Meidän maamme

Ehkä maisemavalokuvien aika on nyt menossa ohi.

Ylen Areenassa on otsikossa mainittu ohjelma, lennokkikuvaa eri puolilta Suomea.

Tunnen jotkut paikoista. Joissakin olen itse käynyt. Muutamista minulla on valokuvia.

Pääsin kokeilemaan korkeuksia vuosi sitten, kun täällä kadettiin puita ja tikasauto otti minut kyytiin. Talot ja muukin maisema alkavat menettää mielenkiintoaan hyvin nopeasti. Jokin 15 metriä näyttää hyvältä, mutta tarvitaan myös onnea eli juuri sopiva sää ja valaistus, ja riittävän hyvä objektiivi.

Ylen ”Meidän maamme” on leikattu. Asialla on ollut ammattilaisia, eli kokonaisuudessa on selvä rytmi. Eräin kohdin oudostelen skarveja. Kun on seurattu joen juoksu monta minuuttia, selittäminen siirtyminen ylävirran suuntaan rikkoo jatkuvuuden ja siten tunnelman.

Täytyy myös tehdä kokeiluja. Areena näkyy paremmasta televisiostamme, joka on niin sanottu teräväpiirto. Voisi myös tunkeutua kauppaliikkeeseen ja yrittää houkutella myyjä näyttämään kuvaa esimerkiksi Applen iMacillä, jonka nykyisen version näyttö on jokseenkin raju. Hurjempiakin on, mutta luuloni mukaan niitä viriteltäessä on lähinnä ajateltu pelien pelaamista. Ja lisäksi monitoreiden historia on täynnä rauenneita haaveita.

En uskalla sanoa, mutta CD- ja DVD-levyjen lisäksi Blue-Ray näyttää olevan matkalla kaapin perukoille. Esitän varauksia. Näköni falskaa. Kun oikoluen skannattua tekstiä, jo tuntuu silmissä.

Olisiko niin, että setä Topelius kastelisi housunsa, jos pääsisi näkemään lennokin (drone) ottamaa kuvaa.

Se taisi olla hänellä tiukassa istuva ajatus eikä mikään aikakauden tyypillinen runokuva. Hän kuvitteli itsensä linnuksi. Oksalla ylimmällä Harjulan seljänteen…

Kokonaan luettuna teksti sisältää lennokkiharrastuksen, vaikkei mitään sellaista ollut keksitty. Vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon.

Toinen tulkintalinja on raamatullinen. Siellä on yksiä ja toisia henkilöitä, jotka noin vain hujahtivat taivaaseen, vaikka perusoppi on hautajaisissa toistettu, että ensin on kuoltava ja muututtava maaksi, mutta uuden tulemisen jälkeen asiaan palataan.

Luultavasti epäraamatullinen tulkinta osoittautui vetäväksi, koska niin moni on pelännyt ja pelkää äitiä tai isää, joka vahtii sieltä jostain ylhäältä, onko nenä niistetty ja kengät kiillotettu.

Joku kertoi, että lennokkikuvat ihmisten kesämökeistä käyvät hyvin kaupaksi, vaikka hinta on hirveä. Mainittiin 500 euroa kuva. Olisikohan tuo totta? Käsin väritetyt ilmakuvat maalaistaloista olivat kovaa muotia aikoinaan ja niitä näkee vieläkin kunniapaikalla kammareissa. Ilmakuva on jotenkin hienompi kuin hyväkään maan tasalta otettu.

Tätä hiukan ihmettelisin. Kun kysymyksessä on ihmispesä, onko vaikutelma luonnollinen, kun kuvakulma on sellainen, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt?

Lehdissä on myös alkanut jupina kuvauslennokeista ja lentokurista. Huoli tuntuisi aiheelliselta. Kai niitä tulee alas, ja jos siinä on rahvasta alla, jälki voi olla pahaa.

Mieleen tulee myös Google-auto-ongelma. Tulevatko pusikot takaisin muotiin, kun vaikeasti havaittava kamera tai videokamera saattaa tallentaa hyvinkin herkkää hetkeä? Se että kysymyksessä ehkä on oikeudellisesti salakatselu, ei taida paljon helpottaa.

Ja juuri kun melkein kaikki heinäladot on hävitetty!

Kesällä erääseen tilaisuuteen liittyy taulujen valokuvaamista. Ajattelen kokeilla ensin polarisaatiosuodinta. Minulla on sellaisen käytöstä hyviä kokemuksia entiseltä ajalta. Jos vielä saa apulaisen peittämään esimerkiksi ulkoikkunasta tuleva heijastusta, voi olla, että tulos on mukiinmenevä.

Kokeilemisen jälkeen tiedän, että lasilla päällystetyn maalauksen valaiseminen vaatii aika paljon välineitä ja ennen kaikkea taitoa, jota vailla taidan olla.

Tämä käy mielessä television lennokkikuvaa katsoessa. En tiedä, miten on, mutta maasta käsin kierrettävä polarisaatiosuodin videokameran nokassa parantaisi tulosta, sillä nyt valon suuta ja etenkin auer hiukan häiritsevät.

Läpinäkyvän ilman väri on maalareille ikuinen ongelma. Kun ensimmäistä kertaa elämässään menee Italiaan Toscanaan, siellä oikein hämmästyy. Chiaroscuro eli hämy ei olekaan maalareiden keksintö. Tietyillä seuduilla se, ruskeaan ja keltaiseen painottuen, on jokailtainen ilmiö, ja hyvällä onnella sen saa napattua myös valokuvaan.

Kuvattavan henkilön ihon valaistuksena tuo hämy hipoo ihanteellista. Taiteilijat ovat olleet tikkana. Erilaiset kynttilät, päreet ja piisit ovat suosittuja tauluissa, vaikka palavan puun valo on hiukan turhan punaista.

Toinen esimerkki seudun vaikutuksesta valoon on Englanti, jonka säätiloista kaikilla on oikean suuntainen käsitys.

Ei ole ihme, että sekä Turner että Constable olivat niin mestarillisia värin käyttäjiä ja väsymättömiä kokeilijoita.

Eikä se ole mikään kumma, että harmaan henkisestä Hollannista matkusti monia muitakin kuin van Gogh etelän valoon, jossa sitten kohta olivatkin vallassa leimuavien värien mestarit Picasso ja Matisse. Mutta van Goghin auringonkukat iltayöstä on todella olemassa. Olen itse nähnyt. Suosittelen muitakin. Mutta varokaa tallaamasta niitä kukkia.

Epävarmuus

Johtajan mitta on kyky kestää epävarmuutta. On puhe olojen odottamattomuudesta ja omasta henkisestä horjunnasta.

Juuri nyt, Niinistön eilen ilmoittautuessa, näkymä on oudompi kuin sataan vuoteen. Suomi ja sen poliittinen johto, Niinistö itse kärjessä, on vakaampi kuin järki sallisi, eikä tämän ajan vakaus ole apaattisuutta. Näkymä on kuin menneisyyden vauras maalaiskylä peltotöissä.

Jos haluaa nähdä vauraita maisemia, kannattaa ajaa kiemurrellen Porin suuntaan tai Raumalla. Siellä on kuntia, jotka ovat kuin ei mikään. Aura, miksei Somero ja vaikkapa Mynämäki, jossa on liian suuri kirkko.

Putinia on kuvattu mafiajohtajaksi. Kuvaus ei ole välttämättä väärä. Ainakin hänellä on erinomainen koulutus, vakoilun kenttätyöhön ja luultavasti myös johtotehtäviin. Trump on suurin yllätys. Euroopassa freak-show olisi kielletty. Amerikassa se oli perinne – vajavaisuuksien, vikojen ja ihmeellisyyksien näytteillepano Dementikko valtion johdossa ei ole uutuus. Lisäksi vaimo ja tytär voivat hoitaa eräät ongelmat, kun aikuisvaipat ovat niin hyviä.

Yllättäen Theresa May liittyi kerhoon  ”Ei mitään sopimusta on parempi kuin huoo sopimus”, on hänen Brexit-ajatelmansa. Siis ei mitään työsopimusta, vuokrasopimusta tms. mieluummin kuin huono eli kai siis kallis.

Ranskaa haluan liehitellä siksikin että Macron on löytänyt heti tehokkaan asenteen ja puhetavan. Olen ollut tekemisissä useankin ENA:n kasvatin kanssa. Heillä on sekä stiletti hihassa että kommandoveitsi sukassa ja koulutus molempien käyttämiseen.

Koukuttuneet lukijani tietävät, että tämän hetken valtion johtajista ihailen Merkeliä. Vain loistava lahjakkuus ja poikkeuksellinen kyky sietää tilanteita ja ihmisiä selittävät, miten hän toimii turvautumatta ”tiukka täti”-rooliin.

Jos ihminen on esimerkiksi sukellusveneen kapteeni, tietty sielullinen rajoittuneisuus on etu. Olen pienen ikäni kärttänyt esimerkkiä, kuka muu olisi ollut sodassamme yhtä etevä lentäjä kuin Juutilainen. Sain lopulta nyhdetyksi jotain myös ”kilpailijoilta”. Kaksimoottorisella eli meillä siis BL:llä tai JU:lla lentäminen oli erikoisen vaativaa. Enimmät pisteet sai eräs Mannerheim-ristin ritari, jolla oli elämässään vain kolme kiinnostavaa asiaa, lentäminen, viinan juominen ja poliisin lyöminen. Isäni mainitsi, että sankarin hakeminen Joensuun putkasta oli pitkään päivystävän upseeri vakiotehtäviä.

Valtiomiehen taas on osattava kuvitella myös sellaista, mitä ei voi edes kuvitella.

Rytistä puhuttaessa ei mainita, että entä jos hänen päiväkirjamerkintönsä, joissa Hitleriä ihaillaan kovasti loppuvuodesta 1941, ovatkin asianajajan tekstiä. Ryti aloitti uransa kiinteistöhuijareiden neuvonantajana. Sitä ei äkkiä selitä, että aikakauden tehokkain pääoman kartuttaja A. Kordelin otti juristikseen alle 30-vuotiaan Rytin. Spekulaation luonteisten kauppojen sanotaan vaativan etenkin koemusta, ja Kordelin itse oli kuollessaan 49-vuotias. Jonkun pitäisi tehdä tästä parista elokuva.

