Synkistelyä

Tänään on. Tänään oli aamulla ainakin aito Suomen 100-vuotispäivä.

Olen miettinyt monesti vappuriemua Mantalla eli Havis Amandalla Helsingissä kauppatorin rannassa vuonna 1918.

Talonpoikaisarmeija oli juuri marssinut kiellettyyn ajosuuntaan Esplanadia kärjessä kenraali Mannerheim, jonka ratsu hiukan vikuroi. Talonpoikaisarmeijaa tarvittiin kipeästi, koska kaupunki oli jo täynnä saksalaisia krenatöörejä ja heidän kivääreitään ja konekivääreitään.

Uljasta uutta Suomea symboloi uuden nimen saanut Viapori, josta tuli Suomenlinna. Se kuulostaa yhtä hienolta kuin Äänislinna. Aikakauden valokuvassa näytetään, mitä rannassa olevan ryssänkirkon torni kiskottiin köysillä maahan. Ei suomalaisen Suomen etuvartioonvoi ajatella sipulitorneja.

Ja tämä Suomen Helmi oli viimeinkin saanut sotilaallista käyttöä. Sinne perutettiin vankileiri. Vankileiri täytettiin vääränlaisilla suomalaisilla. Joku Maiju Lassila ammuttiin malliksi mereen laiturin lähellä. Ampujien joukossa oli hänen kustantajansa. Kustantajan ja kirjailijan suhde sai pysyvän muiston – jota tosin kukaan ei enää muista, ainakaan kustantajien keskuudessa.

Helsingin Vanhankirkon puistossa on maailman ainoa miehittäjän kaatuneiden muistomerkki. Saksan väitetty ”pyyteetön avunanto” oli tuoreeltaan käsitetty myös sotatoimeksi, jonka todellisena kohteena oli sekasortoon joutunut Venäjä ja sen kanssa tehdyn Brest-Litovskin rauhansopimuksen vahtiminen.

Suomalaiset olivat silloinkin käyttäneet aikansa väittelyyn pakkoruotsista ja siihen verrattavista asioista ja tulivat hankkineeksi kesän 1918 kuluessa maan sangen huonoon huutoon koko Skandinaviassa ja puolessa Euroopassa.

Vuoteen 1914 asti työväenliike oli ollut määrätietoisesti epäisänmaallista. Se oli kansainvälistä. Sen tunnuslaulu oli nimeltään ”Kansainvälinen” ja sen juhlapäivä oli vappu.

Jos joku opiskelisi kulttuurihistoriaa, voisi selvittää, missä määrin tietoisesti ylioppilaiden kevätjuhla valui yhä vahvemmin kukanpäivästä vappuun.

Meillä on ollut kahden vapun perinne näihin päiviin saakka, ja se on maantieteellistynyt. Helsingissä roistokansa kokoontui Hakaniemessä ja Mäntymäellä, kun taas isänmaalliset ylioppilaat Kaisaniemessä, Tähtitorninmäellä ja edelleen Ullanlinnassa.

Juhlikaamme vappua kahden keskinäisen vihamielisyyden ja pahojen muistojen värittämän kansanosan kunniaksi!

Tiedossa ei ole mitään vapunviettoa ylioppilaslakein muista maista, ja yleismaailmallinen työväenjuhla alkoi näivettyä 1914 muuttuakseen yhdeksi Neuvostoliiton maiden monista virallisista juhlista, kun taas lännessä työläisten juhlaa vietetään vaihtelevalla ponnella. Enempiä ennustelematta – marssit ja mielenosoitukset on pakkokin nähdä nyt uudessa valossa. Viittaan siis terrorismiin.

Patsaan lakitus on viehättävä perinne. Itse olen hyvilläni, että juhlinnan kohde on Helsingissä juuri Havis Amanda. Lempinimestä on monia selityksiä. Virallisesti se kai on Merenneito, ja se kuvaa kaupungin nousua merestä.

Oma selitykseni, jostain joskus luettu tai kuultu, on prostituoitu Amanda eli Manta vaan, joka harjoitti ammattiaan korttelissa Merikasarmi, eli slangissa Havis. Ellei sitten olisi ollut Punavuoren Merikortteli. Joka tapauksessa veistoksen takamukset aiheuttivat aikoinaan kiihtymystä.

Isäni ei saanut tilaisuutta laskea silloin hyvinkin kiharoille kutreilleen ylioppilaslakkia, vaan kannattelee sitä kädessään myös lakituskuvassa 1944. Hänellä ei ollut siviilipukua, joten ainoa vaihtoehto oli esiintyä luutnantin formussa, eikä siihen sovi valkolakki. Ainakin muutamia vuosikymmeniä sitten sekapukeutuminen oli armeijassa virallisesti kielletty. Kun viimeksi katsoin poliiseja koskevia säännöksiä, nekin osoittautuivat tarkoiksi. Tunnetusti vartiointiliikkeiden kamppeita ei aina heti erota poliisin asuista, joten tarkkuus on tarpeen. Ja tunnetusti armeijan vermeitä saa kuka tahansa kaupasta, mutta arvomerkkejä ei ole lupa käyttää esimerkiksi kylpytakissa.

Vappu on sopiva Tuulentupien päivä.

Suomalaiset kirjailijat, historioitsijat lehtimiehet ja muut rakensivat 1800-luvulla kuvitelman siitä, millainen Suomi on ja millaista on Suomen kansa. Ensimmäisen raivokohtauksen aiheutti Aleksis Kivi, joka sai vastaansa myös syytöksen ”tällaista ei ole se Suomen kansa, jonka minä tunnen”. Puhuja oli Agathon Meurman. Ahlqvist sanoi sitten paljon muutakin ja tiesi mistä puhui, koska oli itse kohonnut hyvin surkeista oloista korkealle ja vaati kaikkia muita tekemään samalla tavalla.

Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen kaikki kynälle kykenevät saivat aiheen samaan pohdintaan. Juhani Ahon ja Eino Leinon kirjoitukset ovat kuuluisia, samoin Sillanpään romaani, jotka kustantaja tosin tiettävästi hiukan siisti ennen julkaisua.

Kolmas aalto oli yleisvasemmistolaisuus – stalinismi 1960- ja 1970-luvulla. Kyllä, olen itse saanut korvamakeaa väitteellä: todellinen suomalainen ylioppilas ei voi olla sosialisti (vaikka en siis ollut sosialisti). Samoihin aikoihin oli alettu selvitellä, millainen on todellinen suomalainen tai todellinen suomalainen ylioppilas.

Tutkimustulokset jäivät rajatiedoksi, ja sitten yhteiskuntatieteet jotenkin menettivät kiinnostavuutensa. Tälläkään hetkellä moni ei osaa sanoa, millainen on suomalainen keskiluokka ja paljonko se ansaitsee ja kuluttaa (vaikka virallinen tilasto on verkossa).

Tälläkin hetkellä puhutaan esimerkiksi perussuomalaisista. Jos puhe ei ole tuon puolueen kannattajista, ilmoitan että minulle perussuomalaisuus on yhtä sekava ja outo käsite kuin sotien välisen ajan aitosuomalaisuus. Onneksi televisio äänestyttää katsojia niin että saamme tietää, mitä se on se suomalaisuus sitten.

Häpeä

Jatkan muistiinpanoja Juha Siltalan kirjoista. Jatkan koska en saa niistä helposti selvää.

Ensimmäinen kysymykseni oli, miksi ”Työelämän huonontuminen” 12 vuotta sitten oli niin vakuutta ja osui niin harhaan. Kysymys johtuu siis ehkä väärästä lähtökohdastani. Historiantutkijalla ei ole mitään velvollisuutta olla oikeassa. Riittää että hänen perustelunsa ovat näkyvillä ja tarkistettavissa ja jos johtopäätökset ovat mielenkiintoisia, se on mainiota.

Toinen kysymykseni oli, onko uusi kirja, ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelko” todella niin käänteentekevän hyvä kuin minusta tuntuu, vaikka sen faktat tuntuvat jatkuvasti aika mielivaltaiselta kokoelmalta ja maailmanlopun odotukset perusteettomilta. Koskaan ei ole kuitenkaan käynyt niin kuin on ennalta osoitettu käyvän.

Yhteenveto: onko tässä sekoitettu kaunokirjallisuus ja tutkimus?

Jotkut painotukset ovat erittäin arvokkaita. Eilen kirjoitin Eino Leinosta ja jätin tälle päivälle varastoon kysymyksen häpeästä, jonka Panu Rajala sivuuttaa arvelemalla helkavirttä ”Räikkö Räähkä” poliittiseksi hyökkäykseksi. Vastapuolen eli siis myöntyväisyyssuunnan mies pettää omat viholliselle.

Epäterveellisen älykäs ja lahjakas Leino käsitti varmasti varhain, että kaikki vastaantulijat eivät todellakaan pidä hänestä, varsinkaan jos hän on juuri pilkannut heitä lehtikirjoituksissaan, ja hän sai ennen pitkää vannoutuneita vastustajia, sellaisia kuin Kyösti Wilkuna ja kovia kilpailijoita, kuten V.A. Koskenniemi, niiden lemmikki, joille Leino oli liian helskyttelevä ja henkilönä hermostuttava.

Juha Siltala huomautti yli kymmenen vuotta sitten muun muassa julkisen sektorin lääkäreistä ja sairaanhoitajista, että he eivät enää kestä jatkuvaa nöyrryttämistä. Ensin viedään rahat eli toimintaedellytykset ja sitten haukutaan päälle, että tulostavoitteita ei saavutettu, ja potilaat raivoavat jonossa varmoina siitä, että nämä heidän näkemänsä valkotakkiset ovat kaikkeen syypäitä.

