Salamurhan tarpeellisuudesta

Miksi Hitleriä ei saatu hengiltä ajoissa?

Kysymys on sopimaton; nähdäkseni D. Boenhoffer, vuosisadan kirkonmiehistä ja teologeista syvimpiä ja hienoimpia, kuitenkin kävi Abwehrin kaksoisagenttina tämän asian läpi erittäin vakuuttavasti. Hän maksoi toimintansa salaliiton kuriirina hengellään muutama viikko ennen Saksan antautumista huhtikuussa 1945.

Jopa tavallisten lähteiden – esimerkiksi Wikipedia / Boenhoffer – linkit – mukaan Adolfilla oli epätavallinen onni tässäkin asiassa. Etenkin se lentokoneeseen ujutettu pommi, joka toimi mutta ei kuitenkaan räjähtänyt, hipoo uskomatonta mutta on totta.

Ja myös itsemurhapommitusta oltiin toteuttamassa, mutta aikataulunmuutos teki hankkeen tyhjäksi.

En tiedä mitään Stalinista attentaatin kohteena. Olen lukenut väitteen, että hän itse pelkäsi sellaista kovasti ja käytti jopa kaksoisolentoa ja rinnakkaisia junia matkustellessaan maassa. Mene ja tiedä.

Jälkiviisauden harmaassa valossa näiden henkilöiden nitistäminen ajoissa olisi merkinnyt todella paljon, myös ihmishenkinä laskettuna.

Pomminheittäjistä on kirjoitettu hyviä romaaneja jo yli sata vuotta sitten (esim. J. Conrad). Vaikka tuhoa tuli esimerkiksi Venäjällä, tuloksia ei tullut, pikemmin päinvastoin. Suomessa meillä on päinvastainen esimerkki, Bobrikov. Attentaatti ei sinänsä helpottanut painetta – tai asiaa on vaikea arvioida, koska pian tuli Japanille kärsityn tappion aiheuttama suurlakko.

Bobrikovin murha tapahtui samana päivänä kuin Joycen ”Odysseus”, Bloom’s day eli 16.6.1904.

Asioilla ei ole tiettävästi yhteyttä toisiinsa.

Asia on ajankohtainen, koska omasta mielestään oikeutetulla asialla olevia murhamiehiä on liikkeellä, ja ainakin Lähi-Idässä on käynyt ilmi, että teknisesti ylivoimainen kohde eli vihollinen on hyvinkin haavoittuva.

Vastaan Hitleriä koskevaan kysymykseeni, että ihmisillä on outo taito uskotella itselleen asioiden vielä paranevan. Hitler olisi ollut suhteellisen helppo kohde niin kauan kuin hän kiersi puhumassa toreilla ja parvekkeilla. Myöhemmin tuli vastaan muiden syiden ohella usein ihmetelty monumentaaliarkkitehtuuri. Valtakunnankanslian ja eräiden muiden julkisten rakennusten mittakaava herätti kummastusta ja kauhua. Yksi järkevä selitys on – kiikarikiväärin kantama.

Suomenkin sotahistoriassa on oudosti kuvattu vain vihollisen tarkka-ampujia, mutta omat ovat olleet hiiren hiljaa. Poikkeus on tietysti varhainen, välirauhan oloissa julkaistu Palolammen ”Kollaa kestää”, jossa rajan pinnasta kotoisin ollut ja vasta hiljan kuollut Simo Häyhä on yksi sankareista. Häntä ei yleensä mainita kansainvälisillä listoilla; jos mainittaisiin, hän olisi ykkönen. Hän muuten ei käyttänyt kiikarikivääriä, koska siinä joutuu nostamaan päätään hiukan liikaa.

Käsitykseni mukaan jatkosodan aikana myös hyökkäyksissä tarvittiin kiväärimiehiä. Puna-armeijan parhaimmillakin joukoilla oli sellainen piirre, että jos aliluutnantti ammuttiin, muu porukka jäi seisoskelemaan ja odottamaa seuraavia käskyjä.

Tätä vähemmän lempeää tarinaa lukeville kunnon ihmisille voi olla syytä sanoa, että kiväärimiehelle 300 metriä on aivan hyvä matka pieneenkin, ihmisen otsan kokoiseen maaliin. Konetuliaseille, pikakivääri mukaan luettuna, 100 metriä on tarkkuuden kannalta paljon ja konepistoolille liikaa.

Olen selvillä siitä, että avotähtäimillä on metsästetty ainakin suurriistaa yli puolen kilometrin päästä, mutta tuollaista temppua yrittävä suomalainen hirvimies menettäisi uskoni ja käsitykseni mukaan kasvonsa ja metsästyslupansa.

Kauhavalainen myöhempi kunnallisneuvos Perälä ampui tiettävästi Taipaleella taistelutilanteessa T-24 –hyökkäysvaunun ajajan tähystysaukosta kahdesti sisään niin että vaunu jäi siihen. Vasta myöhemmin kuskien turvaksi tulivat prismat ja peilit. Ampuja oli suojeluskuntien mestari sotilaskiväärillä.

Tällainen tapaus näytetään jopa Talvisota-elokuvassa. Ampujan henkilöä koskeva tieto on kuulemani eli muistikuva.