Kaulahuivi

Olemme nyt menneet porvarillisen idyllin iljettävyydessä äärimmäisyyksiin.

Tosin idylli horjahti pahanpäiväisesti, kun kaulahuivi katosi. Tai siis kun hukkasin sen.

Kun tässä on näet erilaista toipilaisuutta, olemme pitäneet sellaista tapaa, että luen vaimolleni aina iltasadun, ja hän istuu vastapäätä ja kutoo.

Lapsilleni luin ääneen ja joskus paljonkin. Vaimoni ei ole oikein tosimiehissä tarttunut kutimiin vuosikymmeniin. Se on usein sillä viisiin, että nimenomaan naisihminen oppii suhtautumaan viileästi sellaisiin askareisiin, joissa äiti on hyvä. Anoppi on valmistunut Wetterhofilta käsityön opettajaksi eikä tästä ole pitkääkään aikaa kun hän kaipaili tekemistä, joten minulla on joitakin teepaitoja, joiden kainaloihin kuluneet reiät on peitetty koruompelutasoisesti. Ja totta puhuen omakin äitini on sen tason tekijä olletikin neuleissa, ettei hänelle parane edes näyttää mitä tahansa teelmää.

Kaulahuivista tuli hyvä. Lanka oli valikoitu huolellisesti ja jos askare jatkuu, äidilläni on yksi huoneellinen niin ettei ainakaan kesken lopu.

Olen itsekin miettinyt, että jospa jossain vaiheessa lopettaisi turhanaikaisen kirjoittelun ja rupeaisi virkkaamaan vaikkapa pannulappuja, jotka ovat kiistattoman hyödyllisiä tavaroita taloudessa. Vähän nuorempana uhittelin meneväni Raumalla pitsin nypläyskursseille, mutta voi olla, että se olisi liian iso pala haukattavaksi.

Kaksitoista vuotta sitten kun vanhempani tulivat kyläilemään meille Kaliforniaan, äiti oli LAXiiin eli Los Angelesin kansainväliselle lentokentälle tullessaan totinen ja sanoi, että nyt ei elämä jatku. Hän oli hukannut peruuttamattomasti virkkuukoukkunsa lentokoneeseen. Että on hankittava uusi, numeroa kolme ja yksi neljäsosa.

Olen hitusen ylpeä siitä, että asia järjestyi. Naisten käsityöt eivät olleet ainakaan silloin Kaliforniassa muotia ja olin jo kauhukseni käsittänyt, etteivät sikäläiset kekkaleet hallinneet edes villasukan kantapään kaventamista. Niinpä neuletarvikkeista ei ollut myymälöissä kuultukaan.

Santa Monica on ihmeellinen kaupunki. Löysin sieltä ihan oikean lyhyttavarakaupan. Myyjättärenä oli noin satavuotias neiti-ihminen, jota valvoi kaupanteossa hänen äitinsä. Kuuluivat muuttaneet Venäjältä tässä takavuosina eli noin 1912. Ja virkkuukoukkuja löytyi. Olisi ollut myös nappia ja nepparia ja luukkuhousujen käyttäjille harmaata sukkanauhaa. Kanttinauhaa joka lähtöön ja tietysti kaikenlaisia sukkapuikkoja – myös pyöröpuikkoja, jollaisia muistelen Tarja Halosen käytelleen, kun tunsi hänet hänen nuorena naisena ollessaan ja joskus katselimme toisiamme pitkään raastuvan penkillä.

Tästä näemme, että käsityöammatteihin liittyy arvaamattomia riskejä.

Kaulahuivi tuli valmiiksi ja romaani loppui ja siirryimme seuraavaan romaaniin. Totesimme yhteisesti, että huivi oli oivallinen. Käytin sitä kerran töissä, jossa se herätti kaikissa vastaantulijoissa pohjatonta katkeruutta.

Mutta kun sitten kahden päivän jälkeen minun piti kehaista pojalleni, joka pistäytyi matkoillaan varmistamassa, että meillä elellään edelleen siivosti, niin ei sitä huivia löytynytkään mistään.

Näin kävi lauantaina illalla. Erilaiset onnettomuudet iskevät aina silloin kun kaupat ovat kiinni – ilmoittautukoon jokainen, jota on loppunut kotoa esimerkiksi tulostimen paperi kauppojen aukioloaikaan. Sellaista ei tapahdu.

Jouduin suorimaan kulkuneuvoille ja viranhoitoon Lappeenrantaan sangen synkillä mielin.

Kesken luennon puhelin tärisi. – Nokian uuden Commarin mainio uudistus on värinähälytys, jota käytän tekstareille pitäessäni puhelimen muuten äänettömänä. Käskin ylimääräisen tauon välittömästi, koska aavistin, että kaulahuivi soittaa.

Olen jo varmistanut tekstiviestit tietokoneelle ja polttanut back-upin CD:lle. ”Kaulahuivi oli kaupassa.”

Vaimoni oli pannut paikallisen K-kauppiaan lujille, ja tämä oli lopulta tunnustanut, että myymälähuoneistosta on kieltämättä otettu talteen tyylikäs kaulahuivi. Sen paikantaminen myyjien sosiaalitiloista tai pakastimesta tai velliastian alta kävi joutuisasti eli hiukan alle tunnissa.

Ja kaulahuivi odottaa nyt onnellisista käyttäjäänsä naulakossa. Myös oppi on saatu: on tarkattava tilannetta, kun nostelee ostoskasseja takki rempallaan, jottei tulisi isoa vahinkoa.

Oletteko muuten huomanneet, etteivät susiturkkimiehet käytä kaulahuivia? Siis nämä maan valiot, jotka kulkevat kovin tohkeissaan itsestään paukuttelemassa henkseleitään ja vittuilemassa vastaantulijoille.

Kertoi taksimies

Hän oli imatralaisena taksimiehenä neuvostovallan romahtamisen jälkeen elikkä toistakymmentä vuotta sitten kyydinnyt useinkin ihmisiä rajantakaisiin kuntiin katselemaan entisiä kotipaikkoja.

Silloin siellä ei ollut paljon ketään, ei riistaa edes.

Räisälän takana jossain asiakas oli käskenyt pysähtyä ja sanonut, että siinä se oli, koti.

Portailla ilmestyi samanikäinen asukas.

Tulkkina toiminut pojanpoika oli huikannut luimistelevalle asukkaalle, että ollaan entisiä asukkaita ja että tämä mies on rakentanut tuon talon ja asunut sitä kotinaan kauan.

Venäläinen kirosi ja sanoi rakentaaneensa talonsa itse. Neuvoi vielä häipymään hyvän sään aikana.

Pappa oli alkanut vaihtaa väriä, mutta päätynyt ystyvyyden, yhteistyön ja avunannon henkeen.

"Tuolla takana vasemmalla on hella, jossa lukee Högfors, ja uuninluukku on Kastor."

Ei vastausta.

Tuohon kivijalkaan hakkasin "1928".

"Hakattu mitä hakattu..."

"Tässä oli navetta ja katsoopas, nurkkakivi on tässä näin paikallaan. Kovasti on noita nokkosia."

Ei vastausta.

"Ei ole tullut tuota pärekattoa paikatuksi? Taitaa tulla vesi ylisiin ja läpikin, kun siellä on vain sahajauhot välipohjissa ja pinkopahvi eristeenä."

Nuori tulkki oli jo kovilla.

"Kamarin korkkimatto olisi hauska nähdä. Kävin sen hakemassa Viipurista asti ja toin hevospelillä. Oli kyllä talvikelit."

"Vot."

"Olisi se kyllä hauska nähdä sisältä. Itse veistin hirret. Olisi se hauska nähdä kättensä jäljet. Eihän näissä enää oikein kirves pysy..."

Uusi asukas kääntyi ja viittasi peräänsä. Sisällä oli muutakin väkeä.

Myöhemmin päivällä löytyi sauna, josta karkotettiin laiha lammas. Pienen kunnosteluln jälkeen sauna oli jo lämpiämässä ja saunajuomaakin löytyi, jopa runsaanlaisesti.

Päivän kallistuessa iltaan kielivaikeudet oli unohdettu ja entisestä ja nykyisestä isännästä oli tullut ystävät. Taksimies vain alkoi koputella rannekelloaan, kun oltiin päiväviisumilla liikkeellä.

Herrat ja toverit tulivat täydellisen yksimielisiksi siitä, että maailma murjoo eikä kukaan säily ehjänä, mutta hyvä oli tällainen päivä vielä nähdä ja kokea.

Toivotettiin rakkaasti tervetulleeksi toisenkin kerran ja saatiin kuulla, ettei se elämä ollut hääviä kummalaan puolella rahaa. Ennen oli ollut kommunismi, nyt reumatismi...

Sitä vanha pappa vielä paremmalle tielle tullessa piti outona, ettei edes yhtä koiran haukkua kuulunut. Ennen ne olivat olleet koviakin haukkumaan, kylän koirat.

Mutta nyt olivat haukkumisen ajat ohi.

Tee, tupakka ja oopiumi II

Eilen viittasin muutamiin niin sanottuihin nautintoaineisiin, jotka toimivat ensin eron eli distinktion osoittajina yhteisön sisällä ja samalla luovat kauppareittejä, yhteyksiä ja globalisaatiota. Niihin syntyy patologinen himo ja riippuvuus. Liikemiehille syntyy patologinen riippuvuus niistä rahoista.

Sitten ne toimivat samanlaisuuden todisteina - tehdään niin kuin muutkin tekevät.

Jotkut liikemiehet todetaan hyväntekijöiksi ja palkitaan ja heidän haudalleen pystytetään marmorienkeli. Toiset pannaan linnaan ja avain vedetään vessasta alas.

Ero on vain tuotevalikoimassa. Jos myy paperia (ja saa sen siis kaupaksi), on hyvis, mutta jos myy heroiinia, on pahis.

Jos ostaa tai myy seksiä, on kaikin puolin kelvoton olento, koska seksuaalisuus nyt ei ainakaan kuulu ihmisen todellisiin tarpeisiin.

Mutta tupakki, whiski ja whillit naiset... Ja tee.

Ne intiaaneiksi pukeutuneet henkilöt, jotka heittelivät teepakkauksia mereen Englannin läntisissä siirtomaissa ja luultavasti juuri teestä hullaantuneina keksivät heittäytyä itsenäisiksi nimellä Amerikan Yhdysvallat olivat tietenkin polttaneet päreensä tulleista.

Mutta jatkui sen teen latkiminen myös, kunnes kahvi ajettiin voimalla markkinoille. Viinamäen miehiä taas välillä ahdisteltiin.

Myös Suomessa savun hajun tartuttaminen toisen tukkaan on rangaistava ja moraaliton teko, mutta ei toisen varpaille oksentaminen sikakännissä. Alkoholi on pahin työikäisten tappaja. Kuusi tuhatta ennenaikaista kuolemaa vuodessa.

Nähdäkseni kysymys on edelleen erosta eli distinktiosta.

Hyvät elämäntavat eivät ole tärkeitä. Tärkeää on päästä määrittelemään ne. Suloista on päästä komentamaan ja ojentamaan toisia.

Turhanaikainen liikuntaa ja terveydelle vaarallinen urheilu lähtivät todella raivokkaaseen kasvuun, kun kävi selväksi, että niillä voi tehdä rahaa.

Luontainen liikunta sielun virkistämiseksi ja ruumiin virvoittamiseksi ei ole suosiossa, koska sitä harjoittavalle ei voi myydä mitään tarpeetonta ylihinnalla. Tosin kävelysauvat on askel tähän suuntaan ja myös kenkäkauppiaat tekevät parhaansa valehdellakseen, että oikea liikunta edellyttää kalliita kenkiä.

En todella tiedä, mistä ja miksi nuoret hankkivat jatkuvasti niitä hohtavan valkoisia lenkkareita.

Terveyttä myydään kuolemalla. Osta tämä tuote, niin elät pidempään!

Ystäväni Martti Mäntylä kirjoitti HIIT:in blogiin (jota katso ) Hannah Arendtin Vita activa –pohdiskelusta.

Yritän kiteyttää: roomalaisten väärin käsittämä kreikkalaisten hyvän elämän oivallus oli toimintaa yhdessä toisten ihmisten kanssa.

Voit todella selvittää, kuka olet, vain toisten ihmisten seurassa, kasvattamalla itsesi näkyville.

