Laulaa niin kuin meri

Leinon myöhempiä runoja häiritsee monin kohdin niihin sijoitettu – mahdollisesti teosofinen – sanoma ja perusteeton toivo. Huomentuulet tuntureilta henkää…

Silti hän siteerasi sata vuotta etukäteen Richard Rortya:

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Rorty oli viehättävä ja poikkeuksellinen filosofi, koska hän leimasi muun muassa itsensä fundamentalistiksi, joka on ottanut tehtäväkseen ”avartaa oppilaiden horisonttia” vierottamalla heitä takapajuisista uskonnollisista ja vastaavista typeryyksistä ja samalla siis vanhemmistaan ja kotiseudustaan.

Jollain ihmeellisellä tavalla hän kuoli juuri oikealla hetkellä, haimasyöpään 76 vuoden iässä kesällä 2007. Hän nimittäin on jollain kaamealla tavalla Obaman kauden ajattelija.

Mutta viis siitä. – Kuultuaan diagnoosinsa Rorty, joka tapauksessa yksi aikakauden puhutuimpia filosofeja, julkaisi pienen pätkän, jonka haluaisin mielelläni saattaa yleisempään tietoon.

Hän kertoo istuneensa pohtimassa kohta tapahtuvaa kuolemaansa poikansa ja jonkun serkun tai vastaavan kanssa, joka oli baptistipappi.

Nämä olivat kysyneet, että tahtooko yhtään tulla uskonto mieleen. Rorty oli sanonut että ei. Entä filosofia? ”Sanoin etten näe oman enkä lukemani toisten filosofisen kirjallisuuden liittyvän millään mainittavalla tavalla puheen olevaan tilanteeseen eli omaan henkilökohtaiseen kuolemaan.

”Eikö mistään lukemastasi ole ollut hyötyä?” poika oli kysynyt.

Silloin Rorty oli puuskahtanut, että kyllä – runoudesta. Lyhyen kirjoituksensa alussa (Fire of Life, Poetry Foundation) hän väitti, että runoilijoilla on mielikuvituksensa vuoksi mahdollisuus rikastaa kieltä ja siten elämää.

Rortyn pitkään hellimä ajatus oli tunnetusti se, että maailma ei ole totta eikä valhetta, mutta kieli voi olla. Filosofia tutkii lauseita kielestä eli kuvauksia maailmasta.

Hän ei väitä, että runous voisi tuottaa etevämpiä kuvauksia maailmasta kuin tiede, mutta kieltämättä hän puhuu siihen suuntaan. Ja hän käyttää sanaa ”runous” eräiden kirjallisuuden tutkijoiden (Harold Bloom) tapaan väljässä mielessä niin että se tarkoittaa myös merkittävää proosaa ja monia poikkeuksellisen sähäköitä asiatekstejä.

Hän esittää pari esimerkkiä vanhemmasta eli edellisen vuosisadan runoudesta ja mainitsee sisällön lisäksi rytmin ja loppusoinnut, jotka vaikuttivat häneen suuresti ja suotuisasti siinä tilanteessa.

”Nyt minusta tuntuu, että olisi pitänyt viettää hiukan enemmän aikaa lukemalla runoutta. En tarkoita, että runous kykenisi ilmaisemaan sellaista, mihin proosasta ei ole. En tarkoita että runoilijat… olisivat voineet ilmaista jotain sellaista, mikä on jäänyt filosofeilta salaan.

Mutta toivon että olisin kalistellut vähän enemmän niitä vanhoja kastanjoita – ja osannut hakea enemmän ystävyyttä. Ihmiset ovat enemmän ihmisiä, jos heillä on muistissaan vauras varasto runoutta.”

(Vainajan siteeraamassa Swinburnen runossa on tuo sama joen ja meren kuva kuin Leinolla. Onneksi hän ei ollut lukenut niin paljon kirjallisuudentutkimuksesta, että olisi tiennyt, miten vanha ”topos” se on lyriikassa…)