä.

Jää nähtäväksi.

Asiasta toiseen ja kolmanteen eli edelliseen liittymättä. Muistelen maininneeni, miten eräskin elämäkerran kirjoittaja oli villiintynyt. Avustin juristina silloinkin kirjailija-vainajan poikaa. Keskustelussa oli paikalla myös kirjailijan eronnut vaimo, tuon silloin jo väitöskirjaa valmistaneen pojan äiti.

Kirjailija kokosi vähäisen rohkeutensa ja sanoi: ”Sirkka-Liisa… Minä olen aina ollut rehellinen mies.”

Puhuteltu vastasi: ”Matti! Sinun rehellisyydestäsi kuulen nyt mainittavan ensimmäisen kerran elämässäni. Etkä sinä myöskään ole mies, Matti. Sinä olet täi Olavi Paavolaisen frakissa.”

Ongelman ratkaisi samassa tilaisuudessa taitava kustantaja, Jarl Helleman (Tammi).

Paha ihminen

Tarkoitan itseäni. Olen luultavasti rasisti.

Ollin tulossa Lappeenrannasta. Virka vaikuttaa jatkuvasti haitallisesti harrasteisiin, varsinkin jos vähäkin aika tärväytyy tietokoneiden kanssa taistelemiseen. Vaikka pientä ja mieluisaa se on LTY:ssä verrattuna TKK:hän, jossa ystävällinen henkilökuntakaan ei muuta muuksi idioottimaisia käytäntöjä, joista todella pelkään HUPnetiä ja Hallia. Viimeksi mainitussa tiedot syötetään klikkaamalla painiketta ”Etsi”.

Rasismi ei siis mitenkään kohdistu lappeenrantalaisiin.

Junassa siirryin pahan omantunnon ahdistamana vaunusta vaunuun löytääkseni lipunmyynnin. Jäinpä siihen seisomaan. Vanhana perse kuluu. Pikajunan penkeissä ei ole vikaa, mutta uskollisena ajan aatteille kierrätin verta. Vieressä seisova herrahenkilö, n. 17 v., kysyi jotain aivan puutteellisella suomenkielellä ja vastasin hänelle virheettömästi, että ei ole Espoo vielä.

Mietin juuri, mistähän saisi tuollaisen hopeakiillolla somistetun lippiksen, kun merkeistä päätellen aika äskettäin maahan muuttunut seuralaisena ryhtyi sormeilemaan puhelintaan, jolloin havaitsin taas kerran, että olen sekä rasisti että snobi. Puhelin oli hopean värinen E90 eli Commari.

Ensimmäinen ajatukseni: mistähän tuo on varastettu. Toinen ajatukseni: eräiden vähemmistöjen piirissä kalliit kilkuttimet ovat niin suosittuja, että jätetään vaikka muut maksut väliin, jotta sellaisen saisi.

Muistan erään toisen vähemmistön, jonka piirissä keltainen, yli maalattu Mersu oli todellinen miehen mitta – mutta siitä on kauan.

Yliopistolaitoksen piirissä Communicatoriin on oikeutettu vain dekaani, ja hänkin vasta monivuotisen nuhteettoman palvelun jälkeen. Aivan kuin poliitikot minäkään en muista, millä väärinkäytöksillä olen kohottanut itseni tuon ihmelaitteen haltijoitten kadehdittuun kastiin. Minulla on ollut niitä käytössäni kai kuusi kymmenen vuoden aikana. Kuten muutkin matkapuhelimet, ne ovat tuoretuotteita eivätkä siis kauan kestä.

Tuttavapiiriini kuuluu tarkkaavaisuushäiriöstä kärsiviä tutkimusjohtajia, jotka ryhtyvät lukemaan tai kirjoittamaan tekstiviestejä viimeistään kahden minuutin keskustelun jälkeen. Mielestäni menettely on sama sarjaa kuin jos rupeaisi seurassa sorkkimaan muniaan (kuten Kalle-Kustaa Korkki).

Hiljan eräässä seminaarissa, jossa oli minua lukuun ottamatta saapuvilla pelkästään merkkihenkilöitä, keskusteltiin jostain ajankohdasta, ja heti ilmestyi esiin kaksi-kolmekymmentä Commaria. Olisin jo hommannut iPhonen, ellei se kytkykauppakuvio inhottaisi niin. Nyt totesin, että on aika punnita arvojaan. Kännykkä kirpputorilta ja soittoääneksi Säkkijärven polkka!

Nyt tuli mieleen Pekka Herlin -vainaja, jolle oli opetettu, ett ainakin itäisillä mailla katsotaan, millainen kello miehellä on. Niinpä hänellä sitten oli housuntaskussa paperinarulla vyön lenksuun kiinnitetty aito japanilainen herätyskello (eur. 15). Täytyy muistaa sanoa Antille, että luopuu Patek Philipistä. Se tekee niin äveriään vaikutuksen.

Rasismi on vaikea tauti. Jos olisin ostanut kuvailemaltani tummahipiäiseltä nuorukaiselta sen Commarin junassa, poliisi olisi voinut ottaa minut kiinni tuottamuksellisesta ryhtymisestä tavaraan, jonka saantoa oli syytä epäillä laittomaksi (nykyisin ”tuottamuksellinen kätkemisrikos”).

Asiaa pohdittuani olen päätynyt ajattelemaan, että rasismia pitäisi opettaa koulussa. Tarkoitan että vain paneutuminen siihen kieleen, jota meilläkään ei opeteta, voi auttaa auttamattomissa väestöpaineissa.

Ajattelen ruumiin kieltä, johon kuuluu pukeutuminen, elehtiminen, tapa liikkua, tapa puhua – siis kaikki se, mikä Wahlroos ei eilen televisio-ohjelmassa hallinnut.

Se on tahdon kysymys. Voi oppia, miten toimia, jota toiset saisivat asiaa lähemmin ajattelematta sellaisen tunteen, ettei tässä olla nokittelemassa, vaan yhteisellä asialla ja vielä ystävällisesti.

Oppiaine on hyvin vaikea. Ajatelkaa esimerkiksi Mannerheimia, joka osasi tämän taidon soveltamalla taitavasti vanhaa venäläistä hovietiketti, johon sekoittui jokin määrä epäsotilaallista isällisyyttä. Tarinat erilaisesta suhtautumisesta sotamiehiin ja kenraaleihin ovat tosia.

”Kyllä minä sitten kohtelen”, sanoi Porren isäntä (Alahärmä) palkolliselle.

A propos – huomennakin voi olla lähetyshäiriöitä. On ehkä viisaampi postata vasta seuraavana aamuna yliopiston koneella, joka kukaties toimii toivomusten mukaisesti, vaikka sisältääkin paikallisen tavan mukaan etupäässä vanhentunutta softaa.

Perjantaista eteenpäin toimitaan taas jonkin kotona, vähintään toinen jalka oman pöydän alla.

Säätiö

”Oikeushenkilö” on tavallisimmin yhteisö, jolla voi olla varallisuutta ja velkaa. Oikeushenkilö voi kupsahtaa omia aikojaan konkurssiin. Silloin omistajat menettävät vain osuutensa mutta eivät joudu itse kaivamaan kuvettaan.

Viime keväänä jouduimme tekemään tosissamme töitä, kun rakennettiin säätiöyliopiston mallia. Kieltämättä tuli välillä hiki. Työskentelystä näkyi julkisuuteen vain kiista tieteen ja tutkimuksen vapaudesta eduskunnan perustuslakivaliokunnasta. Kiistä oli tervetullut, koska se osui niin selvästi asian viereen, että jäi aikaa keskittyä olennaiseen. Elinkeinoelämän puolella ja valtion poliittisten päättäjien taholla nämä asiat ja yliopistojen itsehallinto ei kiinnostanut. Sehän toimii hyvin. Yliopistojen muu hallinto kiinnosti. Se ei toimi hyvin.

Kun kysymyksessä ei ole salaisuus, mainitsen ihan julkisesti, että professori Heikki Halila toimi hienosti - olimme aina välillä eri mieltä, kuten kuuluukin. Hän on säätiöasioissa asiantuntija; itse olen tätä nykyä vain perehtynyt asiaan.

Siis lyhyt selitys lukijoille, mikä keskustalaisten Nuorisosäätiön asioissa nyt poikkeaa vaalirahoituskohun yleislinjoista.

Säätiön perustamiseen tarvitaan lupa. Osakeyhtiön perustamiseen ei tarvita lupaa, vaikka monia lain sääntöjä on noudatettava.

Säätiö eroaa osakeyhtiöstä ja kaikista muista yhteisöistä siinä, ettei sillä ole ”jäseniä” eikä omistajaa. Säätiö on vain rahasumma (säädeomaisuus), joka on varattu määrättyyn, säätiön säännöistä ilmenevään tarkoitukseen.

Säätiön hallituksen jäsenet eivät siis saa toimia vain kunnian ja omantunnon ja parhaan ymmärryksensä mukaan, vaan lisäksi on noudatettava säätiön sääntöjä. Tätä valvoo patentti- ja rekisterihallitus.

Säätiön hallituksen jäsen voidaan erottaa tehtävästään. Jos koko hallitus toimii todella pahasti säätiöntarkoituksen vastaisesti, tuomioistuin voi patentti- ja rekisterihallituksen hakemuksella lakkauttaa sen.