Kun tässäkin välkkyy taustalla Mannerheim, harhautuksen ja ajoituksen mestari, joka oli lisäksi pitkän linjan rahan mankuja kroonisesti aliresursoituna eli tottuneena elämään toisten rahoilla, haluaisin tuoda keskusteluun ylimääräisen elementin.

Kekkonen tavoitteli jätkämäisyyttä, mutta se ei luontunut häneltä. Hän oli parantumaton koulukiusaaja, josta kehittyi parantumaton työpaikkakiusaaja. Hänen tapauksessaan se oli yksi tapa sekä edistää omaa asiaansa että tehdä isänmaalle palveluja.

Nyt Vapaavuori sai valtavan suosion, johon luulen vaikuttavan sen, että vielä kansainvälisenä pankkiirina hänessä on tuota jätkämäisyyttä.

Niinistön suosio on tällä hetkellä vielä suurempi, ja hänenkin toiminnassaan ja tavoissaan näen tuon saman vivahduksen, joka on niin vaikea märitellä.

Vapaavuoren olemuksessa on jotain sellaista, ettei hän jää kyyristelemään, kun poliisi on tulossa pillit vinkuen, vaan osaa ponkaista korkean aidan yli ja poistua korttelin toiselta puolelta jatkaen pahantekoa tai, jos se on asiana, hyviä töitä.

Luulen että tuo lukijoillekin vaikea ”jätkämäisyys”, joka e todellakaan tässä tarkoita some-raivon tyyppistä katteetonta röyhkeyttä, voisi olla suomennettavissa niin, että näillä kokoomuksen herroilla on pilkettä eli että heissä on jotain velmua.

Sellainen henkilö on jopa ystävällisen tai ihan ikävystyneen näköinen, kun hän tosiasiassa kiehuu raivosta. Tätä Sipilä ei taida osata.

Velmun kanssa asioinut ei huomaa mitään ennen kuin käsittää astuneensa ketunrautoihin, jotka ovat kettingillä kiinni oikein junttamiehen voimin maahan isketyssä tolpassa.

Kuvassa valtiovarainministeri tai pankinjohtaja. Huomaa pilke silmäkulmassa.

Hirn

Kommentoijan mainintojen johdosta muutama ajatus Yrjö Hirnistä, joka on vilahdellut tässä blogissa usean kerran, viimeksi Klingen yhteydessä, teema historiallinen tai historioiva essee.

En kurillanikaan ota kirjoja esiin. Niitä sai kerran aivan pilkkahintaan antikvariaateista, etenkin alkukielellä ruotsiksi.

Mikään ei ole niin vanhanaikaista kuin tällainen. Kiihdyin oikein tutkimaan, pitääkö paikkansa, että nyt viimein ruotsalaista Frans G. Bengtssonia ei löydy kirjakauppaniteenä ja antikvariaateissakin on huonoa (siis kun ei puhuta Orm punaisesta). Bengtsson näet oli Hirniäkin parempi ja esseissään usein hillittömän hauska.

Hagelstam käski minua somistamaan näyteikkunaansa, nyt varmaan yhdeksännen kerran. Olen aina suostunut ilomielin, ja aina asia on jäänyt sikseen. Seuraavan kerran se jää sikseen tulevassa elokuussa. Koska en pidä esseekirjallisuuden suurimpia nimiä Lambia ja Hazlittia suurimpina niminä, verrattuna esimerkiksi Chestertonin esseisiin ja Suomessa ja muualla täysin tuntemattomiksi vajonneisiin Plutarkhoksen esseisiin Moralia), laittaisin kuviteltuun näyteikkunaan Bengtssonia ja Hirniä ja kuin kiusauksi Gunnar Suolahtea, jolla oli niin hauskoja juttujen nimiäkin, kuten ”Eräs virkojen kalastelija 1700-luvulta”.

Näyteikkunaan ne sopisivat. Itse saisin porttikiellon. Heidän käyttämänsä nokkela ja hiukan vanhanaikainen ruotsi on kielimuoto, jonka lukijoita Suomessa lienee peräti vähän.

Hirn oli professori, Bengtsson filosofian lisensiaatti, joka mieluummin mellasti matkustajakodissa  Lundissa oppineiden ystäviensä kanssa kuin sepusti tutkimuksia. Hänellä oli taito olla väärään aikaan väärää mieltä. Ennen sotia hän oli sotilasromantikko, jopa väkivallan ihastelija. Sodan aikana hän vastusti Saksaa ja natsismia ja kielsi esimerkiksi muuttamasta Orm Punaisen norjalaista käännöstä siten että teoksessa esiintyvä viisas ja miellyttävä juutalainen olisi poistettu. Sotien jälkeen hänelle ei jäänyt mieltä, jota olla.

Mutta tartuin kirjaan (Lärd folk och landstrykare, 1939). En ole ottanut omaan kokoelmaani ulkomaalaisten Lapin kertomuksia, koska ne ovat jokseenkin kaikki helposti saatavissa joko erillisinä niteinä tai antologioissa. Aihekin leviäisi käsiin. Vaikka yritän pitää ajatusta salassa, olen perehtynyt mielikuvien eli siis kuvitelmien ja harhaluulojen Lappiin huvittuneena siitä, miten ristiriitaisia ”oikeita” kuvauksia seudusta on ja mennä siten syvemmälle kuin ympäristön kulttuurihistoriaan eli tavoitella sensibiliteettiä osoittamalla, mitä ihmiset milloinkin luulevat näkevänsä.

Hyvin oppineen ja muuten aikalaisekseen hyvin englantilaismielisen Hirnin esseekokoelman helmi on nimittäin kirjoitus ”Larin Paraske”.

Nuoret Hirn ja Sibelius harrastivat patikkamatkoja. Helsingin taiteilijapiireissä oli levinnyt tieto, että Porvoon kappalainen Neovius on toimittanut Inkeristä luokseen vallan erikoisen naisen, jonka muisti vaikuttaa ehtymättömältä.

Sibelius oli hahmottelemassa Kullervo-sinfoniaansa, ja toverukset vaelsivat Loviisaan, jossa runonlaulaja nyt oli. Hirnin kuvauksesta voi päätellä, että Sibeliuksen ainutlaatuinen tapa käsitellä kansanrunoa ja etenkin Kalevalaa sai merkittäviä, ehkä ratkaisevia vaikutteita Parasken laulun kuuntelemasta. Hän merkitsi melodioita ja rytmejä muistiin.

Sibelius rikkoo jo Kullervossa sen, mitä seuraavalla vuosisadalla alettiin pitää kalevalamittana, eli tuon kaikkien tunteman yksitoikkoisen jollotuksen. Monissa lauluissaan hän korosti rytmiltään ”vääriä” säkeitä ”kuu kulta kivestä pääsi” ”Kullervo Kalervon poika… hivus keltainen korea…” Jotta tuosta saisi trokeen, on pätkittävä sanoja.

Hirn lainaa Eero Järnefeltin kertomaa. Lukutaidoton kansannainen oli esiintyjä. Kun taiteilija pyysi itkuvirttä, laulaja mietti vain muutaman silmänräpäyksen ja oli tuokiossa sydäntä särkevän surun vallassa itkien valtoimenaan. Kun taiteilija sanoi, että pidetään tauko, Paraske siirtyi heti seurustelemaan ja naureskelemaa jokapäiväisiä, tavallisia asioita. Kun istunto jatkui, laulu jatkui siitä, mihin oli viimeksi jääty, ja itkukin.

Maltillinen Hirn pitää suoritusta täysin ennenkuulumattomana. Mutta kyllä kysymyksessä olikin suuri harvinaisuus. Väinö Kaukosen laskeman mukaan Lari Paraske osasi ulkoa 32 000 säettä runoja ja ainakin 3000 sananlaskua, arvoitusta ja itkuvirttä. Lisäksi hän oli käsityömestari, jonka kirjontamalleja on paljon tallella museoissa. Niitäkin hän näkyy osanneen ja itse kehittäneen käsittämättömän määrän.

Yrjö Hirnin suurenmoisuus esseistinä tulee esiin, kun hän kuvaa kreikanuskoisen Parasken suhdetta pastorilla piikana olleen, Juhani Ahon savolaispappilasta hankkimaan körttiläisnaiseen Heddaan. Oudostelu ei liene kestänyt kauan, koska pian kansanihmisinä toistensa täydelliset vastakohdat kävivät jopa ortodoksisessa messussa yhdessä, vaikka körttiläisten käsitysmaailmassa ortodoksikristitty lienee ollut ihan sama asia kuin pakana.

Ei tule heti mieleen niin notkeaa ja ennakkoluulotonta kykyä kuvata täysi vierasta ihmislajia kuin ruotsinkielisen professorin näistä kahdesta naisesta kertoma.

En malta olla lisäämättä, että yhden ainoa kerran istui kahvilla Yrjö Hirnin pojan, professori Sven Hirnin kanssa keskustelemassa tämän mielenkiinnon kohteista, joihin kuuluivat myös rahvaan huvit, kuten elävät kuvat. Sain sen vahvan vaikutelman, että jotain oli periytynyt.

Ja siunatuksi lopuksi valistumattomille eilisestä ja tämän päivän blogijutun kuvasta. Eräs kommentoija ei tiedä, että valokuvissa polttoväli ja perspektiivi liittyvät toisiinsa. Eilisen kuvan polttoväli oli 16, tämänpäiväisen 70. Kuistini on kalevalamittainen.

Elo

Tunnen 872 ihmistä. Sukulaiset eivät ole ihmisiä. Heitä ei ole laskettu. Jos sattuu niin kuin jouluna, että kaikki pääsevät, minun puoleltani on 17 ja äiti ja sisaruksista tulee 11 lisää. Vaimon puolelta tarvitaan suojeluskunnan talo, koska pelkkiä serkkuja on jo 50. Mielestäni anopin hautajaisissa oli sata, vaikka hän kuoli niin vanhana, että ystäviä oli enää vähän hengissä. Oman isoisäni kuollessa 1985 listallani on 137 jälkeläistä ja näiden puolisoa, mutta tuossa luvussa on joki määrä kuolleita ja lisäksi on aika paljo syntymättömiä.

Siis monta sataa on sukua vähintään väärän koivun takaa.

Välillä tulee pysäköintihallissa vastaan joku, joka puhuttelee etunimeltä ja kysyy, vieläkö puuhailen jotain. Sanoin hiukan kirjoitelleeni. Toinen sitä ihmettelemään. Jään ihmettelemään, kukahan tuokin oli.

