Kirjavankiloista

Kirjasto voi olla onnellisuuden tyyssija. Jos Kirkkonummen kirjastossa olisi nojatuoli, siinä istuisi joku paikallinen matopelin maailmanmestari, mutta koska olen järjestänyt itsen hyviin väleihin henkilökunnan kanssa, voisin ainakin kuvitella tulevani aamusta päivin, istua kirjojen keskelle ja miettiä, miten vähällä latinan kieli kuvaa tuon tunteen: pervixi. Olen elänyt.

Kirjat ovat muistoja. Kirjatson kirjoista suurin osa on kohtaamattomia muistoja, ja parhaat niistä tarjoavat saman tunteen kuin unohdetun onnen palautuminen mieleen. Kirjat ovat ohjattuja unia.

Kannatan pakollista kirjallisuuden opetusta siinä muodossa, jossa sitä harjoitetaan oppivelvollisuuskouluissa, ja olen maininnut lukuisille oppilailleni heidän havitellessaan juristin tai diplomi-insinöörin tai kauppatieteen maisterin papereita, että yleisen kirjallisuuden syventävissä opinnoissa lueteltujen teosten lukeminen ei tekisi heistä huonompia ammattimiehiä, vaan ehkä päinvastoin.

Esimerkiksi Kunderan ja Calvinon esseekirjat romaanitaiteesta, tai jos hiukan huonompikin kelpaa, Umberto Econ lukuisat kirjoitukset samasta aiheesta, edistäisivät huomattavasti asiaa.

Mehän opiskelemme insinööreiksi ja ekonomisteiksi ja lääkäreiksi ja herra paratkoon juristeiksi hankkiaksemme itsellemme ja läheisillmme verrattain laillisen elatuksen, mutta ennen kaikkea siksi, että meistä tulisi taitavampa lukijoita, oivaltavampia kuuntelijoita ja edistyneitä katselijoita.

Ilkeä saksalainen tutkija kirjoitti kerran:”Kolme lainsäätäjän sanaa – ja kokonaisista kirjastoista tulee jätepaperia.” Hän oli juristi. Sama kolkko kohtalo on myös insinööri- ja taloustieteillä ja melkein kaikella sillä, mikä kulkee yhteiskuntatieteiden tai käyttäytymistieteiden nimellä. Missä ovat lääketieteen klassikot? Miksi historiassa kiinnostavat enemmän Gibbonin ja Friedellin kaltaisten maallikkojen läpikotaisin virheelliset ja puutteelliset teokset kuin oman aikansa akateemikkojen ja merkkimiesten suursaavutukset. Käsi pystyyn, kuka on lukenut Roomaa tai Renessanssia Mommsenin tai Wilamowitz-Möllerdorfin tutkimuksista?

Ei historia, vaan historiantutkimus on kertomus kuolleitten ihmisten erehdyksistä.

Monessa maassa asunut Alberto Manguel on julkaissut lukemisen historian ja useita muita esseekirjoja. Hänen mestarinsa ja henkilökohtainen ystävänsä ja ammattiveljensä kirjavankilan vartijana (kirjastonhoitajana) oli hänen maanmiehensä Jorge Luis Borges. The New York Times julkaisi taannoin reportaasin hänen omasta kirjastostaan Ranskassa Loiren laaksossa; kuva on kähvelletty tuosta lehtiartikkelista.

Manguelilla on vata 30 000 nidettä yksityiskirjastossaan. Kirjaston oven päällä on kuulemme Rabelais’n uskontunnustusta (tee mitä haluat - Fays ce que voudra) mukaileva ”lue mitä haluat”.

Muuan mainitsi kirjoitettuani eilen markkinointimiehestä puoluesihteerinä, että puhe on maailmanparantajasta. Se on totta. Sekin on totta, että lähes kaikki ihmistekoiset katastrofit ovat maailmanparantajien aiheuttamia. Maailma kun näyttää olevan parantumaton.

Aikuisella iällä lukeminen yrityksenä sivistää eli parantaa itseään on surkuteltava. On luettava mitä milloinkin, miten kulloinkin sattuu hulluttamaan.

Niinpä muuan toinen tunnusti epäilleensä, että suhtautuisin Isä Browniin väheksyvästi. Ehkä olen antanut aiheen noin karmeaan epäilyyn – mutta mielestäni selitys on salapoliisikirjojen väheksymiseni. En jaksa muistaa, mitä perua se on, mutta vieläkin Agatha Christie tuo mieleeni kunnanlääkärin rouvan, joka pilli-Klubia polttaen ja salaa valkoista rommia siemaillen viettää loiselämää.

Olen kääntänyt takkini (Barbour). Simenon oli ensimmäinen, ja englantilaiseet klassikot ovat olleet jonossa – käsitin monta vuosikymmentä sitten, että näihin palaan piehtaroimaan. Chestertonin suuruudesta olen ollut selvillä, Christien ohella mm. Dorothy M. Sayers odottaa vuoroaan. Mutta mitään Isä Brownin vertaista en odota löytäväni.

Korintti

Katsoin televisiossa esiintyvää henkilöä ja mietin, kuka tuo on. Milla-täti!

Uutistenlukija sanoi kuitenkin, että se oli uusi puoluesihteeri Mikael Jungner.

Hän päästeli härskejä juttuja. Suomen sosialidemokraattisen puolueen tavoitteet ovat kuulemma nyt ilo, toivo ja rakkaus.

Retoriikka saattoi vilahtaa yli kuulijan ymmärryksen samoin kuin uusi tunnuslause, jonka mukaan puolue on kansan edustaja. Tämä ehkä sensaatiomaiseksi ajateltu paljastus satoi lähinnä perussuomalaisten laariin.

Olettehan huomanneet, että jyvien välittömään tuhoutumiseen viitataan nykyisin joka käänteessä. Jyvien pitäisi olla laarissa suojassa sateelta, mutta tuo tai tämä asia sen kuin ”sataa laariin”. Jatkossa ehkä poliittiset puheenvuorot satavat suoraan sikalaan tai UPM:n paperivarastoon.

Koska puolueväki ja puhuja eivät välttämättä ole asiasta selvillä, lienee mainittava, ettei puoluesihteeri itse eikä liioin mikään sosdempuolueen elin keksinyt tätä. Itse asiassa muuan Paavali puhui ja kirjoitti aikoinaan kuin itse Mikael Jungner esittäessään rakkauden kaikkia lahjoja korkeammaksi:”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”

Kovaa tekstiä ihmisille, joiden toiminta on sujunut viime aikoina uskottomuuden, toivottomuuden ja etenkin rakkaudettomuuden merkeissä.

Tämä mainitsemani Paavali, Rooman keisarikunnan kansalainen Saulus, oli ottanut levittääkseen kuolleen profeetan oppia, jonka mukaan heikkoja on autettava, kärsiviä lohdutettava ja köyhiä tuettava, siis esimerkiksi maahanmuuttajia, isoäitejä ja kreikkalaisia.

Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

Jungner on varmaan tutkinut Ingmar Bergmanin elokuvia. Hänen lainaamaansa edellisessä jakeessa sanotaan, että nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin.

Luultavasti ihminen menettää kaiken uskottavuutensa heti ryhtyessään poliitikoksi siksi, että poliitikot puuhaavat lakien parissa. Ihmiset aavistavat, että myös perusvapauksien ja perusoikeuksien korostaminen on tarpeen siksi, että kukaan ei luota kykyynsä eikä poliitikkojen kykyyn ottaa vastuuta, käskemättä, vailla rangaistuksen uhkaa.

Pysyäksemme hengellisessä virityksessä kuvainpalvonta eli epäjumalan kuvien pystyttäminen tarkoittaa myös epäpaholaisia.

Pystytetään vihattavaksi uusia vihollisia ja ollaan käyvinään sotaa huumeita, alkoholia, tupakkaa tai muita toisarvoisia ilmiöitä vastaan, vaikka sotaa olisi käytävä mädännäisyyttä eli korruptioita vastaan – ja ennen kaikkea omaa pelkuruutta vastaan. Pelkuruus sulkee suut ja ajaa mielistelemään asiakkaita (äänestäjiä).

Pitääkseni kiinni C.K. Chesteronista, josta tässä blogissa on ollut näinä päivinä puhe, liittäisin viikonlopun puoluekokouksille – myös keskustalle – kaksi Päivän Mietelausetta. ”Suuren lain rikkominen ei tuo vapautta eikä edes anarkiaa. Se tuo pieniä lakeja.”

”Uudistajat ovat aina oikeassa kertoessaan, mikä on väärin. He ovat yleensä väärässä kertoessaan, mikä on oikein.”

”Sitä hirmustuu miettiessään, miten harvoin poliitikkoja hirtetään.”

Lähtevä laiva

Huomautus että jonkun kirjoituspöytä on ”kuin lähtevä laiva”, tuntui minusta eiliseen asti ikävältä. Olen turvallisuussyistä kieltäytynyt kirjoituspöydästä työpaikallani HIITissä, ja kotona meillä ei, voin ilokseni sanoa, huomautella.

Olen vaistomaisesti aina ajatellut, että erittäin tyhjä kirjoituspöytä, varsinkin sellainen, jossa myös ne muutamat kynät, paperiliittimet ja kuminauhat on järjestetty luultavasti mausermittaa käyttäen, kertoo käyttäjän tyhjästä mielestä. Ajatukseni ei ehkä ole tosi. Lähtevä laiva onkin kenties sihteerin pöytä.

Minulla ei ole tässä käden ulottuvilla juuri muuta huomiota herättävää kuin pari sataa ylimääräistä kirjaa. Olen nähnyt ammatinharjoittajien – jopa asianajajien työpöytiä, joissa paperia on vähimmilläänkin 25 cm:n kerros, ja mahdollinen jalopuupinta on täysin näkymättömissä.

Kirjoituspöytä on kognitiivinen kartta. Samalla se on ”mind-map”, jollaisia monet piirtelevät aivan vasiten. Tehän tiedätte – esimerkiksi vaikeasti hallittavat luentomuistiinpanot laaditaan yhdistellen avainsanoja kupliksi ja kuplia kiemurtelevilla viivoilla toisiinsa. Pienen totuttelun jälkeen sekä asiat että asioiden suhteet löytyvät aika nopeasti. Kartan tekemiseen tosin menee enemmän aikaa kuin luennon pitämiseen.

Itse otan tarvittaessa paperiliuskan taki vasemmasta sivutaskusta, tuijotan sitä rypistellen otsaani, ja jatkan sitten sujuvasti aiheesta heitettyäni muutaman täsmällisen luvun tai erisnimen.

Toivottavasti sana ei leviä, mutta tavallisimmin tuo paperi, jota kuulijoiden on siis määrä luulla laajojen muistiinpanolistoja tiivistelmäksi, on kauppalista, jossa lukee ”3 tomaattia, tilli, jäävuorisalaatti, levitettä (maustamaton), (leipää on)”.

Viimeksi tämä meni täydestä verkko-operaattoreiden koulutuspäivillä. Jos joutuisin kirkolliskokoukseen puhumaan rippisalaisuuden tai ministeri Risikon murtamisesta, ottaisin ehkä kunnioituksesta lipereitä kohtaan Moleskinin, josta näytti kääntyvän esiin Kirkkonummen poliisin sivukonttorin (passit) aukioloajat sisältävä merkintä, 8-16.15, tai mahdollisesti vahakantisen vihon, jossa lukee:”Talvi on ainoa vainaja, jonka kulmilla valo kulkee. Vien hevosen hengitettäväksi. Ei päivity elämä. Kieli yhdistää minut yönsukuisiin kansoihin.”

Kieltämättä joskus tekee mieli lukea muistiinpano, mutta ehkä ikimuistoiset ilmeet jäisivät näkemättä. Minulla on valokuva akateemisesti hyvin korkeatasoisesta symposiumista, jossa harvinainen puhuja puhui korvaamatonta asiaa. Valokuvani on otettu penkkirivien takaa. Kun asiayhteys oli tietotekniikka, kaikilla kuulijoilla on läppäri auki, ja kaikki pelaavat pasianssia. Siitä olin pahoillani, että mokomat tyytyivät Windowsin äkkiä kuluviin peleihin, vaikka tarjolla olisi havalla, vain teille, Pretty Good Solitaire, aarre jolle vetää vertoja vain saman valmistajan MahJong-ohjelma.

Tässä se tietotekniikan hyödyttömyys on pähkinänkuoressa. Mitä siitä ihmisetkin sanoisivat, jos kuulijat lätkisivät korttia tai napsuttelisivat palikoita? Oikeushistorian professori Hemmer kuuluu aikoinaan poistaneen auditoriosta käytävään korttia pelanneen ylioppilaan, joka kyllä selitti mennessään olevansa lääketieteen opiskelija ja tulleensa vain poikien seuraksi, kun näillä luennoilla ei kuulemma pysy hereillä ilman askartelua.

Lappujen pinoaminen pöydälle osoittaa lähinnä, että pöydän haltijalla on useita keskeneräisiä hankkeita, joista hän ei vielä tiedä, mihin ne johtavat. Pöydän haltija on myös järkevä ihminen: seassa on laskuja tai vastenmielisiä soittopyyntöjä, jotka hän kyllä hoitaa, kun on sillä päällä. Aina ei ole.

