Ajelulla

Vasiten en lähtenyt ajelulle. Ajattelin tuskin mitään, vein auton halliin ja katselin hississä viereeni, että onpa siinä turhan pitkä mies. Ei tehnyt mieli sanoa sitä ääreen.

Tavaratalossa myytiin ei oota kuin Jäminkipohjan osuuskaupassa. Kun - - - ei - - - oo… Kauhavalla Heinon yksityiskaupassa sai kysyä vaikka briljantein koristeltuja tammenlehvin varustettuja hevosenkengän nauloja miekkojen kera, ja vastaus oli aina: ”Rumaanen, kun justihinsa pääsi loppumahan - mutta huomenna tuloo!”

Yhet juoksivat katua ylös, yhet alas, kaikilla kiire, piä eillä helevettiin.

Niinpä jätin Rajalan kamerakaupan väliin. Ne eivät siellä aavista, että enemmän kuin kamerat minua kiinnostaa Postitalo, yksi Helsingin kauneimpia kohteita.

Arkkitehtuurissa kävi niin, että Alvar Aallon varjoon jäi monta lahjakkaampaa, kuten Lindegren, Taucher, P.E. Blomstedt ja Jorma Järvi. Postitalossa oli peräänkatsojana Kaarlo Borg, jonka historia tuntee lähinnä laulaja, kemisti-insinööri, valokuvaaja Kim Borgin isänä.

Postitalo on lähinnä Järven työtä ja julkisena tilana aivan omaa luokkaansa. Oli se myös monikäyttöinen. Keskenkasvuiset setäni olivat siitä hyvin innostuneita, koska sen katolle sijoitettu ilmatorjuntakonekivääri sylki kadulle hylsyjä ihan mielettömästi. Pojat kantoivat niitä lätsällä kotiin Söörnääsiin.

On siinä maalaisella ihmettelemistä, kun ritirinnan ovat Sokoksen talo ja Lasipalatsi, molemmat rakennustaiteellisesti kovaa tasoa eurooppalaisittain, ja Stockmann, tärvely-yrityksistä huolimatta yksi maailman kauneimpia tavarataloja. Saarisen rautatieasema meni vähän pilalle, kun sitä muuteltiin ja pommitettiin ja sitten oli paha tulipalokin, kun ullakolla ei ollut palomuureja mutta sen sijaa pehkuja sytykkeinä.

Sanottakoon rakennuksen kummallisesta ulkonäöstä mitä sanotaan, pohjakerroksen rahvaanravintolassa myytiin mainiota Lahden Erikoisolutta, jota kutsuttiin kodikkaasti Siniseksi. Kuulin asiasta vanhemmilta opiskelijoilta. Portsari oli yleensä valmiiksi vihainen.

Kun en tiennyt, elääkö se portsari vielä, en mennyt tällä kertaa sisään. Aikaisemmin on kyllä tullut käytyä.

Ruholahdenkatu on niin tuttu. Mummu asui kuudessatoista. Eräs tuttavani oli niin kova kommunisti, että asui vakaumuksensa vuoksi Työmiehenkadulla, vaikka tilat olivat hankalat ja vuokra korkea.

Kulman takana oli ennen muun muassa Velj. Uddin lautatarha, jonka paikalla on nyt vähemmän mielenkiintoisia liikekiinteistöjä, ja meille kotiin ajettiin Lauttasaaren läpi, vanhaa siltaa, koska uutta ei ollut.

Se vanha läppäsilta osasi olla kapea. Päivän piristeeksi sillalla saattoi nähdä Spede Pasasen kiilailemassa uhkarohkeasti punaisella avoautollaan. Hän ei ollut ainoa, joka oikaisi ruuhkakiireissään Lauttasaaren pihojen läpi. Muistelen että auton puskurissa olisi ollut joskus pyykkiä narulta. Kuten Tapiovaaran elokuva Varastettu kuolema kertoo, lakanapyykki kuivatettiin kerrostalojen pihoissa. Pesutuvan suunnasta tuntui lipeäkiven haju, koska Valo-pulveri ei suinkaan ollut välittömästi menestys, vaan vaati tehokasta markkinointia.

