Jugend

”Helkavirsiä” sai kummastuneen ja jopa viileän vastaanoton 1903. Jotkut arvioivat, että kysymyksessä olisi nuorelle Eino Leinolle tyypillinen edesvastuuton päähänpisto mukailla Kalevalaa.

Jossain vaiheessa kokoelman runot nousivat koulujen lukemistoihin ja ainakin puoli vuosisataa nimenomaan ”Tumma” on ollut minkä tahansa Suomen kirjallisuuden valikoiman ykkösvalintoja.

Nyt teos on ollut niin kauan niin tuttu, ettei sitäkään lue kukaan ei osaa moni. Oma ikäpolveni joutui kärsimään tasoltaan hyvin tasaisesta eli johdonmukaisen kelvottomasta runonlausunnasta kouluilla ja nuorisoseuran tilaisuuksissa. Jokin helkavirsi oli vakiovalinta ja osalle kuulijakuntaa selvä merkki nousta penkistä ja mennä tupakalle.

Sitä mietin, että kun Leinon elämä on jatkuvan mielenkiinnon kohde niin että Panu Rajalan uutuus ”Virvatuli” vahvistaa edelleen käsitystä kirjoittajan löytämästä tuottoisasta elinkeinosta, miksi tätä aika selvästi Suomen runouden parasta yksittäistä teosta ei edes hehkuteta tarpeeksi.

Maininta Rajalasta ei ollut nälväisy. Olen täysin selvillä siitä, että professorikavereiden kehittämät brändit Rajalan kyynärpäätaktiikasta Klingen kummallisuuksiin herättävät monissa ärtymystä tai huvittuneisuutta.

Valitettavasti kuulun itse niihin, joka helposti jää miettimään, että ihanko tuo suhtautuu itse itseensä täysin vakavasti, kun kukaan muu ei.

Mielleyhtymä on loukkaava, mutta joskus, kuten eilen, tapaan samassa tungoksessa kaksi tuttua professoria, mieleeni tulee posetiivari, joka häiritsee yleistä rauhaa epävireisellä vingutuksella, ja hänen marakattinsa, joka kärkkyy rahaa peltimukiin. Jos joku sanoo minulle, että oma hahmoni on kuin karannut jostain Gogolin huonommasta novellista, voin pitää vertausta osuvana.

Kirjoittajat ja tutkijat käyttävät hyvin hyödyllisiä nimityksiä eri aikakausista, mutta taitaa olla hyödytöntä haaskata toisten aikaa sen miettimiseen, mikä oikeasta on esimerkiksi funktionalismia ja ekspressionismia.

Jugend on terminä käytössä lähinnä Suomessa, Saksassa ja Itävallassa. Arkkitehtuurissa ja taiteessa tyylillä on muita riittävän selviä nimityksiä. Art deco eli julistehenkinen taide tyyppiä Toulouse-Lautrec on sitä. Gaudin Bsarcelonan Sacrada Famiglia, maanosan tunnetuimpia rakennuksia jonka ikuinen keskeneräisyys voi olla osa sen tyyliä, ovat ”jugendia” samoin kuin eräät wieniläiset, kuten aina hieno Klimt.

Suomessa nimitykseen sekoittuu kansallisromantiikka. Silti Helsingin rautatieasema tai esimerkiksi Pohjolan talo Aleksilla ovat mielestäni selvää jugendia.

Jugendille on tyypillistä viivoittimen hylkääminen, vahva tyylittely ja oikullistenkin luonnonmuotojen toistaminen. Sitä oli edeltänyt rakennustaiteessa kertaustyylien vaihe – se joka näkyy niin voimakkaasti Helsingin ja esimerkiksi Tukholman keskustassa. Jugend oli myös kertaustyyli, jonka viehättävä lisäelementti oli ironia. Gesellius – Lindgren ja Saarinen oikeastaan keksivät sen, mistä Gaudi on kuuluisa – pyörittely viedään irvokkuuden puolelle, satiiriksi. Kansallismuseon päärakennus on selvä keskiaikainen kirkko! Joko kysymyksessä on pohjaton lapsellisuus tai tietty pirullisuus. Äänestän jälkimmäistä.

Sitä en ymmärrä, miksi käyttökelpoisia termejä ei siirretä taiteen toisiin lajeihin.

Helkavirsiä on jugend-kirjallisuutta, eikä millään muotoa ainoa. Joel Lehtonen kirjoitti samaan aikaan samanlaista ja proosan puolella monet liikkuivat lähimaastossa, jopa Volter Kilpi ja sitten Aino Kalla. Kirjallisuudessa puhutaan nietzscheläisvaikutteista, ihan suotta.

Taiteessa ja arkkitehtuurissa suurin jugend-mestari oli Gallén-Kallela – sanokaa mitä sanotte. Ruoveden Kalela hipoo rakennuksena mielipuolisuutta. Kalevala-aiheiset freskot ovat juuri tätä samaa. Niissä on samaa yksinkertaistamisen nerokkuutta kuin helkavirsissä – ajatelkaa Iso haukea tai Kullervon kirousta. Sellaista alkeellisuutta ei opi vähässä ajassa!

Oli ehkä sääli, että Leinoon suuresti luottanut ja häntä hyvin rahoittanut Otava ei huomannut tilaisuuttaan niin että ”Helkavirsiä” julkaistiin poikkeuksellisen pienikokoisena läpyskänä, ja kyllä Pekka Halonen oli kirjataiteilijana hänkin pahasti pihalla.

”Tummasta” kirjallisuusihmiset ovat esittäneet nipun virheellisiä tulkintoja ja moittineet muita selostettuaan heidän tulkintojaan.

Jotkut runojen sankareista (Ylermi, Kouta) ovat aika naurettavia hahmoja tyyppiä Villin Lännen rautanyrkki ja jotkut jaksot selvää sekoilua.

Tumma on se ”syntymässä säikähtänyt” sankari, jolla Leino irrotti kokoelmansa jugendinkin kahleista.

Vain pari vuotta Freudin ensi esiintymisen jälkeen hän kuvaa uskottavasti eli luultavasti omasta kokemuksestaan vaikean psykoosin – olemattomien näkemisen, elämän pidättymisen – ja siitä nousuna esitetyn siirtymän mystiikkaan, joka tuo mieleen itse jo henkisesti hajonneen Leinon 20 vuotta myöhemmät hapuilut erilaisissa salatieteissä.

Väitän virheelliseksi myös tulkintaa paluusta arkeen ja todellisuuteen. Runo päättyy sinipiikoihin ja vellamoihin eli oman omituisuuden ja näkijyyden hyväksymiseen.

Mieleen tulee maailmankirjallisuuden - Ranskan runouden – suurin jugend-kirjailija, Guillaume Apollinaire, etenkin kokoelma ”Alcools”, joka ilmestyi paljon myöhemmin ja jota Suomessa ei tunnettu. Mutta balladi kytkeytyy rajun mdernistiseen tekstiin ja se puolestaan sävyisän perinteiseen mitalklisuuteen ja sointiin, tekstillinen löyhyys viihtyy hyvin pelottavan tiukkoihin kiteytyksiin. Molempiin lyyrikkoihin sopii Apollinairen kirjittama ja haaveksima hautakirjoitus: ”Il sût aimer!”

Hän osasi rakastaa.