Toisin sanoen joskus kuiskittu käsitys, että herrat jakavat säätiöissä rahaa toisilleen ja suosikeilleen, on kyllä selvästi väärä. Maassa on hyvin suuria ja erittäin hyvin hoidettuja säätiöitä, kuten esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto.

Tiettävästi säätiöiden valvonnan taso ja tarkkuus on vaihdellut eri aikoina. Kun yleishyödyllinen säätiö ei juurikaan maksa veroja, säätiön perustaminen on näennäisesti houkutteleva keino panna rahaa piiloon viranomaisilta. Käytännössä se ei sitä ole, koska kerran perustettuun säätiöön sijoitetut rahat ovat ja pysyvät valvovan viranomaisen peukalon alla.

Säätiön sääntöjen muuttaminen on vaikeaa. Luentoesimerkki tilanteesta, jossa sääntöjä ja varojen käyttötarkoitusta saa muuttaa, on Viipurin kauppakorkeakoulusäätiö. Syksyllä 1944 ei tarvinnut erityisemmin selittää, miksi sääntöjä oli muutettava.

Tämä voi olla sopimaton paljastus, mutta ainakin eräs B-kirjaimella alkava asianajotoimisto ahkeroi juuri syksyllä 1944. Kun maahan saapunut liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio rupesi kysymään fasististen järjestöjen eli siis suojeluskuntien ja Lotta-Svärdin rahojen perään, täällä leviteltiin käsiä. Jopa lainhuudot oli kuin taikaiskusta myönnetty erinäisille säätiöille.

Meilahteen rakennettiin kokonainen kaupunginosa, osittain käteisellä. Käytännön työssä alettiin sitten, vuodesta 1951, käyttää yhdistysmuotoa. Silloin perustettiin mm. Maanpuolustuksen tuki r.y.

Näkyvä mallikappale säätiöstä on Lasten Päivän säätiö, joka harjoittaa liiketoimintaa pitämällä yllä Linnanmäkeä, ja jakaa varoja Mannerheim-liitolle, Ensi-kotien yhdistykselle ja eräille muille järjestöille.

Kokonaiskuvaa hämmentävät hieman Suomen Akatemia, joka on oikeushenkilönä säätiön tyyppinen. Sitra ja Tekes ovat valtion laitoksia.

Kannanotto? Ei oikeastaan kuulu minulle, mutta epäilen, että poliitikot saavat vääntää itsensä moneen solmuun ennen kuin selviävät tästä käpälälaudasta. Säätiömuotoa ei olisi missään tapauksessa pitänyt käyttää vaalirahoitukseen, ja julkisuudessa esitetyt selitykset ovat olleet surkeita.

Käytännössä on paljon kokemusta eri puolueita lähellä olleista yleishyödyllisistä asuntorakentamiseen tarkoitetuista säätiöistä, ja oikeutta on käyty, kovastikin. Tavallisimmin kysymys on ollut siitä, onko valtion tukemista hankkeista lipsunut jotain yksityisten taskuun. Ottelut ovat olleet joskus kireitä ja pitkällisiä. Eli jos kysymys liian hyvästä palkasta on aiheuttanut oikeudenkäyntejä, en ihan heti keksi, miten nämä ajattelevat selviytyä rahan jakamisesta tarkoitukseen, jota säätiön säännöt eivät tunne.

Monet vaalirahoituksen muodot ovat olleet kukaties arveluttavia tai jopa moraalittomia.

Tässä säätiöasiassa laki on niin selvä että jos viranomainen on laiminlyönyt valvonnan, tulee virkasyytteitä. Eroaako pääministeri?

Virkojen ostaminen ja myyminen eli simonia oli yksi niistä syistä, jotka johtivat 1500-luvulla uskonpuhdistukseen.

Anekauppaa meillä onkin harrastettu jo pidempään.

Salamurhan tarpeellisuudesta

Miksi Hitleriä ei saatu hengiltä ajoissa?

Kysymys on sopimaton; nähdäkseni D. Boenhoffer, vuosisadan kirkonmiehistä ja teologeista syvimpiä ja hienoimpia, kuitenkin kävi Abwehrin kaksoisagenttina tämän asian läpi erittäin vakuuttavasti. Hän maksoi toimintansa salaliiton kuriirina hengellään muutama viikko ennen Saksan antautumista huhtikuussa 1945.

Jopa tavallisten lähteiden – esimerkiksi Wikipedia / Boenhoffer – linkit – mukaan Adolfilla oli epätavallinen onni tässäkin asiassa. Etenkin se lentokoneeseen ujutettu pommi, joka toimi mutta ei kuitenkaan räjähtänyt, hipoo uskomatonta mutta on totta.

Ja myös itsemurhapommitusta oltiin toteuttamassa, mutta aikataulunmuutos teki hankkeen tyhjäksi.

En tiedä mitään Stalinista attentaatin kohteena. Olen lukenut väitteen, että hän itse pelkäsi sellaista kovasti ja käytti jopa kaksoisolentoa ja rinnakkaisia junia matkustellessaan maassa. Mene ja tiedä.

Jälkiviisauden harmaassa valossa näiden henkilöiden nitistäminen ajoissa olisi merkinnyt todella paljon, myös ihmishenkinä laskettuna.

Pomminheittäjistä on kirjoitettu hyviä romaaneja jo yli sata vuotta sitten (esim. J. Conrad). Vaikka tuhoa tuli esimerkiksi Venäjällä, tuloksia ei tullut, pikemmin päinvastoin. Suomessa meillä on päinvastainen esimerkki, Bobrikov. Attentaatti ei sinänsä helpottanut painetta – tai asiaa on vaikea arvioida, koska pian tuli Japanille kärsityn tappion aiheuttama suurlakko.

Bobrikovin murha tapahtui samana päivänä kuin Joycen ”Odysseus”, Bloom’s day eli 16.6.1904.

Asioilla ei ole tiettävästi yhteyttä toisiinsa.

Asia on ajankohtainen, koska omasta mielestään oikeutetulla asialla olevia murhamiehiä on liikkeellä, ja ainakin Lähi-Idässä on käynyt ilmi, että teknisesti ylivoimainen kohde eli vihollinen on hyvinkin haavoittuva.

Vastaan Hitleriä koskevaan kysymykseeni, että ihmisillä on outo taito uskotella itselleen asioiden vielä paranevan. Hitler olisi ollut suhteellisen helppo kohde niin kauan kuin hän kiersi puhumassa toreilla ja parvekkeilla. Myöhemmin tuli vastaan muiden syiden ohella usein ihmetelty monumentaaliarkkitehtuuri. Valtakunnankanslian ja eräiden muiden julkisten rakennusten mittakaava herätti kummastusta ja kauhua. Yksi järkevä selitys on – kiikarikiväärin kantama.

Suomenkin sotahistoriassa on oudosti kuvattu vain vihollisen tarkka-ampujia, mutta omat ovat olleet hiiren hiljaa. Poikkeus on tietysti varhainen, välirauhan oloissa julkaistu Palolammen ”Kollaa kestää”, jossa rajan pinnasta kotoisin ollut ja vasta hiljan kuollut Simo Häyhä on yksi sankareista. Häntä ei yleensä mainita kansainvälisillä listoilla; jos mainittaisiin, hän olisi ykkönen. Hän muuten ei käyttänyt kiikarikivääriä, koska siinä joutuu nostamaan päätään hiukan liikaa.

Käsitykseni mukaan jatkosodan aikana myös hyökkäyksissä tarvittiin kiväärimiehiä. Puna-armeijan parhaimmillakin joukoilla oli sellainen piirre, että jos aliluutnantti ammuttiin, muu porukka jäi seisoskelemaan ja odottamaa seuraavia käskyjä.

Tätä vähemmän lempeää tarinaa lukeville kunnon ihmisille voi olla syytä sanoa, että kiväärimiehelle 300 metriä on aivan hyvä matka pieneenkin, ihmisen otsan kokoiseen maaliin. Konetuliaseille, pikakivääri mukaan luettuna, 100 metriä on tarkkuuden kannalta paljon ja konepistoolille liikaa.

Olen selvillä siitä, että avotähtäimillä on metsästetty ainakin suurriistaa yli puolen kilometrin päästä, mutta tuollaista temppua yrittävä suomalainen hirvimies menettäisi uskoni ja käsitykseni mukaan kasvonsa ja metsästyslupansa.

Kauhavalainen myöhempi kunnallisneuvos Perälä ampui tiettävästi Taipaleella taistelutilanteessa T-24 –hyökkäysvaunun ajajan tähystysaukosta kahdesti sisään niin että vaunu jäi siihen. Vasta myöhemmin kuskien turvaksi tulivat prismat ja peilit. Ampuja oli suojeluskuntien mestari sotilaskiväärillä.

Tällainen tapaus näytetään jopa Talvisota-elokuvassa. Ampujan henkilöä koskeva tieto on kuulemani eli muistikuva.

Viimeinen

Viime viikolla kuoli lentäjä Kyösti Karhila.

Ainakin ns. hävittäjä-ässiä ajatellen kirjan kannet ovat nyt kiinni. Messerschmitt-lentäjiä on vielä jokunen maajalassa, mutta ei monta.