Nyt hän kirjoittaa opettajista, jotka ovat samalla tiellä, ja koko keskiluokasta. Keskiluokan kurjistuminen on vaikea kysymys. En ole varma siitä, pitääkö väite paikkaansa enkä siitä, että jos se on totta, onko asialla pysyvää vaikutusta.

Suomessa kolme neljättäosaa kansasta (työvoimasta) on omasta mielestään keskiluokkaa, ja tausta on korkean ammattitaidon työläiset ja opistotason toimihenkilöt.

Keskiluokkaan liittyy jatkuvasti korkeakoulutettuja ihmisiä, joilla ehkä on eteenpäin pyrkimisen halu ja luottamusta siihen, että palkat paranevat ja omistusasunto löytyy ja saadaan maksetuksi.

Virallisten tilastojen mukaan näin ymmärretyn keskiluokan osuus tuloista ja varallisuudesta ja myös kulutuksesta laskee selvästi. Ylimmän luokan (kahden ylimmän desiilin) sisällä etenkin pääomatulojen vaikutus on hyvin vahva, ja tuo joukko rikastuu nopeasti, vaikka valtio velkaantuu eivätkä investoinnit vedä.

Tuota taustaa vasten puhe innovaatioiden edistämisestä ja koulutuksen pitämisestä huipputasolla haiskahtavat huijaukselta.

En tiedä, miten asia on. Kunhan epäilen, että liian monet hyötyvät toisten työttömyydestä liian paljon.

Euroopan ja Yhdysvaltojen populismin aaltoa selitetään etenkin teollisuuden työpaikkojen katoamisella. Myös Suomessa annetaan ymmärtää, että eniten kärsivät ne, joista ei todellisuudessa oikein olekaan mihinkään, ei siis elättämään itseään.

Suosittu ajattelutapa näyttää olevan, että he ovat paskaa yhteiskunnan rattailla ja siis varisevat kyydistä, kun ajetaan lujaa ja annetaan pyörien paukkua.

Hyvin luultavasti jotkut ihmiset ovat hykerrelleet molemmista maailmansodista samalla perusteella: näin päästään näppärästi eroon roskaväestä. Englannille tosin oikeastaan kävi huonosti, koska jo pitkälle koulutetut miehet ymmärsivät nuorina upseereina tehtävänsä väärin ja kaatuivat niin suurina joukkoina, ettei maa todellisuudessa koskaan toipunut siitä.

Suomessa edes minä en ole koskaan kehdannut sanoa, että sata tuhatta sodissa kaatunutta ja kaksisataa tuhatta haavoittunutta saattoi olla työtä antaville piireille hyvä uutinen. Sotakorvausteollisuus hillitsi ideologiaan perustuvaa lakkoilua.

USA:sta puhuttaessa olen edelleen sitä mieltä, että Trumpin edelleen uskollinen äänestäjäjoukko joutui petoksen uhreiksi. Ei heitä kukaan edelleenkään tarvitse, ja nyt he alkavat aavistaa itsekin totuuden. Maassa johtavissa rahamiespiireissä on perinteisetsi ollut tapana panna porukan tyhmin presidentiksi, ja tulos on ollut yleensä oivallinen. Finanssikeinottelulla rikastuminen ei edellytä poikkeuksellista lahjakkuutta. Poikkeuksellinen luonteen törkeys riittää takaamaan menestyksen.

Ranskalaisilla puolestaan on pitkä perinne tehdä vallankumous väärään aikaan ja lisäksi katkoa päät vääriltä henkilöiltä. He osaavat myös sotkea poliittisen järjestelmänsä, kuten vuonna 1936, kun sitä tarvittaisiin kipeästi johonkin oikeaan. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon valtakunta kai arveli käyvänsä puolustussotaan taantumuksellisia kuninkaita vastaan 1789 ja päätyi maailmanvalloitussotiin, menetti lopullisesti johtoasemansa ja siirtyi tempoilemaan eri suuntiin kiskovan taantumuksen heittelemänä siitä erin.

Mielettömien taloudellisten hankkeiden jarruna on ollut, ellei sotaa ole saatu aikaan, yhteiskunnallisten levottomuuksien pelko.

Siltala näkee parhaassa tapauksessa hyvin pitkän matalan kasvun eli oikeastaan heikon talouden ajan. On totta, että se on vanha vakio maailmassa. Luennolla on hyvä kertoa, että eräässä vaiheessa leipäviljan hinta pysyi Euroopassa kaikilla mittareilla jokseenkin muuttumattomana yi 200 vuotta.

Itse en olisi aivan noin optimistinen. Toinen historian vakio on verisen vallankumouksen vielä verisempi tukahduttaminen.

Jugend

”Helkavirsiä” sai kummastuneen ja jopa viileän vastaanoton 1903. Jotkut arvioivat, että kysymyksessä olisi nuorelle Eino Leinolle tyypillinen edesvastuuton päähänpisto mukailla Kalevalaa.

Jossain vaiheessa kokoelman runot nousivat koulujen lukemistoihin ja ainakin puoli vuosisataa nimenomaan ”Tumma” on ollut minkä tahansa Suomen kirjallisuuden valikoiman ykkösvalintoja.

Nyt teos on ollut niin kauan niin tuttu, ettei sitäkään lue kukaan ei osaa moni. Oma ikäpolveni joutui kärsimään tasoltaan hyvin tasaisesta eli johdonmukaisen kelvottomasta runonlausunnasta kouluilla ja nuorisoseuran tilaisuuksissa. Jokin helkavirsi oli vakiovalinta ja osalle kuulijakuntaa selvä merkki nousta penkistä ja mennä tupakalle.

Sitä mietin, että kun Leinon elämä on jatkuvan mielenkiinnon kohde niin että Panu Rajalan uutuus ”Virvatuli” vahvistaa edelleen käsitystä kirjoittajan löytämästä tuottoisasta elinkeinosta, miksi tätä aika selvästi Suomen runouden parasta yksittäistä teosta ei edes hehkuteta tarpeeksi.

Maininta Rajalasta ei ollut nälväisy. Olen täysin selvillä siitä, että professorikavereiden kehittämät brändit Rajalan kyynärpäätaktiikasta Klingen kummallisuuksiin herättävät monissa ärtymystä tai huvittuneisuutta.

Valitettavasti kuulun itse niihin, joka helposti jää miettimään, että ihanko tuo suhtautuu itse itseensä täysin vakavasti, kun kukaan muu ei.

Mielleyhtymä on loukkaava, mutta joskus, kuten eilen, tapaan samassa tungoksessa kaksi tuttua professoria, mieleeni tulee posetiivari, joka häiritsee yleistä rauhaa epävireisellä vingutuksella, ja hänen marakattinsa, joka kärkkyy rahaa peltimukiin. Jos joku sanoo minulle, että oma hahmoni on kuin karannut jostain Gogolin huonommasta novellista, voin pitää vertausta osuvana.

Kirjoittajat ja tutkijat käyttävät hyvin hyödyllisiä nimityksiä eri aikakausista, mutta taitaa olla hyödytöntä haaskata toisten aikaa sen miettimiseen, mikä oikeasta on esimerkiksi funktionalismia ja ekspressionismia.

Jugend on terminä käytössä lähinnä Suomessa, Saksassa ja Itävallassa. Arkkitehtuurissa ja taiteessa tyylillä on muita riittävän selviä nimityksiä. Art deco eli julistehenkinen taide tyyppiä Toulouse-Lautrec on sitä. Gaudin Bsarcelonan Sacrada Famiglia, maanosan tunnetuimpia rakennuksia jonka ikuinen keskeneräisyys voi olla osa sen tyyliä, ovat ”jugendia” samoin kuin eräät wieniläiset, kuten aina hieno Klimt.

Suomessa nimitykseen sekoittuu kansallisromantiikka. Silti Helsingin rautatieasema tai esimerkiksi Pohjolan talo Aleksilla ovat mielestäni selvää jugendia.

Jugendille on tyypillistä viivoittimen hylkääminen, vahva tyylittely ja oikullistenkin luonnonmuotojen toistaminen. Sitä oli edeltänyt rakennustaiteessa kertaustyylien vaihe – se joka näkyy niin voimakkaasti Helsingin ja esimerkiksi Tukholman keskustassa. Jugend oli myös kertaustyyli, jonka viehättävä lisäelementti oli ironia. Gesellius – Lindgren ja Saarinen oikeastaan keksivät sen, mistä Gaudi on kuuluisa – pyörittely viedään irvokkuuden puolelle, satiiriksi. Kansallismuseon päärakennus on selvä keskiaikainen kirkko! Joko kysymyksessä on pohjaton lapsellisuus tai tietty pirullisuus. Äänestän jälkimmäistä.

Sitä en ymmärrä, miksi käyttökelpoisia termejä ei siirretä taiteen toisiin lajeihin.

Helkavirsiä on jugend-kirjallisuutta, eikä millään muotoa ainoa. Joel Lehtonen kirjoitti samaan aikaan samanlaista ja proosan puolella monet liikkuivat lähimaastossa, jopa Volter Kilpi ja sitten Aino Kalla. Kirjallisuudessa puhutaan nietzscheläisvaikutteista, ihan suotta.

Taiteessa ja arkkitehtuurissa suurin jugend-mestari oli Gallén-Kallela – sanokaa mitä sanotte. Ruoveden Kalela hipoo rakennuksena mielipuolisuutta. Kalevala-aiheiset freskot ovat juuri tätä samaa. Niissä on samaa yksinkertaistamisen nerokkuutta kuin helkavirsissä – ajatelkaa Iso haukea tai Kullervon kirousta. Sellaista alkeellisuutta ei opi vähässä ajassa!

