Kakkoskoti

Suosittelen hotellia. Kun ei liikaa joudu reissaamaan, rauhallinen ilta hotellissa on nautinto. Voi käydä niinkin, että tulee mieleen kaikkea, minkä onnistuu kotosalla siivilöimään mielestään.

Hotelli Lappeen aamiaispöydässä on juuri uunista otettua ruislimppua. On vähän vaikea keksiä ylimaallisempaa herkkua. Ajattelen nyt pitää kiinni siitä ajatuksesta, että en vie läppäriä yöksi hotelliin enkä pidä puhelinta ollenkaan päällä. Aamiaisella en lue lehteä. Ei niitä riittäisikään.

On ilo ettei tarvitse olla lähdössä lentokentälle, vaan hyvin hitaalla bussilla yliopistolle, eikä kotiinkaan turvatarkastuksien kautta, vaan junalla.

Ei ole tarvetta sekaantua toisten asioihin, mutta erään iän saavutettuani en osaa enää eläytyä niihin, jotka kurvailevat eri puolilla maata pelaamassa jotain tai sitten menevät niin sanotulle kakkosasunnolleen tekemään jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Muun muassa Savonlinnaan rakennetaan keskustaan khaletteja (châlet), joka tiettävästi tarkoittaa samaa kuin rangaistusten täytäntöönpanosta annetussa asetuksessa lähemmin selvitetty valoisa yksinäishuone. Uudessa vankeuslaissa seuraamus on nimeltään ”sijoittaminen yksinäisyyteen”.

Minäkin sijoitan yksinäisyyteen, mutta kysymyksessä on investointi. Jos minut sijoitettaisiin yksinäisyyteen tai edes putkaan, laulaisin kaikki salaisuuteni muutamassa tunnissa kuin kanarialintu, aivan kuten muutkin Helsingin herrat. Tosin niitä salaisuuksia, omia, ei juuri ole, tai toisin sanoen niitä ei kukaan jaksaisi kuunnella. Naisia ei saisi juoksemalla kiinni, jos yrittäisi, ja viina, jos menisi alas, tulisi ylös, kuten tunnettu fysiikan laki lausuukin.

Erinäisten kantamusten ja muutamien muiden syiden takia olin sittenkin autollakin Lappeenrannassa, vaikka monen tunnin luentojen jälkeen väsähtää niin pahasti, että ajaminen ei ole miellyttävää eikä aivan turvallista.

Automatkaradiossa kehuttiin hiilijalanjäljistä. En ole perehtynyt asiaan alkuunkaan. Vesi minua kiinnostaa ja siitä tiedän jotain, mutta radio setä väitti, ja täti säesti, että turhanaikainen ajeleminen kakkosasunnolle kaksinkertaistaa asianomaisen ihmisen kontolle jäävät hiilipäästöt. En ole varma, kuulinko oikein, mutta vireystila muuttui ja matka sujui. Olin siis työmatkalla eli paljon parempi ihminen kuin kaikki ne syntiset, joiden autoletka alkoi olla katkeamaton jo Porvoota lähestyessä, ja kotiin menin kokemuksista viisastuneena kehä kolmosta, Hangon tiellä kun ruuhka matelee perjantaina iltapäivällä.

Kuvittelen että jokin osa noista henkilöautoista on menossa kesämökeille ja kakkosasunnoille. Jos ihmisillä on kova tarve olla jossain muualla, se on heidän asiansa. Mutta en ollut tullut ennen ajatelleeksi, että kakkosasunto on syntiä.

Tarkemmin ajatellen asiassa saattaa olla hyvinkin paljon perää. Ilkeimmät ottavat varmaan huomioon mökin tai asunnon lämmittämisen, vedet ja vihdat, ylimääräiset eväät ja oksennusten siivoamiset.

Katkaisen lorotuksen tähän, koska ajatus on keskeneräinen. Sanon vain luulevani, ettei ”mökillä” olla enää useinkaan luonnon helmassa. Tilastojen ja myynti-ilmoitusten mukaan rannat ovat Mäntyharjulta Bromarviin täynnä erinomaisen täydellisesti varustettuja taloja, joissa ei ole paljonkaan yhteistä entisten mökkien kanssa.

Kesällä olimme rouvan suvun mökillä, joka on aito, oikea ja hiljainen, sitä perua kun perhe asui metsäpitäjässä, kun isä oli ammatiltaan mehtänostaja. Tätä nykyä siinä on kymmenen kilometrin säteellä muutama kesäasunto ja muutama talviasunto ja yksi Pakarinen kalastaa selällä.

Savon mökillä en ole käynyt kahteen vuoteen. Tänä vuonna oli se silmä. Ja pojat viihtyvät siellä, ja tässä teen suuren varauksen, joka on puhtaasti ideologinen. Jos kaupungissa asuvilla lapsilla on siihen harrastusta, kyllä heidän pitää päästä maalle kesällä, oikein kunnolla. Uivat, oppivat soutamaan, vähän käyttämään kirvestä, sahaa ja vesuria, ennen pitkää tekemään tulet ja sulkemaan pellit sitten kun aika on, kantamaan talousvedet järvestä ja olemaan tuskastumatta pikku vastoinkäymisiin.

Kun mietin tuota hiilijalanjälkeä, sanoisin että menisi kyllä perheen eli siis lasten kanssa oleminen vaikeaksi ilman sähköä ja jääkaappia. Itsehän sitä on tullut nukutuksi puun alla korva tyynynä ja vyö peittona, vaikka ei tietenkään enää. Kerran kokeiltiin, pystyykö nuori mies nukkumaan ilman tulia lumikiepissä makuupussissa, kun pakkasta on lähemmäs kolmeakymmentä. Vaati pyyheliinan kasvoille, mutta muuten ei ollut hädän paikkaa.

Meillä oli kakkosasunto varmaan ennen kuin juuri kellään muulla – juhannuksesta 1948. Itse rakennettu, mustan pörssin tarvikkeista, luulen. Mentiin kuorma-autolla, lavalla, erilaisia enoja ja tätejä ja naapureita, hyvinkin parikymmentä, nukuttiin siskonpetiä kapokkipatjoilla ja paleltiin.

Vieläkin muistuva herkku oli öljytynnyristä kyhätyssä pöntössä savustettu lahna tai ahven, joita vainottiin joukolla. Muistan miltä järvi tuoksui aamulla kello viisi, kun lähdettiin kokemaan siimaa.

Kuvassa oleva soutaja olen minä ja perää pitää Uki-setä. Veneen nimi oli Ranta-Manu. Meneillään on 1940-luku tai kukaties vuosi 1950.