Selvää satua

Tolkienista puhuttaessa olen väärässä. Tiedän etukäteen että se on hyvä. Yksi torjunnan syy voi olla sama kuin todella hienoissa teoksissa usein. En ihan uskalla, koska aavistan, että pää menee sekaisin ja arkielämä häiriintyy.

En kuuntele mielelläni Mahleria, koska hän on niin hieno ja niin viiltävä. Vähän samanlainen tunne kuin kämppäkaverilla olisi puukko hampaissa ja oudon palava katse.

Sellaista ilmiötä nimitetään kai perseveraatioksi, että jokin asia, lause tai sävelmä ei lähde päästä niin millään. Päätalo kuvaa tunteitaan ennen itsemurhayritystään ja joutumistaan hullujenhuoneelle grammarina, joka soitti hänen päässään yhtä ja samaa iskelmää, Lasihelmeä.

Läheisistä ja tärkeistä kirjoista ja elokuvista ajattelen vakavissani, että elämänvaihe määrää ehkä paljon.

Olin kyllä valmiiksi ihastunut Salmelaisen ikivanhaan laitokseen kansansaduista ja Joel Lehtosen satuversioista, mutta rikkumattoman sijan ne saavuttivat, koska luin niitä vanhemmille lapsille, kun he olivat pieniä.

Kaikkein vahvimmat tunteet liittyvät satuihin, jotka luin itse pienenä ja sitten lapsille, Laura Sointeen Satuja. Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia.

Hukkasaaren salaisuus. Mutakalan kultahammas. ”Tut amo Palda…”

Luulen että useimmat eivät ole näistä kuulleetkaan ja ne jotka ovat, eivät halua kuulla sanaakaan lisää.

Kun televisio esitti nyt ”Hiroshima, rakastettuni” ja ”Viimeiseen hengenvetoon”, en millään muotoa halunnut katsoa niitä, koska muisto yli 40 vuoden takaa oli niin vahva

Salaiset kartat

Luovutetun Karjalan topografikartat julkaistiin noin kymmenen vuotta CD-levyinä erittäin hyvin skannattuina. Levyjä saa varmaan vieläkin. Ne eivät herättäneet minkäänlaista huomiota.

Nyt on julkaistu kolmas kokoelma, painettuna, nimellä Kielletyt kartat 3. Vuorossa on luovuttamattoman Karjalan karttoja. Olen tutkinut niitä suurennuslasin kanssa. Painotyö on, kuten aikaisemmissakin saman sarjan niteissä, korkeintaan välttävää.

Kirjan nimi lienee ajateltu myyväksi. Se on lisäksi tosi. Koko Karjalaa koskevat kartat oli luovutettava valvontakomissiolle 1945, ja näin tehtiin. Piilotettuja karttoja oli aika vaikea löytää. Minulla oli Ihantalan karttalehti jo 80-luvulla. Sain sen eräältä suosijaltani, joka oli ottanut sen eräältä hiukan kuolleelta aliluutnantilta, joka oli saanut sen ehkä ainakin tekijänoikeutta loukaten punalippuisen divisioonansa esikuntaelimistä.

Ikuinen kiitos ja maine kuuluu kuitenkin jollekulle siitä, että niteet on varustettu aakkosellisella paikannimihakemistolla koordinaattiviittein. Tämä uusin nide on muun ohella hupinumero, koska jatkosodan aikana tehdyissä kartoissa käytetään silloin keksittyjä suomalaiskansallisia nimiä. Joistakin paikoista oli kolmet nimet – Lotjana Polna, Lotinanpelto ja sitten Pedonlinna. Vosnesenja oli kai puheessa Syvärinniska, koska nimi on vaikea.

Nyt on tilaisuus selvittää, missä ukki pyöri, kun ei ollut kotona. Karttalehdet eivät näytä läheskään koko sitä aluetta, jota suomalaiset miehittivät, ja loppuu ylös ennen Kiestinkiä, mutta on tässä sellaisia legendaarisia paikkoja kuin Jandeba, on Karhumäki, Poventsa ja Sungun niemi. Jopa Uikujärvi löytyy.

Kartat – samoin kuin kynät ja kellot – aiheuttavat voimakasta addiktiota. Tiettävästi Pekka Puska aikoo kieltää ne, ja kaupoissa vielä olevia karttoja saa vastedes myydä vain kansi alaspäin käännettynä.

En ole koskaan ennen nähnyt Rukajärven seudun karttoja 1 : 20 000. Seutu on täsmälleen sellaista, missä ei missään tapauksessa haluaisi oleskella. On kovasti korkeuskäyriä ja avosoita välissä.

Nyt näin myös ensi kertaa Aunuksenkaupungin ja Laatokan rannan Tuulosjoelta etelään. Viimeksi mainittu vaikuttaa kovin ihmeelliseltä seudulta dyyneineen. Vahinko ettei Laaatokan ympäristöstä ole vieläkään parempaa dokumenttikuvaa. Se televisio-ohjelma, joka on pyörinyt useita kertoja, sisältää kovin lyhyitä katkelmia.

Vanhan Suomen puolella on kaksi paikkaa, jotka näkisin mielelläni, mutta en aio luopua päätöksestäni olla matkustelematta Neuvostoliitossa. Lunkula ja Mantsi ovat tiettävästi todella näkemisen arvoisia. Impilahti nähtynä Laatokalta on luultavasti jotain, minkä kaltaista Suomessa ei näe.

Mitä vielä tulee painotuotteisiin, Keskisuomalainen –lehden lista sadasta kirjasta, jotka täytyisi lukea ennen kuolemaansa, oli kuin olikin kiinnostava. Sinuhe oli siis ensimmäinen ja kivi ja Linna kärjessä. Mutta sitten sivutaan aiheitamme: Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Dostojevskin Rikos ja rangaistus myös kymmenen kärjessä joukossa.

Siitä on mieleni iloinen, että Jukka Vuorinen, Juoppohullun päiväkirja on listalla korkealla. Satuin näkemään televisio-ohjelman Jukka Vuorisesta ahtautumassa Aleksis Kiven kuolinmökkiin. Harvinaista: miellyttävän oloinen henkilö ja miellyttäviä kirjoja.

Jäin miettimään, ovatko äänestäjät listanneet kirjoja, joita toisten pitäisi lukea, vai sellaisia, joiden lukematta jäämisestä heillä on huono omatunto. Ainakin Dostojevski tuntuisi kuuluvan lähinnä jälkimmäiseen ryhmään. Saint-Exuperyn Pikku Prinssi on kuuluisa ja ”rakastettu” mutta en ole sattunut tapaamaan ketään, joka olisi aidosti rakastanut sitä.

Se minua loukkaa henkilökohtaisesti, että listalta puuttuu Babar, joka kuitenkin ranskalaisen kulttuurin ja kolonialismin edustajana on omaa, ylhäistä luokkaansa.

Tekisinkö omat listani esimerkiksi kirjoista, joiden lukemista kadun – Keskisuomalaisen luettelossa on mm. Hessen Lasihelmipeli, johon hairahduin, kun olin pitänyt poikasena ”Arosudesta” niin kovasti.

Toinen mahdollinen lista olisi kirjoista, joita en lue, vaikka kuinka kuolisin. Olen esimerkiksi lukenut hitusen Tolkienia ja Harry Potteria niin että käsitän toisten kiintymyksen, mutta itse olen niiden kanssa kuin piispa bordellissa. En tiedä, mihin silmäni laittaisin, enkä muista, mitä tuollaisille kuuluu tehdä.

Varottava kirja

Eräitä opiskelijoiden tenttivastauksia lukuun ottamatta Helsingin yliopiston professori Rainer Oeschin kirjoitus ”Tekijänoikeus, kuluttaja ja Lex Karpela”, joka sisältyy tänä vuonna ilmestyneeseen niteeseen ”Tekijänoikeus ja digitaalitalous” (WSOYPro) taitaa olla helposti kuvailtavissa: en muista lukeneeni mitään huonompaa.

Kun kustantaja haluaisi laihasta niteestä lähes 50 euroa, se hipoo petosta. Lukija näet voi kuvitella, että teoksella olisi rahallista arvoa.

Ainoa niteeseen sisältyvä artikkeli, joka on täysin järkevä, on professori Niklas Bruunin katsaus tekijänoikeusneuvoston ratkaisuihin, mutta sekin on nolostuttavan lyhyt ja pintapuolinen. Muutoin niteessä on luultavasti korkeakoulun syventävien opintojen yhteydessä syntyneitä pikku kirjoitelmia, joissa silmään pistää kirjoittajien kypsymättömyys ja lähteiden riittämättömyys. Se koskee koko kirjaa – ei ole korkeimman oikeuden digitaalimuotoisista teoksista antamia prejudikaatteja eikä keskeisimpiä eurooppalaisia oppikirjoja (Bently-Sherman jne.). Alan uusimmat väitöskirjat on sivuutettu ja jätetty maininnatta (mm. Virtanen, Pitkänen, Välimäki, Hietanen, Oksanen).

Tosin kirjasta ei saa vihiä, mitä ”digitaalitaloudella” tarkoitetaan. – Olen itse pohtinut tätä asiaa satoja sivuja kirjassani ”Digitaaliongelma”; sitäkään ei mainita.

Muuan kirjoittaja selittää sivulla 43, että suppean tulkinnan periaate on laajalti hyväksytty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. ”Periaatteen ”voimassaolosta” ei liene pienintäkään epäilystä.” – Ja lähdeviittaus mm. Haarmannin Tekijänoikeus-teokseen, jossa esitetään epäilyjä periaatteen sovellettavuudesta.

Se on epätavallista, että professori ottaa näin jyrkän kannan. On pakko. Tämän kirjan mukaan toimiva henkilö, etenkin lakimies, aiheuttaa todennäköisesti murhetta ja menetyksiä toisille ihmisille.

Oesch on keksinyt jostain kirjoitukseensa ja sen otsikkoon käsitteen ”kuluttaja”. Sana ei esiinny tekijänoikeuslaissa, jossa puhutaan yleisöstä. Ero on suuri ja tärkeä. Teos on saatettu yleisön saataviin, kun sitä on toimitettu esimerkiksi osakeyhtiömuotoisille vähittäiskauppiaille. Osakeyhtiöt eivät ole kuluttajia.

Koko kirja sivuuttaa keskeisen ongelman – tekijänoikeuden siirtyminen saajalta saajalle, esimerkiksi tuottajalta kustantajalle. Se onkin vaikea ongelmaryhmä verrattuna alkuperäisen tekijän ja hänen sopimuskumppaninsa suhteeseen.

Oesch mainitsee tekijänoikeuden kulumisesta, jolla hän kai tarkoittaa samaa kuin muut tekijänoikeuden sammumisella. Viimeistään tässä kohdin lukija kauhistuu. Artikkelin alussa oleva yhteenveto on näet kielellisesti niin sekava, että siitä ymmärtää vain yhden virkkeen: ”Lex Karpela on osoittautunut tarpeelliseksi ja toimivaksi lainsäädäntöratkaisuksi esitetystä kritiikistä huolimatta.”

Oesch ei nimittäin mainitse mitään tekijänoikeuden perustarkoituksesta. Kysymys ei ole tekijän ja ”kuluttajan” vastakohtaisuuksien sovittelemisesta, vaan säännöistä, joiden turvin tekijä voi saada taloudellista etua teoksestaan ja sen ohella hiukan kunniaa.

Kappaleen valmistusoikeus luovutetaan sopimuksella esimerkiksi kustantajalle ja oikeus näin valmistettujen kappaleiden saattamiseen yleisön saataviin (levittämisoikeus) sammuu – jotta teoksia voitaisiin myydä.

Teoskappaleiden levittäminen on kauppaa kaupan ehdoin. Levittämistä on selvitetty kirjallisuudessa ja oikeustapauksissa. Tärkeän lähdekoodin luovuttaminen kilpailijalle ei ollut tekijänoikeusrikos, koska se ei ollut levittämistä.

Kirjoittaja puolustaa niin tarmokkaasti nykyistä lakia, jota hän syystä tai toisesta nimittää Lex Karpelaksi, että häneltä unohtuu itse asia. Nimittäin eiköhän teoksia (teoskappaleita) kumminkin myydä enemmän kuin käytetä luvattomasti?

Asiavirheitä on runsaasti. Oesch: ”Yhden yksittäisen kopion maahantuonti on tuskin sanatarkasti ottaen käytännössä rangaistavaa.” Sanatarkasti se on rangaistavaa.

Kielenkäyttö on viheliäistä: ”Tekijänoikeus nousee ja kaatuu kuluttajan ja muun käyttäjän kanssa.” – Mitä tarkoittanee?

Kuluttajansuojaan viitataan useasti. Sitä ei mainita, että kuluttajansuojalaki soveltuu vain eräin kohdin teoksiin; laki koskee tavaroita, markkinointia ja tiettyjä palveluja (rakentaminen).

Teoksen kieltä ei ole tarkastettu eikä sitä ole oikoluettu.

Arvoisia lukijoita kehotetaan tutkimaan edelleenkin Haarmannin Tekijänoikeus-kirjaa ja Harengon – Niirasen – Tarkelan käsikirjaa. Oivallinen yhteenveto tekijänoikeudesta sisältyy Haarmannin Immateriaalioikeus –teokseen.

Helsingin yliopiston immateriaalioikeuden opetuksen ja tutkimuksen heikko taso on ollut julkinen salaisuus jo kauan.

Olen kirjoittajien kanssa eri mieltä joistakin tulkinnoista, mutta tässä olen kuvaillut heidän perustelujaan. En ole vihainen vaan järkyttynyt. Kaipaan Jukka Liedestä. Hänen kanssaan on helppo olla eri mieltä, koska toinen saa selvän, mitä mieltä hän on. Tässä kirjassa tilanne ei ole niin onnellinen.