Oli ehkä sääli, että Leinoon suuresti luottanut ja häntä hyvin rahoittanut Otava ei huomannut tilaisuuttaan niin että ”Helkavirsiä” julkaistiin poikkeuksellisen pienikokoisena läpyskänä, ja kyllä Pekka Halonen oli kirjataiteilijana hänkin pahasti pihalla.

”Tummasta” kirjallisuusihmiset ovat esittäneet nipun virheellisiä tulkintoja ja moittineet muita selostettuaan heidän tulkintojaan.

Jotkut runojen sankareista (Ylermi, Kouta) ovat aika naurettavia hahmoja tyyppiä Villin Lännen rautanyrkki ja jotkut jaksot selvää sekoilua.

Tumma on se ”syntymässä säikähtänyt” sankari, jolla Leino irrotti kokoelmansa jugendinkin kahleista.

Vain pari vuotta Freudin ensi esiintymisen jälkeen hän kuvaa uskottavasti eli luultavasti omasta kokemuksestaan vaikean psykoosin – olemattomien näkemisen, elämän pidättymisen – ja siitä nousuna esitetyn siirtymän mystiikkaan, joka tuo mieleen itse jo henkisesti hajonneen Leinon 20 vuotta myöhemmät hapuilut erilaisissa salatieteissä.

Väitän virheelliseksi myös tulkintaa paluusta arkeen ja todellisuuteen. Runo päättyy sinipiikoihin ja vellamoihin eli oman omituisuuden ja näkijyyden hyväksymiseen.

Mieleen tulee maailmankirjallisuuden - Ranskan runouden – suurin jugend-kirjailija, Guillaume Apollinaire, etenkin kokoelma ”Alcools”, joka ilmestyi paljon myöhemmin ja jota Suomessa ei tunnettu. Mutta balladi kytkeytyy rajun mdernistiseen tekstiin ja se puolestaan sävyisän perinteiseen mitalklisuuteen ja sointiin, tekstillinen löyhyys viihtyy hyvin pelottavan tiukkoihin kiteytyksiin. Molempiin lyyrikkoihin sopii Apollinairen kirjittama ja haaveksima hautakirjoitus: ”Il sût aimer!”

Hän osasi rakastaa.

Omistaa elämänsä

Nyt menen puhumaan työstä ja työnjaosta ja kuulijat ovat ammattilaisia. Illemmalla on kulttuurivanhusten kohtaaminen eräässä antikvariaatissa.

Eilisestä kirjoituksesta, joka koski joukkoteloituksen kuvaa juhlarahassa, kertyi paljon kommentteja ja blogin ajatus toteutui: mietittyjä huomautuksia. Kun joku väitti ettei tiedäkään ikoniseksi nimittämääni valokuvaa Varkauden Huruslahdelta, panen sen tähän tänään, Wikipediasta otettuna.

Yllättäen yhdistän asiat. Tänään puhun rauhallisesti ja unettavasti muun muassa työpaikkoihin rekrytoinnista ja aion päätyä kysymykseen, onko kovaksi noussut poliittinen populismi, jonka tämän kierroksen aloitti Putin, reaktio myös siihen, että ihmiset tuntevat menettäneensä omistamansa työpaikat ja siten elämänsä.

Jos kysymys on elämänhallinnasta, silloin ollaan tutuilla jäljillä. Nähdäkseni elämänhallinta on maallinen uskonto eli senkin taustalla on myytillisiä tuntemuksia näennäisesti ymmärrettävästi järjestettynä ja tarkoitus on miellyttää kuulijoita.

Elämä hallitsee meitä, emme me elämää.

Ensimmäisen maailmansodan aiheutti markkinoiden ja työmarkkinoiden ristiriita. Markkinat kehittyivät. Hintateoria eli kysynnän ja tarjonnan laki vaikutti. Maailmankauppa kehittyi rajusti ja aiheutti muun muassa lähes tuloksettoman kilpailun siirtomaista.

Työmarkkinoita ei syntynyt, ja vieläkin tilanne on se, että nimitys on harhaanjohtava. EU tosin on perustettu ja ehkä toiminutkin työmarkkinoita kehittääkseen eli säädöskielellä ihmisten ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden edistämiseksi.

Tulos on laiha. Työn mukana kulkee niin paljon muuta. Kun maatalous romahti Suomessa 1960-luvulla, ihmiset muuttivat mutta asunnot ja elinpiiri jäivät. Lähes puoli miljoonaa suomalaista siirtyi kaupunkiin tai Ruotsiin kymmenessä vuodessa.

Kun minä synnyin, yli 70 prosenttia suomalaisista eli maasta ja maalla. Nyt tuo prosentti on paljon alle 7.

Kun tämän jutun valokuvaa otettiin Varkaudessa, toinen isoisäni oli joutumassa tuollaisen komennuskunnan eteen Vammalan seudulla ja toinen saattoi hyvinkin olla katsomassa kivääriä pitkin toisesta päästä.

Käytän itseäni esimerkkinä, en mallina. Kaksi hyvin köyhää ja vähäosaista sukua. Nyt, sadan vuoden jälkeen, melkein hävettää katsellessa jälkeläisiä. Ilman ihmeempiä perittyjä rahoja hyvä koulutus, hyvä työ, kaikesta päättäen hyvä elämä. Suomen kansan ”luokkaretki” pienoiskoossa.

Ennen vuotta 1917 työtä enimmäkseen löytyi. Isoisä oli Helsingin seudulla patteritöissä ja tienasi hyvin. Sitten nuo venäläisten teettämät työt loppuviat ja toteutui maailman vaarallisin tilanne. Ainakin sata tuhatta valmiiksi vihaista nuorta miestä vailla lähempää tietoa tulevaisuudesta. Ellei ole sotaa, kyllä he sellaisen järjestävät.

Täsmennetty kysymys: miksi kaikin puolin mainio Juha Siltala päätyi virheelliseen analyysiin kirjassaan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” (2004)? Miksi uusi kirja ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot” (2017) tuntuu erinomaisen hyvältä mutta edelleen askarruttaa, onko tähtäys oikea eli osuvatko laukaukset?

Edellä julistauduin keskiluokan edustajaksi. Haluan vielä levittääkin runsasta aineistoani, jossa on oikeastaan kysymys ylemmän keskiluokan ilmiömäisestä noususta sotien jälkeen. Esimerkiksi tarjoutuu isäni Kullervo, joka nousi kymmenessä vuodessa keskikoulun käyneestä köyhästä juoksupojasta näkyväksi juristiksi ensin maakunnassa ja sitten maassa. (Saa sillä kehua, että hoitaa työkseen ylimmän valtionjohdon ja elinkeinoelämän huipun tilaamia tehtäviä sekä tavallisten ihmisten pieniä lakiasioita ja siinä sivussa edistää näkyvästi keskiluokkaista kansalaistoimintaa, kuten partiota ja retkeilyä.)

Tutkijoiden tapana on olettaa, että ihmiset pitävät tiukasti kiinni menneisyydestä ja suuttuvat, jos se viedään heiltä. Suomi oli moderni vain pakon edessä (1945-1975) ja yritti sen jälkeen kiivetä takaisin uuninpankolle torkkumaan – mutta uunia ei enää ollutkaan! Oli tyydyttävä vaahtomuoviin ja laveriin ja siedettävä tuntemattomia naapureita.

Jopa metsäteollisuuden uusi nousu oli oikeastaan poliisitoimi tai turvallisuuspolitiikkaa. Lähes puoli miljoonaa miestä oli työllistettävä. Niinpä heidät lähetettiin saha kainalossa talvisiin metsiin rysäyttelemään puita.

Suomessa teollisuus ei ollut koskaan johtava elinkeino, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa. Meillä päädyttiin suoraan hybridiin teollisuus+palvelut.

Suuri menestyjä ei ollut Nokia, vaan valtio ja kunnat työnantajina (koululaitos, kansanterveys kaikkineen jne.) Kapitalismia maahan ei syntynyt koskaan. Työmarkkinoita ei ole ollut. Sana ”markkinat” viittaa vaihtoehtoihin ja jopa hintakilpailuun.

Jos meillä meni opettajaksi tai sorvariksi Valmetille, siellä myös pysyi.

Nyt on levottomuutta ja puhutaan väärin elinkeinorakenteen muutoksessa. Tosiasiassa meillä on syntymässä elinkeinorakenne.

Erikoisongelma on finanssisektori, se sama, joka aiheutti Yhdysvaltojen populismin. Jos rahalla (juhlarahalla) ostetaan vain rahaa, työtä etsivät kärsivät. Edellisen kerran satujen valtaan ajauduttiin juuri 1917, kun keksittiin, että työläiset ”omistavat” työnsä eikä kapitalisteja tarvita ollenkaan.

Työväenliike oli hyvä liike, mutta herrat sen pilasivat, sanottiin. Itse asiassa keskiluokan työläispuoli (”työläiseliitti”) ei kestänyt menestystään. Ihmeellisellä ja Euroopassa ainutlaatuisella tavalla maalaisliitto kesti, vaikkei sen kannattajilla ole yhteistä elinkeino- eikä elämyspohjaa.

Joukkolahtaus

Valitan etten osannut olla hätkähtämättä Suomen satavuotisrahasta, joka näytettiin yleisölle ja vedettiin pois. Se hyväksyi ja sitten hylkäsi kokoomus, ministeri Orpo.

Hätkähdyksen aiheutti havainto, etten osaa olla mitään mieltä asiasta. Blogin kirjoittajana olen mielestäni joskus kuin journalisti, joskus hiukan kuin kirjailija. Eräissä asioissa olen yleisön osaston kirjoittaja eli esitän mielipiteitä siinä luulossa, että ne saattaisivat herättää mielenkiintoa.

