Joukkolahtaus

Valitan etten osannut olla hätkähtämättä Suomen satavuotisrahasta, joka näytettiin yleisölle ja vedettiin pois. Se hyväksyi ja sitten hylkäsi kokoomus, ministeri Orpo.

Hätkähdyksen aiheutti havainto, etten osaa olla mitään mieltä asiasta. Blogin kirjoittajana olen mielestäni joskus kuin journalisti, joskus hiukan kuin kirjailija. Eräissä asioissa olen yleisön osaston kirjoittaja eli esitän mielipiteitä siinä luulossa, että ne saattaisivat herättää mielenkiintoa.

Kansalaissodan teloituskuvia, kuten juhlarahaan tarkoitettu, taitaa olla ja saisi olla myös lukion oppikirjoissa. Kaikkein vakiintunein on ikoninen kuva Varkauden Huruslahden jäältä. Kertomakirjallisuudessa ensimmäinen ja ehkä kaikkein vaikuttavin teloituskohtaus on selkeästi valkoisen F.E. Sillanpään ”Hurskaan kurjuuden” lopussa.

Viimeksi mainittu on yksi kulttuurihistoriamme suuria arvoituksia. Miten kummassa Sillanpään kirja sai ilmestyä helmikuussa 1919. Sekä punahenkiset että valkoiset haukkuivat kirjaa, mutta ei se vaikuttanut haitallisesti kirjailijan uraan eikä kustantajan menestykseen.

Ei kulunut kuin 40 vuotta kun jo ilmestyi seuraava kuvaus, Väinö Linnan laatima. Jälleen rähinä oli aika maltillista, mutta kuvauksen vaikutus oli suuri.

Osoittaakseni olleeni asianajaja ja sitten tuomari näytän taitoani väännellä tosiasioita ja selittää mustan valkoiseksi ja valkoisen punaiseksi.

Juhlaraha tuntuu minustakin olevan väärä paikka teloituskohtauksen kuvaamiselle. Se johtuu siitä, että juhlaraha on vanhentunut ajatus, jonka sietäisi lopettaa.

Termi tarkoittaa jonkun henkilön kunniaksi tai jonkin tapahtuman juhlistamiseksi lyötyä mitalia, joka valtion hankkeena käy myös rahasta. Käytännössä kukaan ei käytä juhlarahoja maksamiseen, vaan ne pannaan piirongin päälle.

Kolikoiden keräily on hyväksytty harrastus ja helpompi käsittää kuin postimerkkeily. Osalla kolikoista on saman tyyppinen arvo kuin muillakin antiikkiesineillä. On kolikkomarkkinat. Tunnen henkilön, joka tietää hyvin, mitä eri puolilla Eurooppaa maksetaan suomalaisista 1800-luvun pennin kolikoista. Turhaan etsitte kätköistänne – ette te niitä löydä. Mutta on kuparilantteja, jollaisista sveitsiläinen numismaattinen liike lyö pöytään esimerkiksi tuhat Sveitsin frangia.

Kansalaissota kaikkineen on hyvä puheenaihe 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Parhaassa tapauksessa päästään perkaamaan pahoja asioita.

Vaikka en ole itse maanviljelystaitoinen, haluaisin käyttää alan vertauskuvaa ja sanoa, että itsenäisen Suomen historia pitäisi ”ottaa ylös” eli ojittaa niin että soinen, veden vaivaama maa saataisiin parempaan käyttöön.

Katselin ikkunastani avo-ojaa ja lepikkoa vuosikymmenestä toiseen. Sen edessä vanha mättäinen niitty taas muuttui vähä vähältä oikeastaan lähinnä jatkuvalla ruohon leikkaamisella nurmikoksi. Viime vuoden ison putkiremontin yhteydessä oja pantiin putkeen ja lepikko lähti. Edelleen välillä oikein pysähdyn mielihyvän tuntein katsomaan, että onpa parahultainen piha.

Emme me saa historiassa menneen talven lumia takaisin, mutta jos kirjoittaisin pienen Suomen historian blogin lukijoille ja muille harrastuneille, yrittäisin kytkeä tämän hetken lääketieteen ja psykologian syövyttämän sanaston eräisiin historian ilmiöihin.

Väittäisin että talveen 1918 Suomi oli kiusaamisen yhteiskunta. Kiusaaminen tarkoittaa tässä kuin sanoissa koulukiusaaminen tai työpaikkakiusaaminen.

Ihmisellä ja ihmisryhmillä on henkinen aineenvaihdunta, ja paremmuusjärjestystä yritetään luoda myös jyrkästi hylättävillä keinoilla. Vuoden 1918 asioissa puhuisin köyhien ja rikkaiden ihmisten sijasta niistä joilla oli vaihtoehtoja ja niistä, joilla ei ollut. Maanomistusolot ja elinkeinot olivat tärkeitä konfliktin syitä, mutta vielä tärkeämpää oli se, että vanhassa maailmassamme tilanne oli se, että hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ehkä neljä viidestä ihmisestä syntyi aineelliseen ja henkiseen ahtauteen.

Tämä tilanne alkoi sitten purkautua maareformilla, koneistamisella, kansakoululla ja lopulta määrätietoisella sosiaalipolitiikalla.

Tuon esitellyn juhlarahan ongelma ja oma perusteluni sen hylkäämiseen on selvä: korkokuva teloittajista ja heidän uhreistaan on totta. Lähes 20 prosenttia punaisista koki ennenaikaisen kuoleman ja Suomesta muodostui vaikenemisen ja henkisen yksinäisyyden yhteiskunta.

Mutta tuo kuvattu kohtaus esittää minulle Venäjän vallankumousta enemmän kuin Suomen. Niinpä jää hiukan epäselväksi, ketkä ampuivat ja ketä. Liian harva tietää, että juhlarahassa teloittajista kolmas vasemmalta on Urho Kekkonen. Tarkoitan: voisi olla. Suomen ylpeilty kansallisuus ja isänmaallisuus kasvoi kiväärin piipusta, ja kivääri oli venäläistä tuotantoa, vaikka valkoisen käsissä.

Jos tehtäisiin juhlaraha Talvisodasta, en ilahtuisi reliefistä, jossa suomalaisjoukot pötkivät jäniksen lailla pakoon tuleen sytyttämästään Suvilahdesta Laatokan rantatietä – vaikka näin tapahtui. Kun sanotaan ”Taipaleenjoki” tai ”Summa”, mieleeni ei tule ensimmäisenä sankaruus, vaan surkeus. Siellä ylitettiin se, mitä ihminen voi kestää.

Olen siis niin nirso, että en juhlisi kaikinpuolisen häpeän aihetta. Mahtaisiko kukaan haluta muistorahaa punaisten tekemistä teloituksista esimerkiksi Jämsässä tai Sääksmäellä tai metalliin stanssattua kuvaa Viipurin ruumisröykkiöistä, joita pakenevat punaiset jättivät jälkeensä?

Propagandistina en liioin olisi virittelemässä keskustelua lieventävistä enkä raskauttavista asianhaaroista. Paljon tärkeämpää on juhlia sitä, että nyt ei ole sisällissotaa ja tutkia kärsivällisesti, ovatko runsaat vastakkaisuudet ja epäkohdat tosiaan mahdottomia sovitella yhteen. Pitäisi olla jätekatoksessa sellainenkin roskalaatikko, johon voisi viedä omat rakkaimmat ennakkoluulonsa, etenkin ne, joita sanomme jostain syystä historiallisiksi totuuksiksi.