Vanhat nautintoaineet ja uudet käytännöt ovat sovinnaisia eli sääntösidonnaisia. Kreikkalaisten ihanne oli eräänlainen älyllinen sissisota, bios politikos.

Ihmisillä on tämä tarve jäljitellä toisia ja erottua toisista. Tällä hetkellä esimerkki on valtavasti kasvava FaceBook. Kukaan ei ole osannut kertoa ainakaan minulle, mitä viehätystä siinä on. En halua kieltää enkä edes epäillä tätä ilmiötä. En vain ymmärrä. Se johtuu kai siitä, että en halua kuulua porukoihin. Olen suulas ja päällekäypä tuiki tuntemattomienkin kanssa, jos satun sille päälle. Enimmäkseen en satu. Rakkain harrastukseni on ikkunasta tuijotteleminen. Nukkuminen on myös hurmaavaa.

Tuo edellinen kappale kuvittaa käsitystäni kulttuurin patologiasta. Sairauden nimi on ”minä”. Emme me ole todellisuudessa yksilöllisiä. Yksilöitä olemme vain, jos on joukko.

Meillä on pohjaton määrä kepulikonsteja, joita käyttämällä haluamme osoittaa olevamme muista poikkeavia, kukaties toisia parempia, tai sitten yritämme päästä vippaskeinoilla taivaaseen, mitä kukin sillä sanalla tarkoittaneekaan.

Kuoleman pelolla markkinointi on tehokasta, koska harva kestää ajatusta omasta henkilökohtaisesta kuolemastaan. Näemmehän omin silmin ja kuulemme omin korvin, ettei maailma siitä miksikään muutu, että potkaisen tästä tyhjää.

Siksi terveys, terveellisyys ja nuoruus ovat niin vahvoilla. Siksi olemme niin tohinassa toisarvoisista asioista.

Ystäväni Juhani Forsberg sanoi, ettei maailmanloppu-lause ole Lutherin, vaan se on todisteellisesti muotoiltu nykyiselleen Saksassa vasta 1943 jossain yksityiskirjeessä – jos tietäisin varmasti maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin puun.

En osta tietoa ajatuksen ajoituksesta ennen kuin olen penkonut Sextus Empiricusta ja Pierre Baylea.

Viis siitä silti – ryhmä ei ole kuoleman ehdoille altistettu.

Osakeyhtiöt ovat kuolemattomia. Niin kuin Stora Enso…

Tee, tupakka ja oopiumi I

Biomoraalisten aineiden historia on talousjärjestelmän historiaa.

Keskiajan omituinen maustekauppa oli tietysti uhkapeliä. Pelimerkit voivat olla sinänsä arvottomia, jos niillä saa kultaa. Niillä sai.

Joitakin uusia mausteita – muskottia, inkivääriä – arveltiin varmaan lääkkeiksi.

Tuollaista sanaa kuin ”biomoraaliset” aineet ei ole olemassa, mutta sen näyttää kirjoitettuna hauskalta. Puhe on siis valmisteista, joilla on jokin todellinen tai luuloteltu vaikutus ruumiiseen ja siten sieluun eli mieleen.

Tyypillinen biomoraalinen aine olisi yksisarvisen sarvesta jauhettu pulveri tai pullollinen vettä nuoruuden lähteestä. Viidennen elementin etsintään ei tarvinnut ryhtyä, koska Aristoteles oli selvittänyt asian tyhjentävästi. Ilma, vesi, maa ja tuli ovat kaikki katoavia. Koska taivaalla ei mikään katoa eikä muutu, se ei koostu näistä neljästä, vaan viidennestä, jota nimitettiin eetteriksi.

Nykyiset viisi elementtiä ovat sitten neste, kaasu, kiinteä, plasma ja informaatio.

Halutuimpia biomoraalisia aineita olivat tietysti sukuviettiä nostattavat Viagran edeltäjät. Menekki oli merkittävän vakaa.

Tee keksittiin Kiinassa vuonna 2737 e.Kr.s. eräänä torstaina puoli kuuden aikaan. Asiasta on kyllä erimielisyyttäkin. Sekään ei ole varmaa, keksittiinkö se myös Intiassa. Se on varmaa, että teellä arveltiin olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia, että teen juomista pidettiin herraskaisuuden merkkinä ja että teen juominen tuntui monista muuten vain mukavalta.

Hyppään tupakan historian yli; siitä on kirjoitettu. Lisäksi olen suuttunut Scandic Patria-hotellille, joka keksi juuri lopettaa savulliset hotellihuoneet, joten keksin vastaavasti lopettaa Patriassa asioinnin. Kysymys ei ollut kenenkään terveydestä, vaan rahasta, majoitusliikkeestä kerrotaan. Sitä olisi kuulemma ansaittava lisää karsimalla turhia mukavuuksia ja pitämällä hinta ennallaan.

Tupakoinnin arveltiin parantavan mm. keuhkotautia vielä sotien aikana. Lääkärit eivät olleet tuota mieltä, mutta tupakoija itse väittivät, että se auttoirmia alkaa kärventää, torkkuva herää.

Ihmeellisiä unia antava oopiumi opiskelija- ja taiteilijapiireissä suurta muotia 1700-luvun ja 1800-luvun taitteessa, ja muiden ohella englantilaiset ja ranskalaiset runoilijat kirjoittivat siitä paljon ja kirjoittivat myös sen vaikutuksen alaisina. Baudelaire kirjoitti keinotekoisista paratiiseista (Les paradis arificiels) 1860 ja englantilainen de Quincey oli julkaissut 1822 kuuluisan kirjansa Erään oopiuminsyöjän tunnustuksia.

Heroiini on tunnetusti lääketehdas Bayerin moka – sitä myytiin lasten yskänlääkkeenä ja sitten keinona vierottaa morfiinista, kunnes kävi ikävästi ilmi, että valmiste muuttuu nautittuna morfiiniksi. Nämä ja luonnonkasvista kehitetty kokaiini ovat tietysti teollisia tuotteita, kun taas unikon oopiumi on ollut sinänsä tunnettu vuosituhansia.

Mielenkiintoista on ylhäisille tarkoitettujen ja vanhaan maanviljelyyn kuuluneiden aineiden muuttuminen teollisiksi massakulutuksen kohteiksi, koska niin moni tällainen elimistöön tarkoitettu aine on luonut patologisen kultin tai riippuvuuden.

Tunnetuimpia patologisen eli siis sairaalloisen kiihkon kohteita ovat siis tee ja tupakka. Oopiumi huomattiin kieltää aika myöhään – kun parempia aineita oli jo tarjolla.

Samaan sarjan on tietenkin lisättävä kahvi.

Alkoholi on mutkikkaampi kysymys, koska olut on ehkä vanhempi keksintö kuin leipä, ja käyttämällä eli fermentoimalla valmistetut juomat ovat kuuluneet kulttuuriin ”aina”. Hallusinogeeneista voisi epäillä sama – mutta kun en tunne asiaa kunnolla, en sano siitä mitään enkä etenkään halua keskustelua lain kieltämien aineiden kiitettävistä puolista.

Viinanolton kieltäminen oli teollistuvan yhteiskunnan ratkaisu, ja vielä suurempi virhe kuin kieltolaki. Kielto ei tainnut liittyä viinan kiroihin vaan varainhankintaan. Meillä Venäjällä viinavero on ollut aina yksi ensijaisista tulonlähteistä.

Teen ja kahvin juontia ei ole tietääkseni kriminalisoitu niin kuin kova viinan juonti vanhastaan ja tupakanpoltto nykyisin, mutta kovina aikoina ne on kyllä pantu hapeneesti kortille, joten niistä on tullut nopeasti valuuttaa.

Berliinissä nainen maksoi 1945 neljä savuketta (amerikkalaista).

(...)

Mustat autot

Tieteessä tapahtuu on erittäin hyödyllinen lehti. Se on verkossa. Uusimmassa numerossa keskustellan Wikipediasta, enimmäkseen tutuin äänenpainoin.

Tere Vadén tosin melkein sanoo, että kuka tarvitsee täsmällistä tietoa. Saisi sanoa suoraankin.

Kannatan ilman muuta tekstiä, joka on vähän sinne päin, kuin sellaista, joka pitää varmasti kutinsa.

Viimeksi mainittu on määritelmän johdosta erittäin laajaa ja vaikeaselkoista. Jos haluan kirjoittaa mustista autoista, saan muistikuvalleni vahvistuksen - Fordin A-malli oli yksi niistä autoista, joilla tehtiin Suomessa politiikkaa.

Samassa numerossa arvioidaan Leif Sundströmin kirja Fasismi. Mainiota. Minulle riittää se uutinen, että fasismista on nyt suomeksi kelpo kirja, jossa puhutaan ehkä liikaa Saksan ja Italian fasismista / natsismista. Olen samaa mieltä kuin arvostelija - näistä on olemassa runsas ja tasollisesti ylittämätön vieraskielinen kirjallisuus - myös siis englanniksi.

Toinen esimerkki epämääräisen tiedon hyödyllisyydestä on tuttavani Tapsa Onnelan linkkaama Agricola-historiasivuston uusi blogilista. Kyllä, mukana ovat Sedis, Jokisipilä ja Kemppinen sekä useita muita. Harmi että osa jengistä kirjoittaa päiväkirjaa. Blogina julkaistu päiväkirja ei kuitenkaan ole rehellinen eikä kattava. Tai ainakaan minun silmääni ei ole sattunut sellaista.

Tämä Sundström sanoo oivaltavasti (toteaa arvostelija), että Suomessa fasismin levieämistä jarruttivat välimatkat, huonot kulkuyhteyden ja suot.

Hyvä ajatus. Mutta olen juuri päinvastaista mieltä.

Lapuan liike oli Mustien Autojen Aika. Ensin muilutukset eli kyyditykset eli laittomat vapaudenriistot tehtiin henkilöautolla ja sen jälkeen talonpoikaismarssi. Arkistot ovat väärällään kuvia muistien autojen katkeamattomista jonoista. Marssiminen aloitettiin sen verran lähellä Helsingin kauppatoria, etteivät isäntämiehet päässeet hengästymään. Marssijoita oli 12 000.

Mäntsälän kapinan oudot tapahtumat kytkeytyvät maanteihin ja ennen kaikkea rautatiehen. Vaarallisin, joidenkin arvioiden mukaan kapinaan valmis vakinaisen väen osasto oli Riihimäellä ja sen johto Riihimäen upseerikerholla.

Angteeksi vain Mikko V. ja muut, mutta ei kukaan mene Riihimäelle muuten vain. Kyllä se on rautatiekylä eli samanlainen paikka kuin Seinäjoki, josta Vapaussota-Kansalaissota alkoi.

Kirjoitan kohta laajemmin Matti Lackmanin Esko Riekki -elämäkerrasta. Se ei nyt maailmaa mullista, mutta ansaitsee monipuolista kiitosta, jota aion sille kohta jakaa. Miellyttävintä on, että tämä jäkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö ja suomalaisen SS-pataljoonan luoja, joka pyöri ennen sotia Gestapon johtajan ja Himmlerin ja Heydrichin kanssa, on esitetty monipuolisesti ja uskottavasti. Kirja ei ole hyökkäys eikä puolustus, vaan tutkimus.

Todella uskottavaa tietoa vuoden 1930 ja vuoden 1932 oikeistokaappauksesta ei ole. On paljon tiedon palasia. Kukaan ei tiedä, mitä Kai Donner, Rudolf Walden, Eino W. Suolahti, Edvin Linkomies ja Hannes Ingman puuhasivat pörssiklubilla, ja mikä oli Mannerheimin todellinen rooli.

Itse olen vakuuttunut, että Lapuan liike ei ollut spontaani kansanliike - ei pelkästään. Kyllä alkoholisoitunut ja köyhtynyt ja pahantapaisuudestaan tunnettu Vihtori Kosola kummallisen oikealla hetkellä osui Lapuan työväentalolle juuri sopivan joukon kanssa.

Eli - mistä ne mustat autot saatiin?

En tiedä asiaa, mutta ei Kosolan Vikillä ainakaan ollut. Annalalla varmasti oli mutta muutoin katseeni kääntyy tehtailijoihin, lääkäreihin ja vastaaviin ei-talonpoikaisiin aineksiin.

Työnantajajärjestöt ja suuryhtiöt pitivät avoimesti yllä Vientirauhaa eli Pihkalan kaartia, joka toimissaan ajeli laillisuutta ajatellen mutkat suoriksi mennen tullen.