Yhden Antti K:n kanssa muisteltiin kerran Helsingin raastuvanoikeden jäseniä ja haastemiehiä noin vuodelta 1970. Pari jäi puuttumaan. Osastoja oli noin 16 ja niistä useimmilla kaksi jaostoa. Erikoinen kokoelma. Heissä ja lähipaikkojen kihlakunnantuomareissa oli mykistävän ammattitaitoisia ihmisiä ja lisäksi jokin määrä täysiä toheloita.

Ylemmissä oikeuksissa pesi vielä K.J. Ståhlbergin henki. Kaikki asiat juridisoitiin, eikä esimerkiksi poliittisia ulkovaltoja ollut olemassa. Olisiko juuri nyt menossa jokin kertaus. Oppineet henkilöt pitävät tilannetta vaikeana, kun oikeuskansleri (Pöysti) astuu virkaansa vasta muutaman kuukauden kuluttua. Entä jos oikeuskansleri esimerkiksi katkaisee jalkansa ja joutuu sairaslomalle? Eikö sekin sitten ole perustuslain kannalta arveluttavaa? Ei se ole. Siellä on apulaisoikeuskansleri, joka lain mukaan toimii itsenäisesti.

Korkeimmasta oikeudesta muistan yli 50 jäsentä ja suunnilleen saman määrän esittelijöitä. Osa viimeksi mainituista on kadonnut maailman tuuliin; sielläkin oli tilapäisiä virkamiehiä, jotka keksivät nopeasti jotain hauskempaa. Neuvoksista suurin osa on tietysti kuollut.

Muistan yhdenkin. Kerroin myös toisille, että ponteva turkulainen virkatoveri oli kuuleman mukaan ollut jo koululaisena verrattoman etevä kirkkohistoriassa. Laudatureita hänellä taisi olla pino ja isä oli ollut kirkkohistorian opettaja. Mutta töitään hän ei tehnyt. Myöhemmin hän taisi siirtyä vapailla markkinoille, jossa voi laskuttaa myös siitä, ettei tee mitään.

Luokkatovereita pääsen lunttaamaan. Koulun matrikkeli päättyy jotain 1971. Siellä on sata sellaista, joiden kouluaikaisen olemuksen muistan hyvin. Opettajistani pitkäaikaisimmat olivat tulleet viroihinsa 1928 ja 1929. Kun heistä lisäksi moni asui ainakin jossain vaiheessa meidän talossa, voi sanoa, että kosketus oli läheinen ja pitkäaikainen.

Kolulumenestys ja ylioppilaskirjoitukset eivät eivät korreloi opiskelumenestykseen. Opiskelumenestys ei korreloi menestykseen työelämässä.

Näin on helppo väittää, koska ainakin menestys työelämässä on lähes mahdoton mitata. Tukeudun tässä väitteessä eräitten pitkäaikaisten Teknillisen korkeakoulun kollegojen havaintosarjoihin.

Luultavasti matemaatikot on jätettävä pois. Olen itse nähnyt monta kertaa, että sellainen asia kuin mieletön matemaattinen lahjakkuus on olemassa. Silti olen samaa mieltä kuin mestariopettajat. Jos pysytellään lukio pitkässä matikassa tai korkeakoulujen perusmatematiikassa, kyllä ne oppii. Toiset joutuvat tekemään enemmän töitä. Paras ja melkein ainoa opiskelukeino on laskeminen.

Ei ole yhtään haitaksi, jos joku viisaampi selittää sanallisesti ensin peruskouluvaiheessa funktion käsitteen, sitten derivoinnin ja korkeakoulussa vielä eräät epälineaariset yhtälöt. Kyllä se siitä. Rekursiivinen funktio on aina tarpeen.

Nimitän edellä esittämääni ajatusta mielessäni Niinistön säännöksi. Lehdestä lukemani mukaan Sauli N. oli harvinaisen heikko koululainen ja sai lakimiehen paperitkin jokseenkin vaatimattomin suorituksin. Sitä vastoin hän oli tutustunut myös kotikaupungissaan mielenkiintoisiin henkilöihin, joilla sitten oli kaikenlaisia seikkailuja myös lakituvassa.

Jos sen voisi sanoa puoluekantaan kajoamatta, mielestäni tämä Niinistö on osoittanut tehtävässään merkittävää taitoa ja viisautta. Kun viimeksi kirjoitin tähän blogiin muistelun Mauno Koivistosta, joku kommentoija ymmärsi sen heti väärin. Vaikka Niinistö on rauhan ajan mies, hänkin hallitsee tuon pikakiväärimiehen säännön, jonka siis itse kuulin Koivistolta. On iskettävä nopeasti ja armottomasti ja juuri oikealla hetkellä. Pikakiväärimies ei nimittäin elä monta sekuntia. Vastapuolella on tarkka-ampujat juuri heikäläisiä ja aliluutantteja varten.

Pikakiväärillä ammutaan siis kiväärin patruunoita (300 metriä), ja konepistoolilla pistoolin (25 – 50 metriä).

Lukioiden valikointi, laudaturien keräily ja pisteiden metsästys on siis paitsi vastenmielistä myös tuloksetonta.

Nuorenkin ihmisen pitäisi opetella selviytymistä yllättävissä tilanteissa ja omituisessa seurassa. Eliittivalmennus toimii vain urheilussa ja osittain musiikissa, koska kumpikaan ei ole tavallista elämää. Molemmissa on  säännöt ja perinteet, jotka urheilussa ovat puhtaasti keinotekoisia (eli sopimuksin ja määräyksin asetettuja) ja musiikissakin melkein.

Paras tavoite on 7 + tavallisesta koulusta tai korkeakoulusta.

Katsokaa maailmaa. Putin on esimerkki erittäin hyvin koulutetusta tappajasta. Isäni valitteli Lapin sodan Saksan ilmatorjuntaa, joka osui aina heti, myös pilveen. Heillä oli tutkat IT:n tulenjohdossa. Trump on esimerkki huonosti tai väärin koulutetusta henkilöstä, jolla on unissakävijän kyky astua aina väärällä hetkellä väärään kirnuun.

Eisenhower Normandiassa oli esimerkki siitä, että parasta miestä ei pidä panna tärkeimpään paikkaan. Hänellä oli sama kyky kuin Heinrichisillä meillä, tulla toimeen raivohullujen kanssa.

Leuhkat eväät

Useimmat romaanit ovat ”matkoja huoneessani”. Kommentoija viittasi Xavier de Maistren tämän nimiseen kirjaan, joka on julkaistu hiljan suomeksi. Siihen on lyhyt jatko-osakin. Tapahtumapaikka on sama.

Mihin sitä nyt ihminen kotoaan lähtisi? – Marcel Proust kuuluu arvostaneen de Maistren kirjaa. Itse hän ei välttämättä viitsinyt nousta sängystä, saati poistua huoneestaan kirjoittaessaan laajaa teostaan, paitsi joskus öisin. Mutta hänellä oli palvelijatar, Céleste Albaret, joka kuoli vasta 1984 julkaistuaan lopulta kirjan ”Herra Proust”, josta puolestaan tehtiin saman tien elokuva.

Minulle tuo aihe olisi liian laaja. Pelkästään katon lastulevyn historia on haastava. Minkä väriset rukkaset oli miehellä, joka toimi sahalla ehkä Kannonkoskella tai Kontiomäellä syöttäen tukkeja sirkkeliin niin että syntyi haketta josta hartsin tyyppiseen formaldehydiin yhdistettynä prässättiin levy? Onko hän hengissä vai lieneekö jo kuollut?

Lattia on palaparkettia eli suomeksi lautaa. Kuviointi herättää kysymyksen, miten lauta on sahattu, kun pintakuviointi herättää mielessäni monia muistoja, toiveita ja erehdyksiä.

Jos olisin ryhtynyt taiteilijaksi, olisin koonnut seinän lattiaparketista ja ripustanut seinälle maalaukseni, johon olisi loputtoman kärsivällisesti jäljennetty osa puun kuviointia.

Borgesin novellin henkilö Pierre Menard kirjoittaa Don Quijoten uudestaan, osan siitä. Borges todistelee, miten helposti tulee tehneeksi vääriä päätelmiä siitä, että Menardin tekstissä oli samat sanat samassa järjestyksessä kuin Cervantesilla. Tietysti ne olivat eri tekstejä, koska kirjoittajat olivat eri aikoina eläneitä eri henkilöitä. Eikä Pierre Menard alkujaan edes osannut espanjaa!

Olen harkinnut vakavasti julkaista omalla nimelläni jonkun riidanhaluiseksi tietämäni nyykirjailijan teoksen. Tuomioistuimessa pääsisin sitten hämmästelemään vastapuoleni ja hovioikeudessa käräjäoikeuden tuomarien maalaisen yksinkertaista ajatuksenjuoksua. Että kirjani muka olisi jäljennös toisesta kirjasta siksi, että siinä on samat sanat ja lauseet samassa järjestyksessä! Koko tekijänoikeudelta ja itse asiassa oikeusjärjestelmältä ja se perässä uskonnolta ja metafysiikalta menee pohja, ellei käsitetä, että kahden eri henkilön kirjoittama on heidän kummankin koko elämänsä värittämää. Kaikki odottamattomat sattumat, kaikki villit unet…

Miten joku voi noin sekoittaa informaation ja signaalin toisiinsa! Se mitä luulen informaatioksi, jonka olen saanut tekemällä havaintoja, on sattumanvarainen kooste siitä, mitä aivoissani tapahtui sekunti sitten, hermostoni avaama signaali.

Saman viestin voi kirjoittaa 10 potenssiin 69 eri tavalla. Jos menee siitä yli, sitten viesti päätyy avaruuden mustaan aukkoon.  Tosin on esitetty, että maailmankaikkeus ehkä onkin jonkin toisen maailmankaikkeuden n-ulotteinen kuva, ikään kuin hologrammi, jolloin ainetta ja energiaa ei olisi olemassa, informaatiota vain.

Luotan siihen, että tekijänoikeustuomarit ovat hyvin selvillä siitä, ettei fysikaalinen tila selity kokonaisuudessaan atomien yhteenlasketulla tilalla, vaan lisäksi on otettava huomioon niiden kvanttitilat eli lomittuneet qubitit.

Kvanttitietokoneet ovat taas tulossa muotiin. On arveltu, että maailmankaikkeus nimenomaan on tietokone, joka ohjelmoi omaa evoluutiotaan

Jos Borges eläisi, lähettäisin hänelle kirjelappusen: aivan niin – myös jokainen meistä on Pierre Menard.