Tilaus, vedätys vai ymmärtämättömyyttä? – En tiedä.

Pienempi kirjoitus sananvapaudesta

Kommenteissa vilahtelee aika äärimmäisiä ajatuksia sananvapaudesta. Siksi kysyn, onko joku sitä mieltä, että kirjallisia tappouhkauksia lähettävä tai pikkulapsia netissä seksiin houkutteleva henkilö olisi sananvapauden suojaama?

Olisiko paikallaan, että kirjoittaja ja operaattori kieltäytyisivät kajoamasta tekstiin, jossa annetaan selvästi hengenvaaralliset ohjeet maadoitetun sähkölaitteen asentamisesta?

Olisiko pyramidihuijauksesta kiinni jäänyt vapautettava siksi, että 500 prosentin voittoja lupaillut teksti oli sananvapauden käyttämistä?

Olisiko mielestänne oikein, että puolustusasianajaja julkaisisi ennen oikeudenkäyntiä sensaatiolehdessä kirjoituksen ”Päämieheni valehtelee – hän on roisto, vaikka kiistää syytteen”?

Sotilas ei saa julkaista vihollismaan sotilastiedustelun bulletiinissa selostusta omien joukkojen pesäkkeistä ja puolustuslaitteista. Kysymys ei ole sananvapaudesta vaan maanpetoksesta.

Eivät nämä esimerkit ole lapsellisia. Kun sananvapaudesta lukee vain tietosanakirjojen kuvauksia, arkijärki voi unohtua. Lynkkauksen ja hengenriiston aiheuttava huuto ”Tappakaa se” on juuri sellaista puhetta, jota laki periaatteessa suojaa.

Itsessään Yhdysvalloissa, jossa sananvapauteen kaiketi suhtauduttiin vakavimmin, Korkein oikeus selosti jo 1800-luvulla, ettei sellainen ihminen voi vetäytyä sananvapauden suojaa, joka ilkeyttään huutaa täydessä teatterissa, että tuli on irti.

Yhdysvalloissa ja luullakseni Suomessa saa sanoa julkisesti ja kirjoittaa, että lakimiehet olisi hirtettävä. Sekin taitaa mahtua sananvapauden piiriin, että Kemppinen olisi hirtettävä.

Amerikkalainen ”testi” ”clear and imminent danger” on meilläkin eri tavoin käytössä. Puhe tai kirjoitus on yllytystä tai osallisuutta rikokseen, jos se aiheuttaa kiistattoman ja välittömän vaaran rikoksen tekemisestä.

Rikoslaissa kautta aikain säännellyt petos ja väärennys ovat tyypillisesti rikoksia, joihin käytetään kynää tai kieltä, ei nyrkkiä eikä pyssyä. Niitä ei mainita sananvapausväittelyissä, koska ne ovat niin selviä.

”Hate speech” eli Suomessa mm. kiihotus kansanryhmää vastaan herättää tunteita ja vastaväitteitä. Nykypatriootit unohtavat, että minun elinaikanani kiihotus romaneja (ennen mustalaisia) ja saamelaisia (ennen lappalaisia) vastaan oli suosittua ja sitä harjoitettiin virallisestikin.

He unohtavat, että Ruotsissa kiihotus suomalaisia vastaan oli suosittua. Humalainen väkivaltamies oli lehdissä ”taas suomalainen”, ja vielä toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten sijoittamista rodullisesti ja siis älyllisesti alempina toisarvoisiin työtehtäviin perusteltiin vakavasti ja akateemisesti.

Yhdysvalloilla oli vain yksi kokonaan mustaihoisista koostunut lento-osasto toisessa maailmansodassa. Sotilaslääkäritkin epäilivät, että mutkikkaan koulutuksen antaminen afroamerikkalaisilla aiheuttaisi heille kivuliasta aivojen turvotusta. (Se mustien osasto muuten kunnostautui sitten suuresti.)

Sananvapaus on oletettua monimutkaisempi kysymys silloin, kun kysymyksessä ovat rikoslaissa rangaistaviksi määrätyt teot, tai kun tarkoituksena on selvästi ryhtyä toimiin, jotka vaikuttavat dramaattisesti kansanryhmän kohtaloihin.

Etäiset sukulaiseni ovat kertoneet, että 1930-luvun Neuvostoliitossa passiin merkitty kansallisuus ”suomalainen” merkitsi teloittamista nykyisen Levashovon lentokentän paikalla. Kirjalliset lähteet vahvistavat.

Tarvittaessa tätä näkemystä sananvapaudesta voi perustella suuremmalla pahalla ja pienemmällä pahalla.

Liukkaalla ja ohuella jäällä ollaan silloin, kun sananvapautta rajoitetaan esimerkiksi työnantajan väitettyjen yrityssalaisuuksien pyhittämiseksi. Jos esimerkiksi islamin pilkkaaminen arvioitaisiin rangaistavaksi teoksi, päätös merkitsisi lähetystoiminnan kieltämistä – ellei nykyisin ainakin ennen lähetyssaarnaajat yrittivät vakuuttaa ihmisille, että heidän edustamansa uskonto on toisia parempi, ja tätähän voi pitää halventamisena.

Mutta tämä kirjoitus ei ole kannanotto alkavaksi mainittuun oikeudenkäyntiin. Kunhan korostan, etteivät hyvät ja korrektit mielipiteet tarvitse viranomaissuojaa. Sananvapaus koskee myös tyhmiä, takapajuisia ja monelle vastenmielisiä kannanottoja. Juuri se on koko sääntelyn syvä tarkoitus.

Mielipiteiden vapaa kilpailu.

Huomenta

Kiitos dementoitumisen en istunut junassa pitelemässä pudonnutta ajojohtoa, vaan kävi autolla Lappeenrannassa kertomassa nuorille, miksi sananvapaus on perusoikeuksien ydin.

Aivan uskomaton sää. Aika lailla tuntuu vanhoissa luissa 2 x 3 tuntia 15 minuuttia ja siinä välissä kolmen tunnin luento.

On se kohtuutonta, että joutuu korkeassa iässä ansaitsemaan leipäänsä rehellisellä työllä.

Olisi minulla valmiina muutama tekstin suikale, mutta mielestäni keskustelu ja kirjoittaminen on mennyt vähän tiiviiksi viime päivinä, joten tyydyn esittämään muutamia repliikkejä esillä olevista teemoista.

Eilisestä ja Dostojevskin isä Karamazovin murhaajasta: hienoja kommentteja. Mielestäni ydin on tämä: keksittyään rikostarinan ”Rikoksessa ja rangaistuksessa” Dostojevski purkaa keksintönsä ”Karamazovissa”. Murha, josta Dmitri tuomitaan romaanin mukaan väärin, jää epäselväksi. S. Freud –vainaa ja muutama muu on sanonut, että Dostojevski toteutti näin oman isänmurhafantasiansa.

Se ajatus, että ellei Jumalaa ole, kaikki on luvallista, esiintyy romaanissa mainitsemassani jaksossa (luku ”Why Is Such a Man Alive”). Tähänkin on vaikea ottaa kantaa, koska Ivan myöntää todeksi isä Paissyn esittämän version ja Dmitrin version. Hän ei siis itse toista noita sanoja.

Suosittelisin teille, että jättäytyisitte syytä kertomatta töistä ja alkaisitte laiminlyödä velvollisuuksianne ja lukisitte Karamazovin Pevearin ja Volokhonskyn käännöksenä.

Minulla on tässä se ja ”Riivaajaat” (Demons). Saan kohta Tshehovin luetuksi jälleen kerran alusta loppuun ja pelkään, että nämä kaksi Dostojevskia ovat vuorossa. Sääli, rakastan Tshehovia ja inhoan Dostojevskia. Mutta sitä en tiedä, kumpi on suurempi kirjailija. Toinen on Mount Everest ja toinen K 2 (tappajavuori).

Luulen, ettei kenenkään odotettavissa oleva elinikä riitä venäjän oppimiseen niin hyvin, että alkutekstistä saisi ilmi sen, mikä tässä englanninkielisessä versiossa hätkähdyttää. Dostojevski on kirjoittanut kullekin henkilölle tunnistettavan kielen, kun mikäkin Kivi (tai Linna). Kunkin henkilön ajattelun sairaalloisuus liittyy henkilön kielen erikoisuuksiin, jopa sanavalintoihin.

Kommenttien johdosta eri asiasta: Douglass North käsittelee mielestäni kirjassaan juuri kommentin kirjoittajan kaipaamaa kysymystä, liukumista rajoitetun pääsyn (acces) yhteiskunnasta ”avokoodiyhteiskuntaan” (open source). Ydinkäsite on liikkuvuuden eli vaihtuvuuden takaava sananvapaus.

Kun Risto E. J. Penttilä sanoi eilen televisiossa, että joudumme ehkä käymään kauppaa Kiinan kanssa sivuuttaen ihmisoikeusongelman, hän puhui mahdottomia. Ei sellainen valtio käy kauan kauppaa, jossa sananvapaus ei toimi. Siihen Neuvostoliittokin kaatui!

Kommentoija kertokoon, missä päin verkkoa on hänen tarkoittamansa Northin ja muiden kirjoitus, niin vertaan. Aiheeseen palaan.

Kolmanneksi: vuosia miettimäni kysymys, miksi joitakin kirjoja myydään äkkiä 3,5 miljoonaa nidettä Ruotsissa. Olen tutkiskellut vaikeaselkoisia luetteloista ja tietoja kirjojen, levyjen ja elokuvien myynnistä ja väittäisin, että niissä näkyi jo kauan sitten USA:n markkinoilla eräänlainen power law –distribuutio.

Kyllä, tiedän oikein hyvin, että ”long tail”, ”fat tail” ja Barabasin ja kumppaneiden arvailut ovat vanhoja hattuja.

Silti Elvis ja Beatles näyttävät tuottavan levy-yhtiöille ehkä 90 % niiden tuloista. USA:n kirjojen best-seller listalla pari vuotta sitten John Grisham, Dee Brown ja joku kolmas törkymöykky vastasivat kolmisin yli 90 prosentista myydyistä kirjoista.

Olisikko tämä Stieg Larsson –ilmiö riippumaton kirjan sisällöstä? Olisiko tämä Harry Potter –ilmiön selitys – pelkästään nopeutunut ja määrällisesti valtavasti lisääntynyt tietoliikenne?

Kun vakaumukseni on, ettei tilastomatematiikka – joka minustakin on abstraktinen peli – voi tuottaa viisasten kiveä maailman selittämiseksi, laimentaisin kysymykseni tähän muotoon: entä jos Talibin vihamielisyys kellokäyrää eli Gaussin käyrää kohtaan on perusteltu?

Tuli mieleen, kun eilen näytettiin televisiossa Suomessa polskuttelevaa Mustaa Joutsenta. Amerikkalaisillahan on sellainen, siis Musta Joutsen, nyt presidenttinäkin.

Piiloutunut Jumala

Tämä ei ole uskonnollinen kirjoitelma vaan sisältää pari vastaväitettä itse kirjoittamaani.

Romaanin kirjoittaja ja usein kertoja on ”Jumala”, joka on kaikentietävä ja kaikkivoipa. En tiedä, miten tietoisesti Väinö Linna esitti huonon vitsinsä Jumalasta kulonpolttajana ”Tuntemattoman sotilaan” alussa. Hänen romaaninsa muistuttaa kuitenkin hyviä jännityskertomuksia siinä, että tapahtumia ohjaa välttämättömyys (Jumalan käsi), joka on perinteen mukaisesti piilotettu tekstiin.

Jännityskertomus ilman yllätyksiä on yhtä outo ajatus kuin murhenäytelmä, jonka päähenkilö säilyy hengissä tai kolhuitta.

Salapoliisikertomuksen tarkoitus on säilyttää kosminen tasapaino. Sen takia murhan merkitys on keskeinen. Todellisuus on niin toinen. Kaikki kuolevat. Murhat ovat melkein poikkeuksetta mielenkiinnottomia eli pelkästään surkeita.

Dostojevskin keskeinen rooli ei taida sittenkään olla ”Rikoksen ja rangaistuksen” selitys kahdesta henkirikoksesta ja niiden tutkinnasta ja rangaistusta, joka näyttäisi sisältävän kuin kirkastuksen. Todellisuudessa murha ja murhan selvittäminen on yleinen, pakanallinen ajatus. Jos yksilön rikos jää sovittamatta, rangaistus kohtaa yhteisöä.

Selitys voi olla toisessa kirjassa, ”Karamazovin veljeksissä”. Siitä mainittiin eilisissä kommenteissa. Käytettävissäni on Pevearin ja Volokhnonskyn uusi englanninnos (2002).

Voltairen lause Jumalan hyödyllisyydestä ja siitä, että hänet pitäisi tarvittaessa keksiä, esitetään kirjassa kolmella suulla, aina pilkkana ja luultavasti osoituksena läntisen ihmisen pintapuolisuudesta.

Syvän ongelman esittää Ivan toisen kirjan kuudennessa luvussa.

”Jos ihmisten usko kuolemattomuuteen tuhottaisiin… mikään ei olisi enää moraalitonta, vaan kaikki olisi luvallista, myös ihmissyönti. Ellei ihminen usko Jumalaan eikä kuolemattomuuteen… itsekkyys ja pahanteko on sekä sallittua että välttämätöntä, järkevää, kukaties ylevintä ihmisen tilanteessa.”

”Ei ole hyvettä ellei ole kuolemattomuutta.”