Kansalaissodan teloituskuvia, kuten juhlarahaan tarkoitettu, taitaa olla ja saisi olla myös lukion oppikirjoissa. Kaikkein vakiintunein on ikoninen kuva Varkauden Huruslahden jäältä. Kertomakirjallisuudessa ensimmäinen ja ehkä kaikkein vaikuttavin teloituskohtaus on selkeästi valkoisen F.E. Sillanpään ”Hurskaan kurjuuden” lopussa.

Viimeksi mainittu on yksi kulttuurihistoriamme suuria arvoituksia. Miten kummassa Sillanpään kirja sai ilmestyä helmikuussa 1919. Sekä punahenkiset että valkoiset haukkuivat kirjaa, mutta ei se vaikuttanut haitallisesti kirjailijan uraan eikä kustantajan menestykseen.

Ei kulunut kuin 40 vuotta kun jo ilmestyi seuraava kuvaus, Väinö Linnan laatima. Jälleen rähinä oli aika maltillista, mutta kuvauksen vaikutus oli suuri.

Osoittaakseni olleeni asianajaja ja sitten tuomari näytän taitoani väännellä tosiasioita ja selittää mustan valkoiseksi ja valkoisen punaiseksi.

Juhlaraha tuntuu minustakin olevan väärä paikka teloituskohtauksen kuvaamiselle. Se johtuu siitä, että juhlaraha on vanhentunut ajatus, jonka sietäisi lopettaa.

Termi tarkoittaa jonkun henkilön kunniaksi tai jonkin tapahtuman juhlistamiseksi lyötyä mitalia, joka valtion hankkeena käy myös rahasta. Käytännössä kukaan ei käytä juhlarahoja maksamiseen, vaan ne pannaan piirongin päälle.

Kolikoiden keräily on hyväksytty harrastus ja helpompi käsittää kuin postimerkkeily. Osalla kolikoista on saman tyyppinen arvo kuin muillakin antiikkiesineillä. On kolikkomarkkinat. Tunnen henkilön, joka tietää hyvin, mitä eri puolilla Eurooppaa maksetaan suomalaisista 1800-luvun pennin kolikoista. Turhaan etsitte kätköistänne – ette te niitä löydä. Mutta on kuparilantteja, jollaisista sveitsiläinen numismaattinen liike lyö pöytään esimerkiksi tuhat Sveitsin frangia.

Kansalaissota kaikkineen on hyvä puheenaihe 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Parhaassa tapauksessa päästään perkaamaan pahoja asioita.

Vaikka en ole itse maanviljelystaitoinen, haluaisin käyttää alan vertauskuvaa ja sanoa, että itsenäisen Suomen historia pitäisi ”ottaa ylös” eli ojittaa niin että soinen, veden vaivaama maa saataisiin parempaan käyttöön.

Katselin ikkunastani avo-ojaa ja lepikkoa vuosikymmenestä toiseen. Sen edessä vanha mättäinen niitty taas muuttui vähä vähältä oikeastaan lähinnä jatkuvalla ruohon leikkaamisella nurmikoksi. Viime vuoden ison putkiremontin yhteydessä oja pantiin putkeen ja lepikko lähti. Edelleen välillä oikein pysähdyn mielihyvän tuntein katsomaan, että onpa parahultainen piha.

Emme me saa historiassa menneen talven lumia takaisin, mutta jos kirjoittaisin pienen Suomen historian blogin lukijoille ja muille harrastuneille, yrittäisin kytkeä tämän hetken lääketieteen ja psykologian syövyttämän sanaston eräisiin historian ilmiöihin.

Väittäisin että talveen 1918 Suomi oli kiusaamisen yhteiskunta. Kiusaaminen tarkoittaa tässä kuin sanoissa koulukiusaaminen tai työpaikkakiusaaminen.

Ihmisellä ja ihmisryhmillä on henkinen aineenvaihdunta, ja paremmuusjärjestystä yritetään luoda myös jyrkästi hylättävillä keinoilla. Vuoden 1918 asioissa puhuisin köyhien ja rikkaiden ihmisten sijasta niistä joilla oli vaihtoehtoja ja niistä, joilla ei ollut. Maanomistusolot ja elinkeinot olivat tärkeitä konfliktin syitä, mutta vielä tärkeämpää oli se, että vanhassa maailmassamme tilanne oli se, että hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ehkä neljä viidestä ihmisestä syntyi aineelliseen ja henkiseen ahtauteen.

Tämä tilanne alkoi sitten purkautua maareformilla, koneistamisella, kansakoululla ja lopulta määrätietoisella sosiaalipolitiikalla.

Tuon esitellyn juhlarahan ongelma ja oma perusteluni sen hylkäämiseen on selvä: korkokuva teloittajista ja heidän uhreistaan on totta. Lähes 20 prosenttia punaisista koki ennenaikaisen kuoleman ja Suomesta muodostui vaikenemisen ja henkisen yksinäisyyden yhteiskunta.

Mutta tuo kuvattu kohtaus esittää minulle Venäjän vallankumousta enemmän kuin Suomen. Niinpä jää hiukan epäselväksi, ketkä ampuivat ja ketä. Liian harva tietää, että juhlarahassa teloittajista kolmas vasemmalta on Urho Kekkonen. Tarkoitan: voisi olla. Suomen ylpeilty kansallisuus ja isänmaallisuus kasvoi kiväärin piipusta, ja kivääri oli venäläistä tuotantoa, vaikka valkoisen käsissä.

Jos tehtäisiin juhlaraha Talvisodasta, en ilahtuisi reliefistä, jossa suomalaisjoukot pötkivät jäniksen lailla pakoon tuleen sytyttämästään Suvilahdesta Laatokan rantatietä – vaikka näin tapahtui. Kun sanotaan ”Taipaleenjoki” tai ”Summa”, mieleeni ei tule ensimmäisenä sankaruus, vaan surkeus. Siellä ylitettiin se, mitä ihminen voi kestää.

Olen siis niin nirso, että en juhlisi kaikinpuolisen häpeän aihetta. Mahtaisiko kukaan haluta muistorahaa punaisten tekemistä teloituksista esimerkiksi Jämsässä tai Sääksmäellä tai metalliin stanssattua kuvaa Viipurin ruumisröykkiöistä, joita pakenevat punaiset jättivät jälkeensä?

Propagandistina en liioin olisi virittelemässä keskustelua lieventävistä enkä raskauttavista asianhaaroista. Paljon tärkeämpää on juhlia sitä, että nyt ei ole sisällissotaa ja tutkia kärsivällisesti, ovatko runsaat vastakkaisuudet ja epäkohdat tosiaan mahdottomia sovitella yhteen. Pitäisi olla jätekatoksessa sellainenkin roskalaatikko, johon voisi viedä omat rakkaimmat ennakkoluulonsa, etenkin ne, joita sanomme jostain syystä historiallisiksi totuuksiksi.

Junamatkan kuvaus

Se rengasmatka Suomessa on edelleen mielessä. Kuulin eräistä, jotka lähtevät katselemaan Eurooppaa, kun eläkeläisille on edullinen lippu, ikään kuin Inter-Rail.

Minä matkusti vain Vaasaan ja saman tien takaisin. Komea kaupunki. ”Vain” viittaa matkailuhankkeeni vaatimattomuuteen. Perillä opin pohjalaissenioreilta sopivan härnäysfraasin.

Ilkeily ystäville on syvää pohjalaisuutta, ja on se tapa muuallakin. Eräs lähisukulaiseni Pohjanmaalla tuskin jättää käyttämättä tilaisuutta halatessaan pitkästä aikaa nykytyyliin yhdellä kädellä sisartaan, vaan sanoo:” Kyllä oot rumentunu! Ja lihonukki!”

Luulen käyttäväni itse samaa tapaa, joka on siis käänteishuumoria. Kadulla tapasin itseäni kymmenen vuotta vanhemman asianajajan, jota arvostan suuresti. Aivan luonnostaan tähystän tuttavaa ja sanon esimerkiksi:” Sinäkin olet vielä vapaalla jalalla…”

Näin voi sanoa vain ystävälle, jonka rehellisyys ja tunnollisuus ovat yläpuolella epäilyn.

Siis siellä Vaasassa eilen eräs uusi tuttava mainitsi olevansa kotoisin ”valitettavasti Seinäjoelta”. Se on Vaasassa sana paikallaan. Samanlainen sanonta kuin tieto kotipitäjästä ”Nurmosta, herra paratkoon.” Jos juttu kaveri on kerrassaan lapaulainen, voi olla paikallaan lisätä ”Ja oikein sieltä periltä, Jumala nähköhön.”

Puheen aihe liittyi todellisuudessa uskomusjärjestelmiin, oikeastaan mikrohistoriaankin, mutta salasin sen kuulijoilta. Sanoin vain, että perinnöllisyys tai vielä karmeammin ”isien usko” ovat puheissa käypää valuuttaa. Edes sellainen hirviömäinen käsite kun ”pohjalainen kansanluonne” ei pane kohottelemaan kulmia, varsinkaan jos sen käyttäjä kehuu pohjalaisten hienoja piirteitä ja antaa ymmärtää, että puukkojunkkareissa ilmeni Nuijasodan henki.

Puukkojunkkarikausi taitaa liittyä enemmän huonoihin kulkuyhteysiin ja esivallan heikkouteen, koska se loppui kuin seinään, kun junat alkoivat pysähtyä Härmässä, ja asiaan varmasti vaikuttivat myös katastrofaaliset nälkävuodet. Eikä olisi estettä mainita, että runsaan epämääräisen väestön asuttamassa Viipurin maalaiskunnassa puukko heilui samaan aikaan kuin Pohjanmaalla. Kun olot menevät sekaisin, ”rosvoritarit” perustavat oman hallintonsa.