Muuan aikansa nerokkaimpiin luettu tiedemies kehitti parhaan tuntemani kirjoituspöytä-arkistointimenetelmän. Kun pinot alkoivat kaatuilla, hän kierrätettyään niitä kenen tahansa järkevän ihmisen tapaan kohti pöydän kulmia nosti lattialle romahtamassa olevan nivaskan sellaisenaan ruskeaan arkistokansioon, sitoi nauhat huolellisesti ja pani kansion satojen samanlaisten joukkoon päällimmäiseksi työhuoneen seinän vierustalle. Koska hän oli etevä henkilö, hän tietenkin löysi vaikka vuosien kuluttua näkömuistinsa avulla vähämieliseksi arvioimansa tohtoriopiskelijan kurjat riipustukset ja omat paperiin tekemänsä pilkalliset kommenttinsa, kun asianomainen oli saanut Nobel-palkinnon.

Siihen ei tietokone kykene.

Jos siltä näyttää

(Kuvassa Isä Borown Gosho Ayoaman suunnattoman suositusa mangassa ”Case Closed”).

Conan Doyle oli ehkä ottanut oppinsa diagnostiikasta. Kun kaikki virheelliseksi havaitut selitykset on poistettu, jäljelle jäänyt on oikea, vaikka se vaikuttaisi kuinka kummalliselta. Conan Doylen ihailijaksi ilmoittanut Chesterton oli todellisuudessa juuri päinvastaisella kannalla. Jos jaksaa pitää mielessään, etteivät asiat todellakaan aina ole sitä, miltä ne näyttävät, totuuden voi löytää nenänsä edestä.

Sherlock Holmes on ihailua herättävä hahmo, eräänlainen supersankari. Isä Brown on vähäpätöinen hahmo, jotka kukaan ei tule panneeksi merkille ja joka herättää lähinnä hymyilyä.

Chestertonista on aina muistettava sanoa, että hän oli profeetta, jonka kirjoituksilla oli vaikutuksia. On väitetty, että Irlannin ensimmäisen maailmansodan ajan kapinalliset saivat joitakin ajatuksiaan häneltä. On väitetty, että Gandhi sai ehkä ratkaisevan sysäyksen passiivisen vastarinnan ja siis omaan vakaumuksene luottamisen ajatuksiinsa juuri Chestertonilta. C.S. Lewis, joka saattaa olla 1900-luvun näkyvimpiä kristinuskoon palanneita (”Paholaisen päiväkirja” – en muuten pidä siitä enkä ihmeemmin Lewisistäkään), sai oman kertomansa mukaan sysäyksensä kääntymykseensä Chestertonilta, joka siis omaksu katolisen uskon ja tunnustuksen miehuusvuosinaan.

Ehkä vielä merkittävämpää on, että Bertrand Russel, joka luultavasti kansantajuisilla kirjoillaan toi enemmän valoa maailmaan kuin juuri kukaan muu, sai ratkaisevia vaikutteita ystävältään Chestertonilta. Russell kirjoitti hienoja kirjoja, kuten ”Miksi en ole kristitty”, ”Onnen valloittaminen”, ”Filosofiaa jokamiehelle”, ja laajasti aseistariisumisesta ja sosialismist ja demokratiasta.

Tähän kirjoitukseen ei vaikuta se, että Russellin tieteelliset saavutukset jäivät nuoruusvuosiin ja että hänen suurelle yleisölle osoitetut kirjansa ovat nahistuneempi kuin niissä selvitetyt aatteet.

Chestertonin keino oli ”common sense”, eli kyntömiehen järki. Hän oli kyllin hävytön mm. huomauttaakseen, ehkä erehtyen, ettei kukaan biologi ole selittänyt luonnonvalintaa lepakon tapauksessa – mikä on se kelpoisuus (fitness), joka teki lepakosta voittamaton muiden lentävien lurjusten joukossa.

Muutkin Chestertonin kaverit. kuten H.G.Wells ja G.B. Shaw ovat menettäneet kaiken mielenkiintonsa – lukuunottamatta hulluja ja hienoja fantasioitaan (”Aikakone” – ”Pygmalion” eli My Fair Lady).

Isä Brown on Sherlock Holmesin vastakohta, koska hän on rationalisti, ei analyytikko. Hän hakee järkevää selitystä. Holmesille arvoituksen ratkaisee (keinotekoisesti tehty) sormenjälki tai veritahra maton alla väärässä paikassa. Isä Brownin ajatusten lähtökohta on sielu – sana, jota Sherlock Holmes joutuisi etsimään sanakirjasta.

Ehkä ”Sininen risti” todella on paras rikoskertomus – lyhyt. Siinä on meneillään sielunvaellus. Poliisi seuraa suurrikollista ja Isä Brown seuraa poliisia – moderniin tapaan edellä kävellen ja siten varjostaen sekä takaa-ajettavaansa että takaa-ajajaansa. Hän tuntee sielunliikkeet ja jättää siten merkkejä, joiden avulla suuri poliisi pystyy seuraamaan hänen reittiään Lontoon esikaupungeissa – ravintolassa sokeriastiassa on suolaa, seinään on heitetty lautasellinen lihalientä...

Loppupaljastuksen jälkeen poliisi kysyy, milloin Isä Brown huomasi, että hänen seuralaisensa ei ollut papin vaatteista huolimatta pappi, vaan suurrikollinen. Tämä vastaa:”Hän puhui järkeä vastaan. Sellainen on huonoa teologiaa.”

Pidän erikoisesti tarinasta oudoista jaloista (The Queer Feet –”The Inocence of Father Brown”). Rikollinen sieppaa arvokkaat pöytähopeat, koska hänellä on yllään frakki. Muuttamalla kävelytapaansa hän kykenee esittämään tarjoilijoille illastavaa aristokraattia ja aristokraateille tarjoilijaa – onhan asu sama, ja vähäisiä eroja on vain kävelyssä (kohtelias sipsutus / maailman omistava lampsiminen).

Olen tuntenut usei nitseni frakissa hovimestariksi ja smokissa tarjoilijaksi. Chesterton kertoo hupaisen tarinan vihjatakseen, että ero on luuloteltu ja vähäpätöinen, siis herran ja orjan ero. Wells, Shaw ja Russell tarvitsivat tähän tuhat sivua, Chesterton kymmenen.

Arvattavuus

Kun Sherlock Holmesin tai täti Agathan tarinan arvoitus onkin arvattavissa, moni sanoo, että voi kun huono.

Kysymyksessä on todellisuudessa laiskuus, lihavuus ja luonteen rapautuminen, mutta taas olen katsonut televisiosta yhä ahkerammin nyt loppunutta Granadan vanhaa Holmes-sarjaa, josta lähemmin KVG ”Granada Holmes”.

Blogissa aion väittää, että mielenkiintoni on puhtaasti tieteellistä. Luulen lukeneeni nämä jutut ensin suomeksi. Verkko (Helka) mainitsee 1957 ilmestyneen WSOY:n laitoksen. Siispä sain sen joululahjaksi tuona vuonna. Minulla on suorastaan tallella kaksi vanhan hyvän ajan Penguin-asuista alkukielistä nidettä ja muistan, miten kaamea työ niitten ymmärtämisessä oli. Ehkä juuri silloin kärtin ja sain jonkin lievää törkeämmän yksikielisen sanakirjan (Oxford Concise...), koska opiskelin ainakin erilaisia hevospelejä, joilla ei edes taida olla suomenkielistä nimeä – Hansom cab jne.

Hyllyssämme oli, tätä nykyä neljänteen sivukirjastooni siirrettyjä, kustantaja Herbert Jenkinsin kovakantisia Wodehouse-kirjoja, kuten Mr. Mulliner Speaking. Niitä lukiessa tuli vielä enemmän hiki. Wodehouse-suomennokset, myös Jeeves, olivat mielenkiintoisen hajallaan eri kustantajilla ja kovin eri tasoisina.

Sivistyneessä seurassa, jollaiseen joskus joudun, vaikka sitä välttelen, kiitän Granadan TV-sarjan kuvausta, joka on tehty filmille eikä tuumanauhalle, ja kiinnitän arvoisien kuulijoiden huomion runsaaseen laajakulman käyttöön ja varsinkin interiöörien mataliin kuvakulmiin.

Todellisuudessa nautin puvustuksesta ja tarpeistosta, joka on brittien perinteiseen tapaan viimeisen päälle mietitty, riittävistä avustajajoukoista ja näyttelijöiden puheilmaisusta, joka on ihan toista kuin se, mitä Suomessa kuulee. Tosin Jeremy Brettillä oli nuorena paha ärrävika, ja hän jatkoi ääntämisen harjoittelua koko ikänsä. Mutta silti!

Tässä tulee kohdittain mieleen tietokoneeni aarre, puolen vuosisadan takainen BBC-äänite, jossa S. Holmesia, Dr. Watsonia ja hänen saatanallisuuttaan Moriartya esittävät Lawrence Olivier, John Gielgud ja – Orson Welles. Tarinaa joutuu kuuntelemaan kyykkyasennosa, koska sukat tahtovat pyöriä jalassa.

Televisiosarjan Holmes Jeremy Brett oli itse mielisairas. Bipolaarinen häiriö eli maanis-depressiivinen mielisairaus puhkesi pahaksi onneksi tämän työn aikana. Lääkkeenä oli tuohon aikaan tavallinen litium.

Tätä ei aivan mielellään sano, mutta näyttelijäntyön kiehtovuus tuntuu liittyvän juuri tähän. Tämä Holmes on todella outo äkillisine ilmeineen, nytkäyksineen ja katseineen, joissa ainakin asiasta kuullut on näkevinään masennuksen ja kiihkon sekoittuvan.

Conan Doyle, jonka siis oli määrä kirjoittaa rahasta, vailla sen suurempaa kunnianhimoa saati ilmeisiä kirjallisia kykyjä, tuli kuitenkin luoneeksi yhden kaikkien aikojen hienoimmista mielikuvitushahmoista. Kaikkien aikojen paras salapoliisiromaanien kirjoittaja oli sama mies kuin paras esseisti, C. K. Chesterton. Hän nimittäin osasi sekä kirjoittaa että ajatella. Se on shokeeraava yhdistelmä.

Kirjailijan ja taiteilijan omaperäisyys näyttää olevan usein, kuten tässä tapauksessa, suvereenia jäljittelytaitoa. Jäljittelyn toinen nimi on harjoittelu ja sen lopputulosta sanotaan usein tekniikaksi. Sekä Bachin että Mozart kopioivat nuotti nuotilta toisten sävellyksiä.

Conan Doyle oli onnenpekka. Hän yritti jäljitellä sitä perinnettä, jonka Jane Austen ja sitten Charles Dickens olivat aloittaneet. Onneksi hän ei osannut. Holmesin jättäminen ilman luonnetta – jopa tohtori Watson pannaan sanomaan, että Holmes oli mies vailla sielua - vaikka hän kyllä oli rikollisen kiinnostunut rampautuneen mielen oikuista, oli hutiluksen hätäratkaisu.

Kuten usein käy, huono improvisointi loi uuden lajityypin. Myös Philip Marlowe, James Bond ja tuhat muuta ovat vailla sielua, yksityiselämää, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Henkilön arvaamattomuus ja juonen arvattavuus kuuluvat yhteen. Tämän takia en osaa lukea etevimpiä science-fiction –kirjoja. Kiehtovat henkilöt ja kiehtova juoni eivät sovi yhteen. Leipä on hyvää ja puuro on hyvää. En kuitenkaan pane puuroa leivän päälle.

Rasisti ja fasisti

Lapsuuden älyttömiä hokemia oli ”kumpi ja kampi tappeli – kumpi voitti”.

Kansa jakautuu nyt karkeasti kahtia, edistyksellisiin ja vanhoillisiin. Edistykselliset pyrkivät yhä uusiin virheisin. Vanhoilliset vastustavat entistenkin virheiden korjaamista. Elä nyt sitten näiden kanssa!

Aamulehti on päivän esimerkki median tilasta. ”Puole voi joutua vastuuseen jäsenen rasistisista mielipiteistä.” Hyvä otsikko ja heti meni muihin lehtiin.

Arvattavasti puhe on oikeusministeriön työryhmän mietinnöstä 3/2010 Rasistiset rikokset (Ilari Hannula, Mika Ilman ym.).

Aamulehden uutinen on, kuten oli helppo arvata, väritetty ja pielessä. Oikeusministeriön mietintö on, kuten on helppo arvata, väritetty ja pielessä, mutta hiukan toisella tavalla.

Ajatus puolueen vastuusta lienee sanomalehdessä keksitty. Mietinnössä ei esiinny sanaa ”puolue”. Ajatus on täysin höperö.

Oikeushenkilön rangaistusvastuu on jo vanha asia rikoslaissa. Sitä on tosin käytetty säästeliäästi, kuten on syytäkin. Oikeushenkilön vahingonkorvausvastuu tyhöntekijän aiheuttamasta vahingosta on vielä paljon vanhempi asia, ja suorastaan jokapäiväinen (juristin mielestä). Jos timpuri pudottaa tellingiltä vasaran ohikulkijan kaaliin, urakotsija vastaa. Uteliaille tiedoksi: ns. isännänvsatuu tunnettiin oikeuskäytännössä jo ennen vahingonkorvauslain säätämistä. Vastuu toisen aiheuttamasta vahingosta – alaikäisen lapsen, epävapaan – tunnettiin roomalaisessa oikeudessa, ja lex talionis (”silmä silmästä”) sisälsi eri versioissa saman ajatuksen – jos silmvahingon aiheuttaja sattuu olemaan valmiiksi sokea, niin puhkaistaan sitten silmät hänen isältään tai veljeltään.