Tämä on Ivan Fjodorovitshin mielipide. Sitten isä tapetaan ja yksi pojista tavataan survin kourassa, verta, rahaa…

Tappaminen merkitsee kuolemattomuuden kieltämistä eli kuolemaa ja siis hyveen mahdollisuudenkin pyyhkimistä pois.

Samaan teemaan palataan suurinkvisiittorin kohtauksessa, jossa korkea kirkollinen viranomainen todistaa sitovasti Jeesukselle, joka on yllättäen noussut kuolleista, että teko on täysin harkitsematon ja häiritsevä, ja toimittaa hänet uudelleen ristiinnaulittavaksi.

”Rikos ja rangaistus” oli Dostojevskin ensimmäinen (tai toinen) kirjallinen menestys, Karamazov hänen viimeinen romaaninsa ja kukaties keskeneräinen.

Tie kulkee yksilön – Raskolnikovin – teosta, paljastumisesta ja rankaisemisesta Karamazovin tiheikköön, jossa kolme veljestä ja avioliiton ulkopuolella syntynyt veli ovat eri tavoin ”syyllisiä” ja muutamia muita on aihetta epäillä.

Kaikkitietävä kertoja ei olekaan kaikkitietävä, vaan hänelle rakentuu rooli kuvatuissa tapahtumissa. Kielen kerrokset käyvät toisiaan vastaan.

Selitykseksi riittää, että puhe on yksityisestä ja yhteisestä syyllisyydestä. Vain Venäjä käsittää tämän. Jos yhteisö on syyllinen, sitä ei voi rangaista.

Tähän on sanottu näsäviisaasti, että Stalin rankaisi. Se on eri keskustelua, asiaan kuulumatonta.

Kun kaikentietäväksi luultu kertoja on sekoitettu tapahtumiin, isä-Karamazovin murhaaja paljastuu. Hän on Dostojevski.

Ei ihme, että hän kuoli muutamia kuukausia kirjan valmistumisen jälkeen.

Ivan, jonka käsityksiä edellä on lainattu kertojan ja Dostojevskin suulla, suistuu romaanissa täysin järjiltään – ja hänen lausumansa johtaa nähdäkseni lähinnä totalitarismin mekanismeihin…

Piiloutunut Jumala, Deus absconditus, on yhtä tunnettu asia. Usko etsii ymmärrystä; ymmärrys ei voi tavoittaa uskoa.

Korkeakirjallisuus ja matalakirjallisuus

Nuo nimitykset on väännetty jumaluusopista, ja sielläkin ne ovat vanhentuneita. Ensin mainittu korostaa pappisvirkaa ja armon välineitä. Jälkimmäinen korostaa uskollisuutta kirjoitukselle ja maallikkoja eli kenen tahansa mahdollisuutta, kykyä, vastuuta.

Korkea on tässä ikään kuin puhumista, matala kuin kuuntelemista.

Kirjallisuus ja sen edeltäjä kertomus käsitetään (korkeakirjallisesti) intiimeiksi ja kahdenkeskisiksi asioiksi, vaikka ne ovat todellisuudessa tapoja kiinnittää toisten huomio ja lisäksi saada vastahakoisetkin kuuntelemaan.

Jokainen kirjailija on tavallaan itämainen sadunkertoja, joka kadun kulmassa yrittää kertoa niin että saisi lantin tai välttyisi joutumasta piestäväksi. Vielä hankalammassa saumassa oli Sheheradzade, joka joutui keksimään tuhat ja yksi yötä jatkokertomusta säilyttääkseen kauniit korvansa ja niiden välissä olevan päänsä.

Henkensä kaupalla toimiminen on tuttua muistakin taiteista. Nuori David joutui tekemisiin kuningas Saulin raskasmielisyyden kanssa. Se oli taltutettava soittamalla harppua.

Johan Sebastian Bachilla oli tuskin kysymyksessä henki tai toimeentulo, mutta musiikin huipulle pysyvästi asettunut Goldberg-muunnelmat oli joka tapauksessa hänen musiikkiaan, jota oli soitettava yön kiroista ja kauhuista kärsivälle aatelismiehelle.

Viimeksi mainittu esimerkki voi sisältää avaimen: on sävellettävä musiikkia, jotta sitä ei kuunneltaisi. Toisin sanoen musiikin on vaikutettava sielun tilaan. Sen ei pidä herättää uusia eikä mielenkiintoisia ajatuksia eikä missään tapauksessa villitä tunteita.

Kun katsoo jotain paksua romaania tai romaanisarjaa, voi vahingossa sanoa, että noiden ääreen nukahtaa. Se on ajattelemattomasti sanottu. Jos tarina on puiseva tai puistattava, se ei nukuta. Se sulkeutuu eli lakkaa kiinnostamasta eli ei vaikuta mitään. Jos tarina on hyvä, se vaikuttaa tietoisuuteen.

Tämä tuli mieleen, kun käsitin kovin myöhään, että Peter Høegin ”Lumen taju” oli nykyisten pohjoismaisten dekkarijännäreiden päänavaaja. En ollut käsittänyt, että se käsitettiin jännäriksi eli siis viihteeksi. Mankell ja Larsson ja ne muut tulevat perässä.

Tämä on tuiki merkillistä. Høeg on minun käsitykseni mukaan korkeakirjailija, jonka teoksia on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa – eikä niitä myöhempiä kai kukaan ole luullutkaan jännäreiksi.

Kirjoitin tähän blogiin ”Hiljaisista tytöistä” ja kummastelin mahtavan kirjan haaleaa vastaanottoa Tanskassa. Nyt luulen tietäväni syyn – Høegillä näyttäisi olevan esoteerisia harrastuksia ja kukaties kytkentöjä New Age –tyyppiseen toimintaan. Hän on lahjoittanut rahoja tiibetiläisille nunnaluostareille ja hänet on kai tavattu kävelemästä paljasjaloin nurmikolta.

Omassa suvaitsevaisuudessani vaikeaselkoisia lahkoja kohtaan ei ole kehumista, varsinkaan jos ne saarnaavat muutosta ja parannusta.

Kirjailija saa olla millainen pelle tahansa, jos kirjoittaa hyvin. Katselin ”Lumen tajua”. Kyllä se on sensaatiomaisen hyvä.

Tämän avulla osaan sanoa vielä yhden mielestäni tärkeän sanan dekkaripohdintoihin. Suurin osa niistä ei ole kirjallisuutta, vaan kielellisiä ristisanatehtäviä, joissa henkilöt on latistettu ”ongelman” takia melkein kaksiulotteisiksi hahmoiksi.

Niinpä kirjat eivät vetoa tunteisiin eivätkö tule uniin.

Mutta Høeg on lähempänä Paul Austeria ja W.G. Sebaldia.

Älkäämme unohtako, että kaikkien dekkareiden isä ei ole Edgar Allan Poe eikä edes Conan Doyle, vaan Dostojevski. ”Rikos ja rangaistus”, joka on mielipuolen tekstiä (”told by an idot”), on niin painava ja lopullinen että kaikkia myöhempiä murhajuttuja, rikostarinoita, oikeudenkäyntiromaaneja – ja oikeudenkäyntejä – on verrattava siihen.

Kuvitelma eli fiktio eli kirjallisuus paljasta totuuden tosiasioista. Useimmat ihmiset selviävät ruumiskirstuun pelkillä tosiasioilla, totuudesta murehtimatta.

Hyvä jännitystarina, kuten se, joka kerrotaan Matteuksen evankeliumissa (luvut 26-28) on matala.

Patruuna

”Eliitti” tarkoittaa valikoituja. Sosiologian käsitteitä on vähän vaikea panna vahingollisuusjärjestykseen. Ehkä C. Wright Millsin ”valtaeliitti” (1956) sijoittuisi silti listalle.

Weberin ajatus valtiosta väkivallan monopolisijoina on hauska, mutta johtaa kysymykseen, mikä sitten on valtio ja aikanaan kysymykseen kulloisenkin ”valtaeliitin” toimintojen rajoittamisesta ja valtion jäsenten keskinäisen menon hillitsemisestä.

Molemmat sopivat harvinaisen hyvin salaliittoteorioiden ja kansaan meneviksi räätälöityjen uskomusjärjestelmien myymiseen. Etenkin ne ovat onnen omiaan syntipukkien osoittamiseen.

Nyt näitä kysymyksiä nostavat ja kuljettavat eteenpäin Douglass C. North, John Joseph Wallis ja Barry R. Weingast. Kirjan nimi on “Violence and Social Orders. A Conceptual Framework for Interpreting Recorded Human History.”

Northin edellinen teos “Understanding the Process of Economic Change” (2006) on vuosikymmenen parhaita.

Varmuuden vuoksi: Northin akateemiset ansiot ovat niin suuret, että hän voi vapaasti liikkua muutamien oppiaineiden rajan yli ilman passia ja viisumia; hänellä on myös taloustieteen Nobel (Nobel Memorial). Hän on samaa porukkaa kuin Ronald Coase, jonka yrityksen teoriaa luetaan aiheellisesti edelleen, 70 vuotta julkaisemisen jälkeen. Hän on suuntautunut historiaan ja suunnilleen aloittaa osoittamalla sellaisten ”luonnollisten valtioiden” kuten 1600-luvun Englanti, 1700-luvun Ranska ja nykyinen Venäjä rakenteen ja dynamiikan samanlaisuuksia.

Ymmärrän. Isot asiat vaativat kypsyttelyä, mutta tunnen tarvetta raportoida tässä, mitä latuja oma ajatteluni kulkee. Joudun tohkeisiini aina kun löydän samaa sisältöä sellaisista lähteistä, joita muutkin kuin minä pitävät arvovaltaisina.

Laista eli muun ohella pakkovallan (väkivallan) käytöstä. On totta, ettei sääntöjä saa muuttaa kesken pelin, vaikka joku uhkaisi sanoa äidille ja viedä pallonsa pois. Tämä on rikosoikeudellinen legaliteettipeeriaate. Mutta North & Co. painottavat myös ihmisten perusteltua uskoja ja uskomuksia toisten halusta noudattaa käskyjä ja kieltoja. Jääkiekossa kukaan ei pelkää puukonpistoja, pyssyjä eikä myrkkyruiskeita.

Lain rikkomisella (korkea maila) ja lain velvoittavaksi myöntämisellä (mennään jäähylle, vaikka kiroillen) on tämä ero.

Viime päivien keskusteluihimme liittyy ”rent seeking”, jonka suomennoksesta en todellakaan ole varma. Tapasin Gordon Tullockin, joka sai yhdessä muiden kanssa Nobelin (talous) tästä asiasta Tucsonissa, kun olin kutsuttuna niillä tuomarikursseilla, joita hovioikeuden presidentti piti todenäköisesti tarpeettomina. Myös Tullock vaikutti hiukan hupsulta. Hän sanoi tietävänsä ja havainneensa, että suomen kieli on kovastikin sukua Pohjois-Japanin ainu-kansan kielelle, johon itse sanoin, että on tuota joku muukin höpönassu arvellut, mutta ei pidä paikkaansa.

”Rent” tarkoittaa ikävästi kahta asiaa. Se on vuokra, esimerkiksi maanvuokra, mutta se on myös marginaali tuotannontekijän hinnan ja arvon välillä. NHL-kiekkoilija saa Jokereilta N dollaria palkkaa, mutta olisi tehnyt sopimuksen myös N – m dollarilla. Erotus on ”taloudellista vuokraa” eli tyhjästä maksettu..


”Rent seeking” tarkoittaa esimerkiksi kartellia, jolla tavaran hintaa nostetaan prantamatta laatua tai saatavuutta. Se tarkoittaa mafian ”suojelua” eli rahaa, joka maksetaan siitä, ettei mitään ikävää tapahdu. se tarkoittaa esimerkiksi tekijänoikeuden maksuperusteiden laajentamista niin että tekijät eivät saa mainittavaa hyötyä mutta yleisö kärsii tappiota.

Siis tulon hankkimista arvoa tuottamatta ja kokonaistaloutta vahingoittaen.

Kuten arvaa, asiasta on laaja kirjallisuus.

Väkivallan käyttäminen ei yleensä luo arvoa. Siksi väkivallan on tultava kalliiksi. Sen ymmärtää mafia. ”Luutnantit” asuvat äidin luona siksi että heillä ei ole varaa omaan asuntoon. ”Capot” siis ymmärtävät idean.

Panin otsikoksi ”patruunat”, koska etsittyäni löysin selityksen rahaeliitin jäsenten ja kiväärin ammusten nimitykselle. Patruuna on viime kädessä ”isä” mutta myös ”malli” tai ”koiraskappale” (kotelo).

Samalla logiikalla kuin suomen ”mutteri” on selvää saksaa, äiti.

Ylioppilas

Ovesta oikealla istuva ylioppilas oli matkalla kaupunkiin ja ajatteli, että tämä pääsytutkinnossa käytetyn kirjan hyvin kauan sitten kirjoittanut R.A. Wrede ei ollut täysijärkinen.

Hän laski kirjan polvilleen ja otti piippunsa, joka oli sopivasti lämpöputken ja seinän välissä. Venttiilin naru heilahteli junan kolkuttaessa, ja kun hän raotti ikkunaa, sisään tuprahti kohta veturin savua.

Osaston toisessa päässä nukkuvalla miehellä oli sinivalkoisella paperinarulla ja sanomalehdillä tehtyjä nyyttejä ja kasvot, jotka olisi voinut paketoida.

Junailija oli mennyt menojaan kauan sitten tehtyään reiän pieneen pahviseen lippuun, joka sopi liivien vasempaan taskuun. Oikeassa taskussa oli ylioppilaslahjaksi saatu taskukello, Zenith. Puku oli sinistä teryleneä. Solmiossa luki ”Trevira”. Muut tavarat olivat verkkohyllyllä jenkkikassissa.

