Kiertävä kivi (WSOY 1986)

Minun oli lämmin ja nukuin ja uneksin valkoisista, valkoisiin puetuista naisista Saimaan kanavalla, Venäjän puolella; siellä en ole koskaan käynyt. Vesi kohosi ja laski ja paikoilla oli kuultuja, luettuja nimiä. Laiva liikkui alamäkeen ja uhkasi mennä kartalta pois. Ohukainen ja Paksukainen vilkuttivat hatuillaan. Heillä oli haalarit. Ehkä he olivat kanavatöissä.

Samassa Heikki heräsi. Hän itki kovin. Hän oli nähnyt unta kahdensadan tuhannen miehen suurtaistelusta, joka oli juuri alkanut, ja tilanne oli ollut juuri sellainen kuin on kuvattu, tai ei, se oli kuvaamaton.

Minä nostin Heikin syliini ja annoin hänen itkeä itkua paitani pehmeää vasten ja sanoin:

”Heikki! Ei ole mitään hätää. Koko Panssaridivisioona on reservissä Juustilassa. Taisteluosasto Puroma marssii jo. Se on kova paikka mutta toivoa ei ole menetetty vaikka Viipuri on ja aina on jaksettava ojentua näkymättömän mukaan ja aika ei ole sellaista kuin luullaan. Aika tihentyy ja ohentuu ja tekee mutkia ja siinä on kuoppia ja ryppyjä ja sopukoita. Vain japanilaiset luulevat, että se muka liikkuu numero numerolta. Se on heidän käsityksensä ja annetaan heidän pitää se. Me otamme nyt Mozartia ja kuuntelemme, miten aika läikehtii silmissä kuin sametti tai keltainen silkki, jota tuuli hulmuttaa, ja käyrätorven ääni tuo mieleemme syvänvihreän, sanomattoman salomaan, jossa joku menneisyyden ihminen metsästää.
Niitä ei kokoa enää kukaan. XCVII AK, XCVIII AK, CIX AK, CVII AK ja Kolmaskymmenes Kaartin Armeijakunta ovat yhtä kaukana kuin se karhu, jonka vatsanahasta oli viilletty se talja, josta oli tehty suuri hattu, joka putosi Moskovan tielle, kun Suuri Armeija perääntyi jättäen jäljet vain ja lunta, niin paljon lunta.”