Hirn

Kommentoijan mainintojen johdosta muutama ajatus Yrjö Hirnistä, joka on vilahdellut tässä blogissa usean kerran, viimeksi Klingen yhteydessä, teema historiallinen tai historioiva essee.

En kurillanikaan ota kirjoja esiin. Niitä sai kerran aivan pilkkahintaan antikvariaateista, etenkin alkukielellä ruotsiksi.

Mikään ei ole niin vanhanaikaista kuin tällainen. Kiihdyin oikein tutkimaan, pitääkö paikkansa, että nyt viimein ruotsalaista Frans G. Bengtssonia ei löydy kirjakauppaniteenä ja antikvariaateissakin on huonoa (siis kun ei puhuta Orm punaisesta). Bengtsson näet oli Hirniäkin parempi ja esseissään usein hillittömän hauska.

Hagelstam käski minua somistamaan näyteikkunaansa, nyt varmaan yhdeksännen kerran. Olen aina suostunut ilomielin, ja aina asia on jäänyt sikseen. Seuraavan kerran se jää sikseen tulevassa elokuussa. Koska en pidä esseekirjallisuuden suurimpia nimiä Lambia ja Hazlittia suurimpina niminä, verrattuna esimerkiksi Chestertonin esseisiin ja Suomessa ja muualla täysin tuntemattomiksi vajonneisiin Plutarkhoksen esseisiin Moralia), laittaisin kuviteltuun näyteikkunaan Bengtssonia ja Hirniä ja kuin kiusauksi Gunnar Suolahtea, jolla oli niin hauskoja juttujen nimiäkin, kuten ”Eräs virkojen kalastelija 1700-luvulta”.

Näyteikkunaan ne sopisivat. Itse saisin porttikiellon. Heidän käyttämänsä nokkela ja hiukan vanhanaikainen ruotsi on kielimuoto, jonka lukijoita Suomessa lienee peräti vähän.

Hirn oli professori, Bengtsson filosofian lisensiaatti, joka mieluummin mellasti matkustajakodissa  Lundissa oppineiden ystäviensä kanssa kuin sepusti tutkimuksia. Hänellä oli taito olla väärään aikaan väärää mieltä. Ennen sotia hän oli sotilasromantikko, jopa väkivallan ihastelija. Sodan aikana hän vastusti Saksaa ja natsismia ja kielsi esimerkiksi muuttamasta Orm Punaisen norjalaista käännöstä siten että teoksessa esiintyvä viisas ja miellyttävä juutalainen olisi poistettu. Sotien jälkeen hänelle ei jäänyt mieltä, jota olla.

Mutta tartuin kirjaan (Lärd folk och landstrykare, 1939). En ole ottanut omaan kokoelmaani ulkomaalaisten Lapin kertomuksia, koska ne ovat jokseenkin kaikki helposti saatavissa joko erillisinä niteinä tai antologioissa. Aihekin leviäisi käsiin. Vaikka yritän pitää ajatusta salassa, olen perehtynyt mielikuvien eli siis kuvitelmien ja harhaluulojen Lappiin huvittuneena siitä, miten ristiriitaisia ”oikeita” kuvauksia seudusta on ja mennä siten syvemmälle kuin ympäristön kulttuurihistoriaan eli tavoitella sensibiliteettiä osoittamalla, mitä ihmiset milloinkin luulevat näkevänsä.

Hyvin oppineen ja muuten aikalaisekseen hyvin englantilaismielisen Hirnin esseekokoelman helmi on nimittäin kirjoitus ”Larin Paraske”.

Nuoret Hirn ja Sibelius harrastivat patikkamatkoja. Helsingin taiteilijapiireissä oli levinnyt tieto, että Porvoon kappalainen Neovius on toimittanut Inkeristä luokseen vallan erikoisen naisen, jonka muisti vaikuttaa ehtymättömältä.

Sibelius oli hahmottelemassa Kullervo-sinfoniaansa, ja toverukset vaelsivat Loviisaan, jossa runonlaulaja nyt oli. Hirnin kuvauksesta voi päätellä, että Sibeliuksen ainutlaatuinen tapa käsitellä kansanrunoa ja etenkin Kalevalaa sai merkittäviä, ehkä ratkaisevia vaikutteita Parasken laulun kuuntelemasta. Hän merkitsi melodioita ja rytmejä muistiin.

Sibelius rikkoo jo Kullervossa sen, mitä seuraavalla vuosisadalla alettiin pitää kalevalamittana, eli tuon kaikkien tunteman yksitoikkoisen jollotuksen. Monissa lauluissaan hän korosti rytmiltään ”vääriä” säkeitä ”kuu kulta kivestä pääsi” ”Kullervo Kalervon poika… hivus keltainen korea…” Jotta tuosta saisi trokeen, on pätkittävä sanoja.

Hirn lainaa Eero Järnefeltin kertomaa. Lukutaidoton kansannainen oli esiintyjä. Kun taiteilija pyysi itkuvirttä, laulaja mietti vain muutaman silmänräpäyksen ja oli tuokiossa sydäntä särkevän surun vallassa itkien valtoimenaan. Kun taiteilija sanoi, että pidetään tauko, Paraske siirtyi heti seurustelemaan ja naureskelemaa jokapäiväisiä, tavallisia asioita. Kun istunto jatkui, laulu jatkui siitä, mihin oli viimeksi jääty, ja itkukin.

Maltillinen Hirn pitää suoritusta täysin ennenkuulumattomana. Mutta kyllä kysymyksessä olikin suuri harvinaisuus. Väinö Kaukosen laskeman mukaan Lari Paraske osasi ulkoa 32 000 säettä runoja ja ainakin 3000 sananlaskua, arvoitusta ja itkuvirttä. Lisäksi hän oli käsityömestari, jonka kirjontamalleja on paljon tallella museoissa. Niitäkin hän näkyy osanneen ja itse kehittäneen käsittämättömän määrän.

Yrjö Hirnin suurenmoisuus esseistinä tulee esiin, kun hän kuvaa kreikanuskoisen Parasken suhdetta pastorilla piikana olleen, Juhani Ahon savolaispappilasta hankkimaan körttiläisnaiseen Heddaan. Oudostelu ei liene kestänyt kauan, koska pian kansanihmisinä toistensa täydelliset vastakohdat kävivät jopa ortodoksisessa messussa yhdessä, vaikka körttiläisten käsitysmaailmassa ortodoksikristitty lienee ollut ihan sama asia kuin pakana.

Ei tule heti mieleen niin notkeaa ja ennakkoluulotonta kykyä kuvata täysi vierasta ihmislajia kuin ruotsinkielisen professorin näistä kahdesta naisesta kertoma.

En malta olla lisäämättä, että yhden ainoa kerran istui kahvilla Yrjö Hirnin pojan, professori Sven Hirnin kanssa keskustelemassa tämän mielenkiinnon kohteista, joihin kuuluivat myös rahvaan huvit, kuten elävät kuvat. Sain sen vahvan vaikutelman, että jotain oli periytynyt.

Ja siunatuksi lopuksi valistumattomille eilisestä ja tämän päivän blogijutun kuvasta. Eräs kommentoija ei tiedä, että valokuvissa polttoväli ja perspektiivi liittyvät toisiinsa. Eilisen kuvan polttoväli oli 16, tämänpäiväisen 70. Kuistini on kalevalamittainen.