Junailija tuli takaisin, kopautti vasemmalla kädellään käymälän oveen ja avasi sen oikealla erikoistyökalullaan, joka sopi lukon kolmikulmaiseen karaan. Siellä oli hajua.

”Haapamäeltä tulleita?”

Junailija istui penkille ja teki merkintöjä. Hän täytti veikkauskuponkia. Hän oli nostanut polven toisen päälle. Kun lahje nousi, näkyi että hänellä oli proteesi. Ylioppilas katsoi ja kun junailija katsoi takaisin, kysyi:

”Anteeksi mutta onko se Kuurila tässä jossain?”

”Tulee kohta.”

”Oliko se pikajuna ja lättähattu?”

”Pohjoisen pikajuna, Ukko-Pekka vetämässä ja täysi vauhti.”

Opiskelija ajatteli, että törmäyksen energia on molempien junien yhteenlaskettu vauhti, ja paino tietysti. Se on kuin iso lentopommi.

Tuulettimen nuora heilahti, kun juna ajoi lentäen vaihteen läpi.

Ylioppilas mietti, että Kuurila ei ollut junaonnettomuuksista pahin. Harvialassa oli 1940 kuollut vielä enemmän ihmisiä, mutta siitä ei kirjoitettu, kun oli sota. Elisenvaara kesällä 1944 oli ilmapommitus. Siinä kuoli yli sata, evakkoja, lapsia ja lottia. Vanhemmat miehet olivat kertoneet nähneensä vielä senkin.

Samana päivänä Viipurin ratapihalla pommituksen aikana yksi jarrumies kävi kytkemässä ammusvaunut ja löytyi veturimies, joka veti vaunut pois tulipaloalueelta.

Kun junailija jatkoi kulkuaan, kävelystä ei mitenkään huomannut proteesia. Opiskelija meni vaunujen välikköön lipan alle. Sai varoa silmiäänkin, koska savun seassa oli nokea ja kipinöitä. Hän oli ollut yksin Pariisissa. Siellä Metron vihreiden metalliporttien vieressä istui vanhoja ensimmäisen maailmansodan invalideja lävistämässä lippuja. Joillakin ei ollut jalkoja. Heillä oli vieressä matalat kärryt, joilla he liikkuivat.

Hän oli lukenut kahvilassa runoja ja ostanut lopuksi historiallisen kieliopin ja käynyt katsomassa sanakirjoista Villonin ihmeellisiä sanoja. Hirtetyt olivat kolisseet tuulessa. Nyt näkyi pelloilla vasemmalla ja oikealla paljon katajia ja menneen talven lumia. Hän katsoi välioven lakattua vaneria, laski vuosirenkaita ja mietti, että siinäkin oli sadan vuoden lumet, ehkä vähemmän. Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois.

Perhe oli muuttanut outoihin oloihin Helsinkiin. Hänellä ei ollut mitään halua mennä kirjoittamaan kirjoituksia johonkin yhtiöön ennen yliopiston alkua eikä hän olisi tahtonut opiskellakaan, mutta kotoa oli muutettu pois. Tuttu radio oli myyty ja kulmakaappi siirretty mökille.

Hän lähti kävelemään siihen suuntaan, mistä tiesi löytävänsä Espoon vihreät bussit, Maanviljelijöiden Maitokeskuksen, Hankkijan talon takaa. Siinä olevan ison puun hän muisti, koska se oli kummallinen ja liian vanha. Junailija napitti liivejään ja sanoi:” Niin se on, poijat.”

Kyllästyneen näköinen poliisi haaveili pahantekijöistä. Ravintolan vahtimestari kurkisteli ovelta, kenet söisi. Joku kersantti haukkasi makkaraa pahaenteisesti, mutta hänellä oli sotilaspassi laukun pohjalla ulkomaanpassin ja ajokortin ja koulutodistusten kanssa.

Asemahallin katosta riippuvat valaisimet heilahtelivat humalaisesti.

Aikamiesten viesti

Olin mukana suuressa muuttoliikkeessä 1960-luvulla, mutta Ruotsiin asti en mennyt, kuten 300 000 muuta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi meitä oli alle kymmenen tuhatta vuodessa. Nyt on 33 000, vaikka lukio taantuu.

Korkeakouluopiskelijoiden määrä kolminkertaistui 1960-1970. Vuoteen 2008 mennessä se kolminkertaistui jälleen (nyt 180 000). Eikä yliopistoja saisi muka uudistaa…

Suomessa oli kaksi ja puoli kulttuuria. Yläluokka oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta. Meillä oli luokka numero yksi eli paremmin tai huonommin toimeen tulevat maalaiset, luokka numero kaksi eli ammattitaitoiset työläiset ja luokka numero kolme eli herrat ja puoliherrat, oikeastaan keskiluokka. Kuulun viimeksi mainittuun ja se on minussa kuin tatuointi.

Herraksi pääsi kieroilemalla mutta myös rehellisellä pelillä. Tutkimani ja jäljentämäni luettelot tulvivat 1800-luvun lopulla syntyneitä puusepän tai rautatieläisen poikia, joista on tullut merkittäviä virkamiehiä tai yliopistomiehiä. Papinpoikia ei lasketa, vaikka he saattoivat olla suomen kielen taitoisia.

Haluaisin ymmärtää, milloin ja miksi joidenkin rikkaiden ahneus ylitti järjen rajat. Toivoisin että kysymyksessä oli kultakuume (katso Chaplin). Pohjimmiltaan pöljät pelimiehet, joiden oikea laji olisi ollut pesäpallon maakuntasarja, pääsivät käsiksi toisten rahoihin.

Ajankohta olisi ollut 1985, ja tarina olisi kerrottu muun muassa KOP:n historiassa.

Sanoin ”pöljä”, en tyhmä. Esimerkiksi Wahlroos on ja Kouri oli todella älykäs. Se taas ei ole edes aihetodiste viisaudesta, johon perinteisesti kuuluu jonkin sortin todellisuudentaju.

Olen hiukan kiusaantunut siitä, etten ole koskaan tavannut kahta Pohjanmaan kuuluisuutta, Jorma Lillbackaa ja Vesa Keskistä, vaikka joidenkin sukulaisteni tekemiset liittyvät heihin. Lillbacka on kaksi vuotta minua nuorempi ja kotoisin Kauhavan Kettulasta, jossa äidinisälläni oli peltoa ja josta monet lähimmät kaverini olivat kotoisin. Yrittäjänä hän kuitenkin aloitti, kun itse olin poistunut paikkakunnalta. Keskisestä tiedän tädin miehen kautta – hän oli kotoisin Tuurista ja tunsi tai tiesi jo Toivo Keskisen.

Kiusaantuneisuus johtuu siitä, että näistä pohjalaisista edellisessä näen rehellisyyttä ja jälkimmäisessä ainakin suurta taitoa.

Mitä yläluokkaan tulee, Jaakko Lassilan isä oli ennen sotia Kauhavan kunnanlääkärinä, ja Lassila & Tikanoja oli moninkin tavoin tuttu yritys.

Suomessa vanhan sukupolven syntilistan kärjessä on vuonna 1918 käyty sota ja sen jatkoselvittelyt. Sekä punaiset että valkoiset hävisivät ja menettivät uskottavuutensa. Nykyhetken stalinisitikeskustelu peittää näkyvistä 1930-luvun stalinistit. He todella tiesivät, mitä Neuvostoliitossa tapahtui, ja ainakin 50 % sai surmansa selvittelyissä.

Sotasukupolvea olen arvellut parhaaksi; tämä johtuu osittain siitä, että heillä ei jäänyt aikaa muuhun kuin sotimiseen ja jälleenrakentamiseen.

Kahtena päivänä olen puhunut ja puhuttanut uskottavuudesta ja kuvattujen tapahtumien mahdottomuudesta. Siinä on ollut mukana tämän verran kieroutta: kuka olisi uskonut 1932 esitettynä kertomuksen siitä, mihin Neuvostoliitto ja Saksa (ja Kiina) menevät?

Sekä Stalinin että Hitlerin olisi heikkokin kustannustoimittajat pyyhkinyt pois täysin epäuskottavina tyyppeinä, joilla kukaties olisi sija Grimmin saduissa mutta ei ”todellisuudessa”.

Kertokaa se hänelle. Minun oli määrä pilkata sotasukupolven viihdemusiikkia, mutta kun hain Mauno Kuusiston YouTubesta, ”Kertokaa se hänelle” olikin yllättävän hyvä. Ei pilkkaamsta. ”Aikamiehiä” ja ”Iltatuulen viestiä” en kuitenkaan suostu kuuntelemaan.

Täysin mykistyneenä kommentoijan vihjeestä ja samalla siitä, etten itse huomannut katsoa Google Bookista (Mirsky) lahjoita seuraavan linkin.

”Kertokaa se hänelle” D. Hvorostvoskyn esityksenä. Eipä taida napolilaisuus tästä venäläisen esityksestä enäää parantua. Ainakin YouTubesta löytyvät Mari Lanza, Tito Gobbi ja Placido Domingo jäävät pistesijoille.

Biisin nimi on siis Ditincello vuie.

http://www.youtube.com/watch?v=L5R9Dl7_CUo

Luottamus

Alain Peyrefitte (ei kirjailija Roger Peyrefitte) julkaisi 1995 kirjan, jota ei taida olla englaniksi – ”La scoiété de confiance”, luottamuksen yhteiskunta.

Tuossa kirjassa, jossa käydään läpi taloustiedettä ja sosiologiaa keskiajan lopusta 1900-luvulle, pohditaan luottamuksen eli uskottavuuden mahdollisesti valtavaa merkitystä talouksille ja kulttuureille.

Kirjoittaja ei ole aivan kuka tahansa – akateemikko, gaullisti, informaatio-, tiede-, opetus- ja oikeusministeri eri hallituksissa. Hän kirjoitti laajan matkan ja huolellisen tutkimuksen jälkeen ilmestyessään 1971 ihmetystä herättäneen teoksen, jonka nimi oli ”kun Kiina herää, maailma vapisee”.

Ehkä hän on jäänyt gaullismin myötä hiukan unohduksiin. Ehkä Malraux sai hänellekin kuuluneen ansion ”kulttuurin-poikkeuksen” (l’exception culturelle) rakentamisesta ja rahoittamista. Sen hankkeen vuoksi Ranska on ehkä ainoa maa, joka ei tunne jäävänsä toiseksi Yhdysvaltojen rinnalla ja jonka omaa kulttuuria – tarkoittaa myös tiedettä – ei ole väitetty näivettyneeksi.

Tietenkin sillä on hintansa.

Jos Suomessa kirjoittaa todenkaltaisuudesta, aiheena on kirjallisuus ja kirjoittajan nimi on Anhava.

Ainakin Ranskassa tätä samaa näkökulmaa voi käyttää paljon laajemmin, kuten Peyrefitte teki, ja Mauss ja Braudel, Bloch ja lukuisat muut.

Saksa ja anglosaksit eksyvät edelleen peräämään ”totuutta”, joka on esimerkiksi taloustieteissä hiukan outo päämäärä. Samaa voi sanoa insinööritieteistä ja lainopista, jotka hakevat ratkaisuja – toimivia ratkaisuja. Ja sitten taas matematiikassa ja teoreettisessa fysiikassa on osia, joilla ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa. (Tässä liu’uttiin todesta todelliseen.) Teoreeman todistus voi olla tosi, mutta kukaties sillä ei ole niin sanotusti mitään käyttöä.

Dekkareissa esitetään tarina tai useita tarinoita, joita pitää koossa kysymys uskottavuudesta. Yhtä kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa, lukijat tai kuulijat ovat rakastaneet villejä valeita, jotka eivät mitenkään mahdu tunnettuun todellisuuteen. Ehkä niitä on rakastettu juuri siksi.

Tarina eli juoni todellisuudesta poimittuna ei toimi. Olen lukenut satojen rikosjuttujen asiakirjat, varmasti ainakin kahdensadan henkirikosasian. En muista niistä juuri mitään.

Tiedän hurjia elämäntarinoita. En aio maksaa vaadittu 300 puntaa 400-svuisesta elämäkerrasta, jonka G.S. Smith on julkaissut D.S. Mirskystä, miehestä joka ei ymmärtänyt Tshehovia mutta julkaisi ennen sotia edelleen parhaana pidetyn Venäjän kirjallisuuden (ja yhteiskunnan) historian.

Mirsky oli ruhtinas, ministerin poika, sitten Denikinin valkoisen armeijan sotilas, pakolainen Englannissa, jossa hän vaihtoi kieltä ja julkaisi Lontoon yliopiston professorina tuon kirjan ja muuta, hankki Maksim Gorkin kautta armahduksen bolshevikeilta, palasi Venäjälle, julkaisi jotain ja sai vaivoistaan kuulan kalloonsa 1939 ja luokkapetturin maineen.

Venäjällä häntä ei juuri tunneta. Englannissa hänet muistetaan mm. T.S. Eliotin ja Virginia Woolfin varhaisena ymmärtäjänä ja soihdunkantajana.

Nyt on niin, että Tshehovin ”Nainen ja sylikoira”, jossa ei tapahdu paljon muuta kuin muutama junamatka ja kohtaaminen, jonka aikana mies näkee itsensä peilistä, on paljon liikuttavampi ja uskottavampi kuin tuo tosi elämäntarina.