Varovasti ja ohimennen selvitin, miten tärkeitä ovat ne virheelliset kuvitelmat, joita ihmisillä on itsestään ja kaltaisistaan, ja miten paljon vaikuttaa kasvatus.

Tällä hetkellä entisessä Länsi-Saksassa eli Saksan liittotasavallassa mielipidetutkimuksissa noin 10 prosenttia vastaajista kuvaa itseään ateisteiksi eli ilmoittaa ajattelevansa, ettei ole olemassa mitään ns. yliluonnollista olentoa, joka vaikuttaisi ihmisten elämään.

Itä-Saksassa eli entisessä Saksan liittotasavallassa itse itseään ateistiksi luonnehtivien määrä on tällä hetkellä 60 prosenttia.

Itäinen osa Saksaa mainitaan myös tutkimuskirjallisuudessa maailman vähiten uskonnollisena alueena. Siellä on paljon myös näitä Angela Merkelin kaltaisia ihmisiä, joista suurelle osalle on yhteistä lapsuus reaalisosialismin oloissa, eristyneisyys ja usein erittäin hyvä tieteellinen koulutus – Merkelkin on tohtori, väitellyt kvanttikemiasta, mutta hänen uskonnollisista käsityksistään ei ole muuta tietoa kuin että hän kuuluu kirkkoon ja on papin tytär.

Julkisen vallan painostuksella ja propagandalla on merkitystä, muta ei ehkä niin paljon kuin luullaan. Propaganda mainontana vaikuttaa arkisiin ja käsitettäviin ratkaisuihin tai jopa automerkin valintaan, mutta ehkä maailmankuva on jotain toista.

Lukija ymmärtää, ettei tässä ole kysymys uskonnollisuudesta, vaan mistä tahansa uskomusjärjestelmistä, joista näkyvimmät liittyvät nykyisin esimerkiksi ruokavalioon tai laihduttamiseen tai lihaskuntoon tai jopa tavallisesti hiukan alkukantaisesti ajateltuihin ympäristökysymyksiin.

Tämän tyyppisin perusteluin sanoin, ettei se myös pohjalaisten itsensä hellimä doodson-tyyppinen mielikuva miehistä, jotka juovat ahkerasti viinaa, lyövät itseään tiilikivellä päähän ja hyppäävät katolla tapellakseen sitten vielä perkelehtien poliisien kanssa, ole erikoisen edustava kuva ”pohjalaisuudesta”, jos sellaista termiä haluaa käyttää.

Vallitsevan eli siis vahvasti väritetyn kuvan ylläpitäjinä on helppo mainita näytelmä ja ooppera ”Pohjalaisia” tai henkilönä esimerkiksi Heikki Klemetti tai vaikka Ilmari Turja, joka oli hänkin kova poika rähisemään ja kehumaan kyröläisyydellään.

Kaksijakoisen J.O. Ikolan ohella juuri Paulaharju edustaa sitä toista pohjalaisuutta, jonka varsinainen johtohahmo oli professori J.A. Hollo, kasvatustieteilijänä tasapainoisuuden ja elämänhallinnan tavoittelija ja tietenkin suuri suomentaja ja kirjallisuusmies. Kukaties läheltä hänen piiriään saattoi olla Paavo Alkio, hovioikeudenpresidentti, jonka tinkimätön oikeudenmukaisuus oli sodan aikana joskus kovilla sotatuomarin tehtävissä, kun kenraalit vaativat verta.

Tuo toinen pohjalaisuus elää ja voi hyvin. Antti Tuuri on kuvannut sitä tarkasti etenkin myöhemmissä romaaneissaan, eivätkä esimerkiksi Pohjanmaan päähenkilöt ole mitään valioyksilöitä, vaan pikemmin tavallisia röyhkeän oloisa sähläreitä.

Samaan suuntaukseen sijoittaisin mielelläni kohtalaisen hyvin tuntemani Ensti Pohjolan, jolle esimerkiksi Toivo Kuulan äkkijyrkkyys oli henkilönä täysin vierasta. Olen tuntenut oikeastaan monia, joilla on tuo sama piirre eli taito seurata asioita ikään kuin hiukan sivusta, tekemättä asioista numeroa ja etenkin lankeamatta kerskaan, mutta silti tarttua asioihin juuri oikealla hetkellä ja täsmälleen oikealla otteella – olihan hän pääammatiltaan anestesialääkäri ja tiesi sitäkin kautta, etteivät asiat ainakaan huutamalla parane.

Kuusikymmentäluvun sosiaalipolitiikka

Kirja on minun kappaleeni, neljäs painos Pekka Kuusen kirjasta. Kuva on otettu juhannuksena 1967 ja kuvaaja olin minä. Olin noussut tuosta ränsistyneestä keinusta ja jättänyt kirjan paikalleni. Lankoni käytti tuohon aikaan puolikoon Canonia, joka oli niin hyvä kamera, että sen valmistaminen lopetettiin nopeasti. Tämä on kinofilmiltä.

Kuvan vauvat ovat nyt 50-vuotiaita. Kaikki asianomaiset ovat saaneet suurta etua Kuusen tuossa kirjassa perustelemasta politiikasta, jonka perusajatuksen mukaan tulonsiirrot eli siis reipas verotus ja varojen ohjaaminen niitä pahasti tarvitseville kansalaisille ja siihen liittyen mm. ilmainen ja erittäin korkeatasoinen opetus ja halpa terveydenhoito ovat parhaita työn tuottavuuden ja siis hyvinvoinnin lisääjiä.

Juuri tämä ajatus on kadonnut ja vienyt Kuusenkin edustaman sosialidemokratian varjojen maille.

Jopa Tarja Halosen, joka kirjoitti eilen turvapaikan hakijoista, kannattaisi kerrata Pekka Kuusi, etenkin maailmaa järisyttäväksi tarkoitettu ”Tämä ihmisen maailma”, joka sitten ei kuitenkaan järisyttänyt maailmaa. Suuria linjoja osoitellessaan kirjoittaja keskittyi liikaa siihen, miten asioiden pitäisi olla, ja jätti liian vähälle sen, miten asiat ovat.

Joku ilkiö on väittänyt, että demareissa oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka pitivät itseään itseoikeutettuina tasavallan presidentin virkaan, ja että Kuusi olisi ollut yksi heistä ja Sorsa tietenkin toinen. En voi tehdä puhtaan tunnon valaa kiistäessäni, ettei näin olisi sanonut Mauno Koivisto. Toisin kuin monet puoluetoverinsa ja kollegansa hän oli kiinnostunut siitä, miten asiat saattaisivat lipsahtaa vielä huonompaan jamaan kuin näytti mahdolliselta.

Niille lukijoille, joilla on tapana huomauttaa, että Koivisto aiheutti Suomen 1990-luvun pankkikriisin, täytynee taas kerran vastata, että oli siinä ehkä muitakin syitä, kuten Neuvostoliiton ja siis idänkaupan romahtaminen ja siihen liittynyt länsivaltojen erittäin raju politiikan muutos.

Pekka Kuusi, josta Erkki Tuomioja kirjoitti aikoinaan väitöskirjansa – joka ei siis ollut joidenkin poliitikkojen harrastama kevytlevite, vaan aivan oikea tutkimus, sopisi hyvinkin aikakauden tunnukseksi.

Suomi 100 on lystikäs hanke. Itsenäisyyden vuosikymmeniä käydään läpi muun muassa kirjoin ja varmaan pian myös sävelmin.

Ihmisen kiinnittäminen johonkin tiettyyn vuoteen on mielivaltaista ja johtaa sattuman korostamiseen. Kuusen henkilöön kuitenkin liittyy raittiusliike – hänen isänsä oli liikkeen suuria nimiä – 30-luvun äärioikeistolaisuus, johon hän osallistui täysin rinnoin, sitten sotien jälkeen käänne yhteiskuntatieteisiin ja sangen menestyksekäs toiminta valtionyhtiössä eli Alkon eri tehtävissä, lopuksi pääjohtajana.

Erikoista mutta tyypillistä oli huippueliitin edustajan siirtyminen demariksi ja myös se käsitys, joka hänellä oli itsellään ja jonka Tuomioja näyttäisi jakavan, että hänen Kekkosen aikaan sattuneen kuningasitiensä katkaisi lähinnä ay-liike. Muistelen kyllä kuulleeni, että myös työnantajapuolella käsitettiin hyvin se irrationaalinen puute, joka miestä rasitti. Kaiken jälkeen – hänellä ei ollut karismaa.

Karismalla tarkoitan tässä yhteydessä aivan yleiskielisesti henkilötyyppiä à la Timo Soini. Vaikka hän puhuisi millaista pötyä, hän on sivulliselle eli periaatteessa nyrpeällä katsojalla mielenkiintoa herättävä ilmestys, jonka rinnalla joku Halla-aho on kuin nurkkaan unohtunut kenkä.

Kuusen keskeinen teema kulttuurievoluutio on edelleen tärkeä näkökohta, mutta haluaisin tässä tuomita koko merkittävän elämäntyön. Väitän että työ oli tärkeä mutta rapistuu nyt rauhallisesti sivuraiteella.

Ongelma oli tutkijan oma rationaalisuus ja ehkä hänen siitä noussut liiallinen uskonsa ihmisten rationaalisuuteen.

Näin ajatellen ei tarvitse vedota 1900-luvun suuriin mielipuoliin eli mittaamatonta kärsimystä aiheuttaneisiin diktaattoreihin.