Tein Karhilasta runsas vuosi sitten radiojutun. Toinen jututettava oli isäni. Tuskin Yle kaivaa nauhaa esiin, vaikka voisi olla syytä. Herrat olivat molemmat 1921 syntyneitä.

Kunnostautuneita lentäjiä oli ainakin kahta lajia. Toinen laji oli, kaikella kunnioituksella, tyyppiä ”Matti Nykänen”. Toinen laji oli muuten vain poikkeuksellinen taidoiltaan.

Taistelulentäjällä oli oltava epätavallinen havaintokyky, epätavallinen fysiikka ja lisäksi jotain maagista, mitä ei osaa selittää.

Tämän jutun kuvassa pelleilee tai oikeastaan hurmaa naispuolisia katsojia Ilmari Juutilainen. Hän oli eräässä vaiheessa naimisissa äitini serkun kanssa ja valokuva on albumissa sitä perua.

Juutilainen, Luukkanen, Wind ja monet muut joutuivat välillä ongelmiin rauhan aikana.

Karhila siirtyi rauhallisesti siviilipuolelle lentäjän, oli kauan lentokapteenina ja lopulta ilmailuhallituksen merkittävässä virassa. Sen vähän perusteella, mitä tunsin häntä, hän oli epätavallinen hävittäjä-ässä, koska hän oli esiintymiseltään ja olemukseltaan sormenpäitä myöten herrasmies ja itse asiassa melkein haluton muistelemaan omaa menestystään.

Muistelmakirjasta, jonka hän julkaisi sota-aikaisen päiväkirjansa pohjalla (Reservipilottien ykkösässä, 2007) hän kiirehti sanomaan, että merkinnät olivat keskenkasvuisen ja kouluja käymättömän nuorukaisen käsialaa, ja sen huomasi.

Hyvin saman tyyppinen oli muuten henkilönä Heimo Lampi, oikeusneuvos ja hovioikeuden presidentti ja hänkin muuten vasta sodan loppuvaiheessa ja jälkeen koulunkäynnin tosissaan aloittanut. Minä onnistuin joskus johdattamaan keskustelun hänen kanssaan siihen, miten G-Mersun karkeat tykit vaikuttivat kaarresäteeseen, mutta oma-aloitteisesti hän ei tainnut noihin muistoihin juuri kajota.

Ja sitten oli näitä toisia ässiä, joille päihtymys ja putka eivät olleet millään muotoa vieraita kokemuksia.

Erään Kemppinen-nimisen henkilön luonnehdintojen mukaan muuan Mannerheim-ristin ritari nautti elämässään kolmesta asiasta, lentämisestä, ryyppäämisestä ja poliisin lyömisestä. Niinpä päivystävän upseerien rutiineihin kuului käydä hakemassa asianomainen lauantaina illalla Joensuun putkasta. Eräästä toisesta sama nimetön lähde sanoi, että tämä oli maassa sietämätön ja ilmassa korvaamaton.

Karhila kertoi radiossa, että hän harrasti erikoisesti maataistelukoneita (IL-2), joita oli hyvä ampuu kainaloon eli siiven ja rungon yhtymäkohtaan.

Hän jätti mainitsematta, että myös sen ajan lentokoneissa erinomainen ampumataito on jossain määrin luonnonlahja. Karhila oli yksi näitä armoitettuja.

Yllättävän moni entinen taistelulentäjä on pyytänyt ja saanut kuolinilmoitukseensa Runebergin säkeen ”murheell’ ei saa muistoansa viettää”.

Käsitän, että tuo liittyy ajatuskulkuun: tuli, teki työnsä, poistui.

Aika monta kymmentä vuotta nämä henkilöt joutuivat kyllä olemaan unohduksissa.

Mieleeni on jäänyt muuan 1970-luvun alun radiohaastattelu – en ilkeä sanoa nimiä – jossa toimittaja kysyi painokkaasti ja tuomitsevasti:

- Mutta eikö teidän ollut vaikea ampua ihmistä?

Haastateltava, joka oli vanhan kansan professorimiehiä, vastasi:

- Oli se. Kun ei millään meinannut osua.

Kähminnän puolesta

Ajattelen ryhtyä kannattamaan vaaliraha- ja muuta poliittista kähmintää ja vastustamaan yhteisöllisyyttä.

Vallankumous on aika uusi käsite. Ensimmäinen kulttuurivallankumous ei tapahtunut Kiinassa eikä Kamputseassa, vaan Natsi-Saksassa 1933-1938.

Tavoite ei ollut, kuten muinaisissa keikauksissa, vaihtaa johtajia, tai kuten Ranskan tai Yhdysvaltain vallankumouksissa, muuttaa olevia oloja ja poliittista järjestelmää.

Kulttuurivallankumous haluaa muuttaa ihmistä, kaikkia ihmisiä. Ja kun muuttaminen ei onnistu hyvällä, sitten käytetään pakkoa, äärimmäisyyksiin asti.

Natsi-Saksan opetus, joka on nyt jälleen ajankohtainen, on ”yhteisöllisyyden” päättymätön, päivittäin toistuva tarve legitimoida eli oikeuttaa itsensä.

Yksilöllisyyden aika on viimeinkin ohi, julisti tohtori Goebbels 1933. Sijaan oli tullut yhteisöllisyys eli saksalaisuus, sellaisena kuin natsit määrittelivät sen yksityiskohtaisesti.

Tämä ajattelutapa on olennaisesti uutta aikaa, koska siinä ei pääse puusta pitkään ilman kehittynyttä tiedonvälitystä, kuten sanomalehdistöä ja radiota. Elokuva sitten säestää.

Lenin ja Trotski puhuivat samaa 1920-luvun alussa, mutta ei heillä ollut mitään mahdollisuuksia panna asiassa toimeksi. Riitti, että ihmiset tottelivat, ja siihen pääsi, kun heitä hirtti tarpeeksi ja riittävän näkyvästi. Vasta Stalin ryhtyi puuhaamaan ”uutta ihmistä”, mutta hanke ei todellisuudessa ehtinyt kauas puolue-elimistä ennen kuin sota tuli väliin.

Sotien jälkeen DDR (vuodesta 1949) osoitti ymmärtävänsä, että järjestelmä on tärkeä, sanat eivät. Eräin osin samat ihmiset kuin natsiaikaan jatkoivat uuden ihmisen luomista, tällä kertaa siis sosialismin nimissä. Menetelmät, kuten tehokas mainonta, urkinta, ilmiantoihin usuttaminen ja seremoniallisuus, olivat täsmälleen samat kuin ennenkin.

Yhdysvallat, jota en väitä roistovaltioksi, on toiminut osittain tämän ajattelutavan varassa, ja juuri nyt republikaanien paatunein siipi ajaa aika reippaasti Hitlerin valoilla.

Englanti on useista taloudellisista ja kulttuurisista syistä kyennyt vanhastaan pitämään puolensa. Yksilöllisyys ei ole kadonnut. Massalehdistön tolkuton räikeys kääntyy itseään vastaan. Ihmiset lukevat mutta eivät niinkään usko.

Venäjä lienee monessa asiassa sama kuin Neuvostoliitto, mutta ei tässä. Putinin nassut herättävät huolta, koska nuorison kulttuurivallankumouksellinen toimeliaisuus on juuri samaa, jolla opiskelijat poistivat virasta professoreita ja Martin Heidegger kalasti itselleen rehtorin viran 1933. Tuosta asiasta on aihetta olla huolestunut.

Suomen oloissa pelottava yhteisöllisyys näkyy legitimointivimmana, jossa media heiluu ylimpänä. Kuinka moni vaalirahoitusjupakan paheksujista tietää, mikä noissa asioissa oli lainvastaista, mikä moraalitonta ja mikä hyväksyttävää? Arvaukseni on että alle kymmenen prosenttia.

Kun televisio pauhaa heitteille jätetyistä vanhuksista, edes toimittaja ei malta kuunnella kuultaviksi saatujen ammattilaisten tarjoamia tosiasioita.

Sanoja ”sensuuri” ja ”sananvapaus” käytetään yhä johdonmukaisemmin väärin. Perustuslain sensuurikielto kohdistuu valtioon itseensä. Ei ole lupa luoda järjestelmää, jossa mielipiteen ilmaisemiselle olisi saatava etukäteen lupa.

Opettaja joka käske koululaisen pitää välillä turpansa kiinni, ei harjoita sensuuria; voi olla että hän syyllistyy johonkin muuhun rikkeeseen. Kaljaveikko, joka kieltää kaveriaan puhumasta paskaa, ei harjoita sensuuria.

Outoa. Nimimerkkiä ”veronmaksaja” viljelevät ne, jotka todellisuudessa saavat valtiolta enemmän kuin maksavat. Sananvapaustaistelijoina eivät esiinny sellaiset ihmiset, jotka eivät keksi keinoa saada ääntään kuuluville, vaan yhä enemmän ne, jotka ansaitsevat rahaa myymällä toisten kirjoja, kirjoituksia tai muita ilmaisuja.

Sitä ei tarvitse enää korostaa, että yhteisöllinen kontrolli lisääntyy jatkuvasti. Kohta ei saa kulkea enää kännissä kotiin. Näkyvintä saattaa olla terveysnatsismi, mutta hyvin laajasti ilmastoa, ympäristöä, koulutusta, taloutta ja rahaa – ties mitä koskevissa asioissa yleinen eli siis yhteisöllinen mielipide on paljon kiinnostuneempi toisten menettelystä kuin omastaan.