Ja tässä on oikeusministeriön kiipeli: huono oikeudellinen yleissivistys. Mietinnössä (yleisperustelut) kirjoitetaan:” Jos esimerkiksi jonkun henkilön kunniaa loukataan internetissä rasistisesta motiivista, voi oikeushenkilön rangaistusvastuu tulla kysymykseen vain, jos sisällöllisesti rikollisen tekstin lähettänyt henkilö on jonkin järjestön jäsen ja tämän voidaan katsoa laiminlyöneen valvonnan. Voidaan myös ajatella, että vastuuseen voisi joutua yhdistys, joka toimisi selvästi yhdistyslain vastaisesti rasististen rikosten tekemiseksi, mutta yhdistystä ei vielä ehditä lakkauttaa.”

Minkään järjestön vetäminen kunnianloukkausjuttuun ei ole järkevää toimintaa – paitsi kostomielessä, jolloin kysymyksessä on tuo barbaarinen lex talionis.

Jos järjestö toimii lainmukaisesti, se on lakkautettava laillisessa järjestyksessä. Jos E. Heinäluoma loukkaa maahanmuuttajan kunniaa, kannetta Suomen Sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamiseksi on ajettava Helsingin käräjäoikeudessa.

Mietinnöstä käy ilmi, että sananvapautta ei ole otettu tarpeeksi vakavasti. Olisi todella ollut aihetta rajata yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja muu poliittinen toiminta selvästi hankkeen ulkopuolelle ja vielä mainita, ettei kansanedustajaa voi syyttää hänen eduskunnassa esittämästään.

Sananvapaus koskee myös luonteeltaan rasistisia järjestöjä. Suomessa on ja on oltava oikeus kannattaa rasistisia mielipiteitä. Rikoslaissa on arveluttavia jäänteitä, kuten uskonrauhan rikkominen. Kyllä jumalia on pilkattava, ja samoin profeettoja ja muita ennusmerkkien näkijöitä.

Ehdotan että oikeusministeri Brax ja lainsäädäntöneuvokset keräisivät kolehdin ja pyrkisivät Pykälä r.y.:n kurssille, jolla opetetaan oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeessa tiedettäviä asioita. Braxin menestymisen puolesta en tosin panisi pennosiani likoon. Toissa päivänä hän esitti hyväntahtoisesti, että oikeusministeriö voisi neuvoa kirkkoa rippisalaisuutta koskevissa asioissa. Taisi taas kerran unohtua, että oikeusministeriö ei missään tapauksessa ole viranomainen, joka osallistuu laintulkintaan. Vielä hurjempaa oli, että Brax ei ilmeisesti tunne kirkkolain säätämisjärjestystä, vaikka asiaan viitataan Suomen perustuslaissa. Valmistelusta vastaa kirkolliskokous, ei oikeusministeriö (jolla on kyllä eräitä tehtäviä kirkkolain yhteydessä). Seuraavaksi ministeriö varmaan tarjoaa aatteellista apua puolueille, joiden säännöissä voi olla ongelmia – vai?

Suku

Täytyy kirjoittaa kun en muistanut sanoa lauantaina ääneen, että englannin kielestä puuttuu erikoisesti ero perhe – suku. Kun suomennos oli aikoinaan jo menossa painoon, huomasin vasta, etteihän se mitenkään ole ”Moskatin perhe”, vaan ”Moskatin suku”.

Erilaisia hää- ja muita juhlia ilmenee kesäaikaan. Autoilu on tuhonnut alkoholismin. Takavuosina tiet olivat huonompia ja autot kehnompia, joten jäätiin yöksi. Niinpä autojen takaluukut paukahtelivat ja sukulaiset päihtyivät salaperäisellä tavalla, vaikka missään ei ollut näkyvillä yhtään pulloa.

Sukumme vanhin päätti jättää jämmäkät väliin vedoten puuttuvaan jalkaansa, joka on jouduttu amputoimaan kuolion takia. Eräisiin ihan lähellä pidettäviin häihin hän on uhannut kumminkin tulevansa, heinäkuussa.

Kuten valokuvasta näkee, pidän itseäni suvun vt. päämiehenä vain sillä verukkeella, että olen sekä isän että äidin puolelta noin 49:stä serkustani vanhin.

Sukupolvilaskenta, parenteelit ja sen sellainen muuttuivat historiaksi 1960-luvulla, kun uusi perintökaari rajoitti perintöoikeutta. Aikaisemmin juristilta vaadittiin jopa lainhuudatusasioissa ja etenkin Itä-Suomessa sukututkijan taitoja. Itä-Suomessa harrastettiin kiinteistöjen lainhuudattamista yhä merkillisemmin murto-osin.

Kun menin tässä hiljan apulaiseksi ja notaariksi Espoon tuomiokuntaan, laamanni Helminen mainitsi heti ensimmäisinä päivinä, että Albergan (Leppävaaran) kartanon saanto on sitten notorinen. Räpyttelin silmiäni sen verran hämmästyneen näköinen, että prinsipaalini armahti minut – tuomioistuimen eri selvityksittä oikeaksi katsomaa kiinteistön saantoa ei voi olla olemasa – että hän selitti asian minulle. Vanha af Heurlin oli ollut niin julmettu sosialisti, että oli ennen 1919 uskonnonvapauslakia jättänyt käyttämättä lapsensa kasteella, ja kun siviilirekisteriä ei vielä ollut, kirkonkirjaan oli merkitty ”kirjoissamme kastamattomia lapsia”. Kartanosta oli jo 1960-luvulla erotettu lohkomalla, halkomalla ja pakkolunastamalla ainakin 6 000 tonttia, ja kaikkien maarekisterimerkinnöissä tai tontinmittauksissa oli siis sama virhe, jonka viisas tuomari oli oikaissut – ellei sitä ollut tehnyt jo hänen edeltäjänsä. Lukijoista oppineimmille selitän vielä, että ellei ole kauppakirjaa, testamenttia tai perinnönjakokirjaa, kuulutuslainhuutoakaan ei voitu silloin sovelletun lainhuudatuslain mukaan antaa.

Hyvin vanha ajatus oli aatelissuku – porvarisperhe. Kuitenkin myös riittävän rikkailla talollisilla saattoi olla suku. Porvareita ja kaikenkarvaisia työläisiä sikisi joka mättäälle, mutta erikseen olivat suvut, joihin oikein kuuluttiin. Tavallisen ihmisen kuolinpesä oli ruotsiksi dödsbo mutta varakkaan jäämistöstä muodostui sterbhus.

Kirjoitin tämän kirjoituksen muistiinpanoksi itselleni: poikkeaako Ruotsin yhteiskunnan rakenne tässäkin Suomesta? Siellä on aatelissukuja ja sitten muuten vain todella hienoja sukuja, mutta ei kai näillä Svenssoneilla Andersoneilla ole sukua lainkaan?

Meillä Virtasilla ja Korhosilla on valtava ero. Eräät sukunimet (Virtanen) ovat erittäin usein otettuja nimiä, koska Länsi-Suomen peltomailla ajateltiin vanhastaan, ettei tavallinen ihminen mitään sukunimeä tarvitse. Ellei oma ja isännimi riittänyt, käytettiin talon nimeä, joka sitten vaihtui, jos asianomainen muutti. Äidinisälläni ja hänen kahdella veljellään on eri sukunimet. Yksi veljeksistä oli viinimpää väkeä – räätäli – joten hän oli Stenhäll, joka taisi olla Tyrvään emäseurakunnassa räätälille sopivana pidetty nimi. Aika usein limperit ja lumperit ovat käsityöläisnimiä.

Itä-Suomessa sukunimiä (Korhonen) käytettiin, ja lähinnä maantieteellisistä syistä ne ovat hyvinkin vanhaa perua, ja suvut ovat usein suunnattoman suuria. Erilaisia Kemppisiä kehutaan vilistelleen herroja piiloon jo 1400-luvun lopun verokirjoissa, ja nämä kaikkien tuntemat itäiset suursuvut (tyyppiä Kinnunen, Miettinen) esiintyvät 1600-luvun alun kuuluisassa hopeaveroluettelossa. Joskus nimen takana on vaikeasti tunnistettava etunimi. Erään tulkinnan mukaan Pelkoset ovat saaneet sukunimen jonkun Pelagioksen mukaan, eli jäljet johtavat Novgorodiin.

Mutta ilmeisesti suku – sellainen joka vielä tällä hetkellä kokoontuu häihin ja hautajaisiin, on katoava eli abstraktiseksi muuttuva ilmiö. Samaan aikaan sukututkimus ja sukuseurat saavat yhä suurempaa suosiota. Outoa. Ihmiset eivät tiedä serkkujensa nimiä mutta istuvat pää hartaudesta järähdellen sukuseuran kesäkokouksessa.

Kulttuuripakina eli koseria

Lieneekö kulttuuripakina enää hengissä? Pakinoitsijan titteli tuo mieleen vain Bisquitin, joka on hyvä kirjailija. Kolumnistit, joita on hyviä, ottavat kirjoittaakseen kiinnostaviksi arvelluista tapahtumista ja ovat yleensä jotain mieltä.

Kulttuuripakinalla tarkoitan lyhyttä esseetä, jossa sana ”pakina” viittaa huvittavuuteen. Ne olivat ennen yleisiäkin. Suomen mestari oli Guss Mattson (1873-1914), oma ihanteeni, jolta kähvelsin otsikonkin, kun kirjoitin sanomalehteen (I dag – Tänään maanantaina). Eino Leino ei ollut pakinoitsijana niin hyvä kuin väitetään. Pentti Saarikoski oli nimimerkillään Nenä lähellä tätä, mutta Bisquitin edeltäjä eli kiinnostuneempi omista kielellisistä kyvyistään kuin lukijoiden huvittamisesta.

Vanhastsa pakinasta ”Suomentaja” olen osannut vuosikymmeniä muutamia pätkiä ulkoa, mutta vasta nyt löysin sen painettuna. Siteeraan lyhennellen.

” = = = En ole milloinkaan tavannut ketään suomentajaa. Tiedän sen aivan varmasti, sillä olisin heti tuntenut hänet hänen kielenkäytöstään.
Suomentajiemme murre on pääpiirteiltään suomenkielen kaltaista. Se muistutttaa suomea juuri samalla hämärällä ja hermostuneella tavalla kuin vironkieli. Juukselöikaja – se on niin lähellä, niin lähellä, mutta sittenkin kiusoittavan verhottua.
Samanlaista on suomentajan kieli. Juuri kun luulee ymmärtävänsä mitä lause tarkoittaa, se yhtäkkiä peittyy kummallisiin usviin.
’Hän oli niin säälittävä sen tavan vuoksi kuin hän käsitti asemansa ihmisten joukossa, kun vieras tahto oli määrännyt hänen kohtalonsa.’
Sanat ovat suomea, mutta mikä epävarma tunne valtaakaan lukijan. Hän tuntee olevansa suomentajien maailmassa, missä on salaisena sääntönä, että sanojen tulee kätkeä ajatukset.
Toivon että joskus tapaisin suomentajan.
Hän tervehtisi minua (jos olisin nainen) sanoilla:’Hyvää päivää, arvossapidetty markiisittareni’ tai (jos olisin mies): ’Hyvää päivää, herraseni.’
Onko kukaan milloinkaan sanonut teille herraseni? Jos on, niin se oli suomentaja.
Hän jatkaisi:’ Auki jätetystä veräjästä sattumalta puutarhaan puikahtaneiden hanhi-uskalikkojen hätisteleminen...’
’Kuinka?’ kysyisin minä.
’Tunnettte puutteeni viattomassa uteliaisuudessa’, hymyilisi suomentaja.
’Eikö teillä – ole tulkkia mukana?’ kysyisin arasti.
’Ka, oletinpa teidän tarkoittaneen Evelina tytärtäni, joka ollen jalosukuisen Fevershamin markiisin Suffolkin kreivikunnassa järjestämänsä juhlan aikana lausuman toivomuksen mukaan nyttemmin varakreivin sihteerinä...’
’Miksi tulette tänne?’ huutaisin minä. ’Menkää pois!’
’Se on hieno näyte uskollisuudesta, ja ilmauksena sen syystä pidä Charlesin menettelyä tämän jättäessä hevosen erään miekkosen haltuun, joka...’
= = =
Kun suomentaja sanoo pikkupojalleen: ’Nyt mennään kävelemään.’ Niin poika lausuu:’ Iloitsen siitä, isäni.’
Olisi hauska tietää, voivatko opettajat jo kouluajalla erottaa tulevat suomentajat muista lapsista. Jos opettaja välitunnilla kuulee jonkin lapsen sanovan:
’Ah, kelpo Arbuthnot serkkuni, lienet jo toipilas!’ Niin hän ei voi olla aavistamatta, että hänen edessään on tuleva suomentaja.”

Kirjoittaja oli Kersti Bergroth (18867-1975) ja vuosi 1928 (Suuri Pakinakirja, 1959). Tapasin hänet pari kertaa. Kerran hän oli ollut stalinistien jyllätessä Kirjailijaliiton kokouksessa ja säteili: ”Oo – se oli hurmaavaa! Siellä oli pitkästä aikaa taas niin intresantteja bolschewiikkeja!”

