Varottava kirja

Eräitä opiskelijoiden tenttivastauksia lukuun ottamatta Helsingin yliopiston professori Rainer Oeschin kirjoitus ”Tekijänoikeus, kuluttaja ja Lex Karpela”, joka sisältyy tänä vuonna ilmestyneeseen niteeseen ”Tekijänoikeus ja digitaalitalous” (WSOYPro) taitaa olla helposti kuvailtavissa: en muista lukeneeni mitään huonompaa.

Kun kustantaja haluaisi laihasta niteestä lähes 50 euroa, se hipoo petosta. Lukija näet voi kuvitella, että teoksella olisi rahallista arvoa.

Ainoa niteeseen sisältyvä artikkeli, joka on täysin järkevä, on professori Niklas Bruunin katsaus tekijänoikeusneuvoston ratkaisuihin, mutta sekin on nolostuttavan lyhyt ja pintapuolinen. Muutoin niteessä on luultavasti korkeakoulun syventävien opintojen yhteydessä syntyneitä pikku kirjoitelmia, joissa silmään pistää kirjoittajien kypsymättömyys ja lähteiden riittämättömyys. Se koskee koko kirjaa – ei ole korkeimman oikeuden digitaalimuotoisista teoksista antamia prejudikaatteja eikä keskeisimpiä eurooppalaisia oppikirjoja (Bently-Sherman jne.). Alan uusimmat väitöskirjat on sivuutettu ja jätetty maininnatta (mm. Virtanen, Pitkänen, Välimäki, Hietanen, Oksanen).

Tosin kirjasta ei saa vihiä, mitä ”digitaalitaloudella” tarkoitetaan. – Olen itse pohtinut tätä asiaa satoja sivuja kirjassani ”Digitaaliongelma”; sitäkään ei mainita.

Muuan kirjoittaja selittää sivulla 43, että suppean tulkinnan periaate on laajalti hyväksytty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. ”Periaatteen ”voimassaolosta” ei liene pienintäkään epäilystä.” – Ja lähdeviittaus mm. Haarmannin Tekijänoikeus-teokseen, jossa esitetään epäilyjä periaatteen sovellettavuudesta.

Se on epätavallista, että professori ottaa näin jyrkän kannan. On pakko. Tämän kirjan mukaan toimiva henkilö, etenkin lakimies, aiheuttaa todennäköisesti murhetta ja menetyksiä toisille ihmisille.

Oesch on keksinyt jostain kirjoitukseensa ja sen otsikkoon käsitteen ”kuluttaja”. Sana ei esiinny tekijänoikeuslaissa, jossa puhutaan yleisöstä. Ero on suuri ja tärkeä. Teos on saatettu yleisön saataviin, kun sitä on toimitettu esimerkiksi osakeyhtiömuotoisille vähittäiskauppiaille. Osakeyhtiöt eivät ole kuluttajia.

Koko kirja sivuuttaa keskeisen ongelman – tekijänoikeuden siirtyminen saajalta saajalle, esimerkiksi tuottajalta kustantajalle. Se onkin vaikea ongelmaryhmä verrattuna alkuperäisen tekijän ja hänen sopimuskumppaninsa suhteeseen.

Oesch mainitsee tekijänoikeuden kulumisesta, jolla hän kai tarkoittaa samaa kuin muut tekijänoikeuden sammumisella. Viimeistään tässä kohdin lukija kauhistuu. Artikkelin alussa oleva yhteenveto on näet kielellisesti niin sekava, että siitä ymmärtää vain yhden virkkeen: ”Lex Karpela on osoittautunut tarpeelliseksi ja toimivaksi lainsäädäntöratkaisuksi esitetystä kritiikistä huolimatta.”

Oesch ei nimittäin mainitse mitään tekijänoikeuden perustarkoituksesta. Kysymys ei ole tekijän ja ”kuluttajan” vastakohtaisuuksien sovittelemisesta, vaan säännöistä, joiden turvin tekijä voi saada taloudellista etua teoksestaan ja sen ohella hiukan kunniaa.

Kappaleen valmistusoikeus luovutetaan sopimuksella esimerkiksi kustantajalle ja oikeus näin valmistettujen kappaleiden saattamiseen yleisön saataviin (levittämisoikeus) sammuu – jotta teoksia voitaisiin myydä.

Teoskappaleiden levittäminen on kauppaa kaupan ehdoin. Levittämistä on selvitetty kirjallisuudessa ja oikeustapauksissa. Tärkeän lähdekoodin luovuttaminen kilpailijalle ei ollut tekijänoikeusrikos, koska se ei ollut levittämistä.

Kirjoittaja puolustaa niin tarmokkaasti nykyistä lakia, jota hän syystä tai toisesta nimittää Lex Karpelaksi, että häneltä unohtuu itse asia. Nimittäin eiköhän teoksia (teoskappaleita) kumminkin myydä enemmän kuin käytetä luvattomasti?

Asiavirheitä on runsaasti. Oesch: ”Yhden yksittäisen kopion maahantuonti on tuskin sanatarkasti ottaen käytännössä rangaistavaa.” Sanatarkasti se on rangaistavaa.

Kielenkäyttö on viheliäistä: ”Tekijänoikeus nousee ja kaatuu kuluttajan ja muun käyttäjän kanssa.” – Mitä tarkoittanee?

Kuluttajansuojaan viitataan useasti. Sitä ei mainita, että kuluttajansuojalaki soveltuu vain eräin kohdin teoksiin; laki koskee tavaroita, markkinointia ja tiettyjä palveluja (rakentaminen).

Teoksen kieltä ei ole tarkastettu eikä sitä ole oikoluettu.

Arvoisia lukijoita kehotetaan tutkimaan edelleenkin Haarmannin Tekijänoikeus-kirjaa ja Harengon – Niirasen – Tarkelan käsikirjaa. Oivallinen yhteenveto tekijänoikeudesta sisältyy Haarmannin Immateriaalioikeus –teokseen.

Helsingin yliopiston immateriaalioikeuden opetuksen ja tutkimuksen heikko taso on ollut julkinen salaisuus jo kauan.

Olen kirjoittajien kanssa eri mieltä joistakin tulkinnoista, mutta tässä olen kuvaillut heidän perustelujaan. En ole vihainen vaan järkyttynyt. Kaipaan Jukka Liedestä. Hänen kanssaan on helppo olla eri mieltä, koska toinen saa selvän, mitä mieltä hän on. Tässä kirjassa tilanne ei ole niin onnellinen.

Tilaus, vedätys vai ymmärtämättömyyttä? – En tiedä.