Esitän kokeeksi tulkinnan dekkareista – myös sellaisista kuin eilen puheena olleet Stieg Larssonin kirjat. Ne ovat tutkielmia uskottavuudesta – ja liittyvät siten Peyrfitten arvaamin tavoin talouden ja kulttuurin syvimpiin ja tärkeimpiin virtauksiin 1500 vuotta kestäneen (ja jälleen muotiin tulleen) dogmi-uskon aikakauden jälkeen.

Hylkään vanhafreudilaiset selitykset ja myös ajatuksen lukijoiden veren- ja kostonhimoisuudesta.

Jos näin on, ne ovat hyvin tärkeää kirjallisuutta. Jos näin on, myös monet lääkärisarjat (teho-osasto) koskevat pohjaltaan kertomusten ja löydösten uskottavuuden arviointia ja ilmiöiden tulkintaa.

Jos näin on, tarinan todenperäisyys tai siinä osoitettu kyky jäljitellä todellisuutta on sangen toisarvoinen asia.

Dekkareissa ja oikeissa tuomioistuimissa haetaan näyttöä ”beyond reasonable doubt” eli uskottavuuteen asti eli kaikki epäuskottavuustekijät hälventäen.

Kuvassa uskottauuden symboli – raha. Kullalla ei ole mitään arvoa – se sopii lähinnä koruihin, koska se ei hapetu. Muuten se on vai luottamusjärjestelmän symboli.

Stieg Larsson

Yritän ymmärtää, miksi Larsson-vainajan Millennium-sarjan kolmea dekkaria on myyty Ruotsissa 3 miljoonaa ja maailmalla yhteensä 10 miljoonaa nidettä.

Luin kaksi ja nyt kolmatta, ”Miehet jotka vihasivat naisia” ja ”Tyttö joka leikki tulella”. Kolmas on ”Pilvilinna joka romahti”. Se tuntuu parhaalta.

Olen odotellut vuosikausia, pääseekö joku suomalainen läpi samalla tavalla kuin ruotsalaiset Mankell, Guillou ja nyt Larsson. Brittilähteiden mukaan Sjöwall & Wahlöö oli tunnustettu ja myyty pari jo 70-luvulla. Brittiarvostelujen mukaan skandinaavisista jännäreistä – menestyjiä on jo monta muutakin – on vakiintunut jo ennakkoluulotkin. Jättiläismäisiä laiskiaisia, jotka roikkuvat pää alaspäin oksasta ja saattavat välillä räpäyttää jompaakumpaa silmäänsä, kun silmä kostuu itsesäälistä.

Larsson – ei mitään vaikeuksia lukea, eli tarina vetää. Tekstin kirjallinen taso – tukevasti keskinkertainen. Kokonaisvaikutelma – keskeneräinen. En ihmettele, että kirjat ovat kirjoittajan kuoleman jälkeen julkaistuja.
Paras puoli – tottuneen journalistin taito kuljettaa keskenään kilpailevia juonikuvioita. Hyvä ”skarvaus” eli siirtymä kohtauksesta toiseen. Heikkoa – sekä henkilöt että tapahtumat ovat liian outoja, kun lajityyppi on kuitenkin realismi. En pannut merkille henkilögalleriassa yhtään tavallista ihmistä.

Kaikki kolme päähenkilöä, merkillinen Lisbet Salander, tavallinen ja silti fiksu Mikael Blomqvist ja yläluokkainen mutta yllättäen fiksu Erika Berger ovat syvästi epäuskottavia. Kakkoskirjan kaksi asianajajaa – epäuskottavia. Pahikset – mahdottomuuteen asti epäuskottavia.

Kirjoitan tämän tietäen, ettei kukaan järkevä kustantaja olisi kallistanut korvaansa Ian Flemingille ja että James Bondin hahmo oli kaikkien asioita vähänkin tunteneiden silmissä täysin naurettava. Luulen että Flemingin oma arvio oli sama; hän kuoli ennen kuin menestyksen rannattomuus kävi ilmi.

Mutta eipä Aku Ankkakaan ole erikoisen uskottava tyyppi – eikä scifin hulluuden rajoilta (Gibson) lähtöisin oleva Terminator.

Ehkä suomalaisten dekkarin kirjoittajien puute on poliittinen. Guillou, Mankell ja Larsson ovat kaikki olleet ja Larsson taisi vielä kuollessaan olla hyvin vasemmistolainen. Sitä perua heille on yhteistä epäluulo, ajoittain vihamielisyys, esivaltaa ja auktoriteetteja kohtaan. Siksi he kuvaavat usein huonoja poliiseja, huonoja tuomareita, vastuutonta mediaa, rikollisia rikkaita.

Jännärin pysyvä ongelma on uskottava paha vihollinen. Korkeajännityssarja tuli toimeen natseilla vuosikymmeniä. Bond siirtyi taistelemaan Neuvostoliiton sijasta omituista rikollisjärjestöä vastaan. Suomessa on tehty uskottavia (Rönkä) ja kohdin vähemmän uskottavia (Reijo Mäki) yrityksiä löytää paha Viron tai Venäjän järjestyneestä rikollisuudesta.

Viimeistään tässä kohdin nousee mieleen populismi.

Vanha työväenliike menestyi vastustamalla ”herroja”, ketä he sitten olivatkaan. Vennamo sanoi, että kyllä kansa tietää, mutta ei selittänyt, mitä kansa tietää. Luen Soinin perussuomalaiset populisteiksi.

Vakava kysymys: entä jos Ruotsin kaltainen yhteiskuntamalli todella on vaikenemisen salaliitto, joka piilottaa kauheuksia? Entä jos rasistit, fasistit ja rodunpuhdistajat nykivät edelleen naruista?

Olen alkanut epäillä, että dekkari on tavalla tai toisella satuun ja myyttiin verrattava kanava esittää asioita, jotka ovat totta, vaikka eivät pidä paikkaansa.

Onko menestyvä dekkarin kirjoittaja piiloanarkisti?

Larsson, Mankell ja Guillou ovat avoimesti ”anarkisteja”. Analyysi on vaikea. Helpoin selitys heidän edustamaansa kirjallisuuteen on raha ja kuuluisuus. Kun niitä on, mallaa olla toisinajattelijakin.

Toisaalta ”populisti” viehättää. Ehkä termi on saamassa vanhaa merkitystään – taistelua ”tavallisen ihmisen” puolesta hallitsevaa eliittiä vastaan.

Ehkä meidän on Suomessa vaikea käsittää tätä, koska meillä valtaeliitti on ollut perinteisesti vieraassa maassa, Suuressa itäisessä vaalipiirissä.

Ehkä olisi tanssittava tähtien kanssa. Itse jään epäluuloisena seuraamaan tilannetta.

Muuten – Larssonin Lisbet Salander on Modesty Blaisen kääntöpuoli, luonnonnero, jolla on suunnaton selviytymisen tahto ja taito.

Laulaa niin kuin meri

Leinon myöhempiä runoja häiritsee monin kohdin niihin sijoitettu – mahdollisesti teosofinen – sanoma ja perusteeton toivo. Huomentuulet tuntureilta henkää…

Silti hän siteerasi sata vuotta etukäteen Richard Rortya:

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Rorty oli viehättävä ja poikkeuksellinen filosofi, koska hän leimasi muun muassa itsensä fundamentalistiksi, joka on ottanut tehtäväkseen ”avartaa oppilaiden horisonttia” vierottamalla heitä takapajuisista uskonnollisista ja vastaavista typeryyksistä ja samalla siis vanhemmistaan ja kotiseudustaan.

Jollain ihmeellisellä tavalla hän kuoli juuri oikealla hetkellä, haimasyöpään 76 vuoden iässä kesällä 2007. Hän nimittäin on jollain kaamealla tavalla Obaman kauden ajattelija.

Mutta viis siitä. – Kuultuaan diagnoosinsa Rorty, joka tapauksessa yksi aikakauden puhutuimpia filosofeja, julkaisi pienen pätkän, jonka haluaisin mielelläni saattaa yleisempään tietoon.

Hän kertoo istuneensa pohtimassa kohta tapahtuvaa kuolemaansa poikansa ja jonkun serkun tai vastaavan kanssa, joka oli baptistipappi.

Nämä olivat kysyneet, että tahtooko yhtään tulla uskonto mieleen. Rorty oli sanonut että ei. Entä filosofia? ”Sanoin etten näe oman enkä lukemani toisten filosofisen kirjallisuuden liittyvän millään mainittavalla tavalla puheen olevaan tilanteeseen eli omaan henkilökohtaiseen kuolemaan.

”Eikö mistään lukemastasi ole ollut hyötyä?” poika oli kysynyt.

Silloin Rorty oli puuskahtanut, että kyllä – runoudesta. Lyhyen kirjoituksensa alussa (Fire of Life, Poetry Foundation) hän väitti, että runoilijoilla on mielikuvituksensa vuoksi mahdollisuus rikastaa kieltä ja siten elämää.

Rortyn pitkään hellimä ajatus oli tunnetusti se, että maailma ei ole totta eikä valhetta, mutta kieli voi olla. Filosofia tutkii lauseita kielestä eli kuvauksia maailmasta.

Hän ei väitä, että runous voisi tuottaa etevämpiä kuvauksia maailmasta kuin tiede, mutta kieltämättä hän puhuu siihen suuntaan. Ja hän käyttää sanaa ”runous” eräiden kirjallisuuden tutkijoiden (Harold Bloom) tapaan väljässä mielessä niin että se tarkoittaa myös merkittävää proosaa ja monia poikkeuksellisen sähäköitä asiatekstejä.

Hän esittää pari esimerkkiä vanhemmasta eli edellisen vuosisadan runoudesta ja mainitsee sisällön lisäksi rytmin ja loppusoinnut, jotka vaikuttivat häneen suuresti ja suotuisasti siinä tilanteessa.

”Nyt minusta tuntuu, että olisi pitänyt viettää hiukan enemmän aikaa lukemalla runoutta. En tarkoita, että runous kykenisi ilmaisemaan sellaista, mihin proosasta ei ole. En tarkoita että runoilijat… olisivat voineet ilmaista jotain sellaista, mikä on jäänyt filosofeilta salaan.

Mutta toivon että olisin kalistellut vähän enemmän niitä vanhoja kastanjoita – ja osannut hakea enemmän ystävyyttä. Ihmiset ovat enemmän ihmisiä, jos heillä on muistissaan vauras varasto runoutta.”

(Vainajan siteeraamassa Swinburnen runossa on tuo sama joen ja meren kuva kuin Leinolla. Onneksi hän ei ollut lukenut niin paljon kirjallisuudentutkimuksesta, että olisi tiennyt, miten vanha ”topos” se on lyriikassa…)

Rakentajan sanat

Joskus amatöörin itsepintainen keräilytyö osoittautuu arvottomaksi. Hyvin usein ammattilaisten ankara uurastus tuottaa vesiperän. Suhteellisen harvoin on tilaisuus tutustua vuosikymmenten työn tulokseen ja sanoa käsi sydämellä, että kylläpä on hieno, taiten tehty ja tarpeellinen tapaus.

Erkki Helamaa – vuosikymmeniä Tampereen teknillisen yliopiston talonrakennuksen professorina toiminut henkilö, julkaisi Vanhan rakentajan sanakirjan, jonka alaotsikko on rakentamisesta, rakennuksista, rakenteista. Kustantaja on SKS.

Kirja ei ole mahdottoman iso eikä sietämättömän kallis. Mutta hyvä se on! Myös julkaisijaa pitää kehaista – sanakirja on varustettu selittävin piirroskuvin, ja ne ja painoasu tekevät kokonaisuudesta yhden vuoden kauneimmista kirjoista.

Lieneekö ollut kilpailussa mukana? Kauneus on nyt, kuten kuuluu, hillittyä ja kirjan selkeyttä ja käyttöä korostavaa.

Luulitte siis osaavanne suomea? Minkä osat ovat hamara, sapsa, lape, palko, kasa, varren niska, varren selkä, varren maha, polvi, ponsi, ponnen maha ja nuppi?

Kirveen.

Ja tylsä kirves on kalso. Ja kalso mies – kuten Lauri Viita kirjoitti – sopii mihin tahansa. Ei sanota ääneen, että ei mihinkään kunnolla.

Kirjoittaja on parhaan perinteen mukaan koonnut esimerkit sanoistaan tieto- ja kaunokirjallisuudesta. Runsaasti edustettuna ovat tietenkin Paulaharju ja Päätalo: ”Suoro, mulkku – sauvatärytin betonimassan tiivistämiseen; ks. tärytin. ’Lahtinen, työnnä se suoro tuonne kiilakivien viereen, jää muuta rotanpesiä’. Päätalo 1958 – Selityksenä mainittakoon, että Lahtinen käsitteli lähes metrin pituista ja ranteen paksuista sauvatärytintä kuin jättikokoista hevosen suoroa.”

Kirja ei ole kansatieteellinen, vaikka vanha maalainen perinne on hyvin esillä. Ainutlaatuista ja korvaamatonta on hiljan unohtunut kaupallinen nimistö, joka on tuotu melkein kiinni nykyaikaan – Toja-levy tai insuliitti, jonka kohdalla mainitaan Huoko, Karka, Salpa, Halltex, Sampo, Savo, Jyry ja Leijona, Suomessa Karhula vuosta 1931 (The Insulite Co of Finland).

Kaunokirjallisuuden lukija voi tutkia, mikä oikeasti on ’kitapuu’. Ristisanatehtävien ystävä voi tutustua ansasrakenteeseen.

Ja sitten työtavat – salvokset, liitokset, limitykset, jiiraukset.

Ja lukemattomat erikoisuudet – terveisiä vain oikeuskanslerille: Jonkka, käpälä, ruoteisiin naulattu pidäkepuu, joka pärekaton teossa piti linjalaudan eli riian paikallaan.