Myöskään se rationaalinen tiede, jonka nimeen esimerkiksi itse vannon, ei ole todellisuudessa rationaalista eli pääasiassa järkeen perustuvaa. Se ei ole sellaista edes niin sanotuissa kovissa tieteissä. Esimerkiksi kosmologiassa ja biologiassa on edelleen paljon sellaista, mikä ei ainakaan perustu järkevään päättelyyn ja siis kärsivälliseen älylliseen rakennustyöhön, vaan pikemmin häirikkö-ilmiöihin, joiden takaa alkaakin paljastua kaikkien yllätykseksi todella merkittäviä asioita.

Lisäksi on suurin määrin lapsellisia kysymyksiä, joihin vastaaminen onkin aika vaikeaa. Onko vesi märkää? Miten siis kaksi normaalisti näkymätöntä kaasua muodostaa jotain sellaista, että siihen astuttua on pantava sukat kuivumaan?

Onko tyhjiö tyhjä? Tyhjä lienee paikka, jossa ei ole hiukkasia eli ainetta, mutta entä energia, esimerkiksi kentät? Ja kun aine ja energia ovat matemaattisesti toisiinsa kytköksissä eli tavallaan sama asia. Ja kun on kaikenlaisia virtuaalihiukkasia, jotka tulevat, menevät ja posahtelevat tavalla, jota Aaro Hellaakoski ei osannut kuvitellakaan.

Kokeellinen johdatus kysymykseen vedestä, josta on Philp Ballin hieno kirja, on helppo. Tiputa muutama pisara vettä päällesi. Vähän ajan kuluttua vesi ei tunnukaan märältä. Se aistihavainnoista ja niiden kestävyydestä.

Muissa tieteissä on vallan tavallista, että jokin kohistu uusi oivallus kuivuu kuin puro erämaahan. Joskus kokonainen ala ammattikuntineen, esimerkkinä jälleen freudilainen psykoanalyysi, saa luovuttaa osan menetelmistään kollegoille, ja itse vallankumoukselta tuntunut uusi oppi alkaa unohtua.

Vai onko ongelma sama kuin D. Dennettiä lukiessa mieleen tuleva: voiko tietoisuutta tutkia tietoisuudella? Sitä tulee mieleen, että pitäisi olla jokin vertauskohta tai välne. Kun ei hampaitakaan puhdisteta hampailla, vaan harjalla

Automaatti

Jos jostain löytyisi saippualaatikko, en nousi sen päälle pitämään puhetta. Itse asiassa viikon kuluessa on kolmekin puhetilaisuutta, mutta niissä minä vai puhun. ”Puhe” tarkoittaa, että on jotain sanottavaa, jonka muut haluaisivat välttämättä kuulla.

Poikani kysyi, miltä tuntui lukea omia vanhoja runojaan, nyt niistä valikoitu kirja on taitettukin. Vastasin rehellisesti että kauhealta. Vähän ajan kuluttua sanoin, etten tarkoittanut arvioida kirjallista tasoa. Tämän jutun lukijoille lisään, että tuo vähemmän tärkeä puoli ilmenee siitä, että WSOY ja Tammi julkaisivat kirja ja arvostelijat olivat suopeissaan.

Tarkoita että joissakin tapauksissa aikakone on olemassa. Luultavasti nuo erittäin suurella vaivalla, kärsivällisesti kirjoitetut, harjatut ja hiotut tekstit sanovat minulle muuta kuin sivulliselle lukijalle.

Muistan pitkiä tunnerakenteita ja sensibiliteetin muutoksia, joista olin silloin selvillä mutta jotka ovat nyt unohtuneet. Sensibiliteetti tarkoittaa vireisyyttä, kykyä kalibroida itsensä esimerkiksi metsän mielen mukaan.

Yksinkertaisella interpolaatiolla päättelen, että ajoista ja aikakausista voi saada suunnattoman hyvän kuvan kirjallisista teksteistä. Mitä yksilöllisempi kirjoittaja on, sitä tyypillisemmin hän tekee tuntuvaksi aikakauden.

Parin runon takia luulen, että ilman A. Kiven muutamaa runoa minulla olisi aivan nurinkurinen käsitys ihmisistä, jotka elivät ja kuolivat ennen omaa aikaani.

Kun luen omiani hiukan vanhempia runokirjoja, käsitän nyt, että ne ovat aravarakenteisia. Taso oli noussut huimasti sotia edeltäneen ajan kirjallisesta koruomelusta, mutta silti rakennusmestarin jälki tuntuu enemmän kuin arkkitehdin.

Ne panettelijat ja Le Cortbusier itse olivat melkein oikeassa sanoessaan, että asuintalo on oikeastaan asumiskone. Tosin kone oli jo heidän aikanaan vähän krouvi vertauskohta. Asunto ja ympäristö on osa ihmisen immuunijärjestelmää ja toimii normaalisti automaattisesti.

Huonommat tekstit vuotavat. Siitä ei ole vahinkoa. Ojitus toimii. Eikä lukijan pidä olla millänsäkään hulevesistä. Toisaalta olen toimittanut sekä antikvariaattiin että paperinkeräykseen kirjoja, joiden kärsimät vesivahingot ovat lukijalle vaarallisia. Puhun siis kirjojen sisällöstä.

Normaalisti kaikessa viattomuudessa kirjoitettu teksti vain mätänee ja päätyy siis talousjätteisiin ja useita teitä takaisin ikuiseen kiertoon.

Lapsena ensin säälittelin kun ymmärsin, miten sanomalehteä tehdään. Kauniit otsikot oli koottu käsin kirjasimista, jotka painamisen jälkeen purettiin ja pisteltiin takaisin kastiin. Komea linotype-kone tuotti lyijystä valettuja rivejä, ja käytön jälkeen lyijy pantiin pataan ja sulatettiin seuraavaa käyttökertaa varten, niin kuin meidät kaikki sulatetaan.

Tämä kaikki jatkuu nykyhetken ajatukseen. Pojat ovat joutunee ostamaan autoja. ’”Auto” on itsestään-liikkuva eli siis automaatti, auto mobilis. Englantilaiset vain ovat niin itsepintaisia, että heidän sanansa ”car” on edelleen kelttiläistä kantaa ja tarkoittaa vaunuja, samoin kuin muuten ranskan vastaava sana.

Öljyjalosteilla toimivat autot ovat yhtäkkiä hurjan paljon parempia kuin ennen ja pieni henkilöauto on teollisen yhteiskunnan ihme – että se on niin halpa. Aineet ja työvaiheet huomioon ottaen lopputulos on ihailtava. Mitä tehdas tienaa yhdestä yksiköstä, sitä ei kestä kehua.

Ja nyt edellä on muutoksia, jotka vievät omat ajatukseni menneisyyteen ja huonoihin vakioratkaisuihin runoissa ja muussa rakentamisessa.

Muuttuva ilmastoajattelu ja ennen kaikkea muuttuva väestörakenne ovat alkaneet nopeasti vaikuttaa.

Yhdessä vaiheessa piti vastustaa yksityisautoilua. Kansalaisliike ajoi asiaa. Asia oli tietenkin hyvä. Sitten yksityisautoilun alalla on ollut hiljaista, paitsi että autoja on jo liikaa.

Polttomoottori on erikoislaatuisen huono keksintö. Polttoaineesta saadaan käyttöön eli liikuttamaan autoa hyvin pieni osa, alle kymmenen prosentti. Jo nykyisetkin sähkömoottorit ovat toista luokkaa.

Ongelmalle ei tehty paljon mitään sataan vuoteen. Nyt on jopa ruvettu parantamaan akkuja, ja uudenlaisia energian lähteitä etsitään aivan toisessa hengessä kuin ennen.

Nuoriso on nytkin nopeinta aavistamaan muutoksen. Itse huomasin ja huomaan, että entinen vakiintunut tapa katosi. Viimeistään eläkkeelle siirtyessä oli huolehdittava siitä, että äkkinäinenkin näki kaupan parkkipaikalla, että mahtimies tulee. Olen itse tuntenut ihmisiä, joiden mielestä jokin Mercedes sopi kukaties taksiin, mutta esimerkiksi ylilääkärillä kuului olla allaan Rover.

Kaikilla tuttavapiirini kollegoilla (joihin en siis tässä tapauksessa lue asianajajia) on jokin sangen maltillinen ajoneuvo, jossa korostuu helppokäyttöisyys ja näppäryys, eikä halpa hintakaan ole ongelma.

Nuoret miehet eivät tunnu olevan oikein kiinnostuneita autosta. Kun perhettä alkaa olla, ostetaan jokin Toyotan ja Volkswagenin versio vailla mitään hörhötyksiä. Autolehtien mainostama suorituskyky ei merkitse mitään eikä ”miehekkäistä” pakosarjan äänistä ole kuultu puhuttavankaan. Herroja ei houkuttele kutos- eikä kasimoottorin kuiske. Rouvat ovat aivan samaa mieltä.

Juuri tämä joukko saattaa olla hyvinkin kiinnostunut jakamistaloudesta, jota autoissakin on alettu kokeilla. Luulisi että autojen vuokraaminen erikoistilanteisiin, kuten lomamatkoille, kiinnostaisi niitäkin, joilla on kaupunkiauto.

Sama joukko saattaa olla valmis huomattavan pitkälle automatisoituihin pikkuautoihin. Minuakin kiinnostaisi, jos Turkuun tai Tampereelle pääsisi ajamalla automaattisesti letkassa niin että voisi itse viimeistellä puhetta tai luentoa tai silmäillä lehdistön tiedotuksia jonkun uusista implanteista.

Asioilla

Olin asioilla äidin kanssa. Kyllä yksityinen sairaanhoito on hienoa, ja valinnanvapaus varsinkin. Hampaita oli kohennettava ja kiillotettava kultaista kruunua.