Dendrokronologia on nykyisin kodikkaampaa. Metsässä ja museoissa voi valokuvata kantoja tai puusta sahattuja kiekkoja. Vuosirenkaiden paksuus on keskeinen osa ilmaston historiaa eli siis historiaa. Niiden laskeminen kuvasta on helppoa. Koska menetelmä sinänsä on tarkka, Suomessa on monen tuhannen vuoden vuosirenkaat.

Kuka mahtoi olla se viitseliäs henkilö, joka haki vastaavuudet eli ratkaisi palapelin, kun Enontekiön järvistä löydettiin pohjaliejun ilmattomuudessa säilynyttä runkopuuta? Ja sitten ovat ne purren keulakuvat ja pari muuta esinettä, joista on juuri julkaistu kirja. Valokuvaaja esitti viisauden. Muinaisesineiden, esimerkiksi keskiaikaisen madonna-veistoksen valokuvaa voi katsoja suurennella, jolloin näkyville tulee odottamattomia yksityiskohtia, tai fotoshopata siihen värejä, jolloin esineen ilme voi muuttua.

Miellyin kovin kommenttiin, jossa sanottiin, että lohdutonta leipää huoltoasemalla syövästä henkilöstä näkee, ettei häntä kukaan rakasta, kun ei hänellä ole omia eväitä.

Ennen annettiin kutsuilta poistuvalle jopa kotivaroja. Olihan siellä joku huonojalkainen, jolle pala täytekakkua tuli taivaan lahjana.

Juomapuoli panee miettimään. Eväisiin kuului ilman muuta maito, jota kuljetettiin viinapullossa. Olen kokeillut ja huomannut, että Coca-Cola on oikein hyvää sillin kanssa, mutta maito sipulipihvin kanssa on kyllä unohtunut pitkäksi ajaksi. Sitä on kokeiltava.

Koululaisena Marseillessa tilasin ravintolassa pihvin kanssa palan painikkeeksi maitoa. Ei siitä tahtonut tulla tolkkua. Kun lopulta sain tilaamaani, maito oli makeaa ja lämmitettyä, kiehuvan kuumaksi. Samassa bistrossa ranskalaiset itse söivät ja joivat tupakka suussa. Se vasta on taitotemppu!

Moottoripyöräilyä

Eilinen kirjoitus ajelulla käymisestä sisältää monta kerrosta. Yksi on Kiina. Uusimman tutkimuksen mukaa siellä Ming-kaudelta kukoistanut ”matkakirjallisuus” ei ollut matkakirjallisuutta.

Kirjan nimi saattoi olla ”Matka Keltaiselle vuorelle”, mutta kirjoittaja ei ollut käynyt mainitsemassaan paikassa eikä ollut siitä kiinnostunut. Tämä liittyy Lapin kirjoitusten kokoelmaan.

Kuka tahansa ymmärtää, että ne alle kymmenen tunnettua ulkomaalaisten yhteenvetoa kokemuksistaan Lapissa – Maupertuis, Outhier, Schaefferus, muut – kertoo paljon kirjoittajista ja aikakauden hyväksytyistä ”totuuksista”, mutta vähän aiheestaan. Aavasaksalla on hyttysiä. Kiitos tiedosta.

Mielenkiintoisempaa on, että sama ajatus sopii omiin kirjoittajiimme, alkaen Castrénista, Lönnrotista, Fellmanista. Mielestäni linja jatkuu. Mahdoton ajatuskoe: jos Erno Paasilinna ja Kullervo Kemppinen pantaisiin kulkemaan samaa reittiä esimerkiksi Luirojärveltä Vongoivalle, he näkisivät aivan eri asioita. Erno näkisi ihmiskunnan ongelmia ja sortoa, Kullervo ei. Ajatuskoe on mahdoton, koska molemmat ovat kuolleet ja eläessään he eivät olisi olleet kehuttavissa puheväleissä ja jonkinasteinen halveksunta olisi ollut molemminpuolista.

Jos Antti Tuuri ja minä poikkeaisimme autosta jossain Nuorgamin tai Nellimin tienoilla, mikä on jopa käytännössä mahdollista, näkisimme kumpikin maiseman pohjalais-kaunokirjallisesti.

Muistan enoni, joka vertaili ensimmäisellä Lapin matkalla sikäläisiä metsiä Ylihärmän metsiin ja arvioi kiintokuutiometrejä vielä Lutolla. Jossain vaiheessa hänellä napsahti pää, ja hän ihan kuunteli, että metsä näyttää oudolta siksi, että maaperän ravinneköyhyyden vuoksi aluskasvullisuutta on vähän ja eräät muutkin tekijän vaikuttavat siihen, että metsä on kuin pihdeillä ja pinseteillä hoidettu puisto.

Euroopassa ”matkakirjallisuuden” ensimmäiset suuret nimet olivat Laurence Sterne (A Sentimental Journey) ja R.L. Stevenson. Saksan kielialueella tälläkin alalla kunnostautui Goethe (Italianische Reise), jossa kirjoittaja selvästi tekee yrityksiä nähdä muutakin kuin mitä kirjojen mukaan kuuluu nähdä. Hän ei tiennyt, että se on mahdotonta, ja että tämän ongelman parissa tuskaili jo Leonardo da Vinci. Hänestä oli erehdys maalata edes maisemaa näkemänsä perusteella. Maalaus on ”cosa mentale”, mielen ilmiö.

Tässä sivuutan tietoisesti ritariromaanit, myös Don Quijoten. Ritarit olivat vaeltavia ritareita, ja maantieteelliset paikat olivat heidän urotekojensa kulisseja. Ja sivuutan pyhiinvaellukset, joissa vaeltaminen rinnastetaan tietoisesti uskonnolliseen kilvoitteluun. Ja pyhiinvaellukset liittyvät kiinteästi kaikkiin muihin suuriin uskointoihin paitsi meidän. Mekka, Itkumuuri, Compostella, Ganges.

Suomessa kirkon epäluulo henkilökohtaista hurskautta (herännäisyyttä) kohtaa oli perusteltua, ja samoin kauan vaikuttanut nationalismin eli isänmaallisuuden epäily. Kotimaamme on tähtein tuolla puolen, ja ”Kaanaanmaa” ei ole Vaasan läänissä.

Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa Simon Schama on vienyt eteenpäin Gombrichin ajatusta. Maisema on täynnä metaforia, ei puita ja pensaita.

Olen samaa mieltä. Olen kirjoittanut tästä asiasta viisi tai seitsemän runokokoelmaa. Wallace Stevens oli runoilijana maailman taitavin vaihtamaan nähtyä (ja kuultua) maisemaa mielen maisemaan ja kuvittelemaan vuoren ja vaihtamaan mäntyjen paikkaa vaikka ne olivat sen näköisiä kuin niillä olisi surullisia nimiä. Erään runon nimi on Ei käsityksiä ilmiöistä vaan itse ilmiö. Männyn ja tuskan (pine, pain) ero äännettynä on ohueksi kuluneen hiuksen hieno.

Jutun kuva on suvun piiristä. Lasteni äidinisä oli valokuvaajana huono. Näistä kuvista tulee mieleen, että asialla oli ehkä samassa albumissa esiintyvä lanko Yrjö Lindegren, jolla oli käytössään myös erinomainen valokuvauskone.

Kuvia on koko joukko. Lähtöpiste on Pielisjärvi eli siis suunnilleen Nurme. Ja todella ajelulla ollaan, enkä olisi odottanut, että saan silmieni eteen maantien sellaisena kuin maantiet muistan – vaikka minun aikanani risuaita oli jo väistymässä piikkilangan tieltä. Penkereiden pehmeys ja ojien huonous oli syy jatkuviin ojaan ajoihin, jotka eivät yleensä aiheuttaneet vahinkoa. Ojasta auttamiseen ei onneksi tarvittu traktoria, joita ei siis vielä ollut (yleisesti). ”Peltovetureita” kaupiteltiin jo 1920-luvulla, mutta sellainen oli aina jäämässä itse kiinni. Eivätkä Lapin metsätyömailla käytetyt lokomotiivit, jollainen on näytteillä Sodankylässä, osoittautuneet onnistuneiksi, vaikka tietäkin niille rakennettiin vaikka kuinka.

Kuvien lähettäjästä tuli mieleeni moottoripyöräily. Se lienee hyvin usein ajelulla käymistä. Tosin olen kuullut, että Turkuunkin voi ajaa prätkällä, varsinkin jos riisuu suojapuvun ja saappaat ennen luentosaliin menemistä. Ja tänne kotiin voi ajaa sieltä länsirannikolta. Mutta moottoripyörällä ei ole järkeä lähteä kolmen kilometrin päähän kauppaan. Ne ajat ovat onneksi menneisyyttä, kun isolla pyörällä ajettiin verryttelypuvussa, tennarit jalassa.

Tiedän miten erilainen moottoripyörämatka on kuin autolla tehty. Ymmärrän jopa polkupyörällä tehtyjä suurmatkoja. Jätin tyhmästi tarkemmat tiedot kysymättä, mutta juuri sotien alla oli suorastaan tavallista, että tytötkin ajoivat kesällä polkupyörällä Helsingin korkeudelta Karjalaan. En tiedä, missä ja miten he yöpyivät ja kuinka ruokapuoli oli järjestetty.

Eräässä tekniikka-lehdessä kerrottiin, minkä näköiseksi tamperelaisen konepajan omistajan naama meni, kun armeija tilasi häneltä miljoona polkupyörää. Vaikka vihaan tuota rakkinetta henkilökohtaisesta syystä (tykkimiehenä jääkärien matkassa), myönnän että se ehkä oli polkupyörätaiteen huippu. Laitteen käyttämisestä sodankäyntiin kertoo tarkasti kenraali Keinonen muistelmissaan.

Mutta kaikkiaan, ajelu on aate ja vaikka en enää nouse moottoripyöränkään matkustajaksi, ilmaisen arvonantoni ilman mitään zeniä, joka onkin japanilainen versio kiinalaisesta youji-perinteestä.

Ajelulla

Vasiten en lähtenyt ajelulle. Ajattelin tuskin mitään, vein auton halliin ja katselin hississä viereeni, että onpa siinä turhan pitkä mies. Ei tehnyt mieli sanoa sitä ääreen.

