Yhteinen laulu

On ollut niin kovin raskaita aiheita.

Olin kuulevinani, että juuri nyt halutaan pitää esillä venäläisten ja suomalaisten yhteisiä innostuksen aiheita niin sanotussa kevyessä musiikissa.

Niinpä kannan korren keveyden kekoon minäkin.

En osaa olla varma siitä, mikä on Dmitri Hvorostovskyn (s. 1962) täsmällinen asema oopperan taivaalla, mutta korkealla hän tiettävästi on.

Mielestäni hän on hyvä, mutta ei ainakaan italialaisessa oopperassa baritonina ei suorastaan maata mullistava eli sellainen kuin Tito Gobbi ja Usko Viitanen parhaassa vedossaan. Tai Jorma Hynninen.

Tshaikovskissa hän taitaa sitten kyllä olla tällä hetkellä ylittämätön.

Mutta aikomukseni on oikeastaan esittää kaino vihjaus.

Hvorostovsky on urakoinut levylle venäläisiä romansseja, laulelmia jotka ovat oikeastaan iskelmiä, sota-ajan lauluja ja lisäksi yllättävästi ja ilahduttavasti italialaisia – napolilaisia – sävelmiä.

Jopa Kauko Keuhko häviää äänin neljä – muna, kun H. esittää, miten vallan penteleesti hän rakastaa elämää. Mantshurian kukkuloilla tallataan, Moskovan yössä hiivitään pikku hiljaa, ja kohdataan myös kaunis Katjusha.

Todella yllättävä veto on Sorrento, Santa Lucia ja O sole mio (levy Passione di Napoli).

Tuo varmaankin laskelmoidusti yleisöön uppoavaksi arvioitu levy, joka ei oikein ole oopperalaulajan arvon mukainen, tekee tehtävänsä. Lähisukulaisena ovat raastaneet niitä käsistä. Levy käy esimerkistä hyvin laulamisesta. Ei tarvita mitään merkillistä seiväshyppyä, vaan intensiteettiä, osaamista ja sellaista lämpöä, joka saa kuulijan ajattelemaan – tuohan laulaa minulle.

Oikeastaan näihin osittain läpikotaisin tuttuihin sävelmiin liittyy merkillinen taidonnäyte. Meidät on opetettu ihailemaan tenoreita (Pavarrotti, Domingo josta en itse niin kauheasti välitä) ja bassoja.

Kun sukupuun tyvessä on itse Caruso ja sitten kaikki kauneimmat tenorit Gigliin ja Jussi Björlingiin, mitä tekee baritoni tuossa porukassa, kun ei voi hurmata korkeilla äänillä?

Laulaa äänellä, joka on kuin Siperian kevät, ilmava, pakoton, loputon ja soiva.

Tekisi mieli sanoa, että tämä mies on keksinyt sen ainoan baritonille mahdollisen alueen, josta ei voi sanoa, että tuonkin Fischer-Dieskau on tehnyt paremmin, tämä kun tuntui hallinneen kaikki musiikin lajit.

Kevyt, romanttinen, jopa makea, vieläpä sentimentaalinen romanssi… Tietääkseni se ei juolahtanut Fischer-Dieskaun mieleen.

Lisäksi – naispuoliset lukijat huomio – tässä miehessä on asiasta kuulustuttamieni, siihen toimeen sopivien ja halukkaiden naishenkilöiden yksimielisen todistuksen mukaan sellaista eroottisuutta, joka panee vähintään nielaisemaan yhden ylimääräisen kerran.

Meidän omilla suomalaisilla baritoneillamme on ollut kullakin rajoituksensa. Viitanen oli ylivoimainen heleydessä eli paimenpoikamaisuutta (pastoraalia) vaativissa lauluissa ja sitten tietysti konnana, joista muistettavin on Rigoletto.

Hynninen on maailman paras aika monessa asiassa, mutta naisenkaatajana (Don Giovanni) hän kukaties on hiukan epäuskottavan peruskunnollisen tuntuinen. Giovanni – tai Figaro – on parhaimmillaan kehveli, rakastettava kelmi, sellainen kuin nyt jo kuollut australialainen bassobaritoni Walter Berry oli kuuluisissa levytyksissään.

Noissa rooleissa baritonin ääni kuulostaa samalta kuin miltä Tauno Palo näytti parhaina vuosinaan, tai Tapio Rautavaara. Miestä joka tuuma!

Hvorostovsky lienee yksi näistä uroista, jonka hiukset harmaantuivat hopeisiksi jo nelissäkymmenissä. Ei kuulemma yhtään pahan näköinen hänkään, sanovat.