Uutta rahatta

Kun ajoin kotipihaan, ajattelin että laitteet reistailevat, ja sitten, että tämä on taikuutta. Radiosta tuli sama hyvin epätodennäköinen kappale, jota olin kuunnellut levyltä, ja tuli, vaikka levy oli kädessäni. Brahmsin Schertzo, es-molli. Sitä ennen olin jo vakiinnuttanut mielipiteeni, että ensimmäinen pianosonaatti miellyttää minua paljon enemmän kuin toinen, puhumattakaan kolmannesta. Epäilen että Toivo Kuula on kuunnellut tuon ykkösen hitaan osan tarkalla korvalla tai sitten Brahms on ollut pohjalaisten kansanlaulujen suuri ystävä, mikä ei suoraan sanoa tunnu erikoisen uskottavalta.

Kokouksessamme puhuttiin jopa sosiaalisista innovaatioista. Niinpä ajoin illalla katsomaan maisemaa ostettuani jo kesällä kirjan Lindén - Mylly – Kaarlejärvi, ”Kirvestie 22, Kalle Päätalon koti”,(Mäntykustannus 2009). Sinne oli autolla viiden minuutin matka kokouspaikastamme Kangasalta.

Ilmassa ei leijunut odottamaani pyhyyden tunnetta, sillä itse talo, jossa asuu toisia ihmisiä, on pensasaidan peittämä, eikä minulla ollut hermoa jäädä roikkumaan portille. Romaaneista tuttuja paikkoja ja näkymiä totesin muutamia – olen toki käynyt Messukylässä ennenkin.

Kohtalaisen järkytyksen aiheutti havainto, että maisemassa ei ollut mitään Päätaloa. Väittävät että Kangasalta on purettu sekin koulu, jota Kalle Mestaroi. Messukylä on noussut noin viisitoista pykälää kalliin oloiseksi pientaloalueeksi. Ihan vieressä – siinä mistä työnnettiin polkupyöriä ja kahlattiin lumessa – on Prisma ja jäähalli.

Piru ettei kukaan paikallinen panurajala järjestä opastettuja pyhiinvaellusretkiä Messukylään. Viis minä Taivalkoskesta. On niin kaukanakin. Lisäksi olen innoissani nimenomaan Iijoki-sarjan Tampere-kirjoista, joita on vaikka mitkä määrät.

Selitin Aarnioille, Hallbergille ja Jässkiselle, että jokaisen tohtorin pitäisi tenttiä ”Tammerkosken sillalla” ja pari seuraavaa nidettä todella ymmärtääkseen, mitä koulunkäynti ja opiskelu oli. Sitä pelkoa ja vaivaa! Miten me, oppikoulun ja yliopiston kasvatit sen itse käsittäisimme, että sotien jälkeinen Teknillinen koulu on ollut järisyttävämpi oppisaavutus kuin jokin tohtorinväitös.

Kun ei ollut ketään, keneltä kysyä, ja aina oli väsynyt ja aina oli nälkä ja akka haukkui, useimmiten syyttä.

Ihmeet jatkuivat. Olin pistäytynyt Hämeenlinnan ABC:ssä paitsi kahvilla toteamassa, että kirjoja saa vaikka kuinka niin häpeällisen halvalla, että iljettää. Karttakirjat ja keittokirjat eivät näy käyvän kaupaksi.

Mukaan lähti tarjoushintaan 19.90 Pertti Siilahden ”Karjalan luonto. Kannas ja Laatokan Karjala (Atlasart 2008). Parhaat koskaan näkemäni nykyisen Karjalan kartat Pietarista Sorokkaan asti (1 : 250 000). Ja kun avasin kirjan sattumalta, silmään osui edellispäivänä julkaisemani maalaji- ja asutuskartta ja maininta, jonka mukaan 1925 maantieteellisen seuran karttakirja on aarre. Sitähän olin yrittänyt itsekin väittää, vaikka kieltämättä skannaaminen on kotikeinon ja konein työlästä.

Jos teillä on Photoshop, painetun kuvan rasterista pääsee eroon panemmalla hiukan Gaussian blurria ja terävöittämällä sitten takaisin (unsharp mask).

Kirjaa silmäillessäni jäin miettimään, missä on vihreä puolue ja liike nyt, kun heitä todella tarvitaan. Tuon todentuntuisen lähteen mukaan muutaman kilometrin ja muutaman kymmenen kilometrin päässä nykyisestä itärajasta eliöiden monimuotoisuus on valtava, löytyy 200-vuotisia, jokseenkin luonnontilaisia metsiä, ja heti jääkauden jälkeen kasvunsa aloittaneita turvesoita, joissa ei ole yhtään lapion pistoa, puhumattakaan ojista tai metsäautoteistä.

Tiedän kyllä, että muun muassa hyljemies Taskinen (”Laatokan seitsemän merta) on puhunut tästä asiasta, ja tiedän, että entinen rautaesiripun kohta on eliöitä ajatellen ainutlaatuinen, mutta miten yleisesti on käsitetty, että tuossa vieressä on maailman suurin luontomuseo?

Toisin kuin oikeaoppiset luontoihmiset, pidän isona plussana, että siellä on 60 vuotta heitteillä olleita viljelmiä ja jopa rakennuksia, sikäli kuin niitä ei ole lyöty klapeiksi.

Ja siellä on asutuksemme alku – pieni etelärinne Antrean – Vuoksenrannan alueella, jossa on kuulemme sata tutkimatonta muinaishautaa.

Tässä olisi toinen sosiaalinen innovaatio Päätalon rintamamiestalojen ohella – 8 000 vuoden luontoretkiä.

Arvaan vastaväitteet – ei saa lupia, rosvot käyvät kimppuun, ei ole ruokaa, ei yöpymispaikkoja. Tiedän asian. Siksi en ole itse käynyt rajan takana, enkä käy.

Nyt alan oikein ylpeillä sillä, että olen ainoa tuntemani ihminen, joka ei ole käynyt Viipurissa, Pietarissa eikä Tallinnassa. Koskaan.

(Myönnytys: kun olisin ollut menossa, 1991 ja sen jälkeen, oli erinäisiä vakavia yksityisiä asioita, joiden takia matkailu ei tullut kysymykseen.)