Kadulla oli sen verran meteliä, etten päässyt varmistamaan, minkä Helsingin pommitusyön he viettivät isän kanssa hotellin hississä. Kuulemani mukaan nuorenparin on ongelmatonta keksiä molempia osapuolia kiinnostavaa ajankulua.

Ei varmaan ollut kiire majapaikkaankaan. Ketä muita siellä oli, sitä en tiedä, mutta Helsingin mummulla oli siis aviomies ja neljä poikaa sodassa ja viides sotasairaalassa paksusti paketoituna, Kun itse synnyin, rauha raivosi jo. Vihanpito saksalaisten kanssa oli taantunut.  Vanhoilla päivillään isäni mainitsi, että kotiutuslennolla Kemistä Kauhavalla hän oli elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran tuntenut lentokoneessa pahoinvointia – yli tuhannen lentotunnin jälkeen.

Tai ehkä hän pohti nuorison tilaa ja tulevaisuutta – 23 ikävuotta, josta 6 vuotta sodassa tai sotaväessä.

Eilen katselimme vanhoja kuvia. Tänä vuonna tulee 50 vuotta omasta nuoriso-ongelmastani. Kädessä juristin paperit, käsipuolessa vaimo ja lapsi, armeija käytynä ja ikää 22 vuotta. Käräjien istuminenkin edellytti – vain – 25 vuoden ikää.

Yksi isoisä oli kuivumassa vankileirillä ja toinen oli menettämässä perheensä ja sukunsa ja itse törmäämässä toinen toistaan kummallisemmille heimoretkille.

Siis sukumme perinne oli, että maa ja valtio oli ympäriltä hajoamassa tai ainakin oli meneillään taskukokoinen maailmanloppu, kuten siis esimerkiksi 1918 tai 1944.

Kirjoittamista on ainakin kahta lajia, itsetyydytystä ja sitten jotain muuta. Ensin mainittu on suosittua. Riveiltä välittyy vieno kutsu: tulkaa nyt katsomaan, kun minä olen niin söpö, varsinkin jos panen suun tällä lailla näin.

Sen toisen lajin aavistin hämärästi kuunneltuani nokisen pajan ovesta sitä sepän kaksoiskilkettä, jossa on napaus ja lyönti, ja sen jälkeen ovesta lensi, aivan kuten sananparsi sanoo, pajavasara.

Volvosta sanottiin siihen aikaan, että liukkaalla kelillä se irtoaa kurvasta ja menee metsähallituksen puolelle kuin pajavasara.

Ja sitten sieltä pajan ovesta tuli kallittavia viikatteita ja perkeleitä ja nokin mies.

Se oli oppitunti runoudesta (ja musiikista). Rauta raudan rohkaisevi, oli Leinon helkavirren salasana, jota piti hiihtää kyselemään Lapista asti, henkensä kaupalla.

Kirjoittaessaan tulee ajatelleeksi, ellei ole varuillaan. Entä jos se joulunseutu 1967 ja kohta alkava vuosi 1968 oli ainakin Helsingin horisontin mukaan samanlainen suurmuutos?

En muista kuulleeni ”pingiä”. Signaalinkäsittelyä kuvataan Waltarin ”Turmsin” alussa, ellei kysymyksessä ole sitten ”Angelos”. Kimahtava ääni kulkee taivaanvahvuuden äärestä ääreen, ja kun sen on kuollut, tietää maailmankauden eli aionin vaihtuneen toiseen. Muutos on peruuttamaton. Jumalat vapsevat.

Tätä vaihtoehtoista tulkintaa ei ole otettu huomioon kokoomuksen eikä demarien tavoiteohjelmissa, puhumattakaan keskustasta.

Mutta kun katselin erilaisia julkaistuja tilastoja, joissa laskettiin vaaleissa annettuja ääniä ja sitten toisaalla kerrottiin, mitä nuoriso haluaa ja mitä siltä puuttuu, mieleeni tuli rakentava ehdotus.

Entä jos tunnustettaisiin tosiasiat. Helsinki voisi kehyskuntineen julistautua itsenäiseksi valtioksi. Vapaavuoresta voitaisiin huutoäänestyksellä tehdä esimerkiksi suurkefiiri.

Me muut, esimerkiksi väärällä puolella Espoonlahtea asuvat ja osa Sipoon metsäläisistä, havaitsisimme varmaan nopeasti järjestelyn edut. En tiedä olisiko täältä turvapaikan hakijoita vaivoiksi asti. Rahan ja työvoiman vapaata liikkuvuutta olisi ehkä hyvä miettiä, ainakin muodon vuoksi.

Ajatus voi olla peräisin kymmenen vuoden takaa, ajalta jolloin D. Trump oli vielä liikemies liikemiesten joukossa. Kirjailija Paul Auster ehdotti kirjassaan, että New York eroaisi Amerikan Yhdysvalloista ja ryhtyisi itsenäiseksi. Ajatus sai kannatusta. Jos Nykissä olisi pantu toimeksi, Kalifornia olisi kaiketi seurannut esimerkkiä.

Mutta Suomi on ollut eri maa kuin Suomi aina vasarakirveskulttuurin osittain jo unohtuneista ajoista.

Kaikki valta vantaalaisille! Kaikkien maiden espoolaiset – liittykää yhteen!

Niin – onko tässä ilvehtimisessä taka-ajatuksia. On. Paikallishallinto on epäonnistunut maassa kerran toisensa jälkeen. Kunta-järjestelmä, joka oli kauan osa luonnollista ympäristöämme, on perinteisesti toiminut huonosti. Valtion osakeyhtiöistä on tehty tutkimuksia. Kuntien liikeyrityksiä ei oikein ilkeä selvitellä.

Tekeillä on seuraava epäonnistuminen, maakunnat.

Tulee uusi hallintomalli entisten rinnalle, uudet vaalit ja luultavasti uudet verot.

Miten tämä suhtautuu niihin kokemuksiin, joita luonteeltaan valtiollisten konglomeraattien toiminnasta on olemassa, on tietymätöntä.

Se ajatus, että kymmenkunta enimmäkseen huonosti toimivaa kepulaista yksikköä vastaisi isoista asioista samalla kun hyvin pienet, harvoja kiinnostavat asiat siirrettäisiin pienyhteisöjen pohdittavaksi, ei vastaa talousjärjestelmien eikä teknologian kehityksen suuria linjoja. Pelkään vähän, että tekeillä on fiasko.

Mitä te ette näe

Tiedon levittämisen tiellä ovat etenkin tiedon levittäjät.

Sitä on välillä ihmetelty, mikä on, kun kirjat ja lehdet eivät mene kaupaksi. Etenkin Suomessa tilanne on huonontunut romahdusmaisesti.

Yksi syy on tekijänoikeuden jatkuva laajentaminen ja alan järjestöjen muuttaminen yhä tehokkaammiksi rahantekokoneiksi.

Viimeksi tänään sanomalehdessä mielipidekirjoituksessa sanottiin taas kerran, että saamalla kovasti paljo rahaa kaikesta mahdollisesta teosten tuottajat pystyvät sitten huolehtimaan jatkossakin laajan ja tasapainoisen uuden tuotannon tekemisestä.

Totuus on kyllä toinen.

Vaikka mielipidekirjoittaja on eteväksi laintuntijaksi tiedetty henkilö, hänelle on tapahtunut mielenkiintoinen lipsahdus. Otsikossa ja artikkelissa puhutaan Kansalliskirjaston yhteydessä arkistosta ja sanotaan, että kirjastot keskittyvät muiden tuottamien aineistojen säilyttämiseen.

Mihin mahtoi unohtua lainaaminen?

Kirjoittaja mainitsee myös, että kirjastot toimivat verovaroin, kun taas tuottajien on hankittava rahoituksensa markkinoilta.

On kauniisti sanottu. Mutta mitä tarkoittaa nyyhkäisy, että rahoitus on hankittava markkinoilta?

Luulen kirjoittajan tarkoittavan, että kirjojen ja lehtien tuottaminen on liiketoimintaa. Menot pitää kattaa toiminnan tuloilla.

”Kannattamattoman” kirjallisuuden ja lehdistön tuottaminen on käytännössä jo loppunut. Silti tekijäpuolen järjestöt vaativat ja onnistuvat saamaan jatkuvasti enemmän laissa nimettyjä eli siis käytännössä veronluontoisia maksuja.

Poikkeuksellisesti kirjoittaja mainitsee jo tapahtuneena tosiasiana lehtiarkistojen luvattoman hyödyntämisen. Viittaus taitaa tarkoittaa eräiden järjestöjen ilmaisemaa halua laskuttaa vuonna 1919 ilmestyneissä sanomalehdissä painetuista jutuista.

Vaatimus on lakiin perustumaton. Ei millään järjestöllä ole takautuvaa oikeutta saada rahaa teoksista, joiden ilmestymisaikaan ”teosto-järjestelmää” ei ollut lainkaan olemassa.

Käytän lyhyyden vuoksi tuollaista nimitystä mm. tekijöiden järjestöistä, jotka valvovat teosten käyttöä, keräävät palkkioita ja 1960-luvulta lähtien saavat toimia näin myös muiden kuin jäsentensä asioissa.

Asialegitimaatio puuttuu.

Tämä on pohjaltaan sama kysymys kuin työmarkkinoilla kiehuva paikallinen sopiminen ja kolmikanta. Järjestöt sopivat sellaisin pyrkimyksin, ettei ihmiseltä itseltään kysytä mitään, ja valtio eli lainsäätäjä vastaan siitä, että lakeihin tulee sovitut muutokset. Käytännössä sitäkään ei asetuta vastustamaan, jos valtio vaikka hiukkasen maksaisikin eli panisi omistaan eli siis näistä verovaroista.

