Ylioppilas

Ovesta oikealla istuva ylioppilas oli matkalla kaupunkiin ja ajatteli, että tämä pääsytutkinnossa käytetyn kirjan hyvin kauan sitten kirjoittanut R.A. Wrede ei ollut täysijärkinen.

Hän laski kirjan polvilleen ja otti piippunsa, joka oli sopivasti lämpöputken ja seinän välissä. Venttiilin naru heilahteli junan kolkuttaessa, ja kun hän raotti ikkunaa, sisään tuprahti kohta veturin savua.

Osaston toisessa päässä nukkuvalla miehellä oli sinivalkoisella paperinarulla ja sanomalehdillä tehtyjä nyyttejä ja kasvot, jotka olisi voinut paketoida.

Junailija oli mennyt menojaan kauan sitten tehtyään reiän pieneen pahviseen lippuun, joka sopi liivien vasempaan taskuun. Oikeassa taskussa oli ylioppilaslahjaksi saatu taskukello, Zenith. Puku oli sinistä teryleneä. Solmiossa luki ”Trevira”. Muut tavarat olivat verkkohyllyllä jenkkikassissa.

Junailija tuli takaisin, kopautti vasemmalla kädellään käymälän oveen ja avasi sen oikealla erikoistyökalullaan, joka sopi lukon kolmikulmaiseen karaan. Siellä oli hajua.

”Haapamäeltä tulleita?”

Junailija istui penkille ja teki merkintöjä. Hän täytti veikkauskuponkia. Hän oli nostanut polven toisen päälle. Kun lahje nousi, näkyi että hänellä oli proteesi. Ylioppilas katsoi ja kun junailija katsoi takaisin, kysyi:

”Anteeksi mutta onko se Kuurila tässä jossain?”

”Tulee kohta.”

”Oliko se pikajuna ja lättähattu?”

”Pohjoisen pikajuna, Ukko-Pekka vetämässä ja täysi vauhti.”

Opiskelija ajatteli, että törmäyksen energia on molempien junien yhteenlaskettu vauhti, ja paino tietysti. Se on kuin iso lentopommi.

Tuulettimen nuora heilahti, kun juna ajoi lentäen vaihteen läpi.

Ylioppilas mietti, että Kuurila ei ollut junaonnettomuuksista pahin. Harvialassa oli 1940 kuollut vielä enemmän ihmisiä, mutta siitä ei kirjoitettu, kun oli sota. Elisenvaara kesällä 1944 oli ilmapommitus. Siinä kuoli yli sata, evakkoja, lapsia ja lottia. Vanhemmat miehet olivat kertoneet nähneensä vielä senkin.

Samana päivänä Viipurin ratapihalla pommituksen aikana yksi jarrumies kävi kytkemässä ammusvaunut ja löytyi veturimies, joka veti vaunut pois tulipaloalueelta.

Kun junailija jatkoi kulkuaan, kävelystä ei mitenkään huomannut proteesia. Opiskelija meni vaunujen välikköön lipan alle. Sai varoa silmiäänkin, koska savun seassa oli nokea ja kipinöitä. Hän oli ollut yksin Pariisissa. Siellä Metron vihreiden metalliporttien vieressä istui vanhoja ensimmäisen maailmansodan invalideja lävistämässä lippuja. Joillakin ei ollut jalkoja. Heillä oli vieressä matalat kärryt, joilla he liikkuivat.

Hän oli lukenut kahvilassa runoja ja ostanut lopuksi historiallisen kieliopin ja käynyt katsomassa sanakirjoista Villonin ihmeellisiä sanoja. Hirtetyt olivat kolisseet tuulessa. Nyt näkyi pelloilla vasemmalla ja oikealla paljon katajia ja menneen talven lumia. Hän katsoi välioven lakattua vaneria, laski vuosirenkaita ja mietti, että siinäkin oli sadan vuoden lumet, ehkä vähemmän. Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois.

Perhe oli muuttanut outoihin oloihin Helsinkiin. Hänellä ei ollut mitään halua mennä kirjoittamaan kirjoituksia johonkin yhtiöön ennen yliopiston alkua eikä hän olisi tahtonut opiskellakaan, mutta kotoa oli muutettu pois. Tuttu radio oli myyty ja kulmakaappi siirretty mökille.

Hän lähti kävelemään siihen suuntaan, mistä tiesi löytävänsä Espoon vihreät bussit, Maanviljelijöiden Maitokeskuksen, Hankkijan talon takaa. Siinä olevan ison puun hän muisti, koska se oli kummallinen ja liian vanha. Junailija napitti liivejään ja sanoi:” Niin se on, poijat.”

Kyllästyneen näköinen poliisi haaveili pahantekijöistä. Ravintolan vahtimestari kurkisteli ovelta, kenet söisi. Joku kersantti haukkasi makkaraa pahaenteisesti, mutta hänellä oli sotilaspassi laukun pohjalla ulkomaanpassin ja ajokortin ja koulutodistusten kanssa.

Asemahallin katosta riippuvat valaisimet heilahtelivat humalaisesti.