Kuusikymmentäluvun sosiaalipolitiikka

Kirja on minun kappaleeni, neljäs painos Pekka Kuusen kirjasta. Kuva on otettu juhannuksena 1967 ja kuvaaja olin minä. Olin noussut tuosta ränsistyneestä keinusta ja jättänyt kirjan paikalleni. Lankoni käytti tuohon aikaan puolikoon Canonia, joka oli niin hyvä kamera, että sen valmistaminen lopetettiin nopeasti. Tämä on kinofilmiltä.

Kuvan vauvat ovat nyt 50-vuotiaita. Kaikki asianomaiset ovat saaneet suurta etua Kuusen tuossa kirjassa perustelemasta politiikasta, jonka perusajatuksen mukaan tulonsiirrot eli siis reipas verotus ja varojen ohjaaminen niitä pahasti tarvitseville kansalaisille ja siihen liittyen mm. ilmainen ja erittäin korkeatasoinen opetus ja halpa terveydenhoito ovat parhaita työn tuottavuuden ja siis hyvinvoinnin lisääjiä.

Juuri tämä ajatus on kadonnut ja vienyt Kuusenkin edustaman sosialidemokratian varjojen maille.

Jopa Tarja Halosen, joka kirjoitti eilen turvapaikan hakijoista, kannattaisi kerrata Pekka Kuusi, etenkin maailmaa järisyttäväksi tarkoitettu ”Tämä ihmisen maailma”, joka sitten ei kuitenkaan järisyttänyt maailmaa. Suuria linjoja osoitellessaan kirjoittaja keskittyi liikaa siihen, miten asioiden pitäisi olla, ja jätti liian vähälle sen, miten asiat ovat.

Joku ilkiö on väittänyt, että demareissa oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka pitivät itseään itseoikeutettuina tasavallan presidentin virkaan, ja että Kuusi olisi ollut yksi heistä ja Sorsa tietenkin toinen. En voi tehdä puhtaan tunnon valaa kiistäessäni, ettei näin olisi sanonut Mauno Koivisto. Toisin kuin monet puoluetoverinsa ja kollegansa hän oli kiinnostunut siitä, miten asiat saattaisivat lipsahtaa vielä huonompaan jamaan kuin näytti mahdolliselta.

Niille lukijoille, joilla on tapana huomauttaa, että Koivisto aiheutti Suomen 1990-luvun pankkikriisin, täytynee taas kerran vastata, että oli siinä ehkä muitakin syitä, kuten Neuvostoliiton ja siis idänkaupan romahtaminen ja siihen liittynyt länsivaltojen erittäin raju politiikan muutos.

Pekka Kuusi, josta Erkki Tuomioja kirjoitti aikoinaan väitöskirjansa – joka ei siis ollut joidenkin poliitikkojen harrastama kevytlevite, vaan aivan oikea tutkimus, sopisi hyvinkin aikakauden tunnukseksi.

Suomi 100 on lystikäs hanke. Itsenäisyyden vuosikymmeniä käydään läpi muun muassa kirjoin ja varmaan pian myös sävelmin.

Ihmisen kiinnittäminen johonkin tiettyyn vuoteen on mielivaltaista ja johtaa sattuman korostamiseen. Kuusen henkilöön kuitenkin liittyy raittiusliike – hänen isänsä oli liikkeen suuria nimiä – 30-luvun äärioikeistolaisuus, johon hän osallistui täysin rinnoin, sitten sotien jälkeen käänne yhteiskuntatieteisiin ja sangen menestyksekäs toiminta valtionyhtiössä eli Alkon eri tehtävissä, lopuksi pääjohtajana.

Erikoista mutta tyypillistä oli huippueliitin edustajan siirtyminen demariksi ja myös se käsitys, joka hänellä oli itsellään ja jonka Tuomioja näyttäisi jakavan, että hänen Kekkosen aikaan sattuneen kuningasitiensä katkaisi lähinnä ay-liike. Muistelen kyllä kuulleeni, että myös työnantajapuolella käsitettiin hyvin se irrationaalinen puute, joka miestä rasitti. Kaiken jälkeen – hänellä ei ollut karismaa.

Karismalla tarkoitan tässä yhteydessä aivan yleiskielisesti henkilötyyppiä à la Timo Soini. Vaikka hän puhuisi millaista pötyä, hän on sivulliselle eli periaatteessa nyrpeällä katsojalla mielenkiintoa herättävä ilmestys, jonka rinnalla joku Halla-aho on kuin nurkkaan unohtunut kenkä.

Kuusen keskeinen teema kulttuurievoluutio on edelleen tärkeä näkökohta, mutta haluaisin tässä tuomita koko merkittävän elämäntyön. Väitän että työ oli tärkeä mutta rapistuu nyt rauhallisesti sivuraiteella.

Ongelma oli tutkijan oma rationaalisuus ja ehkä hänen siitä noussut liiallinen uskonsa ihmisten rationaalisuuteen.

Näin ajatellen ei tarvitse vedota 1900-luvun suuriin mielipuoliin eli mittaamatonta kärsimystä aiheuttaneisiin diktaattoreihin.

Myöskään se rationaalinen tiede, jonka nimeen esimerkiksi itse vannon, ei ole todellisuudessa rationaalista eli pääasiassa järkeen perustuvaa. Se ei ole sellaista edes niin sanotuissa kovissa tieteissä. Esimerkiksi kosmologiassa ja biologiassa on edelleen paljon sellaista, mikä ei ainakaan perustu järkevään päättelyyn ja siis kärsivälliseen älylliseen rakennustyöhön, vaan pikemmin häirikkö-ilmiöihin, joiden takaa alkaakin paljastua kaikkien yllätykseksi todella merkittäviä asioita.

Lisäksi on suurin määrin lapsellisia kysymyksiä, joihin vastaaminen onkin aika vaikeaa. Onko vesi märkää? Miten siis kaksi normaalisti näkymätöntä kaasua muodostaa jotain sellaista, että siihen astuttua on pantava sukat kuivumaan?

Onko tyhjiö tyhjä? Tyhjä lienee paikka, jossa ei ole hiukkasia eli ainetta, mutta entä energia, esimerkiksi kentät? Ja kun aine ja energia ovat matemaattisesti toisiinsa kytköksissä eli tavallaan sama asia. Ja kun on kaikenlaisia virtuaalihiukkasia, jotka tulevat, menevät ja posahtelevat tavalla, jota Aaro Hellaakoski ei osannut kuvitellakaan.

Kokeellinen johdatus kysymykseen vedestä, josta on Philp Ballin hieno kirja, on helppo. Tiputa muutama pisara vettä päällesi. Vähän ajan kuluttua vesi ei tunnukaan märältä. Se aistihavainnoista ja niiden kestävyydestä.

Muissa tieteissä on vallan tavallista, että jokin kohistu uusi oivallus kuivuu kuin puro erämaahan. Joskus kokonainen ala ammattikuntineen, esimerkkinä jälleen freudilainen psykoanalyysi, saa luovuttaa osan menetelmistään kollegoille, ja itse vallankumoukselta tuntunut uusi oppi alkaa unohtua.

Vai onko ongelma sama kuin D. Dennettiä lukiessa mieleen tuleva: voiko tietoisuutta tutkia tietoisuudella? Sitä tulee mieleen, että pitäisi olla jokin vertauskohta tai välne. Kun ei hampaitakaan puhdisteta hampailla, vaan harjalla