Sopiva.

Souvari – kuljeskeleva sekatyöläinen. Souvi (ruotsin sjå = puuha), raskas ja huonosti etenevä työ. Souvi on lähtöisin merimiesten kielestä (holl. sjouw = homma).

Kuisti, kvisti, viski, visti (ruots. kvist), himmeli, milla, piislaki, pislaaki (ruots. bislag, saks. Beischlag), roussi, pylväiden kannattama avoin ja ikkunallinen ulkoportaan katos tai laudoista rakennettu, julkisivusta ulkoneva suoja.

Veranta, veranto (ruots. veranda, ransk. véranda), kuistikko, vilpola...Veranta on tullut suomeen ruotsista 1800-luvun lopulla, mutta kaikissa Euroopan kielissä esiintyvä veranta sana on intialaista juurta; hindustanin veranda merkitsee katettua, edestä avointa eteistä.

Pitää vielä yllyttää – jokseenkin tavallisessa arkielämässä ja kirjallisuudessa kumminkin tulee vastaan sanoja, joiden merkitys on hämärä tai tuntematon. Piisin ääressä istuminen lienee harvoille tuttua. Siitä ei nimittäin ole suurta iloa. Piisi ja usein takka lämmittävät vain tulen loimotuksella. Se kapine, joka pitää pakkasen poissa, on uuni.

Yksi esimerkki kymmenistä – minulle uusi tieto: urakka, ven. urók.

Etymologia on viehättävää – kunhan sitä käyttää taiten. Muista menneisyydestä selityksen, jonka mukaan saksan ja ruotsin perintö (Erbe) ja työ (Arbeit) ovat sama sana kuin suomen ”orpo” (latinan ’orbus’).

Orpo perii mutta saa tehdä paljon työtä.

Kerrostalot

Ellette tiedä, oma kirjastonne hankkii varastokirjastosta vaikka mitä nopeasti. Minulla meni pupu housuihin, kun näin kirjan Kerrostalot I-III, Petri Neuvonen – Erkki Mäkiö – Maarit Malinen (Rakennustietosäätiö) hinnan. Myynnissä on uusi, yhteen niteeseen mahdutettu versio. Minulla on hiukan vanhempi, kolminiteinen. Tarinaa on 1880-2000.

Sen lisäksi että olen pakonomainen hyödyttömän tiedon hamstraaja nyt aavistus johdatti minut jäljille. En ole koskaan osannut edes epäillä, että itsestään selvien paperi- ja sahateollisuuden lisäksi huoneenrakennus (nyk. talonrakennus) on ala, joka on perustunut hyvin laajasti patentteihin.

Tästä huolellisesti tehdystä, laajasti arkistoissa säilytettyihin dokumentteihin ja piirustuksiin perustuvasta teoksesta saa sen käsityksen, että melkein mikä tahansa aine, laasti, ruukki, liima ja litku on ollut alkujaan suomalaisen tai saksalaisen patentoima.

Ennen kaikkea teos on haltioittava siksi, että tässä on nyt kaikki se, mitä arkkitehtuurikirjat eivät kerro, ja lisäksi paljon sellaista, minkä Helsingin Sanomien ”Helsingin vanhat korttelit kertovat” –sarja olisi saanut luvan ottaa huomioon.

En ainakaan minä ollut tiennyt, että Etu-Töölön sisään vedetyt ullakot, jotka olivat oikeastaan asuinkerroksia, johtuivat kaupungin rakennusmääräyksistä. Kun oli lupa rakentaa vain niin ja niin monta kerrosta, sanaa ”kerros” alettiin tulkita luovasti. Nämä nyt kai tavoitelluimmat ”penthouset” rakennettiin vähän salaa. Olisikohan rakennustarkastajakin saanut nestemäistä lääkettä ummistettuihin silmiin?

(Kirjassa sitä ei kerrota, mutta Helsingin rakennustarkastus oli sangen hyvä ainakin 1960-luvulta alkaen, kun taas Espoosta ei todellakaan voi sanoa samaa.)

Myös kulttuurihistorian tiedot karttuivat niin että ropisi. Ruotsissa tehtiin sitä ja tätä – esimerkiksi välipohjat massiivilaattoina – mutta Suomessa kyräiltiin ja epäiltiin ja naputettiin hampaat irvessä puisten välipohjien puisia palkkeja ja haalittiin täytteeksi suunnattoman palonarkaa kutterinlastua kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, kunnes niukkuus eli Siperia opetti.

Meillä tehtiin huoneistojen väliseinät kantaviksi isien tapaan vielä kauan sen jälkeen, kun ruotsalaiset olivat laskeneet kuormat uudelleen ja keksineet, että kerrostaloa voi keventää kolmanneksella lujuuden kärsimättä.

Alan hitaasti tajuta taistelevien ammattikuntien tarinan. Olen tuntenut koko joukon sekä rakennusmestareita että arkkitehtejä ja käsittänyt, että molemmat pitävät, puolin ja toisin, toisiaan tuhertelijoina ja tolvanoina.

Nyt ilmenee aihetta epäillä, että esimerkiksi Eliel Saarinen ja Lars Sonck eivät olleet erikoisen kiinnostuneita siitä, pystykö heidän ritsaamiaan pytinkejä pystyttämäänkin, kun taas joku Sigurd Frosterus – vähemmän kuuluisa Stockmannin tavaratalon suunnittelija (ehdotus 1916, valmistui 1929-1930) oli todellinen edelläkävijä.

Kiinnostuin tästä asiasta eräänä tiistaina 1979. Minulla oli työhuone korkeimman oikeuden rakennuksen katutasossa ja tuijotin oikeudelliseen meditaatioon vajonneena kattoa havahtuakseni välillä ihmettelemään matalaa holvirakennetta ja palkkeja. Pöydälle kiipeämällä ja koputtelemalla päättelin, että palkkeina oli ratakiskoa – kovin hentoisen oloista tosin.

Ystäväni Hessu, joka tietää kaiken, vahvisti havainnon todeksi, ja lisäsi, että valtio myi mm. Helsingin – Hämeenlinnan rautatien ensimmäisen kiskotuksen kuluneena ja köykäisenä heti paikalta pois kuljetettavaksi. Rakentajat ostivat hulluina ja käyttivät kiskot palkeiksi. – Rautabetoni tuli rakentamiseen vasta maailmansodan aikana ja täysbetonitaloja alettiin rakentaa vasta 1950-luvulla ja heti perään käyttää betonielementtejä.

Silloinen työhuoneeni lienee ollut kiinteistön (Pohjoisesplanadi 3) omistajan, lihavan Hugo Standertskiöldin asunnon varasto. Talohan siirtyi valtiolle tuon kuollessaan kukaties 1931 Suomen rikkaimman miehen, entisen Tulan patruunatehtaan omistajan ja merkittävän metsäteollisuusmiehen perintöverosta. Siihen muuttivat korkeimmat oikeudet valtioneuvoston palatsista.

Ei ihme. Hugo-everstin kesämökki oli Aulanko, ja häntä lienee syytettävä Venäjältä siirtyneestä tavasta istuttaa piilipuita vesirajaan. (Hotelli valmistui 1938 kun entinen päärakennus otti ja paloi; kavaljeeriflyygeli eli sivurakennus on everstin aikainen.)

Aulanko lienee ainoa paikka Suomessa, jossa on väärennetty muinaislinna; eversti piti sellaisista.

Suosiopankki

Lahjoista on esitetty sellainen käsitys, että niitä annetaan vain vastalahjan toivossa. Tämä koskisi sekä teollisia että muita kulttuureja ja pitäisi sisällään senkin viisauden, ettei ilmaisia lounaita ole olemassa.

Ajatus kuulostaa hiukan Max Weberiltä eli teoreettiselta yleistykseltä. Ainakin on niinkin, että lahjojen antaminen – ja siis lahjominen – voi olla antajan ja saajan yhteisten etujen edistämistä. Annan koska se on minulle hyödyllistä ja palkitsee samalla sinua.

Biologian symbioosissa (mutualismi) eläimet tai kasvit hyötyvät kumpainenkin. Parasiitti vain hyötyy isännästä. Kasvi tarvitsee typpeä; alihankkijana on bakteeri, joka toimittaa sitä, ja järsii kasvia kohtuullisesti.

Jäkälää ei ole olemassa tai se on kaksoiskasvi, sieni ja levä. Täydellinen korruptio, eikä poliisi mahda asialle mitään.

Virus on usein parasiitti, joka aiheuttaa omaksi edukseen taudin. Ihmisen monet bakteerit ovat liki välttämättömiä jo siksi, että ne osallistuvat muun muassa ruuansulatukseen pontevasti.

”Suosiopankki” toistuu Tom Wolfen ”Turhuuksien rovioissa”. Juristit vaihtavat asiakkaita ja jättävät toistensa tihutöitä ilmoittamatta, koska haluavat ”tehdä talletuksia”. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tarvitsee ”käteistä” eli voi tukeutua kokoamaansa kiitollisuuden velkaan.

Wolfen kuvaus muutaman vuosikymmenen takaisista Manhattanin asianajajista on karu ja tiettävästi tosi. Niille miehille olisi kelvannut rahakin, mutta ”vastapalveluista” ei mene veroa.

Tässä on siis jatkoa eiliseen tekstiin rahan ylivallasta ihmissuhteissa ja taannoiseen tekstiin lahjonnasta.

Teollisuusmaissa ainakin kuudennes kaikesta kaupankäynnistä eli tavaran ja palvelujen vaihdannasta tapahtuu edelleen vaihtokauppana. Ranskalainen alan klassikko F. Braudel esitti tätäkin korkeamman luvun ja piti järjestelmää kauppiaiden ja pankkien kapitalismin oleellisena osana.

Ilmiö ei ole läheskään aina moitittava eikä korvattavissa. Esimerkiksi henkilökohtainen luottamus, joka muutetaan luotoksi, kuuluu asiaan. Joillekin järjestyy lainaa, toisille ei. Lainan hakijan menneisyys ja maine vaikuttavat asiaan.

Tavoitellut työpaikan saaminen tai saamatta jääminen tai ylennys työssä tai virassa ratkeavat joskus ”pärstäkertoimella”. Tässäkin ratkaisut ovat joskus aivan oikeita ja onnistuneita.

Tällä ei voi auttaa korruption ongelmaa. Mutta luottamus rahan taivaalliseen voimaan on typeryyttä.

Internet ei, kuten tiedetään, ole kenenkään. Ne jotka ahkeroivat vähättelemällä Wikipediaa ja muita vertaisryhmiä unohtivat aina World Wide Webin, joka on muuttanut maailmaamme. Sillä kohdin voidaan kuurnita hyttysiä, että onko verkko ilmainen mutta ainakin se on suurelta osin vastikkeeton.

Kirjoitin eilen salaperäisesti analyyttisestä omistusoikeuskäsitteestä, joka ymmärrettiin myös väärin. Se on juristien yli puoli vuosisataa käyttämä tekniikka, jolla vältetään hedelmätön olemusajattelu selvittämällä, kuka on suojattu ja velvoitettu ja millä tavoin ja millä ehdoilla, kun puhutaan omistusoikeudesta tai sanotaan omistusoikeuden siirtyneen.

Tekijänoikeudessa on se suuri ongelma, että niin sanottua vilpittömän mielen suojaa ei ole, ja melkein yhtä suuri ongelma – asiantuntijat puhuvat liian epämääräisestä ”tekijänoikeudesta” selvittämättä, onko käsillä riita kahden tekijänoikeuden saajan kesken vai alkuperäisen tekijän ja esimerkiksi oikeuden loukkaajan kesken.

Kun lakikin on kirjoitettu näitä eroja noteeraamatta, ei ole ihme, että säännökset ovat sekavia. Tekijänoikeus alkuperäistekijän määräysvallassa (staattinen näkökulma) on koko lailla toisin käyttäytyvä ilmiö kuin tekijänoikeus, joka siirtyy jonkin yrittäjän liikkeen mukana fuusiossa jollekin toiselle liikkeelle.

Tekijänoikeuden saaja (kirjankustantaja, levy-yhtiö), voi tuskin vedota omissa nimissään moraalisiin oikeuksiin, jne.

Omistusoikeus-käsitteen ongelmiin sekaannun myös siksi, että haluan löytää teknisiäkin selityksiä nykyiselle talouskriisille.

Lieneekö korostettu tarpeeksi, että subprime-luottojen paloittelu ja saamisten treidaaminen erillään tuotannosta eivät ole edes ajateltavissa ilman Internetiä?

Että tämä on ”sähköistä kaupankäyntiä”? Että sähköisen kaupankäynnin ominaisuuksia ovat suuri nopeus ja varsin suuri nimettömyys?

Petkuta sinäkin ystäviäsi

Sanomalehdessä mainittiin sellaisesta käytännöstä, että kun on kutsuttuna kylässä perheessä tai pariskunnan luona, lopuksi tuodaan lasku. ”Eikö se ole reilua, että jaetaan kustannukset, kun ei tämä ilmaista ole.”

Tapaus mainittiin paheksuvaan sävyyn. Itse olisin joko kaatanut ruokapöydän tai sitten maksanut ja sanonut hyvästi tähdentäen vielä toivotuksen kertakaikkisuutta.

Tunnen yhden, joka omasta aloitteestaan tarjosi vieraassa kaupungissa olevaa asuntoaan tilapäiseen käyttöön - halvalla. Ajattelin että kun hän kysyy seuraavan kerran, onko minulla ylimääräistä Lundian hyllyä, pitäisi sanoa, että kyllä löytyy, 2,70 euroa kuukausi.