Kadut olivat siihen aikaan kirjavanaan pesuloita ja yleisiä saunoja. Saunaan menijällä saattoi olla kainalossa oma emaljinen pesuvati, sievästi ristipistoin nimikoitu kanavakankaasta valmistettu pyyheliina ja paketti mäntysuopaa. Virvokepulloa kuljetettiin pyyhkeeseen käärittynä, koska päihdyttävien aineiden nauttiminen saunatiloissa oli kiellettyä.

Enemmittä seikkailuitta tuli kotiin ajelulta. Sekä isäni että isoisäni saattoivat yllättäen ilahduttaa sanomalla, että nyt lähdetään ajelulle. Sana on samanlainen kuin ”kävelylle”. Ei siis lähdetty tapaamaan ketään eikä katsomaan mitään, vaan ajelemaan muuten vain.

Luultavasti tämä tapa liittyi 50-luvun loppuun, kun autoja alkoi taas saada eikä ollut enää polttavaa tarvetta näyttää toisille, että meilläpä on auto. Kuulemma tapa tunnettiin myös 30-luvun lopun rikkaina vuosina. Pitää kysyä äidiltä. Luulen ettei perheellä ollut henkilöautoa, joten lapset seisoivat lavalla.

Sanovat että huoneeni katto pitäisi maalata ja seinät. Olen sopeutunut ajatukseen, varsinkin kun suvun piiristä on ilmoittautunut vapaehtoisia ja melkein vapaaehtoisia. Joka tapauksessa olen juhannuksen kotosalla ja vien äidille luettavaa ja sopivaa purematta nieltävää hyvää, esimerkiksi jugurttia tai rahkaa.

Siltä varalta, että naishenkilö, jonka kanssa minulla on yhteiset huonekalut, päätyisi johonkin muualle, merkitsen tähän kesän juhlan omat ateriatarvikkeet eli Ahti-silliä, uusia perunoita ja tilliä, meijerivoita, ruislimppua ja sitten on se vaikea kysymys päällysruuasta.

Mahtaako olla mitään keinoa saada sellaista piimänjuurta, jota käyttäen saisi syntymään keltakuorista, lohkeilevaa viiliä?

Sellaisen jälkeen voisi lähteä juhlapyhän hiljaisuudessa taas ajelulle. Ehkä pettäisin vanhan periaatteen ja katsoisin karttaa välillä. Täällä on sellaisia läpi ajettavia teitä, joita en usko koskaan ajaneeni, esimerkiksi alista Viipurintietä suoraan Sipoon kirkolle ja siitä pohjoisen suuntaan salaperäisille seuduille.

Ainakin 1920-luvun Autoilijan tiekartan mukaan reitit olivat silloin aivan toiset kuin nykyisin, ja niiden vanhojen maanteiden varrella voi hyvinkin olla mielenkiintoisia taloja. Maitolaitureita ja niillä kiireettömästi Työmiestä polttelevia isäntiä ja renkejä ei kuitenkaan ole, eikä lehmiä maantiellä. Pienenä hoidin vastuullista tehtävää. Kortesjärvellä ja Evijärvellä oli veräjiä tien poikki. Minun asiani oli hypätä vauhdissa autosta, avata veräjä, sitten sulkea se ja juosta auto kiinni ja jatkaa matkustusta astinlaudalla seisten. Mummu istui takapenkillä ja kutoi sukkaa. Eihän sitä naisihminen voi istua kädet joutilaina. Isoisäni korjasi auton aina kymmenen kilometrin välein.

Tämä kaikki on tartuntaa vuoden takaiselta käynniltä Mustiossa. Se ja Fiskars ja Billnäs ovat kerrassaan leppoista katseltavaa. Ja siellä täällä voi pysähtyä kahville – vai pitäisikö ottaa mukaa oma termospullo ja voipaperiin käärityt voileivät?