Kuten natsimaassa meilläkin lääkärit ja lakimiehet on valjastettu vaivattomimmin totaalisen kontrollin harjoittajiksi; papisto tuntuu tällä kertaa pitävän pintansa.

Yksilöllisyys: milloin olette viimeksi kuulleet jonkun sanovat, että se on kuule ihan minun oma asiani, onko minulla lakki väärinpäin päässä?

Kiertävä kivi (WSOY 1986)

Minun oli lämmin ja nukuin ja uneksin valkoisista, valkoisiin puetuista naisista Saimaan kanavalla, Venäjän puolella; siellä en ole koskaan käynyt. Vesi kohosi ja laski ja paikoilla oli kuultuja, luettuja nimiä. Laiva liikkui alamäkeen ja uhkasi mennä kartalta pois. Ohukainen ja Paksukainen vilkuttivat hatuillaan. Heillä oli haalarit. Ehkä he olivat kanavatöissä.

Samassa Heikki heräsi. Hän itki kovin. Hän oli nähnyt unta kahdensadan tuhannen miehen suurtaistelusta, joka oli juuri alkanut, ja tilanne oli ollut juuri sellainen kuin on kuvattu, tai ei, se oli kuvaamaton.

Minä nostin Heikin syliini ja annoin hänen itkeä itkua paitani pehmeää vasten ja sanoin:

”Heikki! Ei ole mitään hätää. Koko Panssaridivisioona on reservissä Juustilassa. Taisteluosasto Puroma marssii jo. Se on kova paikka mutta toivoa ei ole menetetty vaikka Viipuri on ja aina on jaksettava ojentua näkymättömän mukaan ja aika ei ole sellaista kuin luullaan. Aika tihentyy ja ohentuu ja tekee mutkia ja siinä on kuoppia ja ryppyjä ja sopukoita. Vain japanilaiset luulevat, että se muka liikkuu numero numerolta. Se on heidän käsityksensä ja annetaan heidän pitää se. Me otamme nyt Mozartia ja kuuntelemme, miten aika läikehtii silmissä kuin sametti tai keltainen silkki, jota tuuli hulmuttaa, ja käyrätorven ääni tuo mieleemme syvänvihreän, sanomattoman salomaan, jossa joku menneisyyden ihminen metsästää.
Niitä ei kokoa enää kukaan. XCVII AK, XCVIII AK, CIX AK, CVII AK ja Kolmaskymmenes Kaartin Armeijakunta ovat yhtä kaukana kuin se karhu, jonka vatsanahasta oli viilletty se talja, josta oli tehty suuri hattu, joka putosi Moskovan tielle, kun Suuri Armeija perääntyi jättäen jäljet vain ja lunta, niin paljon lunta.”

Ratakatu

Suojelupoliisin historia on hyvä, kuten arvosteluissa heti todettiin. Kimmo Rentolan nimi yhtenä kirjoittajana on jo tae, vielä enemmän kuin Martti Lackmanin, joka on kirjoittanut sotien välisen ajan organisatiosta, Etsivästä keskuspoliisista.

Lackmanin kirja Esko Riekistä muuten on aika mainio – erikoinen mies, erikoiset vaiheet. Ajattelin puoli vuotta sitten kirjoittaa siitä jotain, mutta aihe ei tuntunut erikoisen tärkeältä, koska tuo kirja on kuitenkin enemmän asiantuntijatavaraa, perinteistä historiaa.

Ratakatu 12 –kirja, tämä uutuus, aiheutti kustantajalle yllätyksen, koska se meni loppuun muutamassa päivässä. Nyt uusi painos on kaupoissa.

Kohtalon isku lienee johtunut hyvästä julkisuudesta ja siitä, että kirjassa todella on muutamia kiinnostavia paljastuksia, jotka soveltuvat erittäin hyvin kahvipöydässä puitaviksi.

Todellisuudessa uuta tietoa on kuitenkin aika rajallisesti. Tai miten sen ottaa – korostus suomalaisten yhteistyöstä lännen kanssa ei ollut ainakaan minulle millään tavoin uusi. Rentolan esitys tietenkin ankkuroi sen tosiasioihin ja jäsentää asiaa.

Kun oma toimintamme, sekä vakoilu että kotikommunistien jahtaaminen, on ollut enimmäkseen suhteellisen vaatimatonta, kirjan keskeinen väite sietää toistaa. Suomi on ollut eri aikoina suurvaltojen siviili- ja sotilastiedustelun mielenkiinnon kohde eräänlaisena melkein neutraalina pelikenttänä. Supo ja sotilastiedustelu – josta tässäkään kirjassa ei puhuta mitään – ovat enimmäkseen koettaneet pysytellä selvillä siitä, mitä ulkomaalaiset isot pojat puuhaavat Helsingissä ja itärajalla.

Ihmettelin 70-luvulla, miten kelpasin tuomioistuinvirkaan eli siis esittelijäksi korkeimpaan oikeuteen ja sain vielä viran. Ihmetteleminen johtui osaksi henkilökohtaisista ominaisuuksista: olin yllättynyt, kun nimittäjät eivät käsittäneet, ettei minusta tule kummoistakaan esittelijää eikä tuomaria. Osaksi se johtui siitä, että tiesin jo silloin suojelupoliisin tarkistavan erinäisten ihmisten taustat. Sitä en tiedä nytkään, vaivautuiko kukaan selvittämään, onko nuorempi oikeussihteeri kenties kommunisti tai KGB:n yhdysmies. Mutta Ratakatu 12 –kirjan mukaan tällaista tietoa annettiin todella paljon.

Jos nyt joku haluaa ymmärtää väärin, en ollut vaarallinen henkilö, mutta huonoa seuraa minulla oli paljon. Jotkut siitä huonosta seurasta istuvat nyt valtakunnan korkeimmissa tehtävissä, mutta se oli toista aikaa.

Suomalainen perusvirkamies ja tuomioistuinjuristi oli hyvin perinteinen hahmo 1970-luvulla. Muutamaa epäiltiin demareiksi, mikä edellytti aktiivisuutta. Suurin osa oli yksinkertaisesti poliittisesti naiiveja.

Sitä asiaa ei tulla koskaan selvittämään, koska asiakirjat ovat pysyvästi salaisia, mutta joskus ihmettelen, mahtoivatko hovioikeus ja korkein oikeus poiketa vakoilujutuissa (muutamia kymmeniä sotien jälkeen) koskaan syyttäjän ja siis poliisin käsityksistä.

On hiukan vaikea uskoa, että tuntemani tuomarit olisivat olleet aidosti selvillä valtakunnan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kysymyksistä.

Ennen sotia kuva oli ollut hiukan toinen. Ainakin tuomioistuimissa oli vallalla sangen saksalaissävyinen laillisuusajattelu pikkuasioissa. Kommunistit tuomittiin, ja Turun hovioikeudessa kunnostautui syyttäjänä eli kanneviskaalina myöhemmin monesta asiasta tunnettu Olavi Honka.

Kommunistit kuuluikin tuomita, koska osa heistä puuhasi vakavissaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaista kumoamista, mikä on lain mukaan rangaistava teko. Osa tuomituista oli vaarattomia hupsuja tai sen sortin fundamentalisteja, joiden päätä ei järki ollut koskaan pakottanut.

Ainakin Viipurin hovioikeudessa ja hovioikeuspiirissä esiintyi myös aitoa lapualaishenkeä. Vihtorin poikaa Pentti Kosolaa ei tahdottu millään saada tuomituksi suutari Mätön murhasta, koska tuomioistuimet keksivät omasta aloitteestaan Saksassa vuodesta 1933 suosituksi tulleen muotoilun katsomalla murhamiehen epäitsekkään isänmaalliset motiivit erittäin lieventäviksi asianhaaroiksi.

Sen asian pani kuntoon puoliväkisin oikeuskansleri Albert Heikki Makkonen, aikaisempi KKO:n jäsen ja tavattomasti arvostamani opettajani, oikeusteoreetikko Kaarle Makkosen isä.

Kalle Makkonen ihmetteli minulle joskus eläkkeellä ollessaan puhelimessa, miten paljon niitä sotasankareitakin on. ”Kun minä olin Kempin prikaatissa vänrikkinä Viipurissa ja omat miehet lähtivät käpälämäkeen, niin minä poika juoksin perässä!” Tutkin asian myöhemmin. Ei se ihan noin mennyt – mutta sitä on ihmisiä, joiden toimintaan vaikuttaa halua pyrkiä totuuteen.

Sellaisia ihmisiä on ollut töissä jopa Ratakadun talossa numero 12.

Yhteinen laulu

On ollut niin kovin raskaita aiheita.

Olin kuulevinani, että juuri nyt halutaan pitää esillä venäläisten ja suomalaisten yhteisiä innostuksen aiheita niin sanotussa kevyessä musiikissa.

Niinpä kannan korren keveyden kekoon minäkin.

En osaa olla varma siitä, mikä on Dmitri Hvorostovskyn (s. 1962) täsmällinen asema oopperan taivaalla, mutta korkealla hän tiettävästi on.

Mielestäni hän on hyvä, mutta ei ainakaan italialaisessa oopperassa baritonina ei suorastaan maata mullistava eli sellainen kuin Tito Gobbi ja Usko Viitanen parhaassa vedossaan. Tai Jorma Hynninen.