Isänmaanystävä ja epädemokraatti Esko Riekki oli jo 1930 vakuuttunut, että 1930 kommunismin todellinen vaara oli torjuttu. Siis torjuttu toistaiseksi.

Pidän tätä totena.

Siis oliko meillä tekeillä suurpääoman eli tehtaiden ja pankkien johtelema vallankaappaus, joka olisi eristänyt myös Ståhlbergin ja jopa Paasikiven kaltaiset porvarit?

Tässä tapauksessa arkistot on hävitetty järjestelmällisesti, ja Stella Polaris -aineistokin koskee myöhempiä vaiheita.

Mutta esitän avoimen kysymyksen, oliko fasismi leviämässä maahamme hyvien kulkuyhteyksien ja oivallisten autojen ansiosta? (Todellisen liikennekulttuurin oli vesillemme ja maanteillemme tietenkin luonut kieltolaki; pirtua kuljetettiin henkilöautoilla, koska kuorma-autolla ei päässyt poliisia pakoon.)

Vastausta en tiedä.

The Case for Letting Malibu Burn

I quote Mike Davis in remembrance of my own times in Los Angeles, aka. The Big Nowhere. Probably my readers are not especially well informed of Con Ed’s role in wild-fires as they would not be of public works – the lack of them – in California.

Kiusoittelin ystävääni Ronia, jolla on virkaa kuuluva asunto Malibussa kukkulalla. Muuan metsäpalo oli pysähtynyt kahdenkymmenen metrin päähän hänen parvekkeestaan ja piha oli ollut niin täynnä kalkkarokäärmeitä että. Sidewinder, se vaarallinen kalkkaro, viihtyy Malibussa erinomaisesti. Kaksijalkaisia kalkkarokäärmeitä näkee ostarilla enemmän kuin riittävästi.

Asuessani paikkakunnalla pyörin UCLA:ssa itse asiassa enemmänkin ja pidin useita luentoja professoriporukalle Faculty Clubilla. Siinä tunsi joutuneensa itseään parempaan seuraan. Ron opetti myös siellä, mutta hänen tyyssijansa oli peräti merkillinen ja mielenkiintoinen Pepperdine University, Malibu. Hyvä yliopisto mutta ei näitä suuria tutkimusyliopistoja. Julkijumalinen paikka lisäksi. Tarinan mukaan tontti ei ollut kelvannut USC:lle, kun sitä tarjottiin heille aikoinaan. (USC on se länsirannikon huippuyliopisto, jota moni ei tunne tai muista - University of Southern California; juuri siellä sijaitsevat mm. Spielbergin ja Lucasi rahoittamat filmikoulut jne.)

Kieltämättä silloin oli sellaistakin ajatusta, että jospa sinne Kaliforniaan olisi jäänyt, opettamaan. Ei sinne voinut jäädä. Siellä tulee hulluksi noin vuodessa, tai siis minun tapauksessani entistä hullummaksi.

Tapaan rehvastella avoimesti sillä, että seitsemän tohtorioppilaistani on viettänyt kukin vuoden Berkeleyssä Suomesta kootulla rahoituksella ja saanut siellä opetusta ja oppia, jonka tasossa ei ole mitään vastaan sanomista. Mutta Berkeley onkin ihan inhimillinen paikka ja San Francisco viehättävä. Kukaan näistä oppilaista ei ole ilmoittanut haluavansa jäädä Kaliforniaan. Tietotekniikkatyypeille käy joskus niin, jos he sattuvat päätymään mukaan aivan liian houkuttelevaan tutkimukseen, mutta useimmat tulevat pois ja suutelevat maata Seutulassa.

Se nyt vain on niin.

Mike Davis ei ole tutkija eikä suuri guru, mutta hänen ensimmäinen Los Angeles –kirjansa ”The City of Quartz” oli pätevää, aggressiivista journalistiikkaa. Myöhemmässä kirjassaan hän pohtii, miksi luonnononnettomuuksille haetaan aina syypää. Metsäpalothan ovat siellä melkein aina "tahallaan" sytytettyjä. Sytyttäjinä ovat toimineet eri vuosikymmeninä juutalaiset, natsit, kommarit, hipit, meksikolaiset, homot, arabit jne. Sytyttäjiä ei saada koskaan kiinni, koska heitä ei itse asiassa ole olemassa.

Metsäpalojen syy on melkein aina surkeassa kunnossa olevat sähkön runkoverkko. Muuntajat posahtelevat ja korkeajännitejohtoja tippuu pitkin ja poikin. Paikkakunnalla vallitsevan käsityksen mukaan valtio, osavaltio tai kaupunki eivät saa hiippailla ihmisten nurkissa. Vuosikymmen sitten Malibussa ei esimerkiksi ollut viemärilaitosta, ja Los Angelesin pääviemäri veti välillä Tyyntä valtamerta sisäänsä sen sijaan että olisi purkanut sisältöään mereen.

Ja ihmiset sitten välillä kahlaavat paskassa.

Taloja rakennetaan multapenkereille, ja kun tulee paha tuuli, loistohuvilat valuvat äsken mainittuun mereen, kansankavaltajien kauhuksi ja työtätekevien riemuksi.

Pacific Palisadesin tarunhohtoisista huviloista iso osa on jo kokenut tämän kohtalon. Kaupungin käsitys kaavoituksesta on näet lievästi sanoen erikoinen. Ja paikkakuntalaiset ovat myös joskus sanoneet, ettei Los Angelesissa ole pahaa gangsteriongelmaa, koska kaupunginvaltuusto hoitaa sen puolen. Hoitelee hommat.

Tässä on mukana historiaa ja romantiikkaa. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Reagan ja nyt Arska ovat kuvernööreinä saaneet aikaan paljon ja seudulla on ryhdytty aivan järkeviin toimiin. (Earl Warren oli hänkin aikoinaan Kalifornian kuvernööri ja sai kaikenlaista pahaa aikaan.)

Tämä voi kuulostaa epäkunnioittavalta. Valitan sitä. Mutta eläminen vuodesta toiseen Linnanmäellä olisi ehkä sopiva vertaus suomalaiselle. Ei sellainen oikein iske. En sanonut Disneylandissa, koska Disneyland on osa Los Angelesia, eikä sitä varsinaisesti erota ympäröivistä alueista mikään. Hessu Hopo voi kävellä vastaan toisella puolella kaupunkia hirveässä pöllyssä ulkoiluttamassa lemmikki-leguaaniaan.

Tietyn karvauden kuvaan tuo suunnaton epätasa-arvo. Me kunnon ihmiset emme koskaan menneet sinne, missä asuu oikeasti köyhiä. Eikä Wattsiin tai Comptoniin tai tutulle Figueroa Roadin keskikaupungilta jatkuvalle osalle auta mennäkään, ei edes autolla. Se on oikeasti vaarallista.

Näiden köyhien ja väkivaltaisten ihmisten naapureina puolen mailin päässä asuu toisia, jotka sovittavat puudelilleen päivän tunnelmaan soveltuvaa timanttikaulapantaa.

Mutta asiaan, Kemppinen!

Santa Monica-vuorten ja naapurivuoristojen metsä on tarkoitettu palamaan. Chaparral eli pusikko on nopeakasvuista, nahkealehtistä, kuivuutta kestävää laatua. Asioita ymmärtävät kertovat, että toistuvat kulot kuuluvat tuohon ekosysteemiin. Toiset kasvit ja eläimet kuolevat, toiset menestyvät.

Luultavasti Kalifornian suurkaupunkien maailman parhaat palokunnat ovat olemassa juuri siksi, etteivät kaupungit palaisi ihan kokonaan. Hilkulla on ollut monta kertaa. Jokseenkin kaikki Los Angelesin puut, joita on paljon, ovat muualta tuotuja lajeja. Eukalyptus, joka oli meillä Santa Monicassa hyvin yleinen, lienee maailman paras soihtu. Se valuttaa nestettä eli pihkaa eli juuri sitä eucalyptusta, jonka makeisten ystävät tuntevat, ja sehän palaa. Lisäksi se liimaa auton katon ja konepellin mitä mielenkiintoisimmalla tavalla lyhyessä ajassa.

Osa ihmisistä odottaa, että Jumalan tahto toteutuisi, P. Andreaksen siirtymä järähtäisi ja maa nielisi kitaansa syntiset. Tämähän saattaa hyvinkin olla edessä. Toiset tässä arvelevat, että luonto on kova kostamaan, kun rakennetaan ja asutaan aivan vastoin ympäristön ehtoja.

Etelä-Kalifornia ei oikeastaan ole asutukseen soveltuvaa seutua. Sieltä puuttuu pohjavesi. Juomavesi ynnä muu varastetaan muualta suunnattomien vesirakennustöiden turvin.

Ai niin, yksi niiden töiden toteuttajista oli Mr. Mullholland, vesi-insinööri. Hän oli hauska heppu, mutta sitten yksi pato petti, yksi kaupunki hukkui ja tuloksena oli pahin insinöörin aiheuttama pikakatastrofi maan historiassa.

Seitsemän kristallipalloa

Olen aina ollut makkaroiden harras ihailija, siis bratwurstin, Thyringin makkaran ja muiden kokolihatuoteiden.

Niitä kannettii eilen pöytään tuttavaperheesä Brysselissä että kerrankin riitti. Alan harrastajille oli tarjolla yhtätoista sorttia olutta.

Matkailun tarkoitus oli vispilänkauppa Leuwenin ja Gentin yliopistojen kanssa ja kiitos kysymästä, se oli antoisaa.

Aikataulu oli niin kireä, että minuun teki syvimm'än vaikutuksen uusi hieno hotelli, jonka aulassa oli koristeena vadilla seitsemän kristallipalloa. Tarkemmin katsoen seinille oli Tintin ruutuja ja julisteita, koska Tintti-museokin olisi ollut siinä likellä.

Uhkailin tovereitani niillä palloilla: tiedemiehiä paiskotaan kristallipallolla, ja he tulevat siitä oikopäätä hulluiksi.

Vakavasi näytti vetävän.

Olen laiskistunut aivan hirveästi matkailussa, jota iltapäivälehdet pitävät huvitteluna. Todellisuudessa se on kaikkea muuta.

Tämä matka meni täytäntöön. Hyvä että tuli lähdettyä.

Veronmaksajat tietyisti kustansivat.

Paikallisia oloja tuntevat väittivät, että maassa vallitsee paha jännitys. Flaamit ja ranskaa puhuvat ovat repeämässä eri valtioksi, väittävät.

Ei kuulosta vallan viisaalta.

Hotellin portsari oili kuin suoraan albumista Tintti Afrikassa: kiiltävän musta pinta ja silinterihattu päässä. Tosin hänelle oli kengät.

Belgia on jäänne Euroopan ehkä upeimmasta kuningaskunna
sta eli Burgundista, joka kaatui yllättäen 1400-luvun lopulla. Siitä pitäen kysymys Saksan ja Ranskan väleistä aiheutti mittaamattomia kärsimyksiä Euroopan hiiliä- ja teräsliiton perustamiseen asti.

Tuonnempana lähemmin. Nyt menen maate. Kello on ties mitä ja lentokentällä oli ruuhkaa.

Suo

(Tämä kirjoitus ilmestyi Kanavan edellisessä numerossa. Niinpä nyt on aika julkaista se blogissa, ja se on samalla kahden päivän annos. Menen Brysseliin enkä viitsi ottaa koneita mukaan. Eiköhän tässä riitä jyystämistä kahdellekin päivälle.)

Suo

Muuan kirja hätkähdytti ottamalla kerronnan kohteeksi suot. David Blackbourn kirjoitti luonnon valloittamisesta – Conquest of Nature: Water, Landscape, and the Making of Modern Germany (2006, ISBN-13: 978-0393062120).

Mutta nimi on tarkoitettu johtamaan harhaan, Ja siinä on vielä Hitlerin kuva, vaikka puhe on Fredrik Suuresta ja hänen isästään.

Puhe on enemmästäkin. Yleensä Férnand Braudelin sanotaan tuoneen historiatieteeseen aikakäsitteet, joita käyttäessä välimatkat ja paikkojen saavutettavuus on muistettava. ”Vuoristo on pystysuora pohjoinen”, tähdennetään Välimeri-teoksessa. Jolloin pohjoinen on vaakasuora vuoristo, ja me olemme pohjoinen kansa.