Bergorth kirjoitti valtavan tuotannon, josta kai parhaiten muistetaan tyttökirjat nimimerkillä Mary Marck. Valitettavasti tietooni ei ole tullut, miksi hän ajautui 1929 avioeroon Alex Matsonin kanssa, joka puolestaan oli Tuomas Anhavan ohella vahvimmin suoraan kirjailijoihin vaikuttanut teoreetikko maassamme.

Biologien henkiinjäämistaistelu

Kauan sitten, eräänä yönä, huomasin että vanhadarwinilainen iskulause ”vahvimman henkiinjääminen” ja aika pitkälle itse luonnonvalinta on hyvä esimerkki kehäpäätelmä. Henkiin jäävät henkiin jäävät. Parhaiten menestyvät ne, jotka menestyvät. Englannin ”survival of the fittest” ei viittaa vahvimpaan vaan soveliaimpaan.

Tieteelliseksi väitetty oivallus, että parhaiten ympäristöönsä soveltuvat jäävät todennäköisimmin henkiin tuotettuaan runsaasti jälkeläisiä, ei siis ole tieteellinen, ja kielikuvana eli metaforanakin se on ontuva.

Biologit ovat jo raivoissaan, ja luultavatsi sota jatkuu, kunnes vain vahvimmata ovat henkiinjääneet. Professorit Jerry Fodor ja Massimo Piattelli-Palmarini ovat ammattilaisia. Heidän kirjansa ”What Darwin Got Wrong” eli missä Darwin meni pieleen kuumentaa tunteita.

Nähdäkseni kirjassa on pahoja virheitä ja lukijoita kosiskelevaa liioittelua. Lisäksi siinä on erittäin tarpeellisia oikaisuja ja pieniä häiveitä paradigman muutoksesta, hiukan niin kuin Newtonista Einsteiniin – Newton tunnetusti kelpaa edelleen melkein kaikkeen mutta ei missään tapauksessa kaikkeen.

Hauskin, blogikirjoituksen vaativa on kirahvi-esimerkin purkaminen. Moni meistä on kuullut koulussa, että kirahvi pärjätä porskuttaa luonnonvalinnan näkymättömän käden kannattelemana, kun sillä on niin pitkä kaula. Se ulottuu napsimaan savanneilta lehtiä paikoista, joihin ärhäkämmät kasissyöjöt eivät ulotu. Kukaties geenivirhe, mutaatio, on osoittautunut muinaisuudessa onnenpotkuksi.

Nyt herra professorit sanovat, että oikeastaan puhe ei ole ominaisuuksista, joita luonnonvalinta suosisi tai hylkisi, vaan organismeista. On täysin mahdollista, että kirahville on kehittynyt pitkä kaula jonkin laajemman muutoksen yhteydessä.

He eivät liene väärässä siinä, että nyt käytettävissä olevin välinein periytyminen ja periytyvyys ovat osoittautuneet hermostuttavan paljon mutkikkaamiksi ilmiöiksi kuin alan pioneerit käsittivät.

Geneettistä informaatiota sisältävillä proteiineilla on monia teitä eliön aineenvaihduntaan. Jotkut niistä näkyvät ja ovat aina kiinnostaneet tutkijoita, koska niistä saa sepitetyksi niin sieviä kertomuksia, kuten banaanikärpäsen silmien väristä.

Mitä muuta tapahtuu, sitä emme totta puhuen tiedä. Olkoon että kysymys on kukaties pelkkä provokaatio, mutta kysymys on hyvä – onko perimän välittyminen samalla tavalla täynnä mustaa ainetta kuin maailmankaikkeus? Olisko mahdollista, että tiedämme asiasta kuitenkin erittäin vähän?

Kirjoittajat ottavat esiin erään perhosen, joka sopeutui parissa sadassa vuodessa teolllistumisen nokeamiin puihin muutamalla väritystään. He mainitsevat ikävästi, että samaan aikaan saman perhosen toukka porskutti pois tiehensä – muutamatta väriään. Silti se maistui saalistajille siinä kuin perhonenkin.

Jokin eliö (eläin tai kasvi) ”suojautuu” sulautumalla ympäristöön tai jopa jäljittelemällä toista eliötä. Mutta sekin vaihtoehto on olemassa, että esimerkiksi kasvia suojaa esimerkiksi lehmiltä myös paha maku, kenties myrkyllisyys, ja kuka tietä mitkä muut ominaisuudet.

Kiistakirjan ydin on yksinkertainen: kun jokin huomaamamme ilmiö periytyy, periytyy paljon muutakin, mitä emme huomaa. Genomin ”mustan aineen” eli merkitykseltään tuntemattoman tai havaitsematta jääneen osan. ”Genomi” on määritelmän mukaan organismin koko DNA:han koodattu perintöaines, ja lisäksi muuta. Organismien lisäksi mm. viherhiukkasilla on genomi.

Mikään ei ole niin harhaanjohtava kuin hyvä kielikuva. Biologiassa tilanne voi olla erikoisen ärtynyt, koska ainakin Amerikassa tapellaan eräiden jumaluskoisten kreationismin kanssa, ja vähemmästäkin tulee hulluksi. Asianomainen pelle tietenkin sanoo, että Jumala on luonut kaiken eli myös Darwinin ja lajinvalinnan, ja jos käsityksemme lajinvalinnasta osoittautuu ongelmalliseksi, ”Jumala on aina tiennyt senkin”. Jos jonkun kanssa ei voi puhua, on vaiettava, kuten Wittgenstein ehdotti.

Vihreät fasisteina

Kohtalokkaat muutokset vallankäytön rakenteissa tehdään mitä parhain tarkoituksin. Avainasemassa ovat ns. hyödylliset hölmöt, sellaiset kuin oikeusministeri Tuija Brax. Sen jälkeen tulevat saapasjalkamiehet.

Nyt oikeusministeri Brax ryhtyy selvityttämään terveydenhoitohenkilökunnan taustaa – rikostietoja ja luultavasti myös menettelyvirheitä – keinoin jotka tuovat heti mieleen Gestapon ja NKVD:n.

Kysymys taitaa olla taas kerran tilanteesta jossa päähänpistoille alttiit hupakot löytävät toisensa.

Luultavasti ajatus on ehkäistä ennakolta hoitohenkilökunnan tekemät murhat.

Täysin varmasti yritys on tulokseton, mutta silti ajatus on antaa erilaisille viranomaisille uskomattoman pitkälle menevät oikeudet penkoa ja levitelä ihmisten asioita, toisin sanoen rajoittaa perusoikeuksia.

Ainakaan tähän mennessä tuomioistuimen eteen joutuneet uusmurhaajat eivät ole ennen syyllistyneet (jääneet kiinni) mihinkään väkivaltaiseen käyttäytymiseen viittaavaan. Lehtien raportoimat muut laittomuuden ovat sinänsä valitettavia, mutta toisarvoisia – potilaiden omaisuuteen kajoamista ja vastaavaa.

Ainakin juristit tietävät, että viimeistään sotien päättymisestä alkaen hoitohenkilöstössä on ollut taipumusta huumaavien aineiden käyttämiseen. Ainakin sotien jälkeen myös lääkäreissä oli jokin määrä selviä morfinisteja. Lääkkeitä taitaa kadota parempii suihin jatkuvasti. Se ei ole hälyttävää.

Meillä on jo toteutettu muutos, jonka mukaan lasten ja nuorten parissa työskentelevä on velvollinen todistamaan, ettei hän ole seksuaalirikollinen. Ns. laillisuusperiaatteen mukaan rikosepäilyn esittäjä olisi todistusvelvollinen.

Suosittaisin Tuija Braxille luettavaksi sopivaa Kolmannen valtakunnan historiaa, esimerkiksi Richard J. Evansin uutta teosta. Se sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen lainsäädännöstä ja painostuksesta, jolla saksalaisen virkakunnan vastarinta murrettiin niin että lopulta myös epäily sosialistien äänestämisestä 20 vuotta sitten katsottiin rangaistavaksi teoksi. Natsien hyödyllisinä hölmöinä olivat liberaalit, jotka olivat monessa suhteessa nykyisten vihreiden edeltäjiä.

Tämä tehtiin yhteisen edun vuoksi, koska viholliset vaanivat joka nurkassa ja sosialistit ovat pahoja ihmisiä. Luterilaiset olivat innoissaan mukana. Katolisen kirkon piirissä esiintyi harmillista vastarintaa. Nykyisin muistetaan vain juutalaisten vainoaminen ja murhaaminen. Nykyisin ei muisteta, että ensin sosialidemokraatit eristettiin ja sitten porvaripuolueet opetettiin yhteistyöhaluisiksi, kunnes niitä ei enää tarvittu.

Tulevien sukupolvien etu oli sekä ruskeiden että vihreiden (ja Stalinin punaisten) perustelu ja päämäärä. Vihreätkin näkevät sadan tuhannen vuoden läpi peruskallioon, mutta eivät viikon päähän tulevaisuuteen eivätkä menneisyyteen.

Oikeusministeri Brax voisi kokeilla, miltä tuntuisi ääneen lausuttuna sana ”oikeusvaltio”. Luulen että se olisi äkkiseltään outoa ja voisi tehdä häijyäkin. Tuo termi, englanniksi ”rule of law” muuten tarkoittaa, ettei saa tehdä mitä mieleen tulee, vaikka arvelisi olevansa hyvällä asialla.

Ehkä vihreiden ja etenkin Braxin olisi aika tulla kaapista ja julistaa nyt alkuun yleinen matkapuhelinten ja Skypen kuunteleminen – molemmissa laitteet ja niiden protokollat on nimittäin kehitetty unohtamatta urkintaintressiä. Vaivaton pääsy sähköpostiin on sekin järjestetty.

Rakentava kritiikki? Tässä: terveydenhuoltoala voisi itse organisoida jyrkän salassapitovelvollisuuden sitoman toimikunnan, jolla olisi oikeus hankkia tietoja sille ilmoitetuista alalla toimivista tai alalle pyrkivistä, ja päättää, onko perusteltua aihetta kytkeä poliisi asiaan. Toimikunnan kielteisistä päätöksistä saisi valittaa yleiseen tuomioistuimeen. Jos urkintaoikeus ulotetaan kaupungissa kaikenkarvaisille hoito- ja hoivaorganisaatioiden hallintoelimille, olemme dystooppisessa urkintayhteiskunnassa, valmista kanankakkaa.

Juutalainen Singer

Kirjoitin 1.1.2007 Isaac Bashevis Singerin ristiriitaisuudesta, hänen rumasta toiminnastaan ja ainakin Yhdysvalloissa edelleen käydystä keskustelusta, oliko tämä nobelisti todellisuudessa enkeli vai paholainen.

Vastaus on helppo: on.

Tänään haluan kytkeä häntä juutalaisuuteen, joka herätti teissä mielenkiintoa. Varmaan löytyisi parempiakin esimerkkejä, mutta en pidä paremmista esimerkeistä. En halua myöskään itse näyttää esimerkkiä. Huonommista esimerkeistä haluan mainita kaikki muut kuuluisat juutalaistaustaiset amerikkalaiskirjailijat, sellaiset kuin vaikkapa Saul Bellow ja Philip Roth. USA:ssa syntynyt juutalainen poikkeaa paljossa niistä, jotka Singerin tapaan jättivät kotikontunsa ja (Singer) hylkäsivät vaimonsa ja lapsena muuttaakseen Uuteen maailmaan. Singerin vaimo ja lapsi matkustivat Moskovaan, mikä kertoo aika paljon, ja siirtyivät Israeliin ja elivät siellä onnellisina, kunnes kuolivat.

Singerin tuotanto on valtava yleiskatsaus Euroopan juutalaisuuteen, etenkin puolalaiseen versioon, mutta muuhunkin. Se on valtava yleiskatsaus USA:n siirtolaisjuutalaisuuteen, kaikista yhteiskunnan kerroksista.

Se on niin hyvä ja suosittelemisen arvoinen siksi, että se on faktapohjaltaan täysin epäluotettava. Se nimittäin on kirjalllisuutta.

Juutalaisten perinteinen, ainutlaatuinen lukutaito ja oppineisuus voi olla sen selitys, että he ovat vielä viheliäisempiä kirjalisuuden lukijoita kuin suomalaiset kansakoulunopettajat. He unohtavat yhtä mittaa, että se oli historiatiede, jonka tehtäväksi kerran määriteltiin kertoa, ”millainen maailma oikeasti oli”. Kaunokirjallisuus on pelkkää puijausta. Sangen usein kirjoittaja yrittää vaivihkaa asettua asiantuntijaksi, varsinkin ellei hänellä ole siihen edellytyksiä. Sangen usein hän koettaa laatia edustavia kuvia muista, vaikka hän todellisuudessa keksii säälittäviä selityksiä omille heikkkouksilleen.

”Moskatin suku” on se Singerin romaani, jota suosittelen, jos arvelette jaksavanne lukea yhden, paksun. En suosittele kartano-sarjaa enkä esimerkiksi ”Orjaa”. ”Shosha” on erittäin hieno mutta niin raju tuhoutumiskertomus, että neuvon varovaisuuteen.