Tshaikovskissa hän taitaa sitten kyllä olla tällä hetkellä ylittämätön.

Mutta aikomukseni on oikeastaan esittää kaino vihjaus.

Hvorostovsky on urakoinut levylle venäläisiä romansseja, laulelmia jotka ovat oikeastaan iskelmiä, sota-ajan lauluja ja lisäksi yllättävästi ja ilahduttavasti italialaisia – napolilaisia – sävelmiä.

Jopa Kauko Keuhko häviää äänin neljä – muna, kun H. esittää, miten vallan penteleesti hän rakastaa elämää. Mantshurian kukkuloilla tallataan, Moskovan yössä hiivitään pikku hiljaa, ja kohdataan myös kaunis Katjusha.

Todella yllättävä veto on Sorrento, Santa Lucia ja O sole mio (levy Passione di Napoli).

Tuo varmaankin laskelmoidusti yleisöön uppoavaksi arvioitu levy, joka ei oikein ole oopperalaulajan arvon mukainen, tekee tehtävänsä. Lähisukulaisena ovat raastaneet niitä käsistä. Levy käy esimerkistä hyvin laulamisesta. Ei tarvita mitään merkillistä seiväshyppyä, vaan intensiteettiä, osaamista ja sellaista lämpöä, joka saa kuulijan ajattelemaan – tuohan laulaa minulle.

Oikeastaan näihin osittain läpikotaisin tuttuihin sävelmiin liittyy merkillinen taidonnäyte. Meidät on opetettu ihailemaan tenoreita (Pavarrotti, Domingo josta en itse niin kauheasti välitä) ja bassoja.

Kun sukupuun tyvessä on itse Caruso ja sitten kaikki kauneimmat tenorit Gigliin ja Jussi Björlingiin, mitä tekee baritoni tuossa porukassa, kun ei voi hurmata korkeilla äänillä?

Laulaa äänellä, joka on kuin Siperian kevät, ilmava, pakoton, loputon ja soiva.

Tekisi mieli sanoa, että tämä mies on keksinyt sen ainoan baritonille mahdollisen alueen, josta ei voi sanoa, että tuonkin Fischer-Dieskau on tehnyt paremmin, tämä kun tuntui hallinneen kaikki musiikin lajit.

Kevyt, romanttinen, jopa makea, vieläpä sentimentaalinen romanssi… Tietääkseni se ei juolahtanut Fischer-Dieskaun mieleen.

Lisäksi – naispuoliset lukijat huomio – tässä miehessä on asiasta kuulustuttamieni, siihen toimeen sopivien ja halukkaiden naishenkilöiden yksimielisen todistuksen mukaan sellaista eroottisuutta, joka panee vähintään nielaisemaan yhden ylimääräisen kerran.

Meidän omilla suomalaisilla baritoneillamme on ollut kullakin rajoituksensa. Viitanen oli ylivoimainen heleydessä eli paimenpoikamaisuutta (pastoraalia) vaativissa lauluissa ja sitten tietysti konnana, joista muistettavin on Rigoletto.

Hynninen on maailman paras aika monessa asiassa, mutta naisenkaatajana (Don Giovanni) hän kukaties on hiukan epäuskottavan peruskunnollisen tuntuinen. Giovanni – tai Figaro – on parhaimmillaan kehveli, rakastettava kelmi, sellainen kuin nyt jo kuollut australialainen bassobaritoni Walter Berry oli kuuluisissa levytyksissään.

Noissa rooleissa baritonin ääni kuulostaa samalta kuin miltä Tauno Palo näytti parhaina vuosinaan, tai Tapio Rautavaara. Miestä joka tuuma!

Hvorostovsky lienee yksi näistä uroista, jonka hiukset harmaantuivat hopeisiksi jo nelissäkymmenissä. Ei kuulemma yhtään pahan näköinen hänkään, sanovat.

Olisi tarvittu diktatuuri

Lukuisista syistä, jotka tunnetaan kohtuullisen hyvin, Saksa ei olisi selvinnyt demokraattisena tasavaltana enää yleismaailmallisesta talouspulasta 1929.

Puhun tästä, koska vakavan verenvuodatuksen vaara ei ole nykyisenkään talouspulan aikana vähäinen. Yhdysvalloilla, Venäjällä ja Kiinalla on heikkoutensa. Huono onni – tuo historian suurin vaikuttaja – voi iskeä.

Kolmannen valtakunnan uuden historian kirjoittaja Richard J. Evans on oikeassa arvioidessaan, että Saksassa oli kaksi vaihtoehtoa, sotilasdiktatuuri eli tutummalla kielellä sotilasjuntta, tai natsismi. Kommunisteja oli paljon, mutta heillä ei olisi ollut mahdollisuutta voittaa siviilivirkakunnan ja armeijan vastustusta, eikä Stalin ollut vielä alkuunkaan valmis yhteenottoon.

Demokratiasta diktatuuriin maailmansotien välisenä aikana siirtyneiden maiden luettelo on pitkä. Niihin kuuluvat Baltian maat ja Puola, Unkari, Italia, Espanja ja useat muut. Vastavirran maita, joissa demokratia todella kehittyi, löytyi Ison Britannian ohella vain Skandinaviasta ja Suomesta, sillä Ranska oli epävakaa ja Sveitsi vakaa jo perinteisen ja tietyssä mielessä äärimmäisen demokratiansa varassa.

On epämiellyttävää korostaa, että Franco ja Salazar pitivät maansa, Espanjan ja Portugalin, poissa sodasta ja jopa irti liitosta Hitlerin kanssa eivätkä luovuttaneet edes juutalaisia. He tekivät paljon pahaa ja pysäyttivät kehityksen, mutta merkillisellä tavalla nämä maat alkoivat menestyä heidän poistuttuaan.

Perustelu on sama, jota olen miettinyt kauan ja usein. Miten sotatoimissa olisi käynyt, jos Saksan johto olisi jättänyt juutalaiset ja muut vähemmistöt rauhaan tai edes vähemmälle kiusaamiselle? Miten sotaretki Venäjälle olisi sujunut, jos hyökkääjän suhtautuminen siviiliväestöön olisi ollut järkevämpi?

Saksa oli Euroopan vahvin valtio, tai ainakin sillä oli 1939 Euroopan paras armeija.

Sodassa ratkaisee lopulta raha. Hiukan tarkemmin: raha suhteessa aikaan. Suomi selvisi Talvisodasta Ruotsin erittäin tuntuvalla rahoituksella, koska hyökkääjällä eli Neuvostoliitolla oli liian vähän aikaa valloitussotaansa yllättävän vastarinnan edessä. Vapautusarmeijan soittokuntien torvet olivat jäätyneet metsiin jo joulukuussa eikä Kuusisen hallituksesta juuri kuultu. Karjalassa oli lopulta kiinni puolet suurvallan tykistöstä ja melkein kolmannes jalkaväestä. Se oli Stalinille liian hirvittävää Saksaa ja muita imperialisteja ajatellen, sillä Saksan tarkoitusperistä ei tietenkään ollut epäilyä Ribbentrop-sopimuksesta huolimatta, ja imperialistien puolelle Stalin siirtyi vasta Saksan hyökättyä.

Nykyamerikkalaisten on muuten vaikea uskoa asiaa todeksi, kun sanoo heidän maansa olleen Neuvostoliiton rahoittaja yhdistyneiden kansankuntien aikana (ei siis yhtyneiden).

Hitler jätti käyttämättä lähes miljoona sotilasta ja miljoonia sotateollisuuden työntekijöitä ja joutui sitten vaikeuksiin surmaamisasioissa, kun taistelukaasujen keksijä, nobelisti F. Haber oli hänkin paennut Englantiin ja kuollut siellä.

Hitler jätti käyttämättä valtavan tieteellisen voiman karkottamalla niin suuren määrän huippututkijoita maasta. He päätyivät Yhdysvaltoihin tai Englantiin. Näillä oli Saksan pakolaisten lisäksi koko maailman kerma käytettävissään; USA:ssa luonnontieteen eivät olleet aivan kehuttavassa kunnossa 1930-luvulla, ja myös Englanti oli pitänyt rituaalista opiskelua tärkeämpänä kuin aitoa opetusta.

Lukemattomista salaliittoteorioista huolimatta Yhdysvaltain liittyminen sotaan (7.12.1941) ei ollut läpihuutoasia. Hyökkäys johtui USA:n ylläpitämästä Japanin kauppasaarrosta, mutta Japanilla oli selustassaan Neuvostoliitto, joka ehkä oli hajoamistilassa, kun Saksan armeija lähestyi Moskovaa.

Juutalaiset, joista erittäin suuri osa käsitti itsensä täysin saksalaisiksi, olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa lukumääräänsä( 1 % väestöstä) nähden yliedustettuina eivätkä missään tapauksessa etupäässä esikuntatehtävissä. Heidän oletetusta huonosta suorituksestaan tehtiin tutkimus propagandan välineeksi, mutta tulos oli niin selvä, että tutkimustulokset piilotettiin. He olivat Hitlerin valtaantuloon asti ”hyviä saksalaisia”.