Tavaratalossa myytiin ei oota kuin Jäminkipohjan osuuskaupassa. Kun - - - ei - - - oo… Kauhavalla Heinon yksityiskaupassa sai kysyä vaikka briljantein koristeltuja tammenlehvin varustettuja hevosenkengän nauloja miekkojen kera, ja vastaus oli aina: ”Rumaanen, kun justihinsa pääsi loppumahan - mutta huomenna tuloo!”

Yhet juoksivat katua ylös, yhet alas, kaikilla kiire, piä eillä helevettiin.

Niinpä jätin Rajalan kamerakaupan väliin. Ne eivät siellä aavista, että enemmän kuin kamerat minua kiinnostaa Postitalo, yksi Helsingin kauneimpia kohteita.

Arkkitehtuurissa kävi niin, että Alvar Aallon varjoon jäi monta lahjakkaampaa, kuten Lindegren, Taucher, P.E. Blomstedt ja Jorma Järvi. Postitalossa oli peräänkatsojana Kaarlo Borg, jonka historia tuntee lähinnä laulaja, kemisti-insinööri, valokuvaaja Kim Borgin isänä.

Postitalo on lähinnä Järven työtä ja julkisena tilana aivan omaa luokkaansa. Oli se myös monikäyttöinen. Keskenkasvuiset setäni olivat siitä hyvin innostuneita, koska sen katolle sijoitettu ilmatorjuntakonekivääri sylki kadulle hylsyjä ihan mielettömästi. Pojat kantoivat niitä lätsällä kotiin Söörnääsiin.

On siinä maalaisella ihmettelemistä, kun ritirinnan ovat Sokoksen talo ja Lasipalatsi, molemmat rakennustaiteellisesti kovaa tasoa eurooppalaisittain, ja Stockmann, tärvely-yrityksistä huolimatta yksi maailman kauneimpia tavarataloja. Saarisen rautatieasema meni vähän pilalle, kun sitä muuteltiin ja pommitettiin ja sitten oli paha tulipalokin, kun ullakolla ei ollut palomuureja mutta sen sijaa pehkuja sytykkeinä.

Sanottakoon rakennuksen kummallisesta ulkonäöstä mitä sanotaan, pohjakerroksen rahvaanravintolassa myytiin mainiota Lahden Erikoisolutta, jota kutsuttiin kodikkaasti Siniseksi. Kuulin asiasta vanhemmilta opiskelijoilta. Portsari oli yleensä valmiiksi vihainen.

Kun en tiennyt, elääkö se portsari vielä, en mennyt tällä kertaa sisään. Aikaisemmin on kyllä tullut käytyä.

Ruholahdenkatu on niin tuttu. Mummu asui kuudessatoista. Eräs tuttavani oli niin kova kommunisti, että asui vakaumuksensa vuoksi Työmiehenkadulla, vaikka tilat olivat hankalat ja vuokra korkea.

Kulman takana oli ennen muun muassa Velj. Uddin lautatarha, jonka paikalla on nyt vähemmän mielenkiintoisia liikekiinteistöjä, ja meille kotiin ajettiin Lauttasaaren läpi, vanhaa siltaa, koska uutta ei ollut.

Se vanha läppäsilta osasi olla kapea. Päivän piristeeksi sillalla saattoi nähdä Spede Pasasen kiilailemassa uhkarohkeasti punaisella avoautollaan. Hän ei ollut ainoa, joka oikaisi ruuhkakiireissään Lauttasaaren pihojen läpi. Muistelen että auton puskurissa olisi ollut joskus pyykkiä narulta. Kuten Tapiovaaran elokuva Varastettu kuolema kertoo, lakanapyykki kuivatettiin kerrostalojen pihoissa. Pesutuvan suunnasta tuntui lipeäkiven haju, koska Valo-pulveri ei suinkaan ollut välittömästi menestys, vaan vaati tehokasta markkinointia.

Kadut olivat siihen aikaan kirjavanaan pesuloita ja yleisiä saunoja. Saunaan menijällä saattoi olla kainalossa oma emaljinen pesuvati, sievästi ristipistoin nimikoitu kanavakankaasta valmistettu pyyheliina ja paketti mäntysuopaa. Virvokepulloa kuljetettiin pyyhkeeseen käärittynä, koska päihdyttävien aineiden nauttiminen saunatiloissa oli kiellettyä.

Enemmittä seikkailuitta tuli kotiin ajelulta. Sekä isäni että isoisäni saattoivat yllättäen ilahduttaa sanomalla, että nyt lähdetään ajelulle. Sana on samanlainen kuin ”kävelylle”. Ei siis lähdetty tapaamaan ketään eikä katsomaan mitään, vaan ajelemaan muuten vain.

Luultavasti tämä tapa liittyi 50-luvun loppuun, kun autoja alkoi taas saada eikä ollut enää polttavaa tarvetta näyttää toisille, että meilläpä on auto. Kuulemma tapa tunnettiin myös 30-luvun lopun rikkaina vuosina. Pitää kysyä äidiltä. Luulen ettei perheellä ollut henkilöautoa, joten lapset seisoivat lavalla.

Sanovat että huoneeni katto pitäisi maalata ja seinät. Olen sopeutunut ajatukseen, varsinkin kun suvun piiristä on ilmoittautunut vapaehtoisia ja melkein vapaaehtoisia. Joka tapauksessa olen juhannuksen kotosalla ja vien äidille luettavaa ja sopivaa purematta nieltävää hyvää, esimerkiksi jugurttia tai rahkaa.

Siltä varalta, että naishenkilö, jonka kanssa minulla on yhteiset huonekalut, päätyisi johonkin muualle, merkitsen tähän kesän juhlan omat ateriatarvikkeet eli Ahti-silliä, uusia perunoita ja tilliä, meijerivoita, ruislimppua ja sitten on se vaikea kysymys päällysruuasta.

Mahtaako olla mitään keinoa saada sellaista piimänjuurta, jota käyttäen saisi syntymään keltakuorista, lohkeilevaa viiliä?

Sellaisen jälkeen voisi lähteä juhlapyhän hiljaisuudessa taas ajelulle. Ehkä pettäisin vanhan periaatteen ja katsoisin karttaa välillä. Täällä on sellaisia läpi ajettavia teitä, joita en usko koskaan ajaneeni, esimerkiksi alista Viipurintietä suoraan Sipoon kirkolle ja siitä pohjoisen suuntaan salaperäisille seuduille.

Ainakin 1920-luvun Autoilijan tiekartan mukaan reitit olivat silloin aivan toiset kuin nykyisin, ja niiden vanhojen maanteiden varrella voi hyvinkin olla mielenkiintoisia taloja. Maitolaitureita ja niillä kiireettömästi Työmiestä polttelevia isäntiä ja renkejä ei kuitenkaan ole, eikä lehmiä maantiellä. Pienenä hoidin vastuullista tehtävää. Kortesjärvellä ja Evijärvellä oli veräjiä tien poikki. Minun asiani oli hypätä vauhdissa autosta, avata veräjä, sitten sulkea se ja juosta auto kiinni ja jatkaa matkustusta astinlaudalla seisten. Mummu istui takapenkillä ja kutoi sukkaa. Eihän sitä naisihminen voi istua kädet joutilaina. Isoisäni korjasi auton aina kymmenen kilometrin välein.

Tämä kaikki on tartuntaa vuoden takaiselta käynniltä Mustiossa. Se ja Fiskars ja Billnäs ovat kerrassaan leppoista katseltavaa. Ja siellä täällä voi pysähtyä kahville – vai pitäisikö ottaa mukaa oma termospullo ja voipaperiin käärityt voileivät?

Viina on hyvää

Otsikon lausetta toisteli lasista siemaistuaan eräs ystäväni ja toinen kiirehti vakuuttamaan, että kyllä näin on.

Molemmat ovat kuolleet, valitettavasti ja rauha heidän muistolleen. Toisen kuolintodistuksen näinkin. Se oli maksakirroosi.

Farmarikankaasta tehty pusakka oli muotia. Siinä oli kätevät rintataskut. Nestetasapainostaan huolestuneet varasivat lääketölkillisen tiukkaa viinaa kumpaankin taskuun. Kun kysymyksessä oli oikea, ruskea tölkki, siitä pystyin maistamaan vaikka kirkon penkissä. Pieni ja kätevästi mukana kulkeva yskänlääkepullo kerää yleisötilaisuuksissa suopeita katseita. Eräs tunnettu juoppo harrasti rommiviinaa näissä tilanteissa juuri värin vuoksi. Puhe on siis virvokkeesta, jota entisin rasismin ja raakuuden aikana nimitettiin neekeripojaksi.

Osa lukijoistani ei tarvitse lisänäyttöä arvostelukyvyn puutteestani eikä harrastuneisuudesta sopimattomiin ja pahennusten herättäviin kannanottoihin. Satunnainen lukija on tullut tuohon tulokseen jo edellä kirjoitetusta.

Joskus nämä kirjoitukseni ovat koukun muotoisia. Joskus koukku on lukijan huulessa, joskus takapuolessa. Jos löytää langanpään, asian voi varmistaa nykäisemällä langasta.

Kaksi maailmanuskontoa näyttää suorastaan perustuvan kielloille. Islam kieltää nauttimasta alkoholia. Juutalaisuudessa sianliha (ja monet muut tuotteet) ovat kiellettyjä.

Kristinusko perustuu alkoholin nauttimiseen. Rituaalia nimitetään ehtoolliseksi. Sen yhteydessä kulautetaan viiniä ja syödään vaivainen öylätti, leivän tapainen, joka juuttuu kitalakeen.

Tarina kertoo, että viimeiseen pääsiäiseen eli lammasateriaan valmistauduttaessa juomana oli viini ja päähenkilö, Jeesus joka sanoi olevansa Jumalan poika, kohotti viinimaljan ja sanoi, että tämä on minun vereni, teidän edestänne vuodatettu.

Tämä alkoholipitoisen juoman nauttiminen on koko uskonnon dramaturginen painopiste. Se enteilee samalla ristiinnaulitsemista ja kuolemaa ja sisältää kysymyksessä olevan uskonnon ainoan käskyn, että on otettava viattomana vastuu toisten tekemistä rikoksista. Tätä sanotaan lähimmäisenrakkaudeksi. Samasta yhteydestä käy ilmi, että fyysistä väkivaltaa toista ihmistä kohtaan pidetään hyvin pahana asiana.