Joki on väylä ja Englannin kanava on henkivakuutus. Juutinrauma on ylitetty jalkajoukoin kerran, ja silloinkin oltiin henkeä kaupalla. Merenkurkun ylittäminen hiihtämällä oli joillekin jääkäriksi aikoville ylivoimaista. Ahtojää ainakin on voittamaton este, ja oli siellä matkaakin liikaa, lähemmäs sataa kilometriä.

Entä suo kulttuurin, kaupan ja teollisuuden sekä sodankäynnin kannalta? Soiden historia tunnetaan hyvin. Mannerjään reunaan muodostui suuria itä-länsi-suuntaisia järviä, jotka jäivät sijoilleen silloinkin kun mannerjää päätti taas jatkaa vetäytymistään vuorille. Järvistä ja kosteikoista tuli soita. Euroopan suuri suovyöhyke piirtää jäätiköitymisen karttaa. Väinö Auerin tutkimusten mukaan tilanne on aivan sama Tulimaassa, jossa eteläinen jääkausi vaikutti. Ja nykyisten Yhdysvaltain alueella oli maailman suurin jääjärvi, jonka ympärille kasvoi soita. Sitä olisi ollut hauska olla kuulemassa, kun jääjärvi murtautui Atlanttiin ja kaivoi St. Lawrence-joen. Vaikutus tuntui ilmastossa vuosituhansia, ja Golf-virtakin sekoili.

Mutta me katsomme myös jääkautta omasta näkökulmastamme, Suomesta, ja unohdamme silti, että jääkausi on vaikuttanut jokapäiväiseen elämäämme vuosisatoja ja vaikuttaa edelleen.

En muuten ymmärrä maan nousemista Suomessa. Selitys vastavoimasta mannerjään painon kadottua tuntuu epäuskottavalta. Meillä on peruskallio pinnassa ja maan ulkokuori kestää Himalajan verran painoa – ei paljon enempää. Luulisin että asiaan vaikuttaisi myös veden lilluminen ja ennen kaikkea mannerlaattojen liike. Tektoniikka on niin nuori tiede ja vasta sotien jälkeen tunnustettu, että asiassa saattaisi olla selvittämistä.

Suomen vesistöistä ja soista puhuttaessa kaikki selitetään maan kallistumisella vinoon. Mutta kuten Veikko Huovinen sanoo, Ancylus-järven jää on taakse jäänyttä elämää.

Blackbourn aloittaa kertomalla Oderin suiston ojittamisesta. 1700-luvun lopulle noilla laajoilla alueilla viihtyivät malaria, sotilaskarkurit ja lukemattomat hyönteiset, joiden ääni oli kuin rummunpärinää. Vanhasta kuparipiirroksesta näkee, ettei siinä maastossa voinut oikeastaan liikkua kesällä eikä talvella. Näkymä on kuin Mississipiltä. Sata sivuhaaraa ja levottomasti vaeltavia hiekkasärkkiä.

Rein puolestaan oli Villi Rein, vuolautensa, kivisyytensä ja särkkiensä vuoksi kulkukelvollinen vain paikallisille ja heillekin vaikea.

Oderin kuivattaminen oli Preussin suuruuden kulmakiviä. Reinin oikominen ja perkaaminen oli 1800-luvun alusta muutamien ruhtinaskuntien suurtyö. Vesi-insinöörin oppi viimeisteltiin Ranskassa, jossa huippukoulun nimi on tänäkin päivänä ”Sillat ja viertotiet”, Ponts et chaussées.

Nykyinen Rein on rakennettu viemäri. Siellä on muita suuria jokia, joissa on keinotekoisia satamia, kuten Wilhelmshafen, Saksan sodankäynnin kulmakiviä.

Viimeistään tässä kohdin tulee halu miettiä Suomea ja kysyä, olisimmeko unohtaneet elementin, joka voi olla keskeinen historiassamme: suon. Tiedämme Salpausselät ja järvet ja rikkonaisen rannikon. Mutta kun olemme unohtaneet Suomen maanviljelyksen historian maininnan, että jokseenkin kaikki Suomen pellot on kuokittu suosta ja että 1800-luvulla laskettiin yli 3 000 järveä. Meidän on hyvin vaikea hahmottaa liikkumista maassamme, kun olemme jokseenkin tietämättömiä jopa Orimattilan ja Lahden seudun kadonneista järvistä. Dramaattisin esimerkki tästä historiasta on hankalassa paikassa, Venäjällä. Se lienee Äyräpään järvi, epäonnistuneesti kuivattu liejukko, joka on samalla lintujen paratiisi.

Soita ei enää oikeastaan ole. Aina kun ajan Ruoveden Siikakankaan ohi, hämmästyn. Siinä oli sodan aikana lentokenttä, jolle pommikoneetkin mahtuivat, ja sen ympärillä oli mahtava suo. Olen kulkenut siellä. Se oli keidassuo. Entä sitten partiopoikana. Istuimme suon reunassa ja haaveilimme sitä järveksi. Kakkurin nevaan oli tarinan mukaan hukkunut kerran paimenpoika ja usein lehmiä.

Entä Sodankylä 1960? Melkein pelkkää suota. Näin myös Posoaavan, jota sanottiin Suomen suurimmaksi, mutta se on laskettu tekojärven alle.

Blackbournin skenaario, johon kuuluvat myös kanavat, toteutui Suomessa viivästyksen jälkeen. Mutta kun meillä on taipumus ajatella kanavia väylinä, niillä oli kyllä toinenkin suuri merkitys, kuivatus.

Suon sotilaallinen merkitys on ihmeellinen. Saksalaisen Ritarikunnan Marieburg oli melkein mahdoton valloittaa, koska se oli suon keskellä yhden kapulatien päässä. Venäjällä mongoleilta jäi Novgorod valloittamatta, koska se on ratsastaville joukoille niin vaikea kohde soiden takia. Pultava oli hankala paikka; Kaarle XII:lla ei ollut mahdollisuuksia, koska se oli Euroopan suurimpien suoalueiden, Pripetin soiden jälkeen, se ainoa paikka josta pääsi kulkemaan. Ja se oli ankarasti linnoitettu.

Mikä oli suomalaisten keino hyökkäysvaiheessa 1941 – koukkaus yli soiden ja siis samalla keinot keventää ja kantaa kalusto. Kun venäläiset yrittivät samaa, he kuolivat. Edvin Laine on osunut nostamaan Tuntemattoman sotilaan symboliksi perääntymisen nimettömien lampien kautta yli – suon. Koskela johtaa koko pataljoonaa. Konekiväärit jätetään. Pataljoona pelastuu. U-asemaan, jonne JR 8 todellisuudessa päätyi, johti oikeastaan vain yksi rantatie, jota pitkin voi kuljettaa tykkejä ja kranaatteja. Ja siihen se pysähtyi.

Miksi valtava saksalainen armeija ei päässyt edes1941 pohjoisessa mihinkään? He juuttuivat soille. Myös suomalaisille kävi huonosti, koska Kiestinki oli mahdoton paikka. Sinne rakennettiin pitkä kapulatie, mutta sen jälkeen oltiin Sohjanan koskella ja järvikannaksilla ja huonosti kävi. Louheen eli rautatiesolmuun eteneminen oli unta vain.

Pietari Suuri siis perusti kaupunkinsa kammottavalle suolle saadakseen pääsyn merelle, Itämerelle. Samalla saatiin valvontaa mahtava Neva – mutta ei siihen olisi kaupunkia tarvittu. Paikalla oli ollut linnoituksia jo 500 vuotta.

Miksi Pietari ei pannut kaupunkiaan parempaan paikkaan? Tarjolla olisi ollut Terijoki, Viipuri ja erinomaisia sorapohjaisia tontteja myös Pietarhovin suunnassa.

Suomalaiset olisivat varmaan päässeet Pietariin syksyllä 1941, mutta todellisuudessa väliin jäi vielä 50 kilometriä – suota. Käytettävissä olisi ollut yksi rautatie, yksi hyvä tie ja yksi huono, pohjoinen reitti. Miksi saksalaiset ryhtyivät saartamaan Leningradia sen sijaan että olisivat siepanneet kaupungin suoraan liikkeestä? Soiden vuoksi. He päätyivät Tihvinään, joka on suhteellisen kauheaa seutua, kuten Syvärin itä- ja kaakkoispuoli laajalti.

Sen kauheuden voi muuten nykyisin todeta vaivatta käyttämällä Google Earth ohjelmaa ja katselemalla. Synkeää seutua. Olen nähnyt topografikarttoja Syvärin takaa Krivin ja Baranin seudulta. Niissä on jopa sellaisia, joissa 10 x 10 km:n alueella ei ole edes suonsaareketta. Voi olla että Baranin metsätaisteluista selvittiin siksi että suomalaisilla oli kokemusta talviteiden tekemisestä ja hyvät hevoset. Krh ja KK eivät kuljeta kantamalla paljon ammuksia, ja sitten on se syöminenkin.

Avosuolla voi liikkua talvella hiihtämällä. Hevonen uppoaa, ellei ole ihmeellinen hankikanto.. Tavallisella rämesuolla hiihtäminenkään ei ole hääviä ja jalan on turha yrittää.

Moottorikelkka on muuttanut paljon suo-sotilastieteestä. Meillä sissit ottivat ne ensin käyttöön ja jääkärit sitten. Olen kuullut puhuttavan myös mopoista keväthankien aikaan.

Suomalaiset kiilusilmät uhosivat laskevansa Leningradin veden alle, jahka ryssä olisi ajettu Uraliin. En ymmärrä oikein, miten tämä veden alle laskeminen olisi toteutettu käytännössä. Juoksuttamalla Saimaan allas kuivilleen? Mutta kun Saimaassa on niin kovin vähän vettä verrattuna Laatokkaan. Samat räyhähenget lupasivat vetäytyä Saimaan saarille käymään sissisotaa, jos ryssä pääsee Kymijoelle ja Helsinkiin.

Se on outo ajatus. Hulluko saareen menisi sotaa käymään? Soille, hitto vieköön, ja niitä riitti.

Vähemmän kuin vesiväylät ja vesistöt suot hahmottavat Suomen maakunnat ja historiallisen maantieteen. Pohjanmaa oli vanhastaan erikoisessa maineessa. Se oli jollain tavalla erillinen yksikkö, jonka kulttuurin autonomia loppui vasta Pohjanmaan radan rakentamiseen. Sinne oli se yksi ainoa väylä, jota käytettiin Nuijasodassa, Ison vihan aikana ja Suomen sodassa. Muutoin maakunta on soitten saartama ja siis suojelema.

Varhain lapsuudessa ihmettelin ”Saarijärven Paavoa”, koska Saarijärvi oli näkemäni mukaan vireää ja kaunista seutua. Miksi Runeberg oli halunnut sen surkeuden symboliksi, hallan ja siis nälän kotipaikaksi ja mistä on peräisin tämän nykyisen käsityksen mukaan epätosi ajatus, että halla nousee suosta?

En tiedä. Mutta Runebergin ajan Saarijärvi pitäisi katsoa isojakokartoista. Ehkä siellä ei ollut peltovainiota nimeksikään, enimmäkseen vain suota.

Suomea puhuttaessa ”metsä” ja ”suo” ovat myyttisiä ulottuvuuksia. Metsä on hyvä ja suo on paha.

Kysymys oppilaille

Se on väärä luulo, että huonommat ihmiset oppivat paremmiltaan.

Neekeripoika ei kulkenut menneisyyden kuvakirjassa paljasjaloin risainen silinteri päässä apinoidakseen etevämpiään. Ainakin brittiläisistä siirtomaaherroista on varma tieto – alkuperäiskansojen edustajilta oli kenkien käyttäminen rangaistuksen uhalla kielletty.

Jalkapohjat saatettiin hakata rottingilla sellaiseen kuntoon, että kengät lähtivät mielestä.

Silinterihattu oli vahvin mahdollinen viesti: haluan olla rehellinen ja olen kunniallinen. Muoti oli saanut vauhtinsa etenkin Yhdysvalloista evankelisista piireistä. Tarkoitus oli luoda vaihtoehto sotilaspäähineelle ja huikentelevaisuutta viestittävälle sotilaiden ja aatelin kolmikolkkahatulle.

Silkki oli suhteellisen halpa keino saada päähine vettä hylkiväksi. Hyväähän huopakin on. Stetson hävisi patenttijutun englantilaiselle firmalle, joka oli keksinyt tuon päähineen.

Myönnän etten ole nähnyt siitä papereita. Google Patents ei auta tässä. Se oli niin kauan sitten.