Helpointi on ottaa jompikumpi laaja novellikokoelma, vanhasta maasta tai uudesta maailmasta. Vaikka vastustaisitte novelleja omantunnon syistä, tulette yllättymään. En yhtään ihmettele, että Singer suhtautui kalseasti Thomas Manniin mutta ihaili ja piti mestareinaan Maupassantia ja Tshehovia. Vähällä paljon, pohjattoman syvää ja vihlovan dramaattista.

Minäkin melkein kadehdin niitä teistä, joilla on vielä edessä tämä herkkukateria kaikille aisteille. Itse en ehkä osaa suhtautua Singeriin aivan mutkattomasti, koska suomensin hänen kirjoistaan monta, viisi tai kymmenen (Tammen keltainen kirjasto). Kiitos kysymästä, vaikeaa oli, varisinkin kun en osaa jiddishiä ja Singer kirjoitti tuolla kielellä ja rinnan englanniksi ja tutkijat ovat lähes yksimielisiä suurista tyylieroista. Jiddish on kuulemma Singerin kynästä valuessaan löysänlaista ja välillä outoakin. Hänen englantinsa uskomattoman kirkasta ja helppoa. Sellaiselle lukijalle, joka aikoo repäistä ja opetella lukemaan englanninkielistä proosaa (kova tehtävä sinänsä) ehdotan juuri Singeriä tai Hemingwayta ja varoitan ankarasti Faulknerista ja itse asiassa useimmista klassikoista.

Etenkin britit tuntuvat noudattaneen sääntöä: miksi ilmaista asia selvästi, kun sen voi tehdä niin ihanan mutikkaasti?

Singerin suuri suosio kristittyjen lukijoiden keskuudessa ja pieni juutalaisten joukossa johtuu siitä, että hänellä on ilmeinen tarve kuvailla kummallisuuksia, etenkin eroottisia. Hän oli viehättynyt sekaannuksista sukupuolissa (”Yentl”) ja Uskonnollisista huijareista (”Lublinin taikuri”), varsinkin jos näistä tuli fanaatikkoja tai muuten hämmstyttävän pyhiä henkilöitä.

Televisiohaastattelussa hän vastasi kysymykseen:”Kyllä... uskon yliluonnollisiin ilmiöihin – mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista... Jumala on olemassa, jos häneen vainuskoo.”

Rippisalaisuus

Katolinen kirkko jaksoi ainakin Puolassa vastustaa Gestapota. Ortodoksinen kirkko ei tietojeni mukaan kyennyt muuhun kuin säilyttämään itsensä. Neuvostoliiton kaaduttua kirkko nousi omalatuiseen asemaansa.

Suomessa evankelisluterilaisen kirkon suunnalta on tähän mennessä kuulunut puoli repliikkiä rippisalaisuuden rajoittamisesta.

Arkkipiispa Paarma sanoi suunnilleen ensimmäisenä eläkepäivänään, etteivät pedofiilit taida käydä ripittäytymässä.

Hän jätti mainitsematta, että pedofiilien uhrit kyllä käyvät.

En ole uskaltanut tähän mennessä kirjoittaa pedofiileistä. Kaikki tietävät, että tähän mennessä ilmi tullut on vain jäävuoren huippu, ja että kysymyksessä on inhottava, eräiden muotoilujen mukaan kaikkein inhottavin rikos.

En ole saanut selville, mistä kaikki tietävät tämän jäävuorijutun. Inhottavia rikoksia osaisin luetella itsekin, esimerkiksi lasten kiduttamisen ja surmaamisen. Itse asiassa en pidä aikuistenkaan kiduttamista ja surmaamista hyvänä. Usein korostettu ero turvattomien ja täysivaltaisten eli aikuisten välillä ei jaksa yllättää minua – tunnen rikoslakia vain 600 vuoden ajalta, ja koko sen ajan tuo periaate on ollut käytössä.

Olemme siirtyneet uusien tapojemme myötä, uuden tekniikkamme avulla, sellaiseen aikaan, että perusteeton epäily voi olla ihmiselle tuhoilu.

Kirjoitin siis perusteeton epäily, joka tarkoittaa valhetta, erehdystä, ilkeämielisyyttä, väärinkäsitystä jne.

Pelkään tietäväni, miten käy esimerkiksi peruskoulun opettajalle, joka on nimetty pedofiiliksi. Ainakaan en haluaisi olla hänen asemassaan siinkään ehkä harvinaisessa tilanteessa, että epäily voitaisiin heti todistaa erehdykseksi.

Yleinen hallinto on pakottanut ensin lääkärit ja nyt siis papit kuukausipalkkaisiksi ilmiantajiksi. Lääkärien omasta mielestä heidän tärkein tehtävänsä on elämän puolustaminen. Pappien vakaumuksen mukaan heidän ensisijainen alueensa on ihmisen sielu, joka tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin mieli tai tietoisuus.

Ei maksa vaivaa kysyä, onko sielua olemassa. Ehkä ei. Tietoisuus lienee kuitenkin olemassa, ja siihen sisältyy jossain tapauksissa häpeän ja syyllisyyden tunteita. Pappi on velvollinen myös herättelemään niitä tunteita esimerkiksi varoittamalla vanhempia laiminlyömästä lapsiaan työn tai rikastumisen verukkeella.

Vastaan valmiiksi itsestään selvään moitteeseen: Kemppinen vähättele aikamme pahinta ongelmaa eli pedofiliaa. Ei vähättele. Lisäksi olen tavannut pedofiilejä, tutkinut heidän tekojaa, puhunut heidän kanssaan ja seurannut heidän vaiheitaan maan eri kuritushuoneissa.

Kiinnitän vain huomioni siihen, että julkista mielenkiintoa ohjaillaan kömpelösti, eikä kukaan osaa edes älähtää. Tarvitsemme supersuperhyperuutisia, ja ellei niitä ole, sitten keksitään. Jos ilmenee aidosti huolestuttava asia, kuten tällä hetkellä Euroopan talous, ajatteleva kansanosa järjestää kilpailun, kuka ensimmäisenä ymmärtää asian väärin.

Sekä demokraattisten että fasististen järjestelmien yhteinen ongelma on sama kuin jännityselokuvien, uskottavien viholliskuvien (kuvitelmien) luominen. Sana ”propaganda” tarkoitti alkujaan etenkin viholliskuvan muokkaamista. Sana syntyi historiallisissa olosuhteissa, joissa ”meidän” ylemmyyttä ei tarvinnut kuuluttaa. ”Me” olivat kaikki yli-ihmisiä. Siksi tarvittiin ali-ihmisiä.

En tiedä, mitä pedofiliaongelmalle olisi tehtävä, ja vaikka tietäisin, kukaan tuskin kuuntelisi. Se on nyt remmissä olevien, nuorempien ongelma. Halusin vain huomauttaa sävyisään tapaani kirkolle, jonka kaikinpuolinen paheksuminen on muotia, että päästäessään poliisit ja juristit tutkimaan rippikäytäntöään se luopuu paljosta.

Tunteja tuhansia

Ettemme riitelisi siitä, mistä olemme samaa mieltä, muutama yhteenveto matkalla suomalaisuuteen.

Kenestäkään ei saa kouluttamalla huippujuoksijaa, tutkijaa, muusikkoa. Pohjalla tarvitaan täysin poikkeuksellinen perimä. Juoksijoilla kuulemma eri tyyppisten lihasten suhde, poikki- ja pitkittäisjuovaisten, on syntymäominaisuus, jolle ei mahda mitään.

Hiljan sattui silmään yllättävä tieto. Olin kyllä kuullut, että Beatlesit soittelivat aikoinaan Hampurissa ja menestys alkoi tavalla tai toisella sieltä. Nyt luin, että he päätyivät soittamaan erääseen stripparihalliin oikeastaan sattumalta, ja soittivat sitten kuusi, jopa kahdeksan tuntia illassa yleisölle, joka viis veisasi soitannosta. Olihan tarjolla niukasti pukeutuneita naisia.

Niinpä heidän piti pian opetella neljäskin sointu ja kun uudet kappaleet tuntuivat hankalilta, ratkaisu oli säveltää itse jotain. Tulos oli se, että he olivat soittaneet ja soittaneet yhteen kymmenen kertaa enemmän kuin mikään muu aloitteleva porukka, kun levyt alkoivat ilmestyä ja ainutlaatuinen menestys alkoi.

Sama lähde totesi asian, josta olisin varovasti samaa mieltä: jos Mozart olisi kuollut 18-vuotiaana, hän olisi luultavasti alaviite historiassa sekä soittajana että säveltäjänä. Kyllähän sieltä löytyy tulossa olevan ainutlaatuisuuden merkkejä, mutta vasta merkkejä.

Kun Mozart oli ihmelapsi ja kun hänen isänsä ei suinkaan ollut ”Amadeus”-elokuvassa kuvattu tunnoton kelmi, vaan arvostettu ja ymmärtävä viulunsoiton opettaja, hän oli sekä soittanut että säveltänyt toden teolle kehiin noustessaan kymmenen kertaa enemmän kuin kukaan muu saman ikäinen.

Tämä tuli mieleen, kun jääkiekkoilija V. Peltonen selitti hämmentävän lempeään tapaansa televiossa eräästä venäläisestä mestarista, että tämä on aina ollut erikoisen ahkera harjoittelemaan.

Sama asia – nerokkuuden toteutumisen edellyttämä suunnaton työnteko – näkyy myös toisin päin. Ehkä jätän nimet mainitsematta, mutta miten moni kirjailija ja taiteilija on ryhtynyt nuorena, arvostelijoita ja palkitsijoita uskoen, mestariksi ja tyytynyt sitten osoittamaan tuota mestaruutta.

Olin hyvin ilahtunut, kun löysin myös Claudio Arraun Beethovenin pianosonaattien 1960-luvun version (Philips). Arrau konsertoi lähes 80 vuotta, ihmelapsi kun oli. Ja hän harjoitteli. Vasta nyt, tässä korkeassa iässä, ymmärsin lopulta, ettei ”Kuutamosonaatti” ole helppo, etenkään ei se ensimmäinen osa, jota kakarat soittivat ennen. Kieltämättä se ei aseta esittäjille erityisiä vaatimuksia siinä mielessä, että osaa kolistella oikeat nuotit oikeaan aikaan, ja myös arpeggiot on ongelmattomia. Kaikki muu onkin todella vaikeaa.

Arraun tulkinnasta kuulee, että se kuutamo lankesikin veteen. Esitys lainehtii ja on aivan täynnä hienoja yksityiskohtia ja tarkasti mietittyjä painotuksia. Esitystä kuuntelee aivan kuin ei olisi tuota teosta ennen kuullutkaan. Mieleen tulee tunturipuro, jollaista olen kieltämättä katsellut myös kuutamossa. En neuvo toisia tekemään niin. Vaikutus on hypnoottinen. Kun siinä toljottaa aikansa, ei ehkä osaa enää erämaasta pois.

Tieteessä on toki äkkivoittoja ja jopa tuntemattoman tekijän läpimurtoja, mutta vieläpä patenttirekisterit osoittavat, että merkillisen usein näennäisesti aivan uudenlainen keksintö on ”emergentti ilmiö” eli sinänsä tunnettujen osien aivan yllättävä yhdistelmä, ja se havaitaan suunnilleen samaan aikaan eri puolilla maailmaa.

Silti on vaikea keksiä, mikä muu kuin itse keksintö erotti radioputken, transistorin tai integroidun mikropiirin keksijät muusta porukasta. C. Shannonin informaatioteorian luonut paperi 1948 on nerokas, mutta työpaikka oli Bell Labs ja samassa puuhassa mm. ruotsalaissyntyinen Harry Nyquist.

”Nerojen kouluja” on olemassa. Ainakin Ranskassa ne ovat maanvaiva. Kannattaisin jääkiekon järjestelmää; se on ollut meilä Hiitissä käytössä kymmenen vuotta. Kykyjen etsiminen. Haetaan nuoria. Hommataan heille palkka ja paikka. Hämmennetään ja sekoitetaan. Annetaan hautua miedossa lämmössä (70°).

Rättikauppiaat

Moni on varmaan äkännyt, mikä on kupletin juoni. Yritän tietenkin hahmotella käsityksiä Suomen vahvuuksista. Jos viisauksiaan julkaisee kirjana, ehkä niille käy niin kuin toistenkin kirjoille. Joku niitä lukeekin, kukaties. Sitten ne unohtuvat, eikä niillä ole vaikutusta. Muistelin Pekka Kuusen kirjaa, jonka piti muuttaa maailma ja maa, ”Tämä ihmisen maailma” (1982).

Ehkä se johtui siitä, että kirjoittajan suuresta oppineisuudesta huolimatta biologiset ja sosiologiset peruskäsitykset osoittautuivat virheellisiksi. Kaikki innostuivat ”kulttuurievoluutiosta”, mutta ajatus ei johtanut mihinkään.

Käsityksiin juutalaisista sisältyy usein hämmästyttävä määrä rasismia, varsinkin kun heitä kovasti kiitellään. Juutalaisten ansiot tieteessä ja eismerkiksi musiikissa ovat valtavat. Mutta ilmiö ei vaadi selityksekseen fysiologisia haaveiluja. Euroopassa hyvin monet ammatit ja elinkeinot olivat juutalaisilta kiellettyjä. Saksaa puhuvissa maissa jotkut alkoivat elää musiikilla 1800-luvun puolessa välissä.

