Ratakatu

Suojelupoliisin historia on hyvä, kuten arvosteluissa heti todettiin. Kimmo Rentolan nimi yhtenä kirjoittajana on jo tae, vielä enemmän kuin Martti Lackmanin, joka on kirjoittanut sotien välisen ajan organisatiosta, Etsivästä keskuspoliisista.

Lackmanin kirja Esko Riekistä muuten on aika mainio – erikoinen mies, erikoiset vaiheet. Ajattelin puoli vuotta sitten kirjoittaa siitä jotain, mutta aihe ei tuntunut erikoisen tärkeältä, koska tuo kirja on kuitenkin enemmän asiantuntijatavaraa, perinteistä historiaa.

Ratakatu 12 –kirja, tämä uutuus, aiheutti kustantajalle yllätyksen, koska se meni loppuun muutamassa päivässä. Nyt uusi painos on kaupoissa.

Kohtalon isku lienee johtunut hyvästä julkisuudesta ja siitä, että kirjassa todella on muutamia kiinnostavia paljastuksia, jotka soveltuvat erittäin hyvin kahvipöydässä puitaviksi.

Todellisuudessa uuta tietoa on kuitenkin aika rajallisesti. Tai miten sen ottaa – korostus suomalaisten yhteistyöstä lännen kanssa ei ollut ainakaan minulle millään tavoin uusi. Rentolan esitys tietenkin ankkuroi sen tosiasioihin ja jäsentää asiaa.

Kun oma toimintamme, sekä vakoilu että kotikommunistien jahtaaminen, on ollut enimmäkseen suhteellisen vaatimatonta, kirjan keskeinen väite sietää toistaa. Suomi on ollut eri aikoina suurvaltojen siviili- ja sotilastiedustelun mielenkiinnon kohde eräänlaisena melkein neutraalina pelikenttänä. Supo ja sotilastiedustelu – josta tässäkään kirjassa ei puhuta mitään – ovat enimmäkseen koettaneet pysytellä selvillä siitä, mitä ulkomaalaiset isot pojat puuhaavat Helsingissä ja itärajalla.

Ihmettelin 70-luvulla, miten kelpasin tuomioistuinvirkaan eli siis esittelijäksi korkeimpaan oikeuteen ja sain vielä viran. Ihmetteleminen johtui osaksi henkilökohtaisista ominaisuuksista: olin yllättynyt, kun nimittäjät eivät käsittäneet, ettei minusta tule kummoistakaan esittelijää eikä tuomaria. Osaksi se johtui siitä, että tiesin jo silloin suojelupoliisin tarkistavan erinäisten ihmisten taustat. Sitä en tiedä nytkään, vaivautuiko kukaan selvittämään, onko nuorempi oikeussihteeri kenties kommunisti tai KGB:n yhdysmies. Mutta Ratakatu 12 –kirjan mukaan tällaista tietoa annettiin todella paljon.

Jos nyt joku haluaa ymmärtää väärin, en ollut vaarallinen henkilö, mutta huonoa seuraa minulla oli paljon. Jotkut siitä huonosta seurasta istuvat nyt valtakunnan korkeimmissa tehtävissä, mutta se oli toista aikaa.

Suomalainen perusvirkamies ja tuomioistuinjuristi oli hyvin perinteinen hahmo 1970-luvulla. Muutamaa epäiltiin demareiksi, mikä edellytti aktiivisuutta. Suurin osa oli yksinkertaisesti poliittisesti naiiveja.

Sitä asiaa ei tulla koskaan selvittämään, koska asiakirjat ovat pysyvästi salaisia, mutta joskus ihmettelen, mahtoivatko hovioikeus ja korkein oikeus poiketa vakoilujutuissa (muutamia kymmeniä sotien jälkeen) koskaan syyttäjän ja siis poliisin käsityksistä.

On hiukan vaikea uskoa, että tuntemani tuomarit olisivat olleet aidosti selvillä valtakunnan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kysymyksistä.

Ennen sotia kuva oli ollut hiukan toinen. Ainakin tuomioistuimissa oli vallalla sangen saksalaissävyinen laillisuusajattelu pikkuasioissa. Kommunistit tuomittiin, ja Turun hovioikeudessa kunnostautui syyttäjänä eli kanneviskaalina myöhemmin monesta asiasta tunnettu Olavi Honka.

Kommunistit kuuluikin tuomita, koska osa heistä puuhasi vakavissaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaista kumoamista, mikä on lain mukaan rangaistava teko. Osa tuomituista oli vaarattomia hupsuja tai sen sortin fundamentalisteja, joiden päätä ei järki ollut koskaan pakottanut.

Ainakin Viipurin hovioikeudessa ja hovioikeuspiirissä esiintyi myös aitoa lapualaishenkeä. Vihtorin poikaa Pentti Kosolaa ei tahdottu millään saada tuomituksi suutari Mätön murhasta, koska tuomioistuimet keksivät omasta aloitteestaan Saksassa vuodesta 1933 suosituksi tulleen muotoilun katsomalla murhamiehen epäitsekkään isänmaalliset motiivit erittäin lieventäviksi asianhaaroiksi.

Sen asian pani kuntoon puoliväkisin oikeuskansleri Albert Heikki Makkonen, aikaisempi KKO:n jäsen ja tavattomasti arvostamani opettajani, oikeusteoreetikko Kaarle Makkosen isä.

Kalle Makkonen ihmetteli minulle joskus eläkkeellä ollessaan puhelimessa, miten paljon niitä sotasankareitakin on. ”Kun minä olin Kempin prikaatissa vänrikkinä Viipurissa ja omat miehet lähtivät käpälämäkeen, niin minä poika juoksin perässä!” Tutkin asian myöhemmin. Ei se ihan noin mennyt – mutta sitä on ihmisiä, joiden toimintaan vaikuttaa halua pyrkiä totuuteen.

Sellaisia ihmisiä on ollut töissä jopa Ratakadun talossa numero 12.