Teknologian tutkijat, joihin kuulun kai itsekin, panevat liikaa painoa teknologialle.

Joku voisi selvittää asian yksityiskohtaisesti, mutta tietääkseni Wagneria ja Beethovenia soitettiin 1800-luvun puolella sekä eurooppalaisille että ei-eurooppalaisille imperialisteille konserttisaleissa.

Muusikon frakki jähmetti muodin 1880-luvun tasalle, eikä se ole muuttunut siitä. Teknologiaa tai ei, keskeiset orkesterisoittimet saivat nykyisen muotonsa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Viimeisten joukossa tuli flyygeli, jollaisella jo Chopin ja Lisz paukuttelivat kuin aika pojat.

Japanilaiset diplomaatit esiintyvät Tintissä ja pilakuvissa shaketissa ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Meillä näillä palstoilla liian harvoin mainittu harrastelijarunoilija Kalevi Sorsa poisti shaketin Kekkosen luvalla akkreditointitilaisuuksista. Nyt kampe näyttää tulleen takaisin amerikkalaisena hääasuna.

Pointtini: ns. innovaatiodiffuusio eli tässä tapauksessa länsimainen orkesterimusiikki levisi Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan ennen kuin oli olemassa äänen tallettamisen teknologiaa.

Nuottien painaminen eli partituurin hankkiminen orkesterille oli hankalaa. Kun itse aloittelin lakimiesuraani, Suomessa oli yksi nuottilatomakone ja Musiikki-Fazerilla oli tallissaan pari puhtaaksi piirtäjää. Tietoni mukaan orkesteripartituurin yhden tai ehkä kahden sivun huolelliseen kopioimiseen meni noin yksi työpäivä. Tolkulliset valokopiokoneet tulivat vasta 70-luvulla.

Elokuvataiteessa Japani ei ehkä ole poikkeus. Siellähän tehtiin elokuvaa aivan Hollywoodin malliin ja jopa suurempina määrinä 1920-luvulta alkaen. Kurosawa teki Shakespearea mutta toisaalta Hollywood teki ”Seitsemän samuraita” nimellä ”The Magnificent Seven” (J. Sturges, 1960). Egypti ja Intia olivat jo vuosikymmeniä sitten suurempia elokuvamaita kuin Yhdysvallat.

Kiinalainen ja japanilainen kuvataide alkoivat vaikuttaa Eurooppaan näkyvästi jo 1700-luvulla ja afrikkalainen kuvanveisto 1900-luvun alusta. Romaani esitellään aina eurooppalaisena ja teollistumisen seuralaisena; Japanin Genji ja Shin Heike monogatari ovat monen mielestä proosan huippua lähes tuhannen vuoden takaa.

Ja sitten runous – ensimmäinen todella suuri rysäys Euroopassa oli muuan itävaltalainen Hans Bethge, joka julkaisi muunnelmia japanilaisista ja kiinalaisista runoista. Kun Mahler sävelsi Das Lied von der Erde –teoksen näihin teksteihin, joiden taustalla näkyy jopa suurista suurin Li Po (Li Bao), reitti oli auki ja muutkin kuin Ezra Pound ja kääntäjä Arthur Waley tunnustivat että hienostuneisuutta ajatellen kaukainen itä ei jää meistä ainakaan jälkeen.

Madly singing in the mountains.

Luettelosta tulisi äkkiä pitkä. Pointti on: teknologialla ja ilmaisulla ei ole ainakaan mekanistista yhteyttä, ja vaikutteet ovat kulkeneet hyvin kauan kahteen suuntaan.

Eurooppa-kerska alkoi hiipua historiassa ja taiteen tutkimuksessa 1980-luvulla. Koska itseinho on perinteinen eurooppalainen piirre, siinäkin mentiin vähän överiksi, mutta nyt alamme käsittää, että innovaatioitten ja keksintöjen historia on nähty liian kapeasti ja liian eurooppalaisten silmälasien läpi.

Kun nyt on kaatumassa päälle todella hurjia ongelmia eli sellaisia kuin ilmasto ja väestö, on syy uskoa, ettei niitä ongelmia ratkaise Eurooppa. (Tässä yhteydessä luen USA:n Eurooppaan).

Innovaatiodiffuusio…

Pyjama lienee orientaalista alkuperää. Matot valloittivat kaiken maailman. Selkeästi kiinalaistyyppinen astiasto vakiintui sata vuotta sitten muun muassa Suomessa, kun Sèvres ja Meissen olivat selvittäneet posliinin valmistuksen salaisuudet.

Toisin kuin luullaan, itä on tuottanut aika paljon arjen teknologiaa, kuten monien suosimat huokeat kynät. Sharp oli, kuten nimestä arvaa, ennen sotia lyijytäytekynien valmistaja. Mokkasiini oli kenkä, jonka kaltaista Euroopassa ei ollut hoksattu.

Fetsi on nuori keksintö. Niitä valmistettiin vuoteen 1909 melkein yksinomaan Itävallassa, vaikka huovutus ja huopa on ehkä maailman vanhin tekstiili. Rukoilijan tulee näet peittää päänsä. Turbaanin sitominen on vaivalloista. Silinterihatun lieri on tiellä – otsaa ei voi painaa lattiaan. Siksi ratkaisuksi tuli juuri fetsi.

Muistelen että niitä tuotiin hupipäähineinä matkamuistoina vielä minun aikanani. Joel Lehtonen esiintyy mielestäni valokuvassa rakkaan Putkinotkonsa verannalla fetsi päässä. Mutta hän olikin matkaillut ristin ja puolikuun maissa, yhtä Marokossa kuin Westermarck.

= = =

Päivän vihje. MS Word on parantanut etsi - korvaa -toimintoa lisäämällä villimerkkejä. Olen syvästi kiitollinen uudesta merkistä ^&

Se sijoittaa korvattavaan kohtaan etsi-stringin. Näpertelen tuomioistuimen ratkaisuja ja haluan korostaa tyyleillä päviämäärät. Helsingin hovioikeus ja jokin päivämäärä. Etsi "Helsingin hovioikeus ^#^#.^#.^#.2007" Korvaa "^&" ja tyyyli sejase. Regular expressions! Melkein niin kuin paremmissakin ohjelmissa.

Epäilen että opiskelijat tykkäävät, kun saavat KKO:n päätökset 1990-2007 ja Informaatio-oikeuden keskeiset n. 100 lakia ja direktiiviä sellaisessa muodossa, että katse löytää tentissä tiedettävät asiat. Eli pdf:t kotisivulle.

Narrien laiva

Kai tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on ohi, kun Ollilakin sanoi niin.

Sanoin eilen, että hoitajien palkkaa on vaikea laskea, kun ei ole markkinoita. Sanoin myös, että palvelupuolella tämä ongelma on yleinen.

Siitä ei kannata kitistä, mikä on tavarantuotantoa ja pikä palvelujen. Määritelmiä on monia. Kansantalouksien järjestelmässä YK:n laajat nimikkeistöt (CPC, ISIC) ovat sangen hyödyllisiä.

Kun puhutaan palvelujent tuottamisesta - puolet BKT:sta - on tapana sivuuttaa mm. kauppa. Se luetaan palveluihin.

Julkisiin palveluihin kuuluu myös armeija. Rikollisuudesta on vähän vaikea sanoa, onko se yksityistä palvelutoimintaa vai kauppaa. Rikollisuuden tuotteistaminen on joka tapauksessa onnistunut oivallisesti viime vuosikymmeninä.

Sanon aivan lyhyesti huoleni aiheen.

Maailmankuvamme ja arvomaailmamme on teollisuuden ja rahan aikakaudelta.

Ryhdyin lukemaan silmät pystyssä poikani vihjaamaa C.A. Baylyn kirjaa The Birth of the Modern World.

Tyyppi on Cambridgen professori ja näyttäisi räjäyttäneen pankin. Sekä industrialismi että kapitalismi on ymmärretty täysin väärin, eikä kansallinen historiankirjiotus ole uskottavaa. Se ei ole ollut koskaan uskottavaa. Alueet vaikuttavat toisiinsa. Yhdysvaltain sisällissota vaikutti suuresti Suomeen ja mm. Suomen sisällissotaan.

Arvomme ovat tyhjän päällä ja raha on luonnollisesti kulttuurinen sopimusjärjestelmä.

Toiveita on. Aika suuri ihmisjoukko ei odota arvovaltaisia julistuksia siitä, mikä on oikein ja totta, vaan miettii itse.

Kunhan muistamme, että perittyjä arvoja ovat käytännössä heivaamassa yli laidan innokkaimmin ne, jotka puheissa ja asenteissa ovat noiden arvojen kiivaimpia edustajia.

Repikää tuosta.

Kuvassa on tänäänkin Narrien laiva. Keskiajalla oli tapa panna vahinko kiertämään eli työntää pahimmat hupsut laivalla jokea pitkin naapureiden kiusaksi.

Hoitajat

He ovat ansainneet sen. He ovat ansainneet paremman palkan.

Koska olen tätä mieltä, en kirjoita siitä asiasta, ja mitä siihen minun sanaani tarvittaisikaan.

Syntyneisiin erimielisyyksiin on yksi sellainen näkökulma, joka minun alaani. Siitä on kai aika sanoa jotain.

Sisällön tuottaminen oli naurettava nimitys.

Sitä ajauduttiin käyttämään siksi, etteivät ihmiset yleensä käsitä tavaran ja palvelun eroa. Informaatio on palvelu. Neljän tuuman rautanaula on tavara. Sairaanhoito on palvelu. Lääketabletti on tavara.

Ei ole turhanaikaista käsitteiden pyörittelyä.

Palvelua kun ei voi ostaa eikä myydä.

Suuri poliittinen sota, kolme erittäin suurta ja kolmesataa vähän pienempää vallankumousta käytiin työläisen oikeudesta työnsä tuloksiin.

Marxin tulkinta tuli kuuluisaksi kun taas esimerkiksi anarkistien (anarkosyndikalistien) tulkinta unohtui.

Eräät, joita sanotaan porvareiksi, pitivät selvänä, että työn tulokset tulevat sille, joka omistaa aineet, koneet ja tehtaat. Toiset, joita sanottiin sosialisteiksi, väittivät että on siinä työn tekijälläkin sanansa sanottavana.

Riita kärjistyi, kun puhe oli työstä maan muokkaamisena ja viljan kasvattamisesta.

Miten monta laulua siitä on laulettu!

Kun kutsun timpurit rakentamaan ulkorakennuksen ja sanon että tuossa on sitten pinotavaraa ja tuossa muuta tarvittavaa, eivät ne timpurit sano valmiissa rakennuksessa, että se on nyt heidän. He sanovat että rahat kouraan sopimuksen mukaan. Maksan ja rakennus on minun. Mitään kauppakirjaa ei tehdä. Ei sellainen tule kenenkään mieleenkään.

Tämä – sivumennen sanoen – on lukuisien tarpeettomien tekijänoikeusriitojen syy. Tekijät eivät käsitä tuottavansa palveluja, ei tavaraa.

Palvelu: tyttöhenkilö tulee katsomaan lapsia, kun vanhemmat käyvät leffassa, ja saa siitä sovitun palkan. Tätihenkilö tulee ja siivoaa seitsemän euroa tunti. Setähenkilö maalaa seinän.

Ero taloudellisessa toiminnassa on tämä: palvelun tuotannossa tarkoituksena ei ole omistusoikeuden siirtyminen. Tavaran tuotannossa tähtäimessä on omistusoikeuden siirtyminen.

Käyn yksityisellä lääkäriasemalla ja saan hoitoa ja maksan siitä. Omistusoikeudesta ei ole puhettakaan. Samalla reissulla käyn kaupassa ja ostan maidot ja leivät. Nytkään omistusoikeus ei käy mielessä, vaikka kysymys on juuri siitä ja vain siitä – hankin itselleni omistusoikeuden kassilliseen elintarvikkeita.

Tavaroiden teollinen tuottaminen osataan ja tavaroiden myyminen edelleen ns. arvoketjussa on helposti havainnollistettavissa. Se ruokakassillinen on tullut meidän kauppaan tukkuliikkeestä ja toisista maista ja tehtailta ja lehmistä ja tarhoista.

Palvelujen teollinen eli siis laaja ja vakioitu tuottaminen on suuri ongelma. Opetus on esimerkki palvelutoiminnasta. Ainakaan minä en tiedä, miten voisi opettaa ”liukuhihnalta” ihmisiä lukemaan. Osaamme opettaa normaalisti järjestellen muutamia kymmeniä henkilöitä, mutta emme enempää. Yritykset teollistaa opettamista videon ja Internetin välityksin ovat aivan lapsenkengissä.