Everstijuntta tai armeijan hyväksymä diktaattori olisi kukaties sodanjohtajana välttänyt Hitlerin tekemät munaukset, joista kai pahin oli yritys valloittaa Moskova ja Kaukasia samanaikaisesti. Toisaalta Saksan kaupunkien pommituksiin liittyy pitkällinen ilmahyökkäys Englantiin 1940. Sen seurauksista Saksan ilmavoimat eivät oikein toipuneet. Lentokoneita valmistettiin ahkerasti, mutta lentäjän kouluttaminen vie kaksi vuotta. Battle of Britain söi uskomattoman määrän lentäjiä. Englannin puolella kuninkaallisissa ilmavoimissa kaatui kuulemma puolalaisia hiukan enemmän kuin brittejä.

Virtuaalihistoriaa voi jatkaa edelleen torjumalla ajatuksen Ranskan valloituksesta Hitlerin sankaritekona. Suunnitelma oli laadittu ja hiottu perinteisenä esikuntatyönä. Panssarien ja syöksypommittajien käyttö perustui mm. englantilaisen Sir Basi Liddel Hartin aivan julkisesti esittämiin ajatuksiin, jotka Guderian ja Rommel – ammattilaiset – käänsivät toimintatavoiksi.

Lukija huomannee, että jätän saman ”demokratia” piikiksi lukijan lihaan – mitä se on?

Kätketty kuolema

Eräät kirjailijat ilmoittavat lehdessä nielevänsä myrkkypillerin kuollakseen yhtä kauniisti kuin ovat eläneet, ja etteivät jäisi omaisten ja jälkeläisten vaivoiksi.

Harvoin saa vaivoikseen yhtä tyhmiä puheita.

Kirjailijat liittyvät nyt muitta mutkitta Saksan 1930-luvun ”ajattelijoiden” riviin elämän ja kuoleman valtiaina.

Natsit, kuten tunnettua, panivat toimeksi, vaikka jo Weimarin tasavalta oli ihastellut ruotsalaisten lempiajatusta ”elämään kelpaamattomien” surmaamisesta, ensin steriloimalla kelvottomia henkilöitä, sitten lopullisemmilla keinoilla.

Ruotsalais-saksalaisen ajattelun takana oli vakaumus yhteiskuntaa ylläpitävistä ja sen taloudellista pohjaa raunioittavista voimista. Kuten tunnettua, Hitlerin porukka ei onnistunut kehuttavasti ylläpidossa, mutta raunioittamisessa sitäkin perinpohjaisemmin.

Ja nyt täysijärkisen kirjoissa olevat suomalaiset kehuvat miettivänsä aktiivista eutanasiaa. Ehkä heillä on jo syanidikapselit katsottuna. Ehkä hekin pelkäävät, kuten Hitler, Göring ja Goebbels, häpeää enemmän kuin kuolemaa.

Itse olen ollut toisten niskoilla ja autettavana koko elämäni. Satun jopa muistamaan, miten minulle piti auttaa pitkät sukat jalkaan ja solmia kengännauhat. Sen jälkeen olen rasittanut ihmisiä ja yhteiskuntaa milloin kansakoululaisena, milloin opiskelijana, milloin opettajana.

Mainitsemani kirjailijan miniät eivät ehkä ole iloisia siitä, että puhuja ei halua jättäytyä nimenomaan heidän niskoilleen. Itse olen aikonut tukeutua sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti lapsiini ja miniöihin sekä yhteen vävyyn, joka onkin riskin sorttinen henkilö.

Mediaa tätä nykyä piinaava tarina vanhusten ala-arvoisesta kohtelusta sairaaloissa ja palvelutalossa on luullakseni poliittista kalastelua. Vanhuksissa on paljon maksukykyisiä ja äänivaltaisia ihmisiä. Jo kauan sitten keikka Koskelan sairaskotiin tuotti sievän tuloksen vaalien alla, ja oli poliitikkoja, jotka pitivät kunnia-asianaan olla tätä unohtamatta.

Olen käynyt viime vuodet kerran tai kaksi viikossa näissä laitoksissa tai muutoin huoltamassa useita 90 ikävuoden korvilla olevia lähisukulaisia. Kerrankin tunnen tekeväni jotain hyödyllistä. Maailma ei ole täydelliseksi tarkoitettu eikä hoitohenkilökunta repeä mihin tahansa, ja vanhuksetkin osaavat oikutella. Silti käsitykseni HYKS:istä, Jorvista, Puolarmetsästä, Kaunialasta ja eräistä muista laitoksista on erittäin myönteinen. Näissä sairaaloissa olen ravannut omaisena nyt 20 vuotta, mutta potilaana vain muutaman kerran, toisarvoisissa asioissa.

Itse havaitsemani perusteella olen vakuuttunut, että hoitohenkilökunta ja jopa vastuulliset poliitikot tekevät parhaansa. Kun sanon ”tekevät parhaansa” en tietenkään tarkoita, ettei parantamisen aihetta olisi.

Elän myös siinä uskossa, että nämä vanhat ihmiset eivät ole luopumassa omin neuvoin hengestään, vaikka vanhuus ja sen vaivat käyvät ajoittain kovasti voimille ja vaikka kuoleman kaipailu on yksi monista mielentiloista. Näin siitä huolimatta että yksikin, joka oli ennen tunnettu liikkuvana ja hyväjalkaisena miehenä, on jouduttu amputoimaan reidestä.

Luulen, että vireillä olevissa asioissa parantumattomia potilaita insuliinipiikeillä päiviltä päästäneet syytetyt tarttuvat kiitollisina nyt esitettyihin puheenvuoroihin. Jos kerran joku viisaana pidetty ihminen ilmoittaa tuollaisista aikomuksista itseensä nähden, kai se on sitten pelkkä armotyö, että surmaa toisen, joka ei osaa enää edes pyytää sitä?

Tuo ajatus, että vanhuus on vältettävä ja heikkous on häpeä, on sekä harhautuneen itserakkauden tuote että loukkaus kaikille niille, jotka kantavat vanhuutensa nöyrästi tekemättä siitä numeroa, toisin kuin jotkut vanhuuden pelostaan.

Edelleen rehellisyyskohtaus

Viimeksi mainitsemallani ajatuksella, Karjala luontomuseona, on toinenkin haarake.

Olen ollut kiinnostunut sukulaisten vaiheista eikä sotahistoria jätä minua välinpitämättömäksi siksikään, että näen siinä edelleen aukkoja.

Todellisuudessa olen havahtunut huomaamaan, että jätin myös väitöskirjani aineiston hyllyyn miettimättä sen suuremmin, miten ja kenen voimin sitä muokkaisi.

Tuo väitöskirja käsitteli korkeinta oikeutta, mutta näkökulma oli kulttuurinen ja kielellinen. Tietenkään siitä aiheesta ei voisi kirjoittaa olematta juristi, ja väittäisin että tuomioistuinjuristin tausta oli hyvin oleellinen.

Lisäksi kävin läpi todella suuren määrän salaisia eli ”ei-julkisia” asiakirjoja, joista löytämääni en tietenkään voinut käyttää tutkimuksessa. Ei siellä muuten mitään sensaatioita ollut, mutta arvioni tuomarikunnan pahasta tason laskusta 1920-luvulta alkaen sai kyllä paljon tukea.

Halusin selvittää, millaisia juttuja korkein oikeus on todellisuudessa ratkaissut eri aikoina.

Tilastokeskuksen kirjaston korkkaamattomista niteistä päätellen olin ensimmäinen ihminen, joka kukaties milloinkaan oli ottanut tutustuakseen Oikeustilasto-julkaisuihin, joita on jo 1800-luvulta. Itsenäisyyteen asti ne ovat loistavan hienosti painettuja, kolmikielisiä yhteenvetoja, joiden luonne sosiologisena aarrelöytönä valkeni heti.

Koko maasta on tilastoitu yksittäisen rikoksen tarkkuudella kustakin rikoslain kohdasta erikseen käsitellyt asiat, ja lukumäärät on varustettu tiedoin tekijöistä, heidän iästään, kotipaikastaan – jopa varallisuusoloistaan (heikonlaiset, aivan huonot…).

Itsenäisyyden aikana tilastojen taso laskee ja muutamia vuosia ennen talvisotaa niistä ei irtoa enää sen ihmeempää.

Suuri Karjala-kysymykseni koskee riita-asioita, ei siis rikoksia.

Hajonta ja jakautuminen eri lääneihin ja tuomiokuntiin on häkellyttävä. Viipurin läänissä on vekselijuttuja ja velkomuksia asukasta kohti lähes kymmenkertainen määrä verrattuna Vaasan tai Turun ja Porin lääniin. Perintöasioiden käsitteleminen käräjillä poikkeaa hurjasti eri puolilla maata. Ulosottojen määrät vaihtelevat erittäin paljon.

Noita tilastoja – jotka olen keskeisin osin jäljentänyt käsin Excel-taulukoiksi, on tietysti verrattava muun muassa tulotasoa koskeviin ja muihin demografisiin tietoihin.

Vertaamisen jälkeenkin näyttää kuitenkin aivan selvältä, että suhtautuminen rahaan, velkoihin ja viranomaisiin oli Viipurin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä totaalisesti erilainen.

Hypoteesi: ns. Vanha Suomi on erillisalue, jossa sosiaaliset ja siis luultavasti psykologiset seikat puuttuvat muusta Suomesta. Joku blogin kirjoittaja voisi vihjaista venäläiseen suhtautumistapaan. En tee sitä, koska en tunne venäläistä suhtautumistapaa eikä minulla ole lähteitä.