Yllättävän moni yhdeksänvuotias ihmelapsi oli todellisuudessa perheensä elättäjä. Tällä vuosituhannella monet aasialaiset nuoret ovat kunnostautuneet Kalifornian yliopistoissa. Selitys on sama: takana on perheen tai suvun tuki ja toiveet.

Valmisvaateteollisuus otti vauhtia Yhdysvalloissa jo 1800-luvun puolella, ja myös siinä juutalaisten rooli kehittyi nopeasti keskeiseksi, jopa johtavaksi. Nyt tulivat käyttöön Itä-Euroopasta muuttaneiden siirtolaisten kotikylässä kehittyneet käsityötaidot ja pikkukaupungeissa opittu kaupankäynti, samoin lyhyttavara-alalla.

Hollywoodin kultakauden suurimmista elokuvatuottajista muistaakseni vain Zanuck ei ollut juutalainen. Esimerkiksi Sam Goldwyn, ennen Goldfisch, kaupusteli käsineitä ennen kuin osui elokuvan kultasuoneen.

Goldwyn kaltaisilta hansikkaiden tai erilaisten pitsien, nauhojen, liinojen ja vähäisten vaatekappaleiden kaupustelijoilita ei ihme kyllä edellytetty kehuttavaa kielitaitoa, mutta sitä enemmän kykyä aavistaa, mikä kelpaa ostajille, ja paljon itsetuntoa ja peröksiantamattomuutta myymisessä.

Goldwynin kaltaiset kaupustelijat olivat yötä päivää tekemisissä hienostumattoman yleisön, miesten, naisten ja lasten kanssa, ja tekivät parhaansa kartoittaakseen kaikki maut.

Tästä on hyvin lyhyt askel elokuvaan ja kirjallisuuteen, joka kustantamisen ohella on myös juutalaisten vahvaa aluetta – myös Euroopassa, jossa esimerkiksi Ruotsin Bonniers (Suomessa nyt Alma, osana Tammi) on valtio valtiossa.

Kun tähän kuvioon lisätään kaksi muuta ammattikuntaa, joissa juutalaisten vaikutus oli vahva, nimittäin lakimiehet ja pankkiirit, kuvio alkaa olla valmis, ja äkkinäisestä tuntuu, että Hitler oli oikeassa. Mutta Hitler oli väärässä.

Juutalaisten menestys ei johtunut juutalaisuudesta, vaan siirtolaisuudesta. Hitlerin Itävallassa siirtolaisuus tarkoitti liikkuvuutta keisarikunnan sisällä. Juutalaista uskontoa tunnustavat ihmiset muodostivat lahkoja ja inhosivat toisiaan kuten muutkin ihmiset. Ilmiöllä ei ole biologisia eikä siis ”rodullisia” syitä.

Yhdysvalloissa näkyvät juutalaisryhmät eivät tunteneet toisiaan, eivät puhuneet samaa kieltä, eivät käytännössä tunnustaneet samaa uskontoa eivätkä olleet erikoisen halukkaita auttamaan toisiaan edes toisen maailmansodan hirveyksissä.

Heillä oli kyky, jota suomalaisen on syytä miettiä: kyky tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka eivät pitäneet heistä. Saksassa se petti. USA:ssa (ja Englannissa) se toimi. Pääministeri Benjamin Disraeli (1804-1881) oli jo juutalainen.

Päähän pistänyttä

Tämä eräskin T. Soini harjoittaa kreikkalaistyylistä politiikkaa. Loistava retoriikka yhdistyy helposti käsitettäviin asioihin; yhteys totuuteen ja todellisuuteen ei ole estämässä ilmaisun sujuvuutta.

Myös kokeneet kansanedustajat ja lehtien kolumnistit kiistelevät Saksan ja Ranskan pankkien antamista luultavasti tyhjänpäiväisistä ”sitoumuksista” osallistua kriisin hallintaan. On puhuttu myös sopimuksista.

Kukaan ei ole kuitenkaan kertonut minulle, miltä näyttäisi sellainen sopimus, jolla vaikkapa saksalainen pankki voisi sitoutua osallistumaan Kreikan finanssikriisiin kattamiseen ainakin siltä osin kuin sen arvellaan olevan sijoittajien aikaansaama.

Suomessa ja muissa tuntemissani maissa sellaiset sitoumukset on pankkilainsäädännössä kielletty. Osa kriisinhoitoa on rakentaa entistä pitävämpi järjestelmä estämään kummallisia sitoumuksia, joita etenkin investointipankit ovat harrastaneet etenkin Yhdysvalloissa.

Eräässä energiayhtiö Enroniin liittyvässä operaatiossa oli hiukan ylii 3 000 erilaista oikeudellisesti sitovaa tointa ja yli 10 000 sivua sopimuksia. Parhaitten yliopistojen etevimmät laskentatoimen professorit eivät saaneet niistä selvää ja epäilivät, ettei niitä ymmärtänyt liioin J. Skilling, joka istuu parhaillaan 24 vuoden tuomiota asiasta (joka on vielä vireillä korkeimmassa oikeudessa). Tuollaisia sopimuksia oli tuhansia.

Toisin kuin osakeyhtiöissä pankilla on tavoitellessaan mahdollisimman suurta voittoa oikeudellinen velvollisuus huolehtia vakavaraisuudestaan ja maksukyvystään. Olen kirjoittanut jatkuvasti voiton tavoittelun aatetta vastaan ja tarjonnut tilalle yrityksen jatkuvuuden turvaamista.

Kerran (7.11.2006) kirjoitin otsikolla ”Mikael Lilius ei pääse taivaaseen”. Sävyäni pidettiin sopimattomana, mitä se olikin. Nyt tosin ystäväni Markku Kuisma on omasta puolestaa ryhtynyt puhumaan rosvoparoneista, ja olen edelleen sitä mieltä, että sananvalinta on onnistunut, vaikka ei mairittele kohteitaan.

Tämä tulkinta on mahdoton todistaa: ortodoksinen kirkko ja reaalisosialismi yhdessä esiintyi samanaikaisesti kuin kasvava korruptio ja mm. Neuvostoliitossa kirkko ja valtio löysivät tarvittaessa toisensa etsimättä, kuten nyt Venäjällä. – Moniko luulee, että Putinin näkyvä kirkollisuus johtuisi henkilökohtaisesta hurskaudesta?

Ortodoksinen kirkko ilman reaalisosialismia näyttää olevan tappava yhdistelmä.

Kreikan perustuslain 3. artiklan mukaan

1. The prevailing religion in Greece is that of the Eastern Orthodox Church of Christ. The Orthodox Church of Greece, acknowledging our Lord Jesus Christ as its head, is inseparably united in doctrine with the Great Church of Christ in Constantinople and with every other Church of Christ of the same doctrine, observing unwaveringly, as they do, the holy apostolic and synodal canons and sacred traditions…
2. The ecclesiastical regime existing in certain districts of the State shall not be deemed contrary to the provisions of the preceding paragraph.
3. The text of the Holy Scripture shall be maintained unaltered. Official translation of the text into any other form of language, without prior sanction by the Autocephalous Church of Greece and the Great Church of Christ in Constantinople, is prohibited.

Myös kreikkalaiset tutkijat joutuvat viittaamaan kirkon rooliin keskeisenä uudistusten vastustajana ja perinteen ylläpitäjänä. Televisiostakin tuttu kreikkalainen ylpeys (filotimo) on nykyisin ruotsalaisen Kallifatidesin mukaan myös ”kyky joustaa turhan suoraviivaisista rehellisyyskäsityksistä” – etenkin jos näin meneteltäessä uhrina on ”ulkomaalainen”, kansaa petkuttava poliitikko tai EU.

Tiettävästi kirkon siunausta tällaiseen ei edes tarvita. Se on itsestään selvää. Vahvan ja yhtenäisyyttä korostavan kirkon lisäksi taustalla ovat tietysti entisen isäntävaltion osmannien korruptioon perustunut valtio ja Bysantin perintö.

Kysymyksiä kirjallisuudesta

1. Ruotsalainen lääkäri. Kirjoitti englanniksi. Asui Italiassa. Harjoitti ammattiaan majesteettisissa piireissä. Pääteos tiettävästi 1900-luvun myydyimpiä ja käännetyimpiä.


2. Skotlantilaissyntyinen lääkäri. Osallistui buurisotaan, kirjoitti siitä ja aateloitiin. Uskoi keijukaisiin. Piti suosituimpia teoksiaan toisarvoisina ja toisarvoisia teoksiaan onnistuneina.


3. Englantilainen lääkäri, joka oli keskittynyt kirjallisuuteen jo valmistuessaan. Lienee ansainnut kirjoittamisella 1930-luvulla enemmän kuin kukaan muu.

4. Venäläinen lääkäri, joka kirjoitti tubeerkuloosistaan huolimatta myös Mustanmeren rannalla.


5. Englantilainen lääkäri, joka kirjoitti 1819 oodin kreikkalaiselle uurnalle ja kuoli pian, nuorena.

6. Skotlaintilainen lääkäri, jonka romaanit olivat sodan aikana ja jälkeen suunnattoman suosittuja ja myös kiitettyjä myös meillä.


7. Ranskalainen lääkäri, joka kirjoitti aikansa suosituimman tarinan jättiläisestä ja tämän suvusta ja ystävistä.


8. Saksalainen lääkäri, jonka kuuluisimman kirjan nimi on osoite, kaupungin nimi ja tori.


9. Ranskalainen lääkäri, joka on edelleen kirjailijana erittäin arvostettu, myös Suomessa. Ennen sotaa ja sen aikana rasisti, antisemitisti, julkinen Saksan ihailija ja yhteistoimintamies.


10. Saksalainen lääkäri 1800-luvun alussa toiminut, jonka näytelmiä esitetään tänäkin päivänä; surulliseen murhatarinaan perustuva ooppera on 1900-luvun kiitetyimpiä.


11. Venäläinen lääkäri, joka kirjoitti mm. Margaretan erikoisista vaiheista Neuvostoliitossa.

12. Amerikkalainen lääkäri, jota pidettiin kuollessaan 1963 maan merkittävimpiin kuuluvana runoilijana.


13. Suomalainen lääkäri, joka esittäytyi vain laajan runoelman toimittajana, vaikka hänen kädenjälkensä lienee ollut keskeinen.


14. Suomalainen lääkäri, joka julkaisi romaaneja, lystillisiä laulun sanoja ja omituista puheenpartta viljellen jutelmia kotikaupungistaan.


15. Suomalainen lääkäri (1948-2008), joka saavutti suurta kiitosta niukoilla, harvakseltaan ilmestyneilä romaaneillaan.


16. Suomalainen lääkäri, s. 1972, asuu Kirkkonummella, täydessä kirjoittamisen vauhdisssa; saanut kiitosta ja palkintoja.



17. Mitä Bertie Woosterin kamaripalvelija sanoi lukevansa vapaa-aikoinaan?


Osa kysymyksistä on helppoja, osa niin vaikeita, että ihmettelen jos joku tietää kaikki. Olen jättänyt pois muutamia ilmeisiä nimiä, koska he harjoittivat lääketieteen opintoja, kuten Schiller, mutta keskittyivät muuhun. Vastaukset kommenttina.

Ominaisvektori

Katso kuvaa. Se on kopioitu luvattomasti verkosta, johon se lienee kopioitu luvallisesti tutkimuslähteestä. Lupaa ei tarvita, koska kysymyksessä on siteeraaminen, hyvän tavan mukaisesti.

Ja tästä tulee mieleen toissapäiväinenkin yhteensattuma. Taisin sanoa Enbusken radio-ohjelmassa, että C-kasetti vaikutti voimakkaasti ja myönteisesti Suomi-rokin ja Paula Koivuniemen kehitykseen. Kun tulin kotiin, havaitsin sanomalehdessä samaa asiaa koskevan kirjoituksen, ja lähetän näin blogin kautta tutkijalle terveiseni.

Vaikka nimittäin tyhjien C-kasettien myynti 1970-luvulla ja 1980-luvulla oli vaikuttava ja mm. minulla on suuri määrä äärimmäisellä huolella hyvällä Tandbergin nauhurilla vinyyliltä kopioituja äänityksiä ja pahvilapuille pikkumaisen tarkasti tekstattuja tiedotuksia nauhojen sisällöstä, luulen että tuon musiikin leviämisen ja siis kaupallisen menestyksen avain oli – bensa-asemat.

Nyt bensa-asemat ovat juuri katoamassa maasta. Niitä ei ole liiemmin tutkittu. Väittäisin muistavani, että oli sitten Shell tai Esso, Union tai Gulf, kassalla oli aina valikoima taiteellisesti korkeatasoista kasettituotantoa, jota myytiin kuin siimaa, milloin Koivuniemeä, milloin Kansaa tai kerrassaan Danny ja Armi. Tässä omat muistoni. En ostanut. Mutta eräs henkilö oli ystävällisesti lainannut isänsä 102 osittain Jenkeistä ostettua jazz-levyä, jotka kopioin kaikki.

Me sitten käytimme nekin Shellin kasetit uudestaan, koska kopioinnin estona toimineet aukot kasetin takaseinässä oli helppo peittää teipillä, ja kyllä pelitti!

