Kirjavankiloista

Kirjasto voi olla onnellisuuden tyyssija. Jos Kirkkonummen kirjastossa olisi nojatuoli, siinä istuisi joku paikallinen matopelin maailmanmestari, mutta koska olen järjestänyt itsen hyviin väleihin henkilökunnan kanssa, voisin ainakin kuvitella tulevani aamusta päivin, istua kirjojen keskelle ja miettiä, miten vähällä latinan kieli kuvaa tuon tunteen: pervixi. Olen elänyt.

Kirjat ovat muistoja. Kirjatson kirjoista suurin osa on kohtaamattomia muistoja, ja parhaat niistä tarjoavat saman tunteen kuin unohdetun onnen palautuminen mieleen. Kirjat ovat ohjattuja unia.

Kannatan pakollista kirjallisuuden opetusta siinä muodossa, jossa sitä harjoitetaan oppivelvollisuuskouluissa, ja olen maininnut lukuisille oppilailleni heidän havitellessaan juristin tai diplomi-insinöörin tai kauppatieteen maisterin papereita, että yleisen kirjallisuuden syventävissä opinnoissa lueteltujen teosten lukeminen ei tekisi heistä huonompia ammattimiehiä, vaan ehkä päinvastoin.

Esimerkiksi Kunderan ja Calvinon esseekirjat romaanitaiteesta, tai jos hiukan huonompikin kelpaa, Umberto Econ lukuisat kirjoitukset samasta aiheesta, edistäisivät huomattavasti asiaa.

Mehän opiskelemme insinööreiksi ja ekonomisteiksi ja lääkäreiksi ja herra paratkoon juristeiksi hankkiaksemme itsellemme ja läheisillmme verrattain laillisen elatuksen, mutta ennen kaikkea siksi, että meistä tulisi taitavampa lukijoita, oivaltavampia kuuntelijoita ja edistyneitä katselijoita.

Ilkeä saksalainen tutkija kirjoitti kerran:”Kolme lainsäätäjän sanaa – ja kokonaisista kirjastoista tulee jätepaperia.” Hän oli juristi. Sama kolkko kohtalo on myös insinööri- ja taloustieteillä ja melkein kaikella sillä, mikä kulkee yhteiskuntatieteiden tai käyttäytymistieteiden nimellä. Missä ovat lääketieteen klassikot? Miksi historiassa kiinnostavat enemmän Gibbonin ja Friedellin kaltaisten maallikkojen läpikotaisin virheelliset ja puutteelliset teokset kuin oman aikansa akateemikkojen ja merkkimiesten suursaavutukset. Käsi pystyyn, kuka on lukenut Roomaa tai Renessanssia Mommsenin tai Wilamowitz-Möllerdorfin tutkimuksista?

Ei historia, vaan historiantutkimus on kertomus kuolleitten ihmisten erehdyksistä.

Monessa maassa asunut Alberto Manguel on julkaissut lukemisen historian ja useita muita esseekirjoja. Hänen mestarinsa ja henkilökohtainen ystävänsä ja ammattiveljensä kirjavankilan vartijana (kirjastonhoitajana) oli hänen maanmiehensä Jorge Luis Borges. The New York Times julkaisi taannoin reportaasin hänen omasta kirjastostaan Ranskassa Loiren laaksossa; kuva on kähvelletty tuosta lehtiartikkelista.

Manguelilla on vata 30 000 nidettä yksityiskirjastossaan. Kirjaston oven päällä on kuulemme Rabelais’n uskontunnustusta (tee mitä haluat - Fays ce que voudra) mukaileva ”lue mitä haluat”.

Muuan mainitsi kirjoitettuani eilen markkinointimiehestä puoluesihteerinä, että puhe on maailmanparantajasta. Se on totta. Sekin on totta, että lähes kaikki ihmistekoiset katastrofit ovat maailmanparantajien aiheuttamia. Maailma kun näyttää olevan parantumaton.

Aikuisella iällä lukeminen yrityksenä sivistää eli parantaa itseään on surkuteltava. On luettava mitä milloinkin, miten kulloinkin sattuu hulluttamaan.

Niinpä muuan toinen tunnusti epäilleensä, että suhtautuisin Isä Browniin väheksyvästi. Ehkä olen antanut aiheen noin karmeaan epäilyyn – mutta mielestäni selitys on salapoliisikirjojen väheksymiseni. En jaksa muistaa, mitä perua se on, mutta vieläkin Agatha Christie tuo mieleeni kunnanlääkärin rouvan, joka pilli-Klubia polttaen ja salaa valkoista rommia siemaillen viettää loiselämää.

Olen kääntänyt takkini (Barbour). Simenon oli ensimmäinen, ja englantilaiseet klassikot ovat olleet jonossa – käsitin monta vuosikymmentä sitten, että näihin palaan piehtaroimaan. Chestertonin suuruudesta olen ollut selvillä, Christien ohella mm. Dorothy M. Sayers odottaa vuoroaan. Mutta mitään Isä Brownin vertaista en odota löytäväni.