Moottoripyöräilyä

Eilinen kirjoitus ajelulla käymisestä sisältää monta kerrosta. Yksi on Kiina. Uusimman tutkimuksen mukaa siellä Ming-kaudelta kukoistanut ”matkakirjallisuus” ei ollut matkakirjallisuutta.

Kirjan nimi saattoi olla ”Matka Keltaiselle vuorelle”, mutta kirjoittaja ei ollut käynyt mainitsemassaan paikassa eikä ollut siitä kiinnostunut. Tämä liittyy Lapin kirjoitusten kokoelmaan.

Kuka tahansa ymmärtää, että ne alle kymmenen tunnettua ulkomaalaisten yhteenvetoa kokemuksistaan Lapissa – Maupertuis, Outhier, Schaefferus, muut – kertoo paljon kirjoittajista ja aikakauden hyväksytyistä ”totuuksista”, mutta vähän aiheestaan. Aavasaksalla on hyttysiä. Kiitos tiedosta.

Mielenkiintoisempaa on, että sama ajatus sopii omiin kirjoittajiimme, alkaen Castrénista, Lönnrotista, Fellmanista. Mielestäni linja jatkuu. Mahdoton ajatuskoe: jos Erno Paasilinna ja Kullervo Kemppinen pantaisiin kulkemaan samaa reittiä esimerkiksi Luirojärveltä Vongoivalle, he näkisivät aivan eri asioita. Erno näkisi ihmiskunnan ongelmia ja sortoa, Kullervo ei. Ajatuskoe on mahdoton, koska molemmat ovat kuolleet ja eläessään he eivät olisi olleet kehuttavissa puheväleissä ja jonkinasteinen halveksunta olisi ollut molemminpuolista.

Jos Antti Tuuri ja minä poikkeaisimme autosta jossain Nuorgamin tai Nellimin tienoilla, mikä on jopa käytännössä mahdollista, näkisimme kumpikin maiseman pohjalais-kaunokirjallisesti.

Muistan enoni, joka vertaili ensimmäisellä Lapin matkalla sikäläisiä metsiä Ylihärmän metsiin ja arvioi kiintokuutiometrejä vielä Lutolla. Jossain vaiheessa hänellä napsahti pää, ja hän ihan kuunteli, että metsä näyttää oudolta siksi, että maaperän ravinneköyhyyden vuoksi aluskasvullisuutta on vähän ja eräät muutkin tekijän vaikuttavat siihen, että metsä on kuin pihdeillä ja pinseteillä hoidettu puisto.

Euroopassa ”matkakirjallisuuden” ensimmäiset suuret nimet olivat Laurence Sterne (A Sentimental Journey) ja R.L. Stevenson. Saksan kielialueella tälläkin alalla kunnostautui Goethe (Italianische Reise), jossa kirjoittaja selvästi tekee yrityksiä nähdä muutakin kuin mitä kirjojen mukaan kuuluu nähdä. Hän ei tiennyt, että se on mahdotonta, ja että tämän ongelman parissa tuskaili jo Leonardo da Vinci. Hänestä oli erehdys maalata edes maisemaa näkemänsä perusteella. Maalaus on ”cosa mentale”, mielen ilmiö.

Tässä sivuutan tietoisesti ritariromaanit, myös Don Quijoten. Ritarit olivat vaeltavia ritareita, ja maantieteelliset paikat olivat heidän urotekojensa kulisseja. Ja sivuutan pyhiinvaellukset, joissa vaeltaminen rinnastetaan tietoisesti uskonnolliseen kilvoitteluun. Ja pyhiinvaellukset liittyvät kiinteästi kaikkiin muihin suuriin uskointoihin paitsi meidän. Mekka, Itkumuuri, Compostella, Ganges.

Suomessa kirkon epäluulo henkilökohtaista hurskautta (herännäisyyttä) kohtaa oli perusteltua, ja samoin kauan vaikuttanut nationalismin eli isänmaallisuuden epäily. Kotimaamme on tähtein tuolla puolen, ja ”Kaanaanmaa” ei ole Vaasan läänissä.

Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa Simon Schama on vienyt eteenpäin Gombrichin ajatusta. Maisema on täynnä metaforia, ei puita ja pensaita.

Olen samaa mieltä. Olen kirjoittanut tästä asiasta viisi tai seitsemän runokokoelmaa. Wallace Stevens oli runoilijana maailman taitavin vaihtamaan nähtyä (ja kuultua) maisemaa mielen maisemaan ja kuvittelemaan vuoren ja vaihtamaan mäntyjen paikkaa vaikka ne olivat sen näköisiä kuin niillä olisi surullisia nimiä. Erään runon nimi on Ei käsityksiä ilmiöistä vaan itse ilmiö. Männyn ja tuskan (pine, pain) ero äännettynä on ohueksi kuluneen hiuksen hieno.

Jutun kuva on suvun piiristä. Lasteni äidinisä oli valokuvaajana huono. Näistä kuvista tulee mieleen, että asialla oli ehkä samassa albumissa esiintyvä lanko Yrjö Lindegren, jolla oli käytössään myös erinomainen valokuvauskone.

Kuvia on koko joukko. Lähtöpiste on Pielisjärvi eli siis suunnilleen Nurme. Ja todella ajelulla ollaan, enkä olisi odottanut, että saan silmieni eteen maantien sellaisena kuin maantiet muistan – vaikka minun aikanani risuaita oli jo väistymässä piikkilangan tieltä. Penkereiden pehmeys ja ojien huonous oli syy jatkuviin ojaan ajoihin, jotka eivät yleensä aiheuttaneet vahinkoa. Ojasta auttamiseen ei onneksi tarvittu traktoria, joita ei siis vielä ollut (yleisesti). ”Peltovetureita” kaupiteltiin jo 1920-luvulla, mutta sellainen oli aina jäämässä itse kiinni. Eivätkä Lapin metsätyömailla käytetyt lokomotiivit, jollainen on näytteillä Sodankylässä, osoittautuneet onnistuneiksi, vaikka tietäkin niille rakennettiin vaikka kuinka.

Kuvien lähettäjästä tuli mieleeni moottoripyöräily. Se lienee hyvin usein ajelulla käymistä. Tosin olen kuullut, että Turkuunkin voi ajaa prätkällä, varsinkin jos riisuu suojapuvun ja saappaat ennen luentosaliin menemistä. Ja tänne kotiin voi ajaa sieltä länsirannikolta. Mutta moottoripyörällä ei ole järkeä lähteä kolmen kilometrin päähän kauppaan. Ne ajat ovat onneksi menneisyyttä, kun isolla pyörällä ajettiin verryttelypuvussa, tennarit jalassa.

Tiedän miten erilainen moottoripyörämatka on kuin autolla tehty. Ymmärrän jopa polkupyörällä tehtyjä suurmatkoja. Jätin tyhmästi tarkemmat tiedot kysymättä, mutta juuri sotien alla oli suorastaan tavallista, että tytötkin ajoivat kesällä polkupyörällä Helsingin korkeudelta Karjalaan. En tiedä, missä ja miten he yöpyivät ja kuinka ruokapuoli oli järjestetty.

Eräässä tekniikka-lehdessä kerrottiin, minkä näköiseksi tamperelaisen konepajan omistajan naama meni, kun armeija tilasi häneltä miljoona polkupyörää. Vaikka vihaan tuota rakkinetta henkilökohtaisesta syystä (tykkimiehenä jääkärien matkassa), myönnän että se ehkä oli polkupyörätaiteen huippu. Laitteen käyttämisestä sodankäyntiin kertoo tarkasti kenraali Keinonen muistelmissaan.

Mutta kaikkiaan, ajelu on aate ja vaikka en enää nouse moottoripyöränkään matkustajaksi, ilmaisen arvonantoni ilman mitään zeniä, joka onkin japanilainen versio kiinalaisesta youji-perinteestä.