Takaisin jutun kuvaan. Sen olen tiennyt, että näen työhuoneeni ikkunasta Suomen pronssikauden rajan. Rajamuodollisuuksia ei tiettävästi ollut, mutta tästä se meni. Sisämaassa asui pöljä kansa, oli kai jolkottanut riistaelukoiden perässä ja kauhonut kaloja jo tuhansia vuosia. Rannikolla asui joukkoa, joka yksi nimitys on sotakirveskansa. He lienevät olleet vähintäänkin hyvää pataa Baltiassa asuvien kanssa ja voi olla, että kielessäkin oli sukulaisuutta.

Sielullinen ongelmani on, etten osaa yhdistää tätä geneettistä karttaa olemassa oleviin tietoihin esihistoriasta. Kartta kertoo, että suomalaiset ovat ominiasvektorilla mitaten geeniperimältään järkyttävän kaukana muista Euroopan alueen asukeista. Syiksi mainittu etäisyys ja eristyneisyys eivät vakuuta.

Ei Suomesta ole Italiaan sen pidempi matka kuin Italiasta Suomeen. Pronssikausi tarkoittaa samaa kuin ammattimainen, hienostunut kaupankäynti.

Katso Helle (ed.), The Cambridge History of Scandinavia. Volume I, Prehistory to 1520. Pronssikauden kirjoittaja ei ole nimeltä outo, Ari Siiriäinen.

Taloudellinen nousukausi näkyi jo suppilopikarikulttuurissa, ja pronssikaudella Tanska oli maailmankaupan akseli. On melkein anteeksiantamatonta kävellä Kööpenhaminassa kansallismuseon ohi, paitsi tietenkin, jos on liian juovuksissa. Siellä näytteillä olevat kulta-aarteet panevat nielaisemaan.

Arkeologit ja kielitieteilijät ovat olleet tukkanuottasilla, ja asiantuntevan sanansa ovat sanoneet jotkut professorit, jotka eivät ole asiantuntijoita ollenkaan.

Suomensukuisten kansojen maahanmuutto on useimpien mielestä sivuutettu erehdys. Itse ajatus kansainvaelluksesta on kalventunut. En tiedä, onko kukaan keksinyt sanoa, ettei mikään kansainvaellus, edes tuhannen hengen kulku, ole mahdollinen, ellei voi tappaa ja ryöstää mennessään. Matkalla pitää syödäkin, ja pitkällä matkalla syödä paljon.

Heti kun väestöllä alkaa olla jotain, esimerkiksi suvun hautoja tai peräti talo, kulkeille lähtemisestä tulee vastenmielinen ajatus. Sitä vastoin kieli ja tavara vaeltavat ihmisten mukana nopeasti.

Arvaukseni: täällä on pesinyt sama porukka aikojen alusta, jolla nyt tarkoitan useita tuhansia vuosia. Väestön ja kielen muutokset ovat kukaties turhia oletuksia. Kun tietoa ei ole saatavissa, on pakko ajatella.

Täsmäkiristys

Helatorstaina aamulla unohtui sanoa Enbusken radio-ohjelmassa, etteivät syyllisiä tekijänoikeuksien suuriin sotkuihin ole rikollisiksi väitetyt kuluttajat, vaan taitamattomat jättiläisyhtiöt.

Musiikin mestareiden eli BMG:n, Warnerin, Sonyn ja Disneyn aiheuttama tilanne muistuttaa erittäin paljon pankkikriisejä. Laskun maksajiksi omista möhläyksistä on haettu kuluttajat. Seuraavaksi ovat vuorossa veronmaksajat.

Tuotannollisen toiminnan kassavirta ja taseista luettava, väitetty varallisuus ovat karanneet liian kauas toisistaan. ”Tekijänoikeusjohdannaiset” hallitsevat. Oikeuksia käytetään luottoinstrumentteina ja vakuuksina ja niiden annetaan vaikuttaa yhtiön arvoon yrityskaupoissa.

Tekijänoikeuksissa on sama ongelma kuin fyysisessä varallisuudessa. Niillä ei ole paljon arvoa, ellei kukaan halua ostaa.

Sen kunniaksi myös Suomen eduskunta, suuri valiokunta ja sivistysvaliokunta, ovat vähin äänin muuttaneet mieltään ja hyväksyneet ”Lex Beatlesin”. Musiikkiesityksen oikeussuoja on pidentymässä nykyisestä 50 vuodesta.

Tilanne on sekä järjetön että kohtuuton.

Patentti on rakenteeltaan samanlainen kuin tekijänoikeus. Kohde on aineeton eli kuvitelma, ja kauppoja tehtäessä kukaan ei ole turvassa, koska saantosuoja ei ole.

Patenttibisneksen nerokas uudistaja on amerikkalainen Genzyme. Merkittäviä tuotteita on noin kuusi. Useimmat on tarkoitettu hyvin havinaisiin tauteihin. Lääkkeet ovat potilaille välttämättömiä. Eräissä esimerkkitilanteissa hoito eli lääkkeiden nauttiminen maksaa potilaalla 200 000 dollaria vuodessa, koko loppuelämän.

Siinäpä ansaintalogiikka!

Kieltämättä samaan aikaan jopa GlaxoSmithKline purkaa orpopatentteja päästämällä suojattuja mutta vähälle käytölle jääneitä preparaatteja markkinoille halvalla tai ilmaiseksi. Puhe on siis kemiallisista kaavoista eli valmistusohjeista, ei valmisteista.

Suomen lääketeollisuuden suuri idea oli ja meni – meillä ei ollut lääkepatentteja eikä niitä siis suojattu tässä maassa (muuta kuin mutkikkaasti valmistusmenetelmän kautta), joten meikäläiset lääketehtaat kopioivat kilvan länsimaisia valmisteita, ja niitä myytiin Neuvostoliittoon junalasteittain.

Muistaakseni vaikeuksia esiintyi jo silloin kun uusi lääke Tagamet käytännössä poisti mahahaavan teollistuneen maailman valikoimasta. Pitkälle 70-luvulle mahahaava oli ollut statussymboli siinä kuin Mercedeskin. Sen puuttuminen oli häpeällinen poikkavuus. Jopa työmiehet pistelivät lusikalla ruokasoodaa. Tietysti asiaan vaikutti sota-ajan ja pulavuosien niukka ruoka, joka tosin yleisesti, koko maan mittakaavassa kohensi kansanterveyttä.

Joskus on häiritsevää nähdä elokuvissa ratkaisevassa kohdassa asiavirheitä. Useammassa viime vuosien sotaelokuvassa haavoittuneet ovat tiputuksessa. Todellisuudessa tuohon menetelmään ei ollut edes neuloja. Haavoittuneet kärsivät jatkuvasta janosta. Antibiootteja ei ollut muilla kuin Yhdysvaltain armeijalla. Suomessa niistä tuskin tiedettiin. Tulehdukset tappoivat, ellei 30-luvun ihmelääke sulfa auttanut. Sitä sisältäneen Prontosilin patenttikausi oli onneksi ohi, kun valmisteen bakteereja tuhoava vaikutus tuli yleisemmin tietoon.

Otin lääkepatentit esimerkiksi, koska niissä on paljon hyvaa ja paljon arvaamattomiakin vaaroja. Tekijänoikeus on mainio asia tekijän kädessä, mutta teollisuuden tehtävä on katsoa, ettei se oikeus siinä kädessä kauan viihdy. Ja lisää suoja-aikaa Beatleseille ja Elvikselle on liikaa. Vanhojen esitysten rahallinen merkitys on näitä harvoja tähtiä huomioon ottamatta erittäin vähäinen.

Liikaa mikä liikaa.

Vahinko että hän on roisto

Kuvassa (vas.) Eero Heinäluoma. Mutokuva on hyvin taiteellinen, koska se näyttää kohteen aineksen ja ulottuvuuden.

Myös Erkki Tuomioja ilmoitti eduskunnassa, että Suomen pitäisi luistaa maksamasta osuutta Kreikan apupaketista, koska muut euromaat sen sitten maksavat. Sitä hän ei näy maininneen, mitä siinä välissä tapahtuisi.

Tuomioja on kunniallinen mies, kuten Marcus Antonius sanoi Brutuksesta Shakespearen mukaan. Siten on pidettävä varmana, ettei hän tuon mielipiteen esittäessään ajattele, miten imelältä tuntuu seuraavissa vaaleissa korostaa, että me vastustimme veronmaksajien varojen haaskamista, vastustimme EU:n sisäistä kehitysapua ja vastustimme väkivaltaisuuksien leviämisen estämistä. Ehkä hän voisi kuitenkin nyt, tuon lausunnon jälkeen, poistaa Sadankomitean merkin varustuksestaan, koska vuosikymmeniä rummutettuja aatteita ei ole enää olemassa.

Mielessäni on siis joukko äänestyksiä ja politiikkaa, vaikka kysymys ei ole minun kakunpalastani.

Ajatukseni on tänään toivoen tekijänoikeuden omistajien ymmärtämystä siteerata Matti Kuusta. ”Runon ja raudan kirja” (1935, omistettu Akateemiselle Karjala-Seuralle) sattui löytymään vanhempieni kirjahyllystä väärältä hyllyltä.

Tunnen kirjan hyvin. Nyt käsitän, miksi Kuusi tämän ja sangen hyvän sodanjälkeisen runokoelman ”Routa liikkuu” jälkeen vaihtoi alaa. Yksi syy oli tietenkin Martti Haavio, joka P. Mustapäänä oli suuri ja suosittu ja Kuusen esimiehenä ja opettajana tiettävästi hankala. Perimätiedon mukaan hän, Haavio, ei ollut henkilönä varsinaisesti leppoisuuden perikuva. Kuusi oli sen sijaan hyvä tulemaan toimeen hankalien herrojen kanssa. Toinen syy on suuren lahjakkuuden aiheuttama hajanaisuus.

Olen kuullut, että jossain on sellainen katukin kuin Vasikkahaantie. Mainitsemassani runokokelmassa on ”Sinfonia Vasikkahaasta”. ”On lahja tämä laulunen haan siipirikko perhosen.../ Ja sivuosat taasen on/ suualaa kahden sammakon,/ ja niistä niinkuin kaikki ties,/ on laulajia joka mies.”

Seuraavassa rikon siteeramani runon säerakennetta.

”Oli siivissä nimittäin syntymävikaa. Pyhäpöksynsä ressu nyt ryöttää ja likaa./
Koko paksusti sentään elellä päti. Pesän perholle soi eräs etanatäti./
Hyvin kummia joskus on kohtalon potkut. Kokon pikkuisen pykäsi niitylly jotkut./
Ihan läjässä yökköjä liekkeihin lappoi. Vesa etanan jalosti pyyteensä tappoi./
Sydänhalvaus elämänlankansa murskas. Suri kauan ja kauan ja karvaasti etana hurskas.”

”Kurjuutta, hätää paljon on maassa. / Jotain on mätää vasikkahaassa./
Öitsijät hurjat riehuvat maassa. / Ajat on kurjat vasikkahaassa./
Kurjuutta, hätää paljon on maassa./ Jotain on mätää vasikkahaassa.”

Joka suhteessa vanhentunut kuriositeetti Kuusen kirjan toisesta runosta:

”Hyppää, tanssaa, Suomen kansa, sitten painu maata taas! /
Rieska kypsyy kyntäjälle, ihraa kukkii isänmaas, /
vahdit lihoo valleillansa, suuret miehet suurustaa, /
kaikk’ on niin kuin olla pitää – painu maata armas maa! //

Muinoin, mustaa sortoaikaan jätit maassa maleksit, /
tasa-arvon aitaa tallas jussit, eljaat, aleksit. /
Nyt on maassa mahti toinen, toinen juhlii jumaluus: /
kaitsee untas, kansakunta, Pyhä Keskinkertaisuus.//

Mitä laiminlyödä

Kommentoin itse kirjoittamaani. – On vaikea päättää, mihin kohtaan tietojaan olisi perusteltua jättää ammottavia aukkoja. Olen tuntenut ensyklopedisteja, joista jotkut ovat tietoisestikin yrittäneet sivistyä. Mielestäni sesllainen on nolostuttavan lapsellista.

Toisaalta taas olen onnitellut itseäni kaksin käsin siitä, että tullessani TKK:lle määräaikaiseksi professoriksi kerran, luultavasti 1999, kertasin pitkän matematiikan lukion kurssin, tein hiukan harjoitustehtäviä ja yritin selvittää itselleni, mitä kaikkea on diskreetti matematiikka.

Teoreettisessa filosofiassa minua hämmensi koululaisena Saarnion ”Mitä tiedämme äärettömästä”. En oikein ymmärtänyt, mistä siinä oli oikeastaan kysymys. Mutta opettelin sitten jotain predikaattilogiikasta ja muistan sen huimaavan tunteen, kun olin lukenut huolellisesti Wittgensteinin Tractatuksen alusta loppuun, kahdella kielellä, ja tunsin sivistyneeni huimasti, vaikka en ollut ymmärtänyt mitään.