Tämä on kai kulttuuriantropologiaa. Monissa tilanteissa kuuluu välttämättä tarjota rahaa, ja on yhtä välttämätöntä, että tarjous torjutaan.

Annan joskus kirjoja tuttaville – olen jo lukenut; haluan että kirja pääsee hyvään kotiin. Olisi outoa, jos saaja tarjoutuisi maksamaan. Äitini maksaa sukulaispojalle, joka sattuu olemaan minunkin sukulaispoikani, kirjastossa ja apteekissa käynnistä. Se on klassista nuorten rahoittamista. Ikäero perustelee menettelyn, ja opiskelija on hyvillään ylimääräisestä leffalipun hinnasta.

Mitä mieltä olisitte, jos sanoisin tohtoriopiskelijalle, naiselle, että hae minulle kuppi kahvia tuolta keittimestä, ja ojentaisin euron kolikon, että tuossa sinulle hakupalkkaa – eikö tämä teistäkin olisi moninkertainen loukkaus?

Pentti Haanpää löi setelin pöytään, kun äiti tuli motkottamaan häntä töihin heinäpellolle kesken Pentin kirjoittamisen: ”Palkkaa, akka, kasakka.” (Seudun murteessa = aputyöläinen.)

Televisiossa ja lehdissä esitellyt pyramidihuijaukset lähtevät usein liikkeelle väitteellä, että kaikki haluavat rahaa.

Väite on järjetön. En taida tuntea yhtään henkilöä, joka olisi halukas hankkimaan rahaa ns. hierontapalveluilla eli prostituutiolla. En taida liioin tuntea ketään, joka hankkisi rahaa uhkailemalla vanhuksia väkivallalla. Niin suojattua elämää elän.

Kuulemani mukaan huijattavien mahdollisesti tallella oleva tolkku tyhjennetään panemalla heidät huutamaan kuorossa: we want money.

Tämä ei ole tällä kertaa pelkkää saarnailua. Olen yrittänyt mahduttaa 70 englanninkieliselle liuskalle käsityksen siitä, että myös ns. analyyttinen omistusoikeusteoria on virheellinen. Virhe ärtyy esine- ja velvoiteoikeuden saumakohdassa ja on vahingollinen muun muassa tekijänoikeudessa.

Onnea ei voi ostaa, sanoo iskelmä. Se on syvällinen totuus – mutta ei luntakaan voi ostaa, ainakaan talvella, eikä rahaa voi omistaa, koska sitä ei voi laillisesti myydä – siis käytössä olevaa rahaa.

Viime kädessä tavoite on kunnianhimoinen. Yritän pyramidimarkkinoida ajatukseni, että tähän tuhoon johtanut finanssijärjestelmä oli myös eräiden perinteisten oikeudellisten väärinkäsitysten tulos. Kun näin on, arvelen että kriisi kestää ainakin 50 vuotta.

Ihmiset eivät omistakaan asuntoja, jotka luulivat omistavansa. Sana ”omistusoikeus” muuttuu sisällyksettömäksi, jos kohde eli asunto on vakuutena ja vakuusvelan erääntymiseen vaikuttavat ulkopuoliset tekijät ja toimijat.

Tämä on mutkikasta, koska tämä koskee perusteita. Palaan tähän kysymykseen.

Ihmistä joka ei halua hyötyä kohtuuttomasti toisen kustannuksella, ei voi pettää, sanoi entinen poika.

Sopimaton menettely

Minulta on kyselty, saako televisiokanava - nelonen – lain mukaan väärentää ohjelman – Mikkonen – johdosta järjestetyn yleisöäänestyksen tuloksia.

En tiedä, onko tuloksia väärennetty tai vääristelty tai manipuloitu. En ole nähnyt ohjelmaa enkä usko että sinänsä vahva ruuansulatukseni sitä sietäisikään.

Vastaus kysymyksiin on kuitenkin: saa. Sen kuin vääristelevät.

Äänestyksiä järjestetään mediassa kovasti ehkä siksi, että sana ”äänestys” vaikuttaa juhlalliselta ja herättää luottamusta.

Toinen syy voi hyvinkin olla median kovasti levittämä käsitys, että kansan tahto on pyhä. Jos kulmakuppila sattuu olemaan suljettuna niin ettei kansan tahtoa voi kysyä kulmapöydän oraakkelilta, voidaan järjestää äänestys tai pahimmassa tapauksessa mielipidetiedustelu.

Äänestäminen on tekninen termi. Voimme äänestää tänään, kun nuoria tulee kylään, onko Panasonic DMR EX88 parempi kuin Magnavox. Äänestyksemme tuloksella ei ole mitään merkitystä, koska kukaan muu ei ole kuullutkaan näistä laitteista. Se ei estä meitä äänestämästä.

Mielipidetutkimus kuulostaa tieteelliseltä ja on sitä joskus. Kyselytutkimus on sinänsä ongelmallinen. Olen nähnyt työelämässäni aivan riittävän paljon huteriin kysymyksiin kaatuneita hankkeita. Kyselytutkimuksen tulkitseminen on vielä vaikeampaa: jos kysytään, aiotteko äänestää pääministeri Vanhasta huomenna pidettävissä vaaleissa, tulos on vahvasti suuntaa antava. Televisiouutisten esillä pitämät puolueiden kannatusluvut eivät merkitse juuri mitään.

Se muoti on ikävä, että äänestäminen eli ”demokratia” tuodaan tilanteisiin, joihin se ei sovi. Onko 12,2 tuumaa 30,988 cm ei ole demokraattinen kysymys. Lukujärjestelmän sisällä se laskemalla ratkaistava kysymys.

Nelosen voisi ja kukaties sietäisi manata markkinaoikeuteen. Sopimaton menettely elinkeinotoiminnassa on kiellettyä. Harhaanjohtava markkinointi on johtanut usein tuomioon. Useissa tapauksissa vetoaminen kuluttajaviranomaisiin on riittänyt.

Itse opetan, että ”yhdeksän filmitähteä kymmenestä käyttää Lux-saippuaa” ei ollut harhaanjohtavaa markkinointia, koska ”filmitähti” on lähes mielivaltainen käsite. Saippuaväite ”amerikkalaisista”, ”kalifornialaisista” tai ”harmaakarhuista” olisi selvitettävissä. Jos väite osoittautuisi vääräksi, olisi lisäksi harkittava, onko virheellisyys harhaanjohtavaa.

Iltapäivälehtien uutisten perusteella arvioiden ajatus äänestyksen manipuloinnista tulee kieltämättä mieleen. Koska tulos – ohjelman jatkaminen – on täysin toimijan eli nelosen päätettävissä, äänestyksellä ei ole merkitystä.

Niin sanottu kohu, johon tämä kirjoitus on valitettavasti luettava, voi olla osa taitavaa markkinointisuunnitelmaa. Olen pannut merkille, että esimerkiksi elokuvatuotannossa ”tekijänoikeusriidat” kasaantuvat merkillisesti. Sellaisella saa koko aukeaman iltapäivälehdistä ihan ilmaiseksi.

Jos kilpaileva media sanoo: numerot esiin, nelonen voi puhua soopaa tai kylmästi kieltäytyä. Ei sille mitään mahda. Jos nelosen uutisissa sanotaan, että tämä Mikkonen on todettu vuosisataisneroksi, jonka syntymä oli Stefan Zweigin tarkoittama ihmiskunnan tähtihetki, siitä vain. Ei edes uutisissa tarvitse puhua totta – paitsi jos vääristely on omiaan aiheuttamaan ihmisille vahinkoa tai vaaraa. Kuuluisa Orson Wellesin radio-ohjelman marsilaisten maahanhyökkäys olisi mielenkiintoinen rajatapaus.

Eräät henkilöt, jotka eivät edelleenkään tahdo nimeään julkisuuteen, lähettivät kerran, kauan sitten liian sotaisana pitämälleen työtoverille tekaistun käskyn tulla illalla klo 23 Bulevardin ja Annankadun kulmaan odottamaan armeijan kuljetusta, mukana vaihtovaatteet ja kahden viikon kuiva muona. Kova poika. Odotti kolmeen asti.

En kerro tätä hyväksyvässä mielessä. Nykyisin tuota voisi pitää työpaikkakiusaamisena ja joka tapauksessa se on hevosenleikkiä.

Jos Mikkonen seisoo jonain yönä kadun kulmassa koppalakki päässä, vitsini on ymmärretty toimintamalliksi. Älkää siis tehkö tuollaista.

Kuvassa neloskanan ääniuurna (Wikipedia).

Dzeržinski-palkinto

Siispä ehdotan, että sopivaksi ja suosituksi havaitulle säveltäjälle myönnettäisiin tämänvuotinen Dzeržinski-palkinto.

Tulevana vuonna se voitaisiin myöntää Esko Seppäselle.

Lubjankassa (kuva) noudatetun perinteen mukaan palkitsemista puoltaa välinpitämättömyys ihmisistä ja täydellinen välinpitämättömyys tosiasioista.

Puhe oli poliittisista lauluista. Mielestäni ”Horst Wessel” (Die Fahne Hoch) on aika komea. Horst Wessel lienee ollut mielivaltaisesti valittu huligaani, josta tehtiin natseille marttyyri.

”Marseljeesi” on sanoiltaan raivohullu, ja samaa voi sana ”Porilaisten marssista”. ”Internationale” on hienoista hienoin ja teksti uskomatonta höpötystä, mutta innostava. ”Lippulaulu” (Siniristilippumme…) sisältää tekstiä, jota on vähän vaikea käsittää hullujenhuoneen muurien ulkopuolelta tulleeksi.

Vallankumouslauluissa on unohtumattomia – ”Bandiera Rossa”, ”Bella Ciao”, ”Vapaa Venäjä”, ”Warshavjanka”, ”Che Guevara”…

Osoitteessa
http://www.deljehier.levillage.org/chan_rev.htm
on näitä lauluja, aivan sykähdyttävästi esitettynä, kohdin pianosäestyksen kera.

Jotkut viihdesäveltäjät ovat lapsellisia ihmisiä, jotka saattavat itse uskoa rakentamiinsa liljankukkiin. Useat viihdesäveltäjät ovat kovia ammattilaisia, jotka ovat muodostaneet käsityksen ihmisten mieliteoista ja toimivat niitä myötäillen – Malmstén, Kärki.

Jotkut säveltäjät – Sibelius, kohdittain jopa Madetoja – rinnastuvat tutkimusmatkailijoihin, jotka tunkeutuvat pelottavan pohjoisille merille löytääkseen jotain, saadakseen kuuluisuutta, kukaties hyödyttääkseen toisiakin. Sellaista ei voi vaatia keneltäkään. Se on poikkeuksellista.

Poliittinen laulu rinnastuu virrenveisuuseen. Pidän molemmista; mielestäni on selvää, että kaikki eivät pidä.

Viihdelaulusta puhuen on kysyttävä, missä määrin sellainen taiteilija voi onnistua, joka aidosti vihaa suurinta osaa ihmisistä, esimerkiksi siksi, että he ovat ”objektiivisesti luokkavihollisia”. Jos oma isä tai äiti, veli tai sisar tai lapsi on objektiivisesti luokkavihollinen, hänet on ilmiannettava. Ellei satu tietämään, miten tuo luokkavihollinen tunnistetaan, sillä on turha vaivata päätään: kyllä puolue kertoo.

Miksi Neuvostoliitosta ja Natsi-Saksasta ei tullut kukaties ainuttakaan kestävää romaania, elokuvaa, laulua?

(Neuvostoliitossa oli korkea lyriikka, jota hallitus parhaansa mukaan vainosi, ja Shostakovich, joka oli nero – onnistui siinä paineessa säveltämään suurenmoista musiikkia.)

Miksi?

Ihmisen halveksiminen ja taide eivät oikein sulaudu toisiinsa. Siksi silmänkääntötempun tekijä ansaitsee julkisen kiitoksen, jollainen voisi olla Dzeržinski-palkinto. Sopiva paikka palkinnon luovuttamiselle voisi olla Pjongjang. Palkitun tulee kastella housunsa ylistäessään Aatetta.

Luin - luen – Tshehovin kirjeitä.

Kirjeestä 10.5.1885 Aleksandr-veljelle, jossa muuten menevät Tolstoi, Turgenev ja Dostojevski yli laidan.

Hyvä kertomus:
1. ei monisanaisia poliittisia, sosiaalisia tai taloudellisia vuodatuksia;
2. täydellinen objektiivisuus;
3. ihmisten ja esineiden todenmukainen kuvaus;
4. äärimmäinen lyhyys;
5. omaperäisyys ja uskallus hylätä kaavat;
6. myötätunto ihmistä kohtaan.

Esimerkiksi kalliolle tai kukkulalle

Chydeniuksen merkkipäivää ja muistelmaa arvioidaan. Minua hänen poliittinen menneisyytensä ei kiinnosta.

Sitä olen odotellut, saako kukaan sanotuksi, että Chydenius oli oikeaan aikaan oikea mies, sillä aikaisemmin ja myöhemmin tuskin olisi saanut suosiota niin vaatimattomilla musiikillisilla kyvyillä.

Laulut, joilla on monen sydämessä sija, ne kun koskettavat korvaamattomia muistoja, ovat pikku laulelmia. Tangoissa (Nuoruustango ja pari muuta) häntä ei voi edes verrata mestareihin, kuten Unto Monoseen.

Piti jatkaa että Toivo Kärkeen, mutta tuli mieleen, että mahtaako hänellä olla lainkaan alan koulutusta. Sävelmät ovat karuja nelisointujuttuja, ja pianoakaan hän ei osaa oikeastaan soittaa.