Arvaan, siis edelleen hypoteesina, että Karjalan kannaksella lahjoitusmaat poikkesivat perin juurin muusta Karjalasta. Omat sukulaiseni olivat lahjoitusmailta (Kivennapa). Esimerkiksi Vuoksen pohjoispuoli ei ollut niitä.

Termi tarkoittaa 1900-luvulle asti venäläisten poissa olevien aatelisten joissakin tapauksissa erittäin suuria maatiloja, ”hoveja”, joiden toimintaa johti joskus hyvinkin kelvoton vouti.

Lahjoitusmaatalonpojilla, näillä suomalaisilla, ei yleensä ollut esimerkiksi metsiä lainkaan. Tilat olivat pieniä ja elämä epävarmaa.

Tulemme takaisin oikeustilastoihin. Niihin on kirjattu lainhuudot ja kiinnitykset, joten ns. torpparivapautuksen (laki eräiden vuokra-alueiden lunastamisesta jne.) seuraukset voi lukea tilastoista suoraan markkoina! Erikoislaki, joilla puutavarayhtiöiden kiinteistöjen eli siis metsätilojen ostamista rajoitettiin, tuli 20-luvun puolivälissä. Silti ainakin puutavaran hankintakauppa näyttäisi kukoistaneen koko sotien välisen ajan.

Läskelä ja Enso hankkivat selluloosatehtaina puutavaransa omasta maakunnasta, ja lisäksi Suojärven taajaväkinen yhdyskunta (lähellä Salmia) oli sahatavaran keskuksia. Maan suurin vientisatama oli Viipurin edustalla oleva Uuras.

Ja niin monista asioista on selvät numerot, joita kukaan ei ole koskaan viitsinyt edes katsoa!

Tuomiokunnassa auskultoineena tiedän kyllä, etteivät ilmoitetut numerot olleet välttämättä tosia. Olen ollut itsekin ”väärentämässä” niitä. Mutta huomiotta niitä ei voi jättää.

Maa ja matkailu

Välillä voisi puhua totta, jotta valehteleminen maistuisi taas.

Ellei kirjoita työkseen, ei ehkä huomaa, ettei kirjoittajalla ole poliisia. Hän suoltaa muunnettua totuutta. Se on hänen työnsä.

Tätä raivostuneen yleisön on joskus vaikea ymmärtää.

Perikuvallinenkaan dokumentaristi ei voi olla totuudellinen. Journalismin ohuus on osittain tätä. Kirjoittajat yrittävät laatia ”uutisia” ja ”reportaaseja”, mutta tuloksena on heikonlaista kirjallisuutta. Tällä en väitä, etteikö journalismi voisi olla hyvää ja ettei se olisi sangen tarpeellista. Huomautan vain, että harvapa muistelee menneitä lehtijuttuja tai kantaa niitä, vuosien takaisia, illalla sänkyynsä.

”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen valtakunnan vieraana” ovat Olavi Paavolaisen tuotannossa merkittävästi parempia kuin ”Synkkä ykinpuhelu”. Edelliset hän kirjoitti diivailusta tunnettuna ”aikalaistodistajana” sekoittaen omat tunteensa esimerkiksi Hitlerin esiintymisistä niin, ettei kukaan tiedä tänäkään päivänä, oliko hän puolesta vai vastaan. Sotamuistelmassaan hän yritti toteuttaa ohjelman, kertoa jälkiviisaan tarinan, ja lukija haistaa heti, että jossain on koira haudattuna tai että lähettyvillä on kokonainen koirien hautausmaa.

Tämäkään ei tarkoita, ettei kirja olisi monin kohdin verraton aikalaistodistus. Lisäksi siinä on tyylillisesti upeita jaksoja, joihin ylistetty ”Aunus harmaasilmä” ei kuitenkaan kuulu. Se on liiaksi itsestään tietoinen.

Kun luin saapuneita kommentteja, järkeilin että nyt voisi päiväksi jättää pelleilyn vähemmälle.

Olen aiheuttanut itselleni paljon harmia, saanut vahingossa vihollisia ja ilmeisesti hyvinkin kyseenalaisen maineen omituisen puhetapani vuoksi.

Tausta on ehkä se, että lapsena ja nuorena puhuin kai ihmisiksi, ainakin siitä päätellen, että osallistui keskinkertaisella menestyksellä runonlausuntaan, joka oli siihen aikaan muotia ns. henkisissä kilpailuissa, ja pidin joskus puheita.

Jossain vaiheessa puheeni meni sellaiseksi, ettei siitä kuulemma tahtonut saada selvää änkyttämisen, rytmittömyyden ja liian vauhdin vuoksi. Vaikutin toisin sanoen kahelilta. En mene sanomaan, ettei vaikutelma olisi ollut oikea.

Hiukan ihmettelen, miten tulin toimineeksi asianajajana. Se on outo ammatinvalinta puhevikaiselle.

Jossain myöhemmässä viassa nuo haitat alkoivat häipyä. Luullakseni puhun ainakin radiossa lähes normaalisti.

Mutta viidakko kostaa. Kirjoittamisen keinot siirtyivät puheeseen, ja siksi kerran toisensa jälkeen käsitin liian myöhään, että mahdoton liioittelu, metaforat, viittaukset sanontoihin ja sananparsiin ja käänteishuumori ovat ilmaisun esteitä.

Niinpä: ”minä en matkaile Neuvostoliitossa” on omituinen tapa sanoa, etten tullut käyneeksi tuon nimisessä valtiossa, vaikka kiinnostusta olisi ollut.

Vuoden 1989 jälkeen en ole lainkaan matkaillut. Olen ollut joitakin kertoja turistikohteessa Teneriffalla, koska sinne sattuu liittymään kauniita ja kipeitä muistoja ja siellä on hyvä ilma. Olen asunut Amerikassa. Olen ollut siellä ja täällä, aina jonkun kanssa tai jonkin asian takia.

Itse asiassa olen arvellut, että nyt voisi jäädä vanhuuseläkkeelle tai olla jäämättä ja ryhtyä käymään kerran viikossa Venäjällä, Virossa, Liettuassa, Puolassa jne.

Talvipalatsissa voisi käydä 52 kertaa vuodessa ja katsella joka kerta huoneen tai kaksi. Luulen että Tallinnasta järjestyisi asumuskin; voisi samalla yrittää perehtyä kieleen. Siskoni on ollut vuosikymmeniä matkaoppaana näissä maissa ja viettää nytkin osan ajastaan Virossa, joten käytännön apuakaan ei tarvitsisi hakea kaukaa.

En tiedä, miten käy. Tänä syksynä pitäisi käydä Cambridgessaa ja eräissä New Yorkin seudun yliopistoissa, ellei sitten taas Kaliforniassa. On ollut puhetta Münchenistä, joka on minulta jäänyt aina aivan sattumalta väliin, vaikka siellä olisi mm. Pinakoteekkii ja maineikas tekniikan museo. On siellä myös Max Planck –instituutti (Euroopan merkittävin tekijänoikeutta koskeva kirjasto) ja Euroopan patenttivirasto.

Teepä sitten tässä turistimatkoja, kun rakkain harrastukseni on kuitenkin vuoteella torkkuminen.

Ja mistä saattaja? Voimassa oleva ennätys on nuorimmalla veljelläni, joka kerran poimi viiden minuutin aikana seitsemän kertaa lentolippuni, lompakkoni tai vastaavaa irtainta jäljiltäni Dullesin lentokentän aulassa (Washington D.C.). Nuorimmalla pojallani on samanlaisia kokemuksia.

Uutta rahatta

Kun ajoin kotipihaan, ajattelin että laitteet reistailevat, ja sitten, että tämä on taikuutta. Radiosta tuli sama hyvin epätodennäköinen kappale, jota olin kuunnellut levyltä, ja tuli, vaikka levy oli kädessäni. Brahmsin Schertzo, es-molli. Sitä ennen olin jo vakiinnuttanut mielipiteeni, että ensimmäinen pianosonaatti miellyttää minua paljon enemmän kuin toinen, puhumattakaan kolmannesta. Epäilen että Toivo Kuula on kuunnellut tuon ykkösen hitaan osan tarkalla korvalla tai sitten Brahms on ollut pohjalaisten kansanlaulujen suuri ystävä, mikä ei suoraan sanoa tunnu erikoisen uskottavalta.

Kokouksessamme puhuttiin jopa sosiaalisista innovaatioista. Niinpä ajoin illalla katsomaan maisemaa ostettuani jo kesällä kirjan Lindén - Mylly – Kaarlejärvi, ”Kirvestie 22, Kalle Päätalon koti”,(Mäntykustannus 2009). Sinne oli autolla viiden minuutin matka kokouspaikastamme Kangasalta.

Ilmassa ei leijunut odottamaani pyhyyden tunnetta, sillä itse talo, jossa asuu toisia ihmisiä, on pensasaidan peittämä, eikä minulla ollut hermoa jäädä roikkumaan portille. Romaaneista tuttuja paikkoja ja näkymiä totesin muutamia – olen toki käynyt Messukylässä ennenkin.