Perinteisesti Suomen kaltaisessa maassa yksityiset hoitavat kannattavan taloudellisen toiminnan ja valtio kuntien kanssa kannattamattoman. Karkeasti jaotellen tavarantuotanto on yksityisten asia ja palvelujen tuottaminen julkisen tahon – siis opetus, terveydenhoito, turvallisuus jne. Suuret poikkeukset ovat palvelualat pankki- ja vakuutustoiminta. Mutta nepä olivat jopa demareiden sosialisointilistoilla ennen vanhaan, kun Lipponen oli nuori.

Siis: kukaan ei osaa laskea, mitä sairaanhoitajat ansaitsevat työstään.

Tavarantuotannossa meillä on hyvin toimiva karkeistus eli hintateoria. Tavara maksaa niin paljon kuin joku suostuu maksamaan siitä. Aulis tarjonta laskee hintoja ja niukkuus nostaa niitä.

Sairaanhoitaja on samassa asemassa kuin poliisi. Hänen palvelunsa ovat elintärkeitä, mutta niillä ei ole markkinahintaa.

Ja nyt päämme on poliittisessa pussissa. Vastaväite: onhan yksityisellä puolella sairaanhoitajia. Sama palkka, samalla tavoin kuin lääkäreillä.

Vastaväitteen vastaväite. Euroopassa on opittu ajattelemaan toisin. Verta vuotavalta ihmiseltä ei kysytä luottokorttia. Yhdysvalloissa kysytään. Ihminen toimitetaan hoitoon miettimättä kustannuksista.

Noin 25 vuotta sitten alkanut muutos (Thatcher, Reagan ja reaalisosialismin romahdus) loi lopulta runsaastikin vertauskohtia eli markkinoita. Ennen vain lääkäreillä oli lupa tienata toimimalla sekä virassa että yksityisesti pitämällä vastaanottoa. airaanhoitaja ei sellaista ajatellut, koska ei ollut juurikaan olemassa yksityisiä sairaanhoitajan tehtäviä. Ulkomaille siirtyminen ei tullut kysymykseen ennen kuin EY alkoi järjestelmällisesti murtaa esteitä ja edistää työvoiman liikkuvuutta.

Nyt voisi sanoa, että sairaanhoitajat vaativat kaupallisia palkkoja eli sairaanhoitopiirin on maksettava sama minkä ”Mehiläinen” ja ”Diakonissalaitos” maksavat. Minä en sano, koska en tiedä, mitä hoitajat ajattelevat. Luulen että he yksinkertaisesti eivät tule toimeen palkallaan ja arvelevat, että nyt saa riittää.

Tilanne ei siis ole niin paha kuin näyttää. Se on pahempi.

Käynnissä on kumous, joka siirtyy varmasti mm. koulutukseen.

Mitä mieltä suomalaiset ovat – olisiko käräjäoikeuden tuomareille maksettava sama tuntipalkka kuin asianajajille? Kun olin tuomarina, laskin että ansaitsisin asianajajana ainakin kymmenen kertaa enemmän. Oli kieltämättä välillä puhettakin.

Jos koulu maksaisi, pitäisikö tyhmien maksaa enemmän kuin fiksujen?

Eikö tietullien sijaan pitäisi ottaa käyttöön tiepenni niin että raskas hyötyliikenne maksaisi enemmän kuin yksityisautoilijat? Eikö maantiet pitäisi yksityistää?

Eikö vaimoni voisi laittaa lautaseni viereen laskun:” Valmistettu lihamureketta, 20 euroa.” Enkö voisi laskuttaa poikaani: ”Onniteltu poikaanne syntymäpäivän johdosta –12 euroa; kulut 2,20; per 14 päivää netto.”

Selvittäessäni vuodesta toiseen informaation vapautta en ole yleensä saanut ketään ymmärtämään tätä. Puhe ei ole moraalisesta periaatteesta eikä laskuttamisen epäkäytännöllisyydestä, vaan siitä, että raha on ei ole ainoa uskottava viitejärjestelmä.

Kohtalaisesti toimeen tulevat henkilöt käyttävät mielettömästi aikaa ja vaivaa esimerkiksi lasten urheilu- ja musiikkiharrastuksiin. Ei se ole rahassa laskettavaa toimintaa.

Se mitä ihmiset ”ansaitsevat” työllään tarkoitta eri laudeissa eri asioita. Tavallisimmin ansaitsemista lasketaan yrityksen hankkimalla rahalla. Joskus kuten nyt puhutaan työn eli palvelujen yleisestä eli periaatteellisesta eli ei-rahallisesta arvosta, arvokkuudesta.

Mielestäni hyvä hoitaja on paljon arvokkaampi asia kuin huono professori. Tai hyvä professori.

Jopa Nokia ilmoittaa siirtyvänsä tuottamaan palveluja tavaroiden eli puhelimien rinnalla.

Tämä on meidän kaikkien toimeentulon kannalta tärkeimpiä asioita. Tavarantuotannosta palvelujen tuottamiseen.

Ja loppusoinnun vuoksi: suuri osa tekijänoikeutta on palvelujen tuottamista. Äänilevyn ostaja ei osta peltiä ja muovia vaan viihdytystä ja mielihyvää, joka on pakattu teollisesti biteiksi.

Ainakaan minulla ei ole aavistustakaan, miten tuolla tiellä edetään sosiaalipalveluissa ja opetuksessa.

Sama kirjailija

Olen pahoillani, että minulta otti aikansa tajuta. Franz Kafka ja Jaroslav Hašek ovat sama kirjailija.

He puuhasivat Prahassa samaan aikaan. Molempien nimien kohdalle on pantu syntymävuodeksi 1883 ja kuolinvuodessa on vain yhden vuoden ero. Molemmat olivat Prahasta.

En usko, että saksalaiset, itävaltalaiset ja tšekit olisivat huomanneet panna heitä samalla viivalla - tai ehkä Kundera kuitenkin tunnustaa oppi-isänsä. Ehkä myös Kohout ja kukaties puolalainen Gombrowicz. Suomessa ahkeria oppilaita olivat Haanpää ja Meri.

Nähtävästi molempien suuri oppi-isä oli Gogol, tuo vähän tunnettu ja usein väärin ymmärretty hullu.

Satiirin käsitteen saisi siirtä syrjään. Satiiria harrastavat lähinnä heikkotasoiset viikko- ja pilalehdet. Kun kirjailija kertoo asioista niin kuin olivat - upseerien sikajuhlista ja pihapuuhun hirtetystä papista, ei se oikein satiiria ole.

Švejk on joka tapauksessa mies vailla ominaisuuksia - eli Musilin esikuva.

Tässä seurassa modernin kirjallisuuden suuret nimet Joyce ja Proust saattavat jäädä pelkille pistesijoille.

Kafka kirjoitti saksaksi ja oli kunnon neurootikko. Hašek kirjoitti tsekiksi ja oli vaarallinen raivohullu. Kafka/Hašsek on se puuttuvat lenkki, joka yhdistää Musilin ja Wittgensteinin ja ties mitä.

On myönnettävä, että vasta Derrida ja kumppanit saivat minut ymmärtämään, miten keskeistä ja kummallisa Kafkan huumori on. Kuvassa on kunnon Gregor Samsa, joka on herännyt aamulla vain tajutakseen valitettavan takaiskun: hän on muuttunut yöllä hirvittäväksi syöpäläiseksi, ja sätkii siinä lukuisia jalkojaan.

Kafkan maisemaa peittä pilvi - uhka, tuomio, teloitus, kidutus.

Hašekin Švejkin maisemaa peittää pilvi - uhka, tuomio, teloitus, kidutus.

Tarkkaan lukien Hašekin vitsikkäänä pidetty kirja on täynnä kammottavia tarinoita väkivallasta, mielivallasta, teurastuksesta, sorrosta, mielettömyydestä eli siis juuri samoja asioita kuin Kafkan kirjat, etenkin hänen kertomuksensa.

Hašekin suurta suosiota on vaikea ymmärtää. Kun kirja julkaistiin, sodasta ei ollut kirjoitettu juuri muuta kuin propagandaa, ja lisäksi Tšsekkoslovakia oli suuren sekasorron vallassa.

Ilmeisesti todella suurilla mielettömyyksien kuvaajilla on merkillinen varjelus. Mieleen tulee Rabelais ja Pantagruel. Hašekin tavoin Rabelais panee halvalla jokaista vastaantulijaa - myös lukijaa, ja suosio oli valta. Hän kehaisee itse, että Gargantuaa myytiin vuodessa enemmän kuin raamattuja kymmenssä vuodessa. Kirjoittajan hän tosin ilmaisi hiukan koukeroisesti: PANTAGRUEL DIPSODIEN KUNINGAS : TOTUUDENMUKAISESTI KERROTTUNA, YNNÄ HÄNEN HIRMUISET SANKARITYÖNSÄ JA UROTEKONSA KIRJOITTANUT HERRA ALCOFRIBAS-VAINAA, KVINTESSENSSIN TISLAAJA.

Kvintesenssin tislaajan olisi voinut suomentaa myös alkemistiksi. Dipsodi tarkoittanee juoppoa eli ihmislajia, joka oli myös Hašekille tuttu, peilistä.

Odotan vastalauseita. .

Tunnustusta teloittajille

Propagandaa tutkinut emeritusprofessori Esko Salminen ryhtyi itse tekemään propgandaa ja sai tänään heti sivun sanomalehdestä Vapaussotaa koskevan kirjansa esittelyyn tai oikeastaan markkinointiin.

Tunnustusta teloittajille?

Ihan totta!

Pois ”suomettunut totuus”!

Joko kirjoituksen laatinut toimittaja tai emeritusprofessori itse esittää paksun väitteen. Vapaussodan punaisia ymmärtävä kirjoittelu olisi muka alkanut toisen maailmansodan jälkeen ulkopoliittisista syistä eli Neuvostoliiton miellyttämiseksi.

Tämä on perätön väite. Mitään mielenkiintoista ei tapahtunut 30 vuoteen toisen maailmansodan päätyttyä. Tarvittiin romaanikirjailija Väinö Linna, joka antoi herätteen ensin historiantutkija Jaakko Paavolaiselle, ja silloin oltiin jo 1960-luvulla.

Vapaussodan yksipuolisuuksia oli alettu käytännössä oikoa jo 1940-1941 eli välirauhan aikana, mutta aika pintapuolisesti.

Linnan romaaneista syntynyt kiihkeä keskustelu osoitti, että vuoden 1918 tapahtumat olivat pitkälle tutkimatta ja tuntemattomia. Historian professorit esittivät ihmeellisiä väitteitä. Aikoinaan ilmestynyt Suomen Vapaussota –teos eli puolivirallinen historia oli aukkoinen ja monin kohdin valheellinen. Pelkästään sodan välittömästi aiheuttamat kuolemantapaukset olivat tilastoimatta. Jopa valtiorikosoikeuksien tuomiotilasto oli salainen. Tiedän sen, koska hankin sen salateitse ja se osoittautui sangen mielenkiintoiseksi. Eri vankileireillä istuneet tuomioistuimet jakelivat samasta rikoksesta jotkut kuolemanrangaistuksia ja jotkut vuoden vankeutta. Eli tilaston salaamiseen oli järkevä aihe.

Suomessa Vapaussotaan suhtauduttiin ainakin 1930-luvun lopulla samalla tavalla kuin Baltian maissa nyt neuvostomenneisyyteen. Asiasta ei haluttu puhua. Se oli tietenkin ymmärrettävää.

Kirjoitan tässä Vapaussodasta, koska luulin, ettei tuo nimitys ole enää suosiossa, kunnes tämä Viimeinen mohikaani ilmestyi nyt kirjoineen julkisuuteen.

Historiantutkija Salminen esittää toisenkin hurjan väitteen. ”Valkoisten voitto oli välttämätön edellytys Suomen itsenäisyyden säilymiselle.”

Tässä tuntuu vivahtavan ennaltamääräämisen oppi. Oliko Vapaussota tähtiin kirjoitettu, väistämätön tapahtumasarja? Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että se oli yllättävä ja punikit itsensäkin säikäyttänyt tunarointien sarja, josta muuten äänestettiin työväentalolla kahteen kertaan. Taitaa olla aika erikoista, että historiallisesta johdatuksesta joudutaan äänestämään...