Toisaalta hänen teoksensa, esimerkiksi ”Lapin kesä”, sopivat erikoisen hyvin esittäjille, jotka eivät osaa laulaa. Mutta sitä ei saa sanoa, jos esittäjä on vasemmistolainen ja ”jatsahtava”, mikä tarkoittaa rytmin epätarkkuutta. Nuoruustangon Kiti Neuvonen oli unohtumattoman hyvä; sen voi todeta esimerkiksi YouTubesta. Kristina Halkola tekee rataennätyksen laulussa rakastamisen vaikeudesta – loppuintervalli C-duurin dominantista toonikaan menee kauhistuttavasti metsään. Sävelmän vaikeus on samaa luokkaa kuin ”Jänis istui maassa” ( G - C).

Chydeniuksen paras ja ehkä ainoa kikka kuului jo ”Lapualaisoopperasssa”, resitatiivi eli puhelaulu. Kun siihen lisättiin esittäjän hyökkäävä, syyttävä ja päällekäyvä meno, tulos oli taattu. Näytelmän parhaat kappaleet olivat vanhoja vallankumouslauluja, kuten ”Warshawjanka”. Kaisa Korhosen laulamista puolusteltiin sanomalla, että kysymyksessä oli brechtiläinen vieraannuttaminen.

Iskelmän tyyppisiä sävelmiä on verrattava iskelmiin ja poliittisia lauluja poliittisiin lauluihin. Jälkimmäisissä ei voi olla ajattelematta Kurt Weilia ja Hanns Eisleria. Eisler oli hänkin hyvä lainaamaan aineistoa muilta – ”Laulu Moldausta” on suosikkini. Kabareelaulun ja Brechtin ympäriltä tulevat mieleen Ute Lemper, Gisela May ja oma suosikkini Lotte Lenya.

Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.
Es wechseln die Zeiten. Die riesigen Pläne
Der Mächtigen kommen am Ende zum Halt.
Und gehn sie einher auch wie blutige Hähne
Es wechseln die Zeiten, da hilft kein Gewalt.
Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.

Mieleeni tulevat Stalin ja hänen seuraajansa, kun Moldau virtaa B. Smetanaan viitaten ja laulu sanoo, ettei suuri pysy suurena eikä pieni pienenä – ”Vallanpitäjien valtavat suunnitelmat raukeavat lopulta.”

(Tässä kohtaa suomennos puhuu toista; vaikka suomennos on hieno, kaipailen myös ajatusta kivistä, jotka vaeltavat joen pohjassa.)

Agit-prop olikin sitten hyvä, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin edellinen suursuosioon noussut lauluryhmä, Kippari-Kvartetti.

Muisto

Ranskalaisen elokuvan uusi aalto (Truffaut, ”400 kepposta”) täyttää 50 vuotta. Sarjakuva Asterix täyttää 50 vuotta.

Heikki Kaukoranta kävi ehdottamassa Asterixin julkaisemista WSOY:lle 60-luvulla. Häntä kehotettiin poistumaan kiinteistöstä, mielellään vähin äänin, ja viemään mokoma myyntikelvoton roska mennessään.

WSOY oli julkaissut neljä Tintti-albumia, jotka filologi Aimo Sakari oli suomentanut kohdittain omituisesti.

Sanoma Oy aloitti Asterixin 1969, eikä menestyksellä ole ollut loppua. Kukaan ei muista kunnolla, että Outi Valli sekä suomensi että toimitti Asterixeja, ja tekstaamisen suoritti R. Aaltonen. Sarjakuvan tekstaaminen on yllättävän vaikeaa. Aaltonen oli paras.

Tintti (Seikkailu Punaisella merellä) alkoi 1970. Asiaan vaikutti vahvasti ekonomi Jorma Opas, joka loi suhteita erilaisiin lehden- ja kirjankustantajiin. Ratkaisevan sanan sanoi kirjallinen johtaja P. Haavikko.

Kustantajilla oli ongelmana jakelu. ”Lehtikoodilla” julkaisut menivät myös kioskeihin, ”kirjakoodilla” vain kirjakauppoihin. Nyt kustantajat ja sitten asiakkaat pakottivat avartamaan jakelukanavia.

Kyllä, tapasin ohimennen René Goscinnyn, joka kuoli hiukan yli 50-vuotiaana sydänkohtaukseen, kuntopyörää polkiessaan. Kyllä, olen ollut Gaston Dargaud’n tarjoamilla päivällisillä.

Kävin Dupuis’llä ja Castermanilla, joka on Tintin kustantaja Charleroin kaupungissa. Ja oli vielä Lombard, Brysselissä. Kaikki mainitut, Castermania lukuun ottamatta, ovat nyt samaa monikansallista yritystä Média-Participations. Yrityksellä näyttää olevan kadehdittava kyky karkottaa parhaat tekijät. Enki Bilal seikkailee muualla. Italialainen Milo Manara (kuva) julkaisee milloin missäkin ja milloin mitäkin.

Tintti on erikoistapaus – katolisen nuorisojärjestön ja partiopoikien juttu, joka yllättäen osoittautui aivan liian hyvin tehdyksi. Hergé piti selvästi alun perin Neuvosto-Venäjää, Afrikkaa ja Amerikkaa kaikki yhtä kavahdettavina paikkoina. Muutoin ratkaisevat virikkeet tulevat nimenomaan Yhdysvalloista, jossa Goscinny ja Lucky-Luken piirtäjä Morris (M. de Bèvére) oleskelivat pikapuoliin aloitetun Mad-lehden luojien porukoissa.

Nyky-Euroopassa on syytä tähdentää, että ranskalainen itseriittoisuus ei ole muuttumaton ilmiö. Uuden aallon elokuva ja uuden aallon sarjakuva perustuvat lahjakkaaseen ranskalaisten ihailuun amerikkalaisuutta kohtaan ja ylitti ajoittain sen, minkä amerikkalaiset itse saattoivat käsittää. Sekä elokuvassa että sarjakuvassa ranskalaiset juoksivat jenkeissä ja saattoivat sekä kunnon karvarintaiset elokuvaohjaajat että sarjakuvan piirtäjät (Taika-Jimin, Mustanaamion jne.) hämmennyksen valtaan kohtelemalla heitä taiteilijoina.

Vain Hitchcock tuntuu olleen avoimesti ironinen nuorelle Truffautille, joka haastatteli häntä kirjaansa varten. Mutta Hitchcock oli britti ja kukaties saksalaiset olivat lisäksi kertoneet hänelle ranskalaisista yhtä ja toista, kun hän asusti siellä nuorena miehenä oppia saamassa.

Tietty yleissivistyksen ulkopuolelle jäävä kantaisä oli näiltä ranskalais-belgialaisilta piirtäjältä omin korvin kuulemani mukaan Tex Avery, Warner Brosin piirrettyjen tekijä (Droopy eli Lurppa ja paljon muuta).

Tuon yhteyden muistona Pariisissa suurimmassa sarjakuvakaupassa, joka on latinalaiskorttelissa Rue St. Jacquen ja Bd Ste-Germaine-dès Près’n kulmassa, myydään edelleen ylihinnoitellun Tintti-krääsän ohella ylihinnoiteltua Tex Avery-krääsää. – Amerikkalaiset itse eivät ole Averystä kuulleetkaan.

Ranskalaisilla oli tämä hyvä ja kiltti sarjakuva, jonka suurin nimi oli Goscinny ja keskeinen kaupallistaja Pilote-lehti. Heillä oli paha sarjakuva, joka oli poliittisesti, siveellisesti ja muutenkin joka suhteessa vähintään arveluttava.

Mielenkiintoista, että kun sarjakuva on ranskalais-belgialaisessa muodossaan levinnyt Eurooppaan ja elokuva on korkea taide, musiikki ei soi.

Joku osannee luetella maan mainioita rock ja pop-yhtyeitä. Minä en ole niistä selvillä. Mutta sekä iskelmä että laulelma (chanson) ovat niin kielessä kiinni, että ne eivät kiinnosta naapureita.

Olisiko Piaf ainoa poikkeus? ”Kuolleet lehdet” suomalaisessa muodossaan voisi olla peräisin mistä maasta tahansa. Kosman – Prèvertin alkuperäinen Yves Montandin esittämänä tai Juliette Grecon laulama Queneau – taitavat olla herrojen herkkua.

Monsieur Dargaud toimitti Fouquet’lla suurieleisesti pöytäämme jotain ”mitä ette ole ennen nähneet”. – Metsämansikoita. Kiittelimme kohteliaasti.

Työsuhteessa

Oletettavasti jollain suunnalla on tarkoitus jälleen jupista tekijänoikeudesta työsuhteessa.

Tunnustus: kun minusta piti tulla uusi parempi ihminen, ihminen nro 27, suoritin korkeat arvosanat, kirjoitin lisensiaatintyön ja hahmottelin väitöskirjan, aiheena Tekijänoikeus työsuhteessa.

Samaan aikaan eli 70-luvun lopussa käsittelimme muun muassa tätä kysymystä tekijänoikeuskomiteassa, ainakin 400 eri istunnossa. Käsittely oli yhtä pitkää kuin leveää eikä johtanut tulokseen.

Turha uskotella, että ratkaisuni olisivat olleet tietoisia, mutta luettuani muun muassa ne seitsemän tai 17 erillistutkimusta tuosta aiheesta – saksalaiset ja sveitsiläiset olivat sen kimpussa, ja samoin pari ranskalaista – totesin ettei tässä ole mitään tutkimista. Asetelmat vaihtelevat ammatista toiseen – joku saa todella korvauksen luovasta työstä kuukausipalkkana, kuten sanomalehdentoimittaja tai lehtikuvaaja, ja toinen on taas ns. free-lance. Kolmas, vaikkapa akatemiaprofessori saa kuukausipalkkaa, mutta kenenkään mieleen ei juolahda, ettei hänellä olisi tieteelliseen monografiaansa tekijänoikeutta.

Palkat ja palkkiot ratkaisee viime kädessä valtapolitiikka.

Aloin sitten julkaista runoja ja kirjoittaa kaikenlaista muuta.

Syy oli tämä, tässä ensimmäistä kertaa esitetty.

”Omistusoikeus” on vahvasti poliittinen käsite. Se oli poliittisesti kiistellyin asia 150 vuotta – määrääminen työn tuloksista. Marxilaiset ja teollisuudenharjoittajat olivat hyvinkin eri mieltä siitä, kenellä on oikeus työn tuloksiin.

Työsuhde ja työsopimus tulivat käsitteinä käyttöön hyvin myöhään, noin vuonna 1900, Suomessa 1921. Muutoin sopimuksia oli käytetty etenkin elinkeinotoiminnassa vuosisatoja, itse asiassa vuosituhansia.

Suomessa ”palveluntuotanto” on edelleen aivan sekava käsite. Saksassa työstä, toimeksiannosta ja palveluista on jokusia pykäliä Bürgerliches Gesetzbuchissa eli siviililakikirjassa.

Oikeudellisesti omistus on ennen kaikkea luovutuskompetenssi eli mahdollisuus ostaa ja myydä. Yleensä on tarpeen hallinta tai muu julkisvarmistus. Tekijänoikeudessa ei tällaista ole.

Niinpä asian tärkeydestä huolimatta tekijänoikeussopimukset on melkein kirjoittamaton lehti. Tekijänoikeudesta työsuhteessa on Saksan laissa säännös, joka vastaa suunnilleen sitä, mihin Suomessakin tukeuduttaisiin (Zweckübertragung) tekijänoikeus saattaa siirtyä työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

Työnantajien ja tekijöiden suhteessa on erotettava kaksi asiaa: kuka saa tehdä sopimuksia teoksista - - - miten rahat jaetaan. Tekijän ja työnantajan suhteen ratkaiseminen muutamalla pykälällä on yhtä mahdoton ajatus kuin palkkojen, etujen ja vastuiden määrääminen kaikissa työsuhteissa koko maassa. Palkkoja ei määrätä lailla, vaan niistä neuvotellaan ja työn hyödyllisyys eli sen arvo loppukäyttäjälle näkyy palkassa, enemmän tai vähemmän. Sama koskee tekijänoikeutta.

Nykyinen tilanne on kestämätön, eikä ainakaan Suomessa tekijöillä eikä työnantajilla ole käytettävissään tarpeellista asiantuntemusta toimivien ratkaisujen rakentamiseen. En vihjaa ettei osattaisi, vaan tarkoitan, että ne jotka osaavat ovat toivottomasti kiinni muissa tehtävissä.

Lisäksi työmarkkinoilla on koko joukko muita isoja, päälle kaatuvia asioita.

Kukaties tästä asiasta, joka ei ole niin iso, tulee taas seuraava sellainen varjonyrkkeilyn kohde, joka miellyttää monia, koska se on omiaan kääntämään huomion erinäisistä muista ongelmista.

Yritän hahmotella tähän blogiin näinä päivinä eräitä näkökulmia työn historiaan.

Se on heikosti tunnettu alue. Jopa parhaillaan käynnissä oleva eläkekeskustelu heijastaa vääristymää – työn tekeminen sovittuina tunteina määrättyä korvausta vastaan toisen johdon ja valvonnan alaisena on niin uusi asia, että ”eläkkeelle siirtymisen” yhteydessä voidaan väittää melkein mitä tahansa.

Onko sairaalalääkärin ja raitiovaunun kuljettajan työsuhteessa oikeastaan mitään yhteistä? Mitä on tapahtunut ns. vapaille ammateille? Kuinka moni ihminen tietää, onko kaivinkoneen kuljettaja tai kioskin myyjä työsuhteessa vai yrittäjä? Mitä todella tarkoittaa ”pätkätyö”?