Luokaton retki

Ajattelin hakea kaapista pyyhkeen ja sitten miettiä, mistä löytäisin kehän, johon sen pyyhkeen heittäisi. Yksi vaihtoehto olisi vaivihkaa rakentaa tuohon pihaan tai pellolle pieni latomus ja ruveta valehtelemaan kävijöille, että se on myöhäiskivikautinen muinaisjäänne.

Pyyhe saa olla ja on kuitenkin harkittava ”muistelmien” kirjoittamista. Jopa Touko Siltala saattaa ottaa pari askelta takaperin kuullessaan omaelämäkerrasta, joka alkaa 1 päivän ikäisestä ja on kauttaaltaan dokumentoitu.

En ole kuullut, että joku toinen olisi aloittanut muistelmien kirjoittamisen päivän vanhana. Jutun kuva on todiste. – Muutin etunimeni toisin päin ja Juhanin Jukaksi aikuisena, koska äiti ja sitten isäkin ja lopulta myös koulu käyttivät sitä nimimuotoa.

Kimmoke on uusi oivallus. ”Luokkaretkeä” koskeva kirjallisuus ja kirjoittelu on aikamme ilmiö. Sävyjä on monta: miten mieluisaa on, kun laihoin eväin kasvaa rikkaaksi ja kuuluisaksi; miten synkkää on, että perhepiiri ja tuttavat eivät noteeraa, vaikka itse on päässyt pitkälle maailmassa ja odottaisi edes kohtuullisia palvontamenoja ja jonkinasteista henkilökulttia lapsuuden ja nuoruuden ystäviltä.

Tiesin jo täyttäessäni 70, että kun voisi maksaa potut pottuina, sitä ei enää teekään mieli, ja myös kaikki ne henkilöt, joihin olisi halunnut tehdä vaikutuksen, ovat jo kuolleet.

Jos ihmisestä tulee iskelmälaulaja tai muu julkkis, ihmisillä on vakiintuneet tavat suhtautua. Tavallisin on läpinäkyvä ja sokerinen imartelu. Hiljennän itsekin vauhtia, jos joku sanoo autossa, että tuossa pöheikössä asui pienenä Arja Koriseva tai Georg Malmsten. Kerran näin Tapio Rautavaaran uimahallissa. Se oli suuri hetki. Aarteena säilytän valokuvaa, jossa isäni on neekerin kanssa Helsingin olympialaisissa. Selfie vuodelta 1952. Kylän pojat eivät uskoneet, että meidän isä ihan oikeasti on nähnyt neekerin.

Nyt on niin, että nämä muistot ovat yhdentekeviä. Minulla ei ole kokemuksia asioista ja asenteista, jotka muuttivat Suomen ja muuttavat maata edelleen.

Ennen käytettiin myönteiseksi ymmärrettäviä sanoja, kuten ”edistys” ja ”menestys”. Nyt on siirrytty aikakauteen, jolloin kulttuurimme kulmakivet kirjoitetaan kieltoina rikoslakiin.

En ole ollut koti-, koulu- enkä työpaikkakiusattu. En ole joutunut syrjinnän kohteeksi.

Niinpä ajatukseni rajun yhteiskuntarakenteen muutoksen kuvaamisesta esimerkkitapauksella tuntuu kahta tärkeämmältä.

Koulutovereistani (oppikoulusta) ne jotka lukivat itsensä oppikoulun opettajiksi saivat hiljaista arvostusta, ja samoin upseerit. Parista tuli pappi, eikä siihen tietääkseni kellään ollut erikoisempaa sanomista.

Maalaiskunnan raju ja armoton sosiaalinen kerrostuneisuus on ollut Suomessa vältelty aihe. Olin vähän yllättynyt, kun asiaa tutkiessani käsitin, että ensimmäinen rahvaanlapsi kihlakunnantuomarina nimitettiin virkaansa vasta 1897. Pidän luultavana, että joitakin talollistaustaisia piiloutuu 1800-luvulla tyypillisen sukunimen muutoksen taakse – mutta silti.

Kautta aikojen ilmiömäisen hyväpäisiä poikia on napattu ties mistä riihen takaa ja koulutettu herroiksi, mutta se on ollut poikkeuksellista.

Minun tapauksessani pääsääntöä rikottiin niin että tulos on syytä esittää tässä. Yleensä evakoksi joutuminen oli kauhea isku ja voitettavaksi vaikea asia. Rohkenen epäillä, että oma hyvin etuoikeutettu elämäntaipaleeni johtui siitä, että isäni osasi sanoa selityksittä, että hän on karjalainen. Se oli kirjaimellisesti totta, mutta evakko hän ei ollut, koska perhe oli muuttanut 1929 Helsinkiin. Hänen lähisukulaisissaan oli oikeita evakkoja, esimerkiksi Jämsään päätynyt eno ja Lammilla vanhuuttaan viettänyt isoäiti.

Samaan suuntaan vaikutti, että äidinisäni oli ”pakolainen” eli toisesta maakunnasta 1924 eli 28-vuotiaana muuttanut mies, mies vailla menneisyyttä. Kun hän teki rehellistä työtä pystyttämällä rakennuksia ja piti lisäksi kauppaliikkeitä, häntäkään ei torjuttu tunkeilijana.

Sotien jälkeen luokkaretki oli nopea ja raju. Käytän isääni esimerkkinä, koska minulla on hänen paperinsa ja muistiinpanonsa eikä hän ole sanomassa vastaan – eikä olisi sanonut eläessäänkin. Mutta 1920-luvulla ja sen jälkeen maalla syntyneistä tuli vaikka mitä, esimerkiksi vuorineuvoksia. En ole halukas mainitsemaan nimiä edes blogissa, koska ainakin maakunnassa matalan profiilin pitäminen on arvostettu perinne.

Vähistä oloista yliopistolle menneet ja sinne nyt jääneet voisivat marista hiukan vähemmän outouden tunteitaan. Myös Helsingin yliopistossa heidän kaltaisiaan on ollut runsaasti ainakin sata vuotta, professoreina, rehtoreina, kanslereina. Pitäköön hyvänään.

Se on kiinnostavaa, että nyt maisterit ja tohtorit valittelevat myös kotikulmilla kohtaamaansa vierastamista. Ennen oli tapa, että kun lähti työn tai opin perään 20-vuotiaana, seuraavan kerran tuli paikkakunnalle 67-vuotiaana, ottamatta nyt huomioon pakollisia hautajaisia ja merkkipäiviä.

Vakiintunut tapa selvitä arvonnoususta on Volvon tai Mersun ovien paukutteleminen kotikylässä käydessä. Ruotsissa 1970-luvulla uurastaneille tätä ei tarvinnut neuvoa. Ruotsalaisilla on omat norrlantilaisensa, jotka hoitivat tuon ongelman kunnostautumalla hirvimetsällä ja tuomalla jahtiveljille runsaasti viinaa tuliaisiksi.

Mutta itse ongelma on tosi. Ei ihminen saa anteeksi sitä, että ei joudu rappiolle. Musta lammas saa ymmärrystä. Minustakin olisi tullut hyvä kylähullu, sellainen joka vain laiskottelee kirjojen ääressä. Se toive tuhoutui, kun hullut koottiin tietyssä vaiheessa laitoksiin.