Ehtoollisviiniä ei myydä päivittäistavarakaupoissa ehdotetun lainmuutoksen jälkeenkään.

Näihin asioihin väljästi liittyvissä Kymmenessä käskyssä ei ole sellaista kuin ”älä juopottele”. Liioin ei kielletä ylipainoisuutta eikä käsketä syömään salaattia.

Luullakseni lähimmäisenrakkaus voidaan kuvata matemaattisesti. Nähdäkseni kysymykseen tulee osittaisdifferentiaaliyhtälö, jollainen kuvaa funktion riippuvuutta useista toisistaan riippumattomista muuttujista. Tuo on tapa sanoa, miksi esimerkiksi erilaiset virusten ja bakteerin yhteenliittymät menestyvät mainiosti ja toiset eivät.

(Tämä nyt on vain puhetta. Noilla yhtälöillä ei useinkaan ole ratkaisua, ainakaan nollasta poikkeavaa. Toisaalta maailmankaikkeus kuvataan niillä.)

Kristityt ovat tunnettuja estottomuudestaan murhata juovuspäissään mielin määri toisiaan ja etenkin virheellisen uskonnon tai väärän kansan edustajia. Toisaalta inkvisition ja noitavainojen aikakaudesta huolimatta mieleen ei tule, että paavi tai ylimalkaan papit olisivat jaelleet kuolemanrangaistuksia. Miekan käyttämiseen tarvittiin maallikkoja. Miekka, pistooli tai rynnäkkökivääri ei oikein soinnu myöskään munkin asuun – eikä pommi tai miina.

Koska nykyiset varakkaat länsimaiden ihmiset häpeävät juomistaan ja useimmiten aivan syystä, ja kiittelevät islamin kieltoa ja juutalaisuuden kohtuullisuutta ja siihen liittyen pahan alkoholismin harvinaisuutta aktiivisesti uskonnollisten juutalaisten keskuudessa on tapana myös kiitellä.

Olisiko asia näin yksinkertainen?

Luther, joka oli itse lihava mies ja kova oluen perään, kuuluu väittäneen, ettei ihminen tule autuaaksi hyvistä töistä. Monet ovat toistelleet, ettei kysymys ole lain sääntöjen kunnioittamisesta ja noudattamisesta, vaan jostain muusta.

Ainakin entisessä Englannissa ja Ranskassa juopottelu oli yhdessä olemisen muoto, ja pubista tai bistrosta tultiin tavallisesti omin jaloin kotiin.

Koska pelkkä kysymys saa jotkut kylmän raivon valtaan, kysyn että entä jos jossain määrin kohtuullinen ryyppääminen ja mässääminen on osa ihmisyhteisön ekosysteemiä?

Runsaan viikon kuluttua sangen monissa kodeissa kohotellaan kuohuviinilaseja, koska sellainen on tapa suurissa juhlissa, kuten lakkiaisissa. Jonkinlainen hyvän tahdon osoitus on tervetuliaismalja, joka sekin kai on kuohuviiniä, ellei isäntäväki sitten halua tehdä vaikutusta samppanjapullon etiketeillä.

Esimerkkinä kohtuuttoman yhdessä juopottelun perinteestä on tietenkin mainittava Venäjä ennen ja nyt. Esimerkin toiselta puolelta maapalloa voisi ottaa kiinasta, jossa edelleen maailman parhaisiin luetuissa yli tuhannen vuoden takaisissa runoissa kiinalaiset Li Po tai Po Chü I kirjoittavat olennaisesti, miten helvetin kännissä oltiin silloinkin yksi kerta, ja kun tavataan, niin sitten taas…

Raittiina seurassa istuvaa oli syytä pitää silmällä. Hänellä saattoi olla puukko hihassa tai tikari turbaanissa.

Lukija muistanee, että tässäkin kirjoitan asiasta, josta en tiedä mitään. Maaliskuussa 1984 ajattelin juoda kuohuviiniä, mutta en juonutkaan. Häpeän tätä absolutismia – ja on minulla puukkojakin, vaikka mukana on yleensä vain pikkusormen mittainen linkkari, jos sitäkään.

Finna

Blogistin ei tarvitse kirjoittaa pääkirjoitusta ainakaan kovin usein. Kun maailmassa tapahtuu hyvin pahoja asioita, ainakin alkuun niistä tulee tietoa normaaleja väyliä.

Siten jatkan pienestä asiasta.

Tänään olin soittamassa Museovirastoon ja kaivelemassa esiin satasia kuin jätkämies käräjillä. Halusin joka tapauksessa itselleni pari vanhaa valokuvaa, mutta viraston sivut eivät olleet samalla kaupallisella tasolla kuin hinnat.

En soittanut, vaan muistin Helsingin kaupunginmuseon, joka jakaa omastaan ilmaiseksi, ja vasta sitten Kanalliskirjaston.

www.finna.fi sisälsi ne samat maksulliset kuvat maksuttomina mihin tahansa käyttöön. Niitä saa panna vaikka blogiin! Niitä saa käyttää vaikka mainonnassa.

Kun kommentista käy ilmi, että Lapissa on muidenkin mielestä näissä asioissa sekava tilanne, niin tässä olisi siis lisää saippuaa mummun silmiin.

Antaisin vielä yhden ilmaisen oikeudellisen neuvon. Lakitekstin tarkoittama valokuvan julkistaminen tapahtuu, kun valokuva on luovutettu museon kokoelmiin.

Tästä on prejudikaatti Jos kirjoittaisin asiantuntijalausuntoja – mitä siis en tee – ottaisin pitkän pennin professorin mielipiteestäni, jossa perusteltaisiin vakuuttavasti, että julkistaminen samoin kuin ”yleisön saataviin saattaminen” ei edellytä todistelua siitä, että kukaan ihminen olisi koskaan saanut kuvaa käsiinsä.

Suunnilleen sama ongelma raivosi silloin kun tapeltiin verissä päin ja nenin etenkin tietokoneohjelmien kopioimisesta yksityiseen käyttöön. Lakiamme muutettiin tässä niin sanotussa konsumoitumiskysymyksessä ja lopputulos oli tyypillisen naurettava. Jos naapuri osti tietokonelevykkeitä ja lainasi niitä sinulle, sait kopioida ne koneellesi. Se oli yksityistä käyttöä. Jos naapurisi oli ostanut ulkomailta ne levykkeet, aivan samat kuin kotimaassa myydyt, et saanutkaan tehdä niistä koneeseesi kopiota.

Oikeudellisesti kysymys on sama kuin julkisen tilaisuuden määritelmä. Oliko luvallista kieltää tyhmien lehtien toimittajia tulemasta kirkkoon seuraamaan julkkishäitä. Kirkko lienee paikka, johon kenellä tahansa on pääsy, ilman erillistä kutsua.

Siellä Finnan tietokannassa on muuten niin hienoa tavaraa, että suureksi mielihyväkseen sitä katselee.

Ettei menisi vain kirjaston kehuksi, pankaa merkille, että rihkamahenkisistä kauppaliikkeistä saa tavattoman halvalla kuvakirjoja ja muuta pientä mukavaa. Tutkimukset alkavat tuottaa sellaisia tuloksia, että lapsen kehitykselle ja myöhemmille asenteille on erittäin tärkeää, että kotona on oikeita kirjoja.

Tämä jakelu ja hinnoittelukysymys peittää taakseen jokseenkin vakavan ongelman.

Meillä on lujassa Saksan 1880-luvun ajatus, että kaikenlaiset asiat voi hoitaa lailla. Lakimiehet itse ovat tietenkin enimmäkseen vakuuttuneita tästä asiasta, mutta valitettavasti tuo virheellinen tulkinta on levinnyt paljon laajemmallekin. Kuinka moni käsittää ettei esimerkiksi rakentamisen heikkoa tasoa voi järjestää muuttamalla lainsäädäntöä.

Olen seurannut läheltä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Saimme gryderijärjestelmän pois päiviltä. Suuren muuttoliikkeen aikana rakennusurakoitsija ja pankit yksissä tuumin kehittivät järjestelmän, jolla asuntojen ostajilta vietiin kaikki mahdollisuudet puuttua jopa rakennusvirheisiin. Ostajat säästivät asuntoa ja saivat luottoa väliaikaistodistusta vastaan. Osakekirjat ja siis puhevalta yhtiössä annettiin vasta kun takuuaika oli kulunut umpeen.

Näinä päivinä sitä katselee kummissaan, miten toisten terveydestä kiihkeästi kiinnostuneet ihmiset – usein lääkärit – ovat kylmän raivon vallassa kehittämässä yhä uusia kieltoja ja käskyjä.

Millaista viinaa marketissa saisi myydä on kuohuttava kysymys, ja yksi ja toinen on valmis panemaan päänsä pölkylle väittäessään, että viisiprosenttinen ehkä menettelisi mutta viisi ja puoli on ilman muuta liikaa.

Huomasi Kaliforniassa asuessani, että reippaat ja terveet elämäntavat ja niiden kaikinpuolinen edistäminen on myös lääkäreille nokkela keino pysytellä kaukana todella suurissa vaikeuksissa olevista ihmisistä. Jos jonkun todellinen ongelma on köyhyys, on määrättävä lääkettä, joka on varmasti niin kallista, että se jää ostamatta ja siis ottamatta.

Trumpin hinku ajaa heikennyksiä hoitojärjestelmiin hätkäytti. Yhdysvalloista tiedämme, että siellä on ollut vuosikymmeniä maailman kallein ja huonoin systeemi.

Karmea ajatus on lähellä: mitä muuta sote-uudistuksen takana on kuin väitetty palvelujen parantaminen?

Arvaukseni on, että uudenlainen tulonsiirtojärjestelmä, jolla tuloja siirretään köyhiltä rikkaille.

Nyt kannattaa olla nuori juristi. Toteutui tuo järjestelmä missä muodossa tahansa, kyllä lakimiehille riittää töitä.

Viime päivien blogikeskusteluissamme on vilahdellut kysymys yksityisen ja julkisen rajapinnasta.

Pidän välttämättömänä toistaa, ettei maailmaa rakenneta määräyksillä, vaan työllä ja että Suomessa julkisten järjestelmien hallinto, englanniksi public administration, on perinteisesti yksi kaikkein huonoimmin hoidetuista aloista. Sosionomitasoinen koulutus toimii, mutta sitä ylempi ei. Jotta lukija ymmärtäisi, mainitsen nimeltä hallinnon oikeina asiantuntijoina Tuomas Pöystin ja Lauri Tarastin.

