Kähminnän puolesta

Ajattelen ryhtyä kannattamaan vaaliraha- ja muuta poliittista kähmintää ja vastustamaan yhteisöllisyyttä.

Vallankumous on aika uusi käsite. Ensimmäinen kulttuurivallankumous ei tapahtunut Kiinassa eikä Kamputseassa, vaan Natsi-Saksassa 1933-1938.

Tavoite ei ollut, kuten muinaisissa keikauksissa, vaihtaa johtajia, tai kuten Ranskan tai Yhdysvaltain vallankumouksissa, muuttaa olevia oloja ja poliittista järjestelmää.

Kulttuurivallankumous haluaa muuttaa ihmistä, kaikkia ihmisiä. Ja kun muuttaminen ei onnistu hyvällä, sitten käytetään pakkoa, äärimmäisyyksiin asti.

Natsi-Saksan opetus, joka on nyt jälleen ajankohtainen, on ”yhteisöllisyyden” päättymätön, päivittäin toistuva tarve legitimoida eli oikeuttaa itsensä.

Yksilöllisyyden aika on viimeinkin ohi, julisti tohtori Goebbels 1933. Sijaan oli tullut yhteisöllisyys eli saksalaisuus, sellaisena kuin natsit määrittelivät sen yksityiskohtaisesti.

Tämä ajattelutapa on olennaisesti uutta aikaa, koska siinä ei pääse puusta pitkään ilman kehittynyttä tiedonvälitystä, kuten sanomalehdistöä ja radiota. Elokuva sitten säestää.

Lenin ja Trotski puhuivat samaa 1920-luvun alussa, mutta ei heillä ollut mitään mahdollisuuksia panna asiassa toimeksi. Riitti, että ihmiset tottelivat, ja siihen pääsi, kun heitä hirtti tarpeeksi ja riittävän näkyvästi. Vasta Stalin ryhtyi puuhaamaan ”uutta ihmistä”, mutta hanke ei todellisuudessa ehtinyt kauas puolue-elimistä ennen kuin sota tuli väliin.

Sotien jälkeen DDR (vuodesta 1949) osoitti ymmärtävänsä, että järjestelmä on tärkeä, sanat eivät. Eräin osin samat ihmiset kuin natsiaikaan jatkoivat uuden ihmisen luomista, tällä kertaa siis sosialismin nimissä. Menetelmät, kuten tehokas mainonta, urkinta, ilmiantoihin usuttaminen ja seremoniallisuus, olivat täsmälleen samat kuin ennenkin.

Yhdysvallat, jota en väitä roistovaltioksi, on toiminut osittain tämän ajattelutavan varassa, ja juuri nyt republikaanien paatunein siipi ajaa aika reippaasti Hitlerin valoilla.

Englanti on useista taloudellisista ja kulttuurisista syistä kyennyt vanhastaan pitämään puolensa. Yksilöllisyys ei ole kadonnut. Massalehdistön tolkuton räikeys kääntyy itseään vastaan. Ihmiset lukevat mutta eivät niinkään usko.

Venäjä lienee monessa asiassa sama kuin Neuvostoliitto, mutta ei tässä. Putinin nassut herättävät huolta, koska nuorison kulttuurivallankumouksellinen toimeliaisuus on juuri samaa, jolla opiskelijat poistivat virasta professoreita ja Martin Heidegger kalasti itselleen rehtorin viran 1933. Tuosta asiasta on aihetta olla huolestunut.

Suomen oloissa pelottava yhteisöllisyys näkyy legitimointivimmana, jossa media heiluu ylimpänä. Kuinka moni vaalirahoitusjupakan paheksujista tietää, mikä noissa asioissa oli lainvastaista, mikä moraalitonta ja mikä hyväksyttävää? Arvaukseni on että alle kymmenen prosenttia.

Kun televisio pauhaa heitteille jätetyistä vanhuksista, edes toimittaja ei malta kuunnella kuultaviksi saatujen ammattilaisten tarjoamia tosiasioita.

Sanoja ”sensuuri” ja ”sananvapaus” käytetään yhä johdonmukaisemmin väärin. Perustuslain sensuurikielto kohdistuu valtioon itseensä. Ei ole lupa luoda järjestelmää, jossa mielipiteen ilmaisemiselle olisi saatava etukäteen lupa.

Opettaja joka käske koululaisen pitää välillä turpansa kiinni, ei harjoita sensuuria; voi olla että hän syyllistyy johonkin muuhun rikkeeseen. Kaljaveikko, joka kieltää kaveriaan puhumasta paskaa, ei harjoita sensuuria.

Outoa. Nimimerkkiä ”veronmaksaja” viljelevät ne, jotka todellisuudessa saavat valtiolta enemmän kuin maksavat. Sananvapaustaistelijoina eivät esiinny sellaiset ihmiset, jotka eivät keksi keinoa saada ääntään kuuluville, vaan yhä enemmän ne, jotka ansaitsevat rahaa myymällä toisten kirjoja, kirjoituksia tai muita ilmaisuja.

Sitä ei tarvitse enää korostaa, että yhteisöllinen kontrolli lisääntyy jatkuvasti. Kohta ei saa kulkea enää kännissä kotiin. Näkyvintä saattaa olla terveysnatsismi, mutta hyvin laajasti ilmastoa, ympäristöä, koulutusta, taloutta ja rahaa – ties mitä koskevissa asioissa yleinen eli siis yhteisöllinen mielipide on paljon kiinnostuneempi toisten menettelystä kuin omastaan.

Kuten natsimaassa meilläkin lääkärit ja lakimiehet on valjastettu vaivattomimmin totaalisen kontrollin harjoittajiksi; papisto tuntuu tällä kertaa pitävän pintansa.

Yksilöllisyys: milloin olette viimeksi kuulleet jonkun sanovat, että se on kuule ihan minun oma asiani, onko minulla lakki väärinpäin päässä?