Lähtevä laiva

Huomautus että jonkun kirjoituspöytä on ”kuin lähtevä laiva”, tuntui minusta eiliseen asti ikävältä. Olen turvallisuussyistä kieltäytynyt kirjoituspöydästä työpaikallani HIITissä, ja kotona meillä ei, voin ilokseni sanoa, huomautella.

Olen vaistomaisesti aina ajatellut, että erittäin tyhjä kirjoituspöytä, varsinkin sellainen, jossa myös ne muutamat kynät, paperiliittimet ja kuminauhat on järjestetty luultavasti mausermittaa käyttäen, kertoo käyttäjän tyhjästä mielestä. Ajatukseni ei ehkä ole tosi. Lähtevä laiva onkin kenties sihteerin pöytä.

Minulla ei ole tässä käden ulottuvilla juuri muuta huomiota herättävää kuin pari sataa ylimääräistä kirjaa. Olen nähnyt ammatinharjoittajien – jopa asianajajien työpöytiä, joissa paperia on vähimmilläänkin 25 cm:n kerros, ja mahdollinen jalopuupinta on täysin näkymättömissä.

Kirjoituspöytä on kognitiivinen kartta. Samalla se on ”mind-map”, jollaisia monet piirtelevät aivan vasiten. Tehän tiedätte – esimerkiksi vaikeasti hallittavat luentomuistiinpanot laaditaan yhdistellen avainsanoja kupliksi ja kuplia kiemurtelevilla viivoilla toisiinsa. Pienen totuttelun jälkeen sekä asiat että asioiden suhteet löytyvät aika nopeasti. Kartan tekemiseen tosin menee enemmän aikaa kuin luennon pitämiseen.

Itse otan tarvittaessa paperiliuskan taki vasemmasta sivutaskusta, tuijotan sitä rypistellen otsaani, ja jatkan sitten sujuvasti aiheesta heitettyäni muutaman täsmällisen luvun tai erisnimen.

Toivottavasti sana ei leviä, mutta tavallisimmin tuo paperi, jota kuulijoiden on siis määrä luulla laajojen muistiinpanolistoja tiivistelmäksi, on kauppalista, jossa lukee ”3 tomaattia, tilli, jäävuorisalaatti, levitettä (maustamaton), (leipää on)”.

Viimeksi tämä meni täydestä verkko-operaattoreiden koulutuspäivillä. Jos joutuisin kirkolliskokoukseen puhumaan rippisalaisuuden tai ministeri Risikon murtamisesta, ottaisin ehkä kunnioituksesta lipereitä kohtaan Moleskinin, josta näytti kääntyvän esiin Kirkkonummen poliisin sivukonttorin (passit) aukioloajat sisältävä merkintä, 8-16.15, tai mahdollisesti vahakantisen vihon, jossa lukee:”Talvi on ainoa vainaja, jonka kulmilla valo kulkee. Vien hevosen hengitettäväksi. Ei päivity elämä. Kieli yhdistää minut yönsukuisiin kansoihin.”

Kieltämättä joskus tekee mieli lukea muistiinpano, mutta ehkä ikimuistoiset ilmeet jäisivät näkemättä. Minulla on valokuva akateemisesti hyvin korkeatasoisesta symposiumista, jossa harvinainen puhuja puhui korvaamatonta asiaa. Valokuvani on otettu penkkirivien takaa. Kun asiayhteys oli tietotekniikka, kaikilla kuulijoilla on läppäri auki, ja kaikki pelaavat pasianssia. Siitä olin pahoillani, että mokomat tyytyivät Windowsin äkkiä kuluviin peleihin, vaikka tarjolla olisi havalla, vain teille, Pretty Good Solitaire, aarre jolle vetää vertoja vain saman valmistajan MahJong-ohjelma.

Tässä se tietotekniikan hyödyttömyys on pähkinänkuoressa. Mitä siitä ihmisetkin sanoisivat, jos kuulijat lätkisivät korttia tai napsuttelisivat palikoita? Oikeushistorian professori Hemmer kuuluu aikoinaan poistaneen auditoriosta käytävään korttia pelanneen ylioppilaan, joka kyllä selitti mennessään olevansa lääketieteen opiskelija ja tulleensa vain poikien seuraksi, kun näillä luennoilla ei kuulemma pysy hereillä ilman askartelua.

Lappujen pinoaminen pöydälle osoittaa lähinnä, että pöydän haltijalla on useita keskeneräisiä hankkeita, joista hän ei vielä tiedä, mihin ne johtavat. Pöydän haltija on myös järkevä ihminen: seassa on laskuja tai vastenmielisiä soittopyyntöjä, jotka hän kyllä hoitaa, kun on sillä päällä. Aina ei ole.

Muuan aikansa nerokkaimpiin luettu tiedemies kehitti parhaan tuntemani kirjoituspöytä-arkistointimenetelmän. Kun pinot alkoivat kaatuilla, hän kierrätettyään niitä kenen tahansa järkevän ihmisen tapaan kohti pöydän kulmia nosti lattialle romahtamassa olevan nivaskan sellaisenaan ruskeaan arkistokansioon, sitoi nauhat huolellisesti ja pani kansion satojen samanlaisten joukkoon päällimmäiseksi työhuoneen seinän vierustalle. Koska hän oli etevä henkilö, hän tietenkin löysi vaikka vuosien kuluttua näkömuistinsa avulla vähämieliseksi arvioimansa tohtoriopiskelijan kurjat riipustukset ja omat paperiin tekemänsä pilkalliset kommenttinsa, kun asianomainen oli saanut Nobel-palkinnon.

Siihen ei tietokone kykene.