14. lokakuuta 2007

Navigoi kotiin

Navigaatttorin idea on vielä vähän keskentekoinen. Mainio asia se on, että löytää johonkin. Varsinkin jos on menossa sinne.

Aloin vain hahmotella, millainen olisi historiallinen navigaattori, koska olen jo miettinyt kovasti historiallista puhelinluetteloa. Olisi hauska soittaa puhelimiin, jotka eivät enää vastaa, koska niitä ei ole enää olemassa. Kauhava 1 oli Ahopellon leipomo. Helsingissä oma numeroni kotiin oli (09) 712461, kun asuimme Kolmannella linjalla, lähellä Oivaa ja Klaavaa. Muutimme sieltä 1973. Kävin katsomassa verkkopalvelusta että tuo hyvä numero on edelleen vallan käyttämätön.

Olen käynyt muutamassa kerrostalon rappukäytävässä toteamassa, onko talossa samat asukkaat kuin 1960-luvulla. Toisessa oli yksi sama nimi ja vielä oikeassa kerroksessa. Ei se ole kumma. Ei tuo ole aika eikä mikään.

Pienemmissä kaupungeissa 50 vuotta samassa osoitteessa lienee jokapäiväistä ja maalla melkein sääntö. Osaan suoralta kädeltä luetella pari kymmentä ihmistä, jotka ovat asuneet samoilla sijoilla 80 vuotta ja kolme, jotka ovat asuneet 90 vuotta. Luetun perusteella tiedän, että täällä Kirkkonummella on muutamia rakennuksia, joissa on asunut sama suku aina alenevassa polvessa satoja vuosia – mutta siinä törmätään jo määrittelykysymyksiin. Paraskaan talonpoikaistalo ei elä paljon yli 200 vuoden, enkä todellakaan tiedä ketään, jolla ei olisi komeassa kodissaan tapetteja, lämpöeristeitä, vesijohtoa ja viemäriä. Ja maalia seinissä. Ja läkkipeltiä katolla.

”Helsingin korttelit kertovat” –kirjat olivat oikean suuntainen ajatus, mutta tietysti luvattoman suppeita. Paikan henki – genius loci – oli jo roomlaisten hyvä tuttu, eikä kukaan sano hiukan riemastumatta, kun tulee puhee vaikka Messeniuksenkadusta, että on asunut niillä nurkilla.

Kiitos uupumattomien viranomaisten ja entisajan talonmiesten kaikkien talojen kaikista asukkaista on olemassa kirjanpito. Kävin katsomassa väitöskirjaani varten puhelinyhdistyksen arkistosta aineistoni eli Suomen itsenäisyyden ajan korkeimman oikeuden kaikkien jäsenten kotiosoitteet. Joku tutkijakollega oli väittänyt, että herrasväki miehitti Helsinkiä valikoivasta. Kun tutkin menneisyyden verokalenterit ja kunnallisveroäyrit, jouduin toteamaan, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet olleet yleensä herrasväkeä. Etenkin 1920-luvun lopulla ja sotien jälkeen 70-luvulle asti useiden ansiot olivat järkyttävän pienet, kun vertasin niitä tilastollisista vuosikirjoista esiin kaivamiini oppikoulun lehtoreiden palkkoihin ja tiettyjen listaamieni asianajajien tuloihin.

Tosin olen oppinut jo varhain lapsuudessa, etteivät verottajan selville saamat tulot kerro kovinkaan paljon. Koska verotoimisto oli meidän talossamme, tulin perehtyneeksi erinäisiin taloudellisiin tietoihin, jotka oli merkitty käteviin kortteihin. Isäni, joka oli verotoimiston pomona, oli paljon poissa, ja mistäpä hän olisi tiennyt, että avaimet sopivat jännittävästi yllättäviin oviin ja pitihän minulla olla sopivaa ajankulua, kun kävin koulupoikana verotoimistossa iltaisin tupakalla.

Luulen unohtaneeni mainita tästä asiasta isälleni, mutta rikosoikeudellinen näkökohta on tuskin enää ajankohtainen, koska jokseenkin kaikki verovelvollisina 1950-luvun lopulla oman kortitetut ovat kuolleet tai sitten kirjaimellisesti vaihtaneet seurakuntaa.

Tuomareiksi päätyvät usein ihmiset, joilla on jotain tunnollaan, samalla tavalla kuin lastenhoito vetää puoleensa henkilöitä, jotka totisesti eivät pidä lapsista.