Otetaanko terävät

Viikon aikana olen tutkinut ehkä tuhat valokuvaa ja näpertänyt monen kymmenen kanssa vuoroon Photoshopilla, vuoroon Lightroomilla. Antologian kuvat ovat tikulla. Nyt olen valmis huomauttamaan julkisesti, että julkiseen käyttöön verkossa avatut vanhat valokuvat ovat monissa tapauksissa liian pieniä kirjaan ja kun niistä tilaa digitoidun version, hinta on hyvinkin 40 euroa per kuva.

Lapin museo on paalupaikalla. Olen itse käynyt katsomassa, mitkä määrät heillä on valokuvia. Verkon mukaan museon kuvia ei kuitenkaan saa käyttää juuri mihinkään, varsinkaan niitä ei saa itse digitoida eikä missään tapauksessa julkaista.

Jään hiukan ihmettelemään, miksi eivät sitten paista niillä vedoksilla makkaraa turistien riemuksi museon pihalla.

Sen satun tietämään, että museoille on kertynyt kuvia ilman sopimuksia ja ilman selviä sopimuksia. Senkin tiedän, että ainakin itse joudun miettimään vanhojen valokuvien tekijänoikeussuojaa pääni puhki ja varmistamaan välillä kirjasta – minulla onneksi on tallessa Kivimäen vanha kirja – että miten se nyt menikään kumotun lain mukaan.

Oikeus valokuvaan oli vanhan lain mukaan voimassa 25 vuotta siitä, kun kuva julkistettiin. Julkistamattoman kuvan suoja-aika ei toisin sanoen ala kulua, jolloin johtopäätös on, että sata vuotta vanhasta kenkälaatikosta löydetty valokuva saattaa olla suojattu, oli sen ottajasta tietoa tai ei.

Ylimenosäännös nykyisessä tekijänoikeuslaissa on todella monimutkainen, koska tässä välissä osa ”valokuvista” on muuttunut ”teoksiksi”, joiden suoja-aika lasketaan tekijän kuolinvuoden päättymisestä, ja lisäksi jo rauennut oikeus saattaa palautua kuin taikasauvan heilautuksesta.

Pysyn ennenkin esittämässäni kannassa. Tätä lainsäädäntöä ei ole tehty tekijöiden (valokuvaajien) eikä yleisön eduksi. Käytännössä siitä on suurta hyötyä eräille järjestöille ja mediayhtiöille.

Ehkäpä museot siis toimivat viisaasti ja varovaisesti. En tiedä.

En ole aikonut totella hyväntahtoista huomauttelijaa, joka neuvoo minua heittämään kiveen isketyn kirveeni kaivoon eli luopumaan kaikesta paitsi ehkä aamupuuron syömisestä.

Tämän tietäen ja lisäksi ymmärrettyäni, että tietoni ovat ravistuneet kuin kesän kumollaan ollut vene, lisään silti, että kuinkahan nuoremmat selviävät näistä kysymyksistä. Itse olen ollut niiden kanssa tekemisissä 50 vuotta, ja siihen sisältyy erittäin paljon kylläkin vastentahtoista ilmaista neuvontaa erilaisten virallisten ja julkisten tehtävien lisäksi. Neuvon kysyjinä ovat olleet  merkitykseltään huomattavat laitokset.

Niille jotka etsivät tiedon murusta tästä, annan ilmaisen neuvon, johon voi luottaa.

Jos ostat antikvariaatista tai muusta kaupasta postikortin, joka on painettu selvästi ennen sotia, voit digitoida sen ja käyttää verkossa tai kirjassa tai lehdessä.

Itse aion käyttää esimerkiksi kuvaa Pallashotellista 1930-luvulla.

Silloin voimassa olleen lain valokuvaajalle antama oikeus on vanhentunut lopullisesti. (Sen sijaan esimerkiksi Samuli Paulaharjun valokuvat eivät ilmeisesti ole vanhentuneet.)

Jos museo, esimerkiksi Museovirasto, haluaa että maksat vanhasta valokuvasta hinnan, maksa se varmistettuasi laitoksen kotisivuilta löytyvistä toimitusehdoista, että saat oikeudet julkaista sen edelleen. Tämä ei ole niinkään varmaa.

Museot ja kokoelmat veloittavat yleisesti myös vapaista teoksista. Veloituksen voi tulkita ”käsittelykorvaukseksi”. Väite ettei tuo raha liity tekijänoikeuksiin, on järjellinen. Tosin esimerkiksi Ateneum keräsi takavuosina ”tekijänoikeuskorvauksia” 500 vuotta vanhojen maalausten valokuvaamisesta.

Epävarma olen siitä, onko luvallista kopioida verkon sisällä esimerkiksi blogista toiseen valokuvia. Itse en mielestäni tee sitä.

Poikkeus on uutiskäyttö joka ei poikkea paljon mainonnasta. Jos kirjoittaisin solun viestintäjärjestelmistä, saattaisin ottaa luvatta sellaiseen blogikirjoitukseen tiedelehdissä kiertävän havainnepiirroksen hermosolusta uusimman käsityksen mukaan. Voisin käyttää myös NASA:n valokuvia Plutosta. Arvioin että NASA on julkaissut nuo huimat kuvat levittääkseen tätä tietoa veloituksetta. Kannattaa muuten googlata.

Ennen juhannusta yritän saada hyviä valokuvia puista. Ensin kokeillaan valotuksen haarukointia, koska tavoitteena on tämän hullaannuttava vihreys. Photoshop osaa sekoittaa nipun (stack) kuvia yhteen.

Seuraava kokeilu on tuo kuvan tilt-shift-objektiivi, jonka vuokraan Vuokrakameran pojilta Isolta Robertinkadulta. (http://www.vuokrakamera.fi/vuokrakamera/tuoteryhmat ) Periaatteessa tuolla obejtiivilla pääsee täysin vaaka- ja pystysuoriin viivoihin ja terävyysalueeseen noin metristä äärettömään. Verkosta löytyy mallikuvia.

Huima lasi, mutta huoma on hintakin. Onneksi on vuokrausmahdollisuus.

Harvoille järjestelmäkameran käyttäjille: superlaajakulma on erinomainen täyden kennon kamerarungossa lapsia ja etenkin lapsenlapsia kuvatessa. Voi räpsytellä nopeasti ja rajata tietokoneessa ja näin sekaan voi eksyä kuvia, joissa on oikeasti tunnelmaa. Ja syvyysterävyyttä riittää.

Tämä on yhtä outo neuvo kuin maisemien ja jopa ihmisten kuvaaminen telellä. Siinäkin tulokset voivat olla yllättävän hyviä, koska linssit ja kennot ovat niin hyviä nykyisin. Otetaan terävät.

Luokaton retki

Ajattelin hakea kaapista pyyhkeen ja sitten miettiä, mistä löytäisin kehän, johon sen pyyhkeen heittäisi. Yksi vaihtoehto olisi vaivihkaa rakentaa tuohon pihaan tai pellolle pieni latomus ja ruveta valehtelemaan kävijöille, että se on myöhäiskivikautinen muinaisjäänne.

Pyyhe saa olla ja on kuitenkin harkittava ”muistelmien” kirjoittamista. Jopa Touko Siltala saattaa ottaa pari askelta takaperin kuullessaan omaelämäkerrasta, joka alkaa 1 päivän ikäisestä ja on kauttaaltaan dokumentoitu.

En ole kuullut, että joku toinen olisi aloittanut muistelmien kirjoittamisen päivän vanhana. Jutun kuva on todiste. – Muutin etunimeni toisin päin ja Juhanin Jukaksi aikuisena, koska äiti ja sitten isäkin ja lopulta myös koulu käyttivät sitä nimimuotoa.

Kimmoke on uusi oivallus. ”Luokkaretkeä” koskeva kirjallisuus ja kirjoittelu on aikamme ilmiö. Sävyjä on monta: miten mieluisaa on, kun laihoin eväin kasvaa rikkaaksi ja kuuluisaksi; miten synkkää on, että perhepiiri ja tuttavat eivät noteeraa, vaikka itse on päässyt pitkälle maailmassa ja odottaisi edes kohtuullisia palvontamenoja ja jonkinasteista henkilökulttia lapsuuden ja nuoruuden ystäviltä.

Tiesin jo täyttäessäni 70, että kun voisi maksaa potut pottuina, sitä ei enää teekään mieli, ja myös kaikki ne henkilöt, joihin olisi halunnut tehdä vaikutuksen, ovat jo kuolleet.

Jos ihmisestä tulee iskelmälaulaja tai muu julkkis, ihmisillä on vakiintuneet tavat suhtautua. Tavallisin on läpinäkyvä ja sokerinen imartelu. Hiljennän itsekin vauhtia, jos joku sanoo autossa, että tuossa pöheikössä asui pienenä Arja Koriseva tai Georg Malmsten. Kerran näin Tapio Rautavaaran uimahallissa. Se oli suuri hetki. Aarteena säilytän valokuvaa, jossa isäni on neekerin kanssa Helsingin olympialaisissa. Selfie vuodelta 1952. Kylän pojat eivät uskoneet, että meidän isä ihan oikeasti on nähnyt neekerin.

Nyt on niin, että nämä muistot ovat yhdentekeviä. Minulla ei ole kokemuksia asioista ja asenteista, jotka muuttivat Suomen ja muuttavat maata edelleen.

Ennen käytettiin myönteiseksi ymmärrettäviä sanoja, kuten ”edistys” ja ”menestys”. Nyt on siirrytty aikakauteen, jolloin kulttuurimme kulmakivet kirjoitetaan kieltoina rikoslakiin.

En ole ollut koti-, koulu- enkä työpaikkakiusattu. En ole joutunut syrjinnän kohteeksi.

Niinpä ajatukseni rajun yhteiskuntarakenteen muutoksen kuvaamisesta esimerkkitapauksella tuntuu kahta tärkeämmältä.

Koulutovereistani (oppikoulusta) ne jotka lukivat itsensä oppikoulun opettajiksi saivat hiljaista arvostusta, ja samoin upseerit. Parista tuli pappi, eikä siihen tietääkseni kellään ollut erikoisempaa sanomista.