Kohtalaisen järkytyksen aiheutti havainto, että maisemassa ei ollut mitään Päätaloa. Väittävät että Kangasalta on purettu sekin koulu, jota Kalle Mestaroi. Messukylä on noussut noin viisitoista pykälää kalliin oloiseksi pientaloalueeksi. Ihan vieressä – siinä mistä työnnettiin polkupyöriä ja kahlattiin lumessa – on Prisma ja jäähalli.

Piru ettei kukaan paikallinen panurajala järjestä opastettuja pyhiinvaellusretkiä Messukylään. Viis minä Taivalkoskesta. On niin kaukanakin. Lisäksi olen innoissani nimenomaan Iijoki-sarjan Tampere-kirjoista, joita on vaikka mitkä määrät.

Selitin Aarnioille, Hallbergille ja Jässkiselle, että jokaisen tohtorin pitäisi tenttiä ”Tammerkosken sillalla” ja pari seuraavaa nidettä todella ymmärtääkseen, mitä koulunkäynti ja opiskelu oli. Sitä pelkoa ja vaivaa! Miten me, oppikoulun ja yliopiston kasvatit sen itse käsittäisimme, että sotien jälkeinen Teknillinen koulu on ollut järisyttävämpi oppisaavutus kuin jokin tohtorinväitös.

Kun ei ollut ketään, keneltä kysyä, ja aina oli väsynyt ja aina oli nälkä ja akka haukkui, useimmiten syyttä.

Ihmeet jatkuivat. Olin pistäytynyt Hämeenlinnan ABC:ssä paitsi kahvilla toteamassa, että kirjoja saa vaikka kuinka niin häpeällisen halvalla, että iljettää. Karttakirjat ja keittokirjat eivät näy käyvän kaupaksi.

Mukaan lähti tarjoushintaan 19.90 Pertti Siilahden ”Karjalan luonto. Kannas ja Laatokan Karjala (Atlasart 2008). Parhaat koskaan näkemäni nykyisen Karjalan kartat Pietarista Sorokkaan asti (1 : 250 000). Ja kun avasin kirjan sattumalta, silmään osui edellispäivänä julkaisemani maalaji- ja asutuskartta ja maininta, jonka mukaan 1925 maantieteellisen seuran karttakirja on aarre. Sitähän olin yrittänyt itsekin väittää, vaikka kieltämättä skannaaminen on kotikeinon ja konein työlästä.

Jos teillä on Photoshop, painetun kuvan rasterista pääsee eroon panemmalla hiukan Gaussian blurria ja terävöittämällä sitten takaisin (unsharp mask).

Kirjaa silmäillessäni jäin miettimään, missä on vihreä puolue ja liike nyt, kun heitä todella tarvitaan. Tuon todentuntuisen lähteen mukaan muutaman kilometrin ja muutaman kymmenen kilometrin päässä nykyisestä itärajasta eliöiden monimuotoisuus on valtava, löytyy 200-vuotisia, jokseenkin luonnontilaisia metsiä, ja heti jääkauden jälkeen kasvunsa aloittaneita turvesoita, joissa ei ole yhtään lapion pistoa, puhumattakaan ojista tai metsäautoteistä.

Tiedän kyllä, että muun muassa hyljemies Taskinen (”Laatokan seitsemän merta) on puhunut tästä asiasta, ja tiedän, että entinen rautaesiripun kohta on eliöitä ajatellen ainutlaatuinen, mutta miten yleisesti on käsitetty, että tuossa vieressä on maailman suurin luontomuseo?

Toisin kuin oikeaoppiset luontoihmiset, pidän isona plussana, että siellä on 60 vuotta heitteillä olleita viljelmiä ja jopa rakennuksia, sikäli kuin niitä ei ole lyöty klapeiksi.

Ja siellä on asutuksemme alku – pieni etelärinne Antrean – Vuoksenrannan alueella, jossa on kuulemme sata tutkimatonta muinaishautaa.

Tässä olisi toinen sosiaalinen innovaatio Päätalon rintamamiestalojen ohella – 8 000 vuoden luontoretkiä.

Arvaan vastaväitteet – ei saa lupia, rosvot käyvät kimppuun, ei ole ruokaa, ei yöpymispaikkoja. Tiedän asian. Siksi en ole itse käynyt rajan takana, enkä käy.

Nyt alan oikein ylpeillä sillä, että olen ainoa tuntemani ihminen, joka ei ole käynyt Viipurissa, Pietarissa eikä Tallinnassa. Koskaan.

(Myönnytys: kun olisin ollut menossa, 1991 ja sen jälkeen, oli erinäisiä vakavia yksityisiä asioita, joiden takia matkailu ei tullut kysymykseen.)

Valehtelemisen oppikirja LXXI

Tämä on ehkä työsuunnitelma.

Kirjoitin ”Informaatio-oikeuden alkeita” ja työ sujuu, koska se ei ole tavallista lainoppia. En yritä erikoisesti selittää sääntöjä, koska lukijoiden ei tarvitse tuntea niistä kuin tärkeimmät. Mietin yhteentörmäyksiä.

Alallamme ”kollisio” voi tarkoittaa esimerkiksi julkisuusperiaatteen ja yksityisyyden suojan yhteentörmäystä, josta selvitään punniskelemalla periaatteiden painoa ratkaistavassa tilanteessa.

Rikosoikeudessa samanlainen termi on ”konkurrenssi”. Jos mies lyö tiilikivellä lasin sisään ja kömpii huoneistoon varastamaan, häntä ei rangaista erikseen vahingonteosta ja varkaudesta. Asetelman nimitys on lainkonkurrenssi. Jos sama rosvomies saa vastaansa talon isännän, joka havahtuu unenpöpperöissään ihmettelemään, ja pätkäisee tätä turpaan, rangaistus tulee sekä varkaudesta että pahoinpitelystä. Se on reaalikonkurrenssi.

Informaatio-oikeudessa on yritettävä ymmärtää eri aikoina ja eri tarpeisiin säädettyjen lakien vaikutukset toisiinsa eli törmäykset. Tekijänoikeus ja asiakirjajulkisuus törmäävät joskus.

Näin viisaita minä ajattelin, mutta ikämies kun olen, menen välillä mahani viereen makaamaan. Kun olin juuri lukenut uskottavan selvityksen saksalaisten aika äkillisestä elintilan hingusta, jonka valtaa jotkut heistä joutuivat 1920-luvulla, vaikka muitakin ongelmia riitti, palasin entiseen ihmettelyyni: mitä perua on Suur-Suomi?

Tunnen kohtuullisen hyvin ns. goottilaisen historiankirjoituksen, jota vielä Fryxell harjoitti 1800-luvun alussa. Kaikki hyvä ja kaunis johdettiin antiikin Kreikasta ja Raamatusta. Tottakai myös Suomi oli ollut ainakin laulun ja soiton suurvalta, kuten suoraan kansan suusta kiskottu Kalevalakin todisti.

Kansalaissodan päätyttyä 1918 täällä oli puutetta lähes kaikesta muusta paitsi elintilasta. Maa oli lähes asumaton moniin Keski-Euroopan alueisiin verrattuna.

Silti täältä käytiin muka valloittamassa Inkeriä, Aunusta ja Vienaa, ihan ase kädessä. Isäni isä oli yhtenä porukassa.

Ennen pitkää piirrettiin miekalla raja Vienanlahdesta Laatokkaan, ja toki siellä oltiin 1941-1944, hirvittävällä hinnalla. Ja pois tultiin. Mutta mitä siellä olisi tehty, se kyllä jäi epäselväksi.

Kirjallisuudessa eteneminen Syvärille ja sen yli selitetään strategian vaatimuksilla ja selitykseen lisätään, että tuota voittomaata olisi ollut kätevä käyttää vaihtorahana neuvoteltaessa lopullisesta rauhasta. Eräiden tahojen arvelun mukaan lopullinen rauha olisi tehty kai Saksan kanssa, koska Venäjän valtio oli häviöön tuomittu aivan siihen katsomatta, mitä nimeä se kulloinkin itsestään käytti.

Niin sanottu Vanha Suomi oli liitetty suuriruhtinaanmaahan etenkin hallinnollisista syistä 1812. Siihen – Venäjään – kuului alueita Haminaa, Lappeenrantaa ja Savonlinnaa myöten, nämä kaupungit mukaan luettuina.

Jatkosodan aikana koettiin, ettei rajan takana ollutkaan Suomen heimoa huokaamassa Venäjän ikeen alla.

Epäilyni kohdistuu jääkäreihin ja eräisiin hyvin aktiivisiin Saksan ystäviin. Meillä oltiin tavattoman hyvin selvillä myös Saksan omituisemmista aatteista viimeistään vuosisadan alusta, jolloin Berliini oli muidenkin kuin taiteilijoiden opiskelupaikka ja Heidelberg useiden muiden.

Jääkäreille on muodostunut virallinen historia. Useimmat eivät tiedä, että osa joukosta päätyi Saksassa erilaisiin kurikomppanioihin ja että seurakunta oli hyvin kirjavaa. Samoin unohtuu, että Suomi oli todellisuudessa Saksan ”suojelusmaa” huhtikuusta marraskuulle 1918, ja yksi yliopiston rehtori ja yksi tuleva presidentti harhailivat kyselemässä kuningasta samoina päivinä kun Saksan armeija suli kuin lumi keväällä.

Vaikka oli syksy.