Arvattavuus

Kun Sherlock Holmesin tai täti Agathan tarinan arvoitus onkin arvattavissa, moni sanoo, että voi kun huono.

Kysymyksessä on todellisuudessa laiskuus, lihavuus ja luonteen rapautuminen, mutta taas olen katsonut televisiosta yhä ahkerammin nyt loppunutta Granadan vanhaa Holmes-sarjaa, josta lähemmin KVG ”Granada Holmes”.

Blogissa aion väittää, että mielenkiintoni on puhtaasti tieteellistä. Luulen lukeneeni nämä jutut ensin suomeksi. Verkko (Helka) mainitsee 1957 ilmestyneen WSOY:n laitoksen. Siispä sain sen joululahjaksi tuona vuonna. Minulla on suorastaan tallella kaksi vanhan hyvän ajan Penguin-asuista alkukielistä nidettä ja muistan, miten kaamea työ niitten ymmärtämisessä oli. Ehkä juuri silloin kärtin ja sain jonkin lievää törkeämmän yksikielisen sanakirjan (Oxford Concise...), koska opiskelin ainakin erilaisia hevospelejä, joilla ei edes taida olla suomenkielistä nimeä – Hansom cab jne.

Hyllyssämme oli, tätä nykyä neljänteen sivukirjastooni siirrettyjä, kustantaja Herbert Jenkinsin kovakantisia Wodehouse-kirjoja, kuten Mr. Mulliner Speaking. Niitä lukiessa tuli vielä enemmän hiki. Wodehouse-suomennokset, myös Jeeves, olivat mielenkiintoisen hajallaan eri kustantajilla ja kovin eri tasoisina.

Sivistyneessä seurassa, jollaiseen joskus joudun, vaikka sitä välttelen, kiitän Granadan TV-sarjan kuvausta, joka on tehty filmille eikä tuumanauhalle, ja kiinnitän arvoisien kuulijoiden huomion runsaaseen laajakulman käyttöön ja varsinkin interiöörien mataliin kuvakulmiin.

Todellisuudessa nautin puvustuksesta ja tarpeistosta, joka on brittien perinteiseen tapaan viimeisen päälle mietitty, riittävistä avustajajoukoista ja näyttelijöiden puheilmaisusta, joka on ihan toista kuin se, mitä Suomessa kuulee. Tosin Jeremy Brettillä oli nuorena paha ärrävika, ja hän jatkoi ääntämisen harjoittelua koko ikänsä. Mutta silti!

Tässä tulee kohdittain mieleen tietokoneeni aarre, puolen vuosisadan takainen BBC-äänite, jossa S. Holmesia, Dr. Watsonia ja hänen saatanallisuuttaan Moriartya esittävät Lawrence Olivier, John Gielgud ja – Orson Welles. Tarinaa joutuu kuuntelemaan kyykkyasennosa, koska sukat tahtovat pyöriä jalassa.

Televisiosarjan Holmes Jeremy Brett oli itse mielisairas. Bipolaarinen häiriö eli maanis-depressiivinen mielisairaus puhkesi pahaksi onneksi tämän työn aikana. Lääkkeenä oli tuohon aikaan tavallinen litium.

Tätä ei aivan mielellään sano, mutta näyttelijäntyön kiehtovuus tuntuu liittyvän juuri tähän. Tämä Holmes on todella outo äkillisine ilmeineen, nytkäyksineen ja katseineen, joissa ainakin asiasta kuullut on näkevinään masennuksen ja kiihkon sekoittuvan.

Conan Doyle, jonka siis oli määrä kirjoittaa rahasta, vailla sen suurempaa kunnianhimoa saati ilmeisiä kirjallisia kykyjä, tuli kuitenkin luoneeksi yhden kaikkien aikojen hienoimmista mielikuvitushahmoista. Kaikkien aikojen paras salapoliisiromaanien kirjoittaja oli sama mies kuin paras esseisti, C. K. Chesterton. Hän nimittäin osasi sekä kirjoittaa että ajatella. Se on shokeeraava yhdistelmä.

Kirjailijan ja taiteilijan omaperäisyys näyttää olevan usein, kuten tässä tapauksessa, suvereenia jäljittelytaitoa. Jäljittelyn toinen nimi on harjoittelu ja sen lopputulosta sanotaan usein tekniikaksi. Sekä Bachin että Mozart kopioivat nuotti nuotilta toisten sävellyksiä.

Conan Doyle oli onnenpekka. Hän yritti jäljitellä sitä perinnettä, jonka Jane Austen ja sitten Charles Dickens olivat aloittaneet. Onneksi hän ei osannut. Holmesin jättäminen ilman luonnetta – jopa tohtori Watson pannaan sanomaan, että Holmes oli mies vailla sielua - vaikka hän kyllä oli rikollisen kiinnostunut rampautuneen mielen oikuista, oli hutiluksen hätäratkaisu.

Kuten usein käy, huono improvisointi loi uuden lajityypin. Myös Philip Marlowe, James Bond ja tuhat muuta ovat vailla sielua, yksityiselämää, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Henkilön arvaamattomuus ja juonen arvattavuus kuuluvat yhteen. Tämän takia en osaa lukea etevimpiä science-fiction –kirjoja. Kiehtovat henkilöt ja kiehtova juoni eivät sovi yhteen. Leipä on hyvää ja puuro on hyvää. En kuitenkaan pane puuroa leivän päälle.