Korkeakirjallisuus ja matalakirjallisuus

Nuo nimitykset on väännetty jumaluusopista, ja sielläkin ne ovat vanhentuneita. Ensin mainittu korostaa pappisvirkaa ja armon välineitä. Jälkimmäinen korostaa uskollisuutta kirjoitukselle ja maallikkoja eli kenen tahansa mahdollisuutta, kykyä, vastuuta.

Korkea on tässä ikään kuin puhumista, matala kuin kuuntelemista.

Kirjallisuus ja sen edeltäjä kertomus käsitetään (korkeakirjallisesti) intiimeiksi ja kahdenkeskisiksi asioiksi, vaikka ne ovat todellisuudessa tapoja kiinnittää toisten huomio ja lisäksi saada vastahakoisetkin kuuntelemaan.

Jokainen kirjailija on tavallaan itämainen sadunkertoja, joka kadun kulmassa yrittää kertoa niin että saisi lantin tai välttyisi joutumasta piestäväksi. Vielä hankalammassa saumassa oli Sheheradzade, joka joutui keksimään tuhat ja yksi yötä jatkokertomusta säilyttääkseen kauniit korvansa ja niiden välissä olevan päänsä.

Henkensä kaupalla toimiminen on tuttua muistakin taiteista. Nuori David joutui tekemisiin kuningas Saulin raskasmielisyyden kanssa. Se oli taltutettava soittamalla harppua.

Johan Sebastian Bachilla oli tuskin kysymyksessä henki tai toimeentulo, mutta musiikin huipulle pysyvästi asettunut Goldberg-muunnelmat oli joka tapauksessa hänen musiikkiaan, jota oli soitettava yön kiroista ja kauhuista kärsivälle aatelismiehelle.

Viimeksi mainittu esimerkki voi sisältää avaimen: on sävellettävä musiikkia, jotta sitä ei kuunneltaisi. Toisin sanoen musiikin on vaikutettava sielun tilaan. Sen ei pidä herättää uusia eikä mielenkiintoisia ajatuksia eikä missään tapauksessa villitä tunteita.

Kun katsoo jotain paksua romaania tai romaanisarjaa, voi vahingossa sanoa, että noiden ääreen nukahtaa. Se on ajattelemattomasti sanottu. Jos tarina on puiseva tai puistattava, se ei nukuta. Se sulkeutuu eli lakkaa kiinnostamasta eli ei vaikuta mitään. Jos tarina on hyvä, se vaikuttaa tietoisuuteen.

Tämä tuli mieleen, kun käsitin kovin myöhään, että Peter Høegin ”Lumen taju” oli nykyisten pohjoismaisten dekkarijännäreiden päänavaaja. En ollut käsittänyt, että se käsitettiin jännäriksi eli siis viihteeksi. Mankell ja Larsson ja ne muut tulevat perässä.

Tämä on tuiki merkillistä. Høeg on minun käsitykseni mukaan korkeakirjailija, jonka teoksia on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa – eikä niitä myöhempiä kai kukaan ole luullutkaan jännäreiksi.

Kirjoitin tähän blogiin ”Hiljaisista tytöistä” ja kummastelin mahtavan kirjan haaleaa vastaanottoa Tanskassa. Nyt luulen tietäväni syyn – Høegillä näyttäisi olevan esoteerisia harrastuksia ja kukaties kytkentöjä New Age –tyyppiseen toimintaan. Hän on lahjoittanut rahoja tiibetiläisille nunnaluostareille ja hänet on kai tavattu kävelemästä paljasjaloin nurmikolta.

Omassa suvaitsevaisuudessani vaikeaselkoisia lahkoja kohtaan ei ole kehumista, varsinkaan jos ne saarnaavat muutosta ja parannusta.

Kirjailija saa olla millainen pelle tahansa, jos kirjoittaa hyvin. Katselin ”Lumen tajua”. Kyllä se on sensaatiomaisen hyvä.

Tämän avulla osaan sanoa vielä yhden mielestäni tärkeän sanan dekkaripohdintoihin. Suurin osa niistä ei ole kirjallisuutta, vaan kielellisiä ristisanatehtäviä, joissa henkilöt on latistettu ”ongelman” takia melkein kaksiulotteisiksi hahmoiksi.

Niinpä kirjat eivät vetoa tunteisiin eivätkö tule uniin.

Mutta Høeg on lähempänä Paul Austeria ja W.G. Sebaldia.

Älkäämme unohtako, että kaikkien dekkareiden isä ei ole Edgar Allan Poe eikä edes Conan Doyle, vaan Dostojevski. ”Rikos ja rangaistus”, joka on mielipuolen tekstiä (”told by an idot”), on niin painava ja lopullinen että kaikkia myöhempiä murhajuttuja, rikostarinoita, oikeudenkäyntiromaaneja – ja oikeudenkäyntejä – on verrattava siihen.

Kuvitelma eli fiktio eli kirjallisuus paljasta totuuden tosiasioista. Useimmat ihmiset selviävät ruumiskirstuun pelkillä tosiasioilla, totuudesta murehtimatta.

Hyvä jännitystarina, kuten se, joka kerrotaan Matteuksen evankeliumissa (luvut 26-28) on matala.