Väitteen esittäjä unohtaa että Suomen itsenäisyyden välitön uhka oli Saksa, ei Venäjä. Neuvostoliittoahan ei ollut vielä olemassa. Suomalaiset valkoiset johtomiehet kauppasivat vastentahtoisesti itsenäistyneen maan Saksan alusmaaksi sodan vielä kestäessä.

Itsenäistymisen säilyminen kuulostaa kovin ihanalta. Lakko- ja valtalakikiistoissa porvarillinen oikeisto suhtautui todellisuudessa itsenäisyysjulistukseen lähinnä laimeasti.

Sopihan sitä itsenäistyä, mutta maassa ei ollut armeijaa, poliisivoimia, ulkopolitiikkaa eikä järjestettyjä valtiontuloja. Se itsenäisyys oli joulukuussa 1917, kuten nykynuoret sanovat, vaiheessa.

Se on arvailua, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet. Mielestäni se on turhaa arvailua, koska Saksa ei olisi suvainnut sellaista voittoa. Saksahan menestyi maailmansodassa suurenmoisen hyvin vielä kesällä ja syksyllä 1918. Leninin Neuvosto-Venäjällä oli muuta kiireempää tekemistä kuin maailmanvallankumous tai vallankumous Suomessa. Venäjän apu punaisille oli huomattavan laimeaa, ja maassamme olleet venäläiset sotajoukot pysyttelivät aika laajasti erossa taisteluista. Siitä huolimatta heitä ammuttiin etenkin Tampereella ja Viipurissa todella paljon.

Tunnustusta teloittajille?

Viipurissa ammuttiin varmuuden vuoksi myös koulupoikia, joilla sattui olemaan venäläinen sukunimi.

"Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida", professori kirjoittaa. Tämä ns. turkkilainen kanta oikeuttaa esimerkiksi etniset puhdistukset.

Vitsikkyys sisältyy sanoihin ”taistelukykyiset viholliset”. Sellaisiksi eli ammuttaviksi katsottiin muun muassa selustasta tavattuja, aseettomina taisteluista syrjässä pysyneitä henkilöitä, joilla arveltiin olevan sopimattomia mielipiteitä.

Se ei ole turhaa arvailua, mihin punaiset pyrkivät. He pyrkivät sosialistiseen Suomeen eli yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

Kun vallankumous epäonnistuu, sitä nimitetään kapinaksi. Kun se onnistuu, sitä nimitetään isänmaan pelastamiseksi.

Emeritusprofessori Salminen – pääsikö nyt unohtumaan, että jääkäriliike oli maanpetoksellinen ja että aktivistit olivat kapinallisia?

Olen saanut ennenkin nuhteita näistä väitteistä, mutta jääkäreitä ja aktivisteja tuomittiin Suomen rikoslain mukaan rangaistuksiin noista teoista. Samaan aikaan vastaavasta hirtettiin joissakin muissa maissa, kuten Englannissa, jolla oli sodankäynnin lisäksi kapina Irlannissa.

Valkoisen Suomen eräs ryhmä kehitti nimittäin sellaisen hämmästyttävän selityksen, että kun keisari oli heidän mielestään syönyt sanansa ja rikkonut valansa, keisaria ja laillista esivaltaa ei tarvinnut sen jälkeen totella.

Suosittelisin emeritusprofessori Salmiselle Täällä Pohjantähden alla –romaanin lukemista. Se on hyvä kirja. Kun sen on lukenut, ei tule väittäneeksi, että Linna kuvaisi punakapinaa ”oikeutettuna”. Linna kuvaa punakapinaa surkeana näytelmänä, jolla oli ymmärrettäviä syitä. Linnan punakaartilaiset ovat joko henkilökohtaisen kostonhimon ajamia yksilöitä, joihin myös Koskelan perhe on ilman muuta luettava, tai opportunisteja, tai gangstereita, tai hiukan säälittäviä aatteen miehiä, kuten räätäli Halme.

Historian tutkija, joka puhuu menneisyyden tapahtuman ”oikeuttamisesta” voisi keskittyä jatkossa esimerkiksi bingoon. Ammattinsa tasalla hän ei ole.

Kaikki muut paitsi emeritusprofessori Salminen ovat oppineet puoli vuosisataa sitten, että historia etsii syitä ja että saksan verstehen (ymmärtää) ei tarkoita hyväksymistä.

Sanon varmuuden vuoksi, että olen hyvin selvillä punaisesta terrorista ja että punaisten pidempi hallinto saati ylivoima olisi ollut hirvittävä onnettomuus kaikille – myös punaisille. Olisimme aika varmasti joutuneet mukaan Venäjän sisällissotaan ja sotkeutuneet jalkoihin. Siksi valkoisten voitto oli suuri ja ilolla muistettava asia.

Totuus ei kuitenkaan kaipaa kaunistelua eikä varsinkaan vääriä kytkentöjä. Totuus on, että sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät hirvittäviin tekoihin ja että molemmista ollaan tätä nykyä sangen hyvin selvillä.

Siksi emeritusprofessorin selvitys näyttäisi olevan melua tyhjästä.

Loputonta viisastelua

Tästä se sitten aina luiskahti takaisin, Sisyfos.

Meillä on nyt suuri heimo, josta pieni osa keskustelee ja enimmät lukevat ja miettivät mitä miettinevätkään.

Aamulla joku henkilö sanoi televisiossa, että on solmittava satunnaisia sukupuolisuhteita ja harjoiteltava pitämään avomielistä blogia.

Se neuvo oli osoitettu henkilöille, jotka himoitsevat pintajulkisuutta.

Tämä ei ole edes pohjajulkisuutta, mutta välillä minua askarruttaa teidän, lukijoiden, kokemuspohjan ja muistojen ero. Näen selvästi että ikäjakautumaa on.

Siksi en mitenkään välitä kätkeä koulumestarimaisia äänenpainoja. Juuri sitä minä olen, koulumestari. Minulla on paperit ja palkka. Mutta todellisuudessa en ole kovin kiinnostunut mielipiteistäni enkä liioin voi läheskään aina yhtyä siihen, mitä sanon.

Sen vuoksi on pakko kirjoittaa lyhyitä kertauksia lähimenneisyydestä.

Paasikivi. Ja Kekkonen.

Te ette tiedä, miten kaukaa me olemme tulleet. Jos joutuisin jäsentämään Suomen historian kahdeksi päälohkoksi, ne olisivat 10 000 e.Kr.s. - 1972 ja 1973 - nykyhetki.

Tuo edellinen eli ensimmäinen jakso oli sisällöllisesti johdonmukainen ja käsitettävä kertomus. Tämä jälkimmäinen on jotain sellaista, jota ei voi verrata mihinkään. Paavo Haavikko kirjoitti viisikymmentä vuotta, että maailmanloppu tulee ja se tulee ensi viikon tiistaina, iltapäivällä. Kun hän oli niin hyvä kirjoittaja, kukaan ei pannut pahakseen, että tämä ja muut hänen ennustuksensa osoittautuivat löpinäksi.

Mutta ehkä maailmanloppu tuli, jonain tiistaina, esimerkiksi 1973. Emme ole vain vielä huomanneet sitä.

Ainakin loppui world as we knew it, maailma sellaisena kuin me wanhan maailman ihmiset olimme siihen tutustuneet.

Ja Kekkonen on kaljupäisyytensä vuoksi sopiva rajamerkki. Kun Neuvostoliitto oli viimein antanut luvan, EEC-sopimus hyväksyttiin eduskunnassa 16.11.1973 ja samassa paketissa suojalait. Jom Kippur -sodan ensimmäinen öljykriisi oli alkanut kuukautta aikaisemmin. Ydinreaktorit ja hiili polttoaineena tulivat äkkiä muotiin. Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteet joutuviat aivan uuteen vaiheeseen. Kansainvälinen rahajärjestelmä meni käytännössä uusiksi, ja jos joku näkee Lähi-Idän sodat taisteluksi öljystä, hän ei ole varmaan väärässä.

Siten taloudellinen integraatio lähti vauhtiin integroituna syösykierteenä. Ajatus oli tiettävästi ollut aivan toinen.

Sitä oli edeltänyt Kekkosen runnoma tulopolitiikka eli eduskunnan vallan siirtäminen ay-liikkeelle ja työnantajajärjestöille (Liinamaa I), liittyminen Eftaan ja tavallaan myös liittyminen OECD:hen.

Mutta vielä Juri Derjabin jaksoi muistuttaa, että Suomi on puolueeton yya-sopimuksen johdosta.

Tämän lausee logiikka ei ole avautunut minulle koskaan, koska se näyttää sisältävän ylittämättömän paradoksin. Voiko jokin maa olla puolueeton toisen maan kanssa tekemänsä sopimuksen johdosta? Jos sopii toisen kanssa puolueettomuudesta, se ei ole puolueetonta.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla hirvittävä seniiliys iski Suomen ja Neuvostoliiton johtaviin poliitikkoihin, ikään katsomatta. Neuvostoliitto kaatui pysähtyneisyyteensä, Suomi ei. DDR-suhteet olivat kevyttä kamaa verrattuna Ei-EEC:lle liikkeeseen, jonka näkyviä nimiä olivat muun muassa Erkki Tuomioja ja Paavo Lipponen ja vähemmän näkyvä Tarja Halonen.

Tässä välissä lienee pakko tunnustaa, että kun muutimme Kirkkkonummelle ja eräs naapuri - stallari - kiinnitti ajoneuvoilla ajo kielletty -liikennemerkkiin tarran EI EEC, minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Olin hämärästi sitä mieltä, että ihanteet ovat idässä ja tämä EEC oli jollain epämääräisellä tavalla paha asia.

Vähän niin kuin NATO nyt. Kaikki sitä vastustavat tai puoltavat, mutta kukaan ei kerro, mikä se sellainen NATO on ja mitä se tekee ja mitä se ei tee. Puolustaisiko se Suomea? Kai se on tärkeä asia, koska herra toveri Putin näyttää ponnistelevan parhaansa mukaan, jotta me siihen liittyisimme.

Meillähän on sellainen äidinmaito ja isänperintö, että kun naapuri pyytää tai käskee jotain, teemme juuri päinvastoin. Tämä koskee nähdäkseni sekä kesämökkinaapuria, kerrostalonaapuria että suurta itäistä naapuria.

Kasinotalous ja pankkikriisi oli nykyistä, epälineaarista maailmaa, ja vastaavaa tulee tapahtumaan vähän väliä. Peräkamarin pojat Posiolla jo lyövät keppanapullosta vetoja, kumman kansantalous romahtaa ensin, Yhdysvaltain vai Kiinan. Venäjältä ei tule huonoja tietoja, mikä on todella huolestuttavaa.

Ja epälineaarisessa maailmassa julkisuus eli media on muuttunut niin, että telakalla rakennetaan maailman suurinta laivaa, jotta Niinistö voisi vetää Kataisen sen kölin alitse.

On se niin väärin. Paasikivi ja Kekkkonen saivat syöttää kansalaisille millaista puppua halusivat, ja sitä pidettiin aivan luonnollisina. Nyt jos joku vähän riehaantuu vaalilupauksissa, seuraukset näyttävät hirmuisilta.

Tällaista tulee mieleen kun lukee lehtiä istuessaan suuruksella. Tai nauttiessaan murkinaa. Näistä oivallisista sanoista ks. lähemmin Paasikiven päiväkirjat.

Menneisyyden hirmut

Paasikivi oli siinä iässä, jossa kunnon miehet alkavat kuolla kupsahdella, kun Suomi itsenäistyi. Hän oli syntynyt 1870.

Hänen ajattelunsa ja tunteensa olivat kokemuksista ja kirjoista, jotka olivat kertyneet hyvän Venäjän keisarikunnan aikana, ennen sortovuosia. Hän oli Snellmanin oppilas.

Tai ehkä hän oli Aleksis Kiven avioton poika. Olisi voinut olla. Yksi seitsemästä veljeksestä.



Kekkonen oli hyväkuntoinen, joskin alkoholisoitunut 39-vuotias, kun Talvisota syttyi.

Hänen kyvyilleen ei ollut käyttöä.

On kovin yksinkertaista sanoa häntä opportunistiksi. Ehkä on oli vanhemmat rintaupseeripolven tavoin toiminnan mies, ja sellaisena kovaotteinen.

Upseeri hän ei ollut.

Kyllä se varmasti oli kova paikka, varsinkin kun velimies Jussi kunnostautui ja keräsi sankaruuden mainetta ja jatkosodassa kerättiin kentältä sotasokeana.

Melkein kaikki Kekkosen poliittiset vastustajat olivat rintamaupseereita, pahimmillaan sellaisia kuin Leskinen, Varjonen ja Hetemäki, jotka olivat oppineet sanomaan vaikka pirulle kädestä päivää.

Hetemäki oli henkilö, josta saa käsityksen katsomalla frakkikuvan kunniamerkkejä - VR 4 ja 3 sekä sellaisinaan että tammenlehvien kera.

Tämä on tietenkin kannanotto "rähmälläänolon aikakauden" haastamiseen historian tuomiolle.

On hyvä, että aarnihaudat avataan. Tukittavaksi asetettava aikakausi ei kuitenkaan ole "stalisnistien aika", vaan 1891-1991.

Siinä riittää tutkimista.

Lähtökohtana on maan ensimmäinen rähmällään olija ja takinkääntäjä Paasikivi, jonka ansiot ovat valtavat. Paasikivi oli myöntyväisyysmies 1900-luvun alussa ja jollain ihmeellisellä tavalla hän osasi olla sotkematta itseään Saksaan.

Kekkosen erinäiset tempaukset saattoivat johtua hänen erikoisista elämänvaiheistaan, mutta nyt ei saa unohtaa, että Kekkosen presidenttikausi 1956-1982 sisälsi valtavan erilaisia kausia.

Emme tiedä vielä emmekä ehkä saakaan tietää, millä kaikella Neuvostoliitto painosti. Ajoittain painostus oli julmaa, kuten 1958 ja Beljakovin ollessa suurlähettiläänä 1971. Tuohon aikakauteen sisältyvät Unkarin kansannousu, Berliinin kriisit, Tshekkoslovakian murskaaminen 1968, Vietnamin sota...

Koko ajan maassa oli viides kolonna eli se kommunistien osa, joka oli valmis maanpetokseen milloin tahansa.

En tiedä, sopiiko tämä Kekkoseen, mutta tykistökeskityksen aikana viisas ihminen on erittäin rähmällään.

Se on oikeastaan aika hyvä asento, koska katsojan on vaikea päätellä, mihin suuntaan makaaja ponkaisee.

Ennen Kekkosen valtakautta meillä oli 20-luvulta alkaen politiikassa, elinkeinoelämässä ja kulttuurissa poteroon kaivautumisen aika. Sieltä sitten ammuskeltiin.

Kiertävä kivi

Pitkäsiima on selvitetty,
madotettu,
valmis.
Kun aloitin. - Siitä on jo vuosia. -
Se oli levällään täältä saunalle,
500 koukkua
ja muurahaispesä.

Olen laskenut verkot kaivoon.
Haluan saaliiksi sieltä juuston.
Meidän porakaivo on
tyhjä puu väärinpäin.
Sen hiukset ulottuu maan ikeniin.
Me saamme siitä vettä ja
siitä tulee meihin mullan maku.
Vesi kihoaa ja

taivas on taikurin viitta
kun se kiirehtii
aina minun nukkuessa ylitse
kainalossa se juusto!

(J.K.: Linnusta länteen. WSOY 1985)

Navigoi kotiin

Navigaatttorin idea on vielä vähän keskentekoinen. Mainio asia se on, että löytää johonkin. Varsinkin jos on menossa sinne.

Aloin vain hahmotella, millainen olisi historiallinen navigaattori, koska olen jo miettinyt kovasti historiallista puhelinluetteloa. Olisi hauska soittaa puhelimiin, jotka eivät enää vastaa, koska niitä ei ole enää olemassa. Kauhava 1 oli Ahopellon leipomo. Helsingissä oma numeroni kotiin oli (09) 712461, kun asuimme Kolmannella linjalla, lähellä Oivaa ja Klaavaa. Muutimme sieltä 1973. Kävin katsomassa verkkopalvelusta että tuo hyvä numero on edelleen vallan käyttämätön.

Olen käynyt muutamassa kerrostalon rappukäytävässä toteamassa, onko talossa samat asukkaat kuin 1960-luvulla. Toisessa oli yksi sama nimi ja vielä oikeassa kerroksessa. Ei se ole kumma. Ei tuo ole aika eikä mikään.

Pienemmissä kaupungeissa 50 vuotta samassa osoitteessa lienee jokapäiväistä ja maalla melkein sääntö. Osaan suoralta kädeltä luetella pari kymmentä ihmistä, jotka ovat asuneet samoilla sijoilla 80 vuotta ja kolme, jotka ovat asuneet 90 vuotta. Luetun perusteella tiedän, että täällä Kirkkonummella on muutamia rakennuksia, joissa on asunut sama suku aina alenevassa polvessa satoja vuosia – mutta siinä törmätään jo määrittelykysymyksiin. Paraskaan talonpoikaistalo ei elä paljon yli 200 vuoden, enkä todellakaan tiedä ketään, jolla ei olisi komeassa kodissaan tapetteja, lämpöeristeitä, vesijohtoa ja viemäriä. Ja maalia seinissä. Ja läkkipeltiä katolla.

”Helsingin korttelit kertovat” –kirjat olivat oikean suuntainen ajatus, mutta tietysti luvattoman suppeita. Paikan henki – genius loci – oli jo roomlaisten hyvä tuttu, eikä kukaan sano hiukan riemastumatta, kun tulee puhee vaikka Messeniuksenkadusta, että on asunut niillä nurkilla.

Kiitos uupumattomien viranomaisten ja entisajan talonmiesten kaikkien talojen kaikista asukkaista on olemassa kirjanpito. Kävin katsomassa väitöskirjaani varten puhelinyhdistyksen arkistosta aineistoni eli Suomen itsenäisyyden ajan korkeimman oikeuden kaikkien jäsenten kotiosoitteet. Joku tutkijakollega oli väittänyt, että herrasväki miehitti Helsinkiä valikoivasta. Kun tutkin menneisyyden verokalenterit ja kunnallisveroäyrit, jouduin toteamaan, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet olleet yleensä herrasväkeä. Etenkin 1920-luvun lopulla ja sotien jälkeen 70-luvulle asti useiden ansiot olivat järkyttävän pienet, kun vertasin niitä tilastollisista vuosikirjoista esiin kaivamiini oppikoulun lehtoreiden palkkoihin ja tiettyjen listaamieni asianajajien tuloihin.

Tosin olen oppinut jo varhain lapsuudessa, etteivät verottajan selville saamat tulot kerro kovinkaan paljon. Koska verotoimisto oli meidän talossamme, tulin perehtyneeksi erinäisiin taloudellisiin tietoihin, jotka oli merkitty käteviin kortteihin. Isäni, joka oli verotoimiston pomona, oli paljon poissa, ja mistäpä hän olisi tiennyt, että avaimet sopivat jännittävästi yllättäviin oviin ja pitihän minulla olla sopivaa ajankulua, kun kävin koulupoikana verotoimistossa iltaisin tupakalla.

Luulen unohtaneeni mainita tästä asiasta isälleni, mutta rikosoikeudellinen näkökohta on tuskin enää ajankohtainen, koska jokseenkin kaikki verovelvollisina 1950-luvun lopulla oman kortitetut ovat kuolleet tai sitten kirjaimellisesti vaihtaneet seurakuntaa.

Tuomareiksi päätyvät usein ihmiset, joilla on jotain tunnollaan, samalla tavalla kuin lastenhoito vetää puoleensa henkilöitä, jotka totisesti eivät pidä lapsista.

Isoisän talossa huolellisimmin vartioitu paikka oli komero, jossa säilytettiin puhtaita kalsareita. Koko talohomma liittyi kauppalahankkeisiin ja jokseenkin sitoviin varauksiin, joita yritykset olivat tehneet. Siihen missä oli kirjakauppa ja osa olohuonetta oli määrä muuttaa pankin, ja kassaholvi oli tietenkin kiinnitetty peruuttamattomasti sementtiin rakennusvaiheessa. Kun pankkia ei koskaan tullut ja holvi oli suunnattoman paksun teräsovensa ja valtavan lukkolaitteen takia hankala olemassa, sitä käytettiin siis liinavaatevarastona.

Täytyy muistaa ottaa kassiin talon pohjapiirros, jonka olen laatinut. Muistan monen vuosikymmenen ajalta aika hyvin jokaisen huoneen ja huoneiston ja myös kaapit ja komerot ja mitä niissä oli. Äiti voisi nyt täydentää aikavälin 1938-1958.

Vuokrahuoneistoissa, joita oli lapsuuteni aikana kaksitoista ja lisää tarpeen mukaan, asui juopottelevia lentäjiä ja raittiusmielisiä lehtoreita ja lisäksi muutamia juopottelevia lehtoreita. Raittiushenkisistä lentäjistä en muista kuulleeni.

Syy oli selvä. Vuokrahuoneistojen tarjonta ei ollut hääviä suomalaisessa kirkonkylässä, jos siis puhutaan keskuslämmitystaloista.

Isoisä ei saanut haluamaansa rakennuslupaa 1937, ja oli seuraavat 50 vuotta hiukan viileissä väleissä etenkin kunnassa valtaa pitävien Virrankosken ja Isosompin sukujen kanssa, unohtamatta muutamaa Pernaata ja Sippolaa. Niinpä talo oli hiukan tulkinnanvaraisesti kaksi ja puolikerroksinen tai kolme ja puolikerroksinen. Joka tapauksessa kellaritiloissa oli merkilliset kapeat ikkunat ja ne olivat lämmitettyjä, ja ullakko taas oli ikään kuin keskentekoinen; siihen olisi voinut rakentaa kerroksen lisää.

Taloa ei enää ole. Sen paikalla on halpahalli. Ehkä niin on parempi.

Suhtaudun surullisesti ihmisiin joilla ei ole unien kotia. Gaston Bachelard väitti, että lyyrikoksi saattaa päätyä, jos viettää lapsuutta talossa, jossa on kellari ja ullakko. Kellarissa istutaan murehtimassa ja ullakolla lennättämässä ajatusta ja kynää.

En usko, koska olen tietääkseni sukuni ainoa kantakirjaan merkitty runoilija, mutta tietääkseni kaikki suvun jäsenet ovat kukin vuorollaan pakoilleet velvollisuuksiaan sekä kellarissa että ullakolla.

Haluan kuitenkin tuoda esiin tämän ongelman, joka rehottaa myös tässä talossa. Olen asunut tässä vasta 34 vuotta enkä vieläkään käsitä, mitä tämä tällainen meininki on, ettei ole kellaria eikä vinttiä. Epäilen että se on Alvar Aallon vika, vaikkei taloni tietenkään ole kenenkään kuuluisan arkkitehdin suunnittelema, vaan 70-luvun muotia.

Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan arkkitehdeille! Niin sanottu rintamamies talo oli lämpötaloudellisesti nerokas ja joustavuudeltaan ylittämätön ja lisäksi se oli suunniteltu moitteettomien psykoanalyyttisten oppien mukaan, das Es kellarissa, ja yliminä kylmässä ullakossa.

Jo vain ennen osattiin.

= = =

Ai. Käytin paljon aikaa selvittääkseni, mitä tarkoittaa THT ja päivämäärä esipaistetussa leivässä (Piekka, Myslileipä). Se päivämäärä on ostaessa yleensä ohi. Epäilen että se on tullihallitus ja maahantuonti eli pakasteesta sulatus.

Mutta kauanko se säilyy paistamiskelpoisena?

Vaihtari: FoxIt -ohjelmasta on päivitysversio, joka osaa nyt Acrobat-tyyppisen haun -määritellyt hakemistot ja siitä sitten tulos.

= = =

Kuvassa norsunluutorni.

= = =

Ystäväni Martti Mäntylä on kirjoittanut blogiinsa tarinan Golo Mannin Saksan historiasta (Deutsche Geschichte). Tuo kirjoitus näyttää tulevan oudosti lähelle asioita, joiden pinnalla olen kirjoittanut viime aikoina.

Se oli vääntöä, kun saimme aikaan HIITin yhteistyön Berkeleyn kanssa 2000-luvun alussa. Ja nyt yhteistyöpohja on entistä vakaampi.

Tämä tiedotusasiana, että sellaisia tietotekniikan professoreita on olemassa, jotka ovat sisällä Yhdysvaltojen lisäksi Saksan kulttuurissa, sekä puhuttuna, laulettuna että soitettuna.