Maalaiskunnan raju ja armoton sosiaalinen kerrostuneisuus on ollut Suomessa vältelty aihe. Olin vähän yllättynyt, kun asiaa tutkiessani käsitin, että ensimmäinen rahvaanlapsi kihlakunnantuomarina nimitettiin virkaansa vasta 1897. Pidän luultavana, että joitakin talollistaustaisia piiloutuu 1800-luvulla tyypillisen sukunimen muutoksen taakse – mutta silti.

Kautta aikojen ilmiömäisen hyväpäisiä poikia on napattu ties mistä riihen takaa ja koulutettu herroiksi, mutta se on ollut poikkeuksellista.

Minun tapauksessani pääsääntöä rikottiin niin että tulos on syytä esittää tässä. Yleensä evakoksi joutuminen oli kauhea isku ja voitettavaksi vaikea asia. Rohkenen epäillä, että oma hyvin etuoikeutettu elämäntaipaleeni johtui siitä, että isäni osasi sanoa selityksittä, että hän on karjalainen. Se oli kirjaimellisesti totta, mutta evakko hän ei ollut, koska perhe oli muuttanut 1929 Helsinkiin. Hänen lähisukulaisissaan oli oikeita evakkoja, esimerkiksi Jämsään päätynyt eno ja Lammilla vanhuuttaan viettänyt isoäiti.

Samaan suuntaan vaikutti, että äidinisäni oli ”pakolainen” eli toisesta maakunnasta 1924 eli 28-vuotiaana muuttanut mies, mies vailla menneisyyttä. Kun hän teki rehellistä työtä pystyttämällä rakennuksia ja piti lisäksi kauppaliikkeitä, häntäkään ei torjuttu tunkeilijana.

Sotien jälkeen luokkaretki oli nopea ja raju. Käytän isääni esimerkkinä, koska minulla on hänen paperinsa ja muistiinpanonsa eikä hän ole sanomassa vastaan – eikä olisi sanonut eläessäänkin. Mutta 1920-luvulla ja sen jälkeen maalla syntyneistä tuli vaikka mitä, esimerkiksi vuorineuvoksia. En ole halukas mainitsemaan nimiä edes blogissa, koska ainakin maakunnassa matalan profiilin pitäminen on arvostettu perinne.

Vähistä oloista yliopistolle menneet ja sinne nyt jääneet voisivat marista hiukan vähemmän outouden tunteitaan. Myös Helsingin yliopistossa heidän kaltaisiaan on ollut runsaasti ainakin sata vuotta, professoreina, rehtoreina, kanslereina. Pitäköön hyvänään.

Se on kiinnostavaa, että nyt maisterit ja tohtorit valittelevat myös kotikulmilla kohtaamaansa vierastamista. Ennen oli tapa, että kun lähti työn tai opin perään 20-vuotiaana, seuraavan kerran tuli paikkakunnalle 67-vuotiaana, ottamatta nyt huomioon pakollisia hautajaisia ja merkkipäiviä.

Vakiintunut tapa selvitä arvonnoususta on Volvon tai Mersun ovien paukutteleminen kotikylässä käydessä. Ruotsissa 1970-luvulla uurastaneille tätä ei tarvinnut neuvoa. Ruotsalaisilla on omat norrlantilaisensa, jotka hoitivat tuon ongelman kunnostautumalla hirvimetsällä ja tuomalla jahtiveljille runsaasti viinaa tuliaisiksi.

Mutta itse ongelma on tosi. Ei ihminen saa anteeksi sitä, että ei joudu rappiolle. Musta lammas saa ymmärrystä. Minustakin olisi tullut hyvä kylähullu, sellainen joka vain laiskottelee kirjojen ääressä. Se toive tuhoutui, kun hullut koottiin tietyssä vaiheessa laitoksiin.

Erehdysten historiasta

Maanantain vien muistitikulla Lappi-antologian materiaalin sovituin tavoin ilmoitettuun paikkaan.

Pari päivää on mennyt lähinnä tavuviivojen merkeissä. Skannattuun tekstiin tahtoo jäädä rivin sisälle näitä virheitä, kuten ”ri- vin sisälle”. Tuon Wordin tai muu oikolukuohjelma löytäisi, mutta viiva, jollaisia Word tuntee ainakin kuusi erilaista ja myös yleiskieli mm. tavuviivan ja yhdysviivan ja alaviivan ja ajatusviivan jne., mutta kaikkia se ei löydä. Siten ainoa keino on lukea teksti merkki merkiltä.

Tässä vaiheessa voin myöntää, että näkökin huononi puolella, kun teimme Vaasan Jaakkoo -hankkeeseen kirjat, joissa on levylle luetut tekstit. ”S’oon tullu hulluks - - ”

Tunnen palanneeni ajassa 50 vuotta taaksepäin. Otavassa vuonna 1964 opettelin tuota taitoa. Siihen aikaan vedokset olivat pitkiä kapeita liuskoja, joita säilytettiin rullalle käärittynä.

Ajatukset siis askartelevat Lapissa, ja syystäkin. Tulimme siihen tulokseen että kaksi antologiaan pitkänlaista tekstiä vaatisivat väliinsä lukijaa ajatellen sopivan kevennyksen.

Mielestäni Eino Leinon ”Lapin kevät” ei tule kysymykseen, koska lukija ajattelee heti Loiria ja mielestäni Lappi on Leinolle luonteenomaisesti Suomi ja runo vahvan vertauskuvallinen. Tietääkseni hän ei koskaan käynyt lähelläkään Lappia.

Sitten välähti. Suomen tunnetuin Lappi-laulu on ”Juokse, porosein”, hyvän piispa Franzénin kirjoittama eli nyt päätin liittää antologiaan Topeliuksen sadun Sampo Lappalainen. Runo mainitaan siinä ja Topeliuksen kautta se lienee päätynyt ensin kansakoulujen ja sitten muihin laulukirjoihin.

Topeliuksen suosimaan tapaan teksti on sujuva puoliplagiaatti, Andersenilta (Lumikuningatar).

Niinpä vasta nyt huomasin miettiä, mistä on peräisin ainakin sotiin asti vallinnut loukkaavan surkuttelevan vähättelevä suhtautuminen saamelaisiin. Topeliukselta. Maamme-kirjasta.

Samasta lähteestä on peräisin luulo pohjalaisten väkivaltaisuudesta ja kiivastuvasta luonteesta ja hämäläisten harjastukkaisesta juroudesta, jonka senkin alla on vahvaa voimaa ja kykyä hirmuisiin suorituksiin.

Tämä on yleistä ja tämä on suosittua. Ihmisille kerrotaan mielellään jo koulunkäynnin alkuvaiheessa, millaisia he ovat, ja nöyrästi he rupeavat siitä paikasta sellaisiksi.

Tarkemmin mietittyäni käsitin olevani yksi propagandamestareista. Antologia Lappia kuvaavista kirjoituksista on mukana luomassa käsitystä tuosta maankolkasta.

Kirjassa väitän, että seutu on kovin huonosti tunnettu ja monilta osin heikosti tutkittu.

Olin ajatellut sanoa että Erno Paasilinnan essee Mitä Lapista on jäljellä menee tuttuja uria eli hiukan niin kuin Haavikon ja Donnerin syystä kiitetyt esseet. Lukija ei voi olla ihailematta kirjoittajan tarkkanäköisyyttä ja analyyttistä kykyä, siitä huolimatta, että arviot tilanteesta ja lähitulevaisuudesta ovat jo osoittautuneet erehdyksiksi.

Historiantutkimus ja journalismi ovat kilpailua siitä, kuka erehtyy komeimmin.

Kun 1800-luvulla oli kärhämää siitä, edustavatko Seitsemän veljestä suomalaisia talonpoikia eli onko kuvaus oikea, vastauksella ei ollut väliä, koska kysymys on läpeensä tyhmä. Kun 1950-luvulla väiteltiin todella suurin joukoin ja kiihtyneesti siitä, oliko Tuntemattoman sotilaan kuvaus sotakokemuksesta tosi, kysymys oli juuri sillä tavalla väärä, että riiteleminen tuntuu tarpeelliselta.

Kirjallisuuden tutkijat puhuvat realismista erotuksena esimerkiksi romantiikkaan tai poststrukturalismiin.

Ei realismia ole olemassa, siis jos sanalla tarkoitetaan todenmukaisuutta.

Itse tulin tähän tulokseen viimeistään vuonna 1970 luettuani päivästä toiseen poliisitutkintapöytäkirjoja ja kuulusteltuani tuomarina kirjattujen kertomusten esittäjiä.

Realistiset romaanit ja poliisitutkintapöytäkirjat ovat kirjoittajiensa omaelämäkertoja. Ne kertovat kirjoittajista, eivät paljonkaan kirjoitusten näennäisistä kohteista.

Asiasta on ainakin yksi todiste, uni. Unennäkö tuntuu monesti aivan todelta. Uni on pahoja ja hyviä ja erittäin pahoja ja oikein hyviä.

Minulla on erikoisesti toimiva muisti ja outoja kirjoittamisen tapoja. Muistini on joskus ja joissakin asioissa hyvin yksityiskohtainen. Erikoinen piirre on, että muistan tarkasti esimerkiksi miten tapasimme Rytin kanssa Mannerheimin Suomen Pankin edessä ja voi jopa varmistaa muistikuvastani, minkä värinen solmio Rytillä oli – mustanharmaa, ei aivan sileä.

Muistikuvassa on se vika, että tuonkaan tapaamisen aikana en ollut edes syntynyt. Silti muistan, että tekeillä oli ilmeisesti jännittäviä asioita, koska marsalkasta takavasemmalla oli korkea upseeri, jonka tunnen, Aladar Paasonen.

Piirtäminen on niin vaikeaa, ettei minulla ole enää elämää opettelemiseen. Kuvan eli tässä tapauksessa muistikuvan rakentamine tietokoneohjelmalla on jo mahdollista, mutta laitteet ovat vielä kalliita ja oppiminen veisi niin ikään aikaa.

Saavutan saman tuloksen toistaiseksi vaivattomimmin koulu- ja nuoruusvuosien tapahtumista. Makaan silmät kiinni ja yritän lukea, mitä puhelinpylvääseen kiinnitetyssä kortissa lukee. Koirat kiinni rauhoitusaikana. Mutta sitten muistikuvaani kävelee joku ja joudun ”katsomaan” tarkemmin. Herran rouvahan se, kädet jännästi esiliinan alla kävellessä.

Kun liikahdan nostaakseni lakkia, lippalakkia jossa on napa, herään. Mutta kauniit tavat on muistettava nukkuessakin.