Tekijänoikeus on bisnestä, jossa puheista huolimatta tähtäimessä ei ole sen oikean ja alkuperäisen tekijän etu, vaan tekijänoikeuskauppiaan etu. Teosto-tyyppiset edunvalvontajärjestöt ovat näitä tukkukauppiaita myös silloin kun ne selittävät edistävänsä vain tekijöitten oikeutta saada tuloa toiminnastaan, sananvapautta ja muita hienoja asioita.

Kansalliskirjaston nimi oli ennen Helsingin yliopiston kirjasto. Se on jo toteuttanut valtavan projektin vanhan aineiston digitoimisella, yleisin varoin.

Kun nyt järjestö nakkelee niskojaan, tulee mieleen Goethen huomautus – ”man merkt das Absicht und wird verstimmt”. Sitä tulee surulliseksi, kun huomaa tarkoitusperät.

Oppimateriaalikin siirtyy nopeasti digitaaliseksi ja kaiken kaikkiaankin tukkukauppiailla on melkein hätä saada määräämisvaltaansa kaikki mahdollinen aineisto, myös sotien takaiset sanomalehdet, joilla ei ole taloudellista arvoa.

Tuo on imperiumin rakentamista – eikä se imperiumi ole suomalainen.

Sääli ja vahinko, ettei yleisö muista, miten hieno kirjastolaitos meillä on (toistaiseksi). Jostain syystä tätä tietoa ei varsinaisesti tyrkytetä lehdissä eikä kirjoissa. Kirjastolaitoksemme on maailman huippua, ja tarkoitan sekä tieteellisiä että aluekirjastoja.

Huomion kiinnittäminen asian sivuun näyttää oleva yhä suositumpaa. Aamulla varhain jäin vähän miettimään, kun annettiin ymmärtää, että Suomen eduskunta vapisee, kun yksi professori (Scheinin) on sanonut Helsingin Sanomissa jotain. Hänen asianaan oli tietoturva.

Ennen kuin minä teen sen tässä, yksikään professori ei ole korostanut, että aidon uhan siirryttyä myös tietoverkkoihin armeijan ja poliisin tehtävä (ja siis oikeus) on edistää kansalaisten turvallisuutta myös sillä puolella.

Suomi 100 -julkaisuihin pitäisi liittää valokuva siitä halkopinosta, jonka taakse valtioneuvosto jäsenet menivät pommisuojaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939, kun tuli sota, josta melkein kaikki olivat tienneet, ettei sotaa tule. Ei ollut pommisuojaa, eikä ollut ostettu esimerkiksi vielä keväällä kaupan olleita lentokoneita, eikä ollut varsinaisesti viestivälineitäkään. Eikä tietosuojaa.

Maalämpöön siirtymisestä huolimatta on usein se tunne, että ministerit ja asiantuntijat kyyristelevät nytkin jonkin halkopinon takana, kun tiedonimijät inisevät ilmassa.

Eikä kukaan sano ääneen, että julkisen keskustelun jatkuvan avuttomuuden takana on huolettomuus tiedosta, jonka takana on huoli mahdollisimman solisevista rahavirroista. Tarkoitan vaikutelmaani, että mitä pahempia typeryyksiä latelee, sitä suurempi suosio, ja tiedon valikoinnissa erinäiset elinkeinot ja tietyntyyppiset edunvalvojat eli poliitikot ovat vanhastaan marssineet yhtä jalkaa.

Rapautumisen jäljet

Sukulaispoika istuu vuoroon täällä, vuoroon serkkujensa luon paahtamassa tiedekunnan pääsykokeeseen, joka on noin kuukauden kuluttua.

Ei ole järkeä mennä pyrkimään kahta kättä heittäen tiedekuntaan. Ainakin eräät kurssit ovat erittäin hyviä jos kohta myös työläitä ja kalliita.

Asianomainen lienee itsekin oivaltanut kauan sitten asian, johon on nyt vielä palattu. Ei pidä kuunnella vanhempia juristeja, ei varsinkaan sukulaisia, eikä missään tapauksessa niitä, jotka ovat itse opettaneet.

Sen verran voi uskoa neuvoja, että järkeä ei sitten pidä käyttää pääsykokeissa. Kysymykset ja tehtävät on usein laadittu kysyjien mukavuutta ajatellen. Se tarkoittaa turhanaikaista pikkusälää mutta toisaalta asioita, joihin on jokin täsmällinen vastaus, esimerkiksi ”pääomalainat mikroyrityksessä” osakeyhtiölain mukaan.

Pyrkijät osaavat pitää puolensa. Sellainen pääsykoekysymys olisi kauhistus kuin ”perustuslain pääpiirteet”, koska mikä tahansa vastaus avaisi keskustelun, mitkä sitten ovat niitä pääpiirteitä ja mitkä sivupiirteitä.

Vielä kauheampi olisi esimerkiksi ”tekijänoikeuslain rakenne”. Rakenne-kysymykset kuuluvat opetukseen tiedekunnassa tai oikeastaan vasta työelämässä. Vanha knoppi tietää, että taiteilijapuolison ateljeessa olevat näyttelyssä käymättömät taulut eivät ole ulosmitattavissa. Siitä on lakitekstissä maininta. Tämä liittyy moraalisiin oikeuksiin ja levittämisoikeudeksi nimitettyyn ilmiöön. Teosta saa myydä edelleen sitten kun se on kertaalleen myytty (tai pantu näytteille).

Olen ollut niinkin vallaton, että olen joskus heilutellut tuomioistuimessa tenttikysymyksiä tai sisäänpääsykokeen tehtäviä ja kysellyt kavereilta, että olisiko onnistunut.

Yleensä seurauksena on ollut päivittelyä.

Kuvittelisin että matematiikka on se ylioppilaskirjoitusten aine, josta maisterit ja tohtorit voivat vakavissaan väittää edelleen selviytyvänsä. Vaikka en tuota tiedä varmaksi.

Kielissä tilanne on toinen. Kuulin kyllä taannoin, ettei etevä amerikkalainen vaihto-oppilas ollut selvinnyt oman äidinkielensä kokeesta laudaturin arvoisesti. Jotain siinä oli ollut sanomista.

Mielessä on käynyt, kun suvussa ja lähipiirissä on edelleen opettajia, miten tuossa kävisi, jos kirjoittaisi kaikin voimin ja suuresti keskittyen yrityksen äidinkielen kokeeksi eli aineeksi tämän kevään otsikoista.

”KIRJOITUSTEHTÄVÄT

1. Kirja vai elokuva?

2. Älypuhelin, älykello, älymateriaalit, älytalo, älyvaatteet… Älytekniikka levittäytyy kaikkialle.

Pohdi sen mahdollisuuksia ja uhkia.

3. Kirjoitan – siis olen

4. Tarpeellinen ja tarpeeton pelko

5. Mitä tarkoittaa uskonnonvapaus? Pohdi, mikä on sen merkitys nyky-Suomessa.

6. Mihin ylioppilaskirjoituksia tarvitaan?”

Tässä on osa kevään kysymyksistä. Siellä on myös muita aiheita, jotka liittyvät oheen liitettyyn aineistoon.

Ei siis puutu kuin tarkastaja. Nähdäkseni tässä on kohtalainen määrä aiheita, joista kirjoitan jatkuvasti. Epäilijöille huomauttaisin, että osaan kyllä kirjoittaa sillä tavalla johdonmukaisia virkkeitä, että lautakunnatkin ovat tästä asiasta samaa mieltä.

Kun pääsin vähä vähältä tuomioistuinten ratkaisuista ja sitten erilaisista arvioivista lausunnoista, kyllästyin. Niiden johdonmukaisuus tahtoo olla välillä vähän löyhissä kantimissa. Silti olen ahkerasti samaa mieltä, että erinäiset paperit on laadittava tavalla, jonka suurehko joukko lukijoita todennäköisesti ymmärtää samalla tavalla.

Esimerkki tuollaisesta paperista on ”Hyväksytään ylioppilaskirjoituksissa.” Jos siinä lukisi ”hyläksytään”, asianomaista kirjoittajaa ei yhtään naurattaisi.

”Sekä kirjoissa että elokuvissa uhkaa vaara, että vaatteet ovat viisaampia kuin aatteet. Tällainen on jo nyt täysi mahdollista. Se pelko on tarpeeton, että näin jouduttaisiin hallitsemattomaan tilanteeseen. Etenkin ylioppilaskirjoituksissa ja varsinkin nyky-Suomessa tarvitaan tietoon perustuva kokemus siitä, että materiaalina esimerkiksi iho on ”älykkäämpi” kuin edistyneimmätkään laitteet.

Tämä on, kuten jos Descartesin metodiopissa osoitettiin, kuitenkin enemmän uskomus kuin tieto. Tieto näyttäisi edellyttävän tietäjää, esimerkiksi henkilöä joka ajattelee ajattelevansa.

Kirjoitus ei sitä vastoin ole enää todiste siitä, että on olemassa kirjoittaja, toisin sanoen ihminen tai ryhmä ihmisiä. Pienikin määrä generatiivisa algoritmeja kykenee jo tuottamaan tekstejä, jotka aikaisempaan perustuvina näyttävät pohjautuvat ajatteluun ja siis viime kädessä olemassaoloon.

Lausuman kielto ei sitä vastoin näyttäisi olevan mielekäs. Kirjoitan – siis en ole olemassa.

Descartes ei kuvasta päätellen lukenut kunnolla, vaan plarasi kirjoja. Niinpä hänestä ei tullut koskaan ylioppilasta.

Niin käy, jos praktinen syllogismi pettää, ylioppilastutkintolautakunnan arvoisat herrat ja rouvat.