Mietin mielessäni kannattaako esseitä kirjoittaa. Olisiko Orwell ainoa, jonka esseet ovat olleet yli puoli vuosisataa myynnissä? En todellakaan ole mikään Orwell, mutta kun aloin laskea sormillani, kirjoista jotka ovat saaneet minut todella innostumaan viimeisten kymmenen – kahdenkymmenen vuoden aikana yllättävän monet kuuluvat kirjastluokkaan esseistiikka. Calvinon”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle” innosti enemmän kuin mikään hänen romaaneistaan. Sama kokemus on Kunderasta. ”Romaanin taide” oli kuohuttavampi kuin ”Olemisen sietämätön keveys”. Jos joutuisin nimeämään vain osan Camus’n tuotantoa teille, lapset, sanoisin luultavasti ”Maanpako ja valtakunta” kirahtaen, että esseitä ja kirjoituksia olisi pitänyt suomentaa enemmän, kuin ”Putoaminen”, jonka luen viime vuosisadan tärkeimpiin romaaneihin.

Ja omat keppihevoseni, Frans G. Bengtsson, Chesterton, Charles Lamb. Plutarkhos (esseet eli Moralia) (puoli-ilmainen Kindle-versio)(en ymmärrä enää näin hyvää kreikkaa).

Kun katselen Amazonin tilejäni selvittääkseni, mihin olen tärvännyt rahani, aika paljon siellä on kansantajuistavaa esseistiikkaa tyyppiä Philip Ball tai Richard Dawkins. Huomatkaa, lapset, että tämä on merkittävä ja häpeällinen tunnustus vanhalta mieheltä, joka lukee jatkuvasti myös ns. tutkimuskirjallisuutta.

Silti olen periaatteessa sitä mieltä, että klassikot kannattaa jättää lukematta. Käytin kerran pari kuukautta Heideggerin lukemiseen ja jouduin tekemään itselleni kortiston lukemattomista olemassaoloon liittyvistä saksan sanoista. Nyt sanoisin että melkein mikä tahansa filosofian historia olisi antanut saman tai enemmän puolessa tunnissa.

Klassikoissa on näet se, että se minkä ymmärtää esimerkiksi Spinozasta tai Tuomas Akvinolaisesta, on melkein varmasti väärin ymmärretty. Käsitteen käsittäminen edellyttäisi vuosien perehtymistä kontekstiin eli aikakauden kielimaailmaan. Olen tehnyt sen vain siviilioikeudessa ja eräillä historian alueella hankkiakseni akateemisia meriittejä. (Nuo ansiot eivät ole olleet turhia, koska olen elättänyt itseni ja perheeni sillä kurin; itsenäistä arvoa niillä ei ole.)

Jos julkaisisin esseekirjan eli kirjan, voisin mukailla teokselle nimen H. Bloomilta – ”Väärinymmärtämisen kartasto”. Kehottaisin lukijoita ymmärtämään parhaansa mukaan lukemansa väärin, koska se on arvokkaampaa kuin kirjoittajan luulotellun tarkoituksen tajuaminen.

Vanha ystäväni Kierkegaard taisi kerran kirjoittaa wittgensteinilaisittain, että virheellisten tulosten esittäminen on kuitenkin arvokkaampaa kuin vaikeneminen eli esittämättä jättäminen.

Jottette luulisi minun ilvehtivän, annan esimerkin: Montaigne. On palkitsevaa lukea nämä kaksi nyt suomeksi tarjolla olevaa nidettä esseitä (ja hypätä yli se pitkä lorotus, joka ei ole kovin hyvä). Näin kehotan tietäen, ettei Montaignen 1500-luvun lopulta esittämiä suoria sitaatteja ja näkymättömiä viittauksia antiikin jätkiin, kuten Plutarkhokseen ja Senecaan, voi ymmärtää. Lisäksi tiedän, mainittuja tutkiskeltuani ja luettuani kommentaareja, että Montaigne itse ymmärsi nämä ihailemansa esikuvat peräti väärin.

Sellaista on kirjallisuus.

Epäkollegiaalisesti

Surkeasti väärin ymmärretty iskulause on tavallisesti irrotettu yhteyksistään Wittgensteinin Tractatuksesta – mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Se tarkoittaa, ettei kieltä voi käyttää kielen eli puhumisen ymmärrettävyyden selvittämiseen. ”Kieli ei voi puhua itsestään.” Etiikasta ja estetiikasta ei voi puhua mielekkäästi, vaikka niitä voi osoittaa.

Narrimainen väärinkäsitys neuvoo pitämään turpansa kiinni sellaisesta, mitä ei ymmärrä. Näitä vihjauksia kuulee taajaan yliopistoissa. Jotkut professorit näyttävät ajattelevan, että tietämisen mahdollisuudet ja totuus jakautuvat ”luonnostaan” oppituolien mukaan. Tosiasiaväitteen totuusarvo riippuu siitä, esittääkö sen matematiikan vai teoreettisen filosofian professori.

Siten: pari sanaa käytettävyydestä (usability). Asiasta jotain ymmärtävät henkilöt löytyvät T-talosta. Huhu kertoo, että asiaa olisi kumminkin pohdittu myös Kumpulassa.

Käytettävyyden pohjanoteerauksia ovat Nokian matkapuhelimet, digiboksit, ja VHS-nauhurit, jos joku vielä muistaa.

Maailman hienointa käytettävyyttä edustavat erinäiset euron – kahden keittiötarvikkeet. Oma suosikkini on G.W. Sohlbergin säilykerasian avain, se mutkalle taivutettu pellinpala. Sitä voisi parantaa korkeintaan kuorruttamalla sen punaiseksi, jotta se löytyisi keittiön laatikosta helpommin.

Välineitä, joilla voi silputa kurkkuja tai tomaatteja helpommin kuin veitsellä, myytiin ennen kadulla tai tavaratalon aulassa, nykyisin mainoksilla. Ainoa viesti on: tätä nerokasta keksintöä (piparkakkumuotti tms.) on näin helppo käyttää! Ja koko ajan puhutaan, vakuuttavasti. Se ei haittaa tahtia, että kapine on kukaties tarpeeton ja sen esittelijä puhuu pötyä. Jos asiakas ostaa, tavoite on saavutettu.

Juuri kukaan ei koskaan oppinut käyttämään videonauhuria. Punainen merkkivalo on varoitus salakarista – kojeissa se saattoi osoittaa, että nauhoitus on meneillään. Vilkkuva numerokello on nykyaikainen turhautumisen kansainvälinen symboli. Vilkkuminen tarkoittaa jotain ikävää – paristojen loppumista, väärän nappulan painamista tai muuta sellaista.

Amerikkalaiset onnistuivat kehittämään jopa varrasgrillejä (Ronco Showtime Rotisserie), joiden ääreen vieraat kerääntyivät ihastelemaan vartaassa arvokkaasti pyörivää broileria, joka ruskistui tasaisesti, niin tasaisesti, laitteessa joka oli helppo, niin helppo puhdistaa...

Mainonnan jälkeen taitamattomampikin osasi käyttää myös tuota tarpeetonta vekotinta, joka luullakseni levittää salmonellaa.

VHS olisi täytynyt pinnoittaa harjatulla teräksellä, kello olisi lainattu munakellosta, ohjelmointi olisi ilmoittanut ”onnittelut!!!”, ja kasetti olisi ollut näkyvissä, kunniapaikalla, todisteena siitä että kyllä pyörii.

Nokian E75-puhelimen haitallisen 3G-ominaisuuden kytkeminen pois päältä vaatii tietotekniikan tutkimuslaitoksen, ja tulos on sittenkin epävarma. Ainakin minulla, kun kenttä on kotona surkean heikko, käytännössä tarpeeton pakettidatayhteys katkaisee omia aikojaan äänipuhelut viiden minuutin välein.

Vain DNA:n myyjät konffaavat puhelimen hymyssä suin. Elisan ja Soneran tyypit työntävät tiukkaan teipatun pakkauksen tiskin yli ja vievät rahat. Helpdeskiin saattaa ainakin Soneralla saada yhteyden jo kuukauden yrittämisen jälkeen.

Äitini viiden nappulan vanhuspuhelin oli eilen taas mykkänä. Katsoin. Akku oli liikahtanut paikaltaan ja tyhjnetynyt. Hienoa suunnittelua ja ”turvaa”.

Tunnustan että iPodin myyntipakkaus on nerokas. Kun ostin ensimmäisen, koko käyttöohje oli muistaakseni: töpseli seinään ja paina nappia.

Kuvassa reaalisosialismin muisto, käytettävyydessä hivelevän nerokas piipun stoppari, eurolla kymmenen, torilta, Made in Czechoslovakia.

Coca-cola ja sinfoniaorkesteri

Visu lukija älyää olla uskomatta kaikkea mitä tarjoillaan totuutena, kuten tätä.

Luin muutamankin artikkelin teollisten ruokien maistelijoista. Ammatti kuuluu olevan vaativa ja edellyttävän pitkää koulutusta. Tuloksena voi olla jokin Heinzin ketsuppi, jolla on murhaavan korkea markkinaosuus, vaikkei itse aineessa ole mitään, mitä kilpailijat eivät tietäisi.

Olin iloinen, kun televisiouutiset esittelivät muuatta asiaa pääuutisaiheena, aineistona tässä blogissa ylistämäni saksalainen Warenteststiftung eli kuluttajantutkimuslaitos ja sen testitoiminta. Ja jatkuvasti haluan suosittaa suomalaista Kuluttaja-lehteä. Uudessa numerossa mainitaan, että moottorikäyttöisen ruohonleikkurin päästöt ja meluhaitat ovat samaa luokkaa tai korkeammat kuin henkilöauton.

Nimittäin tuotevertailu saattaa olla tavattoman paljon vaikeampaa kuin puusta katsoen luulisi. Kaikki te olette kuulleet, että Alkon ammattimaistajat eivät välttämättä erota sokkotestissä kalleinta Bras Armé –luokan konjakkia yhden täplän Jallusta, joka lienee maustettua tikkuviinaa. (Tiedän ettei selluloosaspriitä enää myydä Alkosta, mutta termi on jäänyt.) Muistaakseni eräässä testissä Afri-Cola niminen juoma arvioitiin kolajuomista parhaaksi, joka tapauksessa paremmaksi kuin Cokis ja Pepsi.

Epäilen että sokkotesti on epäluotettava muuallakin kuin farmakologiassa, jossa on nyt vaikeuksia, kun lumelääkkeiden (plasebojen) on osoitettu vaikuttavan verrokkiryhmiin. Jos ihminen luulee saavansa esimerkiksi särkylääkettä, vaikka saakin kalkkitabletin, aivojen sähkökemia alkaa säteillä.

Sitä asiaa ei liene virallisesti testattu, mutta ainakin Haanpäällä ja Boccacciolla on tarina, jonka vitsi on sama – irstas isäntä ei erota sokkotestissä eli pimeässä riihessä omaa emäntäänsä piiasta...

En siis pidä sokkotestiä ratkaisevana ja huomautan myös, että so what – oman vaimon lihapullat tai nuoruusvuodet mieleen tuova juuritaikinalimppu maistuvat subjektiivisesti ihanilta, ja Pihlajaveden muikku on hekumallista, vaikka olisi todellisuudessa toiselta puolen Suomea. So what.

Amerikassa käytetään japanilaista lainasanaa umami, joka olisi makuelämyksen viides komponentti – suomentaisin vallattomasti ”lihallisuus”. Se on se jokin, joka maistuu hyvältä lihaliemessä. Ihmisen tunnistamat maut ovat suolainen, makea, hapan, karvas ja umami. Nille on kullekin reseptorit.

Umami on siis viides maku, ”proteiinin maku”, joka tuntuu muun muassa soijakastikkeessa, kalakastikkeessa (anjovis), parmesan-juustossa ja kypsissä tomaateissa. Taustalla on glutamaatti, tässä tapauksessa luonnollisena. Natriumglutamaatti on tietenkin ”makua parantava” lisäaine, jonka epäterveellisyydestä kiistellään.

Olkaa vapaasti eri mieltä kolajuomista. En minäkään harrasta niitä, vaan juon yleensä raanavettä. Toisaalta rohkenen olla sitä mieltä, että mäkkärin pekonipurilainen ja Cokis vai onko se nyt pepsi on sopiva päivän pääateria kerran pari kuukaudessa ja paljon mainettaan parempaa ravintona.

En ole innostunut ketsupista ja kaipaan sinappia vain joulukinkun kanssa. Ja näin olemme palanneet Wienin filharmonikkoihin ja korkeaan runouteen.

Näille on yhteistä tasapaino tai harmonia sanan ei-musiikillisessa merkityksessä tai sekoitus (blend). The New Yorker, josta olen nyt ottanut vaikutteita, antaa mallin vertaukseen: jos minä soitan pianolla Beethovenin ysin finaalin teema (An die Freude) ja sitten A. Rubinstein soittaa saman samalla pianolla, sävelet, tempo, äänenvoimakkuus ja jopa kosketus saattavat olla huomattavan samanlaiset, mutta ”esitykset” ovat valovuosien päässä toisistaan, koska Rubinstein – ja kaikki mestaripianistit – osaavat tasapainottaa, sävyttää ja värittää soinnin tavalla, josta harrastelijan on turha edes uneksia.

Wallace Stevensiä ei voi ymmärtää, kuten ei liioin Poundin Cantos-kokoelmaa, koska kielikuvat ovat niin yksityisiä. Silti Stevens on tehonnut miljoonaan lukijaan, kun taas Poundin myöhäisrunoudesta vilpittömästi innostuneita ei ole helppo löytää. Samalla tavoin orkesteri soi käsittämättömän hyvin mutta eri tavoin hyvin eri kapellimestareilla ja eri teoksissa.