Isoisän talossa huolellisimmin vartioitu paikka oli komero, jossa säilytettiin puhtaita kalsareita. Koko talohomma liittyi kauppalahankkeisiin ja jokseenkin sitoviin varauksiin, joita yritykset olivat tehneet. Siihen missä oli kirjakauppa ja osa olohuonetta oli määrä muuttaa pankin, ja kassaholvi oli tietenkin kiinnitetty peruuttamattomasti sementtiin rakennusvaiheessa. Kun pankkia ei koskaan tullut ja holvi oli suunnattoman paksun teräsovensa ja valtavan lukkolaitteen takia hankala olemassa, sitä käytettiin siis liinavaatevarastona.

Täytyy muistaa ottaa kassiin talon pohjapiirros, jonka olen laatinut. Muistan monen vuosikymmenen ajalta aika hyvin jokaisen huoneen ja huoneiston ja myös kaapit ja komerot ja mitä niissä oli. Äiti voisi nyt täydentää aikavälin 1938-1958.

Vuokrahuoneistoissa, joita oli lapsuuteni aikana kaksitoista ja lisää tarpeen mukaan, asui juopottelevia lentäjiä ja raittiusmielisiä lehtoreita ja lisäksi muutamia juopottelevia lehtoreita. Raittiushenkisistä lentäjistä en muista kuulleeni.

Syy oli selvä. Vuokrahuoneistojen tarjonta ei ollut hääviä suomalaisessa kirkonkylässä, jos siis puhutaan keskuslämmitystaloista.

Isoisä ei saanut haluamaansa rakennuslupaa 1937, ja oli seuraavat 50 vuotta hiukan viileissä väleissä etenkin kunnassa valtaa pitävien Virrankosken ja Isosompin sukujen kanssa, unohtamatta muutamaa Pernaata ja Sippolaa. Niinpä talo oli hiukan tulkinnanvaraisesti kaksi ja puolikerroksinen tai kolme ja puolikerroksinen. Joka tapauksessa kellaritiloissa oli merkilliset kapeat ikkunat ja ne olivat lämmitettyjä, ja ullakko taas oli ikään kuin keskentekoinen; siihen olisi voinut rakentaa kerroksen lisää.

Taloa ei enää ole. Sen paikalla on halpahalli. Ehkä niin on parempi.

Suhtaudun surullisesti ihmisiin joilla ei ole unien kotia. Gaston Bachelard väitti, että lyyrikoksi saattaa päätyä, jos viettää lapsuutta talossa, jossa on kellari ja ullakko. Kellarissa istutaan murehtimassa ja ullakolla lennättämässä ajatusta ja kynää.

En usko, koska olen tietääkseni sukuni ainoa kantakirjaan merkitty runoilija, mutta tietääkseni kaikki suvun jäsenet ovat kukin vuorollaan pakoilleet velvollisuuksiaan sekä kellarissa että ullakolla.

Haluan kuitenkin tuoda esiin tämän ongelman, joka rehottaa myös tässä talossa. Olen asunut tässä vasta 34 vuotta enkä vieläkään käsitä, mitä tämä tällainen meininki on, ettei ole kellaria eikä vinttiä. Epäilen että se on Alvar Aallon vika, vaikkei taloni tietenkään ole kenenkään kuuluisan arkkitehdin suunnittelema, vaan 70-luvun muotia.

Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan arkkitehdeille! Niin sanottu rintamamies talo oli lämpötaloudellisesti nerokas ja joustavuudeltaan ylittämätön ja lisäksi se oli suunniteltu moitteettomien psykoanalyyttisten oppien mukaan, das Es kellarissa, ja yliminä kylmässä ullakossa.

Jo vain ennen osattiin.

= = =

Ai. Käytin paljon aikaa selvittääkseni, mitä tarkoittaa THT ja päivämäärä esipaistetussa leivässä (Piekka, Myslileipä). Se päivämäärä on ostaessa yleensä ohi. Epäilen että se on tullihallitus ja maahantuonti eli pakasteesta sulatus.

Mutta kauanko se säilyy paistamiskelpoisena?


Vaihtari: FoxIt -ohjelmasta on päivitysversio, joka osaa nyt Acrobat-tyyppisen haun -määritellyt hakemistot ja siitä sitten tulos.

= = =

Kuvassa norsunluutorni.

= = =

Ystäväni Martti Mäntylä on kirjoittanut blogiinsa tarinan Golo Mannin Saksan historiasta (Deutsche Geschichte). Tuo kirjoitus näyttää tulevan oudosti lähelle asioita, joiden pinnalla olen kirjoittanut viime aikoina.

Se oli vääntöä, kun saimme aikaan HIITin yhteistyön Berkeleyn kanssa 2000-luvun alussa. Ja nyt yhteistyöpohja on entistä vakaampi.

Tämä tiedotusasiana, että sellaisia tietotekniikan professoreita on olemassa, jotka ovat sisällä Yhdysvaltojen lisäksi Saksan kulttuurissa, sekä puhuttuna, laulettuna että soitettuna.

14 kommenttia:

  1. Yritänpä uudestaan. Tuota?

    VastaaPoista
  2. Mainio juttu

    Oliskohan siellä tornissa ikkunoita. Juurelta ei nää ja jonotus torniin on kova.

    Jonoista puheen ollen, Leningradissa kaverit kerran pilailivat tekemällä sellaisen. Ei aikaakaan, niin perään ilmaantui alkuasukkaita jonotuksen syytä kyselemättä. Jäivät jonottamaan vielä kavereiden lähdettyä.

    Omalla tunnollani on sentään vain rahan vaihtaminen. Ei baarissa kelvannutkaan sinä iltana valuutta. Navigoitiin pimeään pusikkoon vaihtamaan. Mykkä ja kuuro tataari osasi antaa rahasta oikein, miliisi ei nähnyt ja henkikin säilyi. Tulevaisuus olisi voinut olla niin kovin toisenlainen, jos...

    VastaaPoista
  3. Kirjoituksesi toi pinnalle paljon muistoja.

    Olenko muistanutkaan kiittää hienosta blogista - en varmaan ole. Kiitos siis, aamun kohokohta on aina lukea Kemppistä.

    Yksi kirjastoni aarteista on isoisoäitini vanha maantiedon oppikirja vuodelta 1898. Hän on harjoitellut nimikirjoitustaan - Jenny Juuruspolvi - moneen kertaan kirjan sivuilla. Muutenkin kirja on täynnä muistiinpanoja.

    Tietysti tekstikin on mielenkiintoista. Kerrotaan että jaappanilaiset ovat varsin sivistyneitä, kun kulkevat jo laajalti eurooppalaisissa puvuissa.

    Mutta kirjan arvo minulle on Jennyn kirjoituksissa ja merkinnöissä. Hän asui Kemissä, niin kuin minä myös lapsuuteni. Olen tutustunut paikan historiaan ja tapoihin, vaikka se onkin täysin oman erikoistumiseni ulkopuolella - akateemisesti ottaen keskityn valistukseen.

    Kiitoksia tästä kirjoituksesta. Se oli hyvin miellyttävä.

    VastaaPoista
  4. Ei voi mitään. Jotkut nimet vain aiheuttavat flashbackejä ja selkäpiitä karmii.

    Tapahtui A:n koulussa H:n kaupungissa joskus 1970-luvulla. Joukko poikaoppilaita oli odottamassa puutyön opettaja P.N:stä, joka tyypilliseen tapaansa antoi odottaa itseään lähes koko ensimmäisen tunnin kahden tunnin jaksosta. Poikajoukko tietenkin sai aikaan ylen määrin meteliä, ja eräällä opettajattarella oli rutiininomainen tapa käydä hiljentämässä meteliväki katseellaan ja joskus korottamalla ääntään (Elettiin siirtymäkautta kansakoulusta peruskouluun ja opettajilla oli osalla vanhat tavat kunniassa).

    Taas kerran oli puutyöpäivä ja tällä kertaa tapahtui niin, että eräs onneton A.N -niminen oppilas tuli käytävästä lasioven toiselle puolelle ja huusi "Akka-Pernaa tulee". Valitettavasti ovi oli jäänyt puoliksi auki ja mainittu opettajatar kuuli tuon sittemmin legendaariseksi muodostuneen huudon. Valitettavasti. Olisi varmasti kuullut vaikka ovi olisi ollut kiinni. Noin 20 sekuntia myöhemmin tuo myrskyn merkiksi noussut opettajatar aloitti sellaisen show'n että oksat pois (muistetaan että kyseessä oli siirtymäaika) ja nykyisen herkkähipiäisyyden aikana rosiksen ovi aukeaisi tuolle naiselle, joka laukoi hirvittävyyksiä suustaan. Siinä sitä sitten oltiin parijonossa käytävällä ja kuunneltiin korvat soiden.

    Kun puutyön opettaja hetkeä myöhemmin saapui paikalle, niin "A-P" selosti tapahtumat kohtuullisen yksipuolisesti eikä puolustuksella ollut mitään sanomista. Kollektiivinen rangaistus oli se, että koko jäljellä oleva puutyötunti seisoimme asennossa höyläpenkkien vieressä kaksi koltiaista per penkki. Asiasta varmaan keskusteltiin vielä opettajanhuoneessa ja vanhempien illassa, mutta meille jotka emme siis syyllistyneet mihinkään oppilas A.N:sta lukuunottamatta tuosta nimestä Pernaa on jäänyt pysyvä jälki. San myös aina sätkyn kun mainitun "A-P:n" sukulaiseksi epäilemäni tutkija V.P esiintyy mediassa.

    Koska tässä viestissä on tunnistusta helpottavia kohtia ja joukko on rajattu n. 12 henkilöön, niin Ohrana varmaan kolkuttelee kohta ovellani. Sitä odotellessa.

    VastaaPoista
  5. Palailen tähän, mutta minä synnyin Turussa vahingossa.
    Minusta taakse päin, on samalla tontilla syntynyt äitini, hänen äitinsä, hänen isänsä, isäni äiti, hänen isänsä ja hänestä taakse päin vuoteen 1556 asti. 18 sukupolvea on syntynyt samalla tontilla, syönyt siitä noussutta, hiellä kasvatettua ja minutkin on alkuu pantu sillä tontilla, viljavarastossa, jyväsekkien päällä, hiki viljaan tihkuen.

    VastaaPoista
  6. Helsingin suuntanumero 1973 ei tainnut kuitenkaan olla 09?

    VastaaPoista
  7. Muiden kuin Nokian tuotteissa navigaattorit toimivat jo aika hyvin. Saisivat vielä kertoa aina kulloinkin alla olevan tieosuuden nopeusrajoituksen, eivätkä vain kamerapylväiden kohdilta.

    Historiallisessa navigaattorissa saisi olla tavanomainen "etsi nopein reitti"-toiminto. Tälläkin blogilla on useampaan kertaan todettu, kuinka esimerkiksi vesireitit ja niiden laivaväylät/kantava jää toivat esimerkiksi (vetäisen tämän nyt Stetson-menetelmällä eli hatusta) Oulun kenties yhtä lähelle Pietaria kuin Kuopion tai Tampereen (ennen rautateitä).

    VastaaPoista
  8. Unien koti...

    Minun unissani oleva lapsuuskotini ei ole lapsuuskotini.

    Lapsuuskotini, minkä parhaiten muistan, oli tiilistä muurattu ja rapattu talo, joka muistutti vähän Syvän Etelän puuvillakartanoita, ja jonka tiiliseltä terassilta näki hiekkaisen pihan takana olevat tarhat. Keskellä taloa olevassa portaiskossa oli punainen matto ja lakatut paneliseinät.

    Unieni lapsuuskoti puolestaan on kaksikerroksinen puutalo, jonka auringon puoleisella sivustalla on suuri lasiveranta, josta näkee koivuisen rinteen alle olevalle merenlahdelle. Talon kummassakin päässä on vaaleansininen portaikko, ja yläkerrassa näiden välissä käytävä, jonka kummallakin puolen kuusi valkeaa ovea.

    Talon keittiössä on suuri puuliesi ja sen vierestä menee ovi kellariin. Kellarin ovesta näkee tiililattian.

    Tämä on se talo, mikä on liki aina tapahtumapaikkana, jos olen unessani lapsi.

    VastaaPoista
  9. Alvar Aallolla on tunnetusti näppinsä pelissä siinä kehityksessä, joka tuloksena syntyivät sodanjälkeiset tyyppitalot; hänen vaikutuksensa 70-luvun mataliin majoihin ovat pakostakin välillisempiä ja ulkokohtaisempia.

    Aallon rakennuksissa on yleensä kellari, mutta niin Alvarin kuin muidenkin modernistien suhde arkkityyppiseen vinttiin on jossain määrin ongelmallisempi: voidaanko esimerkiksi TKK:n arkkitehtiosaston ateljeemainen kolmas kerros rinnastaa Bachelardin poeettiseen ullakkoon?

    VastaaPoista
  10. Tämä nyt vielä puuttui, että Jäppinen on turkulainen. Saat anteeksi kaiken menneen ja tulevan myös. Me ymmärrämme.

    VastaaPoista
  11. Näin on.
    Syntymäkotini on ihan siinä Aurajoen rannassa, vain jonkin matkaa tuomiokirkolta ylävirtaan. Veljeni, Hiekkamaiden viimeinen Prinssi on nimettömässä haudassa Kaarinan kirkkomaassa.

    VastaaPoista
  12. Voiko Turusta tulla mitään